Tuulten vartija

Tuula Aikioniemi

Hvír oli tuulista villein ja särmältään terävin. Se heitti Hjaldorin harmaat hiukset hänen silmilleen, riuhtoi hänen vaatteitaan ja kalisutteli kurimuksena kattilat ja pannut pitkin kallioita, kun hän tiskasi rannassa. Se paini karun saaren käppyrämäntyjen oksat kasvamaan kallioita myöten ja riuhtoi puita niin, että niiden juuret joutuivat takertumaan kivien kulmiin kuin jyrkänteiltä roikkuvien ihmisten valkorystysiset sormet. 

Hvír tarttui lujasti albatrossien siipiin ja kieputti niitä väkkärinä, kunnes ne rääkyivät pakokauhun vallassa ja heittäytyivät sukeltaen aaltojen turviin. Se piiskasi, vihmoi ja kohisi. Se ajoi mereltä esiin mahtavia aaltoja ja hajotti ne tuhansien pisaroiden roiskeiksi kallioita vasten, tai niiden tieltä kumartuvan Hjaldorin ylle.

Juuri Hvír oli se, jota ei missään tapauksessa pitäisi laittaa lukkojen taakse, eikä varsinkaan, milloinkaan, päästää ihmisten ilmoille. Täällä merten keskellä sillä oli tilaa purkaa vimmaansa ilman, että kukaan kärsi – Hjaldor oli tottunut pyyhkimään hiuksensa silmiltään, suoristamaan vaatteensa ja keräämään kattilat kallioilta. Ja silloinkin hän vain pudisteli hymyillen päätään karkuun viuhuvalle tuulelle.

*

Mothson tallasi tumman kiven rosoista pintaa. Kivi oli kuin suurten hampaiden pureskelemaa, kevyin nyrkein murikoiksi muotoiltua öljysoraa. Hän kiitti vahvapohjaisia kenkiään siitä, että ne pitivät hänen varpaansa suojassa sen viiltävimmiltä kulmilta.

Hän seurasi paikallista miestä, joka kuljetti häntä vähäpuheisena kohti rantakallion julmaa pudotusta ja sen alla hyökyvää merta. Mothson ei ollut koskaan nähnyt näin kesytöntä, äkilliseen pystysuoruuteen taipuvaista rantaa, ja tuskin olisi tullut näkemäänkään, ellei hänen työnsä olisi häntä tänne tuonut.

Ilma oli kirkas ja tuuli raikas, mutta jotain uhkaavaa siinä kaikessa oli. Ehkä se oli mustan kiven karkeus, ehkä aavistus pian hämärtyvästä illasta.

Mies pysähtyi ja osoitti. Mothson asteli lähemmäs valmistautuen kivenlohkareiden takana odottavaan näkyyn. Ja hyvä että valmistautuikin, sillä näyn kohtaaminen tosiaan vaati sitä.

Siinä ruumis makasi, lysyssä kuin kiven kupeeseen yöksi käpertynyt villieläin, mutta kädet ja jalat aivan vääränlaisissa asennoissa. Veri oli hyytynyt kasvoille ja kiven pintaan, vaatteet kärventyneet ja iho täynnä kivuliaan näköisiä palovammoja. Vaikka eihän kipua enää ollut. Siitä tunsi vaimean aavistuksen vain Mothson kovaonnista vainajaa katsellessaan. 

Se oli murheellinen näky, murheellinen ja kauhea, ja Mothsonin oli pakko kääntää katseensa merelle saadakseen tilaa ajatuksilleen. Silloin hänen silmiinsä osui toinen, kauempana seisova mies, joka kohotti kätensä äänettömään tervehdykseen. Käsi laskeutui osoittamaan alas meren puolelle, ja paha aavistus täytti Mothsonin.

Aavistus oli aiheellinen. Kallion alla retkotti luonnottomassa asennossa toinenkin palanut ruumis. Tämä näytti paiskautuneen kiviin sellaisella voimalla, että vain ihmeen kaupalla kaikki raajat olivat yhä tallella.

*

Varmasti leikkisin tuulista oli Haar. Se kierteli oksissa poimien niistä vihellyksiä sävelmiksi asti, soitteli mökin ränneistä kumeita rumpuja ja narisutti nurkkia musiikkinsa tehosteeksi. Se kieritti kiviä kasoiksi ja kaiversi aalloilla rantahiekkaan poimukuvioita, jotka kävivät meren liikkeen luomaa säännönmukaisuutta vastaan. Se haki taivaalta pilviä ja peitti saaren niiden valkoisiin harsoihin, tanssitti sulkia, höyheniä ja kuivia lehtiä kallioiden yllä kuin unenomaisten lintujumalten viittoja.

Haar tökki lokinsulkia Hjaldorin hiuksiin ja kieputti hänen partansa olan yli suippenevaksi spiraaliksi. Se luisteli valaiden vedestä liukkaita selkiä pitkin, tarttui niiden puhaltamiin vesisuihkuihin ja nostatti pisarat taivaalle.

Haar lähti mukaan jokaiseen Hvírin ilkikuriseen ehdotukseen, viuhtoi sen kanssa hurjana paritanssina pitkin ulapoita. Yhdessä ne nostivat meren tyrskyt räjähtäviksi katoksiksi saaren ylle, ujelsivat kivikossa kuin maailmanloppua enteilevä peto.

*

Vainajia oli yhteensä kuusi. Osa paikallisia, osa lähikylistä, kaikki merimiehiä. Paitsi se, joka oli löytynyt kylän kellotornista. Hän oli velho.

Kellotornin taivasta osoittava piikki oli lävistänyt hänen rintakehänsä, eikä Mothson halunnut edes kuvitella, millainen operaatio hänen tornista irrottamisensa oli ollut.

Mothson tiesi tulevansa näkemään vielä paljon luonnottomiin syihin menehtyneitä uhreja uransa aikana, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, ja kuolemien raakuus ravisutti häntä. Kuinka juuri tällaisen tapauksen tutkinnan aloittaminen olikin sattunut hänen ensimmäiseksi yksin suoritettavaksi tehtäväkseen?

Illalla Mothson istui huoneessaan majatalossa ja kävi läpi muistiinpanonsa. Hän oli kirjoittanut ne yksityiskohtaisiksi, jotta voisi esittää tilanteen mahdollisimman tarkasti Madisonille tämän saapuessa. 

Kaikilla vainajilla velho mukaan lukien oli vakavia palovammoja, aivan kuin he olisivat ennen kallioon törmäämistään kärventyneet voimallisten liekkien syleilyssä ja heidän ruumiinsa olisi sitten heitelty rannan jyrkänteille taivaista käsin.

Pitkän tovin Mothson olikin katsellut ylhäällä rakoilevien pilvien lomaan, kuin toivoen vastauksen paljastuvan niiden hitaasti siirtyilevien, tummien massojen takaa. Mutta siellä häämötti vain harmaa, puhumaton taivas, joka näytti kääntäneen maailmalle selkänsä.

*

Kaikkein lempein tuulista oli Uhar. Se pörrötti Hjaldorin hiuksia kuin ystävä, painautui hänen selkäänsä vasten, muttei kaataakseen kuten Hvír, vaan kietoakseen takin paremmin hänen ylleen. Se viivytteli kallioilla auringonpaisteen lämmössä ja pyyhki sitten hänen kasvojaan kevyesti kuin lemmikkieläimen pehmeä turkki, ja Hjaldor avasi sormensa ja antoi sen humista niiden läpi.

Lempeydessään Uhar oli itsevarma tavalla, joka kieli täydellisestä luottamuksesta maailmaa kohtaan. Se liittyi pelotta merellä käyvien suurten tuulten joukkoon, hurjasteli myrskyissä salamoiden lomassa ja jyrinän vavisuttamien kallioiden yllä, iloiten kuin maailma olisi tärissyt naurusta eikä myrskyn raivosta.

Muiden tuulten kanssa sekin yltyi hurjuuteen, puhalsi niiden kanssa terävänä kuin keihäs, mutta leppyi aina ensimmäisenä rauhoittaen lopulta muutkin keveiksi henkäyksiksi.

*

Kurjan kohtalon kokeneet merimiehet oli tunnistettu, mutta kellotorniin pudonneesta velhosta kukaan ei tiennyt mitään.

Mothson näki hänet makaamassa ruumispöydällä iho yhtä valkoisenharmaana kuin hänen hiuksensakin. Hänet oli siistitty niin hyvin kuin mahdollista, ja kellotornin piikin lävistämä kohta kylkiluiden alla neulottu umpeen. Silmät oli painettu kiinni, pitkät hiukset pesty ja letitetty paksulle palmikolle pään sivulle. Iho oli palanut paikoin pahoin, mutta siitäkin huolimatta sai kuolleesta velhosta levollisen vaikutelman. Kapeat hartiat lepäsivät pöydän kulunutta pintaa vasten, kädet vaipuivat kylkien viereen kämmenet ylöspäin auenneina. Niihin oli tatuoitu merkkejä, jotka olivat hänet velhoksi varmistaneetkin. 

Velhon kaulalta löytyi jälkiä mustelmista. Ne saivat Mothsonin pohtimaan, millainen raju kamppailu velhon iäksi pysähtynyttä olotilaa olikaan edeltänyt.

Mothson katseli velhon rauhaisaa ikiunta vaitonaisena. Vainajien parissa vietetty aika oli vetänyt hänet vakavaksi. Se sai hänet tuntemaan ravistelevaa lopullisuuden tunnetta, ja samanaikaisesti itsekästä helpotusta siitä, että hän oli yhä täällä. Täällä, missä aurinko paistoi ja tuuli puhalsi, missä ilma vielä virtasi keuhkoissa ja maailma hengitti hänen kanssaan. 

*

Kaikkein kauimmaksi puhalsi Heís, tuulista vapain ja omapäisin. Se palasi matkoiltaan mukanaan kaikuja delfiinien nakseesta, kantoi saarelle suurten tuulten mantereelta puhaltamia tuoksuja ja kasvien haituvaisia siemeniä. Joskus se pysyi poissa niin pitkään, että Hjaldor jo huolestui, ja kutsui sitä nimeltä hätää äänessään. Aina se palasi, tuimana ja vahvana, hyräillen Hjaldorin korviin merituulen sille kuiskimia muistoja etäisistä paikoista.

Heís paineli kauas avomerelle ja aurasi aallokon vellovaa pintaa kiihtyvinä syöksyinä. Laivoja kohdatessaan se riehaantui, hyökkäsi niiden purjeisiin ja ellei kääntänyt koko paattia alassuin, käänsi se ainakin seilaajien kurssin. Se heitteli uhriensa omaisuuden taivaalle ja aaltojen alle ja tuiversi sitten tiehensä heidän kirouksiaan hänniltään ravistellen.

Heís oli syy, miksi merenkävijät olivat oppineet kiertämään saaren vielä kauempaa kuin niiden olisi Hvírin tai Haarin tähden tarvinnut.

*

Kuolleiden löytymistä edeltävänä yönä oli meren yllä havaittu leimuava valoilmestys. Kuvailujen perusteella Mothson ei osannut sanoa, mikä sellaisen voisi aiheuttaa. Paikalliset sitä vastoin tiesivät tasan tarkkaan, mikä oli kyseessä: Liekehtivä tiikeri.

Liekehtivä tiikeri oli pieni ja ajan kuluttama kuppila kaupungin satamassa, mutta oli se muutakin. Se oli paikallinen legenda, ja kuten Mothson pian oppi, olivat ihmiset siihen varsin kiintyneitä.

Hänelle kerrottiin Liekehtivästä tiikeristä madalletuin äänin, silmät salaperäisyyttä loistaen, tavalla, jolla kerrotaan lapsille kummitustarinoita. Kohteliaasti Mothson kuunteli.

Kauan sitten, kun maailma oli vielä uusi, kulki sen päällä voimia, joiden tehtävänä oli koetella sen kestävyyttä, jotta tiedettäisiin, olisiko siitä kannattelemaan elämää. Yksi näistä voimista otti kissapedon hahmon. Se laukkasi öisen taivaan halki pitkä häntä perässään kiemurrellen, kynnet salamaa lyöden ja karjahdukset ukkosen jylinänä kaikuen. Se oli niin pikimusta, ettei sitä saattanut erottaa pimeältä taivaalta. Ei ennen, kuin se suuttui. Ja kun se suuttui, ei se enää mahtunut nahkoihinsa. Sen kyljet halkesivat leveille poikkiviilloille aina niskasta hännänpäähän saakka, ja silloin sen tunnisti tulen voimasta hehkuvaksi tiikeriksi.

Mothson nyökkäili kuulemalleen laittamatta sille paljoakaan painoarvoa, sillä vaikka tutkijan tulikin pitää mielensä avoimena, ei sitä ollut sopivaa päästää harhailemaan järjettömyyksien pariin. Legendoissa oli se vika, että kun niitä toistettiin tarpeeksi pitkään ja sitkeästi, tuli niistä lopulta kertojilleen täysin todellisia asioita. Ja kun tarpeeksi monen ihmisen mieli hykerteli tietyn ajatuksen parissa, kasvoi sen elinvoima niin valtavaksi, että siitä tuli hyväksytyin selitys lähes mille tahansa erikoiselle sattumukselle.

Niin kävi nytkin. Ne, jotka olivat nähneet sinä iltana taivaalla valoja, huomasivat jo muistavansa valtavien tassujen liikkuneen tähtien mattoa vasten ja raidalliseksi halkeilleen hännän huiskineen kipinöitä. Joku kertoi jopa hehkuvankeltaisten silmien julman katseen langenneen meren ylle juuri ennen kuin merimiehiä alkoi putoilla taivaalta. 

Tunnollisesti Mothson kirjoitti kaiken ylös, jos ei muuta, niin Madisonia varten. Samalla hänen mielensä askarteli loogisempien selitysten parissa.

*

Yhdessä tuulet olivat kaikkein voimakkaimmat. Ne yllyttivät toisensa yhä kiivaampiin vauhteihin, tiukempiin kierteisiin ja hurjempiin temppuihin. Hjaldor tiesi, mihin ne täyteen voimaansa yltyessään pystyivät, ja joskus häntä puistatti, kun hän katseli niiden nostamia hyökyaaltoja, tai näki niiden kaatavan puita ja tempovan runkoja pitkin rantaa.

Yhteisvoimin ne saattoivat yllyttää rajuilman hirmumyrskyksi tai punoa suurista tuulista taifuunin. Yhtä lailla ne olisivat voineet ajaa myrskyt tiehensä, mutta harvemminpa ajoivat. Ne olivat pohjimmiltaan villejä, eivätkä voineet vastustaa  sellaisen voiman  mukaan heittäytymistä. Mutta koskaan ne eivät antaneet myrskyn iskeä Hjaldorin mökkiä säpäleiksi tai aaltojen pyyhkiä häntä mukaansa.

*

Tiikeritarinoista Mothson seuloi muistikirjaansa ne seikat, joiden arvioi olevan kiistämättömiä tosiasioita.

Valoilmestys oli ilmaantunut koilliselle merialueelle ja siirtynyt (tai laukannut) öisen taivaan poikki. Se oli kulkenut korkealla tuulta vasten, edennyt kaupungin ylle kohisevaa tai rätisevää ääntä pitäen (muristen ja ärjyen) ja kadonnut lopulta näkyvistä (palannut kotiinsa tähtiin). Se oli aluksi ollut pieni, kadonnutkin hetkeksi, mutta kylän yllä kasvanut mahtavaksi ja lopulta leimunnut kuin pilvien yllä purkautuva tulivuori.

 Jäi hämärän peittoon, mikä se olisi voinut todellisuudessa olla, eikä Mothson osannut kirjaansa raapustamistaan vaihtoehdoista valita sitä kaikkein todennäköisintä.

Hän pyöritteli kynänpäätä leukaansa vasten ja mielessään ajatuksia pallosalamasta, revontulista, kuunpimennyksestä ja tähdenlentojen sarjasta. Mutta sinä yönä ei ollut salamoinut, eivätkä olosuhteet olleet otolliset revontulille, ja kuukin käväissyt taivaanlaella vain kapeana sirppinä. Eikä mikään näistä ilmiöistä tietenkään selittänyt kuolemia. 

Kokeeksi Mothson kuvitteli yön tummiksi maalaamien pilvenriekaleiden keskelle palavan laivan, ja vaikkei jäänteitä minkäänlaisesta aluksesta ollut löytynytkään, ei edes niin kaukaa haettua ajatusta voinut täysin sivuuttaa.

Olihan otettava huomioon velho. Velhon ollessa kyseessä melkein mikä tahansa oli mahdollista. Vaikka ei velhoudella, väkevimmälläkään, kai sellaisia temppuja tehty. Ei ainakaan sikäli, kun Mothson tiesi. 

Hän huokasi ja toivoi, että Madison olisi jo saapunut. Tämä oli ratkonut useita velhouteen liittyviä tapauksia, ja siksi kai heidät oli tähän maailmasta eristäytyneeseen pohjoiseen niemenkolkkaan lähetettykin. Mothson tunsi totisesti tarvitsevansa kokeneemman tutkijan laajempaa tietämystä avukseen.

*

Kaiken kaikkiaan Hjaldor piti elämästään saarella. Siellä ei ollut juuri mitään, joten ei ollut juuri mitään huoliakaan. Hän oli aina viihtynyt luonnon keskellä, ja ihmisistä hän oli saanut tarpeekseen jo aikoja sitten.

Hän nautti merestä, kallioista ja merilinnuista. Hän nautti kaloista, joita tuulet ajoivat hänen verkkoihinsa ja yksinkertaisista askareista, jotka rytmittivät hänen päiviään. Oli paljon korjattavaa – vaatteita parsittavana ja kenkiä paikattavana, mökin rakoilevien nurkkien tilkitsemistä meren tuomilla ajopuilla.

Oli yllättävää, kuinka paljon meri antoi. Se kuljetti selässään kaikenlaista tarpeellista, ja tuulet ohjasivat rantaan sen, mitä hän elämänsä ylläpitämiseksi tarvitsi. Reunoistaan haljenneita kulhoja, laivojen kappaleita, köyttä ja verkkoa, joista sai materiaalia vaikka mihin. Kirveenkin tuulet olivat erään kariutuneen laivan jäämistöstä kuljettaneet hänelle puisen arkunkappaleen pohjalla, ja sen avulla hän oli alunperin rakentanut mökkinsä.

Ruuaksi Hjaldorille riitti kala, äyriäiset ja merilevä, mutta tähän mennessä hänellä oli pieni yrttitarhakin. Muutamat sen siemenistä hän oli löytänyt saaren mäntyjen seasta ja yllyttänyt kasvamaan, osan meri oli tuonut. Kokeilemalla hän oli saanut kokoon mielestään miellyttävät lisukkeet aterioidensa elävöittämiseksi.

Silloin kun käsillä ei ollut askareita, oli Hjaldorilla aikaa keskittyä ajattelemiseen. Se olikin jotain, mitä muut ihmiset olivat aina häirinneet. Nyt häntä häiritsivät vain Haarin suhina, Hvírin kohina, Uharin humina ja Heísin ujellus, eivätkä ne oikeastaan olleet häiriöitä, vaan muistutus ystävien läsnäolosta.

*

Kertomus kaukaisen saaren velhosta nousi esiin vasta kaksi päivää myöhemmin, kun Mothson haastatteli majatalon isäntää. Se ei ollut virallinen haastattelu, sillä Mothson oli jo lyhyen uransa aikana huomannut, ettei kukaan ollut parhaimmillaan edes etäisesti kuulustelua muistuttavassa tilanteessa. Tämänkin hän oli oppinut Madisonilta, joka olisi varmasti ollut ylpeä hänestä nyt, kun hän istui korkealla jakkaralla tiskin ääressä, söi kermaista kalakeittoa ja joi halpaa, kitalakea pistelevää viiniä antaen isännän jutustella omaan tahtiinsa. Hän piti kasvoillaan puolittain kiinnostunutta, puolittain välinpitämätöntä ilmettä ja asetteli varovaisesti ohjailevia kysymyksiä oikealta tuntuviin kohtiin.

Tarina kertoi erakkovelhosta, joka oli asettunut asumaan kaikkein kaukaisimmalle saarelle tästä pohjoiseen. Kertoman mukaan saari ei ollut juuri kivistä luotoa kummoisempi, ja merenkäynti sen suunnalla oli niin hirvittävää, ettei kukaan suostunut purjehtimaan lähellekään sitä. Paitsi ehkä vanha Eisak Eifuur, mutta hänpä olikin tuulten lukija ja saattoi ohjata purtensa paikkoihin, joita muut välttelivät kuin kuolemaa itseään.

Kerrottiin, ettei saaren erakkovelho itsekään niillä vesillä purjehtinut, vaan liikkui kuumailmapallolla, niin hullulta kuin se kuulostikin. Kukaan ei ollut tosin nähnyt velhon kuumailmapalloa vuosikausiin, ja ne jotka olivat, saattoivat hädin tuskin uskoa todistaneensa sellaista mahdottomuutta näillä merillä. 

Mothson oli vetää keittoa väärään kurkkuun sen kuullessaan. Kuumailmapallo! Sellainen tarjoaisi mitä loogisimman syyn taivaalta pudonneille ruumiille! Kuumailmapallot olivat kuitenkin niin harvinaisia, ettei hänelle ollut tullut mieleenkään sijoittaa sellaista hahmotelmiinsa tapahtumista, saatika sitten näin syrjäiseen pohjoiseen. Hän tunsi mausteisen liemen työntyvän polttavana nenäonteloonsa, mutta selvisi tilanteesta suhteellisen sivistyneellä rykimisellä ja veden kihoamisella silmiinsä.

 Sen jälkeen hän onnistui vielä asettelemaan kasvoilleen juuri sopivan kiinnostuneen ilmeen, jotta isäntä jatkaisi puhumista ja kertoisi hänelle velhosta ja tämän erikoisesta kulkupelistä kaiken.

Mutta eipä velhosta tämän olemassaolonsa lisäksi paljoa tiedetty.

Yksi Mothsonin muistikirjan sivulle kiinnittynyt nimi kuitenkin jäi hänen mieleensä. Hän tiedusteli, olisiko hänen mahdollista tavata tämä Eisak Eifuur.

Hänen onnekseen vanha merimies sattuikin juuri olemaan kylässä, kenties eriskummallisten tapahtumien paikalle houkuttelemana. Mothson löytäisi hänet mistäpä muualtakaan kuin Liekehtivästä tiikeristä.

Siinä missä kylän majatalo oli kotoisa ja kymmenien kynttilälyhtyjen valaisema, oli Liekehtivän tiikerin katto maalattu mustaksi, ja kuten kuvaan sopi, sitä halkoivat kauhtuneenoranssit raidat. Väritys teki satamakapakasta pienen ja hämyisen – sitä se oli muutenkin, mutta katto tuntui tiivistävän sen tunnelmaa entisestään. Näin päiväsaikaan, auringonsäteiden työntyessä uutterasti naarmuisten ikkunoiden lävitse, oli kapakan etuosassa sentään suhteellisen valoisaa.

Ajopuusta kokoon kasatun pöydän ääressä istui pienikokoinen, jo kumaraksi käynyt merimies. Hänen villapaitansa suolasta koppuraiset hihat oli vedetty ryhmyisiin rystysiin saakka. Hänen hampaidensa välissä oli piippu ja edessään tuoppi.

Majatalon isäntä oli kuvaillut Eisak Eifuuria yhdeksi niistä ukoista, jotka olivat olleet vanhoja jo hänen itsensä ollessaan pelkkä poika, ja näyttivät edelleen täsmälleen samalta. Kieltämättä Mothson oli aistivinaan Eisak Eifuurissa jotakin iätöntä.

Vanhan merimiehen auringon vaaleiksi haalistamat silmät katsoivat Mothsoniin kirkkaina ja tietäväisinä, ja vaikka hän ei paljoa puhunutkaan, irtosi hänestä sentään muutama sana. 

Heidän esiteltyään itsensä ja vaihdettuaan joitakin ympäripyöreitä huomioita merisäästä Mothson kävi asiaan. Hän kysyi suoraan kaukaisesta saaresta ja siellä asuvasta velhosta. 

– Tiedänhän minä velhosta, merimies vastasi verkkaisesti.

Mothson odotti jatkoa.

Eisak Eifuur vaikeni.

– Oletteko tavannut hänet? Mothson kysyi.

– Tavallaan. 

– Mitä tarkoitatte?

Vanha merimies puri takahampaansa piipun varteen ja katseli Mothsonia ääneti. Ja vaikka Mothson pitikin itseään kärsivällisenä miehenä, venyi hiljaisuus kohta liian pitkäksi jopa hänen makuunsa.

– Tunnistaisitteko hänet? hän kysyi.

– Mahdollisesti, vastasi Eisak Eifuur.

– Mutta ette ole varma?

Merimies näytti miettivän asiaa. 

– Melko varmasti tunnistaisin.

– Olette siis nähnyt hänet?

Eisak Eifuur katsoi ulos ikkunasta, tai ehkä hän tarkkaili lasin raapiintunutta pintaa.

– Sanotaan nyt vaikka, että omalla tavallani minä tunnen hänet.

Se vasta olikin epämääräistä. Mothson hörppäsi kahviaan kätkeäkseen orastavan turhautumisensa.  

– Omalla tavallanne? hän kysyi sitten.

Eisak Eifuur nyökkäsi.

– Entä tiedättekö hänen nimensä?

– Hjaldor Ínarson.

Sen vanha merimies lausui epäröimättä ja äänessään vakaata varmuutta.

Mothson kirjoitti nimen kirjaansa, nojautui taaksepäin ja uskaltautui tekemään tilanteesta yhteenvedon.

– Olette tavallaan tavannut hänet. Olette melko varma, että tunnistaisitte hänet. Omalla tavallanne tunnette hänet. Hänen nimensä kuitenkin tiedätte, vaikka kukaan muu täällä ei ole tainnut sitä koskaan kuullakaan.

Merimies ei häkeltynyt lainkaan hänen tahattoman syyttävästä sävystään, nyökkäsi vain tyynenä.

– Miten? Mothson kysyi.

Eisak Eifuur katseli häntä haaleansinisillä silmillään.

– Tuulet kertoivat, hän sanoi sitten.

Siihen oli vaikea sanoa mitään. Mothson nyökkäsi hitaasti ja piirsi tarkoituksetonta viivaa vihkonsa alareunaan.

Keskustelun päätteeksi Mothson pyysi Eisak Eifuuria tunnistamaan kellotornista löytyneen velhon ruumiin, ja vanha merimies saapui katsomaan vainajaa. Tovin hän katselikin. Kiersi pöydän mietteliään näköisenä, palasi lopulta ovelle ja puisteli päätään.

– Ei se ole hän.

*

Hjaldorin kuumailmapallo – tai eihän se hänen kuumailmapallonsa ollut, ei alun perin – oli aivan tavallinen kuumailmapallo, mutta hän ei käyttänyt sitä tavalliseen tapaan. Vaikka sen varustukseen edelleen kuuluikin taikuudella sinetöityjä kaasusäiliöitä, saattoi hän yksinkertaisesti pyytää yhtä tuulista sukeltamaan kankaan sisään ja muita puhaltamaan haluttuun suuntaan. Tuulet pitivät leikistä kovasti ja tarvitteassa hän pystyi matkustamaan öisen meren halki ilman pimeässä loistavaa liekkiä tai kaasun kohinaa.

Mutta harvoimpa hän tunsi tarvetta poistua saarelta, ja sitäkin vähemmän halua tehdä niin.

Vain kerran tai pari joskus alkuaikoina, eristäytymisensä aiheuttaman ahdistuksen hädässä ja epätietoisuuden ulkomaailman tapahtumista ajettua hänet nurkkaan, oli hän kiskonut pallon kankaan auki ja kutsunut tuulet nostamaan sen ilmaan. Mutta katsellessaan taivaalta meren ulappaa tai viimeistään kaukana siintävää rantaviivaa pienen kylän piipuista nousevine savukiehkuroineen hän oli tullut toisiin ajatuksiin. Silloin hänen sydämensä oli asettunut, ja hän oli pyytänyt tuulia palaamaan. 

*

Jos kellotornin velho ei ollut Hjaldor Ínarson, niin kuka hän sitten oli?

Velhovainaan tutkiminen ei tuonut enempää vastauksia. Ínarsonin nimikään ei herättänyt paikallisissa muuta vastakaikua kuin epätietoisia päänpudistuksia. Sikäli kun Mothson tiesi, nimi saattoi olla täysin tuulesta temmattu. Ja tarkemmin ajatellen juuri niinhän Eisak Eifuur oli sanonutkin.

Jokainen Mothsonin esittämä kysymys tuntui vain paisuttavan Liekehtivää tiikeriä suuremmaksi. Se väijyi tutkimuksen taustalla kissamaisen omahyväisenä häivyttäen taakseen kaikki kunnolliset todisteet. Tiikerin työksi katsottiin niin tuulen suunta kuin velhon päätyminen kellotorniinkin, hyvä jos ei kohta auringon nousuakin, ja illan painumista mailleen.

Hurjimmissa maalailuissa tiikeri oli vastuussa jopa Oldaanin kaupungin kuuluisasta tuhosta, jonka syyt olivat jääneet hämärään, ja jonka ympärille oli vuosikausien saatossa punottu vahva spekuloinnin verkko. Selitykseksi tiikerin teolle tarjottiin sitä, että kaupunki oli kasvanut liian suureksi ja uhkasi vallata kaikki täkäläiset kalavedet – siitä huolimatta, että maan tasalle palanut kaupunki oli sijainnut toisella laidalla koko laajaa saarivaltiota. Mothson saattoi hädin tuskin olla puuskahtelematta ääneen tätä kertomusta kuunnellessaan.

Kylän pienessä meriarkistossa hän tutki paikallishistoriaa käsitteleviä kirjoja ja karttoja, joista yhteenkään ei ollut merkattu minkäänlaista saarta tästä pohjoiseen. Kun hän istui öljylampun vähäisessä valossa karttojen äärellä myöhäiseen iltaan saakka, toi arkistonhoitaja Matts Byr hänen lohdukseen kupin laihaa teetä ja totesi, ettei hänen osakseen ollut tainnut langeta tehtävistä helpoin. Mothson hymyili vaisusti ottaessaan kupin vastaan.

– Ei sitä saarta ole koskaan karttoihin merkittykään, Byr kertoi kuultuaan hänen ongelmastaan. – Sen kohdalle on aina piirretty hyökyjä ja hirviöitä, jotta kaikki osaisivat pysyä poissa niiltä suunnilta.

Byrin mentyä Mothson tuijotti karttoja miettien, mitä muita salaisuuksia niiden millintarkat viivat jättivät kertomatta.

Harmaan, sateisen taivaan alla hän kulki pitkin karkeita kallioita etsien mitä tahansa, mikä olisi saattanut joskus olla osa kuumailmapalloa, mutta yhtäkään rispaantunutta koripunoksen pätkää tai kankaanriekaletta ei osunut hänen mutkitteleville reiteilleen.

Merimiesten ottamasta pestistä ei tiedetty laivan nimeä enempää. Kaikki siihen liittyvä oli ollut hyvin salaperäistä. Se oli toki oli herättänyt kummastusta, mutta palkkion suuruus oli ollut omiaan pyyhkimään miesten epäilykset sivuun ja ottamaan työn vastaan.

Mothson vahvisti Hjaldor Ínarsonin nimeä muistikirjansa sivulle niin moneen kertaan, että se uhkasi painua paperien kerroksista läpi. Hän piti erakkovelhoa pääepäiltynään, mutta siitä, mitä merellä oli tapahtunut, ei hänellä ollut aavistustakaan.

Madisonia ei kuulunut. Mothson sai viestin, jossa tämä kertoi estyneensä toistaiseksi matkustamasta, mutta saapuisi paikalle niin pian kun mahdollista. Sillä välin Madison kehotti häntä jatkamaan tutkimuksia itsenäisesti. Heidän aikaisempien, yhdessä ratkaisemiensa tapausten perusteella Madison kertoi tuntevansa Mothsonia kohtaan suurta luottamusta, eikä epäillyt hänen pystyvyyttään lainkaan.

Mothson ei voinut väittää olevansa samaa mieltä vanhemman tutkijan kanssa. Heidän aikaisemmin ratkomansa tapaukset olivat olleet suhteellisen suoraviivaisia kadonneiden etsintöjä tai syyllisten jäljityksiä, eikä mihinkään niistä ollut liittynyt velhoja. Hän oli tottunut jättäytymään taka-alalle ja luovuttamaan estradin Madisonille, joka pääsi siten loistamaan elementissään. Jos jotkin Mothsonin onnistuneet huomiot olivatkin vieneet tapauksia eteenpäin, eivät ne olleet missään tapauksessa ratkaisseet niitä.

Juuri nyt hän tunsi itsensä hämärtyvälle merenselälle eksyneeksi ajopuuksi, joka lipui aina vain kauemmas vastausten rannoista.

*

Hjaldorin elämä ei suinkaan ollut niin pieneen tilaan rajattu kuin olisi voinut luulla.

Velhona hän saattoi elää tuultensa kautta, vapauttaa mielensä niiden matkaan, kun ne irtosivat saaren turvallisista notkelmista kauas merelle.

Hän istui kalliolla risti-istunnassa ja katseli sitä, mitä tuulten tielle sattui, ja kuunteli aaltojen kuohunaa siellä, missä ne puhalsivat.

Ne kantoivat hänelle terveisiä ulapan yltä, pätkiä merenkävijöiden puheista ja lauluista, ja tuntui kuin hän siten olisi ollut lähempänä ulkomaailmaa. Ne veivät hänet myrskyjen ryminään ja kiidättivät tyynten taivaiden halki vauhdilla, jollaista yksikään ihminen ei ollut häntä ennen päässyt kokemaan. Ohjata hän ei juuri voinut, ehdottaa enintään, mutta toisinaan tuulet kuuntelivat häntä. Siellä hänen mielensä lepäsi, missä loputon ulappa aukeni hänen edessään luvaten rauhaa, jota mikään ei saapuisi rikkomaan. 

*

Kellotorniin pudonnut velho oli Ulvir Keep, kaukaa Norjien takaa saapunut velhojen killan valtuuttama sää- ja ilmastovelho.

Tämän Mothson sai pitkän odotuksen jälkeen selville velhojen kiltamestarilta, johon oli ottanut yhteyttä heti ruumiin tutkittuaan. Hän oli jäljentänyt kovaonnisen velhon kämmeniin ikuistetut, vuosien saatossa muodoiltaan pehmeiksi kuluneet merkit huolellisesti paperille ja laatinut killalle saatekirjeen, joka oli sekä asiallinen että osaaottava. Hän oli lisännyt mukaan muutamia kysymyksiä sekä toiveen pikaisesta vastauksesta.

Viestien kulkeminen otti kuitenkin aikansa. Sitten eräänä aamuna majatalon isäntä toi Mothsonille hänen aamiastarjottimensa mukana juuri saapuneen kirjeen, jonka sinetissä kiilteli killan virallinen tunnus. Mothson nousi seisomaan niin nopeasti, että tuoli raapaisi kuuluvasti lattiaa hänen takanaan ja tarttui kirjeeseen toivon ja jännityksen väreet niskassaan.   

Kirjeen sävystä päätellen Keep oli nauttinut akateemisissa piireissä arvostusta, vaikka hänen näkemyksiään olikin pidetty radikaaleina.

Mothson ajatteli ruumispöydällä ikiuntaan nukkuvaa pienikokoista velhoa, joka kuolemassaankin näytti herkältä ja lähes painottoman kevyeltä. Hänen oli vaikea kuvitella tämän olleen eläessään erityisen radikaali. Tosin, hän huomautti itselleen, kaipa elämänsä päättäminen putoamalla ilmiliekeissä kellotornin piikkiin kuristusjäljet kaulallaan oli melko radikaalia.

Nähtävästi pienikokoinen velho oli kannattanut vapaata taikuutta – taikuuden rajoitusten purkamista ja säännöstelyn lieventämistä. Tästä Mothsonilla oli harmillisen vähän tietoa, eikä kirje mennyt yksityiskohtiin. Hän tiesi vain, että velhojen kilta vastasi omistaan sääntöjen noudattamisen ja rikkomuksista  koituvien rankaisujen suhteen yhteisymmärryksessä yleisen järjestyksenpitolaitoksen kanssa.

Velhonurallaan Keep oli keskittynyt myrskyihin ja epätavallisiin tuuliin, ja juuri se hänet oli tänne tuonutkin. Eikä ihme, sillä täällä riitti molempia.

Saavuttuaan seudulle Keepin suunnitelmana oli ollut vuokrata laiva ja palkata miehistö tutkimusretkikuntaa varten. Kirjeestä selvisi myös, ettei retkikunnan kohteena tietenkään ollut mikään muu kuin eräs kaukainen, nimeämätön pohjoinen saari. Se, jonka ympärillä tuulet vihmoivat säälimättöminä ja meri jakoi laivoille kuolematuomioita niiden kokoon tai kapteenin taitoihin katsomatta.

*

Hjaldor Ínarson ja Ulvir Keep tapasivat opiskeluaikoinaan. Neljäntenä vuotenaan, erään pitkäksi venyneen luennon jälkeen Hjaldor jäi kertomaan ajatuksiaan opettajamestarille, ja Ulvir Keep jäi kuuntelemaan. Ja kun muut mestaria myöten olivat poistuneet, viipyi Ulvir yhä hänen seurassaan, katseli häntä tiiviisti ja kyseli lisää.

Hjaldor oli huomannut Ulvirin ennenkin, kokeissa menestyvän oppilaan, joka viihtyi ikkunasyvennyksissä ja kantoi kaulassaan pientä huilua, vaikka koskaan Hjaldor ei ollut kuullut hänen soittavan sitä. Ulvir ei epäröinyt puhutella mestareita haastavaan sävyyn tai katsoa ketä tahansa suoraan silmiin.

Hjaldorin alkaessa puhua tuulesta Ulvirin silmät laajenivat. Hän astui Hjaldorin eteen ja tarrasi kiinni hänen vaatteisiinsa. Hän puristi Hjaldorin viittaa rinnuksista siroilla käsillään ja puhui säästä niin kiihkeästi, että Hjaldoria sekä häkellytti että ihastutti sellainen raivokas innostus.

Ulvirilla oli hänelle ehdotus, joka oli jatkumo hänen omille mietteilleen. Se oli kieltämättä hieno, mutta sen verran vaarallinen, ettei siihen voinut epäröimättä suostua. Seuraavien viikkojen aikana Ulvir sai sen kuitenkin kuulostamaan aina vain paremmalta, ja lopulta siltä, että olisi suorastaan väärin jättää se toteuttamatta.

Nyt he viettivät jokaisen valveillaolohetkensä yhdessä. He puhuivat säästä, mutta puhui Ulvir muustakin, haaveistaan ja huolistaan. Yhteiskunnan ongelmista, jotka häntä piinasivat, ja joihin hän halusi kiivaasti keksiä ratkaisun – vallitsevan hallintosysteemin kivettyneestä ikiaikaisuudesta, joka esti maailmaa kehittymästä uudelle tasolle. Ulvir halusi kuulla Hjaldorin mielipiteen kaikesta, kaikki hänen teoriansa ja aavistuksensa aiheesta kuin aiheesta.

Kukaan ollut koskaan ollut Hjaldorista tai hänen ajatuksistaan niin kiinnostunut, eikä katsonut häntä sellaisella katseella tai asettunut seisomaan niin lähelle. Se täytti hänet lämmöllä ja varovaisella toivolla. Ja kun Ulvir erään tunnin jälkeen, erään luokkahuoneen hämärässä veti hänet luokseen ja suuteli häntä lujaa, oli Hjaldor valmis tekemään hänen vuokseen mitä tahansa, suostumaan mihin tahansa.

*

Mothsonin oli vaikea saada ajatuksiltaan unta. Vietettyään valveilla erään loputtoman tuntuisen yön hän luovutti, pukeutui ja astui ulos vastahakoisesti heräilevään aamuun. Jähmeä merituuli painoi paksua, siniharmaata sumua mannerta kohti. Sumun alla meri läikkyi yhä yönmustana. Mothson kääri villakangastakkinsa tiukemmin ylleen ja asteli kauas rantakalliolle.

Siellä hän seisoi ja katseli merelle mitään näkemättömin silmin, kunnes hitaat auringonsäteet löysivät tiensä sumun läpi ja ajoivat usvan huojuen nouseviksi, haituvaisiksi patsaiksi, joiden kylkien pienet vesihiukkaset kuhisivat villinä värinänä luopueassaan muodostaan ja kadotessaan olemattomiin.

Mothson oli niin syvällä ajatuksissaan, että hätkähti kuullessaan vierestään rykäisyn.

Hän käännähti katsomaan kalastajahaalariin pukeutunutta naista, joka raahasi kainalossaan painavan näköistä koria. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli tarjota apuaan kantamisessa, mutta sitten hän huomasi naisen väkivahvat käsivarret ja jämäkän ryhdin, ja totesi, että hänestä olisi siinä asiassa luultavasti enemmän haittaa kuin hyötyä.

– Sinäkös se tiikeritapauksen tutkija olet? kysyi nainen karhealla äänellä.

Mothson räpäytti silmiään. Hän ei varsinaisesti nyökännyt, mutta nainen jatkoi silti puhumista.

– Tiesitkös, ettei Liekehtivä tiikeri kaikkien tarinoiden mukaan asu tähtien yläpuolella? Jotkut vanhimmat tarinat kertovat, että sillä on täällä maan päällä ruumiillistuma. Sellainen, jonka kautta se toimii.

Mothson kohotti kulmiaan lievästi yllättyneenä.

– Tämä kylä on Tiikerin suojeluksessa, nainen sanoi ylpeänä. Hän kohotti leukaansa ja osoitti yhdellä, työn känsöittämällä sormella kohti taivasta. – Eihän se tuolta kaukaa näkisi, milloin sitä täällä tarvitaan.

Vastaukseksi Mothson päästi epämääräisen äänen. Hänen mielestään se ei ollut kovinkaan loogista, jos tiikeri kerran oli niin kaikkivoipa kuin legenda kertoi. Sama kai sellaisen olisi katsella tapahtumia ylhäältä käsin, mutta mikäs siinä. Legendat harvoin vaivautuivat olemaan loogisia.

– Siksi se kulkee täällä meidän keskellämme ja toimii sitten, kun toiminnalle on tarve.

– Niinkö tosiaan? Mothson kysyi yrittäen kuulostaa edes hiukan kiinnostuneelta, vaikkei olisikaan halunnut yllyttää tiikeritarinoiden kertojia. – Minkähänlainen tämä ruumiillistuma on?

Nainen vilkaisi Mothsonia kulmiensa alta.

– Se on tietenkin salaisuus, hän murahti, ja Mothson tunsi väsymyksen valtaavan katseensa. Pelkkää hölynpölyä siis. – Tiikerin oma, ei meidän, nainen sanoi ja vaikeni. Mothson käänsi katseensa merelle.

– Ihan siltä varalta vaan kerron, ettei kukaan ole sinulle siitä maininnut, nainen sanoi hetken kuluttua.

Mothson huokasi salaa. Hänen ei tehnyt mieli kiittää, mutta hän kiitti silti, ja hymyili naiselle hymyä, jonka aavisti olevan lannistunut. Nainen nyökkäsi, paransi otettaan koristaan ja lähti.

Hänen mentyään Mothson antoi kevyen tuulen työntää tiikeriasiat mielestään. Hän katseli vielä pitkään auringonnousua, vaikka ei hän siitä paljon iloa irti saanutkaan. Sen toiveikkuus ei vastannut lainkaan hänen mielensä sisäistä maisemaa.

*

Voisiko itse luonnosta lohkaista palasen? Lukea sille tietoisuuden, ojentaa oman tahdon?

Siihen he saisivat pian vastauksen.

Hjaldor seisoi kivisen vuoren huipulla. Se oli syrjäinen huippu, jonne he olivat vaeltaneet saadakseen olla kaukana opettajiensa valvovien silmien alta. Ulvir odotti kivien katveessa valmiina astumaan esiin, jos hänen apuaan tarvittaisiin.

Kaikki oli valmista. Aamupäivä oli kirkas ja selkeä, samoin suunnitelma.

Neljä tuulta he loihtisivat, yhden jokaisesta ilmansuunnasta. Neljä tuulenvirettä, jotka saisivat uhmata ilman virtauksia, irrota maailman sivusta. Neljä niitä tulisi olla, sillä taikuus sai voimaa suurista kertomuksista, ja kertomus neljästä tuulesta oli yhtä suuri kuin ihmiskunta itse.

Joten Hjaldor kääntyi pohjoiseen, ja lausui sanoja, niin suuria ja monimutkaisia, että yksin luonto saattoi niitä ymmärtää.

Juuri tällaisessa Hjaldor oli hyvä.

Ulvirin sanojen mukaan hän oli velho tavalla, jota nykymaailma ei enää muistanut.

– Unohdetun maailmanymmärryksen viimeinen saareke, oli Ulvir kerran kuiskannut, kun he olivat makoilleet vierekkäin Hjaldorin sängyllä. Ulvirilla oli tapana livahtaa hänen huoneeseensa iltaisin. Se oli kiellettyä, mutta Hjaldor ei välittänyt. Hänen sisälleen asettunut lämmin, kehräävä olo kasvoi suuremmaksi joka kerta, kun he saivat olla sillä tavalla yhdessä. 

– Vaikka muut eivät sitä ehkä vaitonaisen olemuksesi ja kohteliaisuutesi läpi näekään, minä näen, oli Ulvir aina sanonut, ja katsonut Hjaldoria yleensä niin terävät silmät pehmeinä ja utuisina.

Juuri tuo Ulvirissa kai olikin koukuttavinta. Se, kuinka tämä hänen seurassaan, hänen käsivarsillaan, suli itselleen niin epätyypillisen haavoittuvaiseksi. Luotti häneen niin, että paljasti itsestään sellaista, mitä hänessä ei olisi voinut arvata piilevänkään. Puhui kauniista haaveistaan ja maailmasta, jollaisessa haluaisi Hjaldorin kanssa elää. Vain Hjaldorin, sillä vain hänen kanssaan unelmien jakamisessa olisi järkeä. Lahjakkaan, viisaan ja komean Hjaldorin. Ja vaikka sellaiset sanat nolostuttivat Hjaldoria, asettuivat ne hänen sydämeensä ja täyttivät hänet hiljaisella onnella.

Ulvir sai hänet uskomaan itseensä, kokeilemaan taitojaan tavalla, johon muut eivät olleet häntä koskaan kannustaneet. Ilman Ulviria hän ei olisi tässä nyt, ei uskaltaisi tehdä mitään näin suurta.

Tällaisen loitsun lausuminen oli enemmän etsimistä kuin kulkemista, enemmän luovimista kuin menemistä. Ei niinkään tietämistä kuin tuntemista, vaan kokeilua tekemisen sijaan. Jo lausuessaan Hjaldor tiesi, ettei kukaan muu voisi toistaa sitä samanlaisena, ei vaikka kävisi sen läpi sanasta sanaan, sillä se oli paljon enemmän kuin sanoja.

Juuri siksi sellaista ei olisi saanut tehdä. Jos ei tarkalleen tiennyt, kuinka jotakin oli saanut aikaiseksi, sitä oli mahdoton myös perua.

Mutta olihan heillä varasuunnitelma: jos kaikki menisi pieleen, sitoisivat he tuulet taioin ja kuljettaisivat jonnekin kauas, mistä kukaan ei niitä löytäisi. Hjaldor tiesi täydellisen paikan, mutta Ulvir ei ollut edes kysynyt missä se oli. Kai tämä luotti heidän onnistumiseensa niin, ettei uskonut heidän sellaista tarvitsevan.

Kun ensimmäinen tuulista kiilautui irti mahtavan pohjoistuulen kyljestä, nimesi Hjaldor sen Hvíriksi, sillä niin se hänen korviinsa kuiskasi. Yllättyneenä uudesta itsenäisyydestään se kieppui Hjaldorin jaloissa, vaatteissa ja kivien koloissa.

Hjaldor hymyili sille, kääntyi itään ja jatkoi lausumista. 

Kun kaikki neljä tuulta kiertelivät hänen ympärillään uteliaina, astui Ulvir esiin ja kutsui tuulia niin kuin Hjaldor oli neuvonut. Ne suhisivat hänen luokseen, kietoivat hänet sisäänsä ja hän levitti kätensä kuin halatakseen niitä kaikkia.

Kun Hjaldor silloin katsoi Ulviria ja näki tämän kasvoilla onnellisimman ilmeen, minkä oli niillä koskaan nähnyt, tunsi hän viimeistään tehneensä oikean päätöksen.

*

– Jos Eisak Eifuur jotakin osaa, niin ohjata purttaan vaikeilla vesillä, sanoi majatalon isäntä. – Hän on ainoa, joka on koskaan purjehtinut kilometriäkään lähemmäs sitä saarta ja takaisin. Nimenomaan ainoa, joka on purjehtinut takaisinkin, isänsä toisti ja loi Mothsoniin merkitsevän katseen.

Mothson nyökkäsi mietteliäänä.

– Luuletteko, että hän suostuisi viemään minut sinne? hän kysyi.

Majatalon isäntä ei ollut helposti hätkähtävää tyyppiä, mutta nyt hänen ilmeensä nytkähti yllättyneen puolelle.

– Viemään teidät sinne? hän toisti toinen kulmakarva koholla. – Etsittekö tehokasta tapaa kuolla?

Mothson kumartui pöydän ylle otsaansa hieroen.

– Vain totuutta, hän vastasi huokauksen kaiku äänessään.

Hänen vastauksensa sai isännän hiljenemään yhden tuopin kiillottamisen ajaksi.

– Tiedän, mitä mieltä te akateeminen väki sellaisesta olette, virkkoi isäntä sitten harkitusti. – Mutta ei merenkäynti niillä alueilla aivan tavallista ole.

Mothson nosti kysyvän katseensa.

– Liikkuu siellä suurempiakin voimia kuin velhous. Sen minä vaan sanon.

*

Vielä sinä samana iltana Ulvir vapautti tuulet kaupunkiin. Hjaldor yritti estää, mutta Ulvir lausui tuulille yllyttäviä sanoja, ja sellaisia ne kuuntelivat kaikkein mieluiten. Ennen kuin Hjaldor edes ehti kunnolla ymmärtää mitä oli tapahtumassa, mellastivat tuulet kaupungin kimpussa rajojaan kokeillen, tuhoa ja kuolemaa kylväen.

Kaupunki oli pian menetetty.

Tuulet puskivat ikkunalasit halki, heittelivät lyhdyt öljyineen pitkin olkikattoja, kaatoivat ihmiset maahan ja täyttivät heidän suunsa ja sieraimensa, kunnes he tukehtuivat kuoliaiksi. Ne hyökkäsivät kattotiilten kimppuun ja sinkosivat ne punaruskeina viuhkoina ilmaan, kiersivät itsestään pyörremyrskyn ja repivät rakennuksia perustuksiltaan. Ja kun kaikki oli murrettu ja sortunut ja hävitetty, puhalsivat ne lyhtyjen ja tulisijojen liekit hyökymään aaltoina kaupungin raunioiden yli.

Kun Hjaldor viimein tavoitti Ulvirin ja tämä käänsi katseensa häneen, näki hän rakkaansa vaaleanvihreissä silmissä sellaista kovaa kylmyyttä, sellaista kiivasta suuruudenhulluutta, ettei ollut tunnistaa tätä. Ja kun Ulvir kääntyi kauhistuttavaa vimmaa leimuten takaisin kohti tuhoutuvaa kaupunkia, ymmärsi Hjaldor sittenkin tehneensä elämänsä suurimman virheen.

Silloin hän kohotti kätensä Ulviria vastaan, sillä tämä ei ollut se Ulvir, jonka hän oli luullut tuntevansa. Ei se Ulvir, joka oli puhunut niin kauniisti uudenlaisesta maailmasta, hyväksynnästä ja vapaudesta – asioista, joiden saavuttaminen olisi askeleen lähempänä, kun heillä olisi puolellaan tuulten kaltainen neuvotteluvaltti. Se, mitä täällä tapahtui, oli täysin vastoin sitä, mitä Hjaldor oli Ulvirin puheiden perusteella odottanut.

Ja niin olivat totta puhuen tuuletkin. Lapsellisuudessaan hän oli kuvitellut, että ne olisivat kesyjä, ennemminkin hurmaavia temppuja kuin mitään näin kouriintuntuvaa. Kuinka väärässä hän olikaan ollut.

Hän iski Ulvirin tajuttomaksi kaupungin raunioihin, kutsui tuulet luokseen ja puhui niille rauhoittavia sanoja. Nyt, kun Ulvir oli hiljennyt, ja tuulet olivat saaneet kunnolla irrotella ja riehua, asettuivat ne hänen vierelleen säyseinä vireinä.

Hän loi vielä yhden, pitkän katseen Ulviriin, ja käveli pois. Hän tiesi, mitä hänen täytyisi tehdä.

*

Majatalon isäntä ei ollut ainoa selväjärkisen oloinen ihminen, joka jutteli merellä liikkuvista legendoista vailla innostunutta, lähes fanaattista hymyä, mutta silti niitä väheksymättä.

Myös meriarkiston pitäjä Matts Byr puhui niistä samaan sävyyn. Hän osoittautui laajalti lukeneeksi mieheksi, ja Mothson sai sellaisen kuvan, ettei hänellä ollut paljoakaan oppinutta keskusteluseuraa pienessä kalastajakylässä. Paikallisiin legendoihin hän suhtautui kuitenkin ihmeen kunnioittavasti.

Mothson kuunteli, kun hän kertoi todistamastaan erikoisesta merenkäynnistä ja vielä erikoisemmista merenkävijöistä.

– Ja se Eisak Eifuur, sanoi Byr erään tarinansa jälkeensä jättämään hiljaisuuteen. – Kuinka hän niiltä uhkarohkeilta retkiltään selvisi? Kaipa hän on meren suosiossa, jos tiedätte mitä tarkoitan?

Varovainen vilkaisu Mothsoniin yritti kertoa jotakin, mutta hänen oli myönnettävä, ettei hän aivan ymmärtänyt.

– Tai toisinpäin, Byr lisäsi.

Ja nyt Mothson ymmärsi vielä vähemmän.

– Sitä minä vain, ettei kaikkien velhojen kämmenissä ole kiltamerkintöjä, lopetti Byr.

*

Sinä yönä Hjaldor varasti kuumailmapallon. Joku oli kaiketi yrittänyt paeta sillä tuhoutuvasta kaupungista, mutta tullutkin itse tuhotuksi. Kori makasi kyljellään kallioisella tasanteella ja kangas lepäsi maassa kuin litteäksi astuttu keuhko.

Hjaldor pysähtyi ja katseli, kuinka kevyt kangas kohoili voimattomasti tulipalosta kantautuvan kuuman ilmavirran pullistamana. Hjaldorin punnitessa mahdollisuuksiaan utelias Haar työntyi pallokankaan alle, ja koko komeus tempautui pystyyn. Kori kiepahti kulmalleen ja lähti laukkomaan kolisten pitkin kalliota. Hjaldor juoksi, tarttui pukittelevan korin reunaan ja heilautti itsensä sen sisään. Hän kutsui muita tuulia mukaansa, vaikka ei hänen olisi tarvinnut. Ne olivat jo innostuneet uudesta lelustaan.

Oli kai vain tuurista ja sattumasta kiinni, ettei tuo matka käynyt Hjaldorin kohtaloksi, niin epätasaista ja vaarallista kuumailmapallon meno oli. Tuulet nostivat sen niin korkealle, että hänen oli jo vaikea hengittää, ja laskivat sen niin alas, että kori haukkasi sisäänsä tynnyrikaupalla vettä – pallon reitti oli edennyt nopeasti mantereen reunojen yli merelle. Vaihtaessaan vuoroa kankaan sisällä tuulet kallistivat koria niin, että Hjaldorin jalat roikkuivat välillä kuohuvien syvyyksien yllä.

Täysin kuuroja hänen ehdotuksilleen ne eivät kuitenkaan olleet. Seuraavaan aamuun mennessä kuumailmapallo oli edennyt kauas ja tuulet saaneet kiinni matkanteon ajatuksesta. Ne puhalsivat tasaista vauhtia kohti paikkaa, jonka hienoudesta Hjaldor kuiskaili voipuneena niille korin nurkasta.

*

– Oliko Eisak Eifuur kaupungissa sinä iltana? kysyi Mothson majatalon isännältä.

– Olihan hän, isäntä nyökkäsi. – Istui yötä myöten Liekehtivässä tiikerissä. Tunnen Tiikerin omistajan, hän selitti. – Asiakaskunnasta en sano mitään, mutta hän itse on oikein mukava mies.

Mothson nyökkäsi. Majatalon isäntä jatkoi.

– Hän se minulle Eisakista mainitsikin. Että oli tullut oikein kiireellä sinä iltana, oli ollut kalastamassa siellä pohjoisessa. Oli sanonut tuulten käyneen niin levottomiksi, että oli katsonut parhaaksi tulla takaisin ja äkkiä. Katseli kuulemma koko illan ikkunasta kuin olisi odottanut jotain tapahtuvaksi. Mutta ei silloin mitään myrskyä ollut nousemassa, eikä noussutkaan. Hurja ilmahan yöllä oli, mutta milloinkas täällä ei olisi.

Eisak oli istunut kapakassa niin pitkään, että Liekehtivän tiikerin pitäjä oli alkanut jo ihmetellä, aikoiko hän istua aamuun saakka. Jossain vaiheessa vanha merimies oli kuitenkin kadonnut yön pimeyteen.

Mothson mietti sitä hetken aikaa, ja kysyi sitten majatalon isännältä, mahtaisiko tänäkin iltana löytää Eisak Eifuurin Liekehtivästä tiikeristä.

– Etteköhän löydä, isäntä sanoi katsellen häntä hieman huolestuneena.

*

Kuolinyötään edeltävänä päivänä Ulvir Keep seisoi laivansa keulassa tiivis katse eteenpäin suunnattuna. Merenkulku oli näillä vesillä juuri sellaista kuin miehistö oli varoittanutkin. Heidän pelkonsa oli kuitenkin haihtunut, kun Ulvir oli johdattanut aluksen erään vaarallisuudestaan kuuluisan karikon läpi suoraan kuohuvan pinnan alle katsellen.

Nyt Ulvir Keepin intensiivinen tuijotus ojentui aallokon yli kauas eteenpäin, ja kun miehistö vielä tarvitsi kaukoputkia nähdäkseen saaren, katseli hän jo sen rantojen hiekkaa ja simpukankuorten pitsireunoja yltyvän jännityksen vallassa. 

Kun Ulvir viimein näki tuulet, hänet täytti valtava riemu. Ne olivat siellä, joka ikinen niistä!

– Minun rakkaani, hän nauroi, ja kutsui tuulia nimiltä.

Tuulet kuulivat hänet ja tunnistivat hänen äänensä, sillä tuuli ei koskaan unohda. Eivätkä nämä tuulet olisi mitenkään voineet unohtaa Ulviria, niin hauskaa niillä oli hänen kanssaan ollut. Ilahtuneina jälleennäkemisestä ne syöksyivät hänen luokseen, tunkivat hänen kainaloonsa ja hankautuivat hänen kasvojaan vasten.

– Auttakaa laiva rantaan, Ulvir sanoi niille, mutta se oli enemmän käsky kuin ehdotus. Hiukan ristiin puhaltaen tuulet suostuivat, ja auttoivatkin, joskin omalla tyylillään.

Ne tarttuivat laivaan ja työnsivät sitä aalloilla kuin kaarnanpalaa. Ulvir tunsi niiden voiman ja hymy leveni hänen kasvoillaan. Tuulet painoivat aallot keulan puolelta mataliksi ja antoivat takaa vauhtia. Merimiehet tarttuivat mihin tahansa, mistä saivat kiinni, sillä heidän silmissään meri oli tullut hulluksi. Laiva heittäytyi kohti saarta.  Keulassa Ulvir nauroi ihastuneena. Niin voimakkaita! Yksikin riittäisi hänen tarkoituksiinsa!

*

Mothsonin oli päästävä sille saarelle.

Se oli tapahtumien keskipiste, koko arvoituksen avain. Hänestä tuntui, että vasta saarelle pääseminen ratkaisisi mysteerin lopullisesti.

Tuntui.

– Älä koskaan puhu minulle intuitiosta, oli Madison kerran tokaissut hänelle. – Intuitio on parhaimmillaankin vain tietoa, jota sen kantaja ei vielä ymmärrä tietävänsä. Pahimmillaan se on silkkaa soopaa.

Mothson oli nyökkäillyt näille viisaan kuuloisille sanoille.

– Ennen kuin toimii, on tiedettävä, miksi toimii, oli Madison painottanut. – Muu on pelkkää sumussa harhailua. Ja se, nuori ystäväni, on yhtä kuin tyhmyyttä.

Tyhmyyttä tai ei, Mothson päätti tällä kertaa luottaa omaan arvostelukykyynsä. Niinhän Madisonkin oli kaikesta huolimatta kirjeessään sanonut tekevänsä.

Mothsonin esitettyä pyyntönsä oli Eisak Eifuur hiljaa niin pitkään, että Mothson alkoi epäillä hänen kenties jo unohtaneen kysymyksen. Mutta ei hän ollut.

Mietittyään tarpeekseen hän nyökkäsi ja kertoi suostuvansa. Oli kuulemma ollut muutenkin menossa siihen suuntaan.

*

Ulvir Keepin laiva rantautui rumasti. Se iskeytyi kiviin, ja siinä vaiheessa aallot jo löivät sen yli. Tuulet viuhuivat kaikkiin ilmansuuntiin tönien, puskien ja tuuppien. Miehistö pelastautui kuivalle maalle villeissä aalloissa räpiköiden, mutta Ulvir loikkasi kannelta kalliolle kevyesti. Hän laskeutui varpailleen ja kääntyi katsomaan, kuinka väkivahva aalto runnoi laivan puisen rungon rikki kiviä vasten. Vaikka siinä hajosi hänen ainoa kulkuvälineensä, ei hän voinut olla nauramatta.

Hän ei ollut huolissaan – hylystä saisi koottua vähintäänkin lautan, jolla seilata takaisin mantereelle, ja siinä vaiheessa merikin olisi huomattavasti rauhallisempi.

Rantaan työntyi laivan raunioista rojua ja puunkappaleita. Ulvirin katse kulki tiiviisti veden varaan joutuneen lastin joukossa, kunnes löysi sen, minkä halusikin löytää.

Hän juoksi alas kalliolta, kiirehti kohtaloaan valittavien merimiesten ohi rantaveteen ja pysähtyi hiekkapohjaan juuttuneen, neliskanttisen arkun viereen. Se oli himmeäksi hiottu, reilun polvenkorkuinen rautakuutio, ja sen yläreunoihin oli upotettu kädensijat. Ulvir raahasi sen rantaan yksin, sillä hän saattoi näyttää hennolta, mutta oli sitkeä kuin vitsa ja omasi halutessaan ainakin kolmen miehen voimat.

Hän väänsi arkun lukot auki, avasi kannen ja viittoi taivaalle.

– Tulkaa! hän huusi. – Tulkaa ja sukeltakaa tähän, niin vien teidät kokonaan uusiin seikkailuihin!

Laatikko oli sisältä pyöreä, eikä sen pinnassa ollut sauman saumaa. Kansikin asettui kiinni niin, ettei sen paikkaa erottaisi edes tunnustelemalla. Hvír rymisteli Ulvirin ohi hulmuttaen hänen pitkältä palmikoltaan purkautuvia hiuksia. Se sukelsi suoraan arkun sisään ja sai huomata mahtuvansa pyöreään tilaan kokonaan.

Ulvir hymyili. Hän katsoi ylös ja odotti. Hän tiesi, kuinka uteliaita tuulet olivat. Eivät ne pystyisi vastustamaan outoa laatikkoa, jonka sisältöä Hvír jo ihmetteli humisten ja kohisten.

Silloin hänen korvansa tavoittivat saaren suunnalta äänen, joka sai hänet valpastumaan jokaista jännettä ja ihokarvaa myöten. Salamana hän iski laatikon kannen kiinni, painoi salvat lukkoon ja kääntyi ääntä kohti.

– Hjaldor, hän kuiskasi.

Kolme tuulta syöksyi Hjaldorin kutsusta matkaan, ja laatikko tärisi Hvírin voimasta. Ulvir vakavoitui, sillä hän huomasi, kuinka tiukasti Hjaldor oli sitonut tuulet itseensä. Se tekisi kaikesta hankalampaa. 

*

Hjaldor oli tosiaan sitonut tuulet itseensä, muttei taioin, vaan ystävyydellä, joka oli vuosien saatossa kasvanut vahvemmaksi kuin yksikään loitsu. Hän katseli niiden lähestymistä, ja paha aavistus, joka hänet oli aiemmin vallannut, osoittautui oikeaksi. Vain kolme tuulta saapui. Ne toivat mukanaan äänen, sanan, yksittäisen ja hiljaa lausutun. Se sai puistatuksen kulkemaan hänen lävitseen.

Se oli ääni menneisyydestä, ääni, jota hän ei ollut uskonut enää koskaan kuulevansa. Toivonut, ettei kuulisi. Toivonut, että kuulisi kuitenkin. Äänteiden kuvajaiset sivelivät henkäyksinä Hjaldorin korvia, tulivat niin lähelle, että hän saattoi melkein tuntea Ulvirin huulten hipaisevan korvanlehtiään.

– Ei, hän henkäisi.

Tuulet ravistivat hänen vaatteitaan kertoen lisää, ja vasta nyt Hjaldor ymmärsi, että Ulvir oli jo täällä, tällä saarella, ja Hvír oli vangittu.

Hjaldor lähti juoksemaan kohti saaren eteläistä laitaa mieli sekavista tunteista kuohuen. Hän ei päässyt rantaan saakka. Häneen törmäsi jotakin, mikä löi jalat hänen altaan ja kolautti hänen kallonsa kiveen. Äkillinen pimeys hulmahti hänen ylitseen kuin kylmä aalto, ja hän joutui kokoamaan kaiken velhoutensa voiman, jottei olisi vajonnut tajuttomuuteen. 

– Olen palannut luoksesi, sanoi Ulvir Keep.

Hän seisoi Hjaldorin yläpuolella ja hymyili. Hänen jalkansa painoi Hjaldoria maahan rinnasta, ja Hjaldor tunsi oman kaulavaltimonsa tykytyksen pehmeänahkaisen tossun pohjaa vasten.

Ulvir oli yhä kapeaharteinen ja siro, ja vaikka hänen hiuksensa olivat harmaat ja kasvoilla näkyi ikä, oli hän edelleen kaunis. Ehkä jopa entistä kauniimpi, eikä Hjaldor voinut olla tuntematta sydämessään jotakin haikeaa ja haurasta. Ei edes kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen.

Mutta hän näki, että Ulvirin voima oli jalostunut timantinkovaksi ja tiiviiksi, ja että se kiihkeys, jota hän oli kerran luullut rakkaudeksi, oli edelleen puhdasta hulluutta. Se ei ollut muuttunut. Ja jos kertaalleen murtunut sydän saattoi uudelleen murtua, niin se tapahtui nyt.

– Et sinä minun vuokseni palannut, hän sanoi, ääni vaivoin kuiskausta kuuluvampana. – Et sinä minua koskaan halunnut, tuulet vain. Käytit minua hyväksesi ja tekisit saman uudelleen.

– Ja teenkin, Ulvir sanoi.

Hjaldor sulki silmänsä ja kärsi hiljaa sanan kaiun alla.

Kun hän avasi ne taas, oli Ulvirin ilme muuttunut.

– Mutta ei sen niin tarvitse mennä, sanoi Ulvir nopeasti, kuin salaa itseltään.

Ja Hjaldor näki Ulvirin vaaleanvihreissä silmissä jotain, mikä sai hänen murtuneen sydämensä rimpuilemaan. Kaiken tuon vihan ja kylmyyden alta pyrki esiin jotain tuttua, jotain arkaa ja pehmeää.

– Sinulla on ollut aikaa ajatella, Ulvir sanoi. – Tiedän, että olet katunut päätöstäsi. Vielä ei ole liian myöhäistä. 

Hjaldor tuskin hengitti.

– Hjaldor, Ulvir sanoi. – Sinä olit aina niin varautunut ja harkitseva, ja se oli sinun suurin vikasi. Se esti sinua tulemasta siksi, mikä sinusta olisi kanssani voinut tulla. Mihin saavutuksiin me olisimmekaan voineet yltää, ellet olisi karannut minulta! Ellet purteenetehdäohtaloasi valtamertertaenoiseen kamppailuun, joka saattoi päättyä ainoastaan huonosti. n, joka oli huijannut heidätolisi varastanut tuuliamme ja paennut kohtaloasi tähän maailmanhylkäämään paikkaan!

Ulvir katsoi Hjaldoria syvälle silmiin.

– Kuinka usein kaksi kaltaistamme kohtaa? Kaksi, joiden ymmärrys säästä, ymmärrys tuulen luonteesta voisi muuttaa kaiken? Meidän käsiimme annettiin jotakin, millä voisi kääntää myrskyt, nostattaa niitä tai laannuttaa ne. Tuulten avulla olisimme voineet lopettaa sodat, tuhota vääristyneen vallan rakenteet perusteita myöten!

Viimeisen lauseen kohdalla Hjaldor henkäisi terävästi. Ulvir katseli häntä päätään pudistellen.

– Niin. Vihaat minua sen vuoksi, että ymmärrän erään asian, jota sinä et koskaan suostunut hyväksymään. Nimittäin tämän, Hjaldor: jotta maailmaa voisi muuttaa, täytyy maailma ensin tuhota. Mitään oikeasti uutta ei voi rakentaa, ellei aloita kokonaan alusta. Ja minä halusin rakentaa paremman maailman. Sinulle ja minulle, Hjaldor. Kaikille, mutta erityisesti sinulle ja minulle.

Ulvir kyykistyi ketterästi lähemmäs. Hän painoi yhä jalkaansa Hjaldorin rintaa vasten, mutta asetti nyt kätensä sen viereen ja puristi sormensa villapaidan paksuun kudokseen.

– Tule kanssani, Hjaldor! Tehdään se yhdessä! Niin kuin sen oli aina tarkoitus olla!

Se sattui Hjaldoriin odottamattomalla tavalla. Tuo toivo Ulvirin silmissä, hänen kosketuksensa tuttuus. Pahinta oli, ettei se ollut valhetta. Se oli hänen Ulvirinsa, siellä kaiken alla.

Mutta se ei sulkenut pois sitä, mitä Ulvirista oli tullut. Eikä sitä, mitä Ulvir halusi. Hän halusi vapauttaa tuulet valtaapitävien kimppuun, ja luuli voivansa hallita niitä. Mutta tuulia ei voinut koskaan hallita. Ja maailmaa ajatellessaan Ulvir ajatteli ihmisten maailmaa, eikä ymmärtänyt, etteivät tuulet pysähtyisi siihen. Ne hajottaisivat kaiken muunkin.

Siihen Hjaldor ei voinut suostua.

Maailmassa oli oma järjestyksensä, eikä sitä sopinut häiritä. Sen, jos jotakin, hän oli elämässään oppinut.

– Ei, hän sanoi.

Ulvirin ilmeestä katosi kaikki siihen hiipinyt pehmeys kuin sormia napsauttamalla.

– Huomaan, ettet ole muuttunut, hän sanoi. – Etkä aio jättää minulle vaihtoehtoa.

Ulvir nousi seisomaan, kohotti kätensä ja lausui sanan, joka vavisutti koko taivaan kehää.

Pilvien takaa ratkesi esiin monipolvinen salama. Hetken näytti siltä, että se iskisi häneen itseensä, mutta ei se iskenyt. Se rätisi hänen vaatteissaan ja valaisi hänen kasvonsa sähköllään, mutta löi hänen ohitseen. Suoraan hänen jalkoihinsa. Suoraan Hjaldoriin.

Vaikka Hjaldor oli suurimman osan elämästään lähinnä kalastellut ja punonut verkkoja, oli hän sentään saarella eläessään oppinut suojautumaan säältä, ja hyvin olikin. Yksi salamanisku ei vielä riittänyt tekemään hänestä selvää. Hän lausui tarvittavat sanat, kierähti sivuun, ja taistelu alkoi. 

Ulvir taisteli tappaakseen, täynnä kylmää vihaa, jollaista Hjaldor ei ollut koskaan itsestään onnistunut löytämään. Eikä niin tapahtunut nytkään. Tahtomattaankin hän lievensi iskujaan, torjui enemmän kuin hyökkäsi. 

Tuulet hyökyivät heidän ympärillään villiintyneinä, sillä mitään tällaista ne eivät vielä olleet koskaan päässeet todistamaan. Ulvirin iskujen voima kiihdytti ne hengenvaarallisiin nopeuksiin. Hjaldor aisti niiden liukuvan siihen tilaan, joka enteili pyörremyrskyjä ja hyökyaaltoja. Ne tuiversivat rajuina heidän ympärillään nostaen maasta pikkukiviä ja neulasia, jotka pommittivat heidän kasvojaan ja käsiään.

Ne väänsivät Ulvirin iskut sattumanvaraisiin suuntiin, mutta tönivät Hjaldoria yhtä lailla. Hän ei tiennyt, kumman puolella ne olivat, jos kummankaan. Mutta kun Ulvir latasi häneen siihen mennessä voimakkaimman iskunsa, joka paiskasi hänet taivaan poikki meren ylle, syöksyivät tuulet hänen peräänsä kolmisäikeisenä kierteenä.

Ne tavoittivat hänet ennen kuin hänen ilmalentonsa saavutti lakipisteensä, mutta hurjassa tilassaan tulivat vain työntäneeksi hänet kauemmas merelle, eivätkä saaneet otetta hänen tajuttomasta kehostaan. Ilman Hvíriä ne eivät osanneet puhaltaa yhteen niin kuin yleensä, eivät löytäneet tuttua rytmiään ilman sitä.

Ne kuitenkin onnistuivat hidastamaan hänen putoamistaan, ja alhaalla pitivät hänet pinnalla. Lopulta ne rauhoittuivat niin, että keksivät koota aalloista patsaan, jota vasten nostivat hänet nojaamaan ja kuljettivat takaisin saarelle.

Rannalla ne painoivat hänen rintaansa, kunnes vesi tuli ulos hänen keuhkoistaan, ja kierittivät häntä kalliolla, kunnes hän veti rohisten henkeä. Sillä vieläkään hän ei ollut kuollut. Ei, vaikka osa hänen sielustaan tuntui lopullisesti sammuneen. Pitkään hän makasi kalliolla kylmettyneenä ja elämänhaluaan etsien. Lopulta hän kuitenkin nousi ja antoi tuulten auttaa itsensä mökilleen.

Hjaldor säilytti kuumailmapalloa mökin takana, kangas koriin pakattuna ja kori seinää vasten tuettuna. Se oli ollut paikoillaan niin kauan, että heinä oli kasvanut pitkäksi sen ympärillä ja köynnökset työntyneet sen kylkien punoksen sekaan.

Nyt sen kohdalla oli revittyjen kasvien kehystämä neliö tummaa multaa, jonka pinnassa ujot, vaaleat juuret harhailivat eksyneen oloisina.

Hjaldor kohotti katseensa taivaalle. Hän ajatteli Hvíriä ja hänen sydäntään kylmäsi.

Tuulet tulivat mökkiin harvoin, mutta nyt ne tulivat. Takan hiillos heräsi roihuamaan terävinä lieskoina kipinäsäleikön läpi, verhot ja kalaverkot hulmusivat ja pullistelivat ja astiat kalisivat ensin hyllyillä, sitten lattialla. Tuulet työnsivät Hjaldorin sängylle makaamaan ja pyörivät huolissaan hänen ympärillään. Niiden huminassa kaikui pelko Hvírin kohtalosta.

– Menkää, Hjaldor henkäisi. – Pysäyttäkää hänet. Vapauttakaa Hvír.

Rymisten tuulet syöksyivät ulos mökistä. Hjaldor antoi silmäluomiensa pudota kiinni.

– Ja tulkaa takaisin, hän lisäsi heikosti.

*

Kuumailmapallo loisti majakkana yössä. Suuttimessa kohiseva kaasuliekki valaisi sen kuin varjoteatterin kankaan, mutta olisivat tuulet löytäneet sen muutenkin. Edes Uhar ei puhaltanut lempeästi, kun ne lähestyivät palloa.

Kauimmas puhaltamaan tottunut Heís tavoitti korin ensimmäisenä. Se iski korin kylkeen sellaisena kierresyöksynä, että Ulviria palloon seurannut miehistö tarrautui huutaen köysiin ja reunan punokseen. Ulvir itse käännähti silmät suurina tuulia kohti, mutta joutui sitten kyyristymään pois tieltä, kun Haar ja Uhar tunkivat koriin ja löysivät laatikon. Sen sisuksissa Hvír pyöri niin kiihtyneenä, että laatikko oli pinnasta jääkylmä ja hikoili vesipisaroita. Tuulet takertuivat sen kahvoihin ja kanteen ja painoivat sen kulmia kauhealla voimalla, joka narisutti koria ja kohisutti suuttimen liekkiä. Mutta laatikko pysyi kiinni.

Kuumailmapallo keinahteli taivaalla köysistään paenneen, rajuun aallokkoon joutuneen poijun lailla. Heís sukelsi kankaan sisään ja nosti pallon ylemmäs Haarin ja Uharin kääntyessä Ulvir Keepin puoleen.

Haar tarttui Ulvirin viittaan ja pyöräytti sen kankaasta rullan, ja kiersi sen hänen kaulansa ympärille. Uhar tuli avuksi, taivutti itsensä häntäänsä jahtaavaksi kiepiksi ja punoi viimansa Ulvirin viitan liepeisiin tempoen sen yhä tiukemmalle. Yhdessä ne työnsivät kuristusotteessa rimpuilevaa Ulviria kohti laatikkoa ja painoivat hänet polvilleen sen ylle, niin ettei hänelle jäänyt epäselväksi, mitä ne halusivat.

Hän yritti taistella, mutta oli mahdoton lausua mitään, kun viitta tukahdutti hengityksen. Miehistö painautui korin laitoja vasten haukkoen ilmaa käsiensä suojissa.

 Tuulten raivo painoi palloa mannerta kohti. Ulvirin liikkeet kävivät jo kankeiksi ja hitaiksi, kun hän viimein ojensi kätensä ja väänsi laatikon salvat auki. Sillä samalla sekunnilla tuulet irrottivat otteensa viitasta, ja hänen kaulansa pullistui, kun hän veti henkeä kaikin voimin.

Se jäikin hänen viimeiseksi hengenvedokseen, sillä nyt Hvír oli vapaa, eikä Hvír tuntenut armoa. Sillä sellaiselle kuin Hvír ei ole mitään pahempaa kuin pieneen tilaan suljetuksi joutuminen.

Se iski suoraan Ulvirin kasvoihin. Se paiskautui häntä vasten kuin sadan metrin tiputuksen jälkeen vastaan tuleva maa, ja sen raivo levisi muihin kolmeen tuuleen yhtenä humauksena.

Tuulet rankaisivat kuumailmapalloa niin kuin vain neljä pientä luonnonvoimaa voi. Ne heittelivät koria niin, että rautalaatikko lensi laidan yli. Se katosi ääneti tulen loimua ja tähtitaivaan mustuutta heijastavien aaltojen syliin, ja oli poissa.

Suuttimen liekit roihahtivat valtaviksi. Kun ne nuolaisivat kankaan reunaa, leimahti koko komeus tuleen. Tuulet kääntelivät koria, eikä mennyt kauaa, kun tuli tarttui siihenkin.

Miehet heittäytyivät huutaen reunojen yli. Tuulet antoivat heidän mennä, mutta Ulvir Keepin ruumiiseen Hvír tarttui kaikessa kostonhimoisessa hirveydessään ja syöksyi sen mukana alas, missä mantereen kyljestä nousi pienten valojen pilkuttama kylä. Vihainen tuuli seivästi velhon ruumiin kellotornin huipun terävään piikkiin, joka törrötti kylän siluetista hopeisena miekkana, aivan kuin olisi aina odottanutkin jotain tällaista tapahtuvaksi.

Palavassa vimmassaan tuulet repivät korin jäänteitä riekaleiksi. Ne nousivat yhä korkeammalle ja ajautuivat takaisin meren ylle. Pallon kangas paloi tuhkaksi, eikä korin punoksesta tai köysistä jäänyt jäljelle kuin vähäisiä haituvia, jotka varisivat mereen. Siellä ne liittyivät muun pintaroskan joukkoon, eikä mikään enää vihjannut, että ne olivat joskus olleet osa kuumailmapalloa tai äskeistä taistelua.

Kun mitään tuhottavaa ei enää ollut, kääntyivät neljä tuulta takaisin kylän puoleen. Ja niin nopeasti kuin tuuli kääntyy, taittui niiden viha uteliaisuudeksi.

Niin paljon värejä ja valoja! Niin paljon jännittäviä asioita, joita kääntää ympäri, nostaa ilmaan ja ravistella! Tuulet muistivat kaupungin, jota olivat kerran tutkineet, ja innostuksen värisevä aalto kävi niiden lävitse.

Ne olivat jo syöksymässä kohti rakennuksia, kun Hvír äkkiä hidasti vauhtiaan. Sen huomio oli kiinnittynyt yhteen matalista katoista aivan veden äärellä. Katto oli hyvin, hyvin musta. Muutkin tuulet hidastivat. Alhaalla katon erikoinen mustuus tarkentui kahdella jalalla seisovaksi hahmoksi.

Hahmo kasvoi.

Se kohosi korkeana kylän ylle, nousi yöhön tummana ja ääriviivoiltaan sumeana ja tuli suoraan kohti. Ja se olikin paljon kiinnostavampi kuin kylä itse. Tuulet syöksyivät tutkimaan sitä, kohisivat sen harsoisia reunoja vasten ja aistivat sen ytimessä jotakin, mikä sai Uharin puhaltamaan katkonaisina puuskina ja Heísin kiihdyttämään vauhtiaan. Jotain samaa siinä oli kuin suurissa tuulissa, meressä ja ukkosessa, jotain etäisesti tuttua. Jotain yhtä vastustamattoman vahvaa kuin hyökyaallossa.

Jos tuulet jostakin pitivät, niin haasteesta.

Ne kävivät hahmon kimppuun leikaten kuin terät, vihmoen kuin viikatteiden sivallukset, puskien sitä puhurien nyrkkeinä. Hahmo kasvoi kasvamistaan ja nousi nousemistaan, eikä se välittänyt tuulten hyökkäyksistä, vaan työnsi niitä kauemmas rannasta. Tuulet kävivät hakemassa mereltä vauhtia, tekivät itsestään kierteisen seipään ja iskivät yhdistetyllä voimallaan suoraan hahmon keskukseen.

Silloin musta ratkesi.

Silloin suuri käpälä heilahti kohti aineettomia vihollisiaan, silmät aukesivat tulisina viiltoina ja liekkien täyttämä kita avautui murisevaan karjaisuun. Pitkä häntä pyyhki taivaan tähtikantta oranssista laavasta rakoillen. Se kävi päin tuulia vimmalla, paloi ja rätisi, ei antanut periksi tuumaakaan.

Mutta tuulta on mahdoton raadella, eikä ilmavirta kuole polttamalla.

Liekehtivä tiikeri liekehti, tuulet kohisivat, ja taivas värisi voimien mittelöstä.

*

Hjaldor nousi sängyltään. Hänen tilassaan ei olisi kannattanut yrittää kävellä, eikä se kävelyä muistuttanutkaan niin paljon kuin silkalla tahdonvoimalla kaatumatta etenemistä. Mökin ovi aukesi hänen olkapäänsä tönäisystä ja kylmä kallio poltteli paljaita jalkapohjia, mutta hän ei välittänyt.

Jotain pahaa oli tapahtumassa.

Hän kurotti mielensä kohti tuulia, kurotti kauas ja pitkään, ja viimein tavoitti jotain: katkonaisia aavistuksia liekeistä yläilmoissa, kaikuja miesten huudoista, läpättävästä kankaasta ja roihuavasta tulesta. Hän ei saanut selvää, mitä tapahtui, mutta hän aisti taas Hvírin läsnäolon, ja helpotus sykähti hänen rinnassaan. Tunne ei kestänyt kauaa. Pian tuulten viha vaihtui kiinnostukseen, raivon raunioista kohosi leikkisyys. Oli valoja kaukana alhaalla, siellä missä merta reunusti maan musta porras. Kauhu täytti Hjaldorin, kun hän ymmärsi, mihin tuulet olivat päätyneet.

Hän puoliksi raahautui, puoliksi kiipesi mökin viereiselle kalliolle. Sinne päästyään hän lysähti istumaan, veti kipeät keuhkonsa täyteen ilmaa ja huusi:

– Uhar!

Huuto kajahti yötaivaalla kuin ukkosen jyminä, kantoi kauas, ja kauas sen pitikin kantaa.

Yksitellen Hjaldor huusi yöhön jokaisen tuulensa nimen. Hänen äänensä oli tuskainen, täynnä ahdistusta ja epätoivoista pyyntöä. Se halkoi meren selkää, ja vaikka se menettikin matkallaan voimaansa, pääsi se perille.

Hän sinnitteli tajuissaan siihen saakka, kunnes tunsi tuulten huomion heräävän.

Tuulet havaitsivat Hjaldorin tietoisuuden hipaisevan itseään, sitten sumenevan ja sammuvan, ja muistivat äkkiä, miksi olivat tulleet. Yhtenä pyörteenä ne jättivät leikin sikseen ja humisivat huolissaan ulapan poikki kohti saarta ja sinne jäänyttä ystäväänsä.

*

Jopa Mothson, jolla ei ollut paljoakaan ymmärrystä merenkulusta, osasi arvostaa Eisak Eifuurin taitoa työstää purtensa reittiä aina vain hurjemmaksi käyvän meren halki.

Kun pienen purren keula oli halkonut aaltoja jo näköyhteyden päässä saaren kalliorannoista, oli tuuli kääntynyt. Äkkiä meri kohosi heitä vastaan, kuohut rikkoutuivat keulaan korkeina ja uhkaavina.

Vettä tuli yli laidan. Aallot heittäytyivät ohuina, viileinä verhoina kannen ja Mothsonin nilkkojen yli. Tuuli tempoi Eisak Eifuurin hiuksia, mutta vanha merimies vain siristi silmiään. Hänen keskittynyt ilmeensä näytti melkein hymyltä. Tyynen rauhallisena hän katsoi, kuinka tynnyri irtosi kiinnikkeistään ja heittäytyi rutisten kaidetta vasten. Silloin Mothson oli näkevinään hänen vaaleiden silmiensä välkähtävän oransseina.

Hän ravisti harhakuvan mielestään ja keskittyi kiinni pitämiseen.

Aaltojen syvissä laaksoissa vaelsi teräviä kivenharjanteita kuin haiden eviä, eikä Mothson olisi halunnut kuvitella, kuinka hänen päänsä halkeaisi niihin osuessaan, mutta kuvitteli silti. Menisikö se siististi kahtia, vai halkeaisiko useaan koveraan kallonkappaleeseen? Sellaiseen, joita meri voisi vielä vuosienkin päästä pyöritellä rannan sileiksi hioutuneiden pikkukivien joukossa, ja aurinko valkaista kuulaanvaaleiksi, ja joita lapset ja satunnaiset merilinnut voisivat poimia mukaansa tarkasteltavikseen…? Kuinka suurelle alueelle yhden ihmisen veri leviäisi punaisena vaahtona ennen kuin sekoittuisi syvyyksiin? Sielläkö hänen sielunsa viettäisi iäisyyttään? Painuisi piiloon valottomien vesimassojen alle, eikä olisi hautaa, jonka äärellä hänen äitinsä voisi itkeä.

Nämäkin ajatukset Mothson työnsi mielestään ja mietti, mitä Madison sanoisi nyt, jos näkisi millaiseen tilanteeseen hän oli itsensä johdattanut? Hänestä tuntui, että tällä kertaa vanhempi tutkija todellakin pidättäytyisi ylistyssanoistaan. 

Tärisevin jaloin Mothson astui purren kannelta maihin. Tuuli oli laantunut, kutitteli vain hiuksia ikään kuin ei olisi äsken vielä pedannut heille kuolemaa.

Hiekkaista poukamaa rajasivat kallioiden sään pieksemät kyljet. Niiden painanteissa kyhjötti ajan pyöristämiä kivenlohkareita. Siellä täällä kyyristeli jokunen elämän syrjästä kynsin hampain kiinni pitävä mänty. Se oli karu paikka, ja niin harmaa ja ankea, että Mothsonin oli vaikea uskoa jonkun tosiaan asuvan siellä.

Kalliolla heitä vastassa seisoi kuitenkin mies. Hän oli selvästi velho, vaikkei ollutkaan pukeutunut viittaan tai letittänyt hiuksiaan velhotyyliin – kai näin tuulisessa paikassa oppi nopeasti luopumaan viitoista ja kampauksista.

Hjaldor Ínarsonilla oli yllään rispaantunut villapaita ja värinsä menettänyt, sateenpitävä takki, ja jaloissaan kalastajansaappaat. Hänen karheat, harmaat hiuksensa kehystivät kasvoja takuiksi kiertyen ja sekoittuivat partaan, jota tuuli nyki. Hän olisi saattanut näyttää tavalliselta kalastajalta, mutta hänen silmissään oli velhon läpitunkeva katse, ja hänen äänensä oli niin kumea ja vakuuttava, että se värisytti selkäpiitä silloinkin, kun sillä lausuttiin taikojen sijaan tervehdyksiä. 

Vaikka velho oli ulkomuodoltaan yhtä karu kuin saarensakin, hän otti tulijat vastaan lämpimästi. Varsinkin Eisakin, jonka kättä hän puristi kuin kauan poissa olleen tuttavan. Mothsonia Hjaldor lähestyi varautuneemmin, mutta ojensi kätensä hänellekin. Se oli karkea ja känsäinen, raskasta työtä tekevän miehen käsi, ja sen puristus oli luja ja vakaa. Kätellessään velho katsoi syvälle silmiin. Katseen suoruus oli sitä luokkaa, että Mothson pelkäsi paljastavansa itsestään kaiken, ellei pitäisi varaansa. Niinpä hän käänsi omansa pois heti, kun se tuntui sopivalta.

Äkillinen tuulenpuuska tarttui hänen takkinsa kaulukseen, heitti sen pystyyn ja kuljetti kankaan läpi sarjan teräviä, nopeita laineita, ja läpsäytti sen lopuksi hänen kasvojaan vasten. Yllättyneenä Mothson metsästi kurittoman kankaanpielen käsiinsä ja napitti sen ylös asti. Hjaldor katsoi hänen ohitseen kuin olisi seurannut taivaalla lentävää lintua.

– Haar, mutisi velho moittivaan sävyyn, eikä Mothson ollut varma, oliko se äännähdys vai sana. Samassa hurja tuulenpuuska tarttui velhon oman takin liepeisiin, tunki helmojen alle pullistaen kankaan purjeeksi hänen taakseen ja hellitti sitten. Outoa oli, ettei tuuli sillä kertaa tarttunut Mothsonin vaatteisiin, vaikka hän seisoi aivan vieressä.

Eisak Eifuur ja Hjaldor vaihtoivat katseen, ja Mothson joutui kätkemään puistatuksen, sillä hänestä tuntui, että tällä saarella oli tekeillä jotain hyvin outoa.

Hjaldor Ínarson halusi tietää, millä asialla he liikkuivat. Mothson selitti tilanteen, ja velho kuunteli. Mothsonin mainitessa taivaalta rantakiville paiskautuneet ruumiit loi Hjaldor häneen tutkivan katseen ja kysyi, olivatko he kaikki merimiehiä. 

– Yksi oli velho, Mothson vastasi.

– Ja hän… onko hän kuollut?

– Eloonjääneitä ei ollut, kertoi Mothson.

Silloin velhon jylhäpiirteiset kasvot valtasi suru. Hänen katseessaan oli lohduttomuutta, joka oli syvempää kuin meri ja haikeampaa kuin syksyisen taivaan harmaus. Hän kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään. Kepeä ristituuli poimi hänen sormiensa lomasta mukaansa muutaman kimmeltävän kyyneleen, jotka pirstoutuivat ilmaan. Hjaldor veti kätensä hitaasti alas kasvoiltaan, kääntyi ja loi vieraisiinsa surullisen ja anteeksipyytävän, mutta samalla lempeän katseen. Ehkä se oli lempeyttä häntä itseään kohtaan.

– Rakastin häntä kerran, hän sanoi.

Sitten hän johdatti heidät karun saaren poikki mökilleen ja kertoi samalla tarinansa jättämättä pois yhtäkään yksityiskohtaa. Aivan kuin tarina olisi odottanut jo liian pitkään kerrotuksi tulemistaan. Velhon puhuessa Mothson tuli yhä tietoisemmaksi ympärillään kieppuvista tuulista, ja hänen ihmetyksensä kasvoi askel askeleelta. Mökille päästyään Hjaldor pysähtyi.

– Olisinhan toki voinut lukita tuulet jonnekin hänen ulottumattomiinsa, hän sanoi. – Sinetöidä ne varmaan paikkaan ikuisiksi ajoiksi…

Hänen katseensa vaelsi merelle. – …mutta kuinka tuulen voisi vangita? Miksi luoda jotain niin vapaata ja sitten teljetä se?

*

Eisak Eifuur seisoi rannalla ja sytytteli piippuaan verkkaisin liikkein. Hjaldor käveli hänen luokseen. Nuori Mothson oli jäänyt mökkiin pää niin painavana ajatuksista, että Hjaldor oli tuntenut olevansa itsekin vaarassa murskaantua niiden alle, ja katsonut parhaaksi poistua paikalta.

Eisak nyökkäsi hänelle, ja hän nyökkäsi takaisin. Enempää kohteliaisuuksia he eivät tarvinneet. He olivat tunteneet tuulten välityksellä jo vuosia, ja tiesivät toisistaan enemmän kuin moni, joka luuli toisen tuntevansa.

Eisakin piipun savu venyi pitkiksi koukeroiksi meren ylle. He katselivat, kuinka se taipui tuulten käsittelyssä monimutkaisiksi kierteiksi häipyen sitten olemattomiin.

– Onko se vapautta? kysyi Eisak. Hjaldor katsoi häntä. – Se, että on jotakin muuta kuin mitä alun perin oli?

Hjaldor ei sanonut mitään, kuunteli vain. 

– Vai onko se sittenkin kahle, joka pitelee erillään maailmasta? jatkoi Eisak. – Kenties on saanut osakseen ennennäkemättömän kohtalon, mutta samalla menettänyt mahdollisuuden olla osa maailmaa tavalla, jolla kenties toivoisi olevansa.

Tuulet pyyhkivät heidän ylitseen uteliaina. Eisak nosti kasvonsa niiden virtaan, mutta Hjaldor tuijotti merelle ajatuksiinsa vaipuen.

– Ne muistavat kaiken, Eisak sanoi. – Ja ne ovat vahvoja. Eikä… hän haki sanojaan hetken, asettui sitten yhteen. – …kylä… pysty enää suojelemaan itseään niiltä, nyt kun ne ovat sinne kerran löytäneet.

Eisakin sanat upposivat hitaasti Hjaldorin ymmärrykseen. Hän pudisteli päätään.

– En osaisi purkaa sitä, hän sanoi. – Loitsua.

Silloin Eisak Eifuur katsoi häntä ja hänen silmänsä näyttivät siltä, kuin niistä olisi heijastunut nuotion hehku tai auringonlasku. Hjaldor aisti katseessa yön ja tulivuoren tunnun, maailmoja ravisuttavan ajattomuuden. Sellaisen katseen edessä kaikki hänen salaisuutensa aukenivat näkyviksi. Nekin, joita hän piti itseltään.

Eisak käänsi katseensa takaisin merelle.

– Luulenpa että osaat, hän virkkoi.

*

Osasihan hän.

Tiesi osaavansa, ei vain ollut vielä myöntänyt sitä itselleen.

Hän oli istunut näillä rantakallioilla vuosia, istunut ja seurannut ajatustensa virtaa tuulia kuunnellen.

Kaikki kertaalleen lausuttu säilyi tuulissa. Niiden syntysanat oli punottu syvälle niiden olemukseen, ja toisinaan hän kuuli ne etäisinä kaikuina tuulten huminassa. Hän oli seuraillut tavujen aavistuksia ja tapaillut sanoja äänettömin huulin, kunnes hahmotti mielessään jokaisen niistä. Hän tiesi, mihin kohtaan kukin sana loitsussa putoaisi. Mutta koskaan hän ei ollut koonnut niistä kokonaisuutta, eikä varsinkaan, vahingossakaan, lausunut yhtäkään ääneen.

Aina sellaisen ajatuksen hiivittyä mieleensä oli hän vaientanut itsensä, ja katsellut sinne, missä tiesi mantereen olevan. Ja toivonut. Toivonut niin hartaasti, ettei ollut pystynyt päästämään irti.

Mutta enää ei ollut mitään, mitä toivoa.

Hjaldor Ínarson kiipesi saaren korkeimman kallion laelle. Hän kutsui tuulet luokseen ja painautui niiden tuttua viimaa vasten, tallensi muistoihinsa niiden läsnäolon lohdun.

Sitten hän alkoi lausua.

Hän laittoi sanoihinsa kaiken rakkautensa, kaiken pahoittelunsa, ja kiitti, ja pyysi anteeksi. Tullessaan viimeisen lauseen viimeisen sanan loppuun hän silitti haikein sormin Heísin selkää. Hän kuiskasi sen nimen, ja tuulen tuttu virta valui hänen sormiensa läpi olemattomiin.

Tyhjyys tuntui ammottavalta kuilulta.

Ja jotakin asettui paikoilleen maailmassa.

Hjaldor avasi silmänsä ja katsoi merta.

Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin se oli tyyni.

*

Mothson mietti pitkään ja hartaasti. Hän kulki sileitä rantakallioita edestakaisin, riisui kenkänsä tunnustellakseen jalkapohjillaan niiden loiviksi hioutuneita muotoja. Hän tutki kuopiksi ja syvänteiksi liukuvaa kiven pintaa ja järjesti kaiken kuulemansa mielessään kuin kirjoittaisi sitä paperille. Välillä hän ottikin esiin muistikirjansa, ja piirsi sen sivuille merkintöjä.

Mitä todisteita hänellä oli Madisonille esitettäväksi?

Ei mitään.

Mitä todisteita tuulesta jäi, kun sitä ei enää ollut olemassa? Oli vain tyyni meri, ja Ulvir Keepin laivan hylky.

Mutta mitä muita todisteita hän tarvitsi, kuin surun Hjaldorin kasvoilla? Hjaldorin kaipuusta ja katumuksesta painavalla äänellä lausutut sanat?

Miksi Hjaldor olisi puhunut itseään vastaan, paljastanut rikoksensa? Laiton taikuus oli rangaistava teko, ja mikäli hän oikein muisti, olivat velhojen killan rangaistukset yhtä lopullisia ja peruuttamattomia kuin heidän kämmeniinsä tatuoidut merkitkin.

Mothson katsoi kallioiden välissä kyyhöttävää mökkiä, katsoi sen harmaiksi kuluneita, itsepäisesti pystyssä seisovia seiniä ja matalaa harjakattoa, jonka reunat olivat myrskyjen pyöreiksi nuijimat. Hjaldor Ínarson oli luopunut elämästään suojellakseen maailmaa omilta virheiltään. Menettänyt vapautensa, rakkaansa ja sitten vielä tuulensakin.

 Oliko sen suurempaa rangaistusta olemassakaan?

*

Kun Madison viimein saapui kylään pahoitellen syvästi matkansa kaikkia aikaa vieviä vaiheita ja vastoinkäymisiä, rauhoitteli Mothson häntä kertoen, että oli itse asiassa jo ratkaissut mysteerin. Kyseessä oli kuumailmapallo-onnettomuus. Erikoinen tapaus, kieltämättä, mutta täysin selitettävissä.

Mothson tiesi, ettei Madisonille voinut kertoa kaikkea. Madison oli tehokas ja terävä-älyinen, ja hänen asiantuntemuksensa oli ihailtavaa. Häneltä kuitenkin puuttui täysin sietokyky niihin asioihin, joita kutsuttiin harmaiksi alueiksi. Ja nyt toden totta liikuttiin harmaalla alueella. Madisonin teräväreunainen mustavalkoisuus ei yksinkertaisesti sopinut kaikkiin tilanteisiin.

Joten kun Madison oli itselleen tyypillisen häsläämisen jäljiltä viimein istunut majatalon pöytään ja keskitti huomionsa häneen tiiviisti kuin lampaita vahtiva paimenkoira, teki Mothson tapahtumista seikkaperäisen selonteon.

Velhojen killan valtuuttama, säätutkimusta tekevä ilmastovelho Ulvir Keep oli lastannut vuokralaivalleen kuumailmapallon, sillä halusi nousta taivaalle tutkimaan erästä paikallista sääilmiötä lähempää.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Tutkimuksen kohde, ilmasto itse, oli käynyt sen kohtaloksi. Tuulten armoilla etenevä kuumailmapallo oli ajautunut kylän ylle ja syttynyt tuleen, mikä ei ollut sellaiselle laitteelle täysin epätyypillistä.

Tulipaloa pakenevat merimiehet olivat hypänneet yli laidan kylän kohdalla, ja alati kääntyilevä tuuli ajanut liekehtivän kuumailmapallon merelle, missä se oli haaksirikkoutunut aaltojen alle. Laiva taas oli kariutunut pienelle, asumattomalle saarelle kaukana koillisessa.

Madison kuunteli ja kyseli, ja Mothson vastaili.

Vanhemman tutkijan kysyessä kuumailmapallon jäänteistä levitti Mothson hänen eteensä Matts Byriltä saamansa kartan, jonka sinisellä piirretyt, tiheät nuolivyyhdet kuvasivat meriveden virtauksia. Hän seurasi sormellaan nuolten kaaria ohjaten sekä kuvitteellista palloa että Madisonin ajatuksia kohti pohjoisen meren äