Johanna Ikonen

Se kasvoi kohti kuuta ja aurinkoa, maailman viimeinen unipuu. He kaivoivat sille ensin kasvualustan ravinteikkaaseen multaan, jotta sen juuret ulottuisivat vahvoina syvälle maahan. Puu alkoi kasvaa ja kukoistaa, saihan se osakseen paljon huolenpitoa ja hoivaa. Puu muisti, että sen tehtävänä oli nousta yhä ylemmäs, korkeuksiin kohti taivasta, pilvien uneliasta laidunmaata. Sen runko oli aluksi ohut pajunvitsa, ja lehdet sen hennoilla oksilla kahisivat tuulessa pienoisina ja heiveröisinä. Sen viherhiukkasten lehtivihreä odotti kasvun etenemistä, joka oli toisenlaista kuin koskaan muissa puissa sen kotiseuduilla. Unipuu tunnisti miehen ja naisen, ihmisennäköiset, jotka kaatoivat vettä sen juurelle, lannoittivat maata, hoitivat ja puhuivat sille kuin elävälle, aistivalle, tiedostavalle olennolle. Kolmas ihmisen kaltainen olento seisoi puun vieressä yksin myöhään iltaisin ja aikaisin aamulla, puhui matalalla äänellään kuin loitsuja langettaen.

Hyytävä tuuli riipi kasvoja, ja maa oli roudassa. Talvi asui vielä Sofiassa. Morana käveli helmikuisen harmailla kaduilla ja muisteli ensimmäistä päiväänsä kaupungissa vuosia sitten. Hän ei ollut unohtanut elämänsä kevättä. Hän oli tullut kaupunkiin täynnä haaveita uudesta alusta ja kodista, joka tuntuisi oikealta.

Nykyään Morana kävi töissä paikallisessa luonnonsuojelujärjestössä, jossa hän toimi tiedottajana. Toisinaan hän teki saattohoitajan keikkatyötä lähisairaaloissa. Hän oli viettänyt vuosia kulkurin elämää, asunut Puolassa, Ukrainassa, Tšekissä, Bosniassa ja Venäjällä. Bulgariasta oli tullut muutama vuosikymmen sitten hänen kotimaansa, ja Sofia oli nyt hänen kotinsa.

Viime päivinä jostain kaukaa oli kantautunut ääniä, kuin tuuli olisi laulanut ikivanhaa laulua, joka muistutti Moranaa menneistä ajoista ja vanhoista kotiseuduista. Se toi mieleen muistoja ensimmäisestä perheestä, joka hänellä oli ollut kauan sitten. Yöllä unissaan hän näki välähdyksiä kaukaa Balkanvuorilta. Hän kuuli tutun äänen kutsuvan häntä, ja siinä oli jotain outoa. Se kuulosti aivan kuin hänen veljensä Jarilon ääneltä. Veli kaipasi häntä kotiin, ja jokin selvästi vaivasi syvästi Jarilon mieltä.

*

Sinä keväänä maaliskuussa pieni ryhmä kasvitieteilijöitä lähti vuorille, ja Morana oli mukana, koska oli itse ehdottanut matkaa. He lähtivät heti talven väistyttyä. Lena, hänen tyttärentyttärensä, asui Sofiassa ja työskenteli kasvitieteilijänä. Hänen erityisalaansa oli kasviekologia. Hän selvitti kasvien riippuvuutta ilmasto-, maaperä- ja muista ympäristötekijöistä sekä niiden sopeutumista ympäristön muutoksiin. Lena oli Moranan silmäterä, avopuolisonsa kanssa elävä tutkija, konkreettinen muistutus perheestä ja kaiken jatkuvuudesta.

He olivat menossa Moranan vanhaan kotikylään hänen veljensä Jarilon nykyiselle kotiseudulle Balkanvuorten laaksoon. Lena tahtoi tutkia eräiden kasvien sopeutumista vuori-ilmastoon. Uhanalaiset ja Sofiassa heikosti kasvavat kasvit oli tuotu Bulgarian pääkaupungin kasvitieteellisestä puutarhasta, ja ne istutettaisiin laaksoon. Siellä niiden kasvamista ja selviämistä tutkittaisiin tarkasti suuressa luonnonvaraisessa puutarhassa, jonka puutarhanhoitajamestari Jarilo oli. Se ei ollut sattumaa, vaan Morana oli ehdottanut kuin ohimennen Jariloa mukaan projektiin. Lena oli tykästynyt ajatukseen, että saisi viimein tavata isoäitinsä erikoisen veljen.

Lena oli tutkinut kasvien älykkyyttä ja tietoisuutta ja kertoi mielellään näkemyksiään aiheesta. Hän oli epäilijä, mutta ei tahtonut sulkea pois mahdollisia tutkimuksen esiin tuomia vaihtoehtoja. Uusi tutkimus, josta Lena oli lukenut, väitti että kasveilla oli tietoisuus, ja ne aistivat monia samoja asioita kuin ihmisetkin. Morana oli nähnyt nuoruudessaan, kuinka Jarilo puhui ja lauloi kasveille puutarhassa Preslavissa, vanhassa kotikylässä.

Morana saapui entiselle kotiseudulleen Lenan ja toisten kasvitieteilijöiden kanssa minibussilla. Matka kesti useita tunteja, ja Lena ja Morana ajoivat vuorotellen. He keskustelivat koko matkan lähinnä kasvien taimista, joita he kuljettivat auton takaosassa. Tutkijat, joihin kuului Lenan lisäksi yksi nainen ja kaksi miestä, kertoivat tekevänsä yhteistyötä kasvitieteellisen puutarhan kanssa. Puita istutettaisiin Jarilon puutarhaan luonnonmukaisesti ilman mehiläisiä ja muita pölyttäjiä tappavia hyönteismyrkkyjä.

Vuoret kohosivat pilvien keskellä karuina ja epätodellisina. Laakson vehreys teki matkustajiin vaikutuksen, ja heistä tuntui kuin he olisivat tulleet johonkin yliluonnolliseen maailmaan. Kirkasvetinen joki mutkitteli iltausvaisen laakson halki. He ajoivat yhä kapenevia asfalttiteitä pitkin, ja Morana käytti kaiken keskittymiskykynsä ja taitonsa saadakseen minibussin kulkemaan mahdollisimman tasaisesti seuratessaan kaukaisuudesta tuttuja teitä ja maamerkkejä. He ajoivat Preslavin läpi hitaasti, sillä sen mukulakivikadut olivat epätasaisia. Talot olivat idyllisen valkoisia ja värikkäitä kivirakennuksia. Kylä olikin yksi alueen historiallisista nähtävyyksistä. Pääkadulla käveli muutamia ihmisiä, ja siellä oli myös apteekki, posti, pankki, pieni hotelli sekä elintarvikekauppa. Morana vaipui ajatuksiinsa ja muistot solahtivat mieleen.

*

Balkanvuorilla puhalsi talvista puhuria lämpimämpi kevättuuli. Hevoset laidunsivat lampaiden kanssa laaksossa. Tyttö ja poika istuivat vuorenrinteellä ja laskivat purjehtivia poutapilviä taivaalla. Niitähän oli satoja, ellei tuhansia. Niin pitkälle he eivät osanneet tai uskaltaneet laskea. Yhdellä pilvellä oli jumalan pää, toisella jumalattaren. Jarilo näki pilvissä kukkien, pensaiden, puiden ja muiden vihreiden kasvikunnan jäsenten hahmoja. Morana näki pilvissä kylän asukkaiden, Jarilon, isän, äidin, muiden sukulaisten ja ystävien kasvoja. Ensin Jarilo näytti hymyilevän ja seisoi suuren puun vieressä vuoren juurella, miehenä. Veljen tummat hiukset muuttuivat kuitenkin seuraavan pilven sisällä hopeanharmaiksi, sitten lumenvalkeiksi. Miehen katse oli suuntautunut puuhun, ja se katse oli täynnä kiintymystä. Kunnes veljen katse ja olemus synkistyivät. Jarilo katsoi Moranaa kaukaa tulevaisuudesta, ja se oli jotenkin niin hämmentävää ja järjetöntä, että Morana sulki silmänsä hetkeksi. Uusi pilvi kertoi toisenlaista tarinaa, Jarilo juoksi kylän lasten kanssa vuorilla ponien vierellä.

”Tuolla lennät sinä pilven sisällä ja sinulla on huoleton hymy kasvoillasi, eikä mikään masenna mieltäsi, sisko”, Jarilo sanoi Moranalle hymyillen.

”Minä näin sinut pilvessä aikuisena, veli. Ensin olit nuori, sitten jo iäkkäämpi. Asuit täällä vuorilla.”

”Eihän kaikki kuitenkaan voi mennä niin seesteisesti ikuisesti, eihän. On valoa, mutta myös varjoja. Nämä vuoret ovat silti ihmeellisintä maailmassa. Olemme onnekkaita”, Jarilo sanoi tuumivasti.

”Niin, juuri nyt. Tämä hetki on ainutlaatuinen, pidetään se aarteenamme”, Morana kuiskasi uneksien.

*

He saapuivat perille päivällisen aikoihin. Jarilon koti sijaitsi vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä Preslavin kylän keskustasta. Morana, Lena ja toiset kasvitieteilijät astuivat ulos minibussista väsyneinä pitkästä matkasta.

Jarilo laittoi kätensä Moranan olkapäille, katsoi ensin vakavasti, kunnes ilme suli hymyyn.

”Tervetuloa kotiin, Morana. Siitä onkin aikaa, ja oli jo oikea hetki sinun palata”, Jarilo sanoi.

”Tapaamme viimein, Jarilo. Näytät voivan hyvin ja terveesti”, Morana sanoi hymyillen.
Hän esitteli tyttärentyttärensä Lenan ja toiset tutkijat Jarilolle.

”Se on siis totta, mitä unissani olen nähnyt. Sinulla on lastenlapsia, sisko. Mikä ilo on tavata sinut, Lena.”

”Tämä on suuri kunnia. Olen kuullut teistä vain tarinoita. Teette arvokasta työtä täällä”, Lena sanoi lämpimästi.

Myös toiset kolme kasvitieteilijää tervehtivät Jariloa kohteliaasti.

”Kiitos. Nyt tarjoan teille päivällisen saapumisenne kunniaksi. Pöydässä on luomuruokaa, jonka olen valmistanut yhdessä kylän naisten kanssa”, Jarilo sanoi ja ohjasi heitä kävelemään kohti päärakennusta.

Jarilon mukaan hirsitalo oli rakennettu parikymmentä vuotta sitten, ja sitä ennen oli ollut lukuisia rakennuksia. Morana, Lena ja toiset kasvitieteilijät kävivät viemässä reput, rinkat ja matkalaukut hirsitalon yläkerran kolmeen tilavaan vierashuoneeseen. Morana käveli muiden edellä pieneen slaavilaistyyliseen puutarhaan hirsitalon takana katetun terassin vieressä. Pihalla oli hirsipöytä kuudelle. He kaikki istuutuivat sen ääreen. Jarilo istui pöydän päässä, ja Morana istuutui veljensä vasemmalle puolelle. He aloittivat päivällisen, johon kuului keittoa, monenmoista paikallista kasvisruokaa ja tuoretta leipää. Jälkiruoaksi oli hedelmiä suoraan puutarhasta sekä marjapiirasta vadelmista, karhunvatukoista ja mansikoista. He joivat raikasta sitruunalla maustettua lähdevettä ja jälkiruoan kanssa piparminttuteetä.

Jarilo ja Morana jakoivat ensin kuulumisia työasioista, ja Morana kertoi työkuvioistaan.

”Saat niin paljon monenlaista hyvää aikaan, sisko,” Jarilo totesi. ”Minä elän täällä syrjässä maailman tapahtumista ja hyväntekijöiden aherruksesta.”

”Sinä teet jotain maanläheistä ja työskentelet paikassa, joka on sinulle tärkeä. Se on todellisinta, mitä voin kuvitella”, Morana sanoi.

Jarilo katsoi häntä hyväksyvästi ja käänsi katseensa Lenaan.

”Olet siis kasvitieteilijä. Kerrohan, mitä mieltä olet kasvien tietoisuudesta ja älystä?” Jarilo kysyi odottavasti.

”On kiehtovaa ajatella, että kasvit ovat älykkäitä. Niillä on omat vaistonsa ja evoluution tuloksena kehittyneet tapansa kasvaa ja kehittyä. En kuitenkaan usko uusimpia tutkimuksia, joiden mukaan kasvit esimerkiksi kommunikoivat keskenään tietoisesti”, Lena totesi.

”Mutta minä olen nähnyt ja kokenut monia kertoja, että kasvit kommunikoivat keskenään. Niillä on taatusti tietoisuus, joka kasvaa ja kehittyy vuosien kuluessa.”

”Se on taikauskoa. Samahan se olisi uskoa, että hedelmillä ja puilla olisi sielu. Kuten monet vanhat kansat uskoivat puun henkeen. Metsänhenkiä ei ole olemassa, ja kasvikunta ei ole tietoisesti elollinen”, Lena sanoi hymyillen.

Lenan tutkijatoverit olivat hänen kanssaan samaa mieltä. Monet skeptikot eivät uskoneet, että kasveilla, kuten puilla, oli älyllistä elämää, tai ainakaan sitä ei voinut kutsua samankaltaiseksi älyllisyydeksi kuin ihmisillä. Morana tunsi ihmisten käsityskyvyn rajallisuuden, kun tultiin näin lähelle luonnon vanhoja, tuntemattomia voimia.

Jarilo loukkaantui ja näytti hämmentyneeltä. Häntä taisi kiukuttaa, että nuoret kasvitieteilijät tulivat Karpaateille hänen kotiinsa ja kertoivat hänelle ylimielisesti omia näkemyksiään. Sitten hän peitti heräävän kiukkunsa lähes kohteliaalla ilmeellä ja hymyili Moranalle.

”Sisko, sinä epäilet, mutta älä peitä kuuta varjollasi, ennen kuin näet ja koet itse”, Jarilo sanoi.

”Enhän minä elä yhtä tiiviissä yhteydessä puiden ja muiden kasvien kanssa kuin sinä, joka niitä hoidat ja kasvatat”, Morana sanoi sovittelevasti.

Jarilo käveli heidän edellään ja esitteli puutarhaansa ylpeänä, ja kun hän puhui suojateistaan, hänen kasvonsa kirkastuivat. Kirsikkapuut, luumupuut ja alppiruusut kukoistivat puutarhurinsa hellässä hoidossa. Puutarhurin apuna Jarilolla oli ahkera romaniperhe, jonka vanhemmat ja viisi lasta olivat hänelle korvaamaton apu ja käytännössä kuin oma perhe. He olivat myös puutarhureita suoraan kolmannessa polvessa. Jarilo oli kouluttanut heidät. Irene oli Jarilon suosikki kolmen tyttären ja kahden pojan joukosta. Hän oli parikymmenvuotias, vakava ja ahkera puutarhuri, joka jakoi mestarinsa intohimon kaikkea kasvavaa ja kukkivaa kohtaan.

Tuuli yltyi laaksossa, ja taivaalla pilvet ajelehtivat kohti itää. Kalpea päivänvalo sai vuorenhuiput piirtymään utuisen ruskeina ja terävinä taivasta vasten. Muut kävelivät edellä, ja Morana jäi hetkeksi yksin. Hän tarkkaili Jariloa kauempaa. Muistot tapahtumista vuosisatojen takaa tavoittivat hänen tietoisuutensa.

*

Moranan ja Jarilon isän Perunin vihollinen Veles haki Jarilon pois ihmisten maailmasta aliseen maailmaan Manalaan, kun poika oli vielä nuori. Veles oli Manalan hallitsija, koska hänen isänsäkin oli ollut. Sieppaus tapahtui eräänä yönä, kun Morana ja muu perhe nukkuivat autuaan tietämättöminä lähestyvästä ikävästä tapahtumasta. Jarilo kaapattiin vuoteestaan ja vietiin pois kotoa. Tummaviittaiset miehet hakivat hänet.

Manala oli hehkuvan vihreä maailma, jossa vallitsi aina kevät. Jarilo oli kuvitellut pienen ikänsä Manalan kurjuuden, kuolleiden voihkinnan ja pimeyden maailmaksi. Hän sai opetalla Velesin ja tämän sukulaisten opastuksella hoitamaan keväistä kasvillisuutta ja sai kasvatettavaksi oman, pienen puutarhan.

Perun oli vihastunut Velesin ilkityöstä ja kaipasi poikaansa kotiin. He olivat koko perhe huolissaan Jarilon epäonnesta. Miten poika pärjäisi Perunin pahimman vihollisen luona? Saskia itki kyyneliä, joista Perun taikoi kirkkaita helmiä. Helmistä tehtiin kaulakoru, jota Saskia piti kaulallaan pukeutuneena suruasuunsa. Morana yritti saada yhteyden veljeensä mielen kautta ja lähetti rohkaisevia ja suojelevia ajatuksia ja loitsuja Manalaan Jarilon tueksi.

Manalan hallitsija Veles kertoi Jarilolle tarinoita. Hän tahtoi pojan viihtyvän kotonaan ja jäävän asumaan hänen maailmaansa. Veles mainitsi, että maan ja taivaan välisen tasapainon kannalta oli tärkeää, että he tottuisivat toistensa koteihin. Jarilo kysyi, miksi Perun ja Veles jatkoivat vihanpitoaan. Veles totesi, että kaaosta täytyi syntyä, sillä sitä tarvittiin yhtä lailla kuin järjestystä. Maailmanpuu tarvitsi elääkseen ja kukoistaakseen niin juuriansa hoitavia Manalan asukkaita kuin oksistaan ja latvustostaan huolehtivia maan yläpuolella. Veles ei hyväksynyt sitä, että Perun oli ylijumala, sillä hän oli laskeutunut asemastaan ihmisten tasolle ja menettänyt voimiaan. Hän sanoi:

”Olen itse maailmojemme ylijumala. Miten Maailmanpuu pysyisi hengissä ellemme juottaisi ja vahvistaisi sitä Manalassa? Ja se puu kasvaa laaksossa, missä sinun sukusi ja kyläsi elävät. Perun havahtuu pian omaan heikkouteensa. Silloin kaaos hallitsee järjestystä.”

”Puhut tasapainosta kahden vastakohdan välillä. Kyllähän taivas ja maakin ovat toisistaan riippuvaisia. Maa, ilma, tuli, vesi – kaikki ovat elämän synnyttäjiä, ylläpitäjiä, ja silti. Kuolemaakin ne tuovat mukanaan”, Jarilo sanoi.

Veles puhui usein Jarilon kanssa menneisyyden uskomuksista ja siitä, mikä menetys oli, kun tarut tukahdutettiin ihmisten muistissa.

”Tiedätkö, kuinka slaavilaiset kansat ennen muinoin joutuivat käännytetyiksi kristinuskoon vuosisatoja sitten. Kristinuskon vaikutukset koettiin vahvimmin ihmisten kaupungeissa ja ylemmän väen keskuudessa. Maaseudulla vanhojen myyttien kukoistus jatkui kuin ikuinen kevät kypsyessään kesäksi. Niin kauan kun myytit elivät, oli kansalla vielä mahdollisuus uskoa johonkin aitoon ja ikuiseen. Ihmiset elivät sitoutuneina maahan ja luontoon. Puitakin pidettiin arvokkaina ja pyhinä.”

”Kotikylässäni juhlitaan vanhojen jumalten kunniaksi vielä, ja vaikka tytöt ja pojat kantavat vihreitä oksia ja kukkia sekä laulavat isän mukaan pakanallisia lauluja, käyvät he kirkossa palvomassa jumalanpalveluksissa kristittyjen jumalaa”, Jarilo kertoi.

”Eivät he kuitenkaan ole unohtaneet vanhoja riittejä. Muinaiset myytit ja jumalat ovat vaipuneet unohduksiin, mutta eivät lopullisesti kuten kuvitellaan.”

Jarilo oli viehättynyt Manalan puutarhastaan ja uppoutui siitä huolehtimiseen niin syvästi, että alkoi etääntyä maan päällä elävästä perheestään. Hän ei unohtanut heitä täysin ja muisteli vanhempiaan ja Moranaa silti usein. Maan alla kasvoi erilaisia ja kummallisia kasveja, joista hän sai elinvoimaa ja tarkoituksen tunteen olemassaololleen.

*

Morana havahtui hereille ajatuksistaan ja hymyili hetken haikeasti kaukaisille muistoilleen. Hän saavutti muut. He kulkivat puutarhan viereisellä vuoristoniityllä, missä kasvoi subalpiiniselle vyöhykkeelle tyypillisiä kasveja, kuten ruskolilja, sinirikko, aitoukonhattu ja Gentiana punctiata eli katkerolaji sekä primula minima -esikko. Ympäröivien vuorten rinteillä kasvoivat sitkeä vuorimänty sekä ainavihanta pensas, myrttialppiruusu. Subalpiinisen vyöhykkeen alppiruusut kukoistivat vaatimattomammin kuin puutarhoihin istutetut alppiruusut, jotka olivat monesti aasialaisten lajien risteytyksiä.

”Lajien syrjäyttämistä vuoristoseuduilla on tutkittu viime aikoina”, Lena huomautti.

”Totta tosiaan. Ihminen on korkeimpien vuoristoseutujen tunkeutuja ja on valitettavasti pystynyt muuttamaan niiden luonnonolosuhteita. Laidunnuksesta ja puiden kaadosta aiheutuu laajoja ympäristöhaittoja, joista on seurauksena vakava eroosio”, Jarilo totesi.

”Samankaltainen ja vakavia seurauksia aiheuttava ongelma on vuoriston matkailu- ja talviurheilukäyttö”, Morana sanoi.

”Niin. Myös aivan korkeimmille huipuille johtavat tiet tekevät mahdolliseksi kulttuurikasvilajien leviämisen. Ne pystyvät syrjäyttämään alkuperäiset vuoristokasvit, jotka ovat pitkälle erikoistuneita”, Jarilo sanoi.

”Kuten täällä niityllä kasvavat nähtävästi vuoriston sopeutumiskykyisistä kulttuurilajeista kylälellukka, peltovalvatti, peltokorte ja ketohanhikki”, Lena tiesi kertoa.

He kävelivät myöhemmin puutarhassa ja alkoivat sitten Jarilon opastuksella istuttaa kasvintaimia maahan. Multa oli mureaa ja kuokittua, ja kasvit, kukat, pensaat ja puut asettuivat hyvin uusille asuinsijoilleen. Morana tunsi mullan lämmön sormissaan ja piti siitä maanläheisestä tunteesta. Hän sulki silmänsä ja tunsi syvää seesteisyyttä. Oli hyvä palata kaupungin rauhattomuudesta entiseen kotiin maaseudulle.

*

Morana ja Lena toteuttivat viimein yhteisen unelmansa. Kasvitieteilijät kantoivat puun keskelle laakson puutarhaa eräänä kalpeanvaloisana huhtikuun aamuna. Jarilo katsoi keskenkasvuista puuta haltioituneena ja isällisellä lempeydellä. Sen lyhyt runko kiilsi hopeanruskeana, ja sen pitkien, notkeiden oksien lehdet olivat kiiltävänvihreät. Auringonvalo sai puun lehtineen hehkumaan kuin jalometalli. Se oli epätodellinen näky keskellä syrjäistä, kesytöntä seutua, joskin rehevä puutarha toi siihen näkyyn oman viehättävän lisänsä. He tekivät kaikki yhdessä puulle kasvualustan, johon kaatoivat multaa ja luonnonmukaisia lannoitteita. Romaniperheen apulaispuutarhurit ajoivat kottikärryillä harmaita ja punertavia pyöreitä kiviä, joilla he reunustivat puun kasvupaikan kolmen kehän sisälle. Irene sai kunnian kaataa ensimmäisenä vuoripurosta saatua vettä puun juurille Jarilon kanssa. Botanistit avasivat kuohuviinipullon ja kaatoivat helmeilevää juomaa laseihin. Romaniperhe vetäytyi puutaloonsa lepäämään, ja vain Irene jäi juhlistamaan päivän työtä. Morana katsoi tyytyväisevänä puutarhaa ja heidän luovaa kädenjälkeään. Tyttärentytär ja veli tuntuivat tulevan hyvin toimeen keskenään, ja puhuttavaa heillä riitti.

”Puu kasvaa nopeasti täyteen mittaansa, kun se saa näin korkealla auringonvaloa”, Lena sanoi ja katsoi mietteliäänä uutta luomusta.

”Puu tarvitsee myös kuunvaloa öisin. Sinä siis väitit, että tämä on lajinsa viimeinen unipuu täällä? Että nämä kasvit eivät elä lähellä ihmisasutusta ja tehtaita sekä pakokaasupäästöjä?” Jarilo kysyi.

”Juuri niin. Unipuut kasvoivat laaksossa vielä kolme vuosikymmentä sitten. Jos saamme lajin menestymään laaksossa, se olisi kasvitieteellinen mullistus”, Lena selitti silmin nähden innostuneena. ”Pelastamme unipuun sukupuuttoon kuolemiselta.”

”Älä odota liikoja, niin et pety. Unipuu on toki pieni ja sitkeä, ja sen juuret saattavat hyvinkin ulottua syvälle maahan”, Morana sanoi.

Illalla Morana seisoi puutarhan reunalla ja katseli uneksivia vuoria ja kirpeältä tuoksuvaa länsituulta. Hänen syntymästään ja lapsuudestaan kerrottiin tarinoita, kun hän oli tarpeeksi vanha niitä ymmärtämään. Ne muistuttivat menneestä.

*

Moranalla ja Jarilolla oli eri äiti ja isä. Jarilo oli Perunin ja kuun poika, Morana auringon tytär. He olivat molemmat syntyneet uudenvuoden yönä. Veli oli Perunin kolmas poika ja perinyt isältään voimansa, vaan ei ankaraa ja kovaa luonnetta. Rauhallinen Jarilo oli päättänyt omistautua kasvien hoitamiselle. Morana oli tuotu toisesta maailmasta kylään verenpunaisen auringon aikaan, ja Perun ja hänen vaimonsa Saskia olivat adoptoineet hänet. Saskia oli Jarilon ja Moranan äitipuoli.

”Kukaan ei tahdo veriauringon synnyttämää tytärtä. Pelätään, että se on langettanut kuoleman kirouksen ja paholaisen voimat lapsen ylle”, Perun oli sanonut romaneille, jotka olivat uskollisina ajaneet kapaloidun tyttölapsen kylänjohtajan talolle.

”Arvon herra, sehän on vain viaton lapsi, joka nukkuu suojatonta unta”, romaninainen sanoi.

”Me emme voi torjua auringon koskettamaa lasta oveltamme”, Perun myöntyi lopulta.

*

Morana havahtui puutarhasta kuuluviin teräviin ääniin syödessään aamupalaa yksin päärakennuksen katetulla terassilla. Jarilo ja Lena riitelivät kovaan ääneen, ja kuuluvimpana kaikui Jarilon kiivas puhe. Morana joi teen, söi omenan ja lähti kiireisesti kävelemään kohti puutarhaa.

