Ydin 150

Sanna Tolmunen

Ydin150-2-Pixabay-riverbed-4459123_1920

Juuri teroitettu veitsi upposi kesherin hentoon kehoon kuin hyytelöön. Enedan tottuneet kädet sukelsivat rintakehään leikatusta aukosta sisään. Hyiset sisälmykset antoivat periksi ja hajosivat muodottomaksi mössöksi hänen sormiensa kosketuksesta. Hän puski käsivarsiaan syvemmälle ruumiiseen. Tämä perkele oli isompi kuin useimmat kesherit. Enedan jäntevät kädet katosivat sisälmyksiin kyynerpäitä myöten.

Hikipisarat alkoivat muodostua Enedan otsalle ja valuivat siitä hitaasti ohimoita myöten silmiin. Hän yritti pyyhkiä kirveleviä silmiään olkavarrellaan onnistuen vain pyyhkimään kesherin turkoosinkirjavia nesteitä kasvoilleen, jotka olivat jo valmiiksi jahdista likaiset. Hänen sydämensä kiristi yhä rintakehää ikävästi jahdin aiheuttaman epärytmin takia.

Näinä hetkinä Eneda mietti tosissaan, miksi hän oli koskaan ryhtynyt metsästäjäksi. Maailmassa oli mukavampiakin hommia. Hän olisi voinut ryhtyä vaikka vartijaksi. Se olisi vähemmän likaista, useimmiten vähemmän vaarallista ja hallitsija Corum maksoi vartijoilleen kohtuullisesti. Parhaille kuuleman mukaan jopa huikeita palkkoja. Eikä vartijoiden ollut vuosikymmeniin tai ehkä -satoihin tarvinnut pelätä jahdin aiheuttamaa sydänkohtausta tai viettää aikaansa kyynärvarsiaan myöten kesherin nesteissä.

Enedan sormiin osui jotakin kovaa mohjoksi muuttuneiden sisäelinten keskellä. Voitonriemuinen virne nosti hänen suupielensä ylöspäin, ja hän puristi oikean kätensä tiukasti nyrkkiin sileän ja kovan kiven ympärille. Kylmät sisälmykset puristuivat hänen sormiensa väleistä hänen otteensa kiristyessä. Se muistutti Enedaa joka kerta hänen lapsuudestaan savikuopilla.

Savimohjossa liukuminen ja leikkiminen oli ollut parhaita puolia tällä planeetalla kasvamisessa. Ja saveahan heillä riitti. Savi oli tuntunut viileältä ja rauhoittavalta, kun se oli puristunut hänen pienten sormiensa väleistä heidän napattuaan savikuoriaisia nyrkkeihinsä.

Ehkä hän oli päätynyt metsästäjäksi vain siksi, että se tuntui tutulta: pyöriä savessa, juoksennella ympäriinsä ja olla aina kuorrutettu ruskealla sohjolla.

Eneda irrotti otteensa kesheristä ja nosti voittoisana nyrkkinsä ja sen sisällä lymyilevän ytimen ilmaan. 149. Niin monta kertaa hän oli kaivanut kesherin rinnasta ytimen irti ja niin monta kertaa hän oli miettinyt olevansa yhden sotkuisen jahdin lähempänä muuttoa Kultaiseen kaupunkiin.

Hän pystyi jo melkein haistamaan paistuvan komorin savuisen tuoksun. Kaupungissa komori oli kuuleman mukaan jokapäiväistä ruokaa, ei juhlahetkien harvinainen herkku. Mitä siellä syötiin juhlahetkien kunniaksi, Eneda ei edes osannut kuvitella.

Paistuvan komorin tuoksu vaihtui nopeasti suon ja kuoleman sekaiseen hajuun, kun kesherin etäisesti ihmisruumista muistuttava keho päästi surullisen vinkaisun ja alkoi tyhjetä hänen edessään. Oli aika häipyä. Eneda oli tehnyt tämän tarpeeksi monta kertaa tietääkseen, ettei kesherin ruumiin katoamista kannattanut jäädä tarkkailemaan liian pitkäksi aikaa. Kalman synkkä haju houkuttelisi pian paikalle haaskaeläimiä tai pahimmillaan vihaisia keshereitä, joita yksikään metsästäjä ei halunnut tavata laumoina.

Yksinään keshereistä oli harvoin vastusta Enedalle, vaikka itsetyytyväisyyteen ei ollutkaan syytä tuudittautua. Arvet hänen paljaissa käsivarsissaan ja otsallaan muistuttivat siitä, ettei heikoltakaan vaikuttava kesher ollut koskaan vitsi. Moni hyvä metsästäjä oli kaatunut kaksintaistelussa kesheriä vastaan, useimmiten huolimattomuuttaan tai ylimielisyyttään.

Eneda ei antanut jahdin nousta päähänsä. Ainakaan jahdin aikana. Hän oli hyvä metsästäjä, itse asiassa yksi parhaista koko planeetalla. Pian hän olisi paras.

Eneda tipautti ytimen olkalaukkuunsa ja sulki sen huolellisesti. Hän oli nyt vain yhden jahdin päässä niistä kultaisista porteista, joista jokainen metsästäjä haaveili.

*

Raskas puinen portti narisi valittaen auetessaan Enedan edessä.

“Hei vahtikoira, ei sitten kauempaa kestänyt avata näitä saamarin portteja”, Eneda huusi ylös portin pieleen. “Koko Surga on luultavasti kadonnut maailmankaikkeudesta ennen kuin tänne pääsee sisään.”

Ylhäältä puumuurin laidalta häntä tapittivat takaisin väsyneet silmät rastoittuneen hiustohkan alta.

“Ah turpas kiinni Eneda, vai haluatko, että suljen portit uudestaan?” Vahti huusi ja pysäytti portin niille paikoilleen. “Saat tosissaan odottaa Surgan loppuun asti, jos jatkat tota rataa.”

“Älä nyt viitsi. Vitsi vitsinä, Rasha! Avaa nyt, tänne jäätyy.”

Eneda hyppi edestakaisin portin edessä kohmeisilla jaloillaan. Portit jatkoivat hidasta avautumistaan ylhäältä kuuluvan murahduksen saattelemana. Eneda livahti raosta sisään.

Muurin sisäpuolella ilma oli heti lämpimämpää. Portin viereisten kojujen tulet kajastivat lämpöä kutsuvana kulkuväylälle. Eneda ryntäsi lähimmän tulen luokse ja ojensi kätensä kohti sen hehkua.

“Terve Eneda, miten jahti meni?”

Hurjan näköinen mies nahkaessussa tarttui Enedaa harteista ja ravisteli naista niin, että rähjäinen tukkapehko viuhtoi eteen ja taakse villisti.

“Temem, tunnet minut liian hyvin kysyäksesi tuota tosissasi.”

Eneda taputteli olkalaukkuaan virnistäen. Itsetyytyväisyys, jonka hän piti loitolla jahdin aikana, hiipi hänen kasvoilleen hitaasti mutta varmasti tulen loimussa.

“Uskomatonta. Sinä olet sitten jotakin. Isäsi olisi niin ylpeä susta. Kultainen kaupunki kutsuu pian, ja sitten jätät meidät rahvaat tänne saveen ryömimään ja unohdat tämän paskaisen kaupungin”, Temem sanoi sivellen valtaisia viiksiään liioitellun surullisesti.

Eneda muisti tuijottaneensa Tememin suuria viiksiä lapsena tunteja, kun mies oli jutellut tulen ääressä hänen isänsä kanssa. Heidän möreä naurunsa oli saanut Enedan kikattamaan tarinoille, joiden juonessa hän ei pysynyt mukana. Mustat viikset olivat muuttuneet vuosien varrella harmaiksi, mutta ne olivat yhtä tuuheat kuin Enedan isän ollessa elossa.

“En usko, että minusta irtoaa tämä kaupunki tai savi koskaan, vaikka olisin Kultaisessa kaupungissa, tai vaikka toisella planeetalla”, Eneda sanoi huokaisten.

“Se olisikin jotain”, Temem sanoi ja katsoi kaula kenossa kohti taivasta, jonka tummeneva kangas oli juuri alkanut paljastaa tähtiään. “Välillä mietin, ovatko tarinat muista planeetoista ja taivasmatkaajista vain huttuakkojen juttuja.”

“Ja mitenköhän kesherit olisivat tälle planeetalle saapuneet?” Eneda kysyi. “Sitä paitsi olen nähnyt omin silmin kesheraluksen hylyn. Harva metsästäjä on käynyt niin syvällä heidän maillaan, että olisi sitä löytänyt, mutta siellä se on yhtä varmasti kuin  minä seison tässä. Isä näytti sen minulle metsästysretkellä. Ja kertoi sinulle siitä kymmenet kerrat. Tiedän, että sinä uskoit häntä, vaikka et huttuakkoja uskoisikaan.”

“Sinäkö sitten ajattelit rakentaa aluksen? Vai kenties pyytää tulevaa parasta ystävääsi, hallitsija Corumia rakentamaan sellaisen sinulle?” Temem nauraa räkätti. “Ehkä voit ottaa tämän kattilan tästä ja lentää sillä seuraavalle planeetalle.”

Temem pisti tyhjän, ruosteisen kattilan päähänsä, levitti kätensä ja räpytteli niitä raikuvasti nauraen.

“Noh, jos nyt pääsisi sinne Kultaiseen kaupunkiin asti edes”, Eneda sanoi ja hinkkasi käsiään, jotka olivat alkaneet kuoriutua savesta tulen lämmössä. Savimuruset rapisivat tuleen.

“Hus siitä savines ja aluksines! Ei tää ole mikään pesutupa! Haluatko, että mun komori maistuu savelta, häh?”

Temem tuuppasi kattila yhä päässään Enedan ulos kojustaan takaisin saviselle väylälle, joka alkoi täyttyä illanviettäjien riemukkaista äänistä.

*

Eneda puski tietään ihmismassan läpi kohti palautuspistettä 303. Hän ei halunnut pitää ydintä laukussaan kauaa. Se oli liian arvokas kannettavaksi läpi humaltuneiden ihmismassojen. Liikaa uteliaita ja ahneita silmäpareja etsimässä liian itsevarmaksi käyneitä metsästäjiä ja muita taulapäitä, jotka kantoivat arvotavaraa.

Eneda ei aikonut olla yksi näistä taulapäistä, ei varsinkaan numeron 149 kohdalla, kuten ei numeroiden 1-148 kohdallakaan. Tosin hänen oli myönnettävä, että numero viisi oli hyvin lähellä kadota yön pimeyteen eräänä oluen huuruisena iltana, mutta se meni nuoruuden ja kokemattomuuden piikkiin. Eneda kosketti vaistomaisesti takaraivossaan olevaa arpea, joka muistutti häntä oppitunnista.

Huomattavasti porttivahti Rashaa valppaamman näköinen vartija seisoi palautuspisteen 303 ovella valtaisa seiväs kädessään. Vartija oli lähes yhtä leveä kuin pitkä ja onnistui siitä huolimatta näyttämään ketterältä.

Eneda ei ollut koskaan nähnyt samaa vartijaa kahdesti palautuspisteen ovella. Se, mistä vartijat ilmestyivät oli mysteeri. Oli kuitenkin selvää, ettei heidän kanssaan kannattanut hakeutua ongelmiin. Hän oli nähnyt yhden näistä vartijoista kerran murskaavan miehen kallon käsiensä välissä kuin aviisin munan. Eneda pohti, olisiko hänestä vastusta könsikkäälle kaksintaistelussa. Hän oli taistellut suuriakin keshereitä vastaan ja selättänyt korston jos toisenkin kapakkatappeluissa.

Eneda nyökkäsi vartijalle ja kaivoi laukustaan esille metsästyslupansa. Kangas oli tuhriutunut kesherin nesteisiin, saveen ja hänen omaan vereensä. Enedan rinta paisui ylpeydestä, kun vartija katsoi lukua kuluneessa kankaassa. Viivat jatkuivat toisella puolelle kangasta täyttäen sen lähes kokonaan molemmin puolin.

Vartija ei näyttänyt kiinnostuneelta viivojen lukumäärästä. Hän työnsi kankaan vasemmalla puolella olevasta luukusta kirjurille ilmekään värähtämättä ja ojensi sitten kätensä kohti Enedaa, joka kaivoi laukkunsa pohjalta ytimen ja laski sen vartijan karheaan kouraan. Koura siirtyi mekaanisesti kirjurin luukulle ja pudotti ytimen kirjurin eteen. Puoli metriä Enedaa pidemmän vartijan kasvot eivät näyttäneet vaikutuksen tai minkään muunkaan tunnetilan merkkejä, ja kirjurin luukku kolahti kiinni.

Enedaa harmitti, ettei hänen saavutuksensa saanut aikaan reaktiota jättiläisessä. Vain viisi metsästäjää ennen häntä oli yltänyt samaan lukumäärään, ja he kaikki olivat eläneet elämänsä Kultaisen kaupungin loputtomassa loisteessa ja lämmössä. Hän oli odottanut edes pientä kulman kohoamista tai suupielen nykimistä saavutuksesta, johon tämä ilmeetön köntti tuskin koskaan yltäisi. Enedasta tulisi vielä niin rikas, että voisi ostaa tämän pöyhkeän vartijan – vaikka orjakseen, jos niin tahtoi.

Kirjurin luukku kalahti taas auki. Kalpea käsi työnsi metsästysluvan ja palkkion vartijalle. Tuttu mekaaninen liike kuljetti nuhjuisen kankaan takaisin Enedan käteen kolikkopussin kera.

Eneda katsoi tuoretta viivaa kankaan pinnassa. Harmitus katosi hänen mielestään yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. 149 kaatoa. Oli syytä juhlia.

*

Olut maistui tavallistakin paremmalta. Sen haju täytti nenän ja mielen ja huursi Enedan äänen tahmeaksi.

“Ja se kaatoi minut saveen ja hetken luulin, että se oli viimeinen jahtini. Tunsin kesherin hehkun niskassani ja näin punaisen valon väreilyn. Sitten silmissä sumeni. Viime hetkellä tunsin savessa jotakin kovaa. Pudonneen veitseni. Ponnistin kaikin voimin takaisin sumeudesta ja puskin itseni ympäri savessa. Viuh! Tungin veitseni sen kylkiluiden väliin!”

Eneda survaisi kädellään kohti yhtä ympärille kerääntyneistä kuulijoista, joka hyppäsi vaistomaisesti taaksepäin. Eneda nauroi ja olut läiskyi hänen tuopistaan puiselle lattialle.

“Olet kyllä kova, Eneda. Pidät meidät ja koko Surgan turvassa niiltä hirviöiltä”, harmaahiuksinen nainen sanoi silmät pyöreinä ihastuksesta.

Naisen mies taputteli vaimoaan harteille innostuneena. “Meidän tyttäremme Marnia on myös aikamoinen metsästäjän alku. Mitä pyydät Eneda oppitunneista hänelle? Muutama tunti sinulta niin tyttö voisi olla valmis jahtiin.”

“Kultaisesta kaupungista käsin oppituntien antaminen on vähän hankalaa. Sitä paitsi Marnia näytti minusta viimeksi kun hänet näin viihtyvän paremmin lieden kuin puukon äärellä”, Eneda sanoi ja hörppäsi oluttaan virnistäen.

Kuuntelijat nauroivat heitolle riemukkaasti. Eneda nauroi mukana, mutta oli oppinut tunnistamaan kateuden kiillon muutamissa silmäpareissa, jotka vilkuilivat hänen laukkuaan. Miten hänen suunnitelmansa pitää matalaa profiilia oli taas päättynyt jahtitarinointiin? Perhana sentään.

Kuuntelijat katosivat vähitellen Enedan ympäriltä hakemaan lisää juomaa ja kuuntelemaan muiden metsästäjien tarinoita. Eneda yritti vielä jatkaa tarinaansa, mutta yleisö oli jo löytänyt uuden kiinnostuksen kohteen. Olut maistui huomattavasti laimeammalta ilman ihailijoiden katseita.

Eneda laski puoliksi juodun tuopin pöydälle ja suuntasi kapakan ulko-ovelle. Hänen päässään pyöri. Kultaisen kulauksen oviaukko tuntui nyt pienemmältä kuin hänen tullessaan sisään kapakkaan, ja hänen hartiansa kolahti kipeästi ovenkarmiin. Hän tarttui ovenpieleen ja oksensi mahahappoista olutta saviselle kadulle. Olut tuntui painuvan hänen päästään suoraan jalkoihin.

Tästä tulisi pitkä matka kotiin.

*

Kolea ulkoilma puhdisti hieman Enedan huuruisia silmiä, ja turtuneet aistit kirkastuivat tähtien valossa. Kivitalot vaihtuivat mutaisessa maisemassa vähitellen hökkelikyläksi ja lopulta yksittäisiksi tönöiksi. Kaupungin valot olivat jääneet taakse. Yössä kaupungin ulkopuolella kuului vain puiden kahinaa ja hänen omat laahaavat askeleensa.

Edessä näkyvä tulen loimu sai hänet seisahtumaan pimeydessä. Ikuisen tulen soihdut lämmittivät jo metrien päästä Kesher-sotien temppelin tuijottaessa häntä kutsuvana.

Eneda raahautui temppelille, jonka tulet houkuttelivat hänet sisään temppelin lämpöön. Näin kylmät yöt oli tehty kotimökissä tulen äärellä makoiluun, ei ulkona hortoiluun. Temppelissä voisi lämmitellä hetken ennen matkan jatkamista.

Marmorisia seiniä kiersi kuvien tarina, jonka jokainen tunsi. Kesherit tulivat planeetalle, murskasivat surgalaisten johtajat ja orjuuttivat julmasti asukkaat. Sitä ennen surgalaiset eivät tienneet mitään taivasmatkaamisesta tai keshereistä.

Orjuutus oli jatkunut vuosikymmeniä, kunnes ensimmäinen metsästäjä, Betelgeuse, löysi keshereiden heikkouden. Käyrä veitsi iskeytyi seinäkuvassa suuren kesherin kylkeen. Tulen loimussa veri näytti valuvan väreillen seinää pitkin aina lattiaan asti. Pienten surgalaisten kahleet murtuivat ja epäinhimilliset barbaarikesherit kukistettiin.

Eneda muisti katsoneensa temppelin kuvia kauhusta kankeana pienenä tyttönä. Hän oli nähnyt painajaisia viikkoja kuultuaan tarinan ensimmäistä kertaa. Hänen isänsä oli joutunut asentamaan ylimääräisiä kesher-ansoja heidän tönönsä ympärille, ennen kuin Eneda pystyi jälleen nukkumaan.

Seuraavina viikkoina hän oli päättänyt, että hänestä tulisi metsästäjä kuten isästään. Hän halusi suojella surgalaisia, jotta kesherit eivät enää koskaan pääsisi satuttamaan ketään.

Enedan päässä alkoi pyöriä. Temppelin seinät hohkasivat oranssina ja mustat kaiverrukset heräsivät eloon liekkien leikissä. Surgalaisia kaukaisesti muistuttavat kesherit väreilivät villeinä ja uhkaavina pienten surgalaisten yllä, joiden kahlitut jonot liikkuivat seinällä eteenpäin keshereiden alla. Keshereiden nesteitä vuotavat varjot piirittivät Enedan ja heidän kuolinhuutonsa täytti hänen päänsä. Seinien silmät tuijottivat häntä tyhjinä ja kylminä. Hän tunsi ihollaan elävän katseen, joka nosti hänen ihokarvansa pystyyn.

Enedan kyynärpää kolahti kipeästi temppelin lattiaan hänen kaatuessa kyljelleen. Hän piteli kyynärvarttaan, kun varjot katseen laidoilla kasvoivat ja nielivät hitaasti valon ympäriltä. Temppeli Enedan edessä pimeni.

*

Jokin kostea tölväisi Enedaa kasvoihin. Hän säpsähti hereille ja huitaisi viereen ilmestynyttä koiraa. Koira vinkaisi ja jolkotti ulos temppelistä.

Kipu vihloi Enedan kyynärpäätä. Rikkoutunut iho irvisti ärhäkän punaisena. Pienet kivet olivat uponneet kipeästi ihoon, josta hän nyppi niitä kiroillen. Oli vaikea päättää särkikö hänen päätään vai käsivarttaan enemmän.

Eneda ravisteli savista kuontaloaan noustessaan. Seinien kuvat seisoivat järkähtämättöminä paikoillaan päivänvalossa, ja oluen karvas jälkimaku istui sitkeänä suussa.

Perhanan Kultainen kulaus. Kurainen kulaus ennemminkin. Eneda manasi kapakan halvan oluen syvimpään helvettiin. Oliko hän juonut rosoviinaa muistamattaan? Se ei olisi ensimmäinen kerta.

Enedan mieli läikäytti muiston edelliseltä yöltä hänen eteensä. Varjojen tanssin keskellä hän oli nähnyt jotakin temppelin oviaukolla. Jotakin tuttua. Jotakin, jonka hän oli nähnyt satoja kertoja.

Ei, hänen oli täytynyt nähdä näkyjä. Hän ei olisi nyt tässä raapimassa kohmeloista päätään, jos se olisi ollut kesher. Sitä paitsi kesherit eivät päässeet näin lähelle asutusta.  Muuri oli pitänyt ne ulkona jo pitkään. Itse asiassa niin pitkään, että vahteja oli vähennetty huomattavasti, varsinkin harvaan asutuilla alueilla. Seuduilla kuten tämä…

Eneda kyykistyi tutkimaan savea temppelin ovella. Hän vilkuili ympärilleen kuin villieläin kuunnellen jokaista tuulen suhahdusta ja oksan kahahdusta. Hän antoi sormiensa pyyhkiä maan savea ovella ja lipaisi kielellään sormen päätään silmät edelleen ympäristöä pyyhkien. Kesherin hapan häivähdys nyrpisti hänen makunystyröitään ja sai hänet hyppäämään jaloilleen.

Hänen isänsä veitsi ilmestyi hänen käteensä, eikä kohmeloisesti hoippuvasta naisesta ollut jäljellä merkkiäkään. Metsästäjä oli työntänyt hänet ja kivun syrjään. Enedan jokainen liike oli kuin huippuunsa viritetty nuotti sinfoniassa. Hänen askeleensa olivat äänettömiä ja liikkeet hallittuja.

Eneda lähestyi temppeliaukion laidalla olevaa tiheää risukkoa. Hän ei olisi ikinä uskonut löytävänsä kesheriä täältä, mutta hänen metsästäjän vaistonsa sanoivat muuta. Miksi se oli näin kaukana mailtaan? Oliko se tullut tarkoituksella muurin sisäpuolelle? Miksi se ei ollut tappanut häntä? Pitäisikö hänen käydä hakemassa apua?

Numero 150 pulpahti Enedan silmien eteen. Se oli niin lähellä. Hän voisi hakea apua, mutta silloin tämä ei olisi hänen kaatonsa, ei hänen jahtinsa.

Hän maistoi suussaan kaiken, mitä hänen isänsä oli koko elämänsä tavoitellut sitä saavuttamatta. Elämän, joka ei olisi kuorrutettu savella ja kuoriaisilla. Elämän, joka tuoksui vihreältä ja siniseltä, maistuisi kukilta ja komorilta. Se kaikki odotti häntä vain yhden ryteikön takana.

Jokainen lihas Enedan ruumiissa jännittyi, ja hänen rystysensä puristuivat valkoisena veitsen kahvan ympärille. Hänen aistinsa välittivät tietoa vihollisen suunnasta, koosta ja tuntemuksista ilmavirran kulkiessa hitaasti keuhkoihin ja ulos.

Risukon väleistä hohti sinistä hehkua Enedan keskittyneille kasvoille. Lian peittämät kasvojen piirteet olivat vääntyneet säälimättömään irvistykseen. Arpi, joka yleensä katosi otsan ja kulmakarvan linjoihin, tuli raivokkaasti esiin mustien kulmakarvojen painuessa alaspäin. Hän oli valmis.

Ryteikkö ei heilahtanutkaan, kun Eneda ponnisti jäntevillä jaloillaan pensaiden yli suoraan kesherin eteen. Se värähteli sähköisen sinisenä Enedan edessä.

Sininen valo vaihtui välähdyksenä punaiseksi, kun Eneda heitti terävällä liikkeellä verkon laukustaan itseään päätä pidemmän otuksen päälle. Verkon painot puskivat kesherin ruumiin maata vasten ja sen matala, valittava ääni sai Enedan sydämen värähtelemään epärytmissä. Hän kohotti puukkonsa ilmaan ja iski voimiensa takaa. Hän näki jo Kultaisen kaupungin hehkun silmissään.

Jokin tempaisi Enedan selälleen. Hänen takaraivonsa iskeytyi saveen ja hänen ranteitaan poltti. Kultaisen kaupungin hehku katosi hänen silmistään ja vaihtui välähteleviin sinisiin ja punaisiin valoihin.

Enedan sydän särähteli kivuliaasti epärytmiin ja takaisin rytmiin taistellen kesherin energiapurkauksia vastaan. Hänen otteensa puukosta herpaantui, eikä hän nähnyt eteensä. Ilma pihisi vaivoin Enedan lytistyneihin keuhkoihin jonkin raskaan painaessa hänen rintakehäänsä.

Välkkyvät valot saivat maailman pyörimään villisti hänen pyristellessään epätoivoisesti päällään olevaa painoa vastaan, joka rusensi hänen luitaan syvemmälle saveen. Tässä se oli. Hän kuolisi ollessaan niin lähellä unelmansa toteutumista.

Valot lakkasivat välkkymästä, ja paine Enedan rintakehällä väheni. Hän veti kivistävät keuhkonsa täyteen ilmaa, joka kirveli hänen henkitorveaan. Vaalean vihreä hehku täytti ryteikön ja maa lakkasi pyörimästä.

Enedaa piteli maata vasten valtaisa kesher. Se surahteli toiselle kesherille tunnistamattomia ääniä. Rytmikäs surahtelu sai Enedan sydämen palaamaan takaisin normaaliin rytmiinsä. Verkon alla oleva kesher leimahti oranssiksi, ja verkko katosi savuna ilmaan.

Eneda oli kuullut satoja ja satoja keshereiden kutsuhuutoja, mutta surahtelu, jota hän nyt kuuli näiden kahden olennon välillä, oli hänelle täysin uutta. Se tuntui lämpimältä vedeltä. Pulahdukselta kuumaan lähteeseen, joka pehmensi kaikki aistit. Se heijasi Enedan vartaloa sylissään suostutellen lihaksia rentoutumaan, päästämään irti jännityksestä.

Eneda ei pystynyt liikkumaan. Hänen ruumiinsa ei ollut enää hänen, se ui surinan vihreässä virrassa. Jänteikäs metsästäjän vartalo oli noussut maasta ilmaan keshereiden katsoessa Enedaa mustilla läikehtivillä silmillään.

Eneda mietti äitiään ja kolmea sisarpuoltaan, jotka olivat niin pieniä ja avuttomia. Heistä ei koskaan tulisi metsästäjiä. Hän oli ollut niin lähellä. Hän olisi voinut päästä Kultaiseen kaupunkiin ja varmistaa, että hänen sisarensa saisivat syödä muutakin kuin mutakuoriaisia ja suolaheinää. He olisivat voineet kasvaa komorin tuoksussa ja heidän ihonsa olisi voinut olla vaalea ja pehmeä saven karhentamaton peitto.

Enedan varpaat hipoivat maanpintaa hänen leijuessaan keshereiden edessä. Olentojen katse pureutui häneen ja vihreä virta jatkoi houkutteluaan. Se halusi Enedan päästävän irti kaikesta; jahdista, perheestään, mutakuoriaisista ja kullanhohteesta.

Keshereiden väreilevät vartalot lähestyivät Enedaa. Hänen olisi pitänyt olla kauhuissaan, mutta hän tunsi itsensä levolliseksi. Verkon alla ollut kesher levitti raajansa Enedan edessä ja sulki hänet surisevaan syliinsä. Enedan mieli antoi periksi, ja hänen tahtonsa seurasi hänen kehoaan levolliseen vihreään virtaan.

*

Eneda avasi silmänsä. Välkkyvät valot olivat poissa. Sähköinen surina oli poissa. Vihreä virta oli tullut ja mennyt. Hänen päänsä lepäsi tutulla heinätäytteisellä tyynyllä. Hän kuuli äitinsä äänen toisesta huoneesta.

Hän ei muistanut tulleensa kotiin. Oliko hän nähnyt unta vai oliko joku myrkyttänyt hänet? Ei olisi pitänyt jättää kuppia valvomatta Kultaisessa kulauksessa. Paikka oli täynnä hämärää, helpon saaliin perässä olevaa roskasakkia.

Enedan huoneen ulkopuolella häntä tervehti rivi innostuksen täyttämiä pikkusisarten kasvoja.

“Voi Eneda.” Hänen äitinsä uurteiset kasvot olivat täynnä tunteita, jotka valuivat kyyneleinä hänen poskillaan. “Sinun isäsi olisi sinusta niin ylpeä.”

Äiti kiepsahti Enedan kaulaan ja rutisti häntä niin kovaa, että hänen henkensä lähes salpautui.

Äitinsä rutistuksessa hän näki sen: ytimen, joka oli aseteltu ruokailuhuoneen kiikkerälle pöydälle huolellisesti kirjotun kankaanpalan päälle. Se oli siinä yhtä todellinen kuin ympärillä pyörivät sisaret ja pöytä, jolla se lepäsi.

“Lähetimme viestin hallitsijalle palautuspisteeltä 303 kuten pyysit. Olisit nähnyt virkailijan ilmeen! Hänen silmänsä syttyivät kuin pienet tulet, kun kerroimme. Keshereitä on niin vähän nykyään, että siitä on vuosikymmeniä, kun kukaan on viimeksi päässyt Kultaiseen kaupunkiin”, äiti sanoi ja kauhoi suuresta kattilasta keltaista nestettä kuppiin pöydälle. “Juhlan kunniaksi tein lempiruokaasi, aviisinmunakeittoa.”

Eneda tuijotti ydintä äitinsä olan yli lamaantuneena. Se kiilsi mustana pöydällä sisarusparven pyöriessä ihastuneina sen ympärillä. Hän tunsi ytimen ympärillä väreilevän sähkön. Sen energia kutsui häntä lähemmäs kuiskaten surisevia sointuja.

Enedan perhe vaikutti autuaan tietämättömiltä muusta energiasta kuin siitä, joka huokui siskojen loputtomista hihkaisuista ja kikatuksesta.

“He tulevat jo kolmen päivän kuluttua hakemaan meidät. Tämä on uskomatonta Eneda, uskomatonta!” Äidin helpotuksen kyyneleille ei näkynyt loppua. “Ja sinä sait kutsun hallitsija Corumin linnaan. Mikä kunnia. Meidän Enedamme hallitsijan kunniavieraana.”

*

Sisarusparvi oli saatu vaivoin nukkumaan viereiseen huoneeseen. Enedan äiti oli torkahtanut tuolilleen tulisijan ääreen silmät kyynelistä turvonneina. Hänen kasvoillaan ei ollut näkynyt sellaista hymyä isän kuoleman jälkeen. Eneda levitti viltin äitinsä päälle, otti ytimen käteensä ja hiipi ulos koleaan ilmaan.

Yö oli hiljainen. Niin hiljainen, että savikuoriaisten natina savessa kuului selkeänä korviin. Ydin surisi Enedan nyrkissä. Hän käveli kauemmas kotitönöstä mietteliäänä. Kuuloetäisyyden päässä hän avasi kätensä ja nosti ytimen eteensä.

Vihreä hehku ja kuiskinta täyttivät ilman. Sanoja, jotka hypnotisoivat pehmeällä kuiskauksellaan. Hän kallisti korvansa lähemmäs ydintä kuullakseen sanat tarkemmin.

Enedan sydän hyppäsi epärytmiin. Kesher. Elävä sellainen. Hän kääntyi kantapäillään, ja punaisena väreilevä pienikokoinen kesher hyppäsi hänen kimppuunsa lähellä olevan puunkarahkan takaa.

Eneda ja kesher kierivät savessa raivoisana kasana. Enedan valmiiksi väsynyt sydän hyppi epärytmiin ja takaisin rytmiin. Tuntui kuin hänen päänsä olisi painettu veden alle uudestaan ja uudestaan.

Saamari että hän oli tyhmä. Yleensä hän olisi haistanut kesherin metrien päästä, eikä tällaista olisi päässyt tapahtumaan. Hänen aistinsa olivat täysin sekaisin.

Kesher onnistui painamaan Enedan paikalleen maata vasten. Otus istui hänen päällään ja laski yhä kirkkaampana hehkuvat kätensä hänen rintakehälleen. Eneda tunsi uppoavansa yhä syvemmälle pinnan alle. Hänen käsivartensa olivat tiukassa puristuksessa hänen kylkiään vasten, mutta hän hapuili epätoivoisesti puukkoa vyöltään sormenpäillään. Kesher liikahti, ja Eneda sai otteen kahvasta, juuri kun polte rintakehällä oli käydä sietämättömäksi.

Kesher romahti maahan puukko kyljessään. Punainen väreily muuttui siniseksi, ja Eneda nappasi puukkonsa avoimesta haavasta. Hän asettui tukevaan haara-asentoon kesherin yläpuolelle. Oli aika päästää olento tuskistaan.

“Kiltti, älä tee sitä.”

Eneda käänsi päänsä kohti kotimajaa. Oliko joku sisaruksista tullut ulos? Hän ei kuitenkaan nähnyt ketään ympärillään.

“Sattuu.”

Ääni tuli Enedan alta.

“Mitä helvettiä…” Eneda hyppäsi kesherin päältä. “Osaatteko te puhua?”

Hänen veitsensä osoitti tiukasti maassa makaavaa olentoa. Turkoosi neste tiputteli terästä tummia pisaroita maahan.

“Vai osaatko sinä vihdoin kuunnella”, kesher sanoi kylkeään pidellen.

Eneda ei ymmärtänyt, mitä tapahtui. Hän ei ollut koskaan kuullut keshereiden puhuvan tai muistanut yhdenkään metsästäjän mainitsevan asiasta.

Otus hapuili maahan pudonnutta ydintä. Eneda potkaisi kesheriä ja poimi vihreänä hehkuvan ytimen takaisin taskuunsa. Se jatkoi tasaista huminaansa Enedan reittä vasten.

“Se on isä. Hänen takiaan sinä ymmärrät minua.”

“Mitä? Missä sinun isäsi on?” Eneda kysyi ja vilkuili yhä huohottaen ympärilleen. Viimeinen mitä hän tarvitsi juuri nyt oli isä-kesherin hyökkäys. Hän ei tiennyt selviäisikö siitä enää.

“Sinun taskussasi”, kesher sanoi.

Eneda laski kätensä taskulleen. Hän tunsi hetken sen temppeliaukion pusikossa olleen valtavan kesherin kädet jälleen puristumassa ympärilleen. Isä-kesher.

Tämän täytyi olla jokin juoni. Metsästäjä Enedan sisällä käski hänen kohottaa luotetun veitsensä ja raastaa otuksen ruhon auki. Jokin kuitenkin jähmetti hänet sijoilleen.

“Isäsi… Hän oli temppelillä?”

“Ja nyt sinun taskussasi.”

“Mutta miksi? Hän olisi voinut tappaa minut. Miksei hän tappanut?”

Kesherin väreily muuttui jälleen punaiseksi.

“Ehkä hänen olisi pitänyt.”

Enedan sydän jätti lyönnin välistä.

“Lopeta tuo jo pyhän Graman nimeen!” Eneda parkaisi sydäntään pidellen. Hän heristi veistään tärisevällä kädellään kesheriä kohden. “Vai haluatko, että isken puukon syvemmälle tällä kertaa? Kerro minulle nyt heti, mitä täällä tapahtuu!”

Kesherin hehku palasi siniseksi. Se urisi hiljaa kylkeään pidellen.

“Isäni uskoi sinuun enemmän kuin minä. Hän uskoi, että sinä osaisit kuunnella, jos hän antaisi sielunsa sinulle. Ja ehkä hän oli oikeassa. Sinä kuulet minua. Se, ymmärrätkö minua, jää nähtäväksi.”

“Antoi sielunsa minulle?”

“Niin. Sielunsa.”

Enedan koholla oleva veitsi laskeutui hitaasti alas hänen yhä tärisevässä kädessään, ja kesher nousi varoen ylös. Sen värinä jatkui turvallisen sinisenä, kun se laahusti kohti puunkarahkaa, jonka takaa se oli hypännyt Enedan kimppuun. Otus kurotti kätensä puun taakse ja veti esille mustan viitan, jonka se levitti vaivalloisesti harteilleen.

Eneda ei ollut koskaan nähnyt keshereillä vaatekappaleita. Se sai olennon näyttämään yhä ihmismäisemmältä, ja Enedan vatsa muljahti ikävästi.

”Tule”, kesher sanoi ja nosti hupun päänsä peitoksi. Huppu kadotti kesherin hehkun lähes täysin näkyvistä yön pimeydessä. ”Katsotaan oliko isäni uhraus sen arvoinen.”

*

Kesher-sotien temppelin marmoriset seinät hehkuivat oranssina soihtujen loimussa.

“Voitko vihdoin kertoa, miksi minä ymmärrän sinua?” Eneda kysyi.

Hän siemaisi olutta pullosta, jonka hän oli ottanut kotitönöstä mukaansa, kun he olivat lähteneet kohti temppeliä. Tämä kaikki oli liikaa käsiteltäväksi selvin päin.

“Me uskomme, että puhtaasta rakkaudesta lahjoitettu sielu on avain ymmärrykseen. Olimme yrittäneet tätä aiemmin, mutta kaikki eivät kuule meitä, vaikka heille lahjoitettaisiin sielu. Minun isäni kuitenkin uskoi, että voimme ymmärtää toisiamme, ja niin hän lahjoitti sinulle sielunsa”, kesher sanoi.

“Ja sielu on siis jotenkin ytimessä?”

“Sielumme sijaitsee ytimessämme, se on kuitenkin meillä vain lainassa. Kuoleman jälkeen me päästämme sen jälleen vapaaksi. Puhkaisemme ytimen kiertorituaalissa ja niin sielu on vapaa löytämään uuden kehon. Mutta jos ydintä ei puhkaista, jää sielu vangiksi, eikä löydä tietään uuteen alkuun, uuteen kesheriin. Ja niin me idämme vain kuolemaa. Uusia alkuja, jotka joudumme hyvästelemään ennen kuin ne saavat edes elää.”

Eneda näki mielessään maan täynnä pieniä hajoavia keshereiden ruhoja. Hetken hän oli varma, että todella haistoi tutun kuoleman sieraimissaan. Hän otti uuden huikan olutta. Olisi pitänyt ottanut mukaan rosoviinaa. Tilanne olisi vaatinut ehdottomasti jotakin vahvempaa kuin olut.

Kesher kosketti yhtä temppelin kuvioiduista seinistä ja jatkoi: “Kuvittele, että sinut suljettaisiin yksin pieneen pimeään huoneeseen ikuisiksi ajoiksi.”

Eneda kaivoi taskussaan sykkivän ytimen esille ja kuvitteli itsensä vangituksi sen sisälle.

Ytimen hehku kasvoi ja täytti temppelin valollaan. Mustat kuviot seinillä heräsivät jälleen henkiin. Ne säteilivät värejä, joita Eneda ei ollut aiemmin nähnyt. Tarina, jonka hän oli kertonut pikkusisarilleen satoja kertoja kiersi seiniä tuttuna mutta tuntemattomana.

“Tarina näillä seinillä ei ole totuus. Ainakaan koko totuus. Saavuimme kyllä Surgalle, kuten teidän tarinanne kertoo. Mutta se ei kerro, että olimme pakolaisia. Aurinkomme oli sammunut. Me tarvitsemme valoa selvitäksemme, joten jäljellä olevat kesherit olivat päättäneet nousta alukseen ja matkata taivaiden halki etsien uutta kotia. Surga oli ensimmäinen meille elinkelpoinen planeetta, jonka löysimme. Varannot olivat loppumassa ja matkasta uupuneena laskeuduimme Surgalle, vaikka näimme sen olevan asutettu.

Surgalaiset olivat peloissaan, eikä meillä ollut yhteistä kieltä. Mutta kun retkikuntamme paransi energiallaan sairaita ja muutti savisen maaperän hedelmälliseksi, he eivät enää pelänneet. Surga kukoisti kiitos meidän energiamme, ja niin myös ihmiset kukoistivat.”

Eneda muisti isoäitinsä sukupolvia ylittäneet tarinat ajasta, jolloin savi oli muuttunut pehmeäksi ja mustaksi. Maa oli puskenut maukkaita yrttejä ja puut pudottaneet makeita aarteita ihmisten syötäväksi. Se kaikki oli kuulostanut savessa leikkivälle Enedalle yhtä kaukaiselta kuin taivaan kuut.

”Kansamme elivät rinnakkain jonkin aikaa, rauhassa. Halusimme kuitenkin lähteä tältä planeetalta ja löytää oman kodin.

Betelgeuse, ensimmäinen metsästäjä, kuten te häntä kutsutte, johti tuolloin surgalaisia. Hän kuuli lähtöaikeistamme ja järjesti lähtöjuhlan. Surgalaiset toivat lahjoja matkallemme, mukaan lukien Betelgeuse. Kun aluksemme nousi maasta, räjähti se lähes välittömästi ilmaan päästyään.

Meidän energiamme oli saanut planeetan kukkimaan ja ihmiset hyödyntämään potentiaaliaan ennennäkemättömällä tavalla. Betelgeuse ei ollut valmis päästämään tätä käsistään. Hän mieluummin katsoi aluksemme ja suuren osan meistä palavan.”

Eneda tunsi kesherin energian muutokset ilmassa. Surun, vihan ja hennon toivon kipinän niiden keskellä, kun se kertoi keshereiden tarinaa.

”Seurasi sota keshereiden ja surgalaisten välillä. En väitä, että kesherit olisivat tehneet kauniita asioita tuona rumana aikana, mutta sotavuosina Betelgeusen joukot vangitsivat keshereitä, kiduttivat meitä ja käyttivät energianlähteenä surutta.

Sitten he löysivät ydinten voiman. Miksi pitää eläviä keshereitä, kun ytimistä sai energiaa ilman jatkuvaa taistelua?

Betelgeuse ja hänen armeijansa murskasivat jäljellä olevat keshereiden johtajat ja ydinten voima valjastettiin energiaksi Kultaiseen kaupunkiin. Loput kesherit orjuutettiin ja suljettiin maa-alueille pohjoiseen. Näiltä alueilta meitä poimitaan edelleen kuin karjaa pitämään kaupunki voimissaan.

Aluksi kieltäydyimme jäämästä kuoleman aitauksiin ja nousimme vielä kerran taistoon. Silloin Betelgeuse julisti, että jokainen alueiden ulkopuolelta löytyvä kesher oli tapettava ja ydin poistettava. Keshereistä puhuminen muina kuin hirveinä petoina oli rangaistava teko, ja ytimistä luvattiin palkkio. Niin syntyivät metsästäjät, jotka hajottivat viimeisenkin vastarinnan keshereiden yhä harvenevissa riveissä.

Meidät muokattiin rauhan vihollisiksi. Metsästettäväksi eläimiksi.”

Kesher hiljeni. Marmori heidän ympärillään tihkui kyyneleitä, varjot lakkasivat liikkumasta ja vihreä kajo katosi.

Enedan sydäntä kiristi. Tällä kertaa se ei johtunut kesheristä hänen vieressään. Se oli syyllisyys, joka kutoi verkkoaan hänen rintakehäänsä. Puukko hänen vyöllään tuntui raskaalta. 149 jahtia painoivat hänen hartioitaan alaspäin musertavalla voimalla. Eneda toivoi nyt todella, että olisi ottanut rosoviinaa mukaansa.

“Miksi minä?” Eneda kysyi lähes kuulumattomalla äänellä.

“Koska sinun isäsi kuuli myös meitä.”

“Minun isäni?”

“Minun isoisäni lahjoitti sielunsa sinun isällesi, ja silloin isäsi kuuli meitä. Isäsi halusi auttaa, mutta ei koskaan päässyt Kultaiseen kaupunkiin asti. Hänen sydämensä oli liian väsynyt jahdeista. Ennen kuin hän kuoli, hän oli luvannut auttaa meitä. Siksi isäni uskoi, että sinäkin voisit kuulla meidät. ”

Enedan leukaperät kiristyivät rinnassa kiristyvän verkon mukana. Hänen isänsä oli ollut loistava metsästäjä. Eneda muisti päivän, kun hänen isänsä oli kaatunut saviselle tielle hänen edessään. Hän oli halunnut kertoa Enedalle jotakin, mutta Eneda ei ollut koskaan saanut tietää, mitä.

Nyt hän tiesi. Hän ei halunnut uskoa kuulemaansa todeksi, mutta jokin hänen sisällään ymmärsi nyt, mitä hänen isänsä katse oli yrittänyt sanoa, kun tämä  veti viimeiset henkäyksensä.

Eneda seisoi temppelissä tutun oranssin valon kajossa, tutun tarinan keskellä. Mikään hänen sisällään ei kuitenkaan tuntunut enää tutulta. Hän viskasi tyhjentyneen olutpullon temppelin nurkkaan.

“Mitä minä voin sitten tehdä?”

*

Koko kylä oli kokoontunut saattamaan Enedaa perheineen. Enedan äidin kyynelvirta oli ehtymätön hänen hyvästellessään tuttuja ja sukulaisia, joista monia Eneda ei edes muistanut.

Hän oli viettänyt aikuisuutensa ja suuren osan lapsuudestaankin jahdissa. Hän oli maalannut kasvonsa savella ja seurannut isäänsä pohjoiseen. Keshereiden elinalueet olivat olleet hailakan vihreä ja purppuran peitossa Enedan ollessa pieni, mutta nykyään savi peitti pohjoisimmatkin alueet, kun kesherit oli jahdattu lähes loppuun. Hallitsija Corum oli luvannut yhä suurempia palkkioita ytimistä keshereiden vähetessä.

“Eneda, Eneda! Hyvin tehty, tyttö!”

Tememin suuret viikset heiluivat päätä korkeammalla muuta ihmismassaa perheen ympärillä. Hän heitti ihmisten yli pussukan, jonka Eneda nappasi vaivatta ilmasta. Tuoreen komorin tuoksu hulmahti pussista ilmaan.

“Maista tätä nyt, kun se vielä maistuu sinusta hyvältä. Kohta minun komorini maistuu rotalta suussasi, kun olet päässyt paremman ruoan makuun.”

Eneda tunsi kyyneleiden puskevan pintaan, kun harmaat viikset katosivat näkyvistä. Temem oli aina huolehtinut hänestä ja hänen perheestään.

Rasha hinasi portin auki tarmokkaammin kuin Eneda oli koskaan nähnyt, kun Enedan perhe lähti vartijoiden saattamana ulos kaupungista. Hän heilutti Enedalle savista kättään korkealta portin vahtipaikalta.

Tutut kasvot katosivat ympäriltä nopeasti viimeistenkin lasten kyllästyessä saattoleikkiin. Ydin 150 lepäsi painavana Enedan kaulalla väristen hänen kiristävää rintakehäänsä vasten.

*

Kultainen kaupunki oli sitä kiertävän muurin sisältä yhtä loistelias kuin se ulkopuolelta antoi ymmärtää. Suihkulähteet pulppusivat kirkasta vettä, ja kivettyjä katuja reunustivat kasvit, joita Eneda ei ollut koskaan nähnyt. Ilma maistui väreiltä, joita hän ei ollut aiemmin kokenut. Heidän saattajansa tuoksui voiteilta, joita Eneda ei tunnistanut ja puhui sanoilla, joita hän ei ollut koskaan käyttänyt.

Heidän asuintilansa kaupungissa oli kirjailtu hopealla ja kullalla lattiasta kattoon. Sisaret kirkuivat innostuneena kaikelle näkemälleen, ja hänen äitinsä hymy ulottui korviin.

Tämä oli päivä, josta Eneda oli unelmoinut koko elämänsä. Jokainen arpi hänen kehossaan muistutti, mitä hän oli tehnyt tänne päästäkseen. Hänet oli pitänyt liikkeellä läpi jokaisen hikisen jahdin ajatus tästä hetkestä. Jokainen kylmä savessa vietetty yö oli ajanut häntä tänne. Ja nyt hän oli täällä. Kultaisessa kaupungissa.

Mutta mikään yrttien ja kimalluksen määrä ei peittänyt sitä veren ja tuskan hajua, joka tihkui Enedan nenään hohtavan pinnan alta. Hänen rintakehällään lepäävä ydin surisi ääniä menneestä, ääniä kullan ja loiston hinnasta. Ne eivät olleet jättäneet häntä rauhaan päiviin.

Hänen sydämensä surisi rytmissä ytimen kanssa, joka kuiski hänelle salaisuuksiaan. Salaisuuksia, joita Eneda ei ollut pyytänyt kuulla. Salaisuuksia, jotka repivät häntä hajalle.

Kimalluksesta pökerryksissä olevat sisarukset ja äiti eivät pysyneet paikoillaan hetkeäkään. He ihastelivat jokaista senttiä uudessa elinympäristössään.

“Eneda, tule katsomaan näitä kukkia”, sisarista pienin huusi. “Ei, kun näitä lakanoita! Katso, Eneda!”

“Tulen katsomaan ihan kohta”, Eneda sanoi ja katosi pesutiloihin.

Valtaisa amme hohti uutuuttaan ja yrttipussukat levittivät tuoksuaan huoneeseen.

Enedaa oksetti. Kimallus, surina, yrttien tuoksu ja murhan löyhkä sekoittuivat toisiinsa ja saivat hänen kakomaan. Hän toivoi, että hänen isänsä olisi täällä.

Eneda tarttui kaulassaan riippuvaan pussiin ja paiskasi ytimen mosaiikkiseinään pesutilan päädyssä. Hän iski nyrkkinsä peiliin edessään ja lyhistyi lattialle sirpaleiden sekaan. Äänetön huuto väänsi hänen kasvonsa tuskaiseen irvistykseen. Hän repi hiuksiaan ja potki ammetta edessään, kunnes hänen varpaansa vuosivat verta.

Hän ei ollut koskaan halunnut muuta kuin paremman elämän. Hän halusi palata hetkeen ennen kuin oli antanut ahneutensa ajaa itsensä siihen typerään pusikkoon temppeliaukiolla. Hänen vaistonsa olivat sanoneet, että jotain oli pielessä. Jokin oli erilaista kuin yleensä.

Hän halusi vain syödä savustettua komoria ja lihoa loisteessa, kunnes hänellä olisi uhkea kumpu. Hengittää sisään yrttejä, jotka maistuivat toteutuneilta unelmilta. Miksi helvetissä hän ei voinut vain olla tietämättä, mitä nyt tiesi.

Vihaiset kyyneleet tipahtelivat kaakelilattialle ja sekoittuivat hänen varpaistaan vuotavaan vereen.

*

“Arvoisa hallitsijamme, metsästäjä Eneda Egendotter.”

Kuuluttaja kumarsi syvään hallitsijalle Enedan astuessa sisään suureen saliin. Hänen hiuksensa tuntuivat oudoilta ilman saven ja lian kerrostumia ja uudet vaatteet kankeilta ihoa vasten.

“Ah, 150 ydintä. Mikä ilo ja kunnia nähdä, että valtakunnassani on vielä kunniallisia surgalaisia toimittamassa tätä ylvästä tehtävää”, hallitsija Corum sanoi, ja salissa olijat taputtivat raikuvasti.

Huone oli täynnä ihmisiä jäykissä asuissaan. He kiilsivät ja kimalsivat, mutta heidän kasvonsa eivät huokuneet onnea. Heidän ryhtinsä olivat kankeita ja ilmeensä kireitä.

Taputuksen äänet ja hurraukset kimpoilivat seinien kullassa ja pylväiden marmorissa. Eneda kumarsi kohteliaasti aplodien saattelemana.

Hallitsija katsoi Enedaa päästä varpaisiin. Hänen silmissään ei näkynyt iloa tai kunnioitusta, joista hän puhui.

“Sinulla on ydin mukanasi, eikö olekin? Tuo se tänne rohkeasti, tyttö”, Corum sanoi ja elehti korokkeeltaan Enedaa tulemaan lähemmäs.

Eneda pujotti ydintä kantavan pussukan kaulastaan. Corum viittoi malttamattomana kättään Enedan astuessa lähemmäs valtaistuinta.

“No tyttö, hop hop. Ei meillä ole koko päivää”, hallitsija sanoi ja naurahti kireästi yleisö mukanaan.

Enedan käsi pysähtyi ojennukseen. Pussukka roikkui hetken ilmassa juuri ja juuri Corumin ahnaiden sormien ulottumattomissa. Eneda veti kätensä takaisin rinnalleen.

“Arvoisa hallitsija, jos vain sallitte, haluaisin asettaa ytimen itse Pelastuksen saliin.”

Järkytyksen henkäys pyyhkäisi salin läpi. Odottava hiljaisuus täytti tilan, kun sadat kasvot tuijottivat herkeämättä hallitsijaa.

Corumin kasvot kiristyivät entisestään. Hän silmäili Enedaa ja tämän kädessä roikkuvaa pussukkaa, sitten vartijoita, joiden otteet seipäistä kiristyivät salin laidoilla. Yksi sana ja tyttö menettäisi päänsä. Sitä hän ajatteli, Eneda näki sen Corumin kiiluvista silmistä.

Hallitsijan ärtynyt ilme pehmeni hitaasti väkinäiseen hymyyn.

“Ah, metsästäjän unelma! Kuka minä olisinkaan estämään unelman toteutumista.”

Corum levitti kätensä ilmaan, ja yleisö yltyi riemuisiin aplodeihin. Hän laskeutui hitaasti korokkeeltaan vartijoiden saattamana. Hänen mustat hiuksensa valuivat pieninä hikisinä suortuvina kruunun alta otsalle ja ohimoille. Hänen sormensa oli kuorrutettu kirjavilla kivillä ja kullalla, ja hänen viittansa näytti liian painavalta kantaa hänen tanakalle keholleen.

“Maalaistollo. Katsokaakin, että hänet sijoitetaan kaupungin kurjimpaan nurkkaan tämän jälkeen”, Corum sähähti lähimmälle vartijalleen ja korotti sitten äänensä: “Pelastuksen sali odottaa!”

Valtaisa ihmisjoukko lipui salista hitaasti hänen ja Enedan perään muodostaen kimaltavan saattueen.

“Sinun perheesi on varmasti ylpeä”, Corum sanoi heidän kulkiessaan linnan turkooseja mattoja. “Ovatko he mukana? Kiittäisin heitä mielelläni henkilökohtaisesti.”

“Äitini on sairas, hän ei valitettavasti päässyt tänään mukaan. Sisarukseni hoitavat häntä asuintiloissamme”, Eneda sanoi.

Hän oli valehdellut äidilleen seremonian päivämäärän. Ydin hänen rinnallaan väreili tarpeeksi raskaana ilman, että hänen tarvitsisi pelätä perheensä puolesta.

He saapuivat valtaville mustana kiiltäville oville. Ihmismassa puski lähemmäs ovia uteliaisuudella, joka sai heidän päälleliimatun arvokkuutensa rakoilemaan.

Metrien korkeuteen kohoavat mustat ovet olivat kuin toisesta maailmasta. Niissä oli syvyyttä, johon yksikään kullattu ovi ei kaupungissa ollut vielä yltänyt. Ne säteilivät energiaa, joka oli käynyt Enedalle niin tutuksi hänen jahdeillaan.

“Arvoisat alamaiseni, tästä eteenpäin jatkamme sankarimme kanssa”, hallitsija sanoi kuuluvasti heitä seuranneelle joukolle uteliaita katseita.

Kimaltava seurue näytti pettyneeltä, mutta vilkaisu vartijoihin riitti vakuuttamaan heidät siitä, ettei mikään ovien toisella puolella olisi hallitsijan uhmaamisen arvoista. Ihmiset katosivat heidän ympäriltään, ja ovet aukesivat äänettömästi. Arpi Enedan tumman kulman yllä syveni.

“Corum ensimmäinen takoi nämä ovet itse kaatamiensa keshereiden ytimistä”, hallitsija sanoi ja taputteli valtaisaa ovenpieltä ohi kulkiessaan.

Tuhansien ja taas tuhansien ydinten vuori kohosi heidän edessään. Ne peittivät huoneen mustaan läikehtivään valon ja pimeyden kutomaan huntuun. Ilma maistui kuolemalta.

Eneda katsoi edessään olevaa kasaa turtuneena. Suruhuntuun puettu huone itki hänen ympärillään, ja ydin hänen rintakehällään väreili yhä kovemmin. Muutamat hänen tuoreeltaan suituista hiuksistaan kohosivat sähköistyneenä ilmaan.

“Eikö olekin aikamoinen näky? Olin itsekin sanaton nähdessäni sen ensi kertaa. Jokainen näistä likaisista ytimistä tarkoittaa yhtä tapettua barbaaria, josta ei tarvitse enää huolehtia”, Corum sanoi ja sylkäisi lähimmän ytimen päälle. Hän tuijotti Enedaa odottavana.

“No, sinä halusit päästä laskemaan ytimen itse paikalleen. Nyt on aika nauttia hetkestä, jonka harva muu on päässyt kokemaan.”

Eneda tunsi huoneen voiman rutistuvan ympärillään. Hän tunsi jokaisen kesherin, joka oli revitty juuriltaan ja tapettu. Jokaisen sielun, joka oli vangittu loputtomaan pimeyteen.

Tiesikö Corum keshereiden oikean tarinan? Tunsivatko muut huoneessa olijat heidän tuskansa kehossaan? Jos he tiesivätkin, he eivät sitä näyttäneet. Kukaan muu ei tuntunut aistivan sitä kärsimystä, joka löi nyt Enedaa kasvoihin. Hänen kätensä tuntuivat tahmaisilta syyllisyydestä.

Eneda kaivoi taskumatin povestaan tärisevin käsin ja otti huikan. Rosoviina poltti hänen kuristavaa kurkkuaan ja lämmitti rintakehää ja mahalaukkua matkalla alaspäin. Rosoviina oli harvoin hyvä idea, mutta nyt jos koskaan oli oikea aika sille.

Corumin kasvot kävivät yhä kärsimättömämmiksi. Vartijoiden keihäänkärjet olivat niin lähellä Enedaa, että hän näki niistä oman heijastuksensa.

Eneda veti ytimen hitaasti ulos pussistaan. Vihreä hohde värjäsi hänen kätensä ja työnsi syyllisyyden mustan verhon tieltään.

“Mitä helvettiä?! Miksi se on vihreä?” Corum huusi ja juoksi piiloon lähimmän ydinkasan taakse. “Ottakaa se pois häneltä, siinä on jotain vikaa, nopeasti!”

Hallitsija huusi piilostaan käskyjä vartijoille, jotka olivat kaikki Enedaa päätä pidempiä. Ainakin hän sai nyt tietää, mistä kaikki palautuspisteen 303 vartijat tulivat.

Hän otti toisen käden avuksi pitelemään ydintä. Vihreä hehku kasvoi, kunnes se täytti huoneen. Ilma muuttui sähköiseksi. Nyt vartijoidenkin hiukset nousivat staattisina ilmaan. Valo maalasi huoneen tuhannet mustat ytimet vihreän eri sävyihin ja väritti huoneessa olijoiden valkeat, hämmentyneet kasvot.

Kuolema oli kaikki, mitä Eneda oli tuntenut elämänsä aikana. Se oli täyttänyt hänen mielensä ja kehonsa. Hän oli ollut täynnä mustaa tervaa. Nyt levollinen vihreä virta tyynnytti hänen lepattavan sydämensä. Eneda haistoi elämän, joka leikkasi tietään tähän kuoleman huoneeseen.

Eneda nosti ytimen ilmaan, kun vartijoiden keihäät lähestyivät häntä. Kuin iskusta vahdit kaatuivat lattialle sydämiään pidellen. Lattialle kaatunut hallitsija Corum repi lähintä maassa makaavaa vartijaa suojakseen.

Eneda heitti ytimen muiden ydinten keskelle, ja häikäisevä vihreä valosuihku rikkoi huoneen katon jyristen. Railot halkoivat seinät heidän ympärillään ja lattia halkesi kahtia. Kaksi vartijaa tippui halkeamaan parkaisten. Kultainen kattovalaisin tippui katosta jysähtäen hallitsija Corumin ja häntä suojanneen vartijan kehon päälle. Ihmisten huudot täyttivät linnan käytävät heidän etsiessään tietä ulos luhistuvasta linnasta.

Eneda seisoi kaaoksen keskellä levollisena. Hän näki maailman hidastettuna ympärillään. Vihreä virta syleili häntä suostutellen irrottamaan otteen. Hän nosti taskumatin vielä kerran huulilleen. Hän oli aina elänyt kuolemalle, nyt hän kuolisi elämän puolesta. Kuka olisi uskonut.

Hän sulki silmänsä ja antoi periksi virralle, kun mureneva maa nieli hänet. Rauha oli keshereiden lahja hänelle.

Ilma täyttyi ytimistä vapautuvien sielujen naurusta. Elämän energia pyyhki savisen planeetan yli vapautuvien sielujen mukana. Kovettuneesta maasta puski ilmaan yrttejä, joita kukaan ei ollut nähnyt vuosisatoihin. Surgalaiset näkivät taivaan sävyjä, joita he eivät tienneet olevan olemassa. Harmaat pensaikot puskivat purppuraisia kukkia. Ihmiset maistoivat ilmassa elämän, ja ensimmäinen uusi kesher vuosikymmeniin avasi silmänsä.

_____

Sanna Tolmunen tekee markkinointia ja viestintää päivisin ja kirjoittaa fantasiaa, scifiä ja kauhua öisin. Tarinoissa häntä inspiroivat uudet maailmat ja ajattomat tunteet.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: