Reetta Vuokko-Syrjänen

Punainen huppu puiden välissä. Se on ensimmäinen, mitä hänestä näen.

Syksyn ja sateen tummiksi riisumat puut kurkottavat kohti, kun hän kävelee tiheikön halki johtavalla polulla. Oksasormet tavoittelevat takin lievettä. Tyttö välttää ne joka kerta. Hän ei takerru kiinni, vaikka polulla hädin tuskin mahtuu kulkemaan. Itse en edes mahdu polulle – en muuten kuin tähän aikaan kuusta.

Tuijotan häntä, mutta olen juuri syönyt jäniksen. Annan hänen mennä. Tai antaisin, ellei tuoksu veisi kaikkea huomiotani. Hän haisee makealle, passionhedelmälle, mutta myös vanhalle verelle – sille mikä kuuluu jo sudelle.

*

Kun karvat ja muta ovat poissa, punainen takki ei lähde. Minun maailmastani värit vuosivat pois aikaa sitten, pieni hinta muutoksesta. Mutta nyt punainen ei lähde – se rikkoo värittömäksi haipuneen maailmani joka kerta, kun suljen silmäni.

Aamulla minun on suunnattava harmaaseen, pois punaisesta, sillä kulissit on pidettävä yllä. Tip tip, tippuu kahvi. Tap tap, tassuttavat askeleeni, kumipohjien pehmentämät, kun suuntaan toimistolle. Väistän lätäköt ja tervehdykset – olen vain varjo, joka asuu uinuvassa kaupungissa. Tässä sovinnaisessa kaupungissa kukaan ei halua nähdä itseään, ja siksi se on täynnä rakoja, pieniä railoja, sopivia minun pujahtaa ihmisten maailmaan ja takaisin. Kaltaiseni ovat aikaa sitten oppineet paikat, joissa piileksiä päivänvalossa.

”Sieltähän tulee meidän sankari! Ne ostajat soitti – sä olit oikeessa siitä kosteusvauriosta!”

Nyökkään. Emma on innoissaan niin kuin ihmiseksi syntyneet aina rahavirroista ovat. Minä haluan vain palata pesääni puusta rakennettujen seinien sisään odottamaan sitä hetkeä, kun saan palata metsään ja antaa sammaleen tuoksun pyyhkiä passionhedelmän pois nenästäni.

”Mutta sen Taanilan mökin myyminen tulee olemaan yksi perse, jopa meidän supermyyjälle”, Emma jatkaa ja pakottaa minut irti metsästä. ”Vilkkilän äijä on mesonnut pitkin kyliä, että metsässä on susi, eikä sinne muka ole turvallista mennä, yksin ainakaan, ennen kuin sen nahka on Vilkkilän seinällä.”

”Ulkopaikkakuntalaiselle kesämökiksi”, totean.

”Sä se aina tiedät mihin iskeä. Oli kyllä lottovoitto meille, että siirryit tänne meidän paikallishaaraan.”

Emma tanssahtelee puhelimeen, mutta minä jään tuijottamaan sateen ikkunaan piirtämiä oksia. Kenenkään ei pitäisi olla metsässä yksin.

*

Kuun uuma on hädin tuskin ehtinyt kaveta, kun huomaan jo rikkovani omia sääntöjäni. Olen metsässä – kahdella jalalla. Olen haistanut hänet useana yönä. Reitti on aina sama. Ja sitten vain teen sen. Kuin tavallinen ihminen, joka käy iltakävelyllä, menen siihen osaan polkua, jossa minäkin mahdun suoristamaan selkäni. Ja nyt seisomme vastakkain märän kaarnan ja havujen ahtaudessa. Vain satunnainen kohtaaminen. Tyttö selvästi odottaa minun väistävän.

”Eikö kukaan ole kertonut sinulle, että tämä metsä on vaarallinen öisin?” Sanat karkaavat ennen kuin ehdin purra niitä kintereisiin, petolliset. Ei minun pitänyt sotkeutua, vilkaista vain.

Tyttö tuijottaa minua. ”Mitä se muuttais, vaikka olisikin kertonut?”

”…no siis että sinun ei pitäisi olla täällä yksin?”

”Aiotko sä syödä mut?”

”En, mutta –”

”Eli sä päätit vaan randomilla pelotella ja moralisoida vastaantulijaa?”

”Sinä olet jotain, mitä, kolmentoista? Sinun pitäisi olla kotona!”

Tyttö tirvaisee kaksin käsin rintakehääni. Horjahdan, astun aluskasvillisuuden sekaan ja melkein kaadun, kun märät risut takertuvat nilkkojeni ympärille. Päästyäni takaisin tasapainoon tyttö on enää punainen takinselkä pimenevässä illassa.

*

Seuraavana iltana laskeudun nelinkontin, puen toisen nahan päälleni. Kynteni purevat maata; tyttö on kirkas haju mättäiden keskellä. Kun saavun pihaan, verhot ovat kiinni. Mutta kuistilla kuivumassa ovat tutut mutaiset maiharit, ilmassa häivähdys passionhedelmähuulirasvaa ja eilinen mandariini.

*

Pihassa ruosteisen Fiatin vieressä on maastoauton jäljet, ilmassa ruudin ja öljytyn metallin haju. Minun ei pitäisi olla täällä.

Siitä huolimatta kyhjötän pihakoivikon ylikasvaneiden ruohojen seassa, kunnes kuu makaa keskellä taivaankantta, mutta kukaan ei tule ulos.

*

Myyn Taanilan torpan ilmastokrapulaa potevalle nuorelle parille. Täyttä unelmaa elää viimein ekologisesti täällä luonnon keskellä, sanovat ajaessaan pihaan katumaasturillaan. Allekirjoitutan heillä susien kaatolupia rajoittavan kansalaisaloitteen.

*

Saan kiinni piisamin, josta riittää kaluttavaa kuusen alla, kunnes yö on riittävän musta kätkeäkseen minut. Sen rasva viipyilee yhä huulillani, kun jolkotan koivutiheikön halki – sen jossa on peltohiiren pesiä.

”Ootko sää vitun sika taas vetänyt kaikki kaljat?!” Naisen ääni, keski-ikäisen tai sellaisen, joka on jo äänensä juonut.

Jänis, jota välinpitämättömästi tuijotin, ponkaisee liikkeelle huudon voimasta.

Talo. Olen lähellä taloa ja öljyn hajua. Olen täällä vain niiden laiskojen peltohiirten perässä.

”No olisit tuonu kaupasta tarpeeksi! Mut tollanen laiska huora saa eres särvintä pöytään!”

”Toisin, jos olis millä ostaa! Mut herra vaan makaa sohvalla ja juottaa viimeiset kaljat ryyppykavereilleen! Alvariinsahan se luuhaa täällä, se Vilkkilän äijä, kuppaa meitä! Mutta ei, pitää esittää niin ison talon isäntää vaan siksi, että se tuo jonkun laihan rusakonraadon. Ja tiekkö kuka senkin joutuu nylkemään? Mää! Aina mää!”

Lämähdys. Ulko-ovi. Passionhedelmähuulirasvaa ja mandariinia. Huutavat äänet jatkavat sisällä, mutta minä seuraan hajua. Hän potkaisee maiharit jalkaan kuistilla, ei vaivaudu solmimaan niitä ennen kuin tie kääntyy tiheikön taakse.

Jätän piisamin viimeisen jalan maahan ja jolkotan perään. Sammal on pehmeää, ja seuraan passionhedelmää ajattelematta.

Mutta hajussa on särö. Pistävää hikeä ja öljyttyä metallia. Kun pysähdyn kuuntelemaan, raskaat saappaat polulla. Polulla, jolla en koskaan ole haistanut muuta kuin passionhedelmän. En pidä tästä.

Kun tyttö valitsee vasemman polunhaaran, mies valitsee samoin, seuraa punaista takinselkää. Miehen olalla on metsästyskivääri, vaikka nämä metsät on rauhoitettu – tarkistin sen ennen kuin edes harkitsin muuttoa tänne. En pidä tästä yhtään.

Jolkotan syvemmälle ryteikköön ja ulvaisen. Riks raks katkeavat risut, kun raskas mies kääntyy polulta. Ulvahtelen aikani, kunnes kaarran ääneti takaisin polulle. Mies kiroa niitä saatanan kapisia rakkeja vielä, kun viimeinenkin häivähdys punaista on kadonnut mustaan metsään.

*

”Ihan nerokasta, että keksit pyytää myyntiin sitä Rantasen rötisköä. Ne ei vaan oo saaneet aikaseksi tehdä sille mitään sen jälkeen kun perikunta riitautui!”

Olen jo oppinut inhoamaan Emman energisyyttä. Mutta jos haluan olla paljastumatta, minun on oltava osa yhteisöä.

”Se on ollut pitkään minun juttuni. Nuuskin esiin ne kohteet, joita muut eivät löydä. Sillä minä niin paljon tykkään vaihtaa aluettakin, kun sitten löytyy aina lisää nuuskittavaa.”

Emman lusikka pyörii kupissa, kilikilikili ja korviani vihloovihloovihloo. ”No toivottavasti et täältä ole ihan heti vaihtamassa! On meinaan meidän myyntiluvut nyt jo ihan eri näköisiä.”

Suljen silmäni, yritän sulkea pois äänen, mutta näen vain punaisen takinselän.

”Ei, täältä en ole ihan heti lähdössä. Liikaa kiinnostavia kohteita.”

*

Jokainen yö on edellistä kylmempi, ja jokaisena huomaan silti tassuttelevani sammaleessa. Ennen tulin metsään vain niinä öinä, joina muutosta ei voinut välttää. Elämässäni ei ollut muuta kuin piileskely. Mutta nyt seuraan häntä jokaisena iltana, jona hän kävelee halki metsän. Se ei toistu läheskään joka ilta. Mutta kaikkina niinä iltoina, jolloin hän metsään lähtee, ilta on hänelle sama. Vihaiset maiharit polulla, lentelevät kävyt, lopulta hoitamaton piha ja pieni talo.

Ikkunan takana on huone, jossa vanhus makaa sängyssä. Pihalla on monet jäljet. Kerran odotan päivällä ruohossa – käyn vähän kiertämässä noita syrjäisempiä kohteita, Emma, palaan toimistolle vasta neljän jälkeen – ja näen kotihoidon auton. He hoitavat tyhjänä makaavaa ruumista, mutta illalla kun tyttö käpertyy mökin lattialle nukkumaan, kukaan ei tule, kukaan ei hoida.

*

Pehmeillä tassuillani, kimmoisilla anturoillani trip trip jolkotan yli sammalten – koivuja, varpuja, lopulta kuusia, joiden alta mahdun, kun vain hiukkasen koukistan polviani. Saavun polulle uudelleen kohdassa, jossa vesi kerääntyy rahkasammaleen sekaan ja muuttaa kangasmaan polulla mustaksi mudaksi. Istun takajaloilleni ja odotan. Kuulen hänen maiharinsa kauan ennen kuusikkoa. Hetken mielijohteesta vetäydyn puiden sekaan ja anna raajojeni pidetä. Ehkä olin tiennyt tekeväni näin koko ajan. Kaulassani on pussi, jossa on ohuet polyesteriset retkeilyhousut ja tekninen teepaita.

Kun astun takaisin polulle, neulaset ovat pehmeä matto jalkojeni alla. Miksi terävät asiat ovat pehmeitä, mutta pehmeät pistävät?

”Minne sinä olet menossa näin myöhään?”

Hän säpsähtää nähdessään minun erkaantuvan varjoista, mutta rakentaa pian uudelleen kasvoilleen välinpitämättömyyden naamion.

Ehkä minun olisi alunperinkin pitänyt pelästyttää hänet. Ehkä hän silloin olisi tajunnut pysyä poissa.

”Mä oon menossa mun mummille. Vaikka se vittuakaan sulle kuulu.”

Kahdellakin jalalla saan hänet kiinni parilla harppauksella.

”Tämä metsä on vaarallinen. Anna minun edes saattaa sinut perille.”

”Puskista ilmestyvä kengätön pervo on parempi kuin pimeä metsä?”

Kerron nimeni. ”Noin. Nyt minä olen ainakin tunnettu paha.”

”Hilkka. Ja mulle on tässä vaiheessa ihan vitun sama mitä sä teet. Mun maiharit kastu läpi jo kaks lämpärettä sitten.”

Katson alas. Hilkan kengät ovat kuluneet, pohjat repsottavat.

*

Kolme yötä myöhemmin jätän uudet saappaat kuistille, vanhojen viereen. Niiden nahka hohtaa punaisena, yhtä punaisena kuin Hilkan takki.

*

”Ootko sä joku pervo stalkkeri?” Hilkka kysyy seuraavana iltana polulla.

”Ehkä. Siksi ainakin öisin metsässä hiippailevia miehiä kutsutaan.”

”Sä hiippailet muuallakin. Joko sä oot töissä kenkäkaupassa tai sä oot käyny kuistilla tsekkaamassa mun kengännumeron.”

En myönnä tehneeni juuri niin. ”Kävelläänkö?”

”Kävellään vaan, dorka. Ja mä oon viistoista. En kolmetoista, enkä mikään sun humanitäärinen projekti.”

*

Kuljen Hilkan kanssa joinain iltoina polulla mutta yhtä usein harmaana varjona kuusikossa. Minun pitäisi lopettaa tai tehdä jotain oikeaa, soittaa lastensuojeluun tai suoraan poliisille.

Mutta jos hankin Hilkalle apua, hänet viedään pois täältä. Ja mitä muuta elämässäni on kuin häivähdys punaista kuusikossa?

Silti silloin tällöin yritän. Pidän monologeja, jotka riipivät omia korviani, aina liian herkkiä. Kunnes yhden latteuteni paino säläyttää hauraan riitteen.

”Tiedän, että välillä tuntuu siltä, ettei ole vaihtoehtoja, mutta aina on.”

Tyttö pysähtyy, kääntyy, ja hän on eri ihminen. Mitä minä sanoin? Enkö ole yrittänyt selittää samaa aiemminkin?

Hilkan selkä on suora, huulilla pieni hymy ja silmissä jotain tuntematonta. ”Onko sulla tarjota mulle vaihtoehto?”

*

Punainen takki näyttää naurettavan pieneltä naulakossani. Maiharit ovat siististi sen alla vierekkäin. Jäljellä on vain Hilkka, passionhedelmän tuoksuinen, bändipaitaan pukeutunut.

”Hei voinko mä lainata tän levyn? Nää vanhemmat ei oo Spotifyssa.”

”Pidä vaikka se. Minä en nykyisin kuuntele musiikkia.” Se on harvoja asioita, joita kaipaan ajalta ennen kuin aistini muuttuivat liian teräviksi. Nyt jokainen riffi on kahdeksan alasinta tärykalvollani, rikkirepivä paino.

Ole aikuinen, kerron itselleni. Hilkan kotona ei varmasti ole ruokaa. Ei täälläkään, koska syön nykyisin melkein aina – ulkona, mutta ikuisesti purkamatta jääneestä keittiön muuttolaatikosta löydän muinaisen nuudelipaketin. Eivät kai ne miksikään mene.

”Syötkö sinä curry–”

Syysilmasta kylmät kädet ujuttautuvat paitani alle, puristavat vyötäröltä. Ne ovat sirot ja pienet, aivan liian pienet. Hilkka on viidentoista. Älä edes ajattele sitä.

*

Puoli tuntia myöhemmin Hilkka kiskoo rintsikkansa kiinni. Kynsieni jäljet näkyvät hänen ihollaan, punaisina kuin hänen takkinsa. Ne kiskovat minut pintaan punaisina köysinä, ylös autuaasta valkoisesta, johon aistini antoivat minun hetkeksi hukkua.

”Minun ei olisi pitänyt.” Kuulen oman ääneni tärisevän. ”Ei, vaikka tarjosit. Se on väärin.”

Hilkka katsoo minuun. Hän on tyyni ja hymyilee. Missä on paniikki? Miksi se on minussa eikä hänessä?

”Luuletko sä, että keskinkertainen seksi lykantroopin kanssa on pahinta, mitä mulle on tapahtunut?” Hilkka vetää Children of Bodomin paidan takaisin päälleen. ”Tää on ihan jees. Kuhan et luule, että tässä on mistään enemmästä kyse.”

Luuletko tosiaan, että keskinkertainen seksi lykantroopin kanssa on pahinta, mitä minulle on tapahtunut?

Sen pitäisi olla. Hän on viidentoista. Seksin olisi pitänyt olla järkytys. Kynsieni ja hampaideni olisi pitänyt olla järkytys. Jos tämä on ’ihan jees’, mitä Hilkan elämä tavallisesti on?

”Btw, mä otan sun Cradle of Filthit kanssa.”

Mitä minä olen tehnyt?

*

Seuraavat viikot saatan häntä vain varjoissa, sillä harmaalla rajalla, missä musta ja valkoinen unohtavat, keitä ovat. Mitä muuta voin tehdä? En mene enää koskaan lähelle häntä. Mutta jos nyt soitan lastensuojeluun, oma osani tulee vääjäämättä ilmi.

Luulen olevani nokkela. Livahdan harmaasta toiseen, kunnes –

*

”Mä en tiedä, miksi sä yhtäkkiä haluut luikkia ympäriinsä. Mutta mä aion puhua sulle, vaikka sä et puhuisi mulle.” Hilkka jatkaa eteenpäin – mustien jalanjälkien vana valkoisessa lumihunnussa kasvaa, mustaa mustaa mustaa. ”Älä huoli, mä meen mummille jos sulla ei oo munaa ottaa mua yöksi sun kämpille.”

Mustaa mustaa mustaa, rikkoutuva pinta.

”Ennen ne lähetti mut aina viemään mummille viiniä ja kakkuja”, Hilkka kertoo tasaisella äänellä – kuin lukisi satukirjasta. Jokainen askel vie syvemmälle tarinan mustan peilipinnan alle. ”Mä luulin, että ne teki sen hyvää hyvyyttään. Mut mummilla on diabetes. Ja makeet viinit oli sen heikkous.”

Hilkka antaa lumen pudota oksilta – nekin jäävät mustiksi ja paljaiksi hänen jäljessään. ”Ne halus sen hengiltä, koska sit ne ois saaneet mummin säästöt. Mut mummi ei ihan kuollut, mieli ja terveys vaan meni holin mukana. Koska meillä on sairaanhoito, joka pitää ihmisistä huolta sitten kun ei enää tarvis.”

Hilkan ääni vetää minut syvyyteen, jossa muu kuin musta ei ole enää olemassa. Ole koskaan ollutkaan. ”Mummi makaa vihanneksena ja kaikki ne sen säästöt on sulaneet kotihoitoon. Jos joku ois tehnyt jotain ajoissa, mummi ois voinut olla se yks täyspäinen ihminen mun elämässä. Mut ainakin sen luona on hyvä punkata, kun se ei kysele perään.”

Mustaa.

*

Toimistolla Emma päivittelee suureen ääneen metsän liepeen tapahtumia, niin suureen etten voi välttää kuulemasta kaikkea edes oman pöytäni ääressä, tulosraportin takana piilossa.

”Pedot siellä rikkoo paikkoja.”

Muut liittyvät mukaan, mutten jaksa erotella puhujia. Heillä ei ole enää väliä.

”Ei, Vilkkilän isäntä itse juovuspäissään ampunut koiransa, syyttää susia kun ei kehtaa myöntää olleensa salaa metsällä.”

Minä keskityn käymään läpi muiden kiinteistöfirmojen avoimia työpaikkoja, myynnissä olevia kohteita, taas uutta alkua, mahdollisimman kaukana.

”Ja parempi olla puhumatta sen salametsistä, ettei ole kohta kuollut jänis porakaivoa myrkyttämässä. Niin kuin siellä Sommeloilla viime syksynä, kun valittivat kun se melkein pihassa oli väijyssä.”

Häkkini seinät lähestyvät joka päivä – on paettava niin kauan kun vielä mahdun puikahtamaan kaltereiden välistä.

Mutta joka kerta kun löydän jotain, minkä pitäisi riittää – mitäpä muuta muka haluaisin kuin selvitä – uuden firman logo on juuri sitä tiettyä punaista, joku kuorii juuri taukotilasssa mandariinin. Uusi kuu on nousemassa, tokihan sen turvin voin jäädä vielä hetkeksi. Aivan hetkeksi vain.

*

Välttelen Hilkkaa koko talven. Saatan vain, metsän mustassa.

Kerran kun on kylmä eikä Hilkalla ole lapasia, annan hänen lämmittää käsiään turkissani. Seuraavana yönä hiivin viemään lapaset maihareiden sisään. Punaiset.

Lapaset kädessään Hilkka kulkee halki metsän, yö toisensa jälkeen. Emme enää puhu. Mutta toisinaan olen varomaton ja annan hänen nähdä minut. Silloin Hilkka katsoo suoraan minuun ja riisuu ensin yhden lapasen, sitten toisen. Hän katsoo suoraan minuun ja hymyilee, ojentaa valkoiset kätensä kohti minua. Ensimmäistä kertaa uudessa elämässäni opin pelon merkityksen.

*

Sinä yönä haistan Hilkan paljon ennen kuin näen. Tai ainahan minä, mutta yleensä haistan ensimmäisenä passionhedelmän. Tällä kertaa sieraimiini leijuu pistävä rauta, liian tuore.

”Ne näki sun jäljet.”

Uikahdan. Älä ikinä mene lähelle taloja lumella tai mudalla, älä jätä jälkiä. Olen rikkonut tärkeintä sääntöä. Meitä on vähän, niin kovin vähän, ja meidän on pysyttävä näkymättömissä, piileksittävä maailman raoissa. Muuten on taas tulen ja metsästäjien aika.

”Ne käski mun olla menemättä enää metsään. Ettei susi vie mua.” Hilkka nauraa kuivasti. ”Sitten ne alkoi taas tapella keskenään. Ja kutsu sen Vilkkilän sian meille ’susijahtiin’. Se –” Hilkan katse synkkenee hetkeksi, sitten pehmenee suruksi. ”Mitä suojelemista se on, jos ne lukitsee mut siihen paikkaan, jossa mä en ainakaan halua olla?”

Se on omaksi parhaaksesi. Minun pitäisi vastata kuin kunnon aikuisen. Kieltäydyn muuttumasta ihmiseksi. Hilkka rapsuttaa minua korvan takaa.

Kun Hilkka kyykistyy, nuolen pois haljenneesta huulesta valuneen veren. Osa siitä on jo kuivunut ja kovettunut ruveksi, enkä voi sille yhtään mitään.

*

Kuluu neljä päivää ennen kuin näen Hilkan uudelleen. Odotan joka ilta koivunrankojen seassa, mustien ja valkoisten, vastakohtaisten, joiden sekaan harmauteni ei koskaan oikein istu.

Kolme päivää ja kolme yötä odotan. Otan suden hahmon heti, kun työpäivä on ohitse. Joka kerta haistan aseen öljytyn metallin. Tiedän, etten saisi mennä edes lähelle. Mutta viimeinen kohtaamisemme metsässä – vaikken ole varma, mitä on tekeillä, tiedän jonkin olevan pielessä. Jopa enemmän kuin yleensä.

Neljäntenä päivänä saavun paikalle kelmeän talviauringon hipoessa horisonttia, maailman rajojen hämärtyessä. Hämärässä näen sen mustana valkoisella, kuin koivujen läikät.

Nenäni tietää mitä se on, vaikka silmäni eivät.

Seuraan verivanaa halkoliiterin taakse. Ruumis makaa maassa kirves kaulassa. Hilkka istuu hakkuupölkyn päällä ja vetää hupunnyörejään kireämmälle.

”Mä tulin kotiin, kun luulin että se on jo lähteny. Mut ne olikin kaikki vaan sammunu. Ja Vilkkilä heräs ekana. Vaik ei porukat hereilläkään mitään huomaa.” Hilkan iho muuttuu valkoiseksi siinä, missä sormien ympärille kierretyt nyörit leikkaavat verenkierron. ”Voitko sä vaan syödä sen?”

Nousen hetkeksi kahdelle jalalle. ”En kokonaan, mutta isoimmat. Varsinkin tosta kaulalta.”

”Se riittää. Mä voin kertoa miten se pelasti mut hirveältä pedolta. Urhea metsästäjä ja sitä paskaa, kyl sä tiiät.”

Annan karvojeni kasvaa ja autan Hilkkaa ainoalla tavalla, jolla enää osaan.

*

Taloni, turvallinen puinen pesäni, on häkki. Ihoni on häkki. Levottomasti heittäydyn päin omia rajojani, mutta kalterit eivät jousta. Sovinnainen kaupunki on sovinnaisen kauhuissaan tapahtuneesta, ja minun olisi pitänyt jo lähteä, mutta puren omaa nilkkaani ahtaassa elämässäni. Tahdon ulosulosulos, mutta metsä on täynnä poliiseja ja oveni on pysyttävä kiinni.

Kunnes hän koputtaa siihen.

Tarkalleen ottaen Hilkka soittaa ovikelloa kuin olisimme kummatkin normaaleja ihmisiä. Tassuttelen ovelle. Epäröin. Minun ei pitäisi avata, mutta käteni etsiytyy itsekseen kahvalle, se petollinen. Avaan oven, ja maailma on passionhedelmää ja vapautta.

*

”Mä kuulemma lähden pois.” Keskity sanoihin, älä huku tuoksuun. ”Ja mummi kanssa. Se menee johonkin hoitokotiin. Ja niin kai mäkin. Kukaan ei oo oikein selittänyt kunnolla.”

Valkoiset kädet nykivät hupunnyörejä kuin silloin viikkoa aiemminkin. ”Kuulemma tekee mulle hyvää, että siirryn ihan muualle. Uudet ympyrät, uudet kaverit. Jepet siis kävi meillä sisällä, vaik Vilkkilän äijän tapaus näyttikin ihan selvästi suurpedon tekosilta. Saaneet kuulemma jostain vinkin.”

Vältän katsomasta Hilkkaa silmiin. Tiedän, että hän lukee minua silti.

Vaihdan painoani toiselle jalalle. ”Muuttopuuhissa minäkin. Tykkään ulkoilla, ja täällä on kuulemma joku villi susi metsissä. Onneksi on se tehovalvonta ja metsästäjiä.”

”Mä oon pahoillani.” Ensimmäistä kertaa Hilkka näyttää ikäiseltään.

”Minun enemmän pitäisi olla.”

On hyvä, että hän menee pois, kerron itselleni. Saamme kummatkin uuden alun, normaalin alun – niin normaalin kuin näissä olosuhteissa voi toivoa.

”Tässä on nää sun cd:t!” Hilkka sanoo yhtäkkiä kovaan ääneen. ”Niistä oli tosi paljon apua mun harjotteluun!”

Vasta silloin näen auton portilla. Jakkupukuinen vanhempi nainen nojaa ulos kuskin ikkunasta.

”On kyllä sääli menettää noin hyvä lauluoppilas!” improvisoin äänekkäästi ja toivon vaikuttavani edes jokseenkin asialliselta.

Hilkka työntää muovikassillisen cd-levyjä syliini. Hän avaa suunsa, sulkee sen, käännähtää jo puoliksi, mutta väläyttää sitten lyhyen hymyn. ”Mä saatoin unohtaa palauttaa yhen. Tuu hakemaan, jos puuttuu!”

Hilkka hypähtelee polkua autolle ja sulkee oven ennen kuin ehdin vastata mitään. Ilmaan jää leijumaan häivähdys passionhedelmää ja mandariinia. Se kiertyy ympärilleni, puristaa häkkini lähemmäs. Ahnehdin sitä nenääni, keuhkoihini, ja vasta sillä hetkellä tajuan, mistä kalterini on todella taottu.

Punainen huppu auton takaikkunassa. Passionhedelmää ja mandariinia. Miten pitkälle voin seurata sitä?

 

_____

Reetta Vuokko-Syrjänen on tamperelainen spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, jonka novelleja on julkaistu mm. Portissa, Spinissä ja Kosmoskynässä. Tällä kertaa Reettaa kiinnosti kirjoittaa tarina tilanteesta, johon ei yksinkertaisesti olisi hyvää ratkaisua olemassa. Viime vuoden ajan Reetta on kärsinyt saturutosta, joka muuttaa kaikki ulos pyrkivät tarinat saduiksi.