Noita ja nainen pakanallisen ja kristillisen maailman välissä Katherine Ardenin Winternight-trilogiassa

Johanna Ikonen

Myyttinen ja satumainen fantasia slaavilaisittain:
Noita ja nainen pakanallisen ja kristillisen maailman välissä Katherine Ardenin Winternight-trilogiassa

Ivan Bilibin - Vasilisa - Red Rider_sq
Kuva: Ivan Bilibin – Punainen ratsastaja sadusta Kaunis Vasilisa

Katherine Ardenin Winternight -fantasiatrilogia on täynnä talven mystiikkaa ja magiaa sekä harvinaisempia kansansatujen olentoja ja hirviöitä. Luin The Bear and the Nightingale -romaanin englanniksi, sillä vähemmän tunnettu ja käytetty venäläinen kansanperinne yhdistettynä historiaan herätti heti näistä aiheista kiinnostuneen lukijan mielenkiinnon. Toinen kirja The Girl in the Tower sijoittuu erämaan metsiin, luostariympäristöön sekä Moskovaan. Kolmannessa osassa The Winter of the Witch uhkana on noitarovio Moskovassa, valmistaudutaan Kulikovon sotaan, ja kevät tuo mukanaan ruton kaupunkiin.

The Bear and the Nightingale -romaanissa kuvaillaan syrjäisen pohjoisvenäläisen maaseutukylän Lesnaya Zemlyan (Land of the Forest) elämänmenoa sekä paikallisen varakkaan perheen arkista maailmaa joskus muinaisella keskiajalla. Alussa iäkäs palvelijanainen kertoo vanhoja tarinoita perheen lapsille keittiössä tulen äärellä talonpoikaistyylisessä asumuksessa eräänä talviyönä. Demonit ja metsänhenget kuvataan saduissa elävänä osana kansan mystistä historiaa. Päähenkilö Vasya syntyy marraskuisena talviyönä. Vasya ymmärtää kasvaessaan olevansa noitien sukua; hänellä on kyky nähdä ja kokea sellaista, mitä monet tavalliset kuolevaiset tai uskovaiset eivät pysty näkemään tai ymmärtämään.

Romaanissa ovat siis vastavoimina kansanusko eli pakanallisuus ja kristinusko sekä etenkin Venäjän ortodoksinen kirkko. Kuten kristinuskon historiassakin, kirkko ja papit sekä munkit edustavat sulkeutunutta, ahdistavan konservatiivista maailmankuvaa, jossa kirkko lakeineen jakaa ”hyvää” valistamalla tietämätöntä, ”takapajuista” ja ”taikauskoista” tavallista kansaa. Hyvän nimissä tehdään romaanissa paljon ikäviä asioita, vaikka kirkonmiehet kokevat olevansa oikeamielisen Jumalan asialla.

Kuten monesti historiantutkimuksessa on esitetty, aatelisperheiden tyttärien ja poikien vaihtoehtoina oli menneillä vuosisadoilla yleensä joko avioliitto toisen aatelissuvun jäsenen kanssa tai luostari, Jumalan morsiamen ja palvelijan roolit. Vasyan isosisko Olga naitetaan ruhtinaalle Moskovaan, kun ilman omaa äitiä kasvava Vasya on pieni lapsi, ja veli Sasha ryhtyy myöhemmin munkiksi. Vasyan äiti, jolla oli parantajan kykyjä, on kuollut. Tyttö ei huoli ylimyksellistä, korskeaa mutta häilyväistä kosijaansa (tosin ei tämäkään huoli Vasyaa). Perhe ei pidä häntä perinteisen kauniina ja miellyttävänä, joten hänelle ei tarjota paljon liikkumavaraa keskiaikaisessa yhteisössä ja yhteiskunnassa. Vasya on henkilönä pikemminkin kiivasluonteinen, poikamainen, taitava ratsastaja ja hevosten käsittelijä, viisas ja hyväsydäminen. Hän taistelee vallitsevia yhteiskuntasääntöjä ja vanhoillisia, naisten elämää rajoittavia tapoja vastaan. Tieto omista noidan kyvyistä aiheuttaa hänelle huolta ja ahdistusta.

Teoksessa Writing Fantasy and Science Fiction (2013 WD) Allan Maurer ja Renee Wright kertovat, miten fantasiaromaanissa voidaan kuvailla noitaa henkilöhahmona. Usein perinteinen noita kuvataan naisena, jolla on ihollaan ”paholaisen merkki”, eräänlainen syntymämerkki, kuten rokonarpi tai syylä. Muut tyypilliset inkvisition määritelmät noidalle olivat puhuminen itsekseen ja eläinten kanssa, mustan eläimen (erityisesti kissan tai lampaan) omistaminen, liiallinen kiintymys johonkin eläimeen, pisamat, punaiset hiukset ja epätavalliset silmät. Vasyan hahmoa kuvaillaan aikalaiskäsitysten mukaan myös ”julkeaksi”. Hänellä on punaiset hiukset ja vihreät silmät. Vasya ymmärtää eläinten kuten hevosten kieltä, on taitava hevosnainen ja kiintynyt niihin.

Vasya tiedostaa, ettei hänen tulevaisuuteensa välttämättä kuulu kotilinna, ylhäinen aviomies ja kymmenen lasta tai luostari, vaan häntä odottaa tuntematon tie, jonka hän on päättänyt itse löytää. Hän tahtoo valita määränpäänsä itsenäisesti välittämättä yhteisönsä sovinnaisuussäännöistä ja paheksunnasta. Kiero Jumalan palvelija, pappi Konstantin saapuu Vasyan kotikylään ja hänen sukunsa taloon. Juonittelemalla ja uskoonsa nojautuen pappi saa aikaan paljon ikäviä ja kurjia tapahtumia. Vasyan neuvokkuus ei voi pelastaa kaikkia hänen läheisiään, mutta hän tekee niin kuin kokee oikeaksi auttaakseen. Myös isä Konstantin pystyy magian keinoin aistimaan myyttisiä olentoja, kuten ilkeän Karhun, joten luonnonolentojen maailma ei ole vielä täysin sulkeutunut kirkon oppineiden käsityspiiristä.

Tarinassa keskeinen kansansatuperinteen hahmo on etenkin Morozko (frost demon, pakkasdemoni, pakkasherra) eli talvikuningas, eräänlainen Kuoleman tuoja. Hänen veljensä on suuri musta Karhu, kaaoksen demoni Medved, joka edustaa pimeyttä ja ”pahantahtoista” hirviötä. Morozko on venäläisten kansansatujen myyttinen, pelätty hirviö, joka saapuu valkoisen hevosen kanssa, ja hänelle tuodaan nuoria neitoja uhreiksi metsään talvella. Tämä talven herra ei ole romaaneissa mustavalkoisesti hyvä tai paha. Samoin rusalka eli vedenneito ja vesinymfi, joka houkuttelee laulullaan miehiä veteen kuolemaan, voi olla myös hyväntahtoinen. Tohtori ja tutkija Elizabeth Warden kirjoittaa teoksessa Ihmeseppiä ja tsaarinpoikia, että ”rusalkojen sanottiin olevan hukkuneiden tyttöjen henkiä, niin paljon ne muistuttivat ihmisiä, mutta niiden iho oli erityisen kalvas ja läpikuultava”. Vasyan osana on vartioida Karhua kuolevaisten ihmisten ja demonien sekä luonnonolentojen maailmojen välillä.

