Tenka Issakainen

Kuva: Mikael Leinonen

Laintaulu:

Älä tapa.

Älä etsi pelkoa.

Älä tapaa tuttuja.

Älä innostu liikaa.

Älä kontrolloi liikaa.

Älä ajattele ruumistasi.

Älä käy makuulle.

Älä sulje silmiäsi.

Älä katso peiliin.

Älä yritä lukea.

13.—14.11.

Saavun Kiitoratarannalle. Tiedoksi Jurille: Kiitorataranta on yksi mieluisimmista vakipaikoistani, se on ikään kuin välietappi jonkin pohjoisen pitkän bussilinjan varrella. Siellä on parkkipaikka ja matkailijoita palveleva suurehko ravintola ja kauppa, sellainen mitä on Islannissa aina suosituimpien luonnonnähtävyyksien lähellä. Ja vieressä on kiitorata, jota en ole kuitenkaan ottanut käyttöön. Se tuo mukaan häivähdyksen seikkailun tuntua sekä erilaista avaruutta kuin meri tai tasanko. Lapsena minusta oli aina jännittävää, kun kesken pitkän automatkan tie leveni lentokoneiden varalaskupaikaksi.

Nyt maisemassa vyöryvät pilvet, jotka peittävät ulapan ja korkeimmat huiput. Näen silti suurenmoiset karut rinteet, joilla hehkuvat sammaleiden, jäkälän ja kivien värit. Etäinen vesiputous haarautuu viuhkaksi ja ryöppyää alas perspektiiviltään epätodellista rinnettä, joka näyttää kaartuvan maiseman ylle. Annan pilvien väistyä hetkeksi ja ylempää paljastuvat lumen ja rikin raidoittamat huiput. En yritäkään pitää kaikkea aivan vakaana, tahdon yllättyä joka kerta.

Rannan suunnalla on kaksi kaunista aluetta: hiukan ylempänä paljasta kiveä oleva sokkelo, jossa kirkas vesi solisee kalliokohoumien välissä. Sokkelo laajenee vuorentörmän sisään luolaksi. Siellä on yllättäviä holvikaaria ja kivisiltoja. Luolasto jatkuu niin pitkälle kuin tahdon, mutta luonnonvaloa riittää kaikkialle. Aivan rannassa on samanlainen labyrintti, jossa voi kahlata meressä levän peittämien veistoksellisten lohkareiden välissä tai sitten niiden päällä. Aallokkoa ei yleensä ole, ja vedessä elää kauniita äyriäisiä ja piikkinahkaisia.

Tällä kertaa en kuitenkaan mene sinnepäin, vaan kiitoradan kauimmaiseen päähän, ja nautin asvaltin ja sumuun häviävän meren avaruudesta. Kiitorata päättyy siistiin matalaan kivimuuriin, jolle on helppo nousta katselemaan ulappaa.

Nyt muurissa on jotain uutta. Keskellä on pronssinen laatta, jossa lukee versaalilla TIE.

Katson hetken aikaa vesiputousta. Sitten jälleen muuria, ja laattaa, joka on yhä siinä. TIE.

*

”Teikäläisen projektihan alkoi ihan rohkaisevasti”, Juri sanoi. ”Kiva jos haluat jakaa noita sun muistiinpanoja.”

”Niin no, olihan se kiva yllätys”, Asta myönsi ja kilisytti teelusikkaa mukissa. ”Etenkin kun en erityisesti yrittänyt lukea mitään, eikä se ollut sellainen kohta missä olisi odottanut näkevänsä tekstiä. Toisaalta sitten, sehän oli visuaalisesti niin yksinkertainen sana, että ehkä se siksi oli helppo hahmottaa.”

”Mutta se oli kuitenkin sana, eikä mitä vain geometriaa.”

”Niinpä.”

Asta oli tutustunut Juriin tehdessään tästä henkilöhaastattelua, ja heillä oli synkannut niin hyvin, että he olivat lähteneet yhdessä viihteelle jo samana iltana. Aivan platonisena suhde ei ollut pysynyt, mutta satunnainen seksi oli kummallekin vain yksi hauska puuha mitä ystävän kanssa saattoi harrastaa. Merkityksellisempi oli uniharrastus, johon Jurilla oli Astaa miellyttävä suhtautuminen: analyyttinen, mutta ei latistava.

Juri jatkoi: ”Eikä ole mikään yhdentekevä saavutus, että noin yksinkertaistakaan sanaa saa luettua uudelleen. Edes sellaiset uniharrastajat, joilla säännöllisesti näkyy selkeitä, pitkiäkin tekstejä, ei yleensä saa niistä selvää toisella yrittämällä. En nyt muista, onko itse asiassa kukaan raportoinut sellaisesta.”

”Muistatko ne kymmenen käskyä jotka printtasit mulle?” Asta kysyi. ”Siinähän oli se ’älä yritä lukea’. Mä otin — nyt saa nauraa — sen aluksi hullun kirjaimellisesti ja välttelin selkounessa kaikkea missä vain saattoi olla tekstiä.”

”No joo, onhan siinä muistaakseni montakin juttua, jotka on enemmän unta häiritseviä kuin mitenkään haitallisia. Niin kuin se ’Älä katso peiliin’. Meikäläinen aina katsoo peiliin kun olen epävarma, oonko unessa.”

”Sama juttu. En tiedä miksi se lukeminen kiinnitti mun huomion. Mutta joo, nyt voisi alkaa testata kuinka kovaksi lukijaksi sitä kehittyykään.”

”Sille”, Juri sanoi, ja he kohottivat mukejaan. ”Laita mielellään yökirjaa jatkossakin.”

Kotiin päästyään Asta katseli puheena ollutta huoneentaulua, jollaisia löytyi netin uniharrastussivuilta kymmeniä hieman erilaisia. Moni kielto koski tosiaan ennemmin turhan haastavia tai unen helposti kylmentäviä kuin varsinaisesti vältettäviä puuhia: Älä käy makuulle, Älä ajattele ruumistasi. Kauhunäkyjen manaamisesta, seksistä tai silmien sulkemisesta taas heräsi helposti, ja kuka nyt tahtoisi tappaa ylimalkaan. Ainoa, mistä saattoi olla varsinaista harmia, oli tuttujen ihmisten tai paikkojen kohtaaminen. Muistot todellisuudesta saattoivat sekoittua muistoihin liian realistisista ja arkisista selkounista. Ajatus kiehtoi Astaa, mutta ei sitä tehnyt mieli kokeilla.

Nykyään Astaa kiinnosti myös unen biologia. Se, että pakoon lähtiessä tuntuu juuttuvan paikoilleen, ei ole niinkään psykologinen seikka vaan se johtuu siitä, että liikeaivokuori lähettää käskyjä lihaksistolle, joka ei unessa vastaa. Lukeminen ei onnistu, koska Wernicken alueen aktiivisuus on alentunut ja yhteydet muihin aivojen osiin heikentyneet. Unet ovat usein disjunktiivisia — koiraksi tiedetty eläin voi näyttääkin kissalta — koska etuotsalohkon aivokuori on passiivinen. Vaikka selitykset olivat yleensä hataria ja hypoteettisia, kaikki se mitä Asta oli oppinut Jurilta ja sittemmin omin päin antoi kokemuksille vain lisäviehätystä.

17.—18.11.

Ei selkouni, mutta hyvin eloisa ja koherentti. Olen kahvilassa Turussa, Humalistonkadulla, mutta kun astun ulos, onkin paljon lämpimämpää ja kaupunki näyttää vieraalta. Lähden hämmentyneenä kävelemään. Ohitan kreikkalaisen ravintolan, jonka nimi on PSEMA. (Herättyäni huomaan ilahtua siitä, että luin nimikilven ongelmitta ja että se tosiaan on kreikkaa — ’valhe’!) Oikealla on jokin iso liikerakennus. Kuljen olettamaani keskustan suuntaan ja päädynkin torille, jota ympäröivät vanhat komeat rakennukset. Tunnistan muutaman hämmentyneen näköisen seisoskelijan suomalaisiksi. Käy ilmi, että he ovat joutuneet kaupunkiin samalla tavoin. Istumme läheisen ravintolan terassille ja huomaamme, että eräästä ovesta ilmestyy pari ihmistä, hekin selvästi jostain kauempaa ilmaantuneita, mutta eivät Suomesta.

Kävelemme todella pitkältä tuntuvan ajan ympäri vanhaakaupunkia, ja kaikki tuntuu koko ajan hyvin yksityiskohtaiselta ja koherentilta. Alamme huolestua, kuinka pääsemme takaisin. Palaammeko yhtä arvoituksellisesti kuin olemme tulleetkin, vai onko meidän matkustettava?

Istumme väsyneinä kauppahallin kahvilassa. Joku alkaa epäillä, että näemmekin unta; toinen huomauttaa, että emmehän me kaikki voi nähdä samaa unta (!). Minä muistan lukutestin. Otamme pikkupöydältä kiiltäväpaperisen naistenlehden ja katsomme yhdessä, saako siitä selvää. Ensin näyttää siltä, että saa. Sanojen viimeiset kirjaimet kuitenkin alkavat hypähdellä. Katsomme liitutaululle kirjoitettua ruokalistaa, joka sekin vaikuttaa melko vakaalta, mutta ei aivan. Jäämme epätietoisiksi.

Hauska loppuepisodi: Herättyäni huomaan, että hyvinvointiappsini, jota en ole alkuinnostuksen jälkeen juuri käyttänyt, kysyy: ”Nukuitko kello 23:50–07:10?” Niin, nukuinko?

Harvoin muistan uneni heti herättyä. Se tulee sitten hetken päästä. Moni puhuu unen ja valveen rajamaastosta erikoisena välitilana, mutta minusta aika heräämisen ja muistamisen välillä on kiinnostavampi ja jotenkin kolkko hetki. Se on sukua sille tunteelle, kun herää vieraassa paikassa, tai sitten tutussa, eikä ole vielä ymmärtänyt, missä on. Tai kuin olisi jokin replikantti, jolle ei ole syötetty valemuistoja, luotu historiaa.

20.—21.11.

Lyhyt kylmä uni, jossa kuitenkin unistatuksen pohtimista. Makaan lapsuuskotini vintin lattialla kirjoittamassa läppärillä, on hämärää, ikkunasyvennyksessä palaa kynttilä. Jälleen onnistunut lukusuoritus: työpöydällä on kansio, jonka nimi on COTARD, muuten näytön sisällöstä ei ole mielikuvaa. Koska pystyn lukemaan, päättelen olevani valveilla, joten en koeta muokata todellisuutta.

Vasta herättyäni huomaan ilahtua siitä, että sana oli jälleen pidempi kuin aikaisemmin lukemani. Googlasin sanan ja opin, että Cotardin oireyhtymä tarkoittaa harhaluuloa, jossa ihminen kokee, että häntä ei ole olemassa. Jännittävää!

26.—27.11.

Ei selkouni, mutta eloisa. Melko runsaasti disjunktiivisuutta ja epäkoherenssia. Miljöönä suuri rakennus, jossa piirteitä hotellista, varastosta ja vanhasta tehtaasta.

Aluksi olen suuressa, avokonttorimaisessa tilassa. Huone on korkea ja viehättävällä tavalla rujo. Syntyy vaikutelma, että jokin entinen pienteollisuustila on muutettu toimistoksi. Paikalla on paljon nuorehkoa väkeä — tuntemattomia, unituttuja ja valvetuttuja — ja meneillään on rennonoloiset juhlat.

Seisoskelen seinää vasten keittiönurkkauksessa vieressäni Elif, Jurin kaveri jonka tunnen valveiltakin, mutta emme ole olleet koskaan erityisen läheisiä. En ole ollut hänestä myöskään kiinnostunut siinä mielessä, mutta unessa hän on seksikäs ja vaikuttaa kiinnostuneelta minusta. Hän on melko samannäköinen kuin valveessa, mutta kampaus on erilainen: muuten sievä tumma pixie, mutta otsalle on jätetty vaalea pitkä suortuva.

Minä ja Elif juttelemme epämääräistä sanatonta unipuhetta, nojailemme toisiimme ja koskettelemme toisiamme ohimennen. Keskilattialla tanssitaan. Mukana on myös Elifin eksä, jonka hahmo on disjunktiivisempi: hän ei näytä lainkaan samalta kuin valveessa. Hän on lyhyempi ja hätkähdyttävän viehättävä. Välillä hän vilkaisee minun ja Elifin suuntaan voimakkaiden kulmakarvojensa alta, tietäväisenä ja ehkä hieman pilkallisena, mutta ei mustasukkaisena tai paheksuen.

Eksän ilmaantuminen vie minun ja Elifin välistä jännitettä eteenpäin. Elif katsoo minua intensiivisesti, painautuu minua vasten ja vie kätensä pakaralleni.

On selvää, että meillä voisi olla kohta seksiä, mutta minä tunnen itseni nolon hikiseksi ja muutenkin huonosti peseytyneeksi, joten lähden käymään huoneessani pesulla (alemmissa kerroksissa on siis hotellihuoneita).

Käytävässä on muutamia hissejä. Yhden ovi liukuu auki, mutta kavahdan: lattialla on pölykoiria, rypistettyjä kuitteja ja muita roskia, ja muutenkin hissi näyttää nuhjuiselta ja hyvin pieneltä. Astun kuitenkin sisään, koska en näe portaita, kalsea käytävä vain jatkuu kaukaisuuteen.

Nappulat ovat likaisia nekin ja kuin syöpyneitä. Kun hissi lähtee liikkeelle, käy kuten pelkäsin: se laskeutuu hyvin hitaasti ja epätasaisesti. Seinällä on kerrottu mustin teippauksin, mitä missäkin kerroksessa on. Koetan toiveikkaana lukea tekstejä, mutta tällä kertaa käy kuten tavallisesti: kirjaimet hajoavat sekaviksi suikaleiksi, ja sitten koko seinäkin muuttuu lasiksi, jonka läpi näen hissikuilun seinän. Sillä risteilee sotkuisia värikkäitä sähköjohtoja. Vauhti hidastuu edelleen ja lopulta hissi pysähtyy.

Seinältä löytyy kyllä hälytysnappi, mutta mahtaako se toimia. Hissi tuntuu ahdistavan pieneltä. Jos haluan päästä peuhaamaan Elifin kanssa, minun on odotettava ties kuinka kauan, ja tilanne voi kääntyä vielä pahemmaksikin. Toinen vaihtoehto on herätä.

Päätän herätä.

*

”Heippa”, Elif sanoi Jurille ja Astalle, jotka olivat kävelyllä jokirannassa; Elif itse oli juoksulenkillä. Kolmikko pysähtyi rupattelemaan hetkeksi. Asta oli hieman huvittunut ja huomasi pohtivansa, millainen kampaus Elifin turkoosin pipon alla oli. Elifin lähdettyä jatkamaan treeniään Asta tirskahti.

”Mitäs nyt?”

”Ei mitään. Näin vaan just viime yönä Elifistä unta.”

”Ai? Et tainnut laittaa mulle siitä viestiä?”

”En kehdannut.”

”Ahaa!” Juri virnisti. ”Lesboseksiä?”

”Pöhkö”, Asta nauroi takaisin. ”Mutta oliskin ollut. Ei ollut, kun juutuin hissiin.”

”Karu kohtalo. Vaadin saada lukea.”

”No, voin mä sen lähettää, kun nyt tuli puheeksi”, Asta myöntyi.

1.—2.12.

Kylmä, mutta eloisa ja koherentti uni. Minä ja valveesta tuttu toimittajakollega Vera laskeudumme yliopiston kellariin, johon on avattu akvaario. Tila on matala ja hämärä ja jotenkin tilapäisen tuntuinen, seinät ovat maalattua lastulevyä. Vera kiiruhtaa eteenpäin nähdäkseen jonkin tietyn kiinnostavan altaan, vaikka minä haluaisin katsella rauhassa alusta alkaen. Erotan kuitenkin, että akvaariot ovat hyvin pieniä eikä niissä ole muuta kuin esillä oleva eläin. Ne ovat melkein kuin pelkkiä näyteastioita, mutta otukset ovat elossa.

Vera on pysähtynyt suuremman akvaarion luokse. Siellä on enemmän eläimiä, mutta nekin ovat hyvin ahtaasti, kuin jossain luonto-oppaan havainnekuvassa. Erityisesti minua käy sääliksi hylje, joka ei pysty kuin hiukan heiluttelemaan eviään, vaikka mikään näkyvä ei sitä pidättelekään.

Saavumme avarampaan tilaan, jonka yksi seinä on kokonaan lasia. Sen takana ei kuitenkaan ole vettä eikä vesieläimiä, vaan paljon hyttysiä. Pelkään, että ne pääsevät karkuun, ja yksi lentääkin pääni läheltä.

*

”Vera on kyllä mukava tyyppi”, Juri totesi.

”Ai te tunnette?” Asta yllättyi. ”Miten mä en tiennyt?”

”No sinä ja minähän ei ole tunnettu kuitenkaan kovin monta vuotta. Vera taas on opiskelukavereita. Ei me kovin tiuhaan pidetä yhteyttä. Mutta tuntuu, että sen kanssa voi aina jatkaa siitä mihin viimeksi jäi.”

”Just niin! Sellainen se on! Ja siitä unesta jäi mulle hiukan haikea mieli. Vera oli mun lähimpiä ystäviä uudessa kaupungissa.”

”Se onkin kyllä puhunut susta”, Juri muisti. ”Jotenkin en vaan ole osannut yhdistää teikäläiseen.”

”Oi.” Astan mieli oli hetken aikaa erityisen lämmin. ”Niin, ei meille Veran kanssa tullut mitään kyllästymistä tai välirikkoa, tapaamiset jotenkin vaan pääsi ajautumaan aina vaan satunnaisemmiksi ja harvinaisemmiksi. Nykyään kun törmää niin ei viitsi edes sanoa, että pitäisi nähdä joskus. Yksi kerta kun me nähtiin sattumalta, kun mä olin toimituksessa sopimassa jotain avustajajuttuja, niin panin merkille kuinka pitkiksi sen hiukset oli kasvaneet. Siitä tajusi kuinka pitkä aika edellisestä kerrasta oli.”

”Asiallehan pitää sitten tehdä jotain. Olisko susta outoa jos tavattais kolmistaan?”

”Oi, ei! Sehän olisi ihan mahtavaa! Me kolme!” Keskustelu kääntyi Veran muisteluun, ja unen aiheuttama apeus oli tiessään.

5.—6.12.

Enimmäkseen kylmä ja vahvasti disjunktiivinen uni, josta on muistissani vain pieni välähdys. Olen Kiitoratarannalla, tiedän sen, vaikka paikka ei muistutakaan lainkaan oikeaa Kiitoratarantaa: edessäni on hyvin ryteikköinen ja tiuha metsä, jossa kasvaa sekaisin vinoja puita ja korkeaa aluskasvillisuutta. Puita peittää muratti, ja tiheikkö näyttää muutenkin etelämaalaiselta. Metsän raja on suora ja jyrkkä. Aurinko paistaa kirkkaasti takaani ja tiedän, että sillä suunnalla on avara nurmikenttä, vaikka en katsokaan sinne.

Aivan metsän ja kentän rajalla on matala kivipaasi, sama, joka on Kiitoradan päässä. Se on nyt vaaleanharmaata graniittia ja näyttää enemmän hautapaadelta tai muistomerkiltä kuin käytännön syistä pystytetyltä. Siihen on hakattu teksti, josta erotan ensin sanan TIE, kuten aiemmassakin unessa. Teksti herättää ajatuksen siitä, että olen unessa, mutta aivan selkouneen en pääse. Katson varovasti koko kirjoitusta ja luen: COLOMBIAN TIE. Siinä kaikki.

Herättyäni sanapari mietityttää. Minkä Colombian? Tai kenen? Vaikka eihän se välttämättä mitään merkitse.

*

Asta ja Juri olivat sopineet näkevänsä varhaisilla itsenäisyyspäiväkahveilla.

”Sori myöhästyminen”, Juri pahoitteli.

”Ei mitään”, Asta vastasi. ”Ehdin tässä googletella hassuja koiria. Tiesitkö että mopsin ja huskyn pentu näyttää tosi pervolta?”

”Yyh. Mutta mopsin ja mopsin pentu näyttää varmasti vielä pervommalta. Mitäs viime yönä tapahtui?”

Asta teki selkoa unestaan. ”Siis Colombian tie, c:llä.”

”Oletko sinä sitä googlannut sitä?”

”En muuten ole, vielä! Hetkinen”, Asta vastasi ja kaivoi kännykkänsä taas esille. Hetken päästä hän vei kätensä suulleen.

”No hyi helvetti.”

Asta kääntyi näyttämään haun tuloksia. Kuvahaku oli löytänyt verisiä, silvottuja ruumiita: irtonainen pää, jonka kaulasta pisti esiin etanamainen vaalea möhkäle; nainen, jonka suupielistä valui verta mutta kaulassa näytti olevan toinen, kieltä näyttävä suu; piesty mies, jonka kurkkua leikattiin auki…

Astaa puistatti. Hän valitsi ”Kaikki tulokset” ja selitti sitten Jurille:

”Ei se ollutkaan suomea vaan englantia. ’Kolumbialainen solmio’. Tällainen… teloitus- tai ruumiinhäpäisyjuttu, jossa leuan alle tehdään viilto ja kieli vedetään sitä kautta ulos. Huh!” Asta värähti uudelleen ymmärtäessään, että irtopään möhkäle oli kieli sekin.

”Miten jollekin voi tulla mieleen? Miten minulle voi tulla mieleen?”

Juri sanoi hiljaa: ”Jos saa sanoa, niin tuo on kyllä kiinnostavaa. Että jokin asia on unessa viaton. Mutta sitten hereillä se paljastuukin joksikin inhottavaksi. En muista kuulleeni tuollaisesta ennen.”

”Joo, mutta riittäisi kyllä vähemmänkin kiinnostava”, Asta puuskahti. ”Ihan kuin painajainen jatkuisi valveillakin.”

”Toivottavasti et nyt kuitenkaan luovuta.”

”No en en. Nyt mulla on tullut mieleen, että ehkä ei kannata vaan odotella tekstejä ilmaantuviksi tai tehdä selkounessa jotain random kirjoituksia. Nyt mä olen ottanut sellaisen projektin, että luen yhtä kivaa runokirjaa uudestaan ja uudestaan, valveilla siis. Ne runot on tosi lyhyitä, ja yksi per sivu, niin ne on helppo muistaa. Sitten kun seuraavan kerran pääsen selkouneen niin etsin sen kirjan.”

”Oo, se kuulostaa hyvältä! Odotamme jännityksellä.”

13.—14.12.

Ensin eloisa kylmä uni, sitten havahtuminen selkouneen. Olen täyteen ahdetussa huoneessa. Lattialla on juuri tilaa seistä: toisella seinustalla on puinen sivustavedettävä sänky tai sohva, joka on lastattu täyteen vanhoja matkalaukkuja ja pahvilaatikoita, ei arkisia banaanilaatikoita vaan vanhoja, kauniita, kannella suljettavia. Toisella seinustalla on pieni pöytä ja nojatuoli samalla tavalla kuormattuina, päällimmäisenä tyhjä siivoamaton lintuhäkki. Laatikoiden ja lattian ja kaiken päällä on vaharoiskeita ja valumia ja kerrostumia, kuin huoneessa olisi poltettu lukemattomia kynttilöitä.

Ikkunasta tihkuu valoa läpi kankaiden, jotka eivät näytä oikeilta verhoilta, vaan verhotankoon viritetyiltä huiveilta. Ne ovat roosanvärisiä ja lohenvärisiä ja ruskeita ja hiutuneita kuin kuivat lehdet, ja köynnöksillä ja elämänpuilla koristeltuja.

Alan miettiä, näenkö unta. Yksityiskohtia on paljon, pintoja voi koskettaa, kaikki tuntuu koherentilta mutta ei täysin realistiselta. Kankaat liikkuvat tuulessa kuin ikkunassa ei olisi lasia, ja lattialla ratisee pieniä luita ja kuivia ruusun terälehtiä.

Muistan tehdä peilitestin. Oven vieressä on vanha läikikäs peili, fasettihiotut reunat. Katson peiliin. Näen kasvoni, mutta väärästä kulmasta, puoliprofiilissa. Aluksi peilikuva on näkökulmaa lukuun ottamatta oikeanlainen, mutta se jää paikoilleen kun liikun, ja se näyttää jotenkin pelkistetyltä, siinä on liian vähän värejä. Käännyn poispäin siitä. Ikkunassa ei ole verhoja, ulkona näkyy ääneti möyryäviä valkeita pilviä.

Pääsen selkouneen. Mitä olinkaan suunnitellut tekeväni? Yrittäväni lukea. Valveilla olin siis miettinyt sopivan koekappaleen: Risto Rasan esikoisteoksen Metsän seinä on vain vihreä ovi. Osaan sen jo suunnilleen ulkoa, ja sitä paitsi se sopii hienosti tähän huoneeseen.

Ohut kirja löytyy hatturasian päältä. Se näyttää aivan oikealta, kannessa on sympaattiset silmälasipäiset rupikonnat. Siirrän katseeni kannen yläreunaan. ”Risto Rasa / Metsän seinä on vain vihreä ovi.” Täysin selkeä ja vakaa!

Vilkaisen lintuhäkkiä ja sitten uudelleen kirjaa. Teksti on ennallaan.

Olen niin innoissani onnistumisesta että olen menettää hallinnan. Pyörähdän ympäri pari kertaa ja tunnen oloni varmemmaksi. Päätän koettaa lukea jonkin runon. Jos se ei onnistu niin mitäpä siitä, tämä uni on joka tapauksessa menestys. Selaan esiin ensimmäisen runon — ”On kevät, / on lyhteen luuranko” —

On kevät,

on lyhteen luuranko,

on rautoihin kuolleen ketun luuranko,

on keskenmenneen sikiön luuranko,

on sinun luurankosi, Asta.

Suljen kirjan nopeasti ja pyörähdän vielä ympäri. Onpa typerryttävä yllätys. Mitään näin kuvottavaa ei ole selkounissa tullut vastaan koskaan ennen, Colombian tienkin ja muut epämiellyttävän oloiset sanat ymmärsin vasta valveilla.

En tahdo koettaa lukea runoa uudelleen. Oli se muuttunut tai ennallaan, molempi pahempi. Käännän kuitenkin esiin viimeisen runon.

Yö tulee muttei uni.

Päivä tulee muttei valve.

Löysit Wernicken portin, Asta,

ja pian sinua ei enää ole.

*

Juri puhui innokkaasti peilitestistä. Asta tuijotti tuoppiaan.

”Ja vasta kuulin sellaisen selityksen, tai läppähän se oli… Kun eläimiähän tutkitaan taas sitten toisenlaisella peilitestillä. Että eläin on tietoinen itsestään, jos se tunnistaa itsensä peilistä. Niin kun unissa ihminen ei ole tietoinen itsestään, ainakaan normaalisti — niin siksi ihminen ei myöskään tunnista itseään unipeilistä.”

”Mm”, Asta ynähti.

Juri katsoi Astaa tutkivasti ja maistoi oluttaan. ”Mikä teikää oikein painaa?”

Asta vain kohautti hartioitaan ja joi lasinsa tyhjäksi.

”Pahoja unia?” Juri arvasi ja näki myönteisen vastauksen Astan painuneesta päästä. ”Kuule, mä en tietenkään sua patista kertomaan. Mutta voit kertoa. Olet rakas.”

”Tiedän”, Asta vastasi, ja vastauksen hölmöys sai kummankin nauramaan ja helpotti hetkeksi Astan kuristavaa tunnetta.

16.—17.12.

Kylmä mutta pelottavan koherentti uni. Tila muistuttaa ostoskeskuksen aulaa tai suuren aseman hallia, se on täynnä hälyä ja kiirehtiviä ihmisiä. Tiedän ympäristöstä paljon asioita, joista en saa kuitenkaan havaintoa: rakennus on keskellä maaseutua, ympärillä on harmaita sänkipeltoja ja vanha kivikirkko; yläkerroksissa toimii sairaala; jossain etäämpänä sijaitsee hieno kylpylä ulkoaltaineen ja tahtoisin päästä sinne.

Kuljen ihmisvirran mukana. Edessäni kävelee laukkuaan vetävä matkustaja, jolla näyttää olevan päässä suuri kyhmy. Ohittaessani hänet vilkaisen vaivihkaa ja huomaan, että se on toinen pää, joka on puoliksi sulautunut toiseen. Ylimääräinen pää on ruma, kalpea ja eloton, mutta toinen pää näyttää toimivan normaalisti, eikä miestä muuten näytä vaivaavan mikään. Kummallinen valjasmainen maski peittää kumpiakin kasvoja. Edemmäs ehdittyäni haluaisin kääntyä katsomaan tarkemmin, mutta en viitsi töllistellä.

Saavun kaksi kerrosta korkeiden käytävien risteyskohtaan, ja nyt paikka on selvästi lentoasema kahviloineen, ylellisine putiikkeineen ja valotauluineen. Minulla on voimakas ja kaihoisa tunne siitä, että jostain täältä löydän Kiitoratarannalle vievän koneen, jos vain osaan toimia oikein. Käännyn katsomaan lähtevien lentojen tauluja ja luen, aivan selkeästi:

Oletko miettinyt mitä sinulle tapahtuu

Me olemme jättäneet takaportteja

nähdäksemme kuka ne löytää

Sinä löysit Wernicken portin

Opit lukemaan unessa

Nyt opit että olet aina unessa

Saatanan unessa

Krakenin unessa

epäpyhien ruumiittomien voimien unessa

Sinä olet simulaatiossa

plutoniumparistojen lämmittämässä kvanttitietokoneessa kaoottisella kiertoradalla

Koneessa joka peittää

neutronitähden pinnan

Koneessa joka on koottu pimeän aineen hiukkasista

viidennellä ja kuudennella perusvoimalla

Olet hahmo tarinassa vailla loppua

Näytelmässä joka tekee hulluksi

Kirjassa jota olet tähän saakka kirjoittanut itse

Mutta pian sinua ei enää ole.

*

”Tai jotenkin niin se meni”, Asta muisteli synkkänä. ”Siinä oli kyllä paljon muutakin.”

”Onpa kyllä tylyä”, Juri kommentoi huolestuneena eikä voinut olla miettimättä, jättikö Asta jotain tarkoituksella pois. ”Tosi hyvä että kerroit. Oletko ajatellut tehdä jotain?”

”Mjoo”, Asta vastasi. ”Yritän päästä omalla rahalla sille mun terapeutille. Sillä tuntui olevan ihan näkemystä unista ja uniharrastuksesta. En jaksaisi taas jollekin uudelle tyypille alkaa selittää, että näen unia, joissa on vähän ahdistavia juttuja.”

Asta jatkoi: ”Se ikävä unitahohan selvästi haluaa vakuuttaa, että aa, minä kohta kuolen, ja bee, että todellisuus on vaan simulaatio. Ja ainoastaan simulaatio; me ei olla edes aivoja astiassa tai kehoja Matrix-altaissa, vaan… No, pelkkiä bittejä. Ja nyt kun minä tiedän sen, minut pitää — poistaa.”

”Aika pitkälle analysoitu runon pohjalta”, Juri sanoi ja näytti heti katuvan töksäytystään.

”On se minulle suoremminkin sanottu”, Asta vastasi hiljaa.

Jurin kasvoilla ilmestyi jollain tapaa toiveikas ilme, joka hämmästytti ja samalla rohkaisi Astaa. ”Sulla on jotain mielessä.”

”No, en tiedä… Anteeksi hassu kysymys. Mutta miten teikä reagoisi jos saisit tietää, että maailma olisi simulaatio?”

”Ai oikeasti?” Asta paneutui miettimään ja oli pitkään hiljaa.

”En mä tiedä vaikuttaisiko se loppupeleissä mihinkään. Joku filosofi sanoi, että jos maailma olisi simulaatio, niin hän toivoo ettei siitä saataisi todisteita, koska ihmiset ei kestäisi sellaista ajatusta. Mutta kuinka lie. Onhan ihmiset kestäneet senkin tiedon että maailmankaikkeus onkin järjettömän iso ja vanha ja omituinen. Simulaatiomaailman voisi tietysti sammuttaa, mutta mistäs sitä voi olla varma ettei oikea maailma voisi noin vain lakata olemasta. Mikä se nyt on, metastabiilin tyhjiön faasitransitio…”

”Aivan”, Juri vastasi tyytyväisenä. ”Eli pystyisitkö ajattelemaan, että ei se tieto sinua hetkauttaisi?”

”Mmm. Kyllä, luulen että kyllä. Mihin se lopulta vaikuttaisi? Jotenkin se ajatus on kuitenkin sen verran kaukana arjesta, että voisi sen periaatteessa järjen tasolla omaksua.”

”Ja mitä siihen poistamiseen tulee — toivottavasti tämä ei nyt kuulosta kauhean synkältä — eikö ole joka tapauksessa mahdollista, että kuolet milloin tahansa?”

”Haa, joo, nyt mä tajuan!” Asta ilahtui. ”Eiväthän ne unitahot voi todellisuudessa uhata minua millään. Jos nyt siis keskustelun vuoksi oletettaisiin, että ne olisivat minusta erillisiä.”

”Plus että kaikki on vain unta…”

”Kaikki on vain unta”, Asta vahvisti ja puristi Juria lämpöisesti hartiasta. ”Kannatti taas jutella sinun kanssa. Vitsit, olisi pitänyt jo aikaisemmin.”

19.—20.12.

Kiitoratarannan ravintolarakennus näyttää suljetulta, eikä parkkipaikalla ole yhtään autoa. Maa on tavallista vehreämpi: suurempia kasveja ei nytkään näy, mutta sammalmättäät ovat täyteläisiä ja voimakkaan vihreitä ja punaisia, ja varvikossa vilkkuu kalpeanvaaleita kukkia. Vuorenrinteiltä laskeutuvat purot höyryävät, kuin ne olisivat tuliperäisten syvyyksien lämmittämiä.

Muotoilen ajatuksen: Haluan keskustella kanssanne!

Katselen ympärilleni ja näen, että avaralle taivaalle on ilmestynyt lentokoneen valo — ensimmäistä kertaa Kiitoratarannalle laskeudutaan! Jään odottamaan jännittyneenä ja yllättävänkin kiihtyneenä, pyörähdän varmuudeksi pari kertaa ympäri. Nyt kiitoradan päässä on myös laskeutumisvalot, tai muutama yksittäinen valo hyvin korkeiden tolppien päässä. Siniset kauniit lamput loistavat hiukan epätasaisesti, kuin niissä lepattaisi liekki.

Ajankuluksi poimin maasta kiven. Kivi on harmaa ja kostea ja tahraa hieman sormiani. Alan muotoilla sitä: muutan sen ei-newtonilaiseksi nesteeksi, joka voi olla yhdestä kohdin aivan juoksevaa ja toisesta yhtä kovaa kuin ennenkin. Muotoilen kivestä renkaan ja annan sen jälleen jähmettyä. Sitten puristan sen käsissäni pienemmäksi, pienemmäksi ja viimein olemattomiin. Kiinnitän hiukan liikaa huomiota käsiini ja uni alkaa kylmetä. Kohotan katseeni ja näen lentokoneen laskeutuneen.

Kone on pieni, ehkä kymmenelle hengelle sopiva, ja futuristinen: sillä on kaksihaarainen pyrstö, eikä ole helppo sanoa missä runko loppuu ja siivet alkavat. Sen ovi on kääntynyt portaiksi, ja ulos astuu ketunsilmäinen nainen, minua nuorempi, niin kaunis ja varma ja rento että hämmennyn. Hänen hiuksensa ja pitkä kaulahuivinsa hulmahtelevat tuulessa. Kun hän virnistää, tunnistan hänet samaksi naiseksi kuin unessa joka päättyi hissiin, Elifin eksäksi, vaikka hän näyttääkin erilaiselta.

Huomaan koneen kyljessä tekstin ADIPOCERE, ruumisvaha, ja muistan mikä minun asiani oli.

Miksi kaikki tekstit ovat niin tylyjä, kysyn unipuheella.

Ne kertovat mitä sinä olet ja mitä sinulle tapahtuu, nainen vastaa, silmät hymyä vilkkuen.

Minua ei pelota, totean. Minä saatan kuolla milloin tahansa kuitenkin. Ei sillä ole väliä mitä minun unissani lukee.

Nainen naurahtaa ja kysyy: Tuletko sitten mukaani? Minä vien sinut Ei-minnekään.

LITHOPÆDION, koneen kyljessä lukee nyt, ja vaikka valveilla en tiedä, nyt tiedän että se tarkoittaa kohtuun kuollutta ja kalkkeutunutta sikiötä, joka huomataan kenties vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Hermostun ja jään sanattomaksi, ja nainen katsoo minua myötätuntoisesti.

Ei sinun tarvitse vielä tulla, nainen sanoo, ja huojennun.

Mutta koska laskeuduin, otan mukaani jonkun.

Tunnen puristavaa pelkoa, ja luen koneen kyljestä MUMIA VERA.

Hei Asta, sanoo uusi uniääni, ja siinä on Vera, joka on saapunut taakseni retkipyörällä. Hänellä on punainen anorakki kuten silloin kun tapasimme valveessa viimeksi, ja minua viiltää ikävä kun ajattelen sitä, että meidän lämmin ystävyytenne hävisi johonkin epämääräiseen sumuun.

Otan mukaani jonkun, sanoo nainen.

Jonkun pitää lähteä, sanoo Vera, jotta sinä ymmärrät. Kohta minua ei enää ole.

Älä mene, minä sanon, ja murhe ja syyllisyys rusentavat minua niin että olen menettää hallinnan, mutta en pääse helpottavan kaoottiseen kylmään uneen vaan joudun seuraamaan täydellisen koherenssin ja konkreettisuuden vallitessa, kuinka Vera ja nainen nousevat koneeseen vilkaisematta enää taakseen. Kyykistyn maahan, kiitorata onkin nyt hiekkaa, tunnen sen sormissani aivan kuin valveilla, tunnen rikin ja meren ja vuorien tuoksun ja pimeän kylmyyden, kun koneen moottorit alkavat ulvoa.

*

Aamulla Veran lähtö oli poikkeuksellisesti Astan mielessä heti jäisen selkeänä, kuin uni olisi jatkunut suoraan valveeseen niin, että vain herääminen erotti todellisuudet toisistaan. Syyllisyys ei tuntunut haihtuvan Astan mielestä sen paremmin kuin unen elävyyskään, ja hänen olisi tehnyt mieli lähettää Veralle viesti.

Mutta ihmisille ei ollut järin järkevää kertoa heidän vierailuistaan omissa unissa, jos tilanteeseen liittyi suuria tunteita, sellaista tietoa oli vaikea ottaa vastaan. Harmittomat hauskat sattumukset kelpasivat kyllä. Jurille Asta kuitenkin naputteli kuvauksen niin pian kuin ennätti ja tunsi mielensä hieman kevenevän.

Asta haki aamuteepöytäänsä kaupunkilehden joka oli jäänyt eteiseen pyörimään, saman lehden jonka toimituksessa Vera oli ollut töissä jo useamman vuoden, ja tunsi olevansa taas hieman lähempänä tätä. Kolminkeskistä tapaamista Jurin ja Veran kanssa ei kuitenkaan ollut tullut sovittua ja Asta päätti, että tänään hän kyllä kysyisi Veralta, milloin onnistuisi nähdä. Jos ei kolmisin niin sitten kahdestaan. Ja päivämäärä sovittaisiin saman tien.

Jurilta kilahti viesti: ”Voi ei, kylläpä on tympeää että tuollainen uni-ilkeily jatkuu. Anteeksi jos tuli annettua sulle huono neuvo. Oletko saanut yhteyttä siihen sun terapeuttiin? Niin, ja sori kun en muista, mutta kuka Vera tässä onkaan kyseessä? Joku oikea ihminen?”

Asta kimpaantui Jurin kysymyksestä niin että pamautti kännykän pöytään tarpeettoman kovaa, ja ilmoille pyrkivät kyyneleet saivat hänet räpyttelemään. Tuollainen loukkaava vitsailu ei ollut ollenkaan Jurin tapaista. Mieli täyttyi kylmästä paskasta.

Hyväksi koettu mielikuvaharjoitus esti itkuun purskahtamisen. Juri ei tietenkään tarkoittanut pahaa. Ihmisille tulee oikosulkuja, tai kiireessä tulee kirjoitettua mitä sattuu. Muutenhan Jurin viesti oli sympaattinen ja myötätuntoinen.

Mutta kun lehti oli parhaillaan pöydällä, Asta keksi ottaa sieltä kuvan Veran nimestä ja naamasta ja lähettää saman tien Jurille. Vastaus ei saisi olla katkera, mutta hiukan voisi kyllä piikitellä. Paitsi että —

— lehden apinalaatikossa ei ollutkaan Veran tuttua kuvaa tutulla paikalla päätoimittajan jälkeen.

Lehdessä ei ollut Veran kolumnia.

Ei yhtäkään tämän kirjoittamaa juttua.

Eikä Veraa ollut enää Astan yhteystiedoissa.

Veraa ei ollut missään. Vera oli Ei-missään.

21.12.

Havahdun siihen, että kasvojeni lähellä lehahtaa jotain kuumaa ja palavaa. Ei silti tunnu samalta kuin yleensä valeheräämisessä, tiedän herääväni uneen. Avaan silmäni ja huomaan reunoistaan kytevän suuren mustan tuohenpalan, joka leijuu melkein paikoillaan penkin yllä.

Olen lapsuuteni mökillä, tuvan sivustavedettävässä vanhassa puusängyssä. Tuvassa leijuu palavia tuohenkappaleita ja ohuita kaarnanpaloja, mutta en tunne syytä huolestua. Liekit kieppuvat sinne tänne ja valaisevat hirsiseinät kauniisti kuin kynttilät. Ulkona on pimeää.

Eteisestä kuuluu kopinaa ja sisään astuu nainen, se sama joka vei Veran pois. Nyt hänellä on yllään nuhruiset hieman liian isot työhaalarit heijastinnauhoineen ja huomioväreineen, mutta ne oikeastaan vain korostavat hänen viehättävyyttään.

”Tästä unesta sinä et herää”, nainen sanoo, eikä puhe vaikuta unipuheelta vaan täysin konkreettiselta, korvissa kuultavalta puheelta, ja sama konkreettisuus on taas vallannut koko huoneen: katselen käsiäni, joissa näkyvät kaikki juonteet ja kynsien surunauhat, haistan savun ja metsäiset vaatteet ja isän piipputupakan.

”Miksi en”, kysyn, aivan turtana ja tunteettomana.

”Minähän kerroin sinulle”, nainen sanoo ystävällisesti ja riisuu vanhat nahkakintaansa. Hänen hoikat sormensa nappaavat läheltä leijuvan tuohenpalan, joka heti sammuu.

”Minun luomassani maailmassa on erilaisia portteja, jotka lopettavat ja peruuttavat tietyn tapahtumapolun. Portit on enimmäkseen aika yksinkertaisia tekoja: Wernicken portti löytyy, kun tahtoo lukea unessa ja oppii sen riittävän hyvin. Sinä kuljit kohti porttia sinnikkäästi, kaikista pelotuksista huolimatta. Moni muukin portti liittyy uneen.

Äläkä kysy miksi. Sinun on suunnattoman paljon helpompi kertoa mikrobille, miksi tapat sen antibiootilla kuin minun on tehdä selkoa tästä sinulle. Luojan luodulle.

Mutta ei tämä mikään rangaistus ole. Ehkä portit on huono idea minun puoleltani. Ehkä minä poistan kohta koko surkean yritelmän.”

”Miten niin surkean”, saan viimein kysyttyä. Nainen liikauttaa kättään, ja tuohet pyörteilevät ympäri ja liikuttelevat varjoja.

”Minä en osannut luoda kunnon tietoisuutta.”

”Siis sinä puhut nyt minun maailmastani? Mutta olihan siinä tietoisuutta. Ainakin minun oma tietoisuus”, väitän vastaan ponnettomasti.

”Ei kunnon tietoisuutta”, nainen selittää. ”Sekin liittyy uneen. Yksinkertaisinkaan tietoisuus ei toimi kuin muutamia tunteja tai vuorokausia. Sitten se alkaa hidastella, ja lopulta se sekoaa ja häviää.”

”Häviää? Tarkoitatko, että se nukahtaa?”

”Niin. Ja sitten se täytyy herättää uudelleen. Joka ikinen hyönteinen ja kala ja ihminen erikseen, joka ikinen kerta. Kenenkään muun maailmassa hahmojen ei tarvitse nukkua, mutta minun maailmassani kaikki olennot tulevat hulluiksi ja kuolevat elleivät välillä nuku. Minä olen epäonnistunut”, nainen lopettaa ja näyttää ensimmäisen kerran hieman arkisemmalta ja vähemmän itsevarmalta. Tuohet laskeutuvat hiljaa pöydälle ja lattialle ja niiden hehku himmenee.

Sitten nainen ei sano enää mitään, vaan hymyilee vain entiseen tapaan ja aukaisee oven. Oviaukossa ei näy mitään, ei edes pimeyttä.

*

”Mikä sinulla on siinä?” Elif kysyi. Juri hymähti ja antoi paperin luettavaksi.

”Älä tapa, älä etsi pelkoa, älä tapaa tuttuja”, Elif luki. ”Ahaa, tämä on niitä selkounijuttuja?”

”Niitä. Minulla piti olla haastattelu ja printtasin tämän sitä varten, mutta se sitten peruuntui.”

”No, mutta mitä uniin kuuluu?”

Juri käänsi katseensa ulos ikkunasta. ”Tänä aamuna en kunnolla muistanut untani. Se on minulla tosi epätavallista. Tuntui vain kauhean tyhjältä, eikä ole koko päivänä osannut olla iloinen mistään.”

”Voi. Mutta ehkä kaikkia unia ei kannatakaan muistaa”, Elif sanoi epävarmana.

”Ehkä kaikkia unia ei kannatakaan muistaa”, Juri toisti.

_____

Tenka Issakainen on rovaniemeläistynyt teatterikriitikko ja kulttuurialan sekatyöläinen, joka on väitellyt kansanomaisesta taikuudesta. Spefi-kirjoittamisen saralla pistesijoja on kertynyt muun muassa Nova- ja Portti-kisoissa. Issakaisen sydäntä lähellä ovat etenkin tuttuihin maisemiin yhdistyvät rinnakkaistodellisuudet.