Nita Mäenpää
Äyräpää nakkasi paperitollon roskikseen. Hän oli kielten asiantuntija, mutta ei saanut yhtä vaivaista viestiä kirjoitetuksi. Ruttuisia papereita oli jo korin täydeltä, eikä hän keksinyt enää yhtään originellia aloitusta. Äyräpää ähkäisi ja nyppi muutaman höyhenen housuistaan. Hetkisen kuluttua hän tarttui taas mustekynään:
”Parahin Kaarle,
kiitos eilisen seikkailusta. Jos suvaitset tulla joskus kanssani syömään ruokalaan, kerron sinulle vähän, kuinka vanhaa kunnon kielitieteellistä tutkimusta suoritetaan. Siitä voisi olla sinulle hyötyä.
Ja jos voisit vähän valaista minua siitä verkostoteoriastasi.
Terveisin toverisi
J. Äyräpää”
Hän tuijotti hetken aikaa paperia. Se sai luvan kelvata. Äyräpää huokaisi helpotuksesta ja nojautui taaksepäin tuolillaan. Vielä eilen hän ei olisi uskonut, että haluaisi oppia jotain humpuukina pitämiltään uusilta tieteenaloilta.
*
Professori Jalmari Äyräpää heräsi aina ennen kuin aurinko ehti pilata makeita unia paahtamalla naamalle tai seinänaapuri kolistella kahvipannun kanssa. Herättyään hän aukaisi välittömästi ikkunan päästääkseen sisään raitista ilmaa kokeellisille undulaateilleen. Ne osasivat puhua jo kolmea unohdettua kieltä, joista yksi kuului metsänhaltioille. Äyräpää pelkäsi, että jonain päivänä ne onnistuisivat kasvattamaan siemenseoksestaan metsän hänen asuntoonsa, joten hän tyhjensi ruoka-astian aina poistuessaan asunnosta.
Tänä aamuna Äyräpää oli tavallista ärtyneempi. Hän asetteli huolellisesti prässätyn takkinsa hartioita ja suki harmaantunutta tukkaansa taakse tarpeettoman monta kertaa. Undulaatit höpisivät omiaan, kun mies mutisi tuskin kuuluvasti: ”Mokomakin tulokas, märkäkorva… vai että oikein verkostomaista toimintaa.” Hän nappasi salkun kirjapinon alta, sulki undulaatit puolet huoneesta vievään häkkiin ja piti niille pitkän palopuheen hyvistä käytöstavoista.
”Ei sitten niitä herjoja naapurin rouvalle! Hänellä on oikeus hakea postinsa rauhassa. Eikä myöskään mitään aspaerkaarmin kielellä”, professori täsmensi ovensuusta.
Äyräpää huokaisi syvään työntäessään avainta kielitieteiden rakennuksen alaoven lukkoon. Normaalisti hän nautti aamuista, jolloin ajatus hölkkäsi rivakasti kuin nuori ajokoira. Tänään professori ei kuitenkaan osannut nauttia. Yliopisto oli ottanut tilanhallinnallisen säästölinjan ja tiivistänyt kielitieteellisen osaston työhuoneita.
Hän painoi ulko-ovea kevyesti sisäänpäin ja väänsi avainta vinossa kulmassa. Pian lukosta kuuluikin tuttu naksahdus. Professori harppoi sisään kolkkoon käytävään ja antoi oven lukkiutua jäljessään. Opiskelijat voisivat karaista itseään odottelemalla oven takana.
Yliopistollisten merkkihenkilöiden öljyväri-iho hehkui tauluissa kelmeänä, kun käytävälamppujen värisevä loiste valaisi niitä. Äyräpää oli varma, että samat lamput olivat valaisseet rakennusta hänen astuessaan sen ovista ensimmäisen kerran.
Hän oli käynyt kuolleiden kielten opintonsa samaisessa rakennuksessa 40 vuotta sitten. Jo opiskeluaikoinaan Äyräpää oli saanut kunnian avustaa silloista vanhojen maagisten kielten professoria tutkimusprojektissa. Sittemmin hän oli jatkanut kyseisen tutkimuksen johtajana ja lopulta perinyt professorin viran. Tuota kunnianarvoista titteliä hän oli kantanut viimeiset kaksi vuosikymmentä – ja yhtä kauan hän oli saanut nauttia oman työhuoneensa rauhasta.
Nyt hänen työhuoneensa ovessa kiilteli uudenuutukainen nimikyltti. ”Kaarle Himmonen. Verkostoteorioiden professori”, professori Äyräpää luki ääneen kuin olisi tavannut inhottavan matelijan nimeä luonnontieteiden museo-osaston purkkietiketistä. Nimen luettuaan hän loi tyytymättömän katseen uuden kyltin alapuolella kyyhöttävään ajan himmentämään laattaan. Tilanne olisi toinen, jos hänelle olisi myönnetty vastaava apurahatukko.
Äyräpää työnsi oven auki ja asteli työhuoneeseen. Ainakin hän saisi nauttia hetken rauhasta ennen aamuluentoa.
”Jalmari! Kuinka mukavaa tavata toinen aamuvirkku”, sanoi leppoisa ääni huoneen toisesta päästä. Äyräpää oli tiputtaa salkkunsa järkytyksestä. Kaarle Himmonen, verkostoteorioiden professori, istui hänen lempipaikallaan ikkunan ääressä, kädessään lehti ja karvaisessa kourassaan aarteena varjeltu kiinalainen posliinikuppi.
”Krhm. Huomenta, professori Himmonen”, hän vastasi korostaen oikeaa nimitystä. Maailma syttyisi liekkeihin ja hajoaisi tuhkaksi, jos heidänlaisensa miehet alkaisivat kutsua toisiaan etunimillä.
”Sano vain Kaarleksi. Mehän jaamme työhuoneen, joten turha muodollisuus pois. Kuule, minä olen keksinyt, kuinka hämähäkit saa keräämään tietoa yksinkertaisista loitsuista. Haluaisitko nähdä, mitä ne keräsivät yön aikana kirjastosta?” Hän ei käyttänyt puvuntakkia ja oli rullannut kauluspaitansa hihat kyynärpäiden yläpuolelle. Miehen otsaa ja silmäkulmia uursivat jo muutamat syvät rypyt, mutta hiukset olivat vielä syvän tummanruskeat.
Professori Äyräpää käänsi äkkiä katseensa sisäpihan puoleen huomattuaan tuijottavansa. Hän suoristi ryhtinsä ja varmisti, että hänen puvuntakkinsa nappi oli tiukasti kiinni. Hän toivoi hartaasti, ettei Kaarle ollut huomannut toisesta lahkeesta roikkuvaa höyhentä. ”Ei kiitos. Minulla on tärkeää tehtävää tänä aamuna.”
Kaarle kohautti olkapäitään ja jatkoi lehden lukemista tyytyväisesti hymisten.
.
Äyräpää laski salkun pöydän vierelle, istahti natisevalle tuolille ja napsautti oikean kätensä sormia. Mustepullo kiertyi auki ja kynä leijaili hänen silmiensä eteen sotkuisen paperipinon alta. Hän asetti puhtaan paperiarkin lähimpään tyhjään tilaan pöydällä. Mustekynä käväisi pullossa ja alkoi sitten suihkia paperin yllä. Professori risti kätensä, sulki silmänsä ja ajatteli keskittyneesti.
”Arvoisa rehtori,
haluan esittää mitä kohteliaimman vastalauseeni uusimman tilanhallinnallisen linjauksenne vuoksi. Yliopiston professorin virka on arvokas työtehtävä, joka vaatii keskittymistä ja omaa tilaa. Työhuoneeseeni on nyt tiedekuntamme toimesta siirretty toinen viranhaltija, jonka kanssa emme jaa samoja tarpeita. En usko, että voimme saavuttaa minkäänlaisia etuja toistemme kanssa työskentelystä, sillä…”
Työhuoneen ovi paiskattiin auki. Ovensuussa sinnitellyt kirjapino romahti ja lennätti ilmoille tutkimuspapereiden ryöpyn. Äyräpään silmät rävähtivät auki, ja hän pyörähti rajusti ympäri työtuolillaan. Valkean täplittämälle parralle roiskahteli mustepisaroita – mustekynä oli keskittymisen puutteessa tipahtanut suoraan keskeneräisen kirjeen päälle. Hänen suustaan karkasi muutamia puolittaisia kirosanoja.
”Professori hoi! Professori, koe-eläinten labrassa on tapahtunut onnettomuus, tulkaa äkkiä!” ovesta sännännyt nuori mies kailotti. Professorit Äyräpää ja Himmonen ampaisivat pystyyn. Nuoren miehen katse pomppi säikähtäneen peuran tavoin kummassakin. Hänen suunsa aukeni, mutta sulkeutui taas.
Professori Äyräpää tarttui nuorukaista hartioista ja huudahti: ”Poika, lakkaa pälyilemästä ja sano asiasi!”
”Professori. Mä, oikeastaan, tuota, tarkotin toista proffaa”, nuorukainen mutisi katse lattialankuissa. Hän valahti valkoiseksi, kun Äyräpään sormet kaivautuivat entistä syvemmälle luiseviin hartioihin. ”Anteeks! Näin mua pyydettiin tekemään!”
Häpeä poltteli Äyräpään poskia. Hän, professori ja ikämies, oli antanut tunteidensa ottaa vallan tavalla, jota saattoi odottaa parikymppiseltä opiskelijapojalta. Äyräpää hellitti otteensa ja vilkaisi kiusaantuneena Kaarlen suuntaan. Kaarle penkoi työpöytänsä laatikoita ja viskeli tavaroita lattialla lojuvaan salkkuun. Äyräpää toivoi, ettei kollega ollut ehtinyt kiinnittää tapahtumiin huomiota.
Verkostoteorioiden professori ei kuitenkaan sanonut halaistua sanaa koko farssista, vaan heilautti takin olalleen, nappasi salkkunsa ja viittasi ovelle tullutta poikaa ottamaan työpöydältään pienen, lukitun laatikon. ”Tästä voi olla apua, Aatu. Onko kuningatar taas pahalla päällä?” Poika nyökkäsi ponnekkaasti sujauttaessaan laatikon kainaloonsa.
”Tuletkos mukaan, Jalmari? Jospa pahansisuiset hämähäkit vaikka kuuntelisivat vanhoja loitsukieliä”, nuorempi professori huikkasi ovelta. Professori Jalmari Äyräpää inhosi mokomaa nousukasta. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä toiseksi tässäkään asiassa.
.
Koe-eläinlaboratorio sijaitsi yliopiston hämyisessä kellarikerroksessa. Ilma oli kostea ja lämmin, ja Äyräpää tiesi, että ilmasto-olosuhteita ylläpidettiin ja valvottiin lukuisin loitsuin. Mustekynä raapusti lokikirjaan tietoja kosteuden ja lämpötilan vaihteluista oven viereisen kaapiston päällä. Kaarle oli polvistunut miehenkorkuisen lasiterraarion eteen ja tarkkaili nyt sen tapahtumia kulmat kurtussa.
Äyräpää ei ensin ymmärtänyt näkemäänsä. Hänestä näytti siltä kuin terraarioon olisi pystytetty metsä pienoiskoossa ja että joku oli unohtanut takkinsa sen pohjalle. Pienen koiran kokoluokkaa oleva hämähäkki häälyi takin yllä. Sen violetinkarvaiset jalat nostelivat kangasta samalla, kun leuat louskuttivat jatkuvasti ilmaa. Äyräpään aivot alkoivat sopeutua mittasuhteisiin. Hän tajusi, ettei kukaan ollut unohtanut takkiaan terraarioon – sen omistaja oli edelleen paikalla.
Kaarlen kurtisti kulmiaan ja totesi ääni hienoisesti väristen: ”Näyttää siltä, että yksi maisteriopiskelijoistani on joutunut myrkytyksen uhriksi.” Hän osoitti sormellaan takkia, jonka toisessa hihassa kyyhötti pienikokoinen hahmo. Äyräpää arveli hahmon olevan noin peukalon mittainen. Se näytti epäilyttävästi lapsen alastomaksi riisumalta nukelta, muttei ollut sitä. Kaarlen koehämähäkki oli kutistanut itselleen välipalaa opiskelijasta.
Aatu kyyhötti Kaarlen vieressä ja availi mukanaan tuomaansa laatikkoa. Professori Äyräpää totesi sen sisältävän joukon hyvin pienikokoisia hämähäkkejä, lasiputkiloita ja kiepin silkinohutta lankaa. ”No, emmeköhän me saa hänet tuolta ulos kahden miehen voimin”, Äyräpää totesi. Kaarle kääntyi katsomaan häntä ja pudisteli päätään.
”Ei käy laatuun veikkoseni. Jos menemme tuonne, olemme pian samassa lirissä. Sitä paitsi se sotkisi tutkimusaiheeni aivan täysin. Meidän täytyy saada kuningatarhämähäkki rauhoittumaan”, Kaarle selitti.
Aatu ojensi miehelle pienen putkilon, jonka oli täyttänyt hämähäkeillä. Kaarle otti sen vastaan käännellen sitä valoa vasten. ”Kuningatar on varmaan saanut yöllä jonkin hakuretken aikana aimo annoksen disinformaatiota. Yritän lääkitä sitä lähettämällä jälkeläisten mukana tietoa vuoristokaupunkeja koskevasta hakuteoksesta, sen pitäisi olla ainakin puuduttavaa.”
Hän aukaisi terraarion edessä olevan pienen luukun ja kaatoi hämähäkit sisään. Musta virta vilisi hopeista seittiä pitkin kohti hämähäkkiemoa. Kuningatar päästi syksyisten lehtien kahinaa muistuttavan äänen ja hakkasi terraarion lattiaa etujaloillaan. Opiskelija pinkaisi takin suojasta lähimmän kiven taakse. Yksi toisensa jälkeen pienet hämähäkit katosivat kuningattaren jauhaviin leukoihin, mutta sen silmissä palava punainen kiilto ei väistynyt.
”Niin no, tuo olikin toinen vaihtoehto. Se vain söi ne”, Kaarle totesi. Aatu ojensi hänelle toista pulloa.
Äyräpää käveli heidän vierelleen, nappasi pullon pojalta ja naputteli sitä sormellaan. Pienet mustat pisteet vilisivät ympäriinsä lasia vasten. ”Miten tämä verkostohömpötys oikeastaan toimii?” hän tiedusteli aavistuksen verran uteliaana.
Kaarle veti syvään henkeä. ”Mielenkiintoinen kysymys! Yksinkertaistettuna: annan hämähäkeille käskyn hankkia tiettyä hakusanaa koskevaa tietoa. Sen jälkeen ne pyörivät kirjastossa tallentamassa tietoa jalkojensa kautta. Suoritettuaan tehtävänsä ne juoksevat takaisin kuningattaren luokse, joka koostaa tiedoista lopullisen hakutuloksen ja luovuttaa sen opiskelijalle. Siis silloin kun luovuttaa myrkyttämiseen sijaan”, mies selitti ja vilkuili samalla terraarion suuntaan. Äyräpää nyökytteli. Hän alkoi saada langan päästä kiinni.
Selityksensä lopuksi Kaarle huokaisi syvään. Hänen ryhtinsä lysähti. ”Ei auta. En voi vaarantaa opiskelijan henkeä enää yhtään kauempaa. Minun on pyydettävä hyönteisbiologian yksikköä lopettamaan kuningatarhämähäkkini.”
Äyräpää oli vähällä napata ajatuksesta kiinni, mutta sitten se leijaili hattaraisen pilven lailla tiehensä. Hän ärähti itselleen mielessään. Vauhtia kinttuihin, turkasen aivosolut. Aivot toimivat ainoalla osaamallaan tavalla: välttelemällä tilannetta. Ne ohjasivat Äyräpään katseen kohti ikkunaa. Ulkona oli totta tosiaan kaunis syyspäivä. Paljon lintuja, jotka kohta muuttaisivat etelään. Lintuja…
”Odotas hetki sen tappokäskysi kanssa! Minulla on idea”, Äyräpää huudahti ja tarrasi kiinni Kaarlen paidanselkämyksestä ja kiskaisi hänet pois laboratorion ovelta. Kaarle kohotti kulmiaan, mutta viittasi häntä kuitenkin jatkamaan.
”Tavataan vartin kuluttua kokoushuoneessa BAM157.” Sen sanottuaan Äyräpää porhalsi ulos laboratoriosta ja kiipesi portaat yläkertaan niin huimaa vauhtia, että tunsi verisuontensa aukenevan.
*
Noin vartin kuluttua Äyräpään taskukellon mukaan hän pujahti kokoushuoneeseen. Kääröt pursuilivat kainaloista lattialle, minkä lisäksi hän oli unohtanut hienon tussinsa varastoon. Työnnellessään kääröjä pöydän päässä odottavalle paikalleen Äyräpää tuli yhtäkkiä tietoiseksi siitä, että joku tuijotti häntä. Hän vilkaisi olkansa yli.
Vastakkaisella puolella pöytää istui henkilö, jonka kanssa heillä oli sanaton yhteisymmärrys. Jos toinen oli kahvihuoneessa, oli sinne saapumista vältettävä toisen poistumiseen saakka. Mikäli he sattuivat erehdyksessä samanaikaisesti tiedekunnan käytäville, tuli poistuminen eri suuntiin suorittaa mahdollisimman vikkelään.
Valitettavasti Kaarle oli suupaltti veikko, joka tuli toimeen jopa yritys-, yhteisö- ja kansanviestinnän dosentti Aleksandra Tunkelon kanssa. Äyräpää nielaisi kurkkuunsa nousseen tahmean palan. Mahtoiko Aleksandra edelleen muistella sitä vanukasepisodia?
”Rouva Tunkelo, kuinka… mukava nähdä pitkästä aikaa”, hän yritti vaimealla äänellä.
”Neiti Tunkelo”, Aleksandra totesi ja siemaisi kahvikupistaan.
Huoneeseen laskeutunut kiusallinen hiljaisuus katkesi, kun muut osanottajat valuivat huoneeseen. Inhimillisten taikaolentojen yliopistonlehtori toi mukanaan koe-eläinlaboratorion vastaavan tutkijan. Äyräpää ei muistanut heidän nimiään, mutta hän voisi aina puhutella heitä epämääräisillä ilmaisuilla sinäkin siinä ja kertokaapa te.
Kaarle laahusti sisään viimeisenä. Hän oli rullannut paitansa hihat alas ja napittanut ne huolellisesti. Siitä ei tosin ollut liiemmin apua ulkonäön suhteen, Äyräpää pisti merkille, sillä hihat olivat aivan ryppyiset. Kaarle lysähti Aleksandran viereiseen penkkiin. Nainen kumartui taputtamaan Kaarlea olalle ja kuiskasi jotain.
Jostain leijaili epämiellyttävä tunne siitä, että ehkä Äyräpää olikin itse aiheuttanut tilanteen, jossa kollegat eivät pitäneet hänestä. Hän kuitenkin rykäisi kuuluvasti ja karkotti moisen höpötyksen päästään. Hän oli arvokkaiden vanhojen kielten asiantuntija. Aleksandra saisi kohottaa nenänsä vaikka taivaisiin asti, se ei Äyräpään arvoa vähentäisi. Viestintää, pah!
”Arvoisat kuulijat. Olen kutsunut teidät tänne koolle”, Äyräpää aloitti, levitti kääröä taululle ja kiinnitti sen muutamalla nastalla, ”kuulemaan suunnitelmastani erään maisteriopiskelijan pelastamiseksi.”
Koe-eläinlaboratorion tutkija kohotti kätensä viivasuorana kohti kattoa. ”Jos aattelit myrkyttää sen hämähäkin, se ei käy. Mun täytyy ensin tehdä perusteellinen analyysi kaikil kemikaaleil, joita haluut labraan tuoda.”
Äyräpää puisti etusormeaan kieltävästi. Hän läimäytti kepillä käärön keskiosaa. Kokouksen osanottajat kumartuivat lähemmäksi, jopa inhimillisten taikaolentojen professori, joka oli nuokkunut vaikuttavan näköisesti kovalla tuolillaan. Äyräpää napautti kepillä vielä pari kertaa tehostaakseen vaikutusta.
”Tämä tässä, hyvät naiset ja herrat, on aspaerkaamin kieltä. Se on pelastuksemme.”
”Älä hajota sitä taulua, vaan kerro jo, mitä tarkoitat. Kaikki meistä eivät vietä öitään kuolleita kieliä tavaten”, Aleksandra sanoi.
”Niin, en olettanutkaan, että sinä ymmärtäisit todellisesta viestinnästä hölkäsen pöläystä.” Äyräpää oli aloittamassa pidempää saarnaa kielten merkityksestä kulttuurin kehitykselle, kun tunsi jonkin nykäisevän hihaansa. Kauhukuvat aamulla prässätyn kankaan rypistymisestiä välähtivät sekunnin ajan verkkokalvolla.
Inhimillisten taikaolentojen professori seisoi hänen vierellään ja osoitti taululla olevaa kääröä. Professori oli huomattavan pienikokoinen, kuin jokin taikaolento itsekin. Hänen hameenhelmansa viistivät maata, mikä vahvisti erikoista mielikuvaa entisestään.
”Aspaerkaamin kieli kuului trooppisten metsien haltijoille, jotka käyttivät kuningatarhämähäkkejä kulkuvälineinä. Aiotko jutella sen kanssa?” professori kysyi hennosti.
Äyräpää punastui. Häntä harmitti, ettei ollut saanut esitellä suunnitelmaansa alusta loppuun asti itse. ”Kyllä, juuri näin. Olittepa te tarkkaavainen.”
Professori hymyili leveästi ja teki pienen niiauksen. ”Olen seurannut tutkimuksiasi pitkään. Mutta kuinka aiot tehdä sen? Olen luullut, että aspaerkaami on ihmisille mahdoton ääntä.”
Äyräpää läimäytti kätensä yhteen, kiepahti ympäri ja tarttui lakanaan, jonka hän oli tuonut kokoushuoneeseen ensimmäisenä. Hän kiskaisi sen paikaltaan. Sen alta paljastui kuparinen lintuhäkki, jossa nuokkunut undulaatti säpsähti hereille. Se sirkutti ilmoille pari kysyvää säveltä.
”En minä, mutta hän osaa!” Äyräpää huudahti.
Huone täyttyi epämääräisen kannustavista äännähdyksistä ja jostain kantautui joojookatsotaanmitätästätulee. Häntä kiinnosti vain yksi reaktio. Äyräpää kohotti innostuneen katseensa ja odotti kohtaavansa liittolaisen hymyn.
Kaarle kuitenkin vain istui paikallaan ja tuijotti eteensä.
*
Vain Kaarle ja inhimillisten taikaolentojen professori Tilda seurasivat häntä koe-eläinlaboratorioon. Aleksandra oli mutissut jotain paperitöistä, ja koe-eläinlaboratorion tutkija oli menettänyt kiinnostuksensa, kun ei puhuttukaan kemikaaleista, vaan abstraktin tasoisista asioista.
Äyräpäätähän ei moinen piittaamattomuus harmittanut. Hän ei kaivannut yleisöä, saati tunnustusta. Riitti varsin hyvin, että hän itse tiesi, miten uraauurtavaa maagistieteellistä tutkimusta hän oli saanut aikaan. Näin Äyräpää ainakin vakuutti itselleen astellessaan terraarion ovelle. Lasinen ovi liukui sivuun yllättävän kevyesti. Sisältä lehahti vastaan kostea ilmavirta ja omituinen, pähkinäinen tuoksu.
Kutistunut opiskelija näytti viilettävän jossain tekokivien lomassa. Hän oli varmasti saanut viikkokausien kuntoilut samalla kertaa, sillä hämähäkki yritti raaja toisensa perään napata juoksentelevaa nuorukaista. Äyräpää kohotti kätensä tervehdykseen. ”Oi sinä, suuri... tuota, olento.”
Hämähäkki kääntyi hitaasti. Sen silmät kiiluivat punaisina ja etujalat hakkasivat ilmaa. Läheltä katsottuna Äyräpää näki sen koko ruumiin olevan karkean pystyn karvapeitteen peitossa. Kahdesta terävästä naskalihampaasta tipahteli purppuranvärisiä pisaroita terraarion lattiaa peittävälle kasvustolle.
Hän kumartui, asetteli lintuhäkin huolellisesti maahan ja avasi luukun. Undulaatti hypähti Äyräpään sormelle ja lauleskeli tietämättömänä suuresta tehtävästään. Äyräpää toivoi, ettei hämähäkki satuttaisi lintua. Se oli yksi hänen suosikeistaan, pieni sininen undulaatti, jonka hän oli salaa ristinyt Fransiksi.
Hämähäkki näytti unohtaneen opiskelijan. Se tuli nyt lähemmäksi. Äyräpää haistoi mädäntyneen lihan ja puoliksi maatuneiden lehtien sekoituksen. Hän värähti, mutta alkoi viittoa linnulle. Magia värähteli hänen sormenpäissään, kun hän viesti linnulle ainoalla mahdollisella yhteisellä tavalla.
”Mene nyt, Frans. Käske sitä lopettamaan riehuminen”, hän kuiskasi ja heilautti kättään. Frans pyrähti lentoon ja kiersi terraarion muutaman kerran ympäri ennen kuin asettui sen keskellä olevalle puunkarahkalle.
”Ku la liia akk kamnlak hii bu kumhuk”, undulaatti lauloi. Sen ääni värähteli sanojen lopussa tavalla, jota Äyräpää kuvaili edellisen sanan laulamiseksi, mutta myös etukäteiseksi liukumiseksi kohti tulevaa sanaa. Kaikki tapahtui samalla sekä nykyisyydessä että menneisyydessä.
.
Hämähäkki seisahtui. Sen karvaiset raajat heiluivat levottomasti eri suuntiin. Laulun jatkuessa hämähäkki perääntyi. Se kipitti kohti terraarion perällä odottavaa hämähäkinverkkoa, joka näytti tällä hetkellä samalta kuin ompelupurkin perälle unohdettu lankarulla ja sen sata muuta kaveria. Verkko kiristyi, kuin hämähäkki kiipesi sen päälle ja alkoi kahmia säikeitä suuhunsa. Se kutoi jotain.
Äyräpää siristi silmiään. Hänen näkönsä ei ollut enää entisellään, mutta verkon säikeisiin muodostuneesta tekstistä saattoi erottaa sanat: ”Tietoa vasemmalta. Tietoa oikealta. Ei tiedä, mitä uskoa. Tolkun ihmiset. Hallitus myrkyttää juomavettä. Lampaat.” Hän tunsi puistatuksen nousevan selkäpiitään pitkin. Millaista potaskaa yliopiston kirjastoon oli oikein pesiytynyt?
Frans ei vähästä lannistunut, vaan puhkesi uuteen säveleen. Hämähäkki keinahteli kevyesti laulun tahtiin. Sen liikkeet kävivät raukean verkkaisiksi. Yksi verkonsäikeistä napsahti poikki. Punaisten silmien kiilto himmeni himmenemistään, kunnes se muistutti tulipalon sijaan hempeää ilta-aurinkoa. Hämähäkki laskeutui alas ja asettui suuren kiven taakse. Jos hämähäkeillä olisi silmäluomet, Äyräpää ajatteli, kuningatar olisi sulkenut ne ja ottanut päivätorkut.
Hän nosti häkin syliinsä ja viittasi Fransia lentämään sisään. Kun lintu oli turvassa, Äyräpää etsiskeli katseellaan opiskelijaa. Kaukaa häntä ei tarvinnut hakea, sillä opiskelija oli Äyräpään huomaamatta kiivennyt hänen takkinsa taskuun. Äyräpää kuuli etäisesti puhetta muistuttavaa äännähtelyä, mutta niin pieneltä olennolta se muistutti lähinnä hiiren piipitystä. ”Älä huoli, kyllä sinut vielä kuntoon saadaan. Saat tästä hyvästä tulla ajoissa loppuvuoden luennoille”, hän murahti. Ei tässä nyt sentään auttanut ruveta ihan pehmoksi vanhoilla päivillään.
.
Lintuhäkki kädessään ja opiskelija taskussaan Äyräpää asteli pois terraariosta. Hän laski häkin maahan ja levitti kädet voittajan elkein. ”No, miten pieni näyteluento vanhoista kielistä maistui?” hän aloitti, mutta saikin sen sijaan huomata joutuneensa karhunsyleilyyn. Kaarle puristi häntä tiukasti. Äyräpää tajusi kauhuissaan, että ei tuntenut enää maata jalkojensa alla.
”Hei hei HEI, en minä nyt mitään erikoista tehnyt! Laske alas!” Äyräpää huudahti ja mietti takkiparkaansa. Ja sitä opiskelijaakin, joka sen taskussa asusti.
”Haha, sinä se jaksat aina ärtyillä, kuomaseni. Kiitos kovasti. Pelastit opiskelijaparan ja oikeastaan koko projektini”, Kaarle sanoi ja laski Äyräpään alas. Hän taputteli sovinnollisesti Äyräpään takkia suoremmaksi.
Tilda liukui lähemmäksi laboratorion nurkka-altaan luota. Hän hymyili leveästi. ”Uskonpa, että tänä vuonna yliopiston säätiö, hmm, laulaa ylistyslauluja rahoitushakemuksellenne.”
.
Ehkäpä verkostomaisessa menossa oli sittenkin svengiä.
Nita Mäenpää on oululainen kirjoittaja, kriitikko ja historian väitöskirjatutkija. Tarinoissa Mäenpäätä kiehtovat ristiriitaiset henkilöhahmot ja pölyisten arkistokaappien salat.
Varjorikko 