Reetta Vuokko-Syrjänen

Syöjättäriä, lapsenhylkääjiä ja ilkeitä äitipuolia

Vanhemmuuskäsitykset saduissa sekä vanhemmuuden moraaliset ristiriidat satunovellissa Punainen kuin lumi, valkoinen kuin synti, musta kuin sydämeni

Ilkeä äitipuoli hylkää lapset metsään. Isä myy tyttärensä morsiameksi pedolle pelastaakseen oman nahkansa. Länsimainen kertomaperinne on täynnä satuja, joissa vanhemmuus näyttäytyy kyseenalaisessa valossa.

Tässä artikkelissa tarkastellaan negatiivisia ja positiivisia vanhemmuuskäsityksiä klassisissa eurooppalaisissa saduissa sekä niiden muokkautumista eri aikakausien lukijoita kiinnostaviin suuntiin. Lisäksi tutkitaan tarkemmin tässä Varjorikon numerossa julkaistun novellin Punainen kuin lumi, valkoinen kuin synti, musta kuin sydämeni vanhemmuuskäsityksiä sekä niiden tarinaan tuomia moraalisia ristiriitoja.

Hylkääminen, kateus, myyminen – satuvanhempien hirmuteot

Tarkastellessani eurooppalaista satuperinnettä vanhemmuuden kannalta totesin, että sadut, joissa vanhemmilla on selkeä negatiivinen rooli, voi karkeasti jaotella kolmeen ryhmään: hylkäämistarinat, kateustarinat ja myymistarinat. Näiden ulkopuolelle jäävät vielä tarinat, joissa päähenkilö on täysin orpo, tai vanha isä tai äiti mainitaan vain ohimennen, kun tarinan alussa lähdetään maailmalle onnea etsimään. Myös ylisuojelevat vanhemmat toimivat tietynlaisen negatiivisen katalyytin roolissa olematta läsnä itse tarinassa, mutta heistä lisää tuonnempana.

Aloitetaan perehtymällä kolmeen pääryhmään, joissa kaikissa vanhemmat ovat itse asiassa samaan aikaan joko suoria antagonisteja tai epäsuoria turman tuojia. Helpoin ja ymmärrettävin kategoria varsinkin syntyaikaansa peilaten ovat hylkäämistarinat.

Vaikkapa Hannun ja Kertun kohtalo on julma, mutta aikana, jolloin nälkä vaani alati nurkan takana, oli tärkeää kertoa satuja ahneuden vaaroista: kun ilkeä äitipuoli käskee isää hylkäämään lapsensa metsään, että ruoka riittäisi muulle perheelle, iskostetaan kuulijaan samalla, että nälänhätä on vakava asia. Metsässä lapset löytävät piparkakkutalon ja ahnehtivat herkkuja niin, että noita saa heidät kiinni.

Suomalaisessa kansansatuperinteessä lapset lähetetään usein metsään töihin köyhästä talosta, ja ominaisuuksiensa mukaan he löytävät onnen tai epäonnen. Hyvä esimerkki tällaisesta sadusta on vaikkapa kotimainen Rupikonnia ja timantteja -variantti (alunperin Charles Perraultin Les Fées), Ukontytär ja Akantytär, jossa kumpikin mökin tyttö lähetetään talvella paitasillaan metsään mansikoita etsimään. Avulias ja hyväsydäminen Ukontytär palaa mökkiin kultakolikko suusta joka sanalla pudoten, kun taas ilkeä Akantytär sylkee sammakoita.

Kateustarinat puolestaan rakentuvat useimmiten nuoren ja vanhan naisen välille. Ilkeä äitipuoli kadehtii tyttären nuoruuden hehkua ja yrittää varastaa sen vaikkapa kannibalismin keinoin, kuten ilkeä äitipuoli Lumikissa. Prinsessa Ruususen varhaisissa versioissa taas kateus purkautuu kostona: vielä Perraultin mukaelmassa prinssin äiti pyytää kokkia valmistamaan Ruususen ja lapset Sauce Robert -kastikkeessa. (Kiinnostavaa kyllä, vielä vanhemmissa versioissa kyse ei ole vanhemmuudesta, vaan kateellinen kostaja on Ruususen herättäneen kuninkaan ensimmäinen vaimo.)

Omasta mielestäni äärimmäisin huono vanhemmuus löytyy saduista, joissa vanhempi myy lapsensa pelastaakseen oman nahkansa. Tämä teema toistuu erityisesti pedonmorsian-tarinoissa kuten Kaunottaressa ja hirviössä, ja Suomessakin meiltä löytyy omana kauhun aarreaittanamme muun muassa satuklassikko Vetehisen vangit. Näissä tarinoissa usein nokkela tytär pelastaa itsensä, mutta vanhemmuudesta ei näissä saduissa kovin hyviä pisteitä voi antaa. Usein vielä syy lapsen myymiselle on vanhemman ahneus jonkin triviaalin vuoksi: vaikkapa Tähkäpäässä vaimo haluaa syödä noidan puutarhan kasveja.

Kiinnostavaa varsinkin lapsenmyymistarinoissa on, onko lapsen vieminen pois rangaistus vanhemmalle vai lapselle. Usein lapselle käy saduissa lopulta hyvin, tai ainakin sisaruskatraasta nuorimmalle ja nokkelimmalle. Esimerkiksi Venäjällä leshi saattoi viedä metsään kaltoinkohdellun lapsen, mutta oliko tämä lapselle sadussa hyvä vai huono kohtalo, jos koti lähtökohtaisesti ei ollut turvallinen paikka?

Ovatko mukavat vanhemmat vain satua, saduissakin?

Positiivisia vanhempisuhteita on saduissa yllättävän vähän, mutta niitäkin löytyy. Yleisin tyyppi on huolehtivainen isä, joka kuitenkin loistaa poissaolollaan uuden äitipuolen sorsiessa holhokkia. Näitä löytyy viljalti myös suomalaisista kansansaduista, kuten vaikkapa jo mainitusta Ukontytär ja Akantytär -sadusta, tai moderneissa taidesaduissa vaikkapa Päivikin sadusta. Huolehtivainen äiti löytyy lähinnä Laiska-Jaakon tyyppisistä huumoritarinoista, joissa äiti yrittää kerta toisensa jälkeen valistaa yksinkertaista lastaan siinä onnistumatta.

Hyväkin vanhemmuus kääntyy saduissa usein ylisuojelevaksi. Prinsessa Ruususen monissa tulkinnoissa kuningas on huolehtivainen isä, mutta lopulta rajoittaa äärimmilleen tyttärensä elämää suojellakseen tätä. Joskin vielä Perraultin versiossa Ruusunen pääsi aktiiviseksi toimijaksi heräämisensä jälkeen – vasta Grimmin veljesten versiossa hän muuttui täysin passivoiduksi objektiksi, kun satu päätettiin heräämiseen. Samaa tematiikkaa esiintyy toisinaan tarinoissa, joissa vanha pariskunta on pitkään toivonut lasta ja lopulta löytää sen vaikkapa persikasta (Momotaro) tai kukannupusta (Peukalo-Liisa). Monissa versioissa kuitenkin vanhemmat rakastavat erikoista lastaan ja tukevat häntä, kunnes hän on valmis lähtemään maailmalle.

Ehkä tervein esimerkki aktiivisessa roolissa toimivasta vanhemmasta sadussa löytyy yllättäen Sammakkoprinssin isäsuhteesta: kun hemmoteltu prinsessa ei halua antaa sammakolle pusua palkkioksi, kuningasisä muistuttaa tytärtään lupausten pitämisen tärkeydestä. Oltuaan ensin nyreissään prinsessa lopulta näkee järjen isänsä sanoissa ja pitää lupauksensa rupikonnalle, josta lopulta kuoriutuu unelmien prinssi. Tämä on poikkeuksellisen rakentavaa ja osallistuvaa vanhemmuutta satukontekstissa.

Stranger danger -varoitustarina vai emansipaatiokertomus – Punahilkan matka nykypäivään

Näiden edellä esiteltyjen satujen lisäksi, joissa vanhemmat itsessään ovat päähenkilölle koituvan pahan lähde, itseäni kiinnostivat myös tarinat, joissa pahan aiheuttaa yksinkertaisesti välinpitämättömyys. Minulle tämä kärjistyi eniten Punahilkassa tai juurikin sen nykyisissä kerronnoissa. Jos vanhemmat kerran tietävät, että metsässä on susi, miksi he lähettävät lapsensa sinne yksin?

Varhaisimmat versiot Punahilkkaa vastaavasta sadusta on ajoitettu noin tuhannen vuoden päähän, ja satu onkin ehditty moneen kertaan kertoa uudelleen eri aikakausia ja yleisöjä varten. Turvallisen kylän ja vaarallisen metsän vastakkainasettelun oletetaan periytyvän keskiaikaisesta versiosta, mutta varhaisin laajalti tunnettu versio Punahilkasta, kuten monista muistakin eurooppalaisista kansansaduista, on Charles Perraultin versio vuodelta 1697.

Kuten alkuperäisen kokoelman nimi Histoires ou contes du temps passé, avec des moralités (vapaasti suomennettuna ”Satuja menneiltä ajoilta, opetusten kera”) kertoo, Perraultin sadut oli tarkoitettu opetuksiksi. Kohdeyleisönä oli Ranskan yläluokka, jonka kirjallisissa piireissä sadut olivat tuolloin muodikkaita. Niinpä Perraultin versiossa Punahilkka lähetetään ilman myöhemmistä mukaelmista tutttuja ohjeita metsään, missä hän kohtaa lipeväkielisen suden. Vasta tarinan lopussa kuulijoita varoitetaan suoraan kaunopuheisista, petollisista susista, joita hyvin kasvatettujen nuorten neitojen tulee välttää:

Vaan kaikki sudet hampaitaan ei näytä,
ei kaikki ulvo, kynsiänsä käytä.
On susia myös lauhamieliä,
on liukkahia lipokieliä,
ne mairitella tietää makeasti,
ne seuraa neitosia kotiin asti.

– Charles Perrault: Hanhiemon satuja

Seksuaalinen innuendo on Perraultin kerronnassa vahvasti läsnä, ja susi pyytääkin tyttöä kanssaan vuoteeseen. Tarina myös loppuu siihen, kun susi syö Punahilkan, eikä pakoa ole:

Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan
saa lapset seisahtua kuulemaan,
kun oudot sedät suotta pakinoi.
Se tyttösille turman tuoda voi.

Grimmin veljesten versio oli suunnattu selkeämmin lapsille. Tarinan alussa äiti varoittaa Punahilkkaa poikkeamasta polulta, ja tarina kääntyy ennemminkin varoitukseksi vieraille puhumisesta ja tottelemattomuudesta. Tarinan loppupuoli lainaa elementtejä Seitsemästä pikku kilipukista: Punahilkan pelastaa metsästäjä leikkaamalla suden vatsan auki, ja tilalle ommellut kivet painavat suden joen pohjaan. Huomionarvoista on, että Punahilkka on nyt muuttunut passiiviseksi objektiksi, jonka susi yrittää syödä ja metsästäjä pelastaa. Itse asiassa Perraultia edeltäneissä versioissa tyttö pakeni usein itse, mutta oletus on, että varsinkin Grimmin veljesten aikalaiset näkivät tämän aivan liian voimaannuttavana toimintana nuorille tytöille. Kansainvälisissä versioissa, kuten vaikkapa vietnamilaisessa Isoäiti Tiikeri -kertomuksessa, tyttö pelastaa itsensä ja usein myös sisaruksensa.

Viimeisten sadan vuoden aikana Punahilkkaa on tulkittu uudelleen yhä polarisoituneemmin. Lapsille sadusta on yritetty tehdä vuoroin lempeämpi, vuoroin voimaannuttavampi. Aikuisille suunnatuissa versioissa korostuvat yhtäältä seksuaaliset teemat, toisaalta emansipaatiotulkinnat Hilkan yrityksistä pelastaa itse itsensä. Suden ja Punahilkan rooleilla on leikitelty yhä enemmän, kuten vaikkapa koko perheen elokuvissa Shrek ja Tapaus Punahilkka. Nuorille aikuisille suunnatuissa tulkinnoissa taas korostuvat kauhuelementit: susi on useimmiten ihmissusi, ja kiinnostavasti esimerkiksi Once Upon a Time -tv-sarjassa Punahilkka itse. Nämä tulkinnat kuitenkin usein lainaavat alkuperäisestä tarinasta vain pinnallisia elementtejä, ja esimerkiksi vanhemmuuden asetelmat sadussa jäävät täysin tutkimatta.

Itse halusin tutkia perinteistä Punahilkan tarinaa modernin yhteiskunnan kehyksessä. Kun palataan tarinan juurille, se on kertomus vanhemmista, jotka lähettävät tyttärensä metsään. Tämä on toki tulkittavissa symboliksi aikuistumiselle ja itsenäistymiselle, mutta entäpä jos tulkitsemmekin sen kirjaimellisesti? Millaiset vanhemmat lähettävät lapsensa metsään, jossa tietävät suden vaanivan? Vastaus: välinpitämättömät vanhemmat. Ja tästä päästään siihen todelliseen opetukseen, joka Punahilkalla nykyaikana voisi olla. Välinpitämättömyys on usein vaarallisempaa kuin suora pahantahtoisuus. Pahaa vastaan voi sentään taistella, mutta entä jos kukaan ei vain välitä?

Punahilkka on jossain määrin vanhentunut myös stranger danger -varoitustarinana, varsinkin siihen usein liitettävän seksuaalisen innuendon osalta. Raiskauskriisikeskus Tukinainen otti vuonna 2019 tilastotietojensa mukaanvastaan 442 ensipuhelua, joissa vain 29:ssä tekijä oli uhrille aiemmin tuntematon. On vahva oletus niin poliisin kuin kriisityöntekijöidenkin keskuudessa, että esimerkiksi Suomessa poliisille asti kantautuu vain noin 10 % tehdystä seksuaalisesta väkivallasta – yhtenä syynä juuri se, että uhri pelkää raportoida tuttua tekijää.

Omassa tulkinnassani Punahilkasta yhdistin nämä kaksi jo sinällään masentavaa tietoa ja toin suden keskelle näin syntynyttä tilannetta. Susi on omalla tavallaan uusi paha Hilkan elämässä ja tekee täysin väärin jahdatessaan alaikäistä Hilkkaa. Mutta entä jos Hilkan tilanne on niin huono, että se näyttää pahalta jopa sudelle, ainoalle ulkopuoliselle? Näin hiljalleen alkoi muotoutua novelli, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa. Punainen kuin lumi, valkoinen kuin synti, musta kuin sydämeni on kertomus harmaista alueista, joissa oikeita vastauksia ei enää ole jäljellä. Miten elää, kun jäljellä on enää huonoja vaihtoehtoja?

Kenenkään ei pitäisi päätyä tilanteeseen, jossa Hilkka tarinan ajan on. Tämä jäänee oman tarinani ainoaksi opetukseksi: kaikkein vaarallisinta on välinpitämättömyys, varsinkin huoltajien.

Disney ja moderni satuperinne

Entäpä moderni satuperinne? Siitä tuskin voi puhua mainitsematta Disneyn vaikutusta. Yllättävintä lähemmässä tarkastelussa on, että vaikka Disney on alusta asti muokannut satuja herttaisemmiksi suurta yleisöä varten, perhesuhteiden edes hienovarainen modernisointi alkoi vasta Pienen merenneidon (1989) ja sitä seuranneen Disneyn renessanssin myötä. Lumikki (1937) oli vielä hyvin uskollinen alkuperäiselle sadulle: kuningatar pyysi tytärpuolen sydäntä rasiassa, vain muut sisäelimet oli jätetty luettelosta pois, ja paha sai lopussa palkkansa litistymällä kivenlohkareen alle tahallisen julman kuolemanrangaistuksen sijaan. Tuhkimo (1950) oli jo monilta osin siistitty ja herttaistettu: ilkeät sisarpuolet eivät enää leikelleet varpaita irti tai tulleet lintujen nokkimiksi. Äitipuoli ja sisarpuolet olivat kuitenkin yhtä ilkeitä Tuhkimoa kohtaan kuin aina ennenkin.

Sama linja jatkui, kunnes Pienessä merenneidossa (1989) vihdoin Triton, meren kuningas, Disney-version lopussa lahjoitti tyttärelleen jalat ja hyväksyi tämän uuden elämän ihmisten keskuudessa. Alkuperäisessä Andersenin sadussa kuningas ei puutu tapahtumiin mitenkään, ja ainoa apu ovat sisarukset, jotka tuovat pienelle merenneidolle tikarin, jolla tämä voisi tappaa pahan merinoidan. Tätä seuranneissa elokuvissakin säädöt ovat yllättävän pieniä: Kaunottaren isä elokuvassa Kaunotar ja Hirviö (1991) ei vaihda tytärtään omaan henkeensä, vaan päätös on Bellen, vaikkakin samoin seuraamuksin. Seuraava kiinnostava muutos tapahtui vasta satu-uudelleentulkinnan Kaksin karkuteillä (2010) myötä: Tähkäpään vanhemmat eivät syyllisty rikokseen, josta korvaukseksi noita veisi lapsen, vaan noita itse on ahne ja paha. Pahuus on siis siirretty perheen ulkopuolelle.

Disneyn tuotannon ulkopuolella satuja on toki uudelleentulkittu laajasti ja Disneytä räväkämmin myös vanhemmuuden osalta. Vanhemmuuden asetelmaa Tähkäpään kannalta on tutkinut paljon kiinnostavammin muun muassa Shiho Sugiura sarjakuvansa Koori no mamono no monogatari (”Jääpaholaisen tarina”) oheistarinassa: Noita, jonka puutarhassa itsekkäät vanhemmat käyvät varkaissa, ajattelee uhkauksen lapsen viemisestä olevan riittävä pelote pitämään varkaat poissa. Vanhemmat pelkäävät kuitenkin niin paljon, että antavat lapsensa pois vastustelematta, ja noita päätyy kasvattamaan tämän, koska on niin pöyristynyt vanhempien piittaamattomuudesta.

Laajemmin tunnettuja ja ansiokkaita satumodernisointeja löytyy monien kuuluisien fantasiakirjailijoiden listoilta, mutta uudelleentulkinnat ovat usein yksilökeskeisiä. Ehkä lähimmäksi perhesuhteiden tutkimista mennään Neil Gaimanin novellissa Snow, Glass, Apples, jossa Lumikin tarina kerrotaan pahasti alakynnessä olevan äitipuolen kannalta. Valtasuhteen kääntyminen muuttaa sadun koko olemuksen.

Vanhemmuuden valta ja vastuu

Pohjimmiltaan satujen lapsi-vanhempi -suhteissa on aina kyse myös valtasuhteesta: Miten paljon vanhempi saa puuttua lapsensa elämään? Entä miten pitkälle lapsen voidaa vaatia joustavan saadakseen vanhemmiltaan perusturvan, joka hänelle kuuluisi? Paitsi lapsen elämä, myös hänen koko maailmankuvansa on vanhempien käsissä.

Novellissa Punainen kuin lumi, valkoinen kuin synti, musta kuin sydämeni Hilkka on ollut kaltoin kohdeltu niin pitkään, ettei hänellä ole enää meidän jakamaamme käsitystä normaalista. Hilkan normaali on jotain, minkä me kaikki voimme ulkopuolelta nähdä vääränä, mutta Hilkalla ei ole meidän kanssamme yhteistä referenssipistettä, koska vanhempien välinpitämättömyys on muokannut hänen maailmankuvaansa peruuttamattomasti. Hilkka toimii loogisesti oman maailmansa ehdoilla. Hilkan vanhemmilla olisi ollut valta muuttaa Hilkan elämä paremmaksi, mutta jättämällä Hilkan oman onnensa nojaan ja ummistamalla silmänsä tapahtumilta oman kattonsa alla he ovat jättäneet Hilkan selviytymään käyttäen mitä tahansa saatavilla olevia keinoja. Ja jos ainoaksi keinoksi on jäänyt metsissä hiippaileva ihmissusi, miksei Hilkka käyttäisi sitä?

Vaikka perinteisten satujen vanhemmuuskäsitykset eivät pääosin kovin mairittelevia ole, ne eivät silti ole mikään syy jättää satuja lukematta nykylapsille. Päinvastoin vinoumat voivat tarjota hedelmällisiä tapoja tarkastella yhdessä meidän maailmaamme. Sadut ovat omana aikanaan syntyneet vastaamaan tarpeisiin, joita me emme ehkä enää näe, kuten vaikkapa Hannun ja Kertun tapauksessa, mutta niillä on jokaiselle sukupolvelle jotain annettavaa. Joskus kertomuksia joudutaan tuulettamaan ytimiään myöten, kuten vaikkapa itse tein nyt tutkiessani Hilkan tarinaa. Näin löydämme hiljalleen omalle sukupolvellemme merkitykselliset tavat tarkastella tuttuja tarinoita. Lisäämme vain hiljalleen omat tulkintamme ja kerroksemme vanhojen runkojen päälle, eikä se ole ollenkaan huono asia.

 

_____

Lue Reetta Vuokko-Syrjäsen novelli Punainen kuin lumi, valkoinen kuin synti, musta kuin sydämeni Varjorikon numerosta 1/2020.