Vuoren silmä

Camilla Kantola

vuorensilmäFBpreview

Äärimmäinen vitutus. Sanat eivät tehneet oikeutta Monican mielentilalle. Hän pujottautui työmaa-aitojen välistä, tasapainoili pitkin rakennusmontun reunaa ja livahti rakennustöiden takia suljetulle hiekkarannalle.

Viimeisten viestien jälkeen hänen oli pakko saada olla yksin. Pakko, tai hänen päänsä räjähtäisi.

Tähän aikaan päivästä vesi oli niin alhaalla, että se paljasti leveän kaistaleen hiekkarantaa, jolle oli ajelehtinut vähän meriruohoja. Kallioiden rajaama poukama oli melkein tyyni ja kesäaikaan Fjernvikin suosituin turistikohde. Turisteja ei tosin ollut paljon, luultavasti suurin osa ihmisistä ajatteli Fjernvikistä puhuttaessa aivan toista kohtaa kartalla.

Monica otti kengät jalasta, jotta ne eivät tulisi hiekkaisiksi, ja käveli minne jalat ohjasivat.

Hän ohitti meduusan, joka makasi hiekassa kuivuneena – rajan taakse siirtyneenä.

Hän alkoi seurata aaltoilevaa, lakkaamatta liikkuvaa linjaa, jossa vesi ja ranta kohtasivat. Oli syksy, mutta lehtiä ei vielä lennellyt tuulessa. Atlantti oli kylmä ja virkistävä jaloissa. Aurinko sai meren kimmeltämään kauempana. Monica oli huomannut saavansa päänsärkyä liian kirkkaasta ja välkkyvästä valosta ja katseli mieluummin nilkkoihinsa. Pieniä kiviä ja hiekkaa pursusi varpaiden välistä. Se oli tyynnyttävä tuntemus. Hän kääri farkkujen lahkeita ylemmäs.

Tuulikin melkein tyyntyi. Ranta oli rauhallisen eristynyt, kalliot rajasivat kaupungin äänet pois.

Monica tunsi olevansa täysissä voimissaan. Hän mietti, miten erikoista oli olla yhtä aikaa terve ja kuolemassa. Ehkä sitä kestäisi vielä viikkoja tai kuukausia. Tai ehkä tämä oli viimeinen retki rannalle, ja hän teki sen yksin. Tuskinpa hän ainakaan kevättä näkisi. Toista syksyä ei varmasti enää tulisi.

Häiriötekijät ovat poistuneet minun elämästäni, hän ajatteli ja kieltäytyi ankarasti suremasta. Hän sulki silmänsä, nosti leukaansa ja hengitti syvään, yritti aistia ympäröivän ilman, hiekan ja veden tarkasti ja painaa kaiken muistiinsa.

Hän huomasi nilkoissaan vähitellen uuden tuntemuksen, joka sai hänet katsahtamaan alas. Vesi painautui vahvasti nilkkoja vasten. Se virtasi tasaisesti rannan suuntaisena. Mihin vesi oli matkalla pitkällä hiekkarannalla? Uteliaisuuttaan Monica seurasi virtausta. Se voimistui, nyki jo jalkateriä.

Kaikki vesi virtasi mustaan halkeamaan. Monican aivot yrittivät keksiä ilmiölle selitystä, kun hän asteli varovasti railoa kohti.

Hiekassa oli kolmisen metriä pitkä musta aukko, jota reunusti tasainen, voimakas vesiputous. Saattoiko hiekan alla olla tässä kohtaa kallio ja kallionhalkeama? Ehkä rakennustyöt olivat saaneet aikaan kolon, johon vesi virtasi. Sen täytyi olla iso kolo, koska se ei täyttynyt heti. Hän ei nähnyt, mitä virtaavan veden tuolla puolen oli. Näkyi pelkkää pimeää. Luonnottoman pimeää.

Monica astui uhkarohkeasti vielä vähän lähemmäs. Hän haistoi aukosta nousevan ilman. Se haisi märältä kiveltä, luolalta. Vesiputoukset jatkuivat suoraan alas niin pitkälle, että hän kuvitteli sinne bunkkerin. Oli tosin outoa, että sieltä, minne vesi virtasi, ei kuulunut minkäänlaista kohinaa.

Liian myöhään hän huomasi halkeaman levenevän äänettömästi hiekan sortuessa kuiluun. Hän pelästyi ja oli jo perääntymässä, mutta hiekka alkoi valua jalkapohjien alta. Hän menetti tasapainonsa ja horjahti huudahtaen suoraan aukkoon.

Kukaan ei kuullut häntä. Ranta oli taas autio ja äänetön.

*

Monica putosi hyvän matkaa kylki edellä pimeään ja läiskähti kylmään veteen. Hän upposi pinnan alle. Vesiputouksen paine työnsi häntä alemmas, ja hänen käsivartensa raapaisi kovaa maata. Hän avasi silmänsä. Vesi oli hämyisän kellertävää, sameaa hiekasta ja mudasta. Tarve vetää henkeä kasvoi. Missä oli pinta? Ajatus kuolemasta pimeässä luolassa veden alla välähti hänen mielessään. Kukaan ei ehkä löytäisi hänen ruumistaan, eikä kukaan välittäisi.

Hän taisteli kauhua vastaan. Hän haparoi käsillään hätäisesti ja löysi uudestaan kovan kallion. Hän toivoi sen olevan pohja. Sen ajatuksen varassa hän ponnisti vastakkaiseen suuntaan, josta valo ehkä tuli.

Hän oli oikeassa. Hän nousi pintaan pärskimään ja haukkomaan henkeä.

Monica oli luolassa halkeaman alapuolella. Loputon veden kohina kaikui ympärillä, toisin kuin rannalla, jonne siitä ei selittämättömästä syystä kuulunut ääntäkään. Kaikkea valaisi loistava vesiputous, joka virtasi suppilomaisena melkein hänen päänsä päällä olevasta aukosta. Monican jalat eivät yltäneet maahan. Lähellä oli kuitenkin portaat, joille hän ui ja kiipesi niitä ylös hampaat kalisten. Tällä ylemmällä tasanteella vettä oli vasta puolisääreen.

Räpyteltyään vedet silmistään ja puristeltuaan hiuksiaan ja vaatteitaan vähän kuivemmiksi Monica katsoi tarkemmin ympärilleen. Luola oli käsittämätön. Hämyisessä, vesiputouksen läpi paistavassa valossa seinillä ja katossa erottui kotilomaisia kasvustoja, joista roikkui rihmoja. Ne hohtivat omaa himmeää, sinertävää valoaan. Seinissä kasvoi sarvimaisia kristalleja – kun niitä katsoi yhtään pidempään, Monica olisi voinut vannoa, että ne kääntyilivät hyvin hitaasti, kuin jokin elävä.

Monican niskakarvat nousivat pystyyn muustakin kuin kylmästä. Hän ei osannut esittää mitään realistista arvausta siitä mihin oli päätynyt. Luola oli liian säännöllinen luonnonluolaksi, mutta seinien lika ja kasvusto vaikuttivat siltä kuin se olisi ollut täysin koskematon vuosisatojen ajan. Vesi puolestaan vaikutti tuoreelta. Huoneen lattiassa tuntui jalkojen alla laattoja, eikä se ollut levästä liukas. Aukko katossa oli vasta auennut, mutta tila peittyisi vähitellen meriveteen. Miten oli mahdollista, että rakennus oli näin pitkään säilynyt koskemattomana rannan alla?

Kauempana luolan perällä näkyi säännöllisen muotoisia rakennelmia. Ne eivät muistuttaneet menneiden aikojen norjalaisia kulttuureita, saati nykyisiä.

Rakennelmista suurin osa oli kivi- tai savipatsaita, joissa oli kaiverruskuvioita. Niiden huiput oli veistetty vaikeasti tulkittaviksi abstrakteiksi muodoiksi. Torneja näytti olevan loputtomasti. Monicasta kaiverruskuviot muistuttivat silmiä ja hampaita. Ehkä täällä oli tehty muinaisia pakanarituaaleja, ehkä torjuttu tunkeilijoita näillä symboleilla.

Hiljaisuus rikkoutui. Hänen sivultaan kuului vihaista ihmispuhetta täysin tuntemattomalla kielellä. Monica käännähti sydän säikähdyksestä hakaten ja näki puupenkillä seisovan miehen, joka osoitti häntä kepillä. Tikku oli hieman liian lyhyt ja ohut ollakseen kävelykeppi, ja sitä oli koristeltu. Ukon pitkä litania kuulosti vaatimukselta. Ehkä hän oli ollut piilossa patsasrykelmän takana. Häntä olisi voinut luulla tavalliseksi pummiksi, mutta hänessä oli jotakin täysin vierasta. Häiritsevin yksityiskohta oli punainen tekosilmä. Kaukaakin siinä erottui kuvioiden ja muotojen liikettä. Miehellä oli kaulassaan ainakin kaksi paksua helminauhaa, ja hänen vaatteensa näyttivät käsin tehdyiltä.

Vanha ulkomaalainen hippi, todennäköisesti aineissa ja sekopää, Monica vakuutti itselleen. Hänen oli kuitenkin vaikea uskoa selitystään. Paikan arvoitukseen tuntui liittyvän jotain suurempaa, vieraampaa.

”En ymmärrä”, Monica huusi takaisin. ”Miten täältä pääsee pois?” Hän kokeili samaa englanniksi.

Mies murahti ja sulki silmänsä. Kirkas valo välähti kepin nokassa. Monica horjahti ja putosi veteen istumaan; merivesi roiskahti. Hänen päässään pyöri.

”No niin. Nyt tajuat, vai tajuatko?” Mies ei puhunut norjaa, mutta Monica ymmärsi häntä silti ja yritti turhaan tajuta, miksi. Yhteyksiä sanojen välillä tuntui muodostuvan hänen päässään itsestään.

”Mitä hittoa… täällä… tapahtuu?” Monica kysyi ukon kielellä ääni väristen. Ensimmäiset sanat olivat hitaita, mutta puhuminen helpottui luonnottoman nopeasti. ”Teitkö sinä tuon?”

”Minkä?” mies vastasi ja nauroi karskisti. ”Eikö sinuun ole muka ennen loitsittu ymmärrystaikaa? Minä kysyin sinulta: mitä teet täällä? Miksi hyökkäsit linnoitukseen?”

”Mitä? Minä putosin tänne. Se oli vahinko. Katossasi on reikä. Haluaisin mielelläni pois.”

”Älä puhu pirunportin kieltä, tai muutan sinut muurahaiseksi ja hukutan siihen paikkaan.”

Monica oli hetken sanaton. Tämä kaikki oli liikaa. ”Mitä hittoa oikein puhut?” hän sai lopulta kysyttyä. ”Otetaanpa rauhallisesti.”

Hän tarrautui epäuskoisuutensa rippeisiin. Tieto kielestä teki sen hyvin vaikeaksi ja yritti avata hänelle kokonaista maailmaa. Puhua pirunportin kieltä tarkoitti karkeasti ottaen samaa kuin puhua roskaa. Pirunportti oli myös jokin konkreettinen asia, joka tuhosi kaiken, ei pelkkä vertauskuva. Yksityiskohtia hän ei kuitenkaan löytänyt päästään.

Mies ei luovuttanut, vaikkei myöskään yrittänyt vielä toteuttaa uhkaustaan. ”Minulla on taikasauva, joka pystyy tappamaan neljälläkymmenellä eri tavalla. Ei kukaan tule portista vahingossa! Jos olet kolovelhojen lähettämä, turha yrittää vallata tätä paikkaa takaisin. Porttilinnoitus on meidän hallussamme ja pysyy.”

”Mistä portista? Se aukko… Se oli keskellä hiekkarantaa vedessä. Putosin vahingossa tähän hemmetin luolaan.” Sanaa bunkkeri ei löytynyt ukon kielestä, vaikka Monica sitä haki.

Ukko näytti jo mietteliäältä, epävarmalta. Sitten hän kääntyi tuijottamaan vesiputousta. Rypyt silisivät hieman hänen kasvoillaan ikään kuin hän olisi ymmärtänyt jotain tärkeää.

Monica katsoi ympärilleen ja yritti epätoivoisesti keksiä, miten pääsisi pois hullun luota ennen kuin vuoksi nousisi. Hänellä ei ehkä ollut monta kuukautta elinaikaa, mutta hän ei halunnut kuolla nyt eikä tällä tavalla. Vettä oli jo polveen. Portaiden yläpäässä näkyi olevan oviaukko, paikan ainoa ulospääsytie. Ovi oli mustunut ja roikkui auki yhden saranan varassa.

Mies oli kääntynyt katsomaan vesiputousta. ”Oo-draaa”, hän sanoi hyvin hitaasti ja venyttäen. Suurin piirtein ahaa, Monica tiesi. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli meneillään ja millä tempulla tämä kaikki oli mahdollista, mutta hän ei aikonut jäädä tänne. Hän kahlasi ylös portaita – putous peitti äänen – ja kiiruhti oviaukolle. Hän kuuli takaansa muminaa. Vilkaistessaan olkansa yli hän näki, että mies osoitti kepillään vesiputousta.

Monica jatkoi ovesta. Sen yläpuolella oli seinästä ulkoneva tähdenmuotoinen kohokuvio. Hän yritti olla ajattelematta, miten väärältä vesiputous oli näyttänyt portaiden yläpäästä katsottuna. Se muistutti pikemminkin valaistua, omituista suihkulähdettä, leveää vesipyörrettä, joka virtasi alaspäin keskeltä huonetta. Keskeltä tyhjää ilmaa.

Se ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Hänen oli täytynyt nähdä väärin.

*

Monica löysi kulman takaa toisen portaikon. Se jatkuikin alas, ei ylös maanpinnalle, hän tajusi pettymyksekseen. Vesiputousluolan tapaan portaikkoa valaisivat katosta ja seinistä roikkuvat rihmakasvit. Ne kasvoivat korkeintaan puolimetrisiksi, niin että alle jäi riittävän korkea käytävä kulkea. Monica laskeutui portaita kunnes tuli risteykseen, pieneen pyöreään huoneeseen. Kaksi tunnelia jatkoi portaina alas, kolmas kulki suorana käytävänä eteenpäin.

Huoneen keskellä oli leveä koroke. Jalustalla oli harmaa, kivinen varislintu. Monica ei ollut koskaan nähnyt niin valtavaa ja realistista lintupatsasta. Siivet kylkiä vasten laskostettunakin sen leveys oli varmaan kaksi metriä. Patsaan asento oli uhkaava, ja sen ilmeessä oli jotain häijyä. Variksen paksujen jalkojen juuressa jalustalla oli paksun tomun ja lian peittämiä, repaleisia riepukasoja. Lähempää katsottuna ne olivat vielä häiritsevämpiä kuin patsas. Saastaisten kangasriekaleiden seassa oli luita ja kalloja, osa rikkonaisia. Murhattujen ihmisten jäänteitä.

Joukossa oli murskautuneita, vääntyneitä metallinpaloja ehkä haarniskoista, katkenneita miekkoja ja palasiksi revittyjä keppejä, jotka Monica kykeni tunnistamaan äskeisen kohtaamisensa ansiosta ”taikasauvoiksi”. Ne näyttivät kaikki lojuneen siinä vuosisatoja; veritekojen täytyi olla muinaista historiaa. Ehkä tämä oli menneiden aikojen uhrialttari jollekin jumalalle?

Monica kuulosteli aivan hiljaa ja kurkisteli eri tunneleihin. Kukin käytävä oli kulkusuuntaa ja portaita lukuunottamatta identtinen. Hän ähkäisi turhautumuksesta. Tulva tuskin oli loppumassa. Huoneen täytyttyä vesimassat vyöryisivät portaita alas. Hänen niskassaan kihelmöi pelko toisaalta hullua ukkoa, toisaalta meren alle loukkuun jäämistä kohtaan. Johonkin suuntaan oli edettävä, jos ei halunnut hukkua. Hän valitsi nopeasti tunnelin, joka vei tasaisesti eteenpäin.

Ohittaessaan lintupatsaan Monica hiipi mahdollisimman hiljaa, vaikkei osannut selittää, miksi. Patsaan silmät kiilsivät kuin aidot, ja sen nokka oli veitsenterävä.

Käytävä oli pitkä ja sen seinät olivat pölyn alla tasaisen sileät. Kasvien hohteessa kivessä oli violetin sävyjä. Monica yritti järkeistää näkemäänsä ja miettiä, kulkiko hän meren vai rannan alla. Kauempana käytävän päässä näkyi valoa vasemmalta, jonne käytävä kääntyi. Kiirehdittyään lähemmäs hän näki, että se muistutti erehdyttävästi auringon kajastusta.

Jatkettuaan vasemmalle Monica tuli seinässä olevalle neliönmuotoiselle aukolle, josta valo tulvi. Se oli kapea ikkuna. Hän joutui nousemaan varpailleen nähdäkseen mitään muuta kuin taivasta ja häikäisevän auringon. Aukko muistutti vanhan linnan ikkunaa paksussa kiviseinässä. Puolivälissä seinän keskellä oli ohut, hohtava ikkunalasi. Se kimmelsi häiritsevällä tavalla. Monican oli vaikea uskoa silmiään, kun hän nousi varpailleen ja katsoi alas. Hän näki kapean kaistaleen vuoristomaisemaa yläviistosta, kuin olisi itse hyvin korkealla. Vuorilla kasvoi metsää, mutta se oli väriltään omituista, kirkkaan punalatvaista. Aurinkokin oli eri sävyä kuin olisi pitänyt. Saattoiko se johtua lasista? Ei, hänen olisi pitänyt olla maan sisässä, ei vuoren huipulla. Mutta hän kuuli selvästi tuulen viuhuvan lasia vasten ja tunsi keveän ilmavirtauksen lasin raoista. Lasi piti kirkkaita, vieraita ääniä helähdellessään tuulessa, joka työnsi sitä ulkopuolelta.

Monica kääntyi pois ja ravisti päätään. Tuntui siltä kuin hänen aivonsa olisivat hajoamisen partaalla kaiken ristiriitaisen informaation vuoksi. Ei. Hänestä tuntui, ettei hän voinut enää kieltää mahdotonta todellisuutta. Se halkeama oli siis ollut portti toiseen maailmaan? Hänen todellisuutensa oli pitkään ollut vakaa ja ennustettava, eikä siinä ollut tällaisia asioita. ”Taikuutta” olivat vain ilmiöt, joille ei ollut vielä selitystä. Toisaalta… hänelle se todellisuus oli muutenkin lähenemässä loppuaan.

Monicasta tuntui, että hän ei saanut happea. Se sentään oli ymmärrettävää.

Käytävän päässä oli ovi. Se oli siistissä kunnossa ja raollaan, mutta sen yläpuolella oli samanlainen tähtikohokuvio kuin yläkerrankin ovessa. Se aukeni saranoillaan äänettömästi.

Monican suu jäi hämmästyksestä auki ja hän tajusi, miksi hengittäminen oli vaikeaa.

*

Ilma oli kostea ja täynnä huurua, joka pisteli Monican silmiä ja kurkkua. Huone oli hieman vesiputousluolaa pienempi ja selvästi paljaampi, vähemmän koristeltu. Keskellä huonetta ilmassa oli toinen halkeama. Reikä keskellä tyhjää tilaa oli niin mahdoton, että Monican oli astuttava lähemmäs siitä tulvivista huuruista huolimatta. Sen läpi näkyi kivikkoinen maisema, jossa erottui pelkkää liejua, maata ja vuoria.

Kuin Mars, Monica ajatteli.

Halkeaman toisella puolella hiekkaa ja pölyä pyörteili ilmassa. Sitä pöllysi huoneeseen, ja tuuli viuhui äänekkäästi tunkiessaan kapeasta raosta, jonka reunat olivat näkymättömät.

”Hei! Pysy siinä. Kuka olet?” miesääni huusi vasemmalta. Monica kääntyi ja näki miehen. Tämän kasvoja peitti mehiläishoitajan hatun tapaan laskeutuva läpikuultava huntu.

Mies oli nuorempi kuin edellinen, mikäli harson läpi pystyi päättelemään. Hänellä oli pitkät hiukset ja terveet, harmaat silmät, mutta hänkin osoitti Monicaa samantapaisella kepillä kuin ukko portaiden yläpäässä ja jatkoi puhettaan. Monica ei saanut selvää: tuulen viuhuna peitti sanat. Mies näytti säikähtäneeltä.

”Olen Monica”, Monica huusi. “Mitä täällä tapahtuu? Tarvitsetko apua? Onko tuo pirunportti?” Saman tien hän tunsi olonsa typeräksi. Mies taisikin pitää häntä suurempana uhkana kuin porttia.

”Mitä itse teet täällä?” mies kysyi kovempaa. ”Ei se ole pirunportti, mutta pystyn kyllä heittämään sinut sinne. Mitä tarkoitusta varten tunkeuduit tänne?”

”Kaverisi tekemä kolo nielaisi minut tähän paikkaan Atlantin mukana”, Monica kiljui ja alkoi saman tien yskiä ja haukkoa henkeä. Ilma todella oli sietämätöntä. Hän tajusi, että miehen harso oli varsin tiiviisti tämän vaatetuksessa kiinni. Onko tuo hemmetin taikuri onnistunut suojaamaan itsensä sillä? Minkä planeetan ilmakehä täällä vallitsee? ”En voinut sille mitään. En uhkaa teitä, en edes tiedä mitä täällä tapahtuu”, hän kähisi. Hänen päässään alkoi pyöriä ja puhuminen muuttui mahdottomaksi.

”Älä yritä”, mies sanoi, mutta Monicaa oli alkanut väsyttää käsittämättömästi. Hänen jaloistaan katosi kaikki voima. Silmätkään eivät pysyneet auki. Lattia lähestyi.

*

Monica tuli tajuihinsa hämärässä kovalla kivialustalla. Vesi solisi ja laineet liplattivat ympärillä. Hän haistoi meren ja luolan ja märän puun.

Iän madaltama naisääni sanoi lähellä käskevästi: ”Gek, vastaa. Etkö saa sitä umpeen?”

”En saa!” ukon ääni vastasi. ”Välissä on liikaa vettä ja edargia.” Joko ymmärrysloitsun vaikutus oli heikentynyt tai sanaa oli mahdotonta kääntää Monican käsitteistölle.

”Ei voi olla. Kolovelhot olivat varautuneet tähän. He pystyivät sulkemaan sen minkä saivat auki.”

”Mutta minä en ole kolovelho!” Gek vastasi. ”Kokeilin kaikkia loitsuja, mutta en voi tietää kaikkea.”

”Siinä tapauksessa Gek teki suuren virheen”, nuoremman naisen ääni syytti. ”Porttia ei pidä avata katsomatta, mihin se johtaa!”

”Kyllä minä vähän katsoin”, Gek mutisi. ”En nähnyt vettä.”

Hiljaisuus laskeutui. Monican silmät tarkentuivat ympäristöön. Luolan katossa ja seinissä oli samanlaisia valorihmaisia kotiloita kuin muuallakin. Paikka oli kuitenkin synkeämpi kuin patsaiden ja vesiputouksen luola. Tämänkin luolan katosta sojotti muinaisia kiviä, jotka olivat kuin hampaita. Niihin oli kaiverrettu kuvioita ja upotettu moniväristä kiveä tai metallia. Seinissä oli syvennyksiä, joihin oli sijoitettu tuntemattomien olentojen pääkalloja. Kaikkea peitti paksu pöly. Monica itse makasi pöydällä, joka toi hänen mieleensä uuden uhrialttarin, varsinkin kun katon kivihampaat olivat suoraan yläpuolella.

Lattialla oli virtaavaa vettä puolisääreen asti. Sitä virtasi tasaisesti yhdestä oviaukosta ja levisi laiskasti toisista ovista eteenpäin. Huoneessa seisoskeli kaksi miestä, kaksi naista ja koko liuta lapsia. Seiniä reunustivat iänikuisen tomun peittämät kapeammat kivipöydät. Niille oli äskettäin nostettu kasa reppuja, kasseja ja säkkejä. Se teki huoneesta varaston näköisen.

”Hiilikita vieköön”, Gek sanoi puolustelevalla äänellä. ”Saalista ei saa ilman riskinottoa.”

”Vihollinen heräsi!” joku lapsista kiljahti.

Äsken puhunut vanhempi nainen katsahti Monican suuntaan. ”Kas”, hän sanoi rauhallisesti. Nainen näytti kaikista rähjäisimmältä. Hänen päänsä muistutti linnunpesää, ryhti oli kumara, ja hän käytti omaa taikasauvaansa lyhyenä kävelykeppinä sen ohuudesta huolimatta. Jokaisella aikuisella oli yksi tai useampi taikasauva kädessään tai vaatteisiin tai kantamuksiin kiinnitettynä. ”Älä nimittele vierasta, Aira”, hän sanoi lapselle. “Ei ainakaan ennen kuin meillä on syytä pitää häntä vihollisena.” Nainen katsoi Monicaa tiukasti ja odotti.

Monica nousi istumaan epämukavalta kylmältä kiveltä. Hänen oli ilmeisesti selitettävä täällä olonsa vielä kerran. Silloin pahoinvointi iski salakavalasti kuin hyökyaalto, ja hän oksensi pöydän reunan yli veteen.

Jotkut lapsista huusivat inhosta.

”Nouskaa pöydille, jos tuntuu kauhealta”, vanha nainen komensi välinpitämättömästi. ”Se on vain mahan nestettä.” Hän kääntyi sitten Monican puoleen ja summasi kuin olisi joukon opettaja: ”Hengitit Haedan maailman ilmaa. Tuo menee ohi. Et ole tästä maailmasta, vaan siitä tuntemattomasta, johon Gek teki portin. Minä olen Arraia, sinä olet Monica. Sanoit huuhtoutuneesi tänne vahingossa?”

”Niin”, Monica vastasi heikosti pikaiseen esittelyyn. ”Jos uskotte, en ymmärrä tästä mitään. Te pystytte tekemään asioita, jotka… joiden pitäisi olla mahdottomia. En voi mitään sille, että olen täällä.” Selitys tuntui typerältä ja tyhjältä, mutta järkevämpääkään hän ei keksinyt.

”Hyvä, hyvä, uskon. Joskus käy näin. Yritä sopeutua”, Arraia sanoi ja huiskautti kättään.

”Ai.” Monica ei tiennyt, mitä sanoa. Toiset näyttivät menettävän kiinnostuksensa häneen ja tarkkailivat pikemminkin huoneen nurkkia ja oviaukkoja varuillaan. Millaista elämää he elivät, että se teki heistä tällaisia?

”No niin”, Arraia jatkoi. ”Kerropa. Kuinka paljon vettä on odotettavissa? Tulva kiihtyy koko ajan.”

”Koko minun planeettani valtameret”, Monica sanoi ja taisteli pahoinvointia vastaan. Se hellitti vähitellen. ”Tai muutama metri vettä pinnasta. Melkein sama asia…”

Arraia nyökkäsi ja kurtisti kulmiaan. ”Niin kuin pelkäsimme.”

”Minä sanoin siitä jo aiemmin”, Monica sanoi ja mulkaisi Gekiä.

”Ei tässä taida olla vaihtoehtoja”, Arraia murahti. “Meidän täytyy lähteä. Hylätä tuore löytö ja valtaus. Sääli. Sääli ja häpeä.”

Gek mutristi suutaan ja punnitsi kädessään olevaa särmikästä, symmetristä esinettä. Sen pinnassa syntyi ja hävisi laiskasti kirjoitusmerkkejä muistuttavia valoviiruja. ”No, ei kaikki ole ollut turhaa”, hän sanoi. ”Onhan meillä saalista, jota myydä Risteysmaailmassa.”

Nuorempi naisista katsoi Gekiä pistävästi ja tuhahti. Naisen taskuilla päällystetty takki oli niin pitkä, että sen liepeet ja alimmat taskut olivat jo märät. Melkein kaikki taskut olivat täynnä tavaraa. Gek vilkaisi häntä ja jatkoi särmikkään saaliinsa tarkastelua.

”Me emme edes tiedä, mitä nämä esineet ovat”, nainen sanoi. ”Muutamista voi päätellä jotain, mutta nekin ovat erilaisia kuin kristallilevyissä kerrottiin.” Hän vetäisi yhdestä taskustaan tiimalasin muotoisen patsaan. ”En ole saanut tätäkään reagoimaan mitenkään.”

”Taitojen puutetta, pentu”, Gek tuhahti.

”Ja mitä kolovelhot ajattelevat siitä, että heidän tavaroitaan viedään?”

”Kenen tämä linnoitus on?” Monica kysyi.

”Et ole kuullut heistä? Khllin ikuisen yön alullepanijoista, Vostin hallintotornien tuhoajista?” nainen kysyi. ”He olivat mahtavia. Se, mitä he jättivät jälkeensä, voi olla kirottua millä taioilla tahansa. Olisimme typeriä, jos emme varoisi.”

Olivat mahtavia nimenomaan. Ei kolovelhoja ole nähty vuosisatoihin. Ehkä legendat vähän liioittelevat. Nämä linnoitukset ovat ainoa todiste heidän koko olemassaolostaan.” Gek vilkaisi Monicaa, joka kuunteli taas puoliksi epäilevänä, ja nyökkäsi pitkätakkista naista kohti. ”Ssem haluaa vain pelotella. Vaikka vahinkoja kävisi, jopa kuolemantaikuus voidaan kääntää näinä aikoina paremmin kuin silloin, kun hänen isänsä kuoli pirunhenkäykseen.”

”En puhunut siitä!” Ssem viittasi ympärilleen. ”Se, mitä olemme nähneet täällä, kaikki kuolemantaikuus –”

”Porttilakeja ei valvota enää, lukot ja sinetit ovat rapistuneet, tiedon kaivelu lisääntynyt”, Gek keskeytti. ”Me emme ole ainoita… tutkimusmatkaajia.”

Arraia kahlasi kohti ovea, josta vesi virtasi. Kävelykeppi teki veteen omat pienet laineensa. ”Tässä kylmässä vedessä seisoskelu vihloo lonkkia. Tulkaa! Haedan porttihuone on varmaan jo puhdistettu. Toivottavasti se poika on saanut portin käännettyä kohdalleen. Lapset, ottakaa tavaranne.” Nuoriso totteli välittömästi ja alkoi kerätä kotikutoisen näköisiä reppuja pöydiltä selkäänsä. Ne olivat täynnä tavaraa, eikä selvästi leluja. Yhdestä pilkisti samanlaisen patsaan pää kuin vesiputousluolassa.

”Sillä ’pojalla’ on meistä parhaat taidot ja varusteet”, Gek huomautti ja seurasi Arraiaa. ”Eiköhän hän ole saanut portin säädettyä. Ei hän muuten olisi suostunut oppaaksemme.”

Monica oli hetken hämmentynyt seurueen äkillisestä lähdöstä, mutta hyppäsi pian alas pöydältä, onnistui enimmäkseen kiertämään kelluvan oksennuksensa ja kahlasi hieman heiveröisenä joukon mukaan. Hänellä ei ollut muutakaan paikkaa minne mennä, ainoa vaihtoehto oli lähteä omituisten haudanryöstäjien matkaan.

”Kuulkaa! Viedään saalis Risteysmaailmaan”, Gek sanoi heidän kiivetessään portaita ylös ylävirtaan. ”Näytetään tavarat asiaa tunteville tahoille. Myydään se osa, mistä ei kukaan ota selvää.”

Arraia kuunteli kasvot kurtussa ja asetti jalkaa toisen eteen portaissa huolella, jottei liukastuisi. ”Ehkäpä, ehkäpä.” Hän vilkaisi Monicaa. ”Mutta meillä on vielä ylimääräinen seuralaisemme. Haluaisit varmaan takaisin maailmaasi?”

”En”, Monica totesi. Toiset näyttivät hämmentyneiltä. Hän ihmetteli vastaustaan itsekin. Miksi? hän kysyi itseltään. Mutta miksi palata? hän vastasi mielessään kylmästi. ”Minulla ei olisi siellä mitään. Mieluummin vietän vaikka lopun elämäni teidän maailmoissanne.”

”Hmm? Oletko jonkinlainen kerjäläinen?” pummin näköinen Gek kysyi epäluuloisesti.

”Ei, ei. Minulla on siellä koti, mutta ei muuta. Ei vanhempia. Ei sisaruksia. Ja kun sairastuin, poikaystäväni jätti minut. Kukaan ei kaipaa minua.” Hän muisteli viimeisiä viestejä. Ensimmäisenä: Minulla on toinen. On parempi, ettemme enää tapaa. Seuraavaksi: En nyt halua kertoa hänen nimeään. En halua, että kärsit yhtään enempää. Ja viimeisenä: Minusta ei kuitenkaan olisi ollut omaishoitajaksi. Omituisia viestejä, mutta ehkä ne vain kertoivat mielettömästä pelosta. Siitä, että oli valmiimpi unohtamaan toisen kuin todistamaan tämän kuolemaa.

“Ah.” Arraia näytti epäilevämmältä kuin Monica olisi toivonut. Sitten hän muisti taas olevansa täysi muukalainen, vieraan planeetan asukas. Siitä huolimatta sentään nuorison kasvoilla näkyi sympatiaa.

Heidän vaellettuaan muinaisia käytäviä jonkin aikaa puhumatta mitään Arraia sanoi jalomielisesti: ”Ei se mitään. Me emme luultavasti edes saisi sinua takaisin maailmaasi. Saat tulla mukaamme. En halua, että olisimme puhdistaneet sinut Haedan myrkyistä turhaan.”

”Osaksi Hyppijöiden sukua?” joku isompi lapsi mutisi epäuskoisesti. ”Kenet hän nai?”

”Ei ketään!” Arraia tuhahti. ”Ei hän sukuun liity. Me vain kuljemme hetken aikaa samaan suuntaan.”
Toinen Monican vierellä kahlaava lapsi tuijotti häntä. Monica katsoi takaisin otsa rypyssä. Hän ei osannut päätellä lapsen ikää tai edes sukupuolta, mutta tämä oli sen verran lyhyt, ettei ehkä ollut vielä teini-iässä.

Lapsi töksäytti: ”Oletko tehnyt mitään rituaalia?”

”En ole tehnyt mitään… rituaaleja. Mistä sinä puhut?”

”Oletko varma, ettet tunne kolovelhoja?” Lapsen ilme oli tuima.

”En taatusti tunne.” Monica kyllästyi lapsen kuulustelevaan sävyyn. ”Keitä te itse olette? Varastatteko keneltä tahansa vai millä te elätte?”

”Ei tietenkään!” Kysymys näytti järkyttävän lasta. ”Emme me varkaita ole. Kuolleilta me vain otamme. Tai no… vain sitä mikä on hylättyä, tosi hylättyä. Etkö ole kuullut rituaaleista? Meidän rituaalimme yhdistää meidät.” Hän kiskoi paidankaulustaan ja paljasti olkapäänsä. Siinä oli paksu arpi, jonka keskellä hohti punainen, liikkuva kuvio. ”Se tekee Hyppijöiden suvusta vahvan. Se suojaa kuolemaa vastaan!”

”Samanlainen kuin Gekin silmä?” Monica kysyi. Mutta lapsen vahingoittaminen tuntui väärältä niin selkäytimessä asti, että hän katsoi pois. Hänen katseensa kohtasi seiniin kaiverrettuja muotoja. Ne muistuttivat luita.

”Gek menetti vahingossa silmänsä rituaalissa, mutta hän on ihan tyytyväinen vaihtoon. Hän sai tilalle parempaa taikuutta. Niin hän sanoo.”

“Ei meidän maailmassamme tuollaisia ole. Mutta kuolen muutenkin pois muutamassa kuukaudessa. Sitten voitte varastaa minulta, paitsi ettei minulla ole mitään.” Monica tajusi, että lääkkeetkin olivat kotona. Hän tunsi ensimmäistä kertaa pelon häivähdyksen sairautensa vuoksi. Hänen ruumiinsa oli kuolemassa, vaurioitumassa ja heikkenemässä hiljalleen. Ilman lääkkeitä hänellä ei olisi mitään suojaa sairauden vaikutuksia vastaan. Kuinka nopeasti siitä tulisi sietämätöntä?

Lapsi vakavoitui. ”Eikö sinulla ole taikoja siihen?”

Monica pudisti päätään. ”Ei minun maailmassani edes ole taikuutta.” Mutta hän jäi miettimään.

”En usko! Miten te muka olisitte olemassa? Taikaahan on kaikissa. Elämä on taioista suurin.”

”Mm”, Monica sanoi. Hän ihmetteli, mitä valtavia teknologisia ja biologisia saavutuksia tämän väen taikuudeksi kutsuma… jokin… pitikään sisällään. Hän oli palannut ajatuksissaan Gekin sanoihin. Jopa kuolemantaikuus voidaan kääntää.

Monica harppoi Arraian vierelle kävelemään, mutta ei keksinyt, miten mennä aiheeseen. Hän päätti olla suora. ”Voitteko parantaa minut sillä taikuudella?”

Arraia vilkaisi Monicaa yllättyneenä, nosti kätensä ja seisahtui. Jono pysähtyi hänen takanaan. Hän katseli Monicaa huolellisesti vähän aikaa, toi ryppyiset kasvonsa aivan tämän kasvojen lähelle. Sitten hän sihahti. ”Hssh. Ei. Et liioitellut, sinua totisesti vaivaa kirous. Ja se on inhottavin kirous mitä olen nähnyt. Sen langettaja varmasti vihaa sinua. En osaa hidastaa sitä.”

Se olikin liian hyvää ollakseen totta, Monica ajatteli.

”Olet varmaan paras velho, mitä maailmoistanne löytyy.”

Hyppijävelho katsoi häntä epäluuloisena. ”Epäiletkö minua?”

”En. Uskon sinua.”

”No, on olemassa yrttejä ja taikajuomia, jotka tekevät kirouksen vaikutuksista vähemmän epämiellyttäviä. Ja voithan sinä kysellä joistakin toisista maailmoista parannuskeinoja, kun kerran tulet mukaamme. En halua viedä sinulta toivoa, on typerää luopua sellaisesta.”

”En tiedä”, Monica sanoi. ”Turhaa toivoa on minulle tuputettu jo riittävästi.” Hän muisti keskusteluja tiettyjen sukulaistensa kanssa. Mutta eihän sitä tiedä, ihmeitäkin voi tapahtua, jos riittävästi niihin uskoo. Oletko kokeillut hopeavettä ja meditointia?

”Äläs nyt sano noin ennen kuin yrität”, Arraia vastasi päättäväisesti ja viittasi jonoa jatkamaan matkaa.

*

He kulkivat portaita ja pitkiä tunneleita vähitellen ylöspäin, kauas vesimassojen yläpuolelle, ja Arraia johti joukkoa sopivan hitaasti. Monica tunsi jalkojensa vahvistuvan vähitellen. Silti hän aavisti, että jokin oli vikana. Maaperä tärisi välillä hienoisesti.

Ensin hän epäili olevansa Haedan ilman jäljiltä vielä heikko. Pian hän huomasi, että toisetkin pälyilivät ympärilleen pelästyneesti. Tunneli alkoi keinahdella selkeämmin, melkein kuin vuori olisi muuttunut laivaksi; seinistä ja katosta varisi hiekkaa. Hyppijöiden joukko pysähtyi. Kuului kammottavia etäisiä murahduksia ja natinaa. Ja äkkiä kaikki lakkasi.

Maanjäristys? Monica ihmetteli.

”Vauhtia koipiin”, Arraia huudahti ja kiirehti askeleitaan. Niin tekivät muutkin. Lapset säntäsivät odottamattoman nopeasti aikuisten mukana.

Tunneleista kuului vielä pari kolahdusta, jotka toivat jopa Arraian askeleihin epäröintiä, mutta sen jälkeen hiljaisuus ympäröi heitä taas.

”Ehkä tulva kaatoi jotain alempana”, nuorempi miehistä sanoi.

”Ehkä”, Arraia vastasi. “Mitä nopeammin me ehdimme suureen porttiluolaan, sen parempi. Haluan päästä myymään saalista. Sitten voidaan ottaa rauhallisesti, ja tämä kaikki unohdetaan iäksi.” Hän ei kuulostanut enää huolettomalta.

*

Suuri porttiluola oli muita korkeampi, ei leveämpi. Katto kaareutui ehkä kymmenen metrin korkeudessa; valaisevat rihmat muodostivat tähtimäisen kuvion sen keskelle. Jokaisen tähden kärjessä oli pimeä kolo. Seinien kristallit olivat säännöllisissä riveissä. Kahta vastakkaista seinää reunustivat kiviset penkkirivit. Huoneessa oli synkkää loisteliaisuutta, joka toi Monican mieleen ensivilkaisulla eteissalin. Ovia oli vain yksi, mutta sen luota huoneen keskelle vei lattiaan maalattu tie, joka oli joskus ollut valkoinen ja joka hohti siellä täällä lian alta.

Eräs yksityiskohta sai koko joukon seisahtumaan. Keskellä tietä makasi mies, jonka ylle oli kumartunut ihmistä kookkaampi harmaa lintu.

”Hiilikita”, Gek kirosi hiljaa.

Monica tunnisti miehen vaatteista samaksi, jonka oli tavannut viime kerralla eri porttihuoneessa. Nyt miehen katse oli eloton ja hän oli veren peitossa. Hän oli ainakin toivottavasti kuollut, sillä harmaa lintu seisoi hänen päällään, nokki hänen vatsaansa ja raateli sisälmyksiä ateriakseen. Varpaat, joiden kynnet oli upotettu ruumiiseen, olivat ainakin kämmenenkokoiset.

Heidän saapuessaan kammottava lintu nosti päänsä ja tuijotti joukkoa. Jotkut säpsähtivät. Melkein kaikki vetivät esiin taikasauvansa. Aikuiset työnsivät lapsia hiljaa selkänsä taakse ja etenivät rivissä kohti Haedan porttia – tai paikkaa, jossa portti oli ollut. Enää siinä ei ollut jälkeäkään höyryävästä aukosta ilmassa.

Muutama lapsista vinkui hiljaa, mutta kaikki pysyivät tiiviissä rykelmässä kuin taistelijat. Arraia suoristi kumaraa selkäänsä. Pystyuurre hänen otsassaan syveni, mutta muuten vanha nainen ei näyttänyt tunteitaan. Monica oli jähmettynyt kauhusta. Hän ei ollut nähnyt koskaan vastaavaa teurastusta. Lintu oli samanlainen kuin patsas, jonka hän oli ohittanut käytävässä. Hän tunsi karmivaa varmuutta siitä, että se oli lintupatsas.

Lintu seurasi heitä toisella rävähtämättömällä silmällään. Lähempänä huoneen takaosaa Arraia mumisi ja heilautti taikasauvaansa siihen suuntaan, jossa portti oli sijainnut.

Mitään ei tapahtunut.

Arraia toisti sanat ja heilautti sauvaa uudestaan.

Lintu avasi verisen nokkansa ja raakkui. Ääni muistutti huomattavasti naurua. Sitten hirviö puhui. Rahiseva ääni kuulosti aidosti sen omalta, mikä voima sitä sitten liikuttikin. ”Vuoren silmän rauhaa on rikottu. Minä olen vartijahenki, ja olen ikuinen. Toteutan Äänettömien tarkkailijoiden määräyksiä heidän puolestaan. Olen nähnyt tekojenne seuraukset ja todennut teidät varkaiksi ja tuholaisiksi. Olen sulkenut ja sinetöinyt kaikki portit. Olen pysäyttänyt tulvavedet. Suunnittelemanne ja aloittamanne hävitys on tehty tyhjäksi. Teillä ei ole taikavoimia, joilla kykenisitte vastustamaan minua mitenkään tai pakenemaan porteista. Retkenne on lopussa.”

Arraian ilmeestä Monica kuvitteli, että tämä kävisi hirviön kimppuun. Sen sijaan vanhempi nainen kysyi jämäkästi: ”Mitä haluat meistä? Voisimmeko päästä jonkinlaiseen sopimukseen ja lähteä?” Hänen tiukkaan puristetut nyrkkinsä kuitenkin vapisivat, niin myös taikasauva vasemmassa kädessä.

”Sopimukseen. Minäpä kerron sinulle sopimuksen”, lintu rahisi. ”Jokainen teistä varkaista saa kuolla minun nokkaani ja kynsiini, niin kuin kaikki edellisetkin. Te saatte päättää, missä järjestyksessä.” Se heilautti nokkaansa omistushaluisesti kohti raatelemaansa ruumista. ”Lopuksi syön teidät.”

Kaikki olivat hetken paikoilleen jähmettyneitä ja sanattomia. Arraia mittaili lintua katseellaan. Joku lapsista itki hiljaa ja takertui toiseen.

Jokainen teistä varkaista. Monica pyöritti sanoja mielessään ja yritti kuumeisesti tavoittaa niistä herännyttä ajatuksenpoikasta.

“Me – meidän täytyy keskustella asiasta keskenämme”, Arraia sanoi lopulta.

”Hyvä on. Saatte niin paljon aikaa kuin tätä raatoa riittää”, lintu rahisi ja kumartui nokkimaan saalistaan.

”Se on voimakkaampi kuin kukaan meistä”, Arraia kääntyi sanomaan hiljaa toisille. ”Älkää yrittäkö mitään itseksenne, isketään yhdessä…”

Monica ei halunnut kuulla enempää. Hän muisteli näkemiään jäänteitä. Aseita, taikasauvojen ja metallisuojien kappaleita. Hyppijät eivät voittaisi tätä vihollista, vaikka osaisivatkin taistella. Ajatus heistä kaikista kuolleina oli sietämätön. Nyt oli viimeinen hetki yrittää jotain muuta.

”Ei. Minä olen varkaiden johtaja”, Monica huusi ja astui eteenpäin. Arraia katsoi häntä silmät pyöreinä, samoin muut. Lintu kallisti verinokkaista päätään.

”Nämä toiset ovat vain seuranneet minua pakosta. Päätös mukaan tulemisesta ei ollut heidän, joten kaikkien tappaminen olisi epäreilua.”

”Sanoillasi ei ole merkitystä”, lintu vastasi tunteettomana. ”Teen niin kuin on määrätty, ja saan maksuksi saalista.”

Monica ei olisi kuvannut itseään karismaattisena esiintyjänä, mutta hän päätti panna peliin parhaan mahdollisen esityksensä. ”Et halua tappaa meitä kaikkia.” Hän piti retorisen tauon ja puri alahuultaan estääkseen sitä vapisemasta. ”Kuka sitten kertoisi muille tästä paikasta? Kolovelhoja ei tunne enää kukaan! Koska tänne on viimeksi tullut ketään? Tuhat vuotta sitten?”

”Alle puolet siitä”, lintu sanoi terävämmällä, kirskuvalla äänellä.

”Mutta saaliit harvenevat. Ehkä me olemme viimeiset.”

”Ja miksi uskoisin, että olet joukon johtaja? Et näytä olevan edes samasta maailmasta kuin muut.”

Monica kohautti hartioitaan epätoivoisena, mutta keksi samassa: ”Vesi on minun maailmastani. Turmelin linnoituksesi avatessani portin sieltä tänne. Se oli hauskaa.” Hän virnisti mahdollisimman julkeasti.

Lintu tarkkaili häntä, raotti kammottavaa nokkaansa ja käänteli päätään. Sekunnit kuluivat raastavan hitaasti. ”Vesi todella on sinun maailmastasi”, se sanoi lopulta. ”Sama haju. Siinä puhut totta, varas. Puhuit hyvin. Päästän toiset menemään. Vain sinun on jäätävä maksuksi rikoksesta. Muut saavat lähteä.”

Monica nyökkäsi ja muotoili mielessään viimeistä pyyntöä nopeasta kuolemasta. Hän tunsi olonsa epätodelliseksi, oli vaikea käsittää, mihin hän oli suostunut.

”Ei käy”, Arraia sanoi tiukasti. ”Me emme lähde minnekään ilman johtajaamme.”

Lintu raakkui matalalla äänellä. ”Typerät kuolevaiset! Kuinka monta minun on tapettava, että loput lähtevät?”

”Joko kaikki pääsevät täältä elossa ulos, tai kukaan ei kerro valtakunnastasi kenellekään.”

Lintu oli hiljaa. Monicalla oli tunne, että se käytti ensisijaisesti väkivaltaa kaikkeen neuvotteluun, ja hän varautui sen nokan tai kynsien iskuun. ”Te olette itsepäisiä kuolevaisia”, se sanoi viimein. ”Mutta kiinnostavimmat vieraani vuosituhansiin.” Lintu oli hetken hiljaa. ”Keksin uudet säännöt. Varkaiden johtaja, minä kiroan sinut: kuolet vuoden päästä, ellet sitä ennen lähetä tilallesi jotakuta toista syötäväkseni. Sama toistuu seuraavana vuonna ja joka vuosi sen jälkeen, kunnes kuolet vanhuuteen. Jos jätät saaliin tuomatta ja kuvittelet oman kuolemasi kiroukseeni olevan helppo valinta, saat huomata olevasi väärässä. Tai ehkä haluat palata itse? Silloin päätän elämäsi yhdellä nokkaisulla. Mutta uskon, että uskolliset seuraajasi etsivät vuodessa jonkun muun johtajansa tilalle, vaikka haluaisit jalomielisesti uhrata itsesi jälleen. Ja tarina Vuoren silmästä leviää taas.” Lintu jatkoi sanoilla, joita Monica ei tunnistanut. Hän tunsi jonkin painautuvan hänen ylleen kuin vaate ja uppoavan hänen ihonsa läpi kihelmöivänä. Vai kuvitteliko hän vain?

Hän käänteli käsivarsiaan ja jähmettyi. Kämmenselässä oli täsmälleen variksen muotoinen tumma läiskä. Se muistutti verenpurkaumaa.

”Menkää, varkaat. Kertokaa aarteista, joita Vuoren silmä vartioi.” Lintu asteli käytävään veriset kynnet kopisten. Ihmiset vetäytyivät kauhuissaan sen tieltä ja siirtyivät nopeasti porttiluolaan paimentaen lapsia mukanaan. Lähtiessään lintu avasi nokkansa ja rääkäisi korviavihlovasti. Mitään muuta ei tapahtunut. Arraia henkäisi helpotuksesta.

Hyppijät kerääntyivät Monican ympärille. Muutama kävi katsomassa heidän kuollutta opasvelhoaan vielä kerran, mutta vain nopeasti. Kukaan ei enää näyttänyt välinpitämättömältä. Ssem otti Monicaa kädestä ja katsoi häntä kysyvästi. Gek tuijotti häntä epäuskoisesti.

”Minulla ei ole hätää”, Monica sanoi ja irrottautui Ssemin otteesta. ”Olen kunnossa.”

”Pirunportti periköön sinut”, Arraia sähähti Monicalle. Naisen kädet tärisivät vieläkin. ”En antanut sinulle lupaa tuhota itseäsi. Nyt lähdetään, ennen kuin peto tulee takaisin ja muuttaa mieltään.”

Arraia tuijotti lattialla lojuvaa vainajaa. Hetken hän jahkaili silmät suurina. Sitten hän otti muutaman ketterän juoksuaskeleen ruumiin luo nyt kun lintu oli hylännyt sen. Hän kumartui sen ylle ja kaivoi yhdestä riekaleisesta taskusta pienen, verestä märän pussin. Se kilahti vaimeasti, kun hän nosti sen. Arraia katsoi miehen kasvoja ja mutisi ruumiin yllä pari vaimeaa, epäselvää sanaa. Hän palasi kalpeana. Hyppijät kerääntyivät entisen portin luo.

Arraia mumisi uudestaan porttiloitsunsa, ja uusi halkeama syntyi ilmaan. Aukko avautui tällä kertaa keskelle kaupunkia. Paikka oli täynnä vierasta rakennusperinnettä edustavia kerrostaloja. Monica mietti, minkälainen puheohjautuva teknologia taikuuden sai toimimaan. Tai ehkä jopa ajatusohjautuva.

”Kadun tasalla. Hyvä”, Arraia mutisi.

*

He kulkivat läpi yksi kerrallaan. Monica harppasi aukosta ja astui kivetylle tielle. Hän oli taas uuden taivaan alla. Tai tällä kertaa taivasta ei näkynyt, koska sumu ympäröi heitä.

”Tätä paikkaa kutsutaan Risteykseksi”, Arraia sanoi Monicalle. ”Se on maailma, joka yhdistää monia maailmoja pysyvien porttien kautta.”

Heidän päästyään portin läpi se katosi. He huomasivat, että heidän kantamuksensa olivat muuttuneet. Jokainen Vuoren silmästä varastettu esine oli muuttunut hienoksi hiekaksi.

”Mitä pirua”, Gek ähkäisi, kauhoi hiekkaa sormillaan ja pudisteli päätään. ”Menetimme oppaamme. Ja omaisuutemme. Ja vielä pitäisi auttaa jotain siipeilijää?” hän tivasi.

Arraia näytti hänelle pientä veristä pussiaan otsa rypyssä. ”No, saimmehan takaisin sen mitä maksoimme oppaalle. Tässä taitaa olla vähän ylimääräistäkin, hän ei ollut rutiköyhä.”

”Katsokaas”, Monica huokaisi. ”Minähän olen kuolemassa. Minulle on annettu elinaikaa korkeintaan kolme kuukautta. Mitä siinä kaikessa painaa yhden lintupatsaan siansaksa? Jos kirous toimiikin, kuolen ennen kuin ehdin… ’huomata olevani väärässä’.” Hän naurahti paniikinomaisesti.

“Gek, olet taas typerys!” Arraia murahti. Monicalle hän kääntyi sanomaan: ”Sanoissasi on järkeä. Pyydän anteeksi, että ärähdin sinulle aiemmin. Asiahan on niin, että olet pelastanut henkemme. Olemme siitä kiitollisuudenvelassa, ja minä olen päättänyt, että olet ystävämme.” Vanha nainen taputti Monicaa olalle. ”Kolovelhojen käsitys oikeudesta oli legendoissa julma ja oikukas. Silti he neuvottelivat alamaistensa kanssa ja harkitsivat päätöksiään. Heidän vartijapedossaan on jotain samaa. Me muistamme velkamme sinulle. Pahimmassakaan tapauksessa en anna sinun elää loppuelämääsi kärsien, jos sitä pelkäät. Kaikenlaisen kivun poistoon on erinomaisia rohtoja ja taikoja.”

Toiset nyökyttelivät vakavina.

Arraia lisäsi: ”Sitä paitsi voihan olla, että täältä Risteyksestä löytyy parempi kirouksenkumoaja kuin minä.”

”Tarkoittaako tämä, että vaeltaisin kanssanne?” Monica oli hetken ällistynyt. Sitten hän ajatteli levottomana Bekin taikasilmää. ”Vaaditaanko minulta jotain… rituaaleja?”

”Ei. Olet ystävämme, et heimon jäsen.”

Monica katsoi ympärilleen kerääntynyttä outoa rosvoheimoa: uteliaita lapsia ja odottavan näköisiä aikuisia. Hän tunsi odottamatonta liikutusta. Hyppijöiden moraalisäännöt olivat erikoisia – oliko hän tosiaan suostunut muinaishautojen ryöstäjien matkaan? Tiede oli Hyppijöille vierasta, ja he tekivät joskus vastuuttomia ja vaarallisiakin asioita. Silti he mitä ilmeisimmin välittivät palveluksista, vastapalveluksista ja ystävistään. Ja Arraia piti Monicaa ystävänä. Asiat näyttivät jollakin hämmentävällä tavalla äkisti hienommilta kuin mikään, mitä Monica oli osannut kuvitella päiviensä loppuaikoihin.

”Tulen mielelläni mukaanne, jos huolitte minut”, Monica sanoi ja hymyili.

”Oikea päätös”, Arraia sanoi juhlallisesti.

Monica seurasi Hyppijöitä oudon kaupungin halki. Taikuuteen hän ei uskonut edelleenkään, eikä hän odottanut elävänsä kauan. Mitäpä siitä! Hän ehtisi nähdä ihmeitä, joista tavan norjalainen ei saanut tietää koko tylsän yhdeksänkymmenen ikävuotensa aikana. Vielä ehtiessään Monica aikoi ottaa kaiken mahdollisen irti uudesta maailmasta.

 

_____

Camilla Kantola on turkulainen kirjoittaja ja yhteiskuntatutkija, joka myös toimittaa spekulatiivista fiktiota. Hän toimii Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien hallituksessa, ja hänen novellejaan on julkaistu kotimaisissa lehdissä ja antologioissa vuodesta 2013. Vieraat kuvitteelliset yhteiskunnat ovat hänen sydäntään lähellä, samoin maanalaiset luolat ja pimeät tunneliverkostot.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: