Tyttären nälkä

Maija Nyström

Kellari

Tunnustelen kosteaa kiveä molemmilla puolillani. Sen viileys tai epätasaisuus ei enää pelota minua. Jos täällä nyt olisi hämähäkkejä, kai niistä yksi jo olisi osunut käsiini. Hetkittäin kuvittelen näkeväni yläoikealla valoa, mutta se katoaa aina niin nopeasti, etten ole varma kuvittelenko vain.

Kulkuni on hidasta, se ärsyttää minua. Haluaisin juosta, mutta pimeys estää minua, en uskalla. Astun askeleet varoen, hitaasti, koko ajan jalkani maassa pitäen. Tässä kohdassa perunan haju on aina voimakkaimmillaan. Viisi askelta peräseinästä. Pysähdyn. Liu’utan käsiäni seinää alaspäin. Ne laskeutuvat perunalaarien laidoille. Nälkä tuntuu vatsanpohjalla, mutta minun ei tee mieli koskea perunoihin. En tahdo, koska tiedän, että laarien pohjalla on paksu kerros hometta. Otan lisää askeleita. Kuudes, seitsemäs, kahdeksas. Vaikka tiedän, ettei edessä ole mitään ennen ovea, on pimeys kuin minua hidastavaa materiaa ympärilläni. Vielä kolme askelta ja kämmeneni osuu puuoveen. Kun asetun kyljelleni maahan sen eteen, minusta tuntuu, että näkisin valojuovan oven alla. En vieläkään ole päättänyt, onko se totta vai kuvitteluani. Äiti sanoo, että se on kuvittelua. Että minun silmäni eivät kestä valoa. Niin hän sanoo, aina kun avaa oven auringonlaskun jälkeen. Silloin minä olen aina tässä jo valmiina, ovella odottamassa. 

 Iso avain kiertyy lukossa ja ilma alkaa liikkua. Homeen haju heikentyy, mutta maan haju pysyy. Minusta tuntuu, että hirsiseinäinen, maanalainen sali on hämärä jo ennen päivänlaskuakin. En kuitenkaan uskalla kysyä sitä äidiltä. Nyt seiniä valaisevat soihdut, joita äidin ystävättäret sytyttävät lisää. Heidän varjonsa loikkivat seinillä kuin isojen lepakoiden siivet.

Äiti ojentaa minulle lapsen korvan. Itken, koska se maistuu pahalle, eikä siinä ole juuri mitään, mitä järsiä. Minut komennetaan siivoamaan, vaikka on vielä nälkä. Äidilläni ja hänen ystävättärillään on tärkeitä asioita. Me lapset saamme tehdä kotityöt ja loppuyön minä ompelen tai kudon. Aamulla menen kellariin. Se on peruna- ja lihakellari. Minä olen se liha.

Äidin sormet versovat kuin puunjuuret pitkistä, mustista hihoista. Hänen kainaloistaan roikkuu sulkia muistona ajasta, jolloin hän vielä poistui maasta ja maan alta. Sitten hän vanheni ja alkoi olla katkera minulle. En tiedä miksi. Kun nostan kalpeat käteni eteeni, ne näyttävät ryhmyisiltä, eivät siroilta vesoilta, kuten äitini kädet yhä. Minusta tuntuu, että olen enemmän puu kuin ihminen, mutta enemmän ihminen kuin eläin.

*

Yksiö   

Herään patjalta hikisenä, vaaleankeltaiset lakanat ovat kosteat. Nousen ja juon keittokomerossa lasillisen vettä. Tunnen kainalossani nukkaa, joka on kasvanut siihen vasta vähän aikaa sitten. Olen viikon nähnyt samaa unta lapsuudestani. Samat muistot. Kun täytin kuusitoista, äitini näytti minulle onkalon, tien pois maan alta. Hän sanoi, että saan alkaa itse hankkia ruokani. Minä lähdin, enkä mennyt enää milloinkaan takaisin. Luulen, että äitini asuu siellä yhä, jollei ole kuollut hänen keuhkojaan riipineeseen yskään. Toivon ehkä, että olisi.

En minä ole sinun äitisi, minä varastin sinut, hän sanoi samalla kun näytti minulle ulos johtavan onkalon. Minä varastin sinut ihmisten maailmasta.

En tiedä, miksi hänen piti kertoa se minulle.

Minä en lähtenyt sen takia, että äitini oli syöjätär. Minä lähdin, koska hän ei ollut minun äitini.

Yksi hänen ystävättäristään, se, joka ei koskaan lyönyt, oli kertonut minulle tarinoita siitä, miten ihmiset täällä kaupungissa elivät. Katuvalojen välkkeessä ne ajavat autolla ja käyvät kaupassa. Lapset nukkuvat untuvatyynyillä isoissa taloissa toistensa päällä. Olin nähnyt kaupungin valot. Lähdettyäni onkalosta en voinut mennä takaisin, joten minun oli kuljettava kohti valoja. Eivät ne olleet niin pelottavia kuin luulin. Ne olivat kylmiä, eivätkä polttaneet. Olin varma, että kaupungista löytäisin oikeat vanhempani. He kertoisivat minulle, miten kaupungissa pitää elää.

Mies, jonka luona nykyisin asun, ei ole kotona. Löysin hänet kaupungilta silloin kun tulin. Hänen silmänsä ovat surullisen tyhjät ja hänen hengityksensä haisee eltaantuneelta. Se ei haittaa, sillä hän auttoi minua, kun minulla ei ollut kotia. Muut ihmiset katsovat häntä halveksien kadulla. Sellaisetkin, jotka eivät ikinä auta minua tai muita kodittomia. Hän ei välitä keskustella, kuten en minäkään. Joskus harvoin hän haluaa koskea ruumiiseeni tavalla, joka on minulle yhdentekevä. Hänen sormensa ovat kylmät, mutta eivät yhtä kylmät kuin omani. Siksi ne ovat hiukan lohdulliset.

Siivota minä osaan. Heitän ruuanjätteet ja tyhjät pakkaukset roskiin. Pakkauksia pakkausten perään. Ihmiset rakastavat pakkauksia. Heillä on kaapit täynnä pakkauksia. Niitä ovat täynnä myös ystäväni tupakankellastamat kaapit. Pesen hänen vaatteensa lavuaarissa, jotta muut ihmiset halveksuisivat häntä vähän vähemmän. Joskus hän pissaa housuunsa ja silloin touhu on työläämpää.

Kaupungin kohina hermostuttaa minua ja pahinta on, että joskus minä kaipaan maan alle. Kemialliset hajut saavat pääni särkemään. Avaan jääkaapista ottamani muovipussin ja pyöritän käsissäni perunoita, jotka ovat vielä multaisia. Niiden muodot rentouttavat käteni. Vatsani kurnii. Se haluaa perunoita ja lihaa.

Minusta tuntuu, kuin muistaisin täältä ihmisten maailmasta asioita ennen elämääni maan alla. En vain tiedä, ovatko muistikuvat tosia, vai olenko keksinyt ne itse. Kuvittelen esimerkiksi muistavani lastenhuoneen sinisen lampun. En silti voi olla varma, onko muisto aito vai olenko nähnyt sen lampun televisiossa vasta myöhemmin. Kun löydän vanhempani, he varmasti kertovat minulle.

Ihmisiä on paljon enemmän kuin kuvittelin. Kuljen väkijoukossa ja etsin tuttuja kasvoja, mutta kukaan ei muistuta minua. Joka päivä etsin lisää.

Olen huomannut, että ihmisten maailma ei ole sen mukavampi kuin se, jossa kasvoin. Ensimmäisenä päivänä menin kirkolle, sillä tiesin, että se on ihmisille tietynlainen keskipiste. Ajattelin, että he olisivat auttaneet minua. Kun kerroin lapsuudenkodistani, minulle sanottiin, että he ovat pahoillaan. Siitä, että minä olen rikki. Kuin olisin esine. Yritin kertoa, etten ole, mutta olin jo saanut heiltä tuomioni. Näin heidän katseessaan myötätuntoa, mutta vielä enemmän niissä oli pelkoa. Tiesin, että minussa oli leima, ei pelkästään siksi, mitä olin tehnyt, vaan siksi, mitä minulle oli tehty. Sellaisia ihmiset ovat. En ehkä antanut heille mahdollisuutta, mutta eivät hekään minulle.  

Sen jälkeen olin yksin, kunnes löysin poissa olevan ystäväni.

Ystäväni on myös elänyt paljon pimeässä. Hän ei uskalla mennä ulos päivällä, siksi me tapasimme yöllä. Hän kutsui minut kotiinsa ja minä jäin. Hänellä on kotoisin pesä, jonka olen tähän mennessä nähnyt. Olen kertonut ystävälleni, että etsin vanhempiani. Hän sanoo, ettei halua nähdä omiaan enää ikinä. Hän nauraa, kun sanon, etten tiedä vanhempieni nimiä. Ei ilkeästi, vaan siten, että luulee minun laskevan leikkiä. Se ei haittaa minua, sillä hän nauraa harvoin.

Minä peitän piikkihampaani kämmenellä, jos nauran. Ihmisten maailmaan olen liian kalpea nauramaan. Kampaan tönkön ja paksun tukkani harvalla kammalla ja itken. Pelkään, etteivät vanhempani enää tee minulla mitään. Pieleen menneellä ihmisellä.

Täytin eilen kahdeksantoista. Kainaloni hikoavat untuvista ja haisevat pahalle.  

Kun kuljen lastentarhan aidan viertä, kuulen lasten verisen pehmeän pienten sydänten sykkeen. Ne ovat kuin nallekarkkeja.

Varistäti. Varistäti tulee taas, kuiskailevat lapset.

Lastenhoitaja kääntyy katsomaan minua ja kiskaisen viittani hupun päähäni, ettei hän näe kalpeita kasvojani. Ei siksi, että pelkäisin hänen näkevän minut, vaan siksi, että tiedän hänen pelkäävän näkevänsä minut.

Olen laihoista laihoin, sillä en halua syödä.

Ohitan matkalla vaaleatukkaisen nuoren tytön, jolla on päässään valkoinen hattu ja sylissään ruusu. Hän ei huomaa minua. Toivon, ettei hän huomaa minua koskaan, sillä hän näyttää onnelliselta.

Menen takaisin ystäväni tyhjään asuntoon. Ystäväni on ollut poissa kaksi viikkoa, enkä tiedä, tuleeko hän takaisin. Toivon, että tulisi, sillä olen kutonut hänelle kaulaliinan. 

Kerään lattialta mainokset ja heitän ne kasaan. Huomaan, että kasan alta pilkottaa mainos, jossa on sininen lamppu. Muistojeni lamppu. Niinhän se oli. Näin sen mainoksessa silloin, kun tulin tänne.   

*

Katto

Kainalon untuvat muuttuvat harmaiksi suliksi. Ne ovat pitkiä ja rahisevat, kun vedän peukaloani niiden päällä. Peukaloni kynsi on kasvanut teräväksi ja se kääntyy kuin koukku.

On kulunut kuukausia. Pian lakkaan odottamasta ystävääni, eikä minulla enää olisi hänelle mitään asiaakaan. En tarvitse enää ketään. Olen ihan valmis. Kiipeän kerrostalon katolle. Olen kaukana maasta, ilmaa on niin paljon, että on hankala hengittää. Levitän siipeni.

Liidän yötaivaalla ja odotan aamua vihdoin pelottomana.

Lennän pois kaupungista, syksyisen metsän ylle. Kaupunki ei enää kiinnosta minua, en halua siltä mitään. En myöskään metsältä.

Toivon enää vain, että joku metsästäjä ampuu minut. Se olisi vähän niin kuin saisin rangaistuksen pahoista teoistani. Mutta haaskansyöjävarista ei ammuta saaliiksi. Siksi odotan, että joku tekee sen pelkkää pahuuttaan. Joku sellainen kuin minä.   

Minä olen pelkkää pahuutta. Muodonmuutokseni on sen paljastanut. Nyt tiedän, että äitini valehteli. Ei hän minua varastanut. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, hän sanoi niin, koska halusi pelastaa minut.

Hänen ainoa hyvä tekonsa oli väittää, että minä en ole hänen tyttärensä.

Toivon, ettei ystäväni mene enää kotiinsa.

En halua, että hän joutuu hautaamaan lasten luurangot.

_____

Maija Nyström on Turussa asuva filosofian maisteri. Hän haluaisi kirjoittaa kauniita tarinoita pienistä ihmisistä, mutta näppäimistö viettää useimmiten kauhun puolelle. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat hänelle tutkimusmatkoja ihmismieleen.

Website Built with WordPress.com.

Up ↑

<span>%d</span> bloggers like this: