K. Halonen
*
I: Kohtaaminen
Me tapasimme sattumalta.
Te olisitte voineet laskeutua mihin vain,
mutta laskeuduitte mummuni pellolle.
Katsoin metsänrajasta,
kun marssitte ulos aluksesta.
Liikkumisenne oli kurinalaista,
vaikka teillä ei ole jalkoja.
Ette näyttäneet siltä,
että tulisitte rauhanomaisin aikein,
mutta kun muut teistä katsoivat tiukasti eteenpäin,
sinä katsoit minuun
ja sydämeni hypähti.
*
II: Yhteys
Olitte opetelleet monia kieliä,
suomi oli yksi niistä.
Puheesi kuulostaa kummalta,
mutta ymmärrän sinua.
Et ole tottunut muodostamaan
ihmisten kielten äänteitä.
“Turha edes yrittää”, sanoit,
kun kysyin, voisinko oppia kieltäsi.
Siinä on töräytyksiä ja korinoita,
suhisevia äänteitä,
joiden tuottamiseen tarvitaan
erityinen anatomia.
Tämän enempää en selityksistäsi ymmärrä.
*
III: Ulkopuolisuus
Radiosta tulee vain uutisia.
Vaihdan kanavaa ja kuulen niitä lisää.
Uutisissa jaetaan neuvoja uhatulle kansalle.
En halua kuulla niitä,
ja vielä vähemmän haluan,
että sinä kuulet.
Olet syntynyt muualla,
ja muualle kuulutkin.
Vieraslaji, sitä sanaa he käyttävät.
Sinut pitäisi kitkeä ja hävittää.
Piilotan sinut perunakellariin.
Tuon sinne lampun.
Sinä tarvitset valoa.
Perunakellarista kukaan ei osaa etsiä sinua.
*
IV: Tosiasiat
Me olemme sotarikollisia molemmat.
Sinä, koska hylkäsit joukkosi,
minä, koska en hylkää sinua.
*
V: Päätös
Mitä on tällainen elämä?
Elämä perunakellarissa,
ilman aurinkoa?
Niin sinä kysyt ja minä en osaa vastata.
Sinä tarvitset valoa.
Toin sinulle lampun, toisenkin,
ja siitä huolimatta näen sinun riutuvan.
Etsin tietoa polttimoista ja valaisimista,
jostain, mikä voisi pelastaa sinut.
Sydämessäni tiedän,
että minun täytyy luopua sinusta.
Sinun minusta.
Meidän toisistamme.
K. Halonen etsii itseään Tampereella. Jos hän kirjoittaisi yhtä paljon kuin uhoaa kirjoittavansa, hänen tarinansa täyttäisivät kirjastoja.
Varjorikko 