Morozko on jonkinlainen tiennäyttäjä ja noidan henkiopas Vasyalle, mutta heidän välinsä eivät ole mutkattomat. Vasya suhtautuu ristiriitaisesti Kuoleman olentoon, mutta alkaa myös tämän vaikutuksesta hyväksyä ja ymmärtää noidan kykyjään. Vasya haluaa oppia auttamaan ja parantamaan. Talvikuningas osaa toimia hyväntekijänäkin, eikä kummankaan maailma pysy ennallaan. Henkien ja luonnonolentojen maailma kokee kirkon nousevan vallan uhkana. Myyttinen maailma on romaanien kerronnassa pian häviämässä kansantarinoiksi, joita kerrotaan illalla takkatulen ääressä.

Morozko tuo hevosen, Solovey-orin eli Satakielen Vasyalle oppaaksi, ystäväksi ja ratsuksi. Vasyalla on taito kommunikoida hevosten kanssa ja ymmärtää näin niiden ajatuksia, tunteita ja käytöstä. Tämä taito on kuvattu romaaneissa tarkasti ja koskettavasti, se on yksi fantasiaelementti ja magian muoto. Maaginen amuletti Vasyan kaulassa suojelee häntä hänen matkoillaan.

Romaanisarjan toisessa osassa The Girl in the Tower miljöönä on usein Moskova ja Vasyan sisaren perheen kotilinna, jossa naisten paikkana ja salaisena maailmana toimii korkea, eristäytynyt torni. Vasya rikkoo sääntöjä ja vie pienen sisarentyttären ratsastamaan ilman lupaa ulos talviseen säähän. Vasyan naimisissa oleva sisko Olga edustaa kirkon luomaa, madonnamaista naiskuvaa. Hän ei kapinoi miesten hallitsemaa maailmaa vastaan tai kyseenalaista naisten vetäytymistä ulkomaailmasta sisätiloihin ja tornin turvaan. Keskiajalla naisten tosin olikin turvallisinta olla kodeissaan suojassa taisteluilta, ryöväreiltä ja väkivaltaisilta levottomuuksilta. Vasya myös esiintyy tarinassa pojaksi pukeutuneena voidakseen matkustaa vapaasti hevosensa kanssa. Kruununprinssi kiinnostuukin Vasyan hevosmiestaidoista (tai hevosnaistaidoista) ja kutsuu hänet ja Solovey-orin ratsastuskilpailuun.

Ortodoksikirkon isä Konstantin, muut papit, linnanmiehet ja vihamielinen, noitarovioita vaativa Moskovan kansa edustavat uhkaa, vaikeuksia ja torjuntaa, joita Vasya joutuu kokemaan ympäristössään. Hänen epänaiselliset ja ”noitamaiset” kykynsä ja epäsovinnainen käytöksensä herättävät pelkoa ja epäluuloa. Munkkiveli Sasha kuitenkin toimii sisarensa tukena.

Toinen epämiellyttävä kosija tavoittelee Vasyaa, joka saa todeta ylhäisen miehen olevan kaikkea muuta kuin inhimillinen. Vasya tahtoo uhrautua sukunsa tähden, mutta tilanne ratkeaa verisen taistelun ja magian keinoin, kun Morozko eli talvikuningas saapuu linnaan auttamaan. Myyttisinä olentoina tarinassa esiintyy myös aaveita, joiden henget eivät ole saaneet rauhaa kuolemassa. Aaveet voivat auttaa niin tavallisia ihmisiä kuin noitaakin, mikä kuvastaa romaanin maagista maailmaa.

Morozkon ja Vasyan välille kasvaa jonkinlainen side, koska he molemmat edustavat ”vanhaa”, primitiivistä, kansanomaista maailmaa. Vasya ei viisaana henkilönä luota sokeasti talvikuninkaaseen, mutta kuten saduissa, myös demonit voivat rakastua kuolevaiseen ihmiseen. Tästä syntyykin hahmojen välille vahva jännite ensimmäisestä romaanista kolmannen loppuun asti. Molemmat kasvavat ja kehittyvät, Vasya lapsesta nuoreksi naiseksi ja aikuisuuteen, Morozko tunteettomasta demonista lähes inhimillisiin tunteisiin kykeneväksi pelastajaksi, joka on silti aina kuolemantuoja.

Kolmannessa osassa The Winter of the Witch Vasya pakenee noitaroviota Midnight-nimisen demonin (Keskiyö) avulla. Hän kohtaa kesäisessä metsässä muun muassa Baba Jagan, venäläisten kansansatujen vanhan noidan, joka osoittautuu hänen isoisoäidikseen. Satumaiset olennot, kuten Ded Grib – sieni-isoisä eli sienihenki – toimivat tarinassa taas opastajina ja auttajina. Vasya pelastautuu metsään kansansa vihalta ja raivolta. Tarinassa kuvataan, miten hahmo kasvaa voittamaan inhimilliset pelkonsa. Hänen täytyy pyytää demoneilta ja metsän väeltä apua pelastaakseen itsensä, perheensä ja kansansa – tällä kertaa myös sodassa tataarien kanssa, joka tapahtuu trilogian lopussa. Historiallinen Kulikovon taistelu tapahtui vuonna 1380, ja romaanin henkilötkin ovat osittain historiallisia. Taisteluun liittyvät Karhu kaaoksen henkenä ja Pakkasdemoni kuolleiden hakijana venäläisten ja vihollisten välillä.

Keskiaikaiseen maailmaan sijoittuvia fantasiaromaaneja ei nykyään juuri kirjoiteta ilman suuria, eeppisiä taisteluita, jotka tuntuvat vaikuttavan lukijoihin ja vetoavan toiminnallisuudellaan ja väkivaltaisuudellaan. Mielenkiintoisimpia ja satumaisimmin kuvattuja kohtauksia romaaneissa olivat kuitenkin tapahtumat metsässä ja luonnossa, kohtaamiset ja matkat, joilla Vasya tutustuu unohtumassa olevaan luonnonhenkien ja demonien maailmaan. Vastakohtana tälle myyttiselle, salaperäiselle maalle toimii ihmisten valtakunta: kaupungit ja sodat raakuuksineen ja laskelmoituine julmuuksineen. Vuodenajat näyttelevät olennaista osaa viimeisessä romaanissa, jossa liikutaan talven ja kevään välissä. Romaanissa esiintyy myös domovoi, eräänlainen venäläisen kansanperinteen kodinhenki ja vartija. Tarinassa kuvataan feminiininen vastine domovaya, joka soveltuneekin paremmin noidan taloon. Elizabeth Warner kirjoittaa teoksessa Ihmeseppiä ja tsaarinpoikia, että jokaisen talonpoikaistuvan, izban, keskiössä oli suuri uuni eli tulen asuinsija. Uunin sydämessä elävän domovoin on uskottu olevan ”perheen kantaisän henki”. Sen tehtävänä on ollut huolehtia perheen hyvinvoinnista, ja sen hellittelynimi on ollut ”ukki”. Jotkin kansanuskomukset ovat elossa vielä tämän päivän Venäjällä.

Trilogian loppu on satumainen ja toiveikas, vaikka Vasya ei voi välttyä kuoleman läsnäololta poistuessaan sodan näyttämöltä. Vasya on kasvanut noitana yliluonnolliseen rooliinsa kansansa tarunhohtoisena pelastajana, joka on saanut takaisin vielä yhden kuolleen, läheisen olennon. Vasya saa osakseen järven vartijan tehtävän, mutta ei joudu toteuttamaan tulevaisuudessa odottavaa vastuullista työtään yksin, ilman puolisoa. Vasyan hahmon kehityskaari kulkee lapsuudesta aikuisuuteen ja sankaruuteen. Turvallista ympäristöä ei löydy sukulaisten luota Moskovasta, missä kristinusko on noussut valtaan. On kuitenkin vanha metsä ja luonnonvoimien suoma turvapaikka.