”Tämä on minun puutarhani, minun isovanhemmiltani perimä maa. Se on minun vastuullani, vaikka elää omaa elämäänsä silmieni edessä. Mitä sinä nuori hupakko luulet tietäväsi unipuun hoitamisesta?” Jarilo äyskäisi.

”On myös muita tuomiamme kasvitieteellisessä puutarhassa viljeltyjä unipuiden taimia, muistathan. Istutimme ne, ja sinä voit hoitaa niitä. Minun täytyy mitata puun runko, ottaa kaarnasta ja lehdistä näytteitä. Me ryhmäni kanssa voimme huolehtia unipuusta. Sinä lannoitat sitä liikaa, vaikka luomutuotteita käytätkin. Sen juuret voivat tukehtua myös liialliseen veteen”, Lena sanoi astetta korkeammalla, ärtyneellä äänellä.

”Olen käyttänyt vain itse luonnonaineista valmistamaani lannoitetta, joka on kuin virkistävää luonnonmehua unipuun juurille. En ole syntynyt eilen, ja tiedän miten kastella vedellä puun juuret. Te tahdotte hallita kaikkea täällä, ja koko projektisi haiskahtaa. Tahdot työtovereidesi kanssa vain mainetta ja kunniaa, lisää täytettä ansioluetteloosi. Unipuu on minulle tärkeä, ymmärrätkö! En jaksa enää riidellä tästä aiheesta, tehkää mitä haluatte. Tehän sen toitte tänne minun puutarhaani.”

Jarilo käveli pois kohti päärakennusta ja ohitti Moranan ahdistunut ilme kasvoillaan. Morana lähti takaisin talolle. Veli istui terassilla tuijottaen laaksoon syvästi huolestuneena.

”He ottavat kaiken omiin nimiinsä, kaiken mitä teen ammattitaidolla ja sydämelläni. Eikö heidän kyynisyydellään ja ahneudellaan ole rajoja?” Jarilo sanoi lannistuneesti.

”Ymmärrän sinun näkökantasi, Jarilo. Lena ja hänen tutkijatoverinsa ovat vielä nuoria, ja heitä ajaa palava tahto tutkia, tehdä kokeita, ratkaista tutkimukseensa liittyviä ongelmia. Lena tarkoittaa vain hyvää, vaikka hänen määrätietoisuutensa ja kärkevän luonteensa voi joskus tulkita välipitämättömyydeksi ja ylimielisyydeksi”, Morana rauhoitteli veljeään.

”Eivät he omista unipuuta. Enhän minäkään sitä omista. Ei kukaan voi omistaa mitään, mikä on luonnon omaa. Morana, puhu Lenalle. Hän on sinun sukupuustasi alkunsa saanut.”

”Minä puhun heille, ja kyllä he ymmärtävät. Käydäänkö kastelemassa hedelmäpuut ja sitten kukkaloisto?”

Jarilo nyökkäsi vaiteliaana. Hän kaatoi heille lasilliset sitruunavettä, ja he joivat katsoen vuoria ja epätodellisen vehreää laaksoa.

*

Morana huomasi, kuinka hänen Lenalle pitämänsä lyhyt puhuttelu toi hieman helpotusta tukalaan tunnelmaan. Jarilo alkoi keskittyä täysipainoisesti jalometallinvärisen puun kasvattamiseen ja elossa pitämiseen. Ja nuori unipuu toki kamppaili olemassaolostaan ihailtavalla sinnikkyydellä ja määrätietoisuudella. Veli tuntui saavan uuden tarkoituksen omalle yksinäiselle, eristäytyneelle elämälleen kaukana niin kutsutusta sivistyksestä. Jarilo kaatoi vettä puun juurille, suihkutti vesipisaroita sen laajemmiksi kasvaville lehdille. Hän lauloi puulle vanhoja kansanlauluja ja iltaisin myös muinaisia kehtolauluja. Vain Irene uskalsi häiritä tätä rituaalinomaista työtä, josta Jarilo oli itsepintaisen tarkka. Nuori nainen kantoi vettä sangoissa vuoripurosta sisariensa kanssa. Irene seisoi usein Jarilon vierellä, kun tämä suihkutti vettä puun lehdille, ja katsoi mestariaan toisinaan huolestuneena.

Puu alkoi kukoistaa, sen runko vahvistui ja kasvoi hitaasti kohti taivasta, oksat alkoivat muistuttaa murattimaisia lonkeroita ja lehdet hehkuivat auringossa kuin vihertävä metalli. Sateen aikaan Jarilo seisoi puun edessä, ojensi käsivartensa levälleen tuijottaen taivaalta satavia pisaroita kuin päihtynyt ja hymyili onnellisempana kuin koskaan. Mutta puun ympärille istutetut kasvitieteellisessä puutarhassa alkunsa saaneet unipuiden taimet kasvoivat vain noin kolmekymmentä tai viisikymmentä senttiä ylös maan pinnalta, eivätkä ne tuntuneet vahvistuvan laakson maaperästä. Toiset kasvitieteilijät Lenan tutkijaryhmästä päättivät lähteä pois, koska tarvittavia tuloksia ei näkynyt, eikä Jarilo vaikuttanut pitävän heidän työstään.

Unipuun kasvaessa vuorilla Jarilon valvovan silmän alla Morana kävi eräänä päivänä saattohoitotöissä läheisessä isommassa Vuorenhelmen kylässä. Koko alueen kyläyhteisöjen sairaalassa oli paljon vainajia. Ruumishuoneella haisi kuolemalta, ja Morana haistoi sen jo ylempien kerroksien huoneissa. Siellä hän toimi saattohoitajana, eräänlaisena henkisenä tukena viimeiselle matkalleen lähteville. Näitä olivat etenkin ateistit, agnostikot ja pakanat. Heille eivät papin ylevät puheet taivaasta ja helvetistä kelvanneet kuten kristityille. Morana puhui sinä päivänä heille rauhoittavalla äänellä matkasta, jonka määränpää oli kaikille yhtä tuntematon ja olemassaolematon. Se matka oli kuin kirkas uni, josta kukaan ei koskaan enää herännyt. Unessa kukaan ei tuntenut kärsimystä ja ahdistusta taakse jääneiden läheisten puolesta. Kuolevat potilaat tahtoivat yleensä ruumiinsa tuhkattavaksi ja tuhkat siroteltaviksi järveen tai vuorille. Nyt vanha nainen toivoi, että hänen perheensä heittäisi tuhkat Mustaanmereen.

*

Ja näin oli ollut aina, niin kauan kuin Morana muisti, jo nuoruusvuosina kotikylässä. Hän piti huolen myös siitä, että koko maan metsät ja puutarhat puhkesivat vehreään loistoonsa joka kevät. Kuoleman varjo hiipi hänen takanaan aina, eikä hän saanut karistettua sitä kannoiltaan. Olihan hän luonnon ja kuoleman jumalatar. Hän kävi laskemassa kätensä kylän vanhuuteen kuolevien tai sairauden kuihduttamien lasten ylle. He saivat näin arvokkaan ja lempeän kuoleman hetken, nuo ihmispoloiset kipuineen, pelkoineen ja epätoivoineen.

*

Kevät muuttui kesäksi. Jarilon olemus alkoi muuttua sitä mukaa, kun puu kasvoi ja vahvistui. Hänen kehonsa näytti vanhemmalta ja riutuneemmalta. Vaikka mies nukkui yönsä hyvin, hänen kasvoillaan näkyi väsymys. Morana seurasi huolestuneena vierestä.

”Annathan puun kasvaa rauhassa. Keskittyisit muun puutarhan hoitoon enemmän. Anna meidän hoitaa puuta”, Morana sanoi päättäväisesti.

”Se on minun vastuullani, minun silmäteräni. Näin viime yönä unta, jossa puu kasvoi taivaisiin niin kuin siinä vanhassa sadussa, Jaakko ja pavunvarsi, vai mikä lie se oli nimeltään. Kiipesin puun runkoa ja oksien tikapuita pitkin korkealle, pilvien yläpuolelle. Puun oksista muodostui sammalmainen latva, ja minä nukahdin sen päälle. Kun heräsin unessa, olin taas nuori, voimakas mies”, Jarilo sanoi ja katsoi Moranaan poissaolevasti.

”Jarilo, mene lepäämään varjoon. Näytät saaneen auringonpistoksen. Irene, minä ja Lena pidämme huolta puusta”, Morana puuskahti periksiantamattomasti.

Jarilo näytti kärsimättömältä, mutta meni lopulta katetulle terassilleen, laittoi lierihatun päähänsä ja istuutui lepotuolille juomaan raikasta lähdevettä.

*

Irene kaatoi vettä puun juurelle iltapäivällä, kun aurinko paistoi kuumottavasti vuorten ja kylän yläpuolella.

”Unipuu vie kaikki hänen fyysiset voimansa, ja vaikka se on vain kasvi, se tuntuu juurtuneen syvälle Jarilon mieleen. Se on kuin outo luonnonvoima, jota hän ei voi vastustaa”, Irene sanoi.

”Meidän täytyy pitää häntä silmällä ja vaatia häntä lepäämään enemmän. Hän ei ole enää mikään kolmekymppinen nuori mies”, Morana huomautti.

Lena kaatoi lannoitetta puun juurelle ja katsoi ylös sen pitkää, tuuhealatvaista runkoa.
”Vanhat naiset puhuivat kylällä, että tänään on veriauringon vuosipäivä. He kertoivat minulle vanhan kansan tarinaa, että vuosisatoja sitten romanit toivat kylään tyttövauvan, joka oli syntynyt veriauringosta”, hän sanoi ja kaatoi pussista uutta multaa puun juurelle.

”Jaa, olen kuullut tuon tarun viimeksi vuosikymmeniä sitten, kun olin lapsi. Äitini taisi kertoa sitä minulle joskus iltaisin. Se onkin ikivanha tarina”, Morana totesi huolettomasti.

Ja Morana istui myöhään illalla unipuun juurella puoliksi nukkuen ja uneksi tapahtumista vuosisatoja sitten entisessä elämässään.

*

Sillä aikaa, kun veli oli poissa, oppi Morana paljon omissa töissään kyläyhteisönsä hyväksi. Hän kaipasi Jariloa kotiin, niin kuin koko perhe ja ystävät kylässä. Nuorena tyttönä Morana auttoi hedelmäpuiden hoidossa vanhempiaan ja työläisiä. Kun hän näki kuolleita lintuja maassa, hän kaivoi niille hautapaikat, jotta ne maatuisivat ja pääsisivät näin nopeammin osaksi elämän kiertokulkua. Romanilapset ja nuoret auttoivat keräämään hedelmiä puista. Morana hoiti loukkaantuneita eläimiä ja yritti pelastaa ne kylän parantajan kanssa. Silti hän usein onnistui vain helpottamaan eläinparkojen kärsimystä ja saattamaan ne viimeiselle retkelle vihreämmille maille.

Naapuritalon emäntä sairastui ja joutui vuoteeseen viikoiksi. Morana kävi Perunin ja Saskian kanssa katsomassa keski-ikäistä naista. Hän näki vierestä, kuinka kylän parantaja yritti pelastaa potilaan ja helpottaa hänen kipujaan. Parantaja sanoi, että emännän kehon sisällä kasvoi jotain, joka ei sinne kuulunut, ja sitä hän ei voisi leikata irti. Morana lauloi lempeästi lauluja, joita oli oppinut lyhyen elämänsä aikana parantajalta ja kylän viisailta naisilta. Emäntä katsoi Moranaa hymyillen kiitollisena, ja tyttö laski kätensä naisen otsalle. Seuraavana yönä emäntä nukkui pois levollisena jättäen taakseen suuren surijoiden joukon.

Veles ja Perun olivat vihoitelleet kauan, ja heidän välillään käytiin ikiaikaista jumalten välistä kilpailua. Vanhat kaunat ja kateus hiersivät heidän välejään. Perun yritti solmia ystävällisempiä suhteita Velesiin saadakseen poikansa Jarilon takaisin maan päälle. Veles taas tahtoi pitää pojan luonaan todistaakseen voimansa ja valtansa. Perunin voimat olivat kuitenkin heikentyneet hänen asuttuaan ihmisten keskellä pitkään.

He olivat tosiaan toistensa vastakohtia kaikessa. Perun oli taivaallinen ukkosen ja salamoiden jumala, joka oli hallinnut aikojen alusta elävää maailmaa yläilmoista käsin. Perun langetti maanviljelijöille sateen, ja hänet tunnettiin myös sodan ja aseiden jumalana. Kerrottiin, että hänen linnoituksensa paikkana oli Maailmanpuun ylin oksa. Siksi hän oli perheineen asettunut vuorille, lähemmäksi taivasta. Veles yhdistettiin veden ja maan elementteihin. Manalan jumalana hän hallitsi kuolleiden valtakuntaa maan alta, Maailmanpuun juurista. Perunin osana oli luoda järjestystä ja Velesin kaaosta.

Jarilo vietti kaksi vuotta Manalassa, kunnes hän pääsi tai hänet päästettiin tarkoituksella pakenemaan sieltä yliseen maailmaan, vuorille. Veles päätti yrittää elää sopusoinnussa Perunin kanssa, sillä eihän vihanpito voinut jatkua ikuisesti. Jarilo oli osaltaan luomassa rauhaa näiden vastakohtia edustavien voimien välille. Hän ei palannut isänsä Perunin maille ja kotiin perheensä luo nälkiintyneenä, laihana ja surkean näköisenä. Jarilo kukoisti samoin kuin ikuinen kevät Manalassa, sillä jokin noissa vuosissa ja puutarhan hoitamisessa oli sytyttänyt hänen sisälleen sammumattoman valon. Morana vierasti alkuun veljeään, vaikka toki toivotti hänet lämpimästi ja kiintymystä tuntien takaisin perheen turvalliseen maailmaan Balkanvuorille.

*

Kun he eivät huolehtineet puusta ja tutkineet sitä, Morana, Jarilo, Irene ja Lena hoitivat suuren puutarhan elinvoimaisia ja kukoistavia kasveja laaksossa. Luumu- ja kirsikkapuut tuottivat sinä vuonna runsaasti hedelmiä. Alppiruusut jatkoivat kukintaansa, ja päivä päivältä niiden nuput aukesivat yksitellen kukkaan. Niiden juuristo oli pieni ja sijaitsi lähellä maanpintaa, joten ne kärsivät helposti kuivuudesta. Ne kasvoivat puolivarjoisassa paikassa, pitkin päivää siirtyvän varjon katveessa, hedelmäpuiden vieressä. Jarilo oli itse tehnyt alppiruusuille sopivan maasekoituksen, johon kuului etenkin turvetta, lehtikompostia ja hyvin palanutta hevosen ja lehmän lantaa. He toivat kottikärryillä tuoretta, mustaa multaa ja turvetta, kaatoivat kastelukannuilla vettä kasvien juurille ja lannoittivat puutarhaa luonnonmukaisilla aineilla.

Kului kaksi kuukautta. Puu oli jo kolme metriä korkea ja yhä tuuhealatvaisempi. Sen lehdet hohtivat oudosti ja laajenivat. Puun oksille alkoi pilkahdella mintunvihreitä kukkia, kuten odotettiin. Pölyttäjät, mehiläiset, kimalaiset ja ampiaiset pörräsivät puun ympärillä ahkerasti, mutta niitä oli vähemmän kuin edellisinä vuosina. Öisin puu tuntui heräävän erilaiseen eloon, ja Jarilon kiintymys unipuuta kohtaan oli voimakkaampaa, sellaista kiintymystä, jota kuolevainen mies tuskin tuntisi kasvia kohtaan. Morana katsoi välillä huolestuneena veljensä kutsumustyötä. Lena sai auttaa Jariloa, mutta heidän välinsä kävivät viileämmiksi sitä mukaa, kun nuori nainen seurasi kasvuprosessia ja sekaantui Jarilon mielestä liikaa hänen työhönsä.

”Te näette, että unipuu kukoistaa, joten mikä sinua enää pidättelee täällä vuorilla?” Jarilo kysyi kerran ärtyneenä.

”Teen omaa tutkimustani, Jarilo hyvä. Olen sitoutunut noudattamaan työni etiikkaa, ja minun tulee raportoida unipuun kasvuprosessista yliopistolle, kuten tiedät. Olen mukana, ja sinä tarvitset minua”, Lena sanoi harmistuneena.

Jarilo tutki unipuuta antaumuksella ja kärsivällisesti. Hän otti näytteitä rungon kaarnasta, lehdistä ja latvasta. Morana katsoi vierestä, kun veli teki työtään, omaa tutkimustaan, sillä tämä oli lukenut juuri sveitsiläisen tiedenaisen kirjoittaman artikkelin uudesta tutkimuksesta. Unipuun oli jo vuosia huhuttu sisältävä ainesosia, joista olisi mahdollista saada lääkettä joihinkin sairauksiin. Monilla luonnon kasveilla oli näitä ominaisuuksia, joista lääketiedekin oli tietoinen. Jarilo oli perehtynyt luonnonkasveilla lääkintään ja kehitti omassa pienessä laboratoriossaan lääkettä.

”Mikä lääke se on?” kysyi Morana eräänä aamuna, kun Jarilo ja Irene tekivät kokeitaan puun näytteistä saaduilla raaka-aineilla.

”Lukemani artikkelin mukaan se auttaa unettomuuteen ja epilepsiaan. Etsin näitä aineita puusta, sillä olen varma, että löydän uuden lääkkeen”, Jarilo kertoi.

”Kenellä sinä aiot testata lääkettä?” Morana uteli.

”Aion testata sitä kylän asukkailla. Apteekin omistajan vaimo Ursula sairastaa epilepsiaa, ja Irenellä taas on taipumusta potea unettomuutta.”

Morana kävi aikaisin aamulla ja myöhään iltaisin yksin unipuun luona, kun muut jo nukkuivat, silloin kun Jarilo ei nukkunut puun lähellä retkivuoteessaan. Hän seisoi ensin hiljaa puun vieressä, saattoi painaa kätensä sen karheaa runkoa vasten ja veti sieraimiinsa puun aromia, joka oli sekoitus mullan ja maan hajua, sateen raikasta tuoksua ja rungon ja lehtien kirpeyttä. Jostain syvältä hänen muististaan nousi mieleen sanoja, ikään kuin muinaisia loitsuja, joita äiti oli opettanut hänelle nuorena tyttönä kauan sitten. Niitä hän puhui unipuulle.

”Uneksi Maailmanpuu, latvus taivaallista jumalten valtakuntaa. Runkosi kuolevaisten kodissa meille parannuksen antaa. Juuresi ovat Manala ja kuolleiden asuinsija. Kasva ja kukoista unipuun voimalla, ota vastaan nämä sanani.”

Joka kerta hän puhui puulle hieman eri sanoja, säkeitä, kuin jonkinlaisia runoja, vaikka ei hänellä koskaan ollut runoilijan taitoa. Illalla hänestä tuntui tähtitaivaan alla, kuun kumottaessa ja toisinaan sateen ropistessa hiljalleen maahan, puun rungolle sekä lehdille, että unipuu kuunteli häntä. Se näytti vaistoavan hänen läsnäolonsa ja heilutti runkoaan hitaasti, lähes huomaamatta. Morana ajatteli, että se saattoi kuitenkin olla vuoriston tuuli, joka unipuuta keinutti. Hän sulki silmänsä ja palasi muinaiseen aikaan.

*

He kasvoivat Jarilon kanssa yhdessä Balkanvuorilla, asuivat kylmässä puutalossa, kiipesivät vuorenrinteitä pitkät hiukset hulmuten tuulessa, ratsastivat hevosilla arolla. He elivät kesyttöminä ja vapaina, kaukana ulkomaailman murheista ja sodista. He saivat leikkiä romanilasten kanssa kesäisin paljain jaloin. Morana välitti Jarilosta kuin veljestään, ei muuta. Heidän välillään oli näkymätön ketju, jolla he olivat kiinnittyneitä toisiinsa.

Isä Perun yritti löytää tasapainon Manalan hallitsijan Velesin kanssa, jotta myrskyt eivät kaataisi viljapeltoja. Luonto kukoistikin kotilaaksossa. Kun nuori vaimo tahtoi ensimmäistä lasta, eikä tavoite toteutunut, kävi hän Jarilon luona, joka painoi kätensä hänen otsalleen ja vatsalleen. Ei mennyt montaakaan päivää, kun nainen alkoi odottaa ensimmäistä lastaan. Kevään juhlassa tätä tapahtui joka vuosi. Heidän kylänsä ja koko kotiseutunsa oli tunnettu hedelmällisistä naisistaan ja onnekkaista perheistään.

Kevään hedelmällisyyden ja kasvillisuuden jumalalle omistetun juhlan aikoihin nuoret tytöt asettivat kukkia hiuksiinsa. He kävelivät nuorten poikien kanssa vihreitä oksia ja kukkia käsissään halki kylän. He vaelsivat kulkueena talosta taloon ja lauloivat lauluja, joilla siunasivat talon asukkaita. Tämä oli uuden elämän merkkinä pidetty rituaali. Kulkueen johtaja ratsasti hevosella, kuten tapana oli, ja esitti Jariloa. Kylässä heidän perheensä tunnettiin sukupolvien syntyessä ja kuollessa muinaisina jumalina, jotka olivat ihmistyneet ja sopeutuneet inhimillisen maailmaan rytmiin.

Eräänä keväänä Jarilo ja Morana tanssivat juhlissa, Jarilo tulevan puolisonsa kanssa. Moranaa tanssitti nuori puutarhurimestari, joka oli muuttanut kylään pari vuotta aiemmin. Nuoren miehen, Vasilin, perhe oli kuollut kuumetautiin aikanaan toisessa kylässä, joten hänen oli täytynyt lähteä mestarinoppiin jo kahdentoista vanhana. He istuivat pitkän pöydän ääressä huilujen, kitaran ja rumpujen soidessa.

”Morana, kuulin huhun kylällä ja olen hämmentynyt”, Vasil sanoi.

”Minkä huhun olet kuullut?” Morana kysyi huolettomasti.

”Isäsi tahtoo sinun menevän vihille veljesi Jarilon kanssa”, nuorukainen vastasi pettyneen näköisenä.

”Se on pötypuhetta, vanhojen naisten juoruja!” Morana kivahti.

Jarilo oli kuullut heidän keskustelunsa ja katsoi merkitsevästi Moranaan. Kun he olivat hetken kahden syrjässä muista, Jarilo sanoi:

”Isä on menettänyt järkensä ja arviointikykynsä.”

”Se ei voi olla totta. Minä en tahdo uskoa sitä!” Moranan mielen täytti uusi huoli.

Morana ei voinut kuvitella heitä puolisoina. Jarilolla oli rakastettu, Ara, hedelmäkauppiaan tytär. Kolmistaan he ensin lapsina, sitten nuorina hoitivat puutarhaa ja poimivat puista hedelmiä. He keräsivät suuriin koreihin sitruunoita, kirsikoita, luumuja ja harvinaisten unipuiden hedelmiä.

Perun ja Saskia eivät olleet hyväksyneet lastensa valintoja. Perun oli syyttänyt Jariloa perheensä häpäisystä julkisesti, kun nuori mies oli esitellyt Aran morsiamenaan vanhemmilleen. Samoin vikasyntyinen ottotytär Morana oli perheen häpeäpilkku, koska kieltäytyi menemästä naimisiin Jarilon kanssa. Perunin mielestä Morana kulki toinen jalka kuolleiden maassa jo nuoruudessaan. Jarilo taas edusti elämää ja olisi hänelle ainoa vaihtoehto puolisoksi kylässä. He olivat molemmat jumalten sukua, joten Perun sanoi kelpuuttavansa Moranan Jarilon elämänkumppaniksi pitkälle polulle halki ajan. Kyläläiset tuntuivat kunnioittavan sekä Moranaa että Jariloa. Perheen aiheuttaman häpeäntunteen vuoksi Morana päätti lähteä pois, kaupunkiin asumaan. Hän ei enää kaivannut petollisia vanhempiaan, jotka olivat kääntäneet hänelle selkänsä. Vuosisatoja myöhemmin Morana kuuli huhuja, että Perun ja Saskia olivat lähteneet Venäjälle viettämään vanhuudenpäiviään.

*

Tästä kaikesta oli kulunut jo ikuisuus, ajatteli Morana hoitaessaan aamulla alppiruusuja ja hedelmäpuita puutarhassa. Hän oli nähnyt muinaisen maailman kukoistuksen ja rapistumisen, kansojen vaellukset, taistelut, ihmisten ilot ja surut. Hän oli kokenut ruttoepidemioita, monia sotia ja kaksi suurta maailmansotaa. Hänen voimansa olivat heikentyneet, mutta eivät kokonaan kadonneet. Hän oli yhä iätön, nuorekas, vaan ei enää nuori ulkonäöltään. Hän oli haudannut ja jättänyt taakseen kolme aviomiestä. Viimeisimmän aviomiehen kanssa saadut lapset, tyttären ja pojan, hän oli myös lopulta haudannut. Lastenlapsista tyttärenpoika asui Italiassa perheensä kanssa, eikä Morana ollut kovin läheinen miehen kanssa. Vain Lena oli ollut hänen kiintymyksenä kohde viime vuosina. Perun eli enää muinaisissa myyteissä, yhtenä jumalolennoista, joista kerrottiin Euroopan slaavilaisen historian saduissa. Saskia oli kuollut miehensä rinnalla ja unohtunut ihmisten muistista.

Muisto kotikylästä eli vahvana liekkinä Moranan muistoissa vaellusvuosien aikana. Isän suku oli hallinnut kylää arvokkuudella, jota kyläläiset olivat oppineet kunnioittamaan. Jarilo oli hänen lempeä, mukavuudenhaluinen ja kaunis veljensä. Morana oli monessakin asiassa veljensä vastakohta. Hän oli kiivas, loputtoman utelias ja kärsimätön. Hän osasi olla vahva ja periksiantamaton. Pienen kylän ja vuoriston elämä ei tyydyttänyt hänen janoaan nähdä ja kokea enemmän. Hän tahtoi matkustaa ja nähdä ulkomaailman elämänmenoa.

Hän oli kuullut myöhemmin lähdettyään vuoristokylästä, että Jarilo oli avioitunut nuoruudenrakastettunsa kanssa, ja he olivat saaneet neljä lasta ja kymmenen lastenlasta sekä lukuisia lastenlastenlapsia. Kukaan lastenlastenlapsista ei lopulta jäänyt kotikylään asumaan. Morana oli kuullut huhuja vuoristokylässä asuvasta iättömän näköisestä miehestä, puutarhurista, jonka arvattiin olevan muinaisten jumalten sukua.

*

Uuden aikakauden kynnyksellä Morana hoiti sairaita aviomiehensä, paikallisen lääkärin ja tietokirjailijan kanssa Puolassa. Aika oli naisille usein ahdistavaa ja rajoittavaa, niin pukeutumisen kuin elintilan suhteen. Oli pitkät hameet, krinoliinit, korsetit ja tiukasti napitetut kaulukset. Se oli kuitenkin porvariston vuosisata. Krakovassa hän oli päässyt seurapiireihin puolisonsa Branislavin mukana. Heidän lapsensa, kaksi tytärtä ja poika, avioituivat nuorina ja perustivat omat perheensä ja kotinsa.

Silti edistyksen tuulet puhalsivat, ja naisilla alkoi olla enemmän jalansijaa myös kodin ulkopuolella työelämässä. Morana hoiti kuolevia paikallisissa sairaaloissa, joskus Tšekissä, Ukrainassa ja Itävallassa asti. Hän kävi niin porvariston, työläisten kuin vähäosaisten hoitolaitoksissa. Samoissa sairaaloissa Branislav hoiti potilaita sen aikakauden tietämyksellä ja ammattitaidolla. Morana kiinnostui luonnonkasveilla lääkinnästä ja opiskeli aihetta. He kävivät usein maaseudulla, ja hän keräsi lääkekasveja pieneen puurasiaan.

Hän muisteli tuota aikaa lämmöllä ja surullisena, sillä silloin asiat olivat monilla tavoin yksinkertaisempia ja suoraviivaisempia kuin nykyään. Ihmisillä oli paikkansa ja luonnolla omansa. Luonnonsuojelu ei toki ollut herännyt ihmisten ajatuksissa aktivismina. Teollisuuden ja kapitalismin kehittyminen tekivät voittokulkuaan ympäri Eurooppaa. Edistys vaati uhrinsa, ja niitä olivat vehreät metsät jalopuineen, luonnonvaraiset niityt, kirkasvetiset joet ja lammet. Ja ne monet historiaan nimettöminä jääneet lapsityöläiset. Morana kävi usein kävelemässä hautausmailla ja mietti, miten epätasavertaisessa maailmassa he kaikki elivät. Joskus hän kulki tehtaan tai kaivoksen saastuttaman niityn tai joen ohi. Hän nosti kätensä, lauloi muinaisen laulun, ja luonto alkoi jälleen vihertää ja kukoistaa. Vedet muuttuivat kirkkaiksi ja puhtaiksi.

*

Jarilo ja Morana istuivat iltapäivällä kahdestaan puutarhassa ja joivat jääteetä. Oli taas vaihteeksi pilvipoutainen päivä, ja lämmin tuuli puhalsi lännestä.

”Kerrohan lisää elämästäsi ja työstäsi luonnonsuojelujärjestössä Bulgariassa ja koko Euroopassa”, Jarilo kehotti.

”Mitä tahdot tietää? Voin puhua sinulle työstäni mielelläni”, Morana sanoi.

Morana kertoi unohtaneensa voimiensa vahvuuden ja arvaamattomuuden vuosisatojen aikana. Luonnonsuojelutyössään hän oli käynyt monissa ympäristöongelmien halkomissa maissa Euroopassa. Hän oli nähnyt tehtaiden ja kaivosten saastuttamia jokia ja järviä, kaupunkeja, joiden puistot tukahdutettiin maan tasalle, ja niiden paikalle rakennettiin parkkihalli tai moderni ostoskeskus.

”Luonnon turmeleminen on jatkunut pitkään, ja sitä olen seurannut halki aikakausien. Varhaisina aikoina tehtaat jo saastuttivat ympäristöjä. Myöhemmin tapasin joillakin työmatkoilla saasteista sairastuneita lapsia ja aikuisia. Näin kuolleita kaloja ja muita vedeneläviä murheellisilla rannoilla.”

Moranan mielestä tehtaiden ja kaivosten johtajien olisi pitänyt tuntea aiheuttamansa luonnon tuska. Hän sai kuulla uutisista, että erään ympäristöä saastuttaneen tehtaan johtajat olivat sairastuneet johonkin outoon rokkotautiin, jonka hän oli langettanut voimillaan. Kukaan ei ollut siihen vielä kuollut.

”Olen nähnyt vanhoja ja nuorempia raiskattuja metsiä, joiden puiden kannot irvistelivät kuoleman kourissa. Käytyäni paikan päällä toteamassa tuhot ja osoittamassa mieltäni tunsin suunnatonta raivoa. Heti seuraavana päivänä olivat uutisten mukaan myrskyn nostattamat tuulenpuuskat saaneet puiden oksat kolkuttamaan hakkuumiesten autot lommoille ja romutuskuntoon.”

Se oli pienimuotoista taistelua, kapinointia kuoleman varjon alla. Syyllisiä ei koskaan löydetty, eikä Moranan jäljille päästy.

”Olen itse jäänyt tänne maaseudulle toteuttamaan omaa näkemystäni luonnon harmoniasta. Sinä olet kokenut ihmisen ja luonnon välisen epätasapainon ihailtavan inhimillisesti”, Jarilo sanoi hyväksyvästi.

*

Puolen vuoden kuluttua maahan istutuksesta unipuu kohosi jo korkealle taivasta kohti, ja sen latva oli pöyheä, uljas ja vahva. Puu houkutti myös uteliaita eläimiä puoleensa. Linnut lensivät sen oksille istumaan. Mustarastaat ja satakielet viihtyivät lähellä rehevää latvustoa ja pitivät viserryskonserttiaan. Viereiset pienet unipuut olivat jääneet kitukasvuisiksi, ja tämä oli pettymys Jarilolle, Moranalle ja Lenalle. He lakkasivat odottamasta ihmettä, taimien kasvamista puiksi. Lopulta ne kuihtuivat pois.

Morana kirjoitti päiväkirjaa unipuun vaiheista, koska myös luonnonsuojelujärjestö, jossa hän työskenteli, oli kiinnostunut heidän projektistaan. Lenan ja Jarilon välit olivat entisestään jäätyneet. Jarilo piti Lenaa tunkeilijana omilla maillaan ja uhkana voittoa ja julkisuutta tavoittelemattomalle työlleen. Irene kärsi pahenevasta unettomuudesta. Jarilo taas alkoi saada heikenneitä voimiaan takaisin. Morana tiesi, että hän joi unipuun lehdistä tekemäänsä juomaa, johon oli sekoittanut myös nokkosta, sitruunamelissaa ja minttua. Fyysisesti veli oli virkeä, kuin nuortunut keholtaan, ja henkisesti hän riutui.

Jarilo teki ensimmäisiä lääkekokeilujaan salaa iltaisin kasvihuoneessa. Vain Irene ja Morana tiesivät asiasta. Irene sai myös maistaa Jarilon puun lehdistä ja latvan osista valmistamaa lääkejuomaa. Koitti aamu, jolloin he kaikki huomasivat ensimmäisen syvänvihreän hedelmän roikkuvan unipuussa latvan alla, lehtien välissä kuin yöperhosen toukka kotelossaan. Jarilo nukkui yönsä unipuun latvusto vihreänä vuoteenaan ja nuortui vuosia ihan silmissä. Hänen kasvonsa muuttuivat uurteettomiksi, vaikka hänen hiuksensa pysyivät lumenvalkoisina. Aamulla Morana näki, kuinka Jarilo laskeutui alas puun latvasta yhtä ketterästi kuin nuorekas ihminen.

Apteekkarin vaimo sai Jarilolta kokeiltavaksi lääkejuomaa ja oli kuulemma irvistellyt juotuaan kitkerää rohtoa. Morana tiesi, että Lena kirjoitti iltaisin kannettavalla tietokoneellaan ylös kaiken kokemansa ja näkemänsä, koko unipuun kasvuprosessin alusta siihen asti, kun se olisi jo vuoden ikäinen puu. Mutta Jarilo sattui saamaan selville, kenties Irenen avulla, että Lena kirjoitti blogia ja artikkelia heidän työskentelystään.

He istuivat illallisella päärakennuksessa, sillä ulkona satoi vettä, olihan jo syksy. Vuoriston tuuli huojutti puutarhan hedelmäpuita ja pensaita.

”Miten kauan aiot viipyä täällä vielä?” Jarilo kysyi suoraan ja kiertelemättä heidän syödessään.

Morana ja Irene vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Lena keskeytti syömisen hetkeksi, laski veitsen ja haarukan pöydälle lautasen molemmin puolin ja joi lähdevettä.

”Olemme anoneet tutkimusprojektillemme lisärahoitusta. Voisin asua ja tehdä työtä täällä tämän vuoden loppuun asti, jos se vain sopii sinulle, Jarilo”, Lena sanoi ystävällisesti.

Morana kuitenkin erotti tutun määrätietoisen ja periksiantamattoman ilmeen Lenan kasvoilla ja epäili tästä seuraavan hankaluuksia perheen epävarmalle yhteishengelle.

”Minä tiedän mitä te teette ja mitä sinä juonit selkäni takana. Aiot kirjoittaa unipuusta ja paljastaa kaiken jossain botanistien lehdessä, puhumattakaan blogistasi”, Jarilo jyrähti.

Lena säilytti mielenmalttinsa eikä vaikuttanut hermostuneelta, vaan katsoi Jariloa rauhallisesti.

”Kyllähän sinulle on kerrottu, että aiomme tehdä ainakin tutkimusraportin tästä projektista. Koko maailman tulee tietää, miten arvokasta työtä olemme tehneet. Sinä olet tehnyt asioita, joilla on merkitystä. Et vain kasvata kukkia ja hedelmäpuita, vaan olet tekemässä kasvitiedettä”, Lena sanoi.

”Sinun on parasta lähteä pois täältä, takaisin Sofiaan”, Jarilo sanoi ahdistuneen näköisenä.

”Ehkä on parasta, että emme jatka keskustelua enää tänä iltana”, Morana keskeytti kiivastuneen sananvaihdon.

Vaivaantunut Irene oli samaa mieltä. Morana laski kätensä Jarilon käsivarrelle tyynnyttelevästi.

”Minun kodissani sinä et enää yövy. Saat hankkia huoneen hotellista kylässä tai asua teltassa laaksossa. En tahdo yhtään tutkijaa enää maatilalleni”, Jarilo sanoi hiljaisella, pidätetystä kiukusta vapisevalla äänellä.

Seuraavana aamuna mielenosoituksena talon isännän osoittamasta vihamielisyydestä Lena pakkasi tavaransa ja tilasi taksin lähimpään kylään hyvästelemättä Jariloa.

”Tutkimustyö täällä on tehty, ja nyt tutkimustuloksemme alkavat elää omaa elämäänsä. Saimme kasvatettua monia kasvilajeja maassa, joka on varmasti Euroopan hedelmällisintä. Te ette taida olla ihan sitä, mitä olen kuvitellut aikaisemmin, sinä ja Jarilo. Teillä on erityisen vahva suhde luontoon, te todella aistitte puiden tietoisuuden. Unipuu ei ole kuin mikä tahansa puu, sen olen oppinut täällä. Se on erilainen, ja siksi on tärkeää, että se säilyy elossa. Kenties sen viereisestä maasta kasvaa uusia unipuita”, Lena sanoi.

”Tee työtovereidesi kanssa niin kuin oikeaksi katsot. Luotan sinuun ja kykyysi asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin”, Morana sanoi ja halasi Lenaa.

Taksi ajoi pois pihalta pitkin kapeaa tietä kohti Preslavin kylän keskuskatua. Jarilo meni unipuun luokse, ja Morana ja Irene seurasivat häntä. Veli nosti tikapuut metallinhohtoista puunrunkoa vasten, kiipesi ylös asti ja poimi yhden syvänvihreän, päärynän muotoisen hedelmän. Illalla Morana näki Jarilon seisomassa unipuun juurella. Veli hyräili samaa kehtolaulua kuin joskus aiemmin ja pureskeli vihreää hedelmää. Ilta kääntyi yöksi, ja Morana vetäytyi nukkumaan.

*

Ja unipuun lehdet havisivat yötuulessa, kun se kuunteli laulua kuin viestiä muinaisesta menneisyydestä, joka heräsi sinä yönä taas henkiin. Se kaipasi ympärilleen omia lajitovereitaan sekä niistä saamaansa tukea ja turvaa. Se kantoi mukanaan tietämystä ajasta ennen ihmisen aikaa, jumalten kadotetusta maailmasta. Mies, joka sille lauloi, kuuli unipuun kutsun, jota muut eivät vielä voineet kuulla. Unipuu uneksi ajasta, kun sen lajitoverit olivat kasvaneet ja kukoistaneet voimissaan laaksossa, kun sen hoitajat, ihmisennäköiset mies ja nainen olivat olleet nuoria. Sen uni kietoutui yhteen miehen unen kanssa.

*

Viikkoja myöhemmin Morana aisti vahvasti veljen väsymyksen, ahdistuksen ja surun. Satoi vettä ja tuulikin oli koleampi, olihan syksy ja syyskuun viimeinen päivä. Veli oli nukkunut pitkään öisin syötyään unipuun hedelmän. Jos hän oli toivonut ikuista elämää ja nuoruuden voimia, hedelmälihan pureskelu oli saanut hänet näkemään asioita menneisyydestä ja tulevista ajoista, jotka hämmensivät häntä. Ikuinen elämä ei enää tuntunut ainoalta oikealta päämäärältä, pitkän elämän tarkoitukselta. Morana kuvitteli tietävänsä, mitä Jarilo ajatteli ja tunsi. Lena ja kasvitieteilijät olivat omassa maailmassaan Sofiassa, ja Jarilon tuntema kiukku Lenan julkaisemasta tiedeartikkelista oli menettänyt voimaansa. Morana tiesi veljen jo antaneen anteeksi Lenalle ja toisille tutkijoille. Apteekkarin vaimo oli saanut tarvitsemaansa apua unipuun hedelmistä ja lehdistä tehdystä tummanvihreästä lääkejuomasta. Epilepsia oli saatu sen vaikutuksesta oireettomaksi. Samoin oli Irenen ajoittain potema unettomuus helpottanut lääkejuoman ansiosta. Tästä Jarilo oli tyytyväinen, ylpeäkin, mutta ennen kaikkea hetkittäin myös levollinen.

Irene seisoi unipuun alla, kun Morana saapui päärakennuksesta puutarhaan. Ilta oli jo pimentynyt, ympärillä kohosivat vuoret tummina hahmoina kuin ikiaikaiset jättiläisvartijat laakson ympärillä. Unipuun tuuheat oksat peittivät sen korkean latvuston lähes näkyvistä. Metallinvihreät lehdet loivat aavemaista hehkua puutarhan vanhojen sähkölyhtyjen valaistuksessa. Täysikuun luunvalkea kehä erottui taivaalla repaleisten pilvien välissä. Satakielet ja mustarastaat nuokkuivat oksilla.

Irene katsoi ylös unipuun latvaa kohti. Puunrunkoa vasten nojasivat puiset tikapuut, joiden avulla Jarilo oli kiivennyt latvaan viimeisillä voimillaan nauttimaan unipuun voimasta ja korkealla pilvissä saamastaan vapauden tunteesta. Irene seisoi hiljaa ja surullisena, ja Morana tiesi silloin, että oli aika. Veli laskeutui lopulta hitaasti tikapuut alas kuin vanha mies ja painoi jalkansa maahan raskain mielin. Hän asetti tikapuut kasvihuoneen seinää vasten.

Jarilo tarkkaili Moranaa ja hymyili hetken, kunnes kääntyi taas katsomaan unipuun juuristoa. Maa alkoi kohoilla puun juurten ympärillä, ja juuristo alkoi vetäytyä ja aukesi kuin rönsyilevä ovi. Manalan ovet aukesivat, ja Jarilo vilkaisi Ireneä ja Moranaa kaipaavasti.

”Hyvästi, Jarilo. Perheeni ei koskaan unohda sinua. Olit oppi-isäni”, Irene sanoi ääni tukahtuneena liikutuksesta.

”Jää hyvästi, Irene. Morana tietää testamenttini. Irene, sinä ja perheesi saatte kaiken, koko maatilan ja puutarhan. Niin on oikein”, Jarilo sanoi seesteisellä äänellä. ”Morana, testamentti on kassakaapissa, ja avain on työpöytäni pohjassa olevassa salalokerossa.”

”Muistan sen. En unohda sinua, veli”, Morana sanoi.

”Vielä ehdit tulla mukaan, sisko.”

”En tule vielä mukaasi. Mutta ehkä vuoden päästä seuraan sinua. Tahdon vielä sanoa hyvästit Lenalle.”

Jarilo katsoi heitä vielä hetken ja käveli hitaasti unipuun sisälle. Manalan ovet sulkeutuivat, ja juuret ahmaisivat hänet kiitollisina.

*

Sen lajitoverit olivat jo kaatuneet, kuolleet ja poissa. Unipuun ajateltiin olevan nyt viimeinen lajiaan tässä maailmassa. Sen runko keinui tuulessa ja voimalaulussa, jonka ihmisnaisen näköinen lauloi illalla. Vanhat mahdit kuuntelivat. Se muisti miltä oli tuntunut kasvaa, miten juuret ulottuivat sitkeinä syvälle maahan, josta se sai voimaansa. Ja etenkin ihmismiehen näköinen oli kastellut ja ruokkinut sitä sen nuoressa kasvuvimmassa ja laulanut kehtolauluja. Eivät he olleet ihmisiä, nuo kasvattajat ja vanhemmat, he olivat jumalten viimeistä sukua. Unipuu ei enää epäillyt, sillä se kantoi hedelmiä, jotka roikkuivat sen oksilla kirkkaanvihreinä, kypsinä ja täynnä lupausta syntyvästä elämästä. Unipuu aisti, kuinka maa sen ympärillä versoi jo uutta, alkavaa kamppailua Manalasta kohti taivasta. Kohti pilviä, kuuta ja aurinkoa. Ja laulu kaikui vuorilta.

 

_____

Johanna Ikonen on humanisti, sanataiteilija ja kulttuuritoimittaja. Hän ammentaa innoitusta kirjoituksiinsa kansanperinteistä ja on kiinnostunut slaavilaisista myyteistä. Luonto on hänelle läheinen, ja hän juo teetä aina kun kirjoittaa.