Vaihettumisvyöhyke

Riina Salmi

Mittatilauspuku. Tyypillä oli päällään helvetin mittatilauspuku.

Se oli leikannut hiuksensa lyhyiksi ja päässään sillä oli paksusankaiset lasit. Sen kaakatus tunkeutui korvakäytäviin bassojen jumputuksen ja juhlijoiden hälinän läpi.

Miten se jaksoi pitää pukua päällä? Helteessä?

Elle hörppäsi omenasiideriä, ja hampaat painuivat kylmää metallia vasten. Niska ja selkälihakset jännittyivät. Janina roikkui hyypiön käsivarressa ja nauroi kaikelle, mitä se suustaan päästi.

Ne tulivat lähemmäs.

Rillipää purjehti mökin läpi Janina vanavedessään, ja ihmismassa taipui heidän tieltään kuin rantaheinä.

“Elle, sää et olekaan vielä tavannut Karoliinaa”, Janina sanoi ja siveli kalliiseen kankaaseen verhoiltua hartiaa, “Elle on mun eksä.”

“Vai eksä-Elle. Hauska tavata.”

Tyypin kädenpuristus litisti rystyset kiinni toisiinsa.

Seuraavaksi hän sai tietää, että Karoliina opiskeli kauppatieteitä. Karoliina kävi töissä. Niin, ja Karoliina kävi salilla – ainakin seitsemän kertaa viikossa, eiväthän takin läpi pullistelevat hauikset vain jääneet huomaamatta?

Janina ja rillipää yrittivät innostaa hänet keskusteluun ja rupattelivat päivän polttavista aiheista, lämpimästä säästä ja Väen viimeaikaisesta liikehdinnästä. Elle havahtui vasta, kun Janina osoitti sanansa suoraan hänelle.

“Miten sulla on mennyt viime aikoina?” Janina kysyi ja rypisteli kulmakarvojaan kovin huolestuneena.

“Tosi hyvin”, Elle sanoi.

“Käytkö sää töissä?” hyypiö kysyi.

“En.”

“Koulussa?”

“En.”

Rillipää hymyili, ja poskiin ilmestyivät syvät urat kuin puukon viillot.

“Eiköhän se joku suunta sullekin vielä elämässä löydy.”

Elle huojui paikallaan ja tuijotti punertavaa taivaanrantaa ja illassa tummenevaa merta. Heinänkorret kutittelivat paljaita sääriä, nenään tunkeutui auringon kuumentaman saven ja merilevän lemu. Iloiset kiljahdukset ja kaiuttimien jumputus kajahtelivat kauempana hiekkarannalla.

Majakkaa muistuttava vartiointitorni kohosi niemen päässä ja heitti varjon hänen päälleen. Torni oli tyhjä. Merellä ei myöskään näkynyt vartioiden veneitä, vaikka niiden olisi kuulunut vahtia rantaa kellon ympäri.  

Ellellä oli toisessa kainalossaan sixpack ja toisessa kumivene, joka oli koristeltu hymyilevien krokotiilien kuvilla. Hylätyn veneen hän oli napannut mukaansa mökin pihasta.

Hän kumartui poimiakseen maasta kiven, mutta pysähtyi. Ranta oli täynnä tölkkejä, käärepapereita ja muovipusseja. Ihmiset juoksivat veteen ja sieltä pois pysähtymättä heittämään kiveä veteen tai lausumaan vaadittua loitsua. Miksi hänen pitäisi vaivautua, kun kukaan ei vahtinut, että käräjillä tehtyjä sopimuksia noudatettiin?  

Elle jätti loitsut sikseen ja kahlasi veteen, joka tuntui loppukesästä huolimatta luonnottoman lämpimältä. Virnistelevät krokotiilit hypähtelivät, kun hän työnsi paatin veteen ja rojahti mahalleen kyytiin. Hän laski jalkansa reunan yli ja potki niin, että veden lasinen pinta särkyi tuhansiksi sirpaleiksi.

Pohkeita poltteli. Kukaan ei ollut estämässä, joten hän sätki niin kauan, että Nallikarin hiekkaranta erottui vain viivana selän takana. Tahmea hiki valui nenää pitkin, ja jumputus hiipui kuulumattomiin.

Elle kellahti selälleen ja avasi siiderin. Taivas valui hiljalleen punaisesta tummansiniseksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon aikaa kului. Hän vain ajelehti.

Janina pelasi luultavasti lentopalloa kavereidensa kanssa. Nyt hän varmaan juoksi hiekalla, ja pitkät, ruskeat hiukset liehuivat selässä. Hän löisi pallon vastapuolelle, hiekka pöllähtäisi korkealle. Hän säntäisi kentän reunalle, jossa rillipää odottaisi. Se kaappaisi Janinan käsivarsilleen, kallistaisi häntä ja puhdistaisi kielellä hänen nielurisansa…

Siideri valui kasvoille ja silmiin. Elle ponnahti ylös ja pärski. Hän viskasi siideritölkin niin pitkälle kuin jaksoi ja tarttui seuraavaan. Tölkit lentelivät yksi toisensa perään meren tyynelle pinnalle, perässä meni vielä muovinen pakkauskin.

Hengitys aaltoili rinnassa. Ei hän edes ottaisi Janinaa takaisin, hän tolkutti itselleen, hänellä oli sentään periaatteita. Silti silmien takana kirveli.

Vedenpinta alkoi kuplia etäällä, ensiksi hiljaa, mutta sitten ärhäkkäästi kuin se olisi kiehunut. Säikähdys tuikkasi selkärankaan kuin sähköisku. Olisi pitänyt arvata. Vartioita ei ehkä näkynyt, mutta se ei tarkoittanut, etteikö häntä tarkkailtaisi. Elle laskeutui vatsalleen veneeseen ja työnsi jalkansa veteen. Oli aika häipyä.

Krokotiilin pää rutistui hänen painonsa alla. Oliko vene ollut koko ajan näin tyhjä?

Hän polski vauhtia, ja kasvot melkein viistivät vedenpintaa. Kurkusta karkasi epäuskoinen hörähdys. Hän oli keskellä Oulunselkää, vene ei kestäisi rantaan asti. Hän vilkaisi vasempaan. Toisessa suunnassa näkyi saari, joka oli lähempänä. Vai näyttikö se vain siltä?

Elle sätki veneen ympäri. Hän kauhoi vettä ja yritti pitää katseensa poissa kauempana kuplivasta vedenpinnasta. Ajatuskin siitä, mitä vaahdon keskellä saattaisi näkyä, pelotti.

Saari ei näyttänyt tulevan yhtään lähemmäksi. Pian kumivene oli kurtistunut palloksi vatsan alle. Ilma poreili pintaan paatin kyljestä, mutta vaikka hän yritti tukkia reikää kämmenellään, kuplien virta ei lakannut.

Lopulta hänen oli pakko hylätä tunnistamattomaksi lytistynyt muoviriekale ja jättäytyä veden varaan. Kädet läpsyttelivät kuppeina leuan alla, niska jännittyi kaarelle kuin jousi.

Henki rahisi kurkussa, mutta ilma ei riittänyt huutamiseen. Kuului vain sydämen jyske tärykalvoja vasten.

Saari oli sumea möhkäle näkökentässä. Pian lihaksia ei enää polttanut, ei edes kivistänyt. Jalat painuivat kuin itsestään kohti pohjaa.

Siinä se sitten oli.

Perkele.

Pää vajosi melkein kokonaan pinnan alle. Voimakas virtaus tarttui häneen ja työnsi häntä eteenpäin. Hän liukui vettä pitkin kuin kuollut lehti.

Varpaat tömähtivät hiekkapohjaan. Virtaus lakkasi. Hän asetteli jalkansa alleen ja kompuroi kohti rantaa. Jokaisella askeleella ruumis muuttui raskaammaksi.

Reidet antoivat periksi rantahiekalla, polvet ottivat kehon painon vastaan. Hän haroi veden lyhyistä hiuksistaan, kellahti kyljelleen ja antoi yön sammua ympäriltään.

Aurinko yritti porautua silmien läpi etuaivolohkoon. Pieninkin liike sai lihakset sykkimään kivusta. Hän hengitti, mutta kuuma, pysähtynyt ilma tukki nenän.

Oli jo iltapäivä, kun Elle nousi hiekalta ja ryhtyi huitomaan ohi ajaville veneille. Lopulta tummansininen vartijan moottorivene pysähtyi ja poimi hänet kyytiinsä.   

Vartija ei sanonut sanaakaan koko matkan aikana. Kun he pysähtyivät Nallikarin rantaan, Elle hoipersi maihin ja mutisi kiitoksen. Pisarat ryöppysivät aurinkoa vasten häikäisevänä seinämänä, kun mies kurvasi matkoihinsa.

Pää oli kuin ruuvipuristimessa. Hiusten seassa oli hiekkaa.

Elle maleksi aallonmurtajaa pitkin majakkaa muistuttavan tornin ohi. Hän laskeutui rantakiviä pitkin törmälle, josta oli edellisenä iltana aloittanut purjehduksensa. Kivet raapivat paljaita jalkapohjia. Yllätyksekseen hän löysi laukkunsa juuri sieltä, minne oli sen jättänytkin. Kännykkä, lompakko ja avaimet olivat sisällä. Hän sujautti jalkansa sandaaleihin.

Pitäisikö soittaa taksi vai kävellä äidin kämpille? Hän voisi käydä suihkussa ja mennä sitten kaupungille. Hän vietti päivänsä usein norkoillen liikkeissä ostamatta mitään. Nyt hänellä oli kuitenkin tunne, että hän tarvitsi uusia vaatteita. Puku voisi olla hyvä hankinta.

Maa vavahteli.

Korvissa humisi. Ensiksi Elle luuli kuulevansa oman sykkeensä, mutta hän vilkaisi merelle ja näki veden vaahtoavan taivaanrannassa. Peilityyni pinta rikkoutui aalloiksi törmää vasten. Paha aavistus vajosi vatsanpohjaan. Hän hölkkäsi kivikon ja rantahiekan läpi pyörätielle. Vavahtelu voimistui. Aallot löivät rantaan kerta toisensa jälkeen voimakkaammin.

Räsähdys.

Aalto räiskähti korkealle, ja vesi hyökyi rannalle. Halkeama lävisti vartiointitornin kivijalan.

Elle pinkaisi juoksuun. Hän rynnisti metsäpolulle ja jatkoi matkaansa kohti keskustaa. Äidin asunto oli yli kilometrin päässä rannasta.

Sandaali putosi jalasta, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan pysähtyä poimimaan sitä. Jalkapohjat tömähtelivät maahan, toinen repeytyi verille soraa vasten.

Kun hän pääsi autotielle, oli pakko taittua kaksin kerroin ja ottaa tukea polvista. Hengitys raapi kurkkua, suussa maistui metalli. Hän sylkäisi. Möljän silta ei ollut kaukana ja sieltä olisi enää muutama sata metriä äidin kämpille.

Jyrähtelyä.

Se mikä häntä seurasi saavuttaisi pian kuivan maan eikä sitä kiinnostaisi, kuinka monesti hänen kestävyystreeninsä olivat jääneet välistä.

Elle pakotti lyijynraskaat koipensa liikkeelle. Nivelet huusivat tuskasta, ja selkäranka painui kasaan joka askeleella. Hän hölkytti kerrostalojen ohitse. Ikkunoiden takana ihmiset laskivat paksuja terässuojia paikoilleen. Autoja kaahasi ohi niin, että asfaltti savusi. 

Kun hän ylitti Möljän sillan, vesi kuohui ja ärisi hänen allaan. Hän nilkutti toiselle puolelle ja laskeutui salmen rantaan, josta alkoi vastarakennettu asuinalue. Meren puolella varjo kohosi puiden ylle.

Äidin kerrostalo häämötti kauempana salmen rannassa. Arkkitehtikilpailun voittanut murju, jolla se aina ylpeili. Elle keräsi voimansa ja ontui eteenpäin. Veriset varpaanjäljet painuivat pyörätiehen. Maa vavahteli niin, että näkökenttä sumeni ja kalliit, vaaleat kerrostalot helisivät.

Hän suuntasi suoraan kerrostalon salmen puoleiselle seinustalle, parvekkeiden luokse. Äidin asunto oli pohjakerroksessa, mutta hän ei voinut luottaa siihen, että tämä tulisi avaamaan etuoven summeria soittaessa. Lasitetun parvekkeen ikkuna oli auki.  Elle linkutti parvekkeelle ja hyppäsi valurautaista kaidetta vasten. Hetkeksi hän juuttui vatsastaan kiinni ja keinui puomin päällä.

Olkapää oli muljahtaa sijoiltaan, kun hän kierähti kaiteen yli ja putosi kyljelleen terassille. 

“Kuka helvetti siellä on!”

Askelten kolinaa. Äiti säntäsi ovelle kasvot punaisina.

“Se oon mää.”

“Elle, mitä sää täällä teet?” äiti kysyi ja hänen silmäänsä laajenivat. “Onko tuo verta!”

“Äiti, oletko sää laittanut suojat paikoilleen?” Elle lenkkasi olohuoneeseen. Valtavat ikkunat olivat paljaat.

“Varo, ettet sotke mattoa!”

“Äiti, nyt on kiire!” Elle ei edes yrittänyt väistää pöyheää nukkamattoa, vaan harppoi ikkunalle, tarttui vetonaruun ja alkoi rullata myrskysuojainta paikalleen. Ajan jäykistämä metalli laskeutui tuskallisen hitaasti. 

“Kyllä sääkin aina ilmestyt ihmeellisiin aikoihin. Ensiksi ei viikkoihin mitään ja nyt – “

“Pane se parvekkeen ovi kiinni!”

Elle sai myrskysuojan paikoilleen ja ampaisi toiselle ikkunalle. Suoja alkoi kitistä alas, ulkona pyörätien asfaltti halkeili. Kanaalin vesi tulvahti yli äyräiden ja löi kerrostalon seinään.

Jyrähtely yltyi korviahuumaavaksi.

Myrskysuoja oli melkein alhaalla, kun varjo lankesi auringon eteen.

Suomuinen jalka laskeutui salmen rantaan, ja kynnet, pitkät ja kaarevat kuin norsun syöksyhampaat, raapivat sementin pintaa. Elle kurkisti myrskysuojan raosta. Kerrostalon kokoinen möhkäle kulki asuinalueen yli. Raajat, jotka kannattelivat ruumista, olivat korkeat ja laihat kuin nosturit. Vesi roiskui takkuisesta, merilevän täplittämästä selästä. 

Sillat, talot ja puut hypähtelivät, kun Näkki asteli kohti keskustaa.

“Kyllä nyt on aikoihin eletty.”

Elle selasi vimmaisesti televisiokanavia.

“En mää ajatellut, että tällaista pitäisi vielä vanhoilla päivillä sietää.”

Jyrinä oli päättynyt parikymmentä minuuttia sitten. Ruudulla kulki varoitus ulkona liikkumisesta, mutta yhdeltäkään kanavalta ei löytynyt lisätietoja tilanteesta. 

“Että sitä näkee vedenväkeä keskustassa. Aivan ennenkuulumatonta.”

“Ei se ole ennenkuulumatonta”, Elle sanoi, “kyllä sää olet nähnyt Väkeä aiemminkin. Sitä paitsi nyt ei ole sun vanhat päivät.”

“Sääkin ilmestyt tänne aivan kauhean näköisenä. Johtuuko tämä siitä sun ja Janinan erosta?”

“Äiti, ei nyt – “

Ellen peukalo pysähtyi kaukosäätimellä. Ääntä ei kuulunut, mutta ruudussa näkyi täyteen pakkautunut tori. Ruudun alareunassa luki Maakunnan Väenasiainkäräjät, ja otsikon alla vilisti tekstiä. Elle ei kuitenkaan keskittynyt ohitse kiitäviin lauseisiin, vaan hänen katseensa kiinnittyi puhujakorokkeisiin. Kivisiin korokkeisiin oli veistetty maakunnan vaakuna: linna ja Näkin pyrstö. Ne olivat tuttu näky torilla, mutta nyt niiden ympärillä parveili ihmisiä. Turvamiehiä, kalliisiin pukuihin sonnustautuneita miehiä ja naisia, ehkä he kuuluivat käräjäneuvostoon?

Kamera huojahti alas. Hetken kuva heilahteli ja särisi asfaltissa, mutta kun se nousi ja osoitti merelle päin, Elle säpsähti niin, että oli lentää takapuolelleen nukkamatolle. Valtava sammakkomainen pää nousi merivedestä, ja ulkonevat silmät mulkoilivat puhujakorokkeita. Olento oli ahtautunut kaupunginteatterin ja Kiikelin saaren väliin ja asettanut käpälänsä satamalaiturille. Pilaantuneen levän pystyi melkein haistamaan ruudun läpi. Sen silmät leimusivat ja suu liikkui, mutta ääntä ei kuulunut. Puhujakorokkeella seisova kaljupäinen mies katsoi olentoa niska kenossa ja sanoi jotain. Miehen täytyi olla käräjien tuomari.

Kuva nytkähteli ja pysähtyi. Hetken näytti siltä, että lähetys loppuisi kokonaan, mutta sitten kaiuttimet räsähtivät, ja kuva lähti liikkeelle. Elle naputti television ääntä kovemmalle.

“Meillä on suuri kunnia ottaa vastaan maillamme vedenväkeä näiden vuosien jälkeen”, kaljupää sanoi. “Saamme varmasti keksittyä ongelmaan kumpaakin osapuolta tyydyttävän ratkaisun.”

Näkki avasi suunsa ja sen ääni raastoi tärykalvoja. Elle peitti korvansa ja oli pudottaa kaukosäätimen.

“En ole tällä tyydyttääkseni teitä. Olisin voinut aiheuttaa tuhoa pelkästään nousemalla merestä, mutta päätin tällä kertaa hillitä aaltoja.”

“Niin tietysti, kiitos vielä”, käräjätuomari kiirehti sanomaan. “Olen pahoillani tästä teille koituvasta vaivasta. Ymmärrättehän, että kaikki eivät käsitä Väen voimia. Heille ei ole selvää, kuinka tärkeää on seurata Väenkäräjillä tehtyjä päätöksiä.”

“Teidän tehtävänne on tarkkailla, että säädöksiä noudatetaan. Sekä metsän-, taivaan- että vedenväki on kertonut minulle, että viimeisen vuoden aikana ihmiset ovat rikkoneet rajasopimusta jatkuvasti.”

Elle puristi kaukosäädintä hikisessä kädessään. Viime kerran Väenkäräjät oli pidetty yli kuusi vuotta sitten, ja niissä oli sovittu, millaisia toimintatapoja ihmisten oli noudatettava, kun he oleilivat Väen asuma-alueiden lähellä. Ympäristö oli pidettävä siistinä, eikä alueilla saanut kiroilla. Väkeä oli myös lepyteltävä erilaisilla loitsuilla.

Elle muisti hämärästi seuranneensa televisiosta kymmenen vuotta sitten, kuinka raja-alueita ihmisten ja Väen välillä oli sovittu, mutta tällöin Väen edustajana oli ollut Kouko.

Käräjätuomari kääntyi neuvostoon päin. Sanoista ei saanut selvää, näkyi vain huitovia käsiä ja puheesta väpättäviä leukoja. Tuomari pyyhkäisi kasvojaan nenäliinalla ja levitteli käsiään Näkille.

“Nuoret rikkovat käräjien sopimuksia helposti, he eivät osaa kunnioittaa teitä. Suurin osa heistä ei ole koskaan nähnytkään Väkeä.”

“Siinä tapauksessa teidän on valvottava heitä tarkemmin”, Näkki sanoi ja mulkoili neuvostoa. “Lisätkää vartijoidenne määrää maalla ja merellä ja vartioikaa jokaista raja-aluetta.”

Neuvoston jäsenet vilkuilivat toisiinsa ja liikahtelivat penkeillään epämukavasti. Uurteet kaljupään otsassa syvenivät monta senttiä.

“Mutta kustannukset… niitä ei ole otettu huomioon budjettiriihessä. Käräjäneuvosto ei voi käyttää kunnan rahoja ihan mihin tahansa.”

Otus upotti käpälänsä veteen. Hetken näytti siltä, että se oli lähdössä, mutta se nostikin vettä valuvan nyrkkinsä laiturille. Koura avautui, ja rannalle vierähti pulloja, paperikääreitä, siideritölkkejä ja…

Kumivene, joka oli koristeltu hymyilevien krokotiilien kuvilla.

Ellen vatsalaukku jähmettyi sementiksi.

“Tässä on näyte siitä, mitä mereen heitettiin pelkästään viime yön aikana”, Näkki sihisi. “Ihmiset eivät myöskään enää lausu vaadittavia loitsuja, kun he uivat vesistöissä. Olen luvannut pysytellä poissa joista ja järvistä, joita ihmiset käyttävät, mutta tätä me emme siedä. Jos tämä jatkuu, olemme valmiita palaamaan vanhaan järjestelyyn. Säännölliset ihmisuhrit kelpaavat Väelle oikein hyvin.”

“Tämä on todella kuvottavaa. En ymmärrä, kuka voisi tehdä tällaista”, tuomari puuskahti.

“Niin siinä käy, kun nuorilla ei ole tekemistä”, äiti sanoi Ellen vierestä ja pudisteli päätään, “ruvetaan tekemään ilkivaltaa ja kaikki kärsivät. Ja kuinka vaikeaa voi olla ennen uimaan menoa heittää kivi veteen ja sanoa: Näkki maalle, minä veteen?”

Elle nyökkäsi. Hänen kasvonsa olivat tunnottomat. Ruudulla jakkupukuun sonnustautunut nainen astui puhujakorokkeelle ja selvitti kurkkuaan.

“Huomautan, että vanhaan järjestelyyn palaaminen… hankaloittaisi arkeamme. Ja nyt puhutaan kuitenkin vain muutaman ihmisen tekemästä ilkivallasta. Väen ja ihmisten välinen rauhansopimus on voimassa koko maan laajuisesti.”

“Voimme sovitella asian toisellakin tavalla”, otus sanoi. Tämän katseessa häivähti ovela pilkahdus joka kieli, ettei se ollut täysin pahoillaan keskustelun saamasta suunnasta. “Ihmisten oikeuskäytännöt ovat monimutkaisia, Väki on tottunut tehokkaampiin ratkaisuihin.”

“Mitä te ehdotatte?”

“Antakaa meidän… jututtaa niitä ihmisiä, jotka ovat lianneet vesistöjämme. Väki antaa heille sopivan rangaistuksen, ja voimme katsoa, että asia on soviteltu tällä kertaa.”

“Ai te rankaisisitte paria ihmistä vain?”

Kaljupään otsa sileni tasaiseksi kuin munan kuori. Neuvosto puhkesi supatteluun. Nyökkäilyä. Lisää supattelua. Elle ei edes huomannut pidättävänsä hengitystä. Kun tuomari kääntyi, hänen poskensa hehkuivat tyytyväisyydestä.

“Kuulostaa kohtuulliselta. Uskokaa, että me Väenasiainkäräjillä otamme luontoa vastaan tehdyt rikokset erittäin vakavasti. Tarvitsetteko apua rikollisten löytämisessä?”

“Ei hätää”, Näkki sanoi ja tämän suu venyi virnistykseen, joka halkaisi kasvot korvasta korvaan, “tiedän kyllä keitä etsin.”

Havupuut vilistivät ohitse vihreänä sumuna. Elle painoi kaasua. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä etelään, mutta keskustan läpi kulkeva valtatie oli ollut tukossa autoista. Hän oli kääntynyt, ajanut pohjoiseen ja päässyt Linnanmaan liittymästä moottoritielle.

Kytkinnesteen katku leijaili autossa edelleen. Ruosteinen Opel-parka ei ollut tottunut äkillisiin kiihdytyksiin. Äiti oli vastustellut, kun hän oli ottanut toisen autoista, mutta hän ei ollut pysähtynyt selittämään. Hän ei ollut edes katsonut televisiolähetystä loppuun, vaan oli napannut auton avaimet ja väittänyt menevänsä asioille. 

Valkoinen Audi kiilasi eteen kumit ujeltaen, ja Elle polkaisi jarrua paljaalla, verisellä jalkapohjalla. Opel heittelehti hänen allaan kuin raivotautinen koira, mutta pysyi tiellä. Hän hakkasi torvea ja kiroili niin, että sylki lensi.

Elle kuroi matkan edellä ajavaan autoon niin lyhyeksi, ettei sitä voinut kutsua turvaväliksi. Hän piti vauhdin tasaisena ja puri hampaitaan yhteen. Audi oli jo ehtinyt ohittaa kaksi seuraavaa autoa jonossa.

Jos hän pääsisi tarpeeksi pitkälle pohjoiseen, hän voisi pyytää uutta istuntoa Lapin Väenasiainkäräjiltä. He voisivat päättää hänen tuomiostaan toisin. Joskus lehdessä oli ollut juttuja ihmisistä, jotka olivat saaneet turvapaikan toisesta maakunnasta ja heidän tuomiotaan oli muutettu uudessa käräjäistunnossa.

Iltapäiväaurinko välähteli puiden lomasta ja piirsi läiskiä verkkokalvoille. Laakeat peltomaisemat ja havuryteiköt kiitivät ohitse, ja moottoritie vaihtui maantieksi. Elle rullasi ikkunan auki, nenää kutitteli pakokaasun ja kuuman asfaltin tuoksu. 

Jossain kaukana jyrähteli, vaikka taivas oli pilvetön. Tien oikealla puolella puut harvenivat ja niiden välistä avautui näkymä keltaisena loistavalle rypsipellolle. Horisontissa mäntyjen ylle piirtyi harmaa möhkäle, kuin pieni vuori tai tunturi. Paitsi että tämä vuori käänsi päätään. Sen silmät hohtivat kilometrien päästä kuin valonheittimet.

Metsänhiisi. Kouko.

Puhelin soi. Elle sävähti ja oli ajaa penkereen yli. Hän hapuili laukkuaan ja sai nostettua puhelimen vapisevin sormin korvalle.

“H-haloo?”

“Elle? Hyvä, että vastasit, me huolestuttiin jo, että mitä sulle on käynyt!” Janinan ääni räpätti korvaan. “Ootko sää kunnossa?”

“Ei mulla oo mitään hätää.”

“Mihin sää katosit sieltä rannalta?” Rillipään ääni. Ellen käsivarret jännittyivät kuin hänen päälleen olisi heitetty sangollinen jääpaloja. “Sua ei näkynyt koko iltana.”

“Mää menin äidin kämpille.”

Ohitse kurvasi auto. Joku jonossa hakkasi torvea.

“Ajatko sää?” Janina kysyi.

“En. Tai siis joo, mulla tuli yks juttu.”

“Et kai sää vaan yritä lähteä kaupungista?”

Elle vilkaisi sivulleen. Tunturin kokoinen hahmo oli peittynyt puiden taakse, mutta askelten jyminän kuuli edelleen.

“Ehkä?”

“Teitkö sää eilen jotain siellä rannalla?” Janina kysyi.

“En tietenkään!”

“Jos sää yrität päästä pois kaupungista, sun olisi hyvä tietää, että ne aikoo sulkea maakunnan rajan”, rillipää pisti väliin.

“Mitä?”

Läänejä kiersi muuri. Rajan yli pääsi vain tarkastuspisteiltä.

“Siitä kerrottiin just uutisissa”, tyyppi jatkoi, “mutta kuule, vaikka sää olisitkin tehnyt jotain, niin on silti parempi, että tuut takasin. Meitä huolettaa sun puolesta.”

“Niin varmaan”, Elle sylkäisi ennen kuin onnistui hillitsemään kieltään. Luurista kuului hyypiön huokaus.

“Mää tiedän, että me ei oikein tunneta toisiamme. Sää et varmaan tykkää musta. Mutta sillä ei oo nyt väliä, Väki on lähtenyt liikkeelle ja mä luulen, että ne suunnittelee jotain. Ne kerto varmasti tahallaan…”

 Mutta Elle ei kuullut, mitä Väki oli tehnyt tahallaan. Taivaalta kuului huminaa. Kuin ilma olisi halkeillut.

Hän kohotti katseensa, ja kännykkää pitelevä käsi valahti kylkeä vasten. Taivaalla näkyi piste, joka kasvoi kovaa vauhtia. Pian hän erotti siivet, jotka olivat pitkät kuin matkustajalentokoneella. Olento syöksyi lähemmäs. Sen pää muistutti kotkaa, ruumis oli pitkä ja suomuinen kuin käärmeellä. Elle ei ollut juuri koskaan keskittynyt koulussa muinaistiedon tuntien sisältöön, mutta kyseessä ei voinut olla kukaan muu kuin ilmanhaltija Lievo.

Otus jylisi ylitse, ja hetkeksi tuli pimeää, kun sen valtava ruho peitti auringon. Varjo väistyi, ja auringon säteet tuikkasivat silmiin. Lievo jatkoi matkaansa kohti keskustaa. Elle päästi huokauksen purkautumaan huulien välistä.

Ilmavirtaus tarttui autoon ja paiskasi sen vastaantulevien kaistalle. Sisuskalut hyppäsivät, sydän tukki henkitorven. Rekka vyöryi suoraan häntä kohti.

Aika – vaikka sen piti olla vain sanonta – todellakin hidastui. Elle painoi jarrua ja kiskaisi rattia kaikin voimin. Opel teki melkein yhdeksänkymmenen asteen käännöksen kohti tien reunaa. Runko tärisi, ja sora sivalsi auton kylkiä, kun hän ajoi pitkin pientaretta. Rekka ärjyi ohitse. Auton perä rauhoittui ja renkaat lakkasivat tempoilemasta.

Maailma palautui normaaliin nopeuteensa. Hän antoi hartioidensa rentoutua ja käänsi rattia päästäkseen takaisin maantielle.

Rysähdys. Pää kopsahti selkänojaan. Takaa tuleva auto ei törmännyt häneen kovaa, mutta siitä huolimatta keula heittelehti ja luisui pientareen yli. Auto rymisi rinnettä alas, ja Elle näki pajuja, koivunrungon, lisää pajuja, vettä ja multaa –

– kunnes hän ei nähnyt mitään.

Elle ei ollut varma, miten päin hän oli. Nenää ja niskaa jomotti. Hän tuijotti pitkään valkoista säkkiä edessään ennen kuin ymmärsi sen olevan tyhjentynyt turvatyyny.

Hän painoi turvavyön kiinnikettä, mutta mitään ei tapahtunut.

Ilta-aurinko heijastui joen pinnasta, maantieltä kantautui ohi suhahtelevien autojen pörinää. Aikaa ei ollut voinut kulua paljoa, hän ei ollut aivan varma, oliko hän sulkenut silmiään hetkeksikään. Ehkä joku oli jo laskeutumassa pientaretta alas hänen avukseen?

Hän katseli ympärilleen, silmät liikkuivat kuin siirapissa. Käsi hapuili ovenkahvaa, mutta ovi ei auennut. Vasta silloin hän huomasi, että kuskin puoleisesta ikkunasta näkyi multaa. Auto oli kääntynyt melkein ylösalaisin. Hän heilutteli käsiään, varpaitaan, päätään. Kaikki tuntuivat olevan kunnossa, vaikka niskaan koskikin.

Konepelti oli pysynyt jokseenkin ehjänä, mutta puunoksa oli lävistänyt tuulilasin. Karahka oli iskeytynyt hänen oikealle puolelleen, mahdollisesti vääntänyt turvavyön kiinnittimen käyttökelvottomaksi. Hän yritti pujahtaa vapaaksi, mutta turvavyö vyötärön ympärillä ei antanut periksi senttiäkään. Ei voinut kuin nojata poskea ikkunaa vasten ja katsella virtaavaa vettä.

Pajupuskista kuului rasahtelua. Ruohonkorret taittuivat aluskasvillisuuden seassa, mutta ketään tai mitään ei näkynyt. Hetken hiljaisuuden kuluttua lasinsirut kilahtelivat aivan tuulilasin vieressä. Elle siristi silmiään. Jos päätä käänsi oikeaan kulmaan, rantakiviä vasten erottui pieniä, pörröisiä siluetteja. Sydän pysähtyi hetkeksi aivan kuin se olisi unohtanut, kuinka pumpata verta aivoihin. Oli vain yhdenlaisia olentoja, joista saattoi auringonpaisteessa erottaa pelkän siluetin.

Kalmanväkeä.

“Hei, ei kellään teistä sattuisi olemaan saksia?” Elle kysyi ja naurahti.

Olennot tuhisivat vaimeasti ja lasinsirut helähtelivät käpälien alla. Hän erotti yhteensä kolme siluettia. Ne tepastelivat hänen kännykkänsä yli, joka oli lentänyt törmäyksessä ulos.

“Haluaisitteko käydä hakemassa apua?”

Tuhina ja askelten kahina jatkuivat. Siluetit näyttivät tulevan lähemmäs. 

“Joku tuolla ylhäällä voisi ehkä pysähtyä, jos kysytte.”

Taustapeilistä heijastui tiheää pajupensaikkoa, autotie ei näkynyt rinteen juurelle lainkaan.

Ellen suu oli kuiva kuin se olisi ollut täynnä hiekkaa. Kalmanväki ei näyttäytynyt ihmisille juuri koskaan. Kuolemansairaat olivat joskus väittäneet nähneensä heitä.

Siluetit olivat nyt aivan hänen nenänsä edessä. Tuhina lakkasi. Olioiden kasvoja ei voinut nähdä, mutta silti tuntui siltä kuin ne olisivat katsoneet suoraan silmiin. Silmäkuoppia kihelmöi. Elle ei mahtanut ajatuksilleen mitään, ne lipuivat itsepintaisesti edelliseen iltaan. Hän näki mökin. Uimarannan. Kumiveneen.

Hiki pisteli otsaa ja kainalokuoppia. Hän yritti epätoivoisesti olla kuvittelematta purjehdusretkeä, mutta oli kuin ajatukset olisi kiskottu esiin ongenkoululla hänen kallonsa pohjalta. Silmien eteen ajelehti kuva rypistyneestä veneestä ja siideritölkeistä.

Olennot puhkesivat kiihtyneeseen vikinään.

“Ettehän te aio tehdä tuosta mitään johtopäätöksiä? Kai mulla on oikeus ajatella.” 

Käpälät rapsahtelivat, ja hiekka pöllysi. Siluetit kirmasivat joentörmälle ja pulahtivat yksi toisensa perään veteen.

“Ei teillä ole mitään todisteita mua vastaan!” Elle karjui. Mutta oliot olivat kadonneet. Ainoastaan laineet liplattivat rantakiviä vasten.

“Potkaiskaa edes mun kännykkä tänne!”

Ilta hämärtyi, ja autojen hurina hiipui kuulumattomiin. Hiljaisuuden rikkoi vain hyönteisten surina veden yllä.

Auringon viimeiset säteet olivat maalanneet taivaalla seilaavat pilvenharsot vaaleanpunaisiksi, kun joen pinta alkoi nousta. Paksua vaahtoa muodostui pinnalle. Vesi poreili ja hiipi huolestuttavasti kohti auton konepeltiä, ja Elle alkoi riuhtoa turvavyötä kaikin voimin.

Lopulta vesi tulvahti maininkina rannalle ja hyökyi tuulilasin kautta sisään. Aalto räiskähti Ellen kasvoille ja hänen oli pidätettävä hengitystään. Kuohut rauhoittuivat, ja kun hän avasi silmänsä, Näkki istui rantavedessä ja mulkoili autoa pyöreillä silmillään. Sillä oli sama sammakkomainen pää, sama merilevän sotkema turkki, samat pitkäkyntiset käpälät, mutta se näytti pienemmältä kuin aiemmin.

Yhdellä harppauksella Näkki oli auton luona. Se pyöräytti käpälällään Opelin ympäri ja riuhtaisi oven irti kevyesti kuin laastarin.

Silmien edessä uiskenteli pisteitä. Elle ei osannut muuta kuin toljottaa suu auki roikkuen, kun olio sivalsi kynnellään turvavyön poikki. Notkeat sormet nostivat hänet autonpenkiltä, ja hän oli varma, että seuraava pysäkki olisi joen pohja.

“Hei, jos sää oot huolestunut luonnosta niin älä hyökkää mun kimppuun! Mene kostamaan jollekin öljysheikille!” Elle huusi. Hän irrotti jäljelle jääneen sandaalin jalastaan ja heitti sen kohti Näkin päätä. Kenkä kimposi suomuisesta nahasta eikä olio edes kääntänyt päätään. “Mää tunnen myös yhden kauppatieteilijän. Se markkinoi muistaakseni jotain lihatuotteita, se on vaaraksi ilmastolle!”

Näkki harppoi rantakiviä pitkin kauemmas joen rantaan. Kun autotietä ei enää näkynyt, se laski Ellen rantahiekalle ja istahti itse vedestä pilkistävälle särkälle. Se kääri pitkän pyrstönsä rullaksi törmälle.

“Kaikki aikanaan”, se sanoi. “Ensiksi minulla on sinulle kysymys. Kuinka voit?”

Elle katsoi otusta hämillään.

“Tosi hyvin”, hän takelteli.

Hän oli luullut, ettei hänelle ollut käynyt kolarissa kuinkaan, mutta nyt koko maailma näytti olevan kevyen sumuverhon takana. Hän jännitti lihaksensa ja valmistautui hurjaan rynnistykseen ryteikön suojaan, mutta kun hän ponnisti jaloilleen, tummat varjot peittivät näkökentän. Hän hoiperteli ja lysähti otuksen rullatulle hännälle.

“Selvä. Syö mut sitten.”

“Ei kiitos”, Näkki sanoi, “minulla on parempi ehdotus. Voisitko katsoa tännepäin hetkeksi?”

Heidän silmänsä kohtasivat, ja jälleen Elle tunsi kihelmöintiä silmäkuopissaan. Muistikuvat pulpahtelivat esiin mielen perukoilta ja vilistivät silmien ohi kuin nopeutettu videonauha. Edellisen illan bileet, rutistunut kumivene, rillipään omahyväinen virne. Näkymätön koukku nyki muistoja esiin jostain vielä syvempää. Pieleen menneitä työhaastatteluja, maksuhäiriömerkintöjä, pitkiä iltoja tietokoneen ääressä ja – Elle tunsi korviensa kuumenevan – lukemattomia, toinen toistaan mielikuvituksellisempia hakusanoja pornosivustoilla.

“Vai niin”, Näkki sanoi ja rapsutteli merilevää leuastaan. Se oikaisi ryhtiään ja risti pitkäkyntiset sormensa. “Halusit siis kysyä minulta jotain?”

“Joo”, Elle sanoi. Hän yritti selvittää ajatuksensa, mutta sydän pumppasi verta silmien taakse raskain sykäyksin. “Miksi teidän pitää häiritä mua? Menkää valittamaan ympäristösaasteista joillekin isoille yrityksille.”

“Me olemme neuvotelleet jo vuosien ajan halukkaiden yritysten kanssa. Olemme antaneet heille erinäisiä vapauksia, mikäli he ovat kyenneet tarjoamaan meille vastapalveluksia. Väki on mieltynyt moniin ihmisten rahalla saataviin mukavuuksiin.”

Toivo läikähti Ellen rinnassa.

“Voinko mää tehdä teille jonkun vastapalveluksen?”

“Onko sinulla varaa kehittää esimerkiksi veden alla toimivia älypuhelimia ja Väen tarkoituksiin sopivia sovelluksia?”

Elle nielaisi.

“Ei.”

“Aivan. Älä kuitenkaan huoli, suunnitelmiimme ei kuulu tällä hetkellä sinun tai kenenkään muunkaan rankaiseminen. Sen sijaan meillä on eräänlainen… rekrytointi käynnissä.”

Elle nyökytteli, vaikkei ollut aivan varma, mitä esitti ymmärtävänsä. Pään lihakset tykyttivät, ja hän ei olisi halunnut mitään muuta niin kovasti kuin kellahtaa kyljelleen ja nukahtaa, oli hän sitten Näkin hännän päällä tai ei.

“Tämänpäiväiset käräjät olivat tarpeelliset, jotta saisimme ihmiset liikkeelle. Olemme valinneet heistä muutamia haastateltavaksi ja juuri sinun kaltaisiasi olemme etsineet.”

Elle kohotti katseensa. Jokin Näkin puhetavassa ei vakuuttanut, mutta olio jatkoi ennen kuin hän ehti sanoa mitään:

“Sinussa on valtavasti potentiaalia. Minä näen sen.”

“Mihin?”

“Miltä kuulostaisi uuden maailmanjärjestyksen luominen?”

Olento kastoi kyntensä jokeen, ja vedenpintaan muodostui pyörre. Vauhti kiihtyi, kunnes kurimuksen pohja tuli näkyviin. Vaahdon ja tyrskyjen keskellä näkyi välkähteleviä valoja, ihmeellisiä geometrisia muotoja, rakennelmia.

Kaupunki?

Otuksen silmät kimmelsivät valossa, ja vasta silloin Elle pani merkille, etteivät ne pullottaneet samalla tavalla kuin päivällä. Sen ulkomuoto oli kaikkiaan miellyttävämpi, kynnet ja suomut näyttivät pehmeämmiltä.

“Aloitamme ottamalla tämän maakunnan haltuumme. Tulet huomaamaan, että johtamistapamme on huomattavasti järkevämpää ihmisiin verrattuna. Me ymmärrämme, kuinka tärkeää on huolehtia luonnon kantokyvystä samalla, kun nautimme nykyajan mukavuuksista.”

“Joo.” Ellen huulet liikkuivat itsestään.

“Tarvitsemme kuitenkin ihmisten apua, jotta voimme aloittaa hallintokautemme.”

“Hallintokauden… Siis ilman ihmisuhreja?”

Näkki oli hiljaa niin lyhyen hetken, että sitä tuskin huomasi.

“Tietysti.”

Pyörre kasvoi. Se kohosi vedenpinnasta, kunnes muistutti vihreänkuultavaa luolaa. Kuohujen seasta maalle asteli vedenväkeä. Osa mateli maata pitkin, osa käveli kahdella jalalla. Joillakin oli korvissaan AirPodit, ja jotkut tuijottelivat älykännyköitä.

Puiden latvoissa humisi. Elle vilkaisi taivaalle ja näki parven ilmanväkeä kiitävän ohitse.

Näkki ojensi käpälänsä häntä kohti. Käpälän, joka muistutti yhä enemmän kättä.

“Tule mukaamme.”

Elle oli huomaamatta noussut jaloilleen, mutta epäluulo sai varpaat kaivautumaan hiekkaan.

“Voit tietysti myös jatkaa matkaasi”, olio sanoi, “sinähän olit ajamassa pohjoiseen Lapin käräjille? Jos he saavat tietää, mitä teit eilen, sinulle annetaan luultavasti jonkinlaisen tuomio. Sakkoja, vankeutta, jotain yhtä turhaa. Me kuitenkin tiedämme, ettei se ole tarpeellista.”

Olio oli muuttunut nyt pitkäksi, häikäisevän kauniiksi naiseksi. Ellen varpaat päästivät irti sannasta. Sydän hypähteli rinnassa. Ennen kuin hän ehti pohtia pidempään, hän oli jo astellut Näkin viereen.

“Loistava valinta. Näen jo nyt, että sinusta tulee erinomainen työntekijä.” Nainen taputti Ellen päätä. “Lähdetään.”

Vedenväki suuntasi kohti maantietä, ja Elle tepasteli heidän mukanaan. Vesimassa kohosi joesta ja seurasi perässä kuin utelias eläin.

Valot välkehtivät heidän ympärillään. Vasta kun Elle vilkaisi alas, hän huomasi, että hänen ylleen oli ilmestynyt täydellisesti istuva, tummanvihreä puku. Hän kohensi solmiotaan, ja jokin hänen mielessään liikahti. Ajattelisiko Janina hänestä toisin, jos nyt näkisi hänet?

He nousivat maantielle. Ilta-auringon viimeiset säteet tarttuivat ohi kiitävien ilmanhaltijoiden siipiin. Tien pientareilla näkyi jonossa vipeltävän kalmanväen siluetteja. Autot väistivät penkereille tai vaihtoivat kokonaan suuntaa osuessaan heidän kohdalleen. Suurin osa vedenväestä ei edes nostanut katsetta kännyköistään.

Nainen hänen vierellään hymyili rauhoittavasti, tietäväisesti.

Elle vilkaisi taakseen. Auringon säteiden punaiseksi värjäämä vesimassa kohosi edelleen heidän takanaan. Se oli kerännyt kaiken veden joesta ja muistutti nyt jo hyökyaaltoa. Jatkaisiko se kasvamistaan ikuisesti?

Vaikka Ellen mieli oli tyyni, rintaa puristi. Valot ja hahmot kieppuivat silmien edessä. Entä kykenisikö hän hengittämään, mikäli vesimassa antaisi jonain päivänä periksi ja vyöryisi heidän ylitseen?

_____

Riina Salmi (s. 1992) on teatteritaiteen maisteri Helsingistä. Salmi on tähän asti keskittynyt enimmäkseen kirjoittamaan draamatekstejä. Hän on kirjoittanut muun muassa näytelmiä sekä esitystekstejä erilaisiin performansseihin, tanssikoreografioihin ja teatteripeleihin. Hänen käsikirjoittamansa näytelmä Tarttumattomat sai ensi-iltansa kesällä 2019 Espoossa. Viime vuosien aikana Salmi on perehtynyt novellistiikkaan. Vaihettumisvyöhyke on hänen ensimmäinen kirjoittamansa fantasianovelli.