Teemu Korpijärvi
Tutkija istui pöydän toisella puolella ja katseli Irinaa rauhallisesti, lähes ilmeettömänä. Hän oli pitkä nainen, joka oli pukeutunut univormun sijasta korkeakauluksiseen paitaan, kevyeen takkiin ja siisteihin housuihin. Hän oli kertonut nimekseen Thea Kourkos. Nimi oli epäilemättä valittu Irinan psykologista profiilia silmällä pitäen. Ainoastaan hänen virkamerkkinsä tunnisteen oli oltava aito.
”Kertokaa minulle vielä, mitä teette Padovassa, neiti Hamlin.”
”Olemme käyneet tämän läpi jo monta kertaa.”
”Olkaa niin ystävällinen. Haluamme molemmat selvittää mitä eilen tapahtui.”
”Minulla on takanani pitkä yö kolleganne kanssa. Minua ei ole koskaan aiemmin kohdeltu näin.”
”Oletteko joskus aiemmin tappanut ihmisen?”
”Se en ollut minä.” Irina sai hädin tuskin henkäistyä.
”Turvakamerat ja silminnäkijät kahvilassa ovat eri mieltä. Haluamme kaikki saada asiaan selvyyden. Se ei onnistu ilman apuanne. Olkaa niin ystävällinen.”
”Hyvä on”, hän sanoi. ”Vielä kerran.” Hän tosin aavisti, että he jatkaisivat keskustelua, kunnes Kourkos olisi tyytyväinen. ”Olen täällä lomalla. Tulin tapaamaan ystävääni. Olen ollut Padovassa pari viikkoa.”
”Ystävänne nimi on Giovanna Vanadi? Hän asuu…” Kourkos ryhtyi käymään ääneen läpi Vanadin tietoja.
”Kyllä, kaikki tuo pitää paikkansa. Hän ei ole sotkeutunut tähän mitenkään.”
”Hän ei ollut kanssanne, kun otitte Caffe Sant’Antoniossa hengiltä herra Leonid Karlovin — varsin silmittömällä tavalla, jos saan sanoa.”
”Olin kahvilassa yksin. Tai siis en yksin, olin treffeillä.”
”Olitte tapaamassa miestä, aivan. Herra Rafi Moussaa. Olemme kuulleet häntä. Hän on hyvin järkyttynyt tapahtuneesta. Hän työskentelee…” Kourkos aloitti jälleen täsmällisen monologin.
”Minä en tiedä hänestä kaikkea tuota, mutta olette varmasti aivan oikeassa. Mutta minä en tappanut sitä miestä. Enhän minä edes tuntenut häntä! En ole tavannut häntä koskaan aikaisemmin. Miksi olisin halunnut hänelle mitään pahaa?”
”Hyvä kysymys. Kenties siksi, että hänen päästään on luvattu palkkio?” Kourkos ehdotti.
”Minä en tiedä mitään sellaisesta. Olin tapaamassa Rafia. Meillä piti olla mukavaa. Minä halusin vain…” Huone tuntui pyörivän hänen ympärillään.
”Tuntuu varmaan hullunkuriselta kuulla tämä, mutta älkää hätääntykö. Kertokaa minulle, mitä kerroitte kollegalleni aiemmin. Mitä kahvilassa tapahtui?”
”Saavuin hyvissä ajoin, mutta Rafi odotti minua jo. Hän oli tilannut minulle drinkkini. Giovanna oli varmaankin kertonut siitä hänelle. Tapasimme yhteisen ystävän kautta. Minä olen vähän kokematon näissä asioissa, olen keskittynyt uraani, enkä ole opiskeluaikojen jälkeen… No, harhaudun sivupoluille. Tilasimme risottoa ja äyriäisiä, siemailimme juomiamme ja jutustelimme niitä näitä — hän kertoi itsestään ja minä itsestäni — aivan tavallisia asioita. Minua ei jännittänyt niin paljon kuin olin ajatellut, sillä olin käynyt ottamassa iltaa varten uuden hypnon. Sitten kuulin keskustelua takana olevasta pöydästä, en muista mistä oli puhe, mutta äänen muistan hyvin. Siinä pöydässä istui mies, jolla oli yllään sähkönsininen kesäpuku ja ohut solmio. Hän oli kalju ja nauroi paljon, hänen hymynsä…”
”Mitä sitten tapahtui?”
”Sitten minä seisoin hänen yllään ja minulla oli molemmissa käsissäni pihviveitset. Sellaiset puukahvaiset, joissa on sahalaitainen terä. Hänen valkoinen paitansa oli aivan punainen ja hänen kurkkunsa oli viilletty auki… Kaikki kirkuivat ja huusivat ja pöytä ja joitain tuoleja oli kaatunut ja ihmiset juoksivat poispäin ja… Minä… En minä… Minä en…” Ajatus karkasi kuin perhonen.
Irina näki mielessään kauhusta jähmettyneet, elottomat kasvot.
”Väitätte edelleen, ettette tappanut sitä miestä? Sanoitte, että teillä on hypno?”
”Tiedätte sen kyllä. Olette tutkineet minut läpikotaisin. Mutta eihän siinä ole mitään väärää? Kaikilla on sellaisia, varmasti teilläkin.”
Tutkija ei vastannut Irinan kysymykseen, vaan jatkoi.
”Kerroitte myös, että olitte ottanut uuden eiliseksi illaksi?”
”Kyllä. Kahta päivää aikaisemmin… Se tapahtui tiistaina. Se oli pieni ja edullinen puoti, josta sai palvelua nopeasti. Giovanna tunsi jonkun työntekijöistä.”
”Miksi menitte sinne? Istuke aivokuorellanne on päivitetty tietojen mukaan työnantajanne toimesta aikataulun mukaisesti. Olette saanut kaikki tarvittavat vahvisteet ja päivitykset kotimaassanne Englannissa… Birmingham Biomedical… ja niin edelleen.”
Irina tunsi olonsa vaivautuneeksi, vaikka hänen olisi kai pitänyt olla huolissaan aivan muusta. Hän tunsi itsensä turhamaiseksi. Ja typeräksi.
”Halusin olla itsevarma ja kiinnostava. Halusin osata muutaman lauseen arabiaa ja pystyä keskustelemaan asioista, joista Giovanna kertoi Rafin innostuvan.”
”Kuten?”
”Musiikista, marokkolaisista elokuvista…”
”Kuulostaa vähän vanhanaikaiselta, suoraan sanottuna.”
Irina mietti, yrittikö tutkija provosoida häntä. Luultavasti.
”Minä olen perinteinen tyttö.”
Kourkos näytti hetken siltä, kuin olisi aikonut hymyillä.
”Ystävänne Giovanna suositteli teille sitä paikkaa? Kerroitte aiemmin, että tunnette hänet Helsingistä. Sanoitte, että tapasitte konferenssissa.”
”Kyllä, se tapahtui opiskeluaikana. Olimme siellä samaan aikaan vaihto-oppilaina. Kuulin, että meri on sittemmin noussut kaduille. Siitä on nyt viitisentoista vuotta.”
”Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita kuin me. Venetsiakin on vajonnut mutaan ja lietteeseen. Piditte sen jälkeen tiiviisti yhteyttä?”
”Toisinaan tiiviimmin, viime aikoina hiukan harvemmin. Mutta vaihdoin keväällä työpaikkaa ja pääsin pitämään hiukan lomaa. Hän ehdotti, että tulisin käymään täällä järjestämässä ajatuksiani. Meillä on ollut hauskat pari viikkoa ja tapasimme Rafin taidenäyttelyn avajaisissa.”
”Kyllä. Herra Moussa kertoi pitäneensä ystäväänne hiukan tungettelevana, mutta te annoitte paremman vaikutelman. Tietysti ennen kuin pistitte herra Karlovin silpuksi kesken romanttisen illallisen.”
Irina tiesi, että Kourkos provosoi häntä rahvaanomaisella sanavalinnalla, mutta hän ei kyennyt pidättelemään vastaustaan.
”Tämä on aivan kamalaa! Missä minun asianajajani on?”
Kourkos hymyili ensimmäistä kertaa koko sinä aikana, kun he olivat keskustelleet.
”Ette te tarvitse asianajajaa, neiti Hamlin. Itse asiassa teillä ei ole edes oikeutta sellaiseen.”
Irina tuijotti Kourkosta järkyttyneenä. Häntä huimasi edelleen.
”Mitä tarkoitatte? Haluan puhua asianajajan kanssa, täytyyhän olla joku, jolle… Kyllähän epäillyllä täytyy olla oikeus…”
”Totta kai, epäillyllä onkin. Mutta minä uskon teitä”, Kourkos sanoi. Hänen hymynsä pehmeni hiukan. ”Uskon, että te ette tappanut herra Karlovia. Teitä käytettiin hyväksi. Luultavasti myös herra Moussaa, mutta meidän on kuulusteltava häntä lisää.”
”Mitä tarkoitatte? Voinko minä siis mennä?”
”Ei mennä asioiden edelle”, Kourkos tyynnytteli, yhä hiukan hymyillen. ”Rouva Vanadi lähti yölennolla Johannesburgiin. Hänet otettiin aamulla kiinni lentokentältä. Toimimme yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa. Hänen osuutensa tapahtuneeseen on edelleen hiukan epäselvä, mutta näyttää siltä, ettei hän ole aivan se, joka esittää olevansa.”
”Mitä tarkoitatte?”
”Näyttää siltä, että henkilö, jonka kanssa olette pitänyt viime aikoina yhteyttä ei ole Giovanna Vanadi, vaan toistaiseksi tuntematon henkilö, joka on tekeytynyt häneksi plastiikkakirurgialla ja hypnolla. Tiedättehän, riittävän sofistikoituneilla vahvisteilla ja päivityksillä kuka tahansa voisi esiintyä hänenä. Ymmärrätte mitä tarkoitan, eikö niin?”
”Mutta Giovanna…?”
”Pahoin pelkään, että ystävänne on kohdannut ikävän lopun, luultavasti kuitenkin vähemmän sotkuisen kuin herra Karlov, ja huomattavasti vähemmän julkisen. En usko, että löydämme häntä koskaan, nämä ihmiset ovat ammattilaisia.”
”Mutta hänellä on perhe! Kuinka kukaan olisi voinut huijata…”
”Rouva Vanadi oli kiireinen asiantuntija, eikä viettänyt paljoakaan aikaa perheensä kanssa. Hän matkusti jatkuvasti ja kävi harvoin kotona. Hyvä hypno riittää kyllä puijaamaan läheisiäkin ihmisiä sellaisissa olosuhteissa — hetken aikaa.”
”Giovanna…”
”Ymmärrän järkytyksen ja vakuutan, että teemme voitavamme saadaksemme napattua syylliset. Siksi olemme täällä. Ikävä kyllä henkilö, jota piditte ystävänänne, on huijannut teitä pahan kerran ja sotkenut teidät tähän inhottavaan pikku juttuun.”
”Kuinka te voitte puhua tästä niin kevyesti?”
”Olen pahoillani, jos olin tahditon. Mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hypnoa käytetään kyseenalaisiin tarkoitusperiin. Palvelun tarjoajat eivät tietenkään mainosta sitä, mutta tämä on tavallisempaa kuin arvaattekaan. Työskentelen Europolin osastolla, joka keskittyy tällaisen rikollisuuden selvittämiseen. Kertokaa minulle vielä vierailusta klinikalla.”
”En tiedä tarkkaan missä se on, kaupungissa, mutta jossakin keskustan ulkopuolella. Menimme taksilla. Se oli aivan tavallisen näköinen klinikka katutasossa. Ikkunat oli teipattu, niissä oli italiankielinen nimi…”
”Olemme jäljittäneet osoitteen antamienne yksityiskohtien perusteella, mutta kertokaa minulle mitä siellä tapahtui. Kuinka prosessi eteni?”
”Kaikki meni kuten aiemminkin, siis kotona Englannissa. Giovanna esitteli minut tuttavalleen ja hän kyseli muutamia yksityiskohtia, minkä jälkeen odotimme ehkä puolisen tuntia, kun kaikki laitettiin valmiiksi. Jutustelimme, joimme kahvia ja selailimme lehtiä, joita odotushuoneeseen oli jätetty. Minua alkoi suoraan sanottuna vähän jännittää. En ole tehnyt sitä aikaisemmin ulkomailla. Mutta vielä enemmän minua jännitti Rafin kohtaaminen…”
”Aivan. Kertokaa tarkemmin mitä tapahtui.”
”Se oli oikeastaan aivan samanlaista kuin kotona. Hoitaja auttoi minut vuoteelle, jonka pääpuolessa oli hypno-kojeen kehä. Sain jotakin rentouttavaa ja sitten se lääkäri, jonka Giovanna tunsi, antoi minulle päivitysruiskeen kahdessa erässä. Odottelimme jonkin aikaa, että ruiske pääsi vaikuttamaan aivokuorella. Sitten kehä alkoi pyöriä ja väläytellä valojaan. Siinä vaiheessa en tietenkään enää nähnyt ympärilleni. Koko operaatioon meni alusta loppuun ehkä kolme varttia. Odottelimme vielä viitisentoista minuuttia, kun asennus oli saatu loppuun. Kun lääkäri oli vakuuttunut, että kaikki oli kunnossa, hoitaja otti minulta maksun ja me lähdimme matkoihimme.”
”Eikö teistä tuntunut oudolta, että teitä laskutti hoitaja, eikä klinikan sihteeri?”
”No, ehkä se oli vähän epätavallista, mutta en minä tiedä miten asiat täällä hoidetaan. Klinikka oli pieni ja aika karu verrattuna siihen, jota käytän kotona, eikä siellä näyttänyt olevan paljoakaan henkilökuntaa. Luulen, että hoitaja oli alankomaalainen siirtolainen.”
”Sitä klinikkaa ei ole olemassakaan. Se pistettiin pystyyn teitä varten. Entä hypno? Huomasitteko mitään epätavallista, ennen eilistä siis?”
Irina tunsi merkillisen kuristuksen vatsanpohjassaan. Hän yritti sivuuttaa sen, mitä Kourkos oli sanonut ja kokosi ajatuksensa.
”Nukuin hyvin. Seuraavana aamuna tunsin oloni itsevarmemmaksi ja tiesin asioita musiikista ja Marokon kirjallisuudesta, joita en ollut aiemmin edes tullut ajatelleeksi. Minulle ei tullut pahoinvointia. Ei mitään sivuvaikutuksia. Osasin jopa pari fraasia Marokon arabiaa ja berberiä.” Irinan hermostuneisuus purkautui nauruna.
”He ovat taitavia. Epäilemme, että kyseessä on sveitsiläiseltä klinikalta hankittu hypno, mutta se voi olla yhtä hyvin peräisin Brasiliasta. Olen pahoillani. He ajoivat päähänne haluamanne asiat, mutta niiden ohessa vieteriukon ja sen laukaisevat ehdot.”
”Vieteriukon?”
”Salamurhaajapersoonallisuuden valikoiduilla taidoilla, teidän tapauksessanne hyvin suoraviivaisilla. Kuulitte oikeita ääniä, haistoitte oikeita tuoksuja, näitte oikeiden värien yhdistelmiä — ja naps! Leonid Karlovin nimi pyyhittiin elävien kirjoista.”
Huone tuntui jälleen pyörivän ja aaltoilevan Irinan ympärillä. Hän tunsi olonsa kevyeksi, epätodelliseksi.
”Sanoitte, että uskotte minua. Voinko lähteä kohta?”
”Ette missään tapauksessa. Ymmärrätte varmasti itsekin.”
”Mutta tehän sanoitte, etten ole enää epäilty! Ette voi pitää minua täällä enää vasten tahtoani, minäkin olen uhri!”
”Siinä te olette väärässä. Jos te olisitte uhri tai epäilty, teillä olisi oikeus asianajajaan. Mutta te ette ole kumpaakaan.”
“Mikä minä sitten olen?”
“Te olette murha-ase. Te, neiti Hamlin, olette todistusaineistoa.”
Teemu Korpijärvi on helsinkiläinen kirjoittaja ja kriitikko, jonka spekulatiivisia novelleja on julkaistu suomeksi, saksaksi ja englanniksi. Hän haluaisi joskus matkustaa ja kirjoittaa Italiassa.
Varjorikko 