Mikko Rauhala

Mies vaelteli päämäärättömästi öisen laitakaupungin kaduilla katse visusti katukiveyksessä. Tasaisin välein sijaitsevat lyhtypylväät valaisivat katua siellä, missä sattuivat toimimaan. Hänen varjonsa kulki hänen vierellään häntä itseäänkin kookkaampana.

Harmaat pilvet peittivät taivaan ja kylmä syystuuli puhalsi kadun läpi. Mies veti pitkän nahkatakkinsa kiinni enemmän tavan kuin vilun vuoksi. Takin liepeet olivat lätäköistä roiskuneesta kurasta kastuneet.

Auto kääntyi hänen peräänsä edellisestä risteyksestä ja pysähtyi. Miehestä tuntui, että häntä tarkkailtiin. Hän jatkoi kävelyä, mutta vilkaisi taakseen. Musta katumaasturi. Mies ei tunnistanut autoa, eikä häntä kukaan koskaan etsinyt, päinvastoin. Ehkä kuljettaja vain epäröi ajaa yöllä yli kaksimetrisen korston ohitse.

Sellainenkin oli toisaalta harvinaista. Vaikka mies oli pitkä ja jykevärakenteinen, häneen harvoin kiinnitettiin erityistä huomiota. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan autoa tarkemmin. Ajovalojen loisteessa kuljettajaa ei nähnyt siristelemälläkään.

Auto kääntyi jalkakäytävän kautta ympäri ja pujahti sivukadulle. Tarkkailun tunne hellitti, mutta jokin tilanteessa häiritsi miestä. Hän puristi silmänsä kiinni, ravisti päätään ja jatkoi eteenpäin.

Läheisessä porttikongissa pariskunta syleili toisiaan. Alkoholin haju leijui vahvana ilmassa. Molemmat ärsykkeet yhdessä herättivät hänen herkistyneessä mielessään vanhan, juuri ja juuri tavoitettavissa olevan muiston, jonka hän olisi mieluummin sulkenut kokonaan pois.

Mies ja nainen – Elaine? Viiniä. Menetetty itsehillintä. Pieni, ohikiitävä hetki läheisyyttä.

Jotain pahaa oli seurannut tuosta kohtaamisesta, siitä mies oli varma. Hän työnsi ajatukset tottuneesti syvälle mieleensä. Jos hän vain pitäisi yksityiskohdat piilossa, ehkä ne eivät olisi niin pahoja kuin hän pelkäsi.

Oven paukahdus havahdutti miehen mietteistään. Pariskunta oli kadonnut. Hyvä niin, hän tuumi. Jos joku muu olisi yhyttänyt heidät tähän aikaan ulkoa, ties mitä olisi tapahtunut. Hän tarttui ajatukseen ja maisteli sitä hetken, mutta päätyi jatkamaan matkaansa. He eivät tarvinneet häntä.

Seuraavan risteyksen kohdalla mies säpsähti hetkeä ennen kuin jostain kaukaa alkoi kuulua puhelimen pirinää. Hän käänteli päätään ja paikallistettuaan äänen lähti juoksemaan sitä kohden. Päästyään pirinän kohdalle hän käänsi katseensa varovaisesti aavistuksen verran ylöspäin. Pirinä kuului toisen kerroksen avonaisesta ikkunasta, jota koristivat repsottavat verhot ja lehtiään tiputteleva huonekasvi.

Rakennuksessa oli kaksi rappua. Vaistoansa seuraten mies asetti kätensä oikeanpuoleisen oven kahvalle. Lukko naksahti auki ja ovi avautui naristen. Hän harppoi portaat toiseen kerrokseen, jonne itsepintainen pirinä häntä opasti. Perille päästyään hän painoi korvansa lähimmän oven pintaa vasten. Puhelin pirahti viimeisen kerran kuin tehtävänsä suoritettuaan. Tämä se oli.

Mies tarttui oven reunaan ja avasi sen pieneen yksiöön. Hän antoi katseensa liukua huoneen läpi. Pari kuivahtanutta kasvia koristi niukasti kalustettua huonetta. Päädytön sänky sijaitsi yhdessä nurkassa, pieni kirjoituspöytä toisessa. Ympäri huonetta lojui sekalaisia roskia, ja pieni keittokomero pursusi likaisia astioita.

Huoneessa ei näkynyt ketään, mutta se oli oikea paikka. Täällä asui joku, joka tarvitsi häntä. Mutta miksi? Kirjoituspöytä tuntui kutsuvan, joten hän asteli sen luokse. Latausjohdossa roikkuvan kännykän ja sekalaisten papereiden seasta hänen huomionsa kiinnitti alassuin lojuva valokuvakehys. Hän nosti sen pystyyn.

Valokuvasta killitti iloinen pieni lapsi, parin vuoden vanha. Hän tunsi piston sydämessään. Huoneessa ei näkynyt jälkeäkään siitä, että siellä asuisi lapsi. Asukas oli varmasti menettänyt omansa.

Nyt mies tunsi asukkaan ja tiesi, mitä hän tarvitsi. Hän etsi kynän ja tarpeeksi tyhjän paperinpalan. Sitten hän raapusti lappuun pari sanaa ja jätti sen nojaamaan vasten pystyyn nostettua valokuvaa. “Saat anteeksi.”

Kyynel valui miehen poskelle, ja lisää oli tuloillaan. Hän hakeutui kohti vessaa. Ovi oli kiinni, mutta sen oikean reunan alta hohti hieman valoa. Hän painoi rivan alas ja tunsi jonkin painavan ovea. Hän avasi sen hitaasti ja varovaisesti. Ovea vasten istualtaan nojannut nainen valui lattialle makaamaan.

Naisella oli yllään mustat rintaliivit ja polvipituinen hame sekä sukkahousut. Kalpeita, uurtuneita kasvoja ympäröivät pitkät, punaiset hiukset – kuin Elainella. Hiuksiakin punaisempana erottui vasemmasta kyynärtaipeesta vuotanut pieni verivana, jonka syytä ei tarvinnut kauaa etsiä. Injektioruisku repsotti yhä kiinni kädessä mustelman ympäröimänä.

Mies painoi omat murheensa mielestään ja kokeili pikaisesti naisen kaulaa. Sydän löi, vaikka heikosti. Hän hymyili painaessaan kätensä naisen otsalle ja rinnalle.

Hän oli löytänyt etsimänsä.

*

Elaine nukkui miehen vieressä hiljaa tuhisten. Mies seurasi katseellaan Elainen hämärässä juuri ja juuri erottuvien kasvojen linjoja ja punaisina aaltoilevia hiuksia. Pian hänen olisi lähdettävä. Kutsu oli itsepintainen, mutta kaukainen ja heikko. Ei hän muuten olisi voinut vastustaa sitä näinkään pitkään. Ehkei olisi kannattanut vastustella lainkaan.

Hän sulki silmänsä, kuunteli kutsua tarkemmin. Nuori mies pahoissa vaikeuksissa. Kaukana. Toivottavasti hän ehtisi takaisin Elainen luokse.

Mies koetti hellästi Elainen pyöreää vatsaa. Siellä sykki vahva uusi elämä. Mies hädin tuskin tunsi Elainen elinvoiman lapsen peittäessä alleen kaiken muun. Se syntyisi pian, ehkä ilman häntä. Hän siirsi kätensä alemmaksi ja antoi voimansa virrata vahvistamaan synnytyskanavaa. Toivottavasti se riittäisi.

Valmistettuaan Elainea koitokseen mies nosti kätensä, oikaisi pitkäkseen sängylle ja otti Elainen syleilyynsä. Tämä haukotteli ja venytteli. Mies kirosi läheisyydenkaipuutaan. Olisi ollut helpompaa, jos Elaine ei olisi herännyt.

Elaine avasi silmänsä raukeasti hymyillen, mutta huomasi sitten miehen synkän ilmeen ja vakavoitui. “Mikä nyt on?” Elaine kysyi unisesti.

“Minun täytyy mennä. Jossain on joku, joka tarvitsee minua, kuten sinä kerran tarvitsit.”

Elaine kurtisti kulmiaan. “Milloin palaat?”

“En tiedä.” Hän vilkaisi Elainen vatsaa. “Ehkä liian myöhään. Tein hyväksesi, minkä voin. Palaan mahdollisimman pian.”

Elainen kasvot vääntyivät ahdistuneeseen irvistykseen ja hän kääntyi pois. “Painu sitten minne huvittaa.”

“Elaine…” mies aloitti, mutta sanoja ei tullut. Hän halasi Elainea takaapäin, mutta tunsi syleilyssä kylmyyden. Kutsu vahvistui, tai hän ei jaksanut vastustaa sitä enää. Hän nousi ja lähti.

*

Sade ropisi miehen kasvoille ja huuhtoi mukanaan syvältä mielen syövereistä nousseet muistot. Hän istui kumarassa puistonpenkillä ja nojasi jykevää leukaa ristissä oleviin käsiin. Hänen silmänsä tuijottivat läpimärkien hiuskiilojen läpi sadepisaroista aaltoilevaa likaista lammikkoa.

Naisen läsnäolo puistossa tuntui vahvana. Hän ei ollut mennyt kotiinsa sen jälkeen, kun mies oli löytänyt hänet vessasta myrkytyksen kourissa. Miksei? Mies ei ymmärtänyt. Mutta se ei ollut hänen asiansa. Hän eli vain pitääkseen naisen turvassa.

Tunnustellessaan puistoa mies huomasi myös toisen läsnäolon, heikon tai piilottelevan. Hän muisti auton öisellä kadulla viikko sitten. Tunne maistui samalta, oudon tutulta. Seurattiinko häntä? Hän heijasi vasemmalta oikealle, eteen ja taakse, mutta tunne oli liian heikko paikantuakseen. Hänen pitäisi kävellä ympäriinsä.

Ajatusketju katkesi, kun mies yhtäkkiä aisti naisen hädän. Velvollisuus ensin. Hän suoristautui määrätietoisesti reilun kahden metrin pituuteensa ja lähti ripein askelin puiston läpi työntäen eteensä sattuneet puunoksat vaivattomasti syrjään. Puiston laidalla sijaitsi pieni kulmaus, jossa viheraluetta reunustavan muurin nurkka muodosti muutaman tiheän pensaan kanssa varjoisan sopen. Pensaiden takaa mies erotti vaimeaa mutta kiivasta hengitystä.

Pyyhkäistyään pensaat tieltään hän näki äänen aiheuttajan. Maassa istui polvillaan haalistuneen mustaan farkkupukuun pukeutunut laiha, vaalea nuorimies, joka puuhasteli tajuttoman naisen äärellä. Paita oli revitty auki, ja oikea rinta roikkui ulkona. Nuorukainen oli juuri repimässä naisen housuja alas, mutta säpsähti pensaiden takaa ilmestyvää jättiläistä ja heilautti oikeassa kädessään olevaa veistä tämän suuntaan.

Mies nappasi ranteesta vaivattomasti kiinni vasemmalla kädellään ja väänsi siitä veitsen irti. Sitten hän iski moukarimaisen nyrkkinsä hyökkääjän kasvoja vasten kerran toisensa jälkeen, kunnes vaara oli varmasti ohi. Kun hän päästi irti veitsikädestä, hyökkääjä luhistui hervottomana maahan.

Naisen hiusten seasta pilkotti tummempaakin punaista. Verijälkiä. Mies silitti hiuksia ja tunnusteli elonmerkkejä. Verenvuoto oli vähäistä, eikä vakavia vammoja ollut. Hän peitti paljastetun rinnan parhaansa mukaan, nosti naisen kevyesti maasta ja käveli puiston porttia kohden.

Laskettuaan naisen varovaisesti portin viereiselle puistonpenkille mies ryhtyi korjaamaan vahinkoja. Vuoto tyrehtyi, haava sulkeutui, ja hiljalleen nainen avasi silmänsä.

“Mm… mitä tapahtui?”

“Olet turvassa.” Miehen ääni soi puhtaana, mutta sanojen muodostaminen oli vaivalloista. “Menisit jo kotiin.”

Nainen tuijotti miestä suu auki. Tämä katsoi maahan ja kääntyi porttia kohden. Nainen yritti koota ajatuksiaan. “O-olenko nähnyt sinut jossain?” hän änkytti.

Mies pysähtyi epäröimään ja käänsi kasvonsa takaisin naiseen. Toinen suupieli kohosi vaisuun hymyyn, kun hän nyökkäsi kerran. Sitten hän synkistyi taas, pudisti päätään ja harppoi portista ulos.

Nainen jäi kalpeana tuijottamaan pelastajansa perään.

*

Mies käveli jälleen kerran öistä katua pitkin vailla päämäärää. Puiston tapahtumien jälkeen hän ei ollut enää tuntenut naisen läsnäoloa tai vointia. Tämä ei enää tarvinnut – tai halunnut – hänen apuaan. Osa hänestä olisi halunnut jäädä naisen elämään, mutta hän tiesi, että menetys jäisi pienemmäksi näin. Tämän naisen kohdalla hän oli tehnyt velvollisuutensa, ei enempää eikä vähempää.

Ajatuksissaan hän harhaili ympäri kaupunkia, kunnes havahtui puhelimen pirinään. Hän muisti äänen heti, kuten risteyksenkin. Ääni kutsui häntä, tarvitsi häntä, mutta vivahde oli outo. Se maistui mustalta autolta, tarkkailulta, menneisyydeltä. Hän irvisti, mutta seurasi ääntä samaa reittiä kuin viimeksi.

Vastaan tulivat tuttu toisen kerroksen ikkuna, nyt jo selkeästi kuollut koristekasvi ja porraskäytävän ovi. Nainen ei enää tarvinnut häntä, mutta näin läheltä mies tunsi asunnon silti tyhjäksi. Hän avasi ulko-oven, kiipesi portaat ja avasi oven. Huone oli lähes viimeistä piirtoa myöten sellainen kuin hän muisti. Lapsen kuva vain oli kadonnut ja hänen kirjoittamansa lappu rypistetty kasaan.

Pöydälle jätetty puhelin jatkoi vaativaa soimistaan. Hän poimi sen käteensä ja painoi nappia.

“Katso ylös”, sanoi soinnukas baritoni langan toisessa päässä. Sitten puhelu katkesi.

Mies henkäisi syvään, herkisti aistinsa, kohotti katseensa ikkunasta pitkästä aikaa ylös taivaisiin. Pilvet puhuivat hänelle, ja hän tiesi, minne mennä.

*

”Ponnista, ponnista!” Adele huusi. Hän oli seudun kokenein lapsenpäästäjä, mutta haastekin oli paljastunut sen mukaiseksi.

Elaine ei jaksanut enää edes huutaa, mutta pää pullahti lopulta esiin ja sitä myötä loputkin verisestä vauvasta. Adele ei ollut koskaan nähnyt isompaa vastasyntynyttä. Valuva verinoro huoletti häntä, mutta vähänpä sille saattoi tehdä.

”Näytä…” sanoi Elaine heikosti.

Adele pyyhki vauvaa ja nosti sen Elainen nähtäväksi. Vauva hymyili varovaisesti. ”Äiti”, se sanoi, ja päästäjä lähes pudotti sen.

Elaine hymyili takaisin. ”Chaz, isäsi mukaan.” Sitten uusi supistus sai hänet irvistämään. ”Vieläkö?”

Adele laski vauvan Elainen viereen ja kiinnitti huomionsa taas alas. ”Ponnista vain vielä”, hän yritti kannustaa, mutta Elaine ei noudattanut ohjetta. Tämän pää retkahti hervottomana sivulle.

”Äiti! Äiti!!!” lapsi parkaisi ja käänsi päänsä tomerasti kohti Adelea. Pienet silmät olivat täynnä vihaa. ”Isä olisi voinut estää tämän. Missä hän on? Missä?!”

Adele haukkoi henkeään, mutta sai vaivoin soperrettua: ”Poissa, asioilla, en tiedä.”

Lapsi irvisti ikenillään. ”Pysyköön sitten poissa. Vie minut täältä. Jos isä tuleekin katsomaan mitä jätti jälkeensä, ei hänkään osaa kysyä perääni. Siitä pitää siskoni huolen.”

Adele vilkaisi Elainen haaroihin. ”Sisko?” Ehkä hän voisi vielä tehdä jotain, leikata Elainen auki…

”Älä hänestä huoli, ei hänestä ollut koskaan eläjäksi”, poika sanoi silmät viiruina.

*

Harpottuaan liki loputtomat portaat ylös mies avasi näköalatasanteen oven. Lähellä korkeaa reuna-aitaa seisoi puukeppiin nojaava lähes parimetrinen hahmo pitkät hiukset ja mustat takinliepeet tuulessa lepattaen.

“Niin, minä kutsuin sinua”, hahmo sanoi lakoniseen sävyyn ja hymyili. Hymy kouraisi miestä vatsasta. Kasvot olisivat voineet kuulua hänelle itselleen, elleivät ne olisi vanhuuden rypyillä. “Mitä nyt? Etkö enää muista minua? Tuntenetko enää itseäsikään, Chazakiel?”

“Miten tiedät minusta?” mies kysyi. Samalla hän otti pari askelta eteenpäin, yritti saada tilanteen hallintaansa.

“Muistat vielä nimesi. Mutta muistatko Elainen?”

Mies kavahti taaksepäin. Muistot tulivat taas, eikä niitä tällä kertaa voinut torjua. Hän putosi polvilleen. Elaine kuivuneessa verilammikossa kuollut lapsi sisällään.

Sekasikiö otti keppinsä kanssa vaivalloisen askeleen häntä kohti. “Surullista, toistat vanhaa kuviota. Seurasin sinua ja edellistä kohdettasi. Kuten he kaikki, hänkin näytti aivan äidiltä.” Hän huokaisi. “Lopulta olit heille molemmille yhtä lailla avuksi.”

Sanat kaikuivat miehen korvissa, mutta eivät tarttuneet häneen. Hän oli pudonnut liian syvälle omaan mieleensä. Lopulta hän sai taas suunsa auki: “Mitä haluat?”

“Älä huoli, en halua sinusta enempää kuin mihin pystyt. En halua sinusta isää. Haluan vain elää.”

Mies keskittyi hetken, viritti aistinsa äärimmilleen. Sekasikiö – poika? – oli elänyt paljon pidempään kuin kukaan pelkkä ihminen, mutta se oli jo vanha ja sairas. Sen näki koskettamattakin. “En voi. Taistelen ihmisten puolesta ihmisten syntejä vastaan. Puuttuminen luontaiseen kuolemaan ei ole osa suunnitelmaa.”

“Pötyä! Ikään kuin itse olisit enää omien syntiesi jälkeen osa suunnitelmaa. Keksit tuon vain selitykseksi, mikset ollut pelastamassa äitiä. Voit parantaa minut, jos vain tahdot. Olet sen velkaa, jos et minulle, niin äidille.”

Miehen kasvot vääntyivät irvistykseen. Poika oli oikeassa, hän oli velkaa Elainelle. Hän oli syypää nopeaan ja vaikeaan raskauteen ja siihen, ettei ollut läsnä synnytyksessä. Mutta sekasikiön syntymä oli todellakin synti, hänen syntinsä. Se oli erottanut hänet suunnitelmasta, heittänyt hänet etsimään kaikuja aiemmasta tarkoituksestaan. Hän pudisteli päätään.

Poika hymähti, keräsi voimansa ja harppasi vaivalloisesti kaiteen päälle. “Minussa on ihmistä. Itsemurha on ihmisen synti. Aloitetaan siitä. En anna sinulle anteeksi tänään, isä, mutta jos saan tilaisuuden, ken tietää huomisesta?” Hän levitti kätensä ja kaatui rauhallisesti reunan yli.

Hetkeäkään ajattelematta mies hyppäsi poikansa perään ja syöksyi pää edellä maata kohden. Hän muisti tuulen kasvojaan vasten, muisti vauhdin tunteen ja häntä vetävän painovoiman. Hän tunsi paineen lapaluidensa välissä ja oikaisi kädet taakseen. Takki lensi tuuleen ja paidan selkämys repesi. Hän kuuli tutun havinan korvissaan, ja hänen vauhtinsa kiihtyi nopeammin kuin mihin pelkkä painovoima pystyi. Hän lähestyi itsevarmasti hymyilevää poikaansa hetki hetkeltä.

Ehkä he voisivat vielä pelastaa toisensa.

 

_____

Mikko Rauhala on helsinkiläinen spefikirjoittaja, joka pitää genrerajojen ylityksistä ja kovista ihmiskohtaloista. Kotoisimmillaan hän on kovan maailmanloppuscifin parissa. Rauhala kirjoittaa Aurelia Leon sivuilla (https://aurelialeo.com/category/aurelia-leo-presents/infinite-metropolis/) kuukausittain ilmestyvää Infinite Metropolis -sarjaa yhdessä Edmund Schlusselin kanssa. Hänen kirjoittajasivunsa löytyy osoitteesta http://rauhala.org/.