Sonja Heikkinen
Herätyskello soi itsepintaisesti. Kun raskas käsi lopulta haparoi yksinään soinutta herätyskelloa, oli jo liian myöhäistä. Oilin tukka oli takussa ja hän puristi silmänsä hetkeksi tiukasti kiinni, sillä luomet tuntuivat raskailta, eikä hän vielä halunnut nousta. Ulkoa kantautuvat liikenteen äänet tekivät uudelleen nukahtamisesta mahdotonta. Oili ehti ajatella vain kerran, ‘mitä kello on’, ennen kuin näki sen näyttävän jo kymmenen yli yhdeksää. Miten se oli edes mahdollista? Oili oli käyttänyt pienen omaisuuden uuteen herätyskelloonsa, jossa oli älyominaisuuksia ja kirkasvalo. Olo tuntui raskaalta, mutta siitä huolimatta hän pakottautui ylös sängystään jättäen peitot ja tyynyt sotkuiseksi mytyksi jälkeensä.
Oili pukeutui, heitti laukkuunsa älypuhelimensa sekä kukkaron ja paiskasi oven kiinni perässään pesemättä edes hampaitaan ennen lähtöään. Oven paiskauduttua kiinni hän kirosi sisään unohtunutta vuokralaisen avainkorttia. Olisi taas soitettava kiinteistöhuoltoon. Kun hän pääsi metrotunneliin, siellä kaikuivat vain loittonevan metron äänet. Oili manasi ja toivoi, että voisi kulkea sähköskootterilla vanhanaikaisen julkisen liikenteen sijaan.
Kaikki meni pieleen. Taas.
Päästyään viimein nuorten aikuisten työpajan pihaan hän oli hengästynyt ja hermostunut. Oili odotti, että ohjaajat tulisivat aukaisemaan hänelle oven. Hän ei ollut muistanut vilkaista itseään edes peilistä, ja pajan ohi vaeltava ihmisten valtavirta katsoi häntä enemmän tai vähemmän huomiota kiinnittäen. Tornitalot kohosivat molemmin puolin työpajaa, jonka ovessa luki Tehokkaasti työkuntoon – tukea ja apua nuorille aikuisille. Oili hengitti muutaman kerran syvään ja vaikka hän yritti miettiä, hän ei keksinyt yhtään selitystä myöhästymiselleen. Tunti ja viisitoista minuuttia oli yli kolmasosa hänen kolmetuntisesta pajapäivästään.
Astuessaan sisään pajalle Oili muisti, että hän oli luvannut viimeistellä pajalla aloitetun työhakemuksensa. Tiedosto oli pysynyt koskemattomana koko viikonlopun. Ohjaajien ottaessa hänet iloisesti vastaan myöhästymisestä huolimatta Oili tunsi häpeän polttavan kasvojaan.
Työpajalla oli mahdollista toteuttaa itseään käsitöiden, taiteen tai musiikin parissa tai esimerkiksi harjoitella koodaamista tai pelinkehitystä, mutta jokaisella oli tavoite kohti työtä tai koulutusta. Toiminnanohjaustaitojen lisäksi harjoiteltiin verkkosivuston toteuttamista, portfolioita, videoesittelyjä, sosiaalisen median sisällöntuotantoa – ja tietenkin itsensä markkinoimista tulevaisuuden tekijänä. Markkinointiin kuului yksilövalmentajien haastatteluja, pari- ja ryhmäkeskusteluja. Lisäksi työstettiin työhakemuksia. Aina vain lisää työhakemuksia.
Ohjaajat yrittivät kannustaa Oilia vilkaisemaan työpaikkoja, mutta työn hakeminen ja varsinkin aloittaminen tuntui mahdottomalta. Häneltä kysyttiin, oliko hän edistynyt sisällöntuottajan työkaluihin tutustumisessa tai saanut koottua portfoliotaan pidemmälle. Mitä hän edes voisi portfolioonsa kirjoittaa, saati kuvata, videona tai ei? Ohjaajat yrittivät parhaansa, mutta Oilin mieli oli synkkä. Keskeneräisestä työhakemuksesta ei puhuttu.
Oili oli väsynyt, sotkuinen ja aina myöhässä. Kiireessä hän unohteli asioita. Asian ajatteleminenkin sai hänet huonolle tuulelle. Miten hän voisi ikinä kuntoutua, jos hän ei selviäisi edes pajajaksonsa vaatimuksista? Oilista tuntui epätoivoiselta ja vaikka ohjaajat kyselivätkin hänen kuulumisiaan, hän ei saanut negatiivisia tunteita ulos suustaan.
*
Oilin herätyskello jatkoi yksinäistä soimistaan ja kalenterisovelluksen vähäiset merkinnät unohtuivat. Oli hänellä muutamia onnistumisia, sillä hän oli kuin olikin saanut työhakemuksen valmiiksi. Mutta huomatessaan määräpäivän menneen jo kaksi päivää sitten Oilin epätoivo lisääntyi. Masennus alkoi tehdä paluuta.
Viimeinen pommi oli yksilövalmennus.
”Sinä olet ollut täällä nyt vuoden ja pärjäät hienosti”, ohjaaja sanoi. Se oli kuulostanut heti huonolta. ”Joo”, Oili vastasi hermostuneesti. Hienostipa hyvinkin…
”Sinun tulisi vain kiinnittää hieman enemmän huomiota kelloon. Rohkeasti vain herätyksiä ja kalenteria käyttöön, mutta tärkein, että pidät yllä hyvää fiilistä ja vahvistat itseluottamustasi itsesi johtamisessa. Uskon, että työkin tärppää ennemmin tai myöhemmin. Sinähän hait sitä työpaikkaa?” Kysymys jäi roikkumaan ilmaan.
”Sinun pajajaksosi päättyy, eikä ole tarpeen uusia pajasuunnitelmaasi. Nähdään vielä tämän kuukauden loppuun”, ohjaaja kertoi teennäisen hyväntuulisesti.
”Tämä tuli aika yllättäen”, Oili mutisi.
”Sehän lukee sinun sopimuksessasi. Yksi vuosi. Oili, muistathan, että me olemme puhuneet siitä aiemminkin? On paljon jonossa olevia nuoria, jotka tarvitsevat paikan myös”, ohjaaja muistutti, eikä Oili todellakaan ollut varma, milloin he olivat keskustelun käyneet. Hän oli ehkä työntänyt ajatuksen jonnekin mielensä perukoille ja toivonut, ettei häntä potkittaisi ulos. Paja oli yksi harvoja syitä poistua kotoa tietyissä aikaraameissa, vaikka hän ei siinä aina onnistunutkaan. Hän pelkäsi elämänsä kaaostuvan entisestään.
*
Vain kolmea viikkoa myöhemmin Oili makasi sängynpohjalla. Hän ei tiennyt, mitä tekisi kaikella ajalla, joka hänellä nyt oli. Työhakemukset olivat unohtuneet, kun ulkopuolista painetta niiden tekemiseen ei ollut. Oikeastaan häntä ei huvittanut mikään. Muutamat maalausyritykset olivat epäonnistuneet ja nekin sotkut olivat siivoamatta, mutta hänellähän ei ollut kiire minnekään. Hän ei edes yrittänyt asettaa herätyskelloon uutta kammottavaa kakofoniaa, johon hän väistämättä heräisi. Kirkasvalostakaan ei tuntunut olevan suuremmin apua.
Oili lojui sohvalla yhä samoissa vaatteissa, joissa oli herännytkin yhdeksän tuntia sitten. Yöasu oli mukava. Eikö se ollut pääasia? Selatessaan sosiaalisen median palstoja hän ohitti kymmenittäin mainoksia ja lopulta jopa seuraamiensa julkaisut vain tappaakseen aikaansa loputtomassa kuvavirrassa.
Oili hidasti, kun ruudulle ilmestyi kysymys.
Onko aika vihollisesi?
”Joo, todellakin”, Oili mutisi tyynynsä samalla, kun selasi kahteen seuraavaan kuvaan.
”Onko kiihtyvä yhteiskuntarytmi sinulle liikaa?”
”Tahtoisitko vauhdittaa ajankulkua?”
”Joo ja joo”, Oili mutisi ja mietti sulkevansa sovelluksen. Aika todellakin oli hänen vihollisensa, kun hän katsoi kelloa, joka näytti pian jo kolmea aamuyöllä. Ehkä postauksen tarkoitus olikin saada hänet sulkemaan sovellus? hän kuitenkin pyyhkäisi ruutua vielä kerran vasemmalle nähdäkseen, mihin typerä mainos johtaisi.
Viimeinen kuva pysäytti Oilin.
”Jos vastasit kyllä, vieraile verkkosivustollamme aikahaltuun.fi. Etsimme nyt vapaaehtoisia koeluontoiseen tutkimukseen, jonka jälkeen Sinä hallitset aikaasi.” Oili klikkasi ”lue lisää”-painiketta, joka vei hänet verkkosivustolle, joka aloitussivullaan huusi punaisena kirkuvin kirjaimin:
”HALLITSE AIKAASI – OSALLISTU NYT!” Oili klikkasi uutta ”Lue lisää”-painiketta. Hän uppoutui iskeviin sloganeihin ja selasi verkkosivustoa sieltä täältä.
Mitä syvemmälle hän uppoutui aikahaltuun.fi-verkkosivustoon, sitä suuremmaksi kävi hänen epätoivonsa aikaa kohtaan ja samaan aikaan hänen kiinnostuksensa kasvoi. Ihmiskoe, jollaiseksi sitä ei tietenkään sanottu suoraan, perustui vapaaehtoisuuteen ja korvaukseen osallistumisesta.
”Raha kelpaisi”, Oili tuhahti lukiessaan korvausehtoja ja summia, jotka maksettaisiin välittömästi toimenpiteen jälkeen. Pieni präntti sai silmäluomet painumaan kiinni ja hän nukahti.
Oilin herättyä seuraavana iltapäivänä hän huomasi saapuneen sähköpostin osoitteesta osallistu@aikahaltuun.fi. Se markkinoi hänelle samaa koeluontoista tutkimusta, jota hän oli edellisenä yönä tutkinut. Sähköposti pyysi vastaamaan ”kyllä” tai ”ei”, halusiko Oili lisää tämänkaltaisia sähköposteja. Oili naputti sähköpostiin kyllä. Hänellä ei ollut mitään menetettävää.
*
Ilmoittautuminen oli tuntunut lopulta liian helpolta ollakseen todellista. Oili seisoi nyt jykevien lasiovien edessä, jotka aukesivat hänelle ja kutsuivat sisään. Hän oli aikataulussa, mutta se ei ollut käynyt helposti. Oili oli sisimmässään ylpeä itsestään, kun otti huomioon, kuinka monta viikkoa hän oli vain ajelehtinut vailla määränpäätä.
Hoitaja otti Oilin vastaan ja kyseli hänen perustietojaan. Henkilötunnus, nimi, osoite, puhelinnumero, lähiomaisen yhteistiedot – siis kenen? Hän ajatteli hetken äitiään, joka oli pitänyt häntä pettymyksenä aina siitä lähtien, kun Oili oli menettänyt edellisen työpaikkansa. Oikeastaan pettymys oli tullut kuvioihin jo kauan ennen sitä. Hänen elämää oli seurannut kaaos niin kauan kuin hän jaksoi muistaa. Oli helpompi syyttää työpaikan menetystä kuin itseään. Oili vastaili parhaansa mukaan ja puri sisäposkeaan peittääkseen hermostuksensa. Hoitaja näytti lopulta kuitenkin tyytyväiseltä ja pyysi hänet käymään kehon koostumuksen, pituuden ja painon mittaavassa skannerikopissa. Mittojen jälkeen Oili jäi istumaan huoneeseen hetkeksi yksin.
”Tapaat pian psykiatrin”, hoitaja sanoi ja jätti Oilin hetkeksi yksin. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, miksi hänen piti tavata psykiatri, mutta se kai kuului tutkimuksen luonteeseen.
Psykiatrin saapuessa Oili sujautti nopeasti älypuhelimen takaisin taskuun. Hän oli odotellessaan omasta mielestään vain vilkaissut sitä, mutta huomasi pian, että aikaa olikin kulunut yllättävän kauan. Psykiatri esitteli itsensä lyhyesti.
”Pitkästyitkö odottaessasi?” psykiatri kysyi alkuun.
”En”, Oili valehteli.
Tik… Seinäkello, jota Oili tuskin oli huomannut aiemmin tikitti nyt kovaäänisesti.
”Miksi haluat osallistua tähän tutkimukseen?”
”Minulla… tuota… on syyni”, Oili mutisi. Psykiatri katseli häntä kulmien alta.
”Mitkä ovat nämä syyt? Ethän tullut vain rahan takia?” psykiatri varmisti. Oililla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kiirehtiä lisäämään: ”Ei, ei missään nimessä raha! Vaan se ajanhallinta… En ole kovin hyvä hallitsemaan aikaani ja minusta tuntuu, etten pysy mukana siinä rytmissä, missä kaikki muut…”
Oili pelkäsi kuulostaneensa typerältä, mutta psykiatri hymyili.
”Olisiko sinulla jotain esimerkkiä?”
”No tuota… En ole hyvä määräpäivissä, myöhästelen usein, nukun liikaa… ja kiireessä unohdan tavaroita…”, Oili sanoi, eikä se edes hänestä itsestään kuulostanut kovin vakuuttavalta. ”Olen työtön”, hän lisäsi vastahakoisesti. Hänen poskia kuumotti ja kädet hikosivat. Oli ollut typerää tulla.
”Erinomaista”, psykiatri kuitenkin sanoi ennen kuin Oili ehti pyörtää kaiken sanomansa. Oili häkeltyi niin, että kysyi typertyneenä: ”Mikä on erinomaista?”
”Olet selvästi sopiva kohderyhmän edustaja”, psykiatri sanoi lempeästi. Tämän äänessä oli kuitenkin outo sävy, eikä Oili oikein ymmärtänyt, miten hän saattoi sopia minkään oikean tutkimuksen kohderyhmäksi.
”Tässä ovat ehdot”, psykiatri sanoi ja ojensi tabletin, jonka ruudulla näkyi useita sivuja pienellä präntättyä tekstiä. Tabletti tuntui raskaalta. Oili mietti, mitä psykiatri oikein odotti. Ei hän mitenkään saisi luettua kaikkea siinä paikassa. Hän kuitenkin selaili sivuja ja näki satunnaisia tutulta kuulostavia rivejä, jotka hän oli lukenut aiemmin internetistä.
Kirurginen toimenpide. Se pysäytti Oilin lukemisen hetkeksi. Psykiatri yskäisi ja haki jälleen Oilin huomion itseensä.
Tik… tik… Seinäkello jatkoi tikitystään.
”Kun olet valmis, allekirjoitathan. Hoitaja tulee pian sopimaan kanssasi lääkärin vastaanottoajasta vielä tällä viikolla, ei tarvitse sen kauemmin odotella. Ei mene kauaa, kun pääset toimenpiteeseen. Meillä on aika hallussa”, psykiatri naurahti kuivasti kuin olisi joutunut lisäämään viimeisen vain yrityksen imagon puolesta. Oili tuijotti tabletin ruutua ja mulkaisi sitten kelloa, jonka kovaääninen tikitys oli häirinnyt häntä jo jonkun aikaa. Tik… tik…
Psykiatri odotti.
Tik… tik… tik…
Oili otti kosketusnäyttökynän käteensä ja allekirjoitti nimensä tabletin ruudulle.
*
Nytkähdys rinnassa. Toiminta. Helpotus. Oili tunsi, miten rintaan asennettu kello ohjasi häntä. Konkreettista kelloa hän tuskin edes tarvitsi, mutta hän katsoi sitä silti. Hän oli nukahtanut joka ilta kello 23.43. Oili oli jopa pistänyt hakukoneeseen yksityiskohtaisen kellonajan. Se oli keskimääräinen suomalaisten nukahtamisaika. Älykello vahvisti, että hän nukahti siihen aikaan täsmällisesti ja heräsi joka aamu samaan aikaan kahdeksan tunnin unien jälkeen. Herätyskello sai pölyttyä, eihän siitä koskaan edes ollut kunnollista apua. Nykäyksen rinnassa ohjasivat häntä ja jos hän ei kuunnellut vihjettä, rintaa kivisti. Siitä seurasi toiminta. Toiminnasta helpotus. Oili oli saanut jopa kolme työhakemusta valmiiksi ja odotti nyt, kuulisiko mitään rekrytointiprosessin aikana työnantajista. Jotenkin hänestä tuntui, että hänellä oli mahdollisuus.
Tik.
Yksinkertaiselta tuntunut muutos oli muuttanut hänen elämänsä. Kirurginen toimenpide oli ollut helppo ja nykyteknologian ja kehittyneen lääkehoidon avut olivat riittäneet helpottamaan hänen oloaan lähes heti leikkauksen jälkeen. Eikä jäljelle ollut jäänyt edes arpea. Hoitaja ja lääkäri olivat osanneet työnsä. Psykiatri, jonka Oili oli tavannut vielä pari kertaa, oli omituisella tavallaan ollut innostunut. Lähes kiihkeä. Oli vaikea sanoa, mitä psykiatrista ajattelisi.
Hänen sisälleen asennettu kello ajoi häntä eteenpäin. Aikaa oli nyt aina tarpeeksi ja jos sitä oli liikaa, Oili oppi nopeasti käyttämään ylimääräisen ajan hyödyksi. Oli mahdotonta pysähtyä kyseenalaistamaan jotain niin hyödyllistä. Tavarat löysivät paikoilleen, ruoka valmistui ennen kuin nälkä haittasi näköä. Hän oli käynyt kaupassakin ennen kuin nälkä yllätti. Arjen sujuvuus tuntui uskomattomalta.
Kaikki meni täydellisesti.
Tik… tik… tik… Kello ei koskaan pysähtynyt, joten Oili pysyi jatkuvassa vireessä.
Kunpa se ei vain olisi niin äänekäs.
*
”Kello siis toimii, kuten oletitkin sen toimivan?” psykiatri kysyi kuukausi kellon asentamisen jälkeen vastaanotolla. Oilia hermostutti, vaikka hänellä ei ollut siihen mitään syytä. Silti hänessä orasti pelko, että psykiatri ajattelisi tehneen virheen hänen kohdallaan, vaikka hän olikin saanut takaisin itseluottamustaan. Hän pelkäsi, että psykiatri peruisi sopimuksen ja kello poistettaisiin yhtä helposti kuin hän oli sen saanutkin. Oili ei tahtonut tuottaa pettymystä ja hän oli tavallaan alkanut pitää psykiatristaan.
”No tuota, aivan, kuten kerroitte…” Oili vastasi epäröiden, sillä mitään sellaista hän ei ollut huomannut, mitä papereissa ei olisi jo sanottu tai psykiatri kertonut hänelle. Toisinaan Oilia vaivasi etäisesti ajatus, ettei hän ollut lukenut missään kohtaan sopimusta kovin tarkkaan, mutta hyödyt olivat olleet niin suuria, ettei hän murehtinut sitä liikaa.
”Mielenkiintoista.”
Oilin sisällä värähti. Olisihan psykiatrin pitänyt tietää, miten kello vaikuttaisi häneen.
”Anteeksi mitä?” Epävarmuus nosti päätään, sillä jokin psykiatrin olemuksessa vaivasi häntä.
”Ei mitään. Oletko tyytyväinen?” psykiatri kysyi huolettomasti, mutta Oili oli jo ehtinyt pistää merkille, että jotakin hänessä psykiatri piti erityisen kummallisena. Oili oli tottunut sellaisiin katseisiin, joissa joko hänen järkeään tai kykyjään epäiltiin. Psykiatri näytti samalta kuin ne kymmenet häntä aiemmin epäilleet ihmiset.
”Joo.” Oililla ei ollut mitään syytä moittia kokeellisen tutkimuksen lopputulosta, jonka hän oli saanut osakseen, kunhan hän vain tottuisi jatkuvaan tikitykseen. Se oli pieni hinta siitä, että asiat olivat alkaneet sujua. Oili käänsi ajatuksensa pois epäluuloistaan ja keskittyi niihin asioihin, jotka olivat muuttuneet paremmiksi. Tihentynyt tikitys tasaantui, kun Oili hengitti syvään.
”Sain työpaikan”, Oili kertoi psykiatrille. Hän oli saanut paljon muutakin kuin työpaikan. Korvausrahat olivat sovitusti tulleet hänen tililleen ja uudella energialla Oili oli ottanut kuntosalijäsenyyden, käynyt elokuvissa ja ostanut uusia vaatteita. Hän oli jopa ilmoittautunut sisällöntuotannon kurssille. Työpaikka oli kuitenkin hänestä itsestään lähtöisin, kun hän oli hakenut ja onnistunut jotenkin vakuuttamaan haastattelijankin. Hän alkoi viimein sopia siihen muottiin, mitä yhteiskunta odotti nuorilta aikuisilta.
”Niinkö.” Se ei ollut varsinaisesti kysymys, mutta Oili mutisi silti ”joo”.
”Sehän on erittäin hienoa. Taidat nauttia ajanhallinnasta”, psykiatri totesi. Hänen äänensä oli pehmeämpi nyt, kuin hän olisi alkuun pelännyt, ettei Oili olisikaan tyytyväinen saamaansa koko ajan kehittyvän bioteknologian ihmeeseen rinnassaan. Oili oli lukenut uutisia maailman rapistumisesta, sodasta, pakolaisista. Bioteknologiassa uskottiin piilevän vastaus lähes kaikkeen.
”Minusta emme tarvitse enää näitä tapaamisia”, Oili sanoi. Hän ei tahtonut antaa psykiatrille syytä katua hänen valintaansa. Epävarmuus oli väistynyt, mitä enemmän hän oli pohtinut saamaansa hyötyä. Ennen hän ei olisi koskaan luopunut esimerkiksi pajajaksostaan vapaaehtoisesti, mutta silloin resurssit olivat ajaneet hänet ulos. Tällä psykiatrilla ja tällä bioteknologian yritysmahdilla, ei ollut pienintäkään pelkoa resurssiongelmista. Kaikki kieli voitokkaasta liikevaihdosta.
”Taidat olla oikeassa. Voimme lopetella tältä erää. Katsokaa kuitenkin hoitajan kanssa kontrolliaika vuoden päähän.” Psykiatri nyökkäsi lyhyesti merkiksi, että aika oli ohi. Oili oletti sen olevan kehotus poistua, joten hän nousi ja tunsi, kuinka tikitys kiihtyi.
Tik, tik, tik, tik… Oilin rintaa kivisti ja hän irvisti. Kello vaati häneltä jälleen jotakin, mutta hän peitti nopeasti hetkellisen heikkouden kasvoiltaan. Psykiatri rypisti kulmiaan, mutta sanoi lopulta vain kannustavasti: ”Kaikkea hyvää jatkoon, Oili.”
*
Arki sujui yhtä hyvin kuin Oili oli odottanutkin. Jopa paremmin. Hän suoritti töissä saamansa tehtävät jopa nopeammin kuin ne olisivat vaatineet, eikä hänellä ollut enää tapana katsoa loputonta suoratoistojen tv-sarjavirtaa iltaisin, vaan hän käytti aikansa aina johonkin hyödylliseen. Hän käveli reippaasti töihin muun massan mukana, joka liikkui häntä verkkaisemmin, kohti aina uutta ja taas uutta työpäivää. Välissä hän kävi kuntosalilla, eikä unohtanut kertaakaan sisällöntuotannon kurssia. Hänen sosiaalisen median kanavansa oli kasvanut odottamattomalla tavalla. Kaikesta huolimatta Oililla oli haasteita, sillä hänen perustaitonsa olivat heikot. Hän kuitenkin kehittyi: työssä, kodinhoidossa, taloudenhallinnassa, kuntosalilla… Hän kuitenkin kaipasi välillä pieniä palasia entisestä arjestaan. Kaikesta eniten Oili kaipasi hiljaisuutta.
Tik, tik, tik… Tik, tik, tik…
Tikitys jatkui, vaikka Oili teki parhaansa pitääkseen kellon vaiti. Nytkähdykset rinnassa seurasivat toisiaan ja se muistutti Oilia joka kerta siitä, että hän ei itse pystyisi mihinkään tästä, mihin kello hänet avitti. Ajatus oli synkkä. Kello oli vaatinut pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, mutta Oili tavallaan piti siitä, eikä hän vaihtaisi tilannettaan takaisin entiseen. Hänhän oli nyt tehokkaampi, joten eiväthän asiat mitenkään voineet olla huonosti. Eihän?
Oilin rintaa kivisti parhaillaan, eikä hän ollut täysin varma, mitä kello häneltä vaati. Hän oli herännyt, huolehtinut aamutoimensa, työnsä ja järjestänyt itsensä harrastusten, kodinhoidon ja hoitanut muut päivän tehtävät. Mitä häneltä vielä odotettiin? Oili raapi päätään, kun tikitys voimistui ja rintaa alkoi jo repiä. Oili katsoi seinäkelloa ja huomasi, että hänen iltarutiininsa olivat viivästyneet sen verran, että hampaiden harjauksen olisi tullut olla kolme minuuttia sitten.
”Mikä ihme sinua riivaa?” Oili kivahti ja yritti katsoa omaa rintakehäänsä moittivasti. Hetkellisestä kiukunpuuskastaan huolimatta Oili siirtyi harjaamaan hampaita ja mietti, mikä oli saanut hänet poikkeamaan rytmistä. Vastaus ilmestyi hänen mieleensä katsoessaan omaa peilikuvaansa kylpyhuoneessa. Äiti. Hän oli ajatellut äitiä, joka oli soittanut aamupäivällä ja kysynyt, kuinka hän voi. Oili oli istuutunut hetkeksi miettimään puhelua. Hän voi erittäin hyvin. Äiti oli sanonut olevansa ylpeä, mutta epäluulo oli varjostanut sanoja. Oili ei kuitenkaan saanut käsiteltyä ajatuksiaan rauhassa, sillä hänen sisäinen kellonsa passitti hänet nukkumaan.
Tik… tik…”Ole hiljaa, kyllä minä yritän nukkua!” Kello oli 23.48.
Tik, tik, tik… Kivuilta oli lähes mahdoton nukahtaa. Unessakin tikitys seurasi häntä.
*
”Oletko varma, että voit hyvin? Ethän yritä liikaa, kulta?” äiti kysyi, kun soitti Oilille vain muutama päivä edellisen puhelunsa jälkeen. Äiti ei ollut koskaan välittänyt Oilin jaksamisesta, ei ainakaan tavalla, jota Oili olisi haasteidensa kanssa tarvinnut. Päinvastoin äiti oli etääntynyt, mitä enemmän Oilin arki oli keskittynyt neljän seinän sisään ja muuttunut yhä vaikeammaksi.
Miksi nyt? Oili mietti mielessään kärkkäämmin kuin olisi ollut tarpeen. Tik, tik…
Tikitys häiritsi hänen keskittymistään ja hän tunsi ärtymystä. Hänellä ei ollut aikaa tähän.
”Joo, joo! Voin erittäin hyvin, on vain kiire…” Oili kivahti.
”Mihin sinulla on kiire yhdeksältä illalla?” Äidin ääni oli epäuskoinen.
”Minun pitää… Äh, minun on hoidettava pari juttua ja iltatoimet.” Oili ajatteli sosiaalisen median postausta, jonka hän oli ihme kyllä unohtanut ajastaa, sekä muutamia sähköposteja, jotka hän tahtoi hoitaa ennen seuraavaa päivää, etteivät asiakkaat joutuisi odottamaan hänen paluutaan toimistolle. Hänen tulisi tehdä ne ennen iltapalaa, suihkua, hampaiden pesua ja ennen nukkumaanmenoa. Kello oli 21.04 ja rintaa puristi paine, että hänellä oli enää 2 tuntia ja 39 minuuttia aikaa ennen kuin hän nukahtaisi tai hän saisi huomata, että kello hermostuisi taas häneen.
”Ethän oikeasti yritä liikaa? Olet muuttunut”, äiti sanoi ja tämän huolesta kuulsi myös vanha pettymys. Oilia se ärsytti entisestään. Kuinka tekopyhä äiti saattoi olla? Oili oli jo kivahtamassa äidilleen, kun tajusi, mitä oli hetki sitten ajatellut. Kello hermostuisi häneen. Oilin läpi kulkivat kylmät väreet, kun hän tajusi ajatelleensa kelloa kuin elävää olentoa. Hän muisti, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta. Tapa ajatella siten kellosta oli tullut varkain. Asian tajuaminen aiheutti epämiellyttävän tunteen, joka nostatti karvaan maun suuhun.
”Äiti, voin ihan hyvin. Pakko mennä”, Oili sanoi ja painoi punaista luuria. Tikitys vaati. Tik, tik, tiktiktik… Äiti yritti kerran soittaa hänen peräänsä, eikä Oili vastannut. Hänellä oli kiire.
*
”Varaisin ajan psykiatrille”, Oili sanoi puhelinyhteyden päässä olevalle palvelubotille.
”Jos asiasi koskee ajanvarausta, paina 1…”
Oililla meni hetki tajuta ohje, hänen keskittymiskykynsä oli heikentynyt. Kello oli alkanut vaatia kohtuuttomasti, mikä johti siihen, että Oilin oli yhä vaikeampi pysyä sen vaatimassa aikataulussa ja pitää edes jotenkuten ajatuksensa koossa. Kipu ja hiljalleen kasvava uupumus seurasivat häntä lakkaamatta, mutta hän yritti parhaansa mukaan pitää sisäisen kellonsa hiljaisena. Hän puri hammasta ajatellessaan sanavalintaa ”pitää tyytyväisenä”.
Tikitys ei kuitenkaan koskaan lakannut.
Tik… tuut… tik… tuut-tuut… Oili odotti kärsimättömästi, että joku vastaisi.
Tik… tuut… tik, tik… tuut-tuut – ”Kaikki palveluneuvojamme ovat juuri nyt varattuja”, palvelubotin ääni kajahti kaiuttimelle jätetystä puhelimesta. Oili vilkaisi perinteistä älykelloaan, sitten puhelimensa näytöllä pyörivää soittoaikaa. Hän jumittui katsomaan, kuinka soittoaika venyi. Jonottaminen oli maksutonta, mutta silti Oili alkoi toden teolla hermostua. Aika mateli.
1 minuutti 25 sekuntia, 26 sekuntia, 27 sekuntia… 2 minuuttia, 3 sekuntia… Odotus muuttui vaikeammaksi sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta. Oili ei ollut edes tiennyt, että hänessä piili näin villi, kärsimätön luonne. Hän oli lähes raivoissaan. 5 minuuttia 42 sekuntia, 43 sekuntia, 44 sekuntia… Hänen teki mieli heittää puhelin seinään ja antaa asian olla.
10 minuuttia. Tik, tik, tiktik… Rintaa puristi. Raskas paino painoi rintalastaa kasaan. Kello repi.
”Kaikki palveluneuvojamme ovat yhä varattuja. Odotathan sulkematta puhelinta.”
Oili kiroili, mutta ei suostunut sulkemaan luuria ja yrittämään myöhemmin uudelleen. Hänen oli saatava puhua psykiatrinsa kanssa. Mieluiten heti, jos se vain olisi mahdollista. Oili jopa mietti, voisiko hän vain marssia yrityksen pääoville ja vaatia infotiskiltä vierailijan kulkukorttia päästäkseen koputtamaan suoraan psykiatrin oveen. Oili kielsi ajatuksen itseltään. Mistä hän edes tiesi, olisiko psykiatri tavattavissa tai edes töissä?
Hän ei voinut muuta kuin odottaa, että saisi ajanvarausnumerosta jonkun kiinni. Pelko hiipi häneen. Kädet hikosivat ja vatsaa kouraisi, entä jos hän ei saisikaan tavata psykiatria ennen kontrolliaikaa. Siihen oli yhä lähes puoli vuotta. Päivät, viikot ja hiljalleen jopa kuukaudet olivat sulautuneet toisiinsa. Hän käveli edelleen ripeästi muun työhön virtaavan harmaan massan mukana töihin, valui sieltä pois samojen ihmisten joukossa, vaikka ei kiinnittänyt koskaan huomiota kenenkään kasvoihin. He olivat massaa. Valtavirtaa, joka oli pitänyt häntä ennen riskinä yhteiskunnalle. Yksikin syrjäytynyt nuori oli kallis taakka valtiolle.
Oili ei tahtonut pudota pois rytmistä. Rytmi toi turvaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta –
Miksi kello ei jättänyt häntä rauhaan? Antanut levätä edes hetkeä? Tuntui kuin se olisi alkanut elää omaa elämää hänen sisällään, vaikka eihän se voinut olla mahdollista. Se oli osa uutta teknologiaa, ei mitään, mikä voisi ajatella tai tuntea. Silti Oili tiesi kellon olevan nälkäinen.
Tik, tik…
Mistä se sai ravintonsa? Hänestä? Oilia alkoi puistattaa. 15 minuuttia, 13 sekuntia… ”Hei, olette soittaneet Aika haltuun-ajanvarausnumeroon. Kuinka voimme palvella?” pirteä naisääni sanoi ja herätti Oilin ajatuksistaan, jotka olivat kiertäneet vaarallisilla urilla jonotusajan pitkittyessä.
”Saisinko… saisinko ajan psykiatrilleni? Hänen nimensä on –”, Oili kertoi psykiatrinsa nimen, oman henkilötunnuksensa ja osansa koeluentoisessa tutkimuksessa. ”Minun on pakko saada aika”, hän sanoi epätoivoissaan, kun palveluneuvoja alkoi selata varauskirjaa hiljaisuuden vallitessa puhelussa. Palveluneuvoja huokaisi. ”Onko kyseessä reklamaatio?”
Oili puri huultaan. Hänellä ei ollut aikaa puhua palveluneuvojan kanssa, eikä hän halunnut selittää hänelle, mistä oikeastaan oli kyse. Kylmä hiki nousi pintaan, kädet hikoilivat lisää. Sydän jyskytti. Oili tiedosti oman sydämensä sykkeen pitkästä aikaa ja se sai hänet vaikenemaan. Kaiken tikityksen alta hän tuskin oli muistanut, että hänellä oli yhä verta pumppaava ja rytmiä lyövä sydän. Hän olisi halunnut pysähtyä kuuntelemaan sitä siihen paikkaan, mutta palveluneuvoja toisti kysymyksen.
”Ei suinkaan, kello toimii. Tai luulen sen toimivan, mutta haluaisin kysyä lisää sen toimintaperiaatteesta ja pitkäaikaisvaikutuksista”, Oili kierteli. Hän halusi puhua, kuinka kello söi häntä sisältä päin, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä palveluneuvojan kanssa. Hänen oli saatava tavata psykiatrinsa. Oili oli aina ollut huono vaatimaan.
”Ja – ja – tuota minulla olisi ehkä uutta tietoa tutkimusta varten.”
”Hmm.”
”Olisiko aikaa mahdollista saada mahdollisimman pian?” Oili kysyi epätoivoisesti.
”Hyvä on, minä yritän parhaani. Ehdotan, että pidät puhelimen lähelläsi, sillä nopein aika saattaa tulla peruutuksien myötä. Seuraava vapaa-aika on lokakuussa, ellei teille riittäisi hoitajan vastaanotto?” Palveluneuvoja tarjosi sitä, mitä pystyi.
Oili tunsi hetken tulleensa petetyksi, mutta hän suostui siihen, että aika varattaisiin lokakuulle. Hän aikoi kuitenkin pysyä valmiina tarttumaan peruutusaikaan jo aiemmin, jos sellaista koskaan tulisi.
*
Arki jatkui. Vaikka Oili olikin alun perin saanut uutta virtaa yöunistaan, nyt yöunetkin alkoivat olemaan levottomia. Hän näki painajaisia, miten kello eli hänen sisällään, syöpötteli hänen elämänvoimallaan ja kuinka hän kuihtui lopulta pois. Joissain unissa hän alkoi muistuttaa elävää kuollutta, joka oli jatkuvassa liikkeessä, mutta ei enää tästä maailmasta. Silmänaluset olivat muuttuneet mustiksi ja rutiineista huolimatta Oilin tukka oli takkuinen ja kuiva. Päänahka hilseili, vaikka valveilla ollessaan hän yritti yhä pitää parhaansa mukaan huolta itsestään.
Herätessään jälleen uuteen päivään Oili hoiti aamutoimiaan automaattisesti, ajattelematta kuin maailma olisi sumun peitossa. Hän kaipasi pitkiä aamukahveja, kun kahvin tuoksu täytti siistin keittokomeron ja sitä, että saattoi vain katsella ikkunasta ulkona vaeltavaa väkeä ja liikennettä. Silloin hän oli ollut kateellinen ja jopa katkera siitä, miten ohikulkijoilla oli jokin paikka, minne mennä. Ja syy, miksi he poistuivat kotoaan: työt, koulu, ystävien tapaaminen, harrastukset tai vapaaehtoistyöt. Oilikin oli haaveillut vapaaehtoistöistä, mutta ei ollut uskaltanut koskaan sitoutua sellaiseen. Nyt se oli myöhäistä. Hän ei jaksanut, eikä olisi ehtinytkään.
Kaipaus vanhaan jäi tikityksen alle. Hetki oli ohi. Tik… tik… Kahvikupin Oili huuhteli, valmistautui töihin lähtöön ja muisti pakata kaikki tarvitsemansa tavarat. Älypuhelimensa hän heitti viimeisenä laukkuun. Hän oli odottanut turhaan peruutusaikaa. Oli syyskuu, sateista ja harmaata. Toisinaan aurinko paistoi ja ilma oli kirpeä. Tänään niin ei ollut, joten Oili pukeutui sadetakkiin.
Oili oli jo avaamassa oven, kun älypuhelin soi. Se sittenkin soi.
*
”Se on poissa. Ainakin tavallaan. Kellosi.” Psykiatri näytti kiihkeän uteliaalta katsoessaan lääkärin lähettämiä magneettikuvia ja lukiessaan tietokoneensa ruudulta tutkimustuloksia ja arviota. Oilin läpi kulkivat kylmät väreet, ennen kuin hän tulistui epätoivon vimmalla.
”Miten niin ei ole? Minä tunnen sen koko ajan. Minä myös kuulen jatkuvan tikityksen, se vaatii ja vaatii, se syö minut elävältä. Ota se pois!” Oili huusi viimeiset sanat. Hänen mittansa oli tullut täyteen, eikä hän pitänyt enää psykiatrista. Tämän katseessa oli vaarallinen kiilto.
”Tarkoitan, että se on sulautunut osaksi sisäelimiäsi.” Psykiatri piti tauon. ”Se on kuin… se olisi aina kuulunut sinne. Sydän, keuhkot, lihakset, erityisesti rintalihakset, mutta se on edennyt myös paikoitellen luihin, kuten kaularankaan. Se, mikä oli kello, on nyt etenevä rihmasto. Se on toisin sanottuna levinnyt kehoosi. Ensin se on sulanut, minkä jälkeen se on alkanut levitä.”
”Voi luoja. Se on saatava pois, en voi elää näin. Ei tämän näin pitänyt mennä…” Oilin ääni oli tukahtua ahdistukseen, henki ei enää tahtonut kulkea. Miten niin se oli osa häntä?
Tik, tik… Oili enemmän tunsi kuin tiesi, ettei psykiatri kuitenkaan valehdellut.
”Se ei ole mahdollista. Sitä on myös aivoissasi. Ja tämän kokoinen leikkaus, jossa joutuisimme poistamaan rihmaston noin laajalta alueelta, olisi liian vaarallinen. Se ei varsinaisesti ole rihmasto, mutta se muistuttaa etäisesti verisuonia, joita ei voi poistaa. Kello on tullut osaksi sinua. Sopimuksen mukaan sitä paitsi sitouduit tutkimukseen loppuiäksi. Poistaminen ei kuulu sopimuksen piiriin. Tutkimus jatkuu.”
Oili ei voinut uskoa korviaan ja hän tunsi koko kehossaan, miten paniikkikohtaus teki tuloaan. Hengitys tiheentyi, muuttui katkonaiseksi, kädet tärisivät ja ajatukset pyörivät kuin musta pyörremyrsky kehää. Myrsky ravisteli häntä niin, että käsien vapina levisi koko kehoon.
Koko ajan kello nakersi hänen voimiaan ja koko ajan se tikitti: tik, tik, tik… Oliko se hirviö, joka oli muuttunut osaksi häntä? Mikä se oli? Tekniikan, jota häneen oli asennettu, ei pitänyt muuttua miksikään loiseksi. Eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan, että niin voisi käydä.
”Ota se pois…” Oili rukoili hiljaa, mutta psykiatri ei reagoinut.
”Tietysti tämä on odottamaton käänne, mutta ehkä me kehitimme jotain, joka ei jää vain rakennetuksi ominaisuudeksi. Tämä on läpimurto”, psykiatri puhui käheästi, lähes poissaolevasti. Oilin paniikkikohtaus otti vallan. Tik, tik, tik, tik… TIK, TIK… Koko keho tunsi, miten tikitys oli osa häntä, kuinka se jokin oli levinnyt kuin syöpä. Kuinka se oli kaikkialla hänessä. Ajatukset muuttuivat sekaviksi. Paniikkikohtaus ravisteli häntä, mutta pahinta olivat kellon käskyjen tulva, joka antoi kuin sähköiskuja hänen aivoilleen. Kello vaati.
Oilin tajunta hämärtyi. Hänestä tuntui, että happi ei enää pysynyt hänen keuhkoissaan ja ahdistus velloi kuin raivoava meri hänessä. Hän kuuli, että psykiatri puhui puhelimessa jonkun kanssa kiihtyneesti. Oili ei ymmärtänyt, mistä psykiatri puhui. Sydämen äänet hukkuivat tikitykseen ja Oili käpertyi kokoon hiljentääkseen kellon synnyttämät vaativat ajatukset. Missä kohtaa se oli muuttunut eläväksi? Miten se osasi ajatella, käskeä? Vai oliko se osannut koko ajan?
Maailma tuntui pyörivän, kun psykiatri poistui huoneesta kiireessä. Pian hoitajat tulivat, mutta Oili tuskin tunnisti enää ympäristöään, kun jokin elävä, kasvanut loinen myllersi hänessä.
*
Oili heräsi valkoisesta huoneesta, valkoisesta sängystä. Huoneessa ei ollut muita. Valo koski silmiin. Hän pusertui kasaan ja piteli kiinni rinnastaan, tuntui kuin valtava paino pakottaisi koko rintarangan murtumaan. Kipu tuli yhtä aikaa ulkoa ja syvältä, kuin sydämestä. Jokin kiemurteli hänen sisällään. Paino tukehduttaisi hänet. Kipu yltyi niin voimakkaaksi, että Oili oksensi sängynlaidan yli. Huoneen täytti kammottava haju. Oili kakoi, vaikka mitään oksennettavaa ei enää ollut. Kipu voimistui. Hänen sydämensä jyskytti PUM, PUM, PUM…
Oili ei muistanut, mitä oli tapahtunut. Hän yritti kivultaan ajatella, mutta silmissä sumeni. Valkoinen huone, valkoinen sänky. Hän ymmärsi vain olevansa sairaalassa. Hän muisti kellon –
PUM PUM PUM – hiljaisuus.
Oili ei muistanut, milloin hän olisi ollut viimeksi pelkässä hiljaisuudessa. Sydän ei lyönyt kuin rumpuja hakaten, mutta tikityskin puuttui. Kipu katosi ja Oilin hengitys seisahtui hetkeksi. Hän kuunteli hiljaisuutta pelonsekaisin tuntein. Nyt hän muisti psykiatrin. Hän muisti, että kello oli levinnyt hänen sisällään. Kuinka kello oli olento, joka oli sitonut juurensa sydämeen asti.
Sitten se alkoi taas. Viisari naksahti kerran. Toisen. Tikitys palasi.
Tik, tik, tik… Oili yritti hetken tuntea sydämensä lyönnit, mutta se oli turhaa. Sen sijaan hän tunsi nytkähdyksen. Nytkähdys rinnassa tuntui tutulta ja ajatukset karkasivat sydämestä. Hän tiesi, mitä hänen täytyi tehdä. Nytkähdystä seurasi toiminta, toimintaa helpotus, sitten se alkaisi taas alusta. Se oli tuttua, sillä arki oli sujunut niin viikkojen ajan. Jokin hänen mielessään muuttui.
Oili ei odottanut, että hoitajat tulisivat tarkistamaan hänen vointinsa. Valkoinen huone tuntui tukahduttavalta, joten hän keräsi vähäiset tavaransa, tarkisti olevansa pukeissa ja toimi. Hän poistui ensin käytävälle, sitten ulos sairaalasta. Kukaan ei pysäyttänyt häntä. Oililla oli jo kiire. Kipu hävisi toiminnan myötä, eikä tasaisesti verta pumppaava sydän tuntunut enää niin tärkeältä.
Se, mitä hän oli kutsunut kelloksi, kiemurteli ja teki sijaa hänen aivoissaan. Se, mitä kellosta oli jäljellä, sulautui osaksi häntä, kuten psykiatri oli sanonut. Kello tuntui kuin huutavan, että Oili toimisi. Se puri niljaisilla hampaillaan ja sitoi itsensä yhä syvemmälle Oilin ruumiseen ja mieleen. Oilin ajatukset olivat sumuisia, eikä niihin mahtunut enää muita ajatuksia kuin kello, joka odotti toimintaa. Toiminta toisi helpotuksen.
Pum pum pum oli vaiennut.
Sairaalasta oli ollut helppo lähteä. Kipu hellitti jokaisella poispäin otetulla askeleella. Tunne siitä, että hän kadottaisi itsensä, vikisi ja lopulta vaikeni, kun Oili seurasi sisäistä kelloaan.
*
Oili käveli ruuhkaisella kävelykadulla muun massan mukana ja vilkaisi älykelloaan. Kello oli hieman yli seitsemän. Oli aivan tavallinen keskiviikko. Aivan tavallinen työpäivä ja illalla hän menisi kuntosalille. Hän odotti liikennevalojen vaihtumisen ja toivoi, ettei haaskaisi matkalla enempää aikaansa. Hän sulautui harmaaseen massaan, joka ylitti yhtä aikaa tien. Satoi vettä, mutta Oili käveli ripeästi ja tuskaili, kun liukuportaissa ihmiset eivät jättäneet liikkumavaraa nopeammille.
”Meillä taitaa tulla kiireinen päivä, vai mitä?” Oili kysyi, kun oli viimein työpaikkansa edustalla. Kukaan ei ollut vastaamassa hänelle, vaikka eihän hän enää koskaan ollut yksin. Kello oli osa häntä. Ajatus siitä, että hän oli joskus ollut ihminen, ei tuntunut enää tärkeältä.
Tik. Tik.
Sonja Heikkinen on fiktiivisten maailmojen reppureissaaja ja iisalmelainen spefikirjoittaja, jonka uteliaisuus on vienyt kauhun, tieteisfiktion ja ennen kaikkea fantasian pariin. Sonjan kirjoittaessa syntyy raapaleita, novelleja ja käsikirjoitusten alkuja. Loppuja odotellessa Heikkinen on saanut julki lyhyempää spefiä verkossa, lehdissä ja kirjoituspiirinsä antologiassa.
Varjorikko 