Vaellus naisen kasvukertomuksen rituaalina – Vasya lähtee metsään

Winternight-trilogian romaanien päähenkilö Vasyan tarina perustuu venäläiseen kansansatuun, josta on olemassa ainakin kaksi erinimistä versiota. Niitä ovat Kaunis Vasilisa (Vasya the Beautiful, Vasilisa Prekrasnaja) ja Vasilisa. Sadussa Kaunis Vasilisa äitipuoli lähettää Vasyan hakemaan tulta Baba Jagalta. Tässä sadussa korostuu metsän merkitys eräänlaisena aikuistumis- tai initaatioriitin paikkana. Päähenkilön kuvataan palaavaan metsästä kotiin entistä vahvempana. Filosofian tohtori, psykoanalyytikko ja runoilija Clarissa Pinkola Estés toteaa teoksessaan Naiset jotka kulkevat susien kanssa (Basam Books 2014), että tarinat, joissa päähenkilönä on Vasilisa, ovat tunnettuja Venäjällä, Romaniassa, Jugoslaviassa, Puolassa ja ympäri Baltiaa. Vasilisa-tarinan arkkityyppisillä juurilla on pitkä ulottuvuus: ne ovat saaneet alkunsa vanhoista hevosjumalatarkulteista. Niiden tiedetään olevan klassisen kreikkalaisen kulttuurin edeltäjiä. Tarinan tehtävänä on kertoa ikivanha kuvaus ”villin naiseuden laskeutumisesta Jumalan manalaan”. Siinä keskeistä on välittää tietämystä ihmisnaisten tärkeimmästä Villinaisen vaistonvaraisesta voimasta, intuitiosta.

Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa villinaisen arkkityypistä myyteissä ja kertomuksissa teoksessa Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Hän kuvaa luvussa ”Vihkimys maanalaiseen metsään” kertomusta Kädetön neito, jonka alussa tytär kokee vihkimyksen maanalaiseen metsään ”kestävyysriitin avulla”. Kestävyydellä tarkoitetaan vahvistumista, vankistumista ja voimistumista. Tarkastelen tätä kertomusta ja Vasyan tarinaa osana naisen elämänprosessin alkutaivalta ja aikuistumista romaaneissa. Kestävyys on Pinkola Estésin sanoin naisen elämän merkittävin voimavara ja ”henkisen elämän uudistaja”. Kestävyys auttaa näkemään tarkoituksen, jolloin teemme jotain olennaisen tärkeää.

Tarina Kädettömästä neidosta tunnetaan eri maissa ja kulttuureissa myös nimillä Hopeiset kädet, Kädetön morsian ja Hedelmätarha. Kansanperinteen tutkimuksessa todetaan, että tarinasta on kirjoitettu yli sata erilaista versiota. Teoksessaan käsittelemänsä tarinan ytimen Pinkola Estés kertoo saaneensa tädiltään Magdalenalta. Täti oli kirjailijan nuoruuden voimakkaimpia esikuvia, naispuolinen maanviljelijä ja peltotyöläinen. Erilaisia versioita Kädettömän neidon tarinasta tunnetaan kaikkialla Itä- ja Keski-Euroopassa.

Clarissa Pinkola Estésin näkemyksen mukaan susiemokin työntää jälkikasvunsa ”jääkylmään virtaan” ja juoksuttaa pentuja, kunnes niiden jalat hädin tuskin kantavat ja niillä on vaikeuksia pysyä emon taivalluksen perässä. Ja silti emo juoksuttaa pentujaan vielä pidempään. Myyteissäkin opetetaan kestävyyttä, ja se on yksi suurenmoisen ”villiäidin, villinaisen arkkityypin rituaaleista”. Näin meidät karaistaan ja meistä kasvaa vahvoja ja kestäviä persoonia. Winternight-trilogiassa talvi on keskeinen vuodenaika, ja sen maagisuus korostuu romaaneissa. Talvi on kylmyydessään julma ja armoton myös Vasyalle, joka ei tyydy vain istumaan kotona keittiön lieden äärellä. Hän oppii karaistumaan ankarissa luonnonolosuhteissa.

Elizabeth Warnerin mukaan venäläisten talonpoikien kunnioitus metsää kohtaan oli entisinä aikoina pelokasta. Rohkeimmatkin miehet pysyivät sieltä poissa tai eivät tahtoneet kulkea metsän lähellä öisin. Yksin kulkevan matkamiehen öisiä, luontaisia vaaroja saattoivat olla eksyminen polulta, putoaminen rotkoon tai suohon, nälkäkuolema tai villieläinten raatelemaksi päätyminen. Hänet voi yllättää myös kohtaaminen metsän henkien kanssa.

Selviytymiseen tarvittavan kestävyyden oppiminen voi tapahtua Clarissa Pinkola Estésin mukaan maanalaisessa metsässä, ”La selva subtarráneassa”. Se on jonkinlainen ”naisellisen ymmärryksen manala”, kesyttämättömän maailman kaltainen paikka. Sen ajatellaan lepäävän egon havaitseman maailman alapuolella. Pinkola Estés kirjoittaa, että ”ollessamme siellä täytymme vaistonvaraisesta kielestä ja tiedosta. Sieltä käsin ymmärrämme asioita, joiden käsittäminen on vaikeaa yläpuolisen maailman näkökulmasta”.

Romaaneissa Vasya liikkuu metsäympäristössä kuin toisessa kodissaan, ja jotain yhtä kesyttämätöntä piilee myös hänen hahmossaan. Romaanin The Winter of the Witch alussa Vasyaa kutsutaan nimellä ”wild girl”. Naisena hän ymmärtää elämän kiertokulkua, kaiken alkua luonnossa syntymästä kuolemaan. Talvinen metsä tuo kuolemaa ja murhetta, mutta myös vapauden, karaistuneen vaeltajan vaihtoehtoisen maailman. Talvi on Morozkon vuodenaika.

Tarinassa Kädetön neito tytär on saanut isänsä tarjoamaan rikkauksia, mutta hän on tehnyt päätöksen jättää ne ottamatta ja lähteä sekä luottaa kohtalon antamaan tukeen. Paholainen on saanut mylläri-isän leikkaamaan tyttärensä kädet irti. Alussa nainen muuttuukin vaeltajaksi, jonka kulkemista kuvataan ylösnousemuksena uuteen elämään. Vaeltaminen käsitetään valintana, josta seuraa hyvää. Vasyan hahmo käy myös romaanitrilogiassa läpi siirtymän lapsuudesta aikuisuuteen, naiseuteen. Hän lähtee lapsuudenkodista metsään hevosen selässä – tosin pojaksi pukeutuneena turvallisuutensa takia. Pinkola Estés kuvaa erilaisia lähtöjä naisen elämässä; Vasyan tekemä lähtö ”on kuolema ja uusi alku”. Vasya pakenee Pinkola Estésinkin kuvaamia ”vanhentuneita arvoja” ja haluaa tulla omaksi itsekseen matkustamalla pakosta syvälle erämaahan. Nämä lähdöt käsitetään Pinkola Estésin analyyseissä laskeutumisen aarteiksi.

”Me lähdemme ja laskeudumme toiseen maailmaan toisen taivaan alle paikkaan, jossa maa jalkojemme alla on vieras”, kirjoittaa Pinkola Estés. On kuitenkin jatkettava vaellusta vaikkakin haavoittuvaisena. Vaelluksella meillä ei ole ymmärrystä tai käsiä, kuten ei tarinan kädettömällä neidollakaan. Vasyan äiti ja isä ovat kuolleita, kun hän lähtee vaellukselleen romaanissa The Girl in the Tower. Nuori nainen luopuu myös isän ja suvun asettamasta sulhasehdokkaasta, yhteisön turvasta ja tutun kotilieden lämmöstä. Vanhemmat edustavat Clarissa Pinkola Estésin mukaan kertomuksissa ja myyteissä ”psyyken kollektiivista ja itsekästä osa-aluetta”. Kuolleilla vanhemmilla ei ole enää valtaa.

Vasyan oppaana ja turvana on Satakieli, Solovey eli hevonen, jonka puhetta Vasya ymmärtää. Kun hän palelluttaa kätensä talvisessa metsässä pakkasella, tulee avuksi myös Pakkasdemoni, Morozko. Täysin yksin ei Vasya vieraaseen, itsenäiseen kestävyysriittiinsä kulje. Romaanissa The Bear and the Nightingale kuvataan silti, miten hän on sisarustensa mielestä ”kadonnut” metsään pienestä tyttölapsesta lähtien. Hän elää lapsuutensa ja nuoruutensa luontevasti osana luontoa ja sen henkiä. Aikuistuminen merkitsee tässäkin satumaisessa tarinassa sitä, että ymmärtää yksin vaeltamisen vaarat ja oman haavoittuvaisuuden sekä valitsee ne oppaat ja ystävät, joihin voi matkalla luottaa. Vasya kasvaa vaelluksellaan aikuisuuteen ja ottaa haltuun noitamaiset kykynsä vahvassa luontoyhteydessä.

Kertomuksen Kädetön neito neljäs vaihe on Rakkauden löytäminen Manalasta. Siinä kuningas on puutarhassa laskemassa päärynöitään. Joku on varastanut yhden hedelmän, joten seuraavana yönä kuningas on vahdissa puutarhurinsa sekä tietäjän kanssa. Tietäjä osaa henkien kieltä. Keskiyön aikaan ”neito saapuu leijuen metsän halki riepuihin pukeutuneena, hiukset sekaisin ja kasvot viiruilla, käsivarret ilman käsiä ja vierellään valkoinen henki”. Yksi puu ojentaa oksansa, ja neito syö siinä roikkuvan päärynän. Tietäjä kysyy, onko neito tästä maailmasta vai ei. Neito vastaa kuuluneensa aikoinaan tähän maailmaan, mutta hän ei kuulu siihen enää. Kuningas esittää kysymyksen tietäjälle saadakseen tietää, onko nainen ihminen vai henki. Tietäjän mielestä neito on molempia. Lopussa kuningas rientää naisen luo vannoen uskollisuuttaan ja rakkauttaan. He solmivat avioliiton ja neito saa parin hopeisia käsiä. Pinkola Estésin mukaan kuningas voidaan käsittää viisaana olentona psyyken manalassa. Hänen tehtävänsä on olla yksi tärkeimmistä vartijoista naisen alitajunnassa.

Oman matkansa viimeisessä vaiheessa Vasya saapuu metsään romaanissa The Winter of the Witch Midnight-nimisen demonin kanssa. Hän tapaa metsässä isoisoäitinsä Baba Jagan lisäksi myös Morozkon. Talvikuningas löytyy muistinsa menettäneenä pienestä kylästä. Vasya auttaa tätä taas muistamaan. Hän päätyy valitsemaan trilogian lopussa noidan polun ja lähtee Kulikovin taistelun jälkeen takaisin erämaahan, metsään järven vartijaksi talvikuningas vierellään. Vasya elää kahden maailman välissä, inhimillisen ihmisten maailman ja luonnonhenkien uhanalaisen maailman rajalla.

 

Kirjallisuutta

  • Maurer, Allan. Wright, Renee. 2013. Chapter 4: Witchcraft and pagan paths. Writing fantasy and science fiction. How to create out-of-this-world novels and short stories. WD.
  • Pinkola Estés, Clarissa. (suom.) 2014. Luku 14, La Selva Subterránea: Vihkimys maanalaiseen metsään. Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa. Basam Books.
  • Warner, Elizabeth. 1986. Ihmeseppiä ja tsaarinpoikia. WSOY.

 

Lue Johanna Ikosen novelli Laulu kaikui vuorilta Varjorikon numerosta 1/2020.

 

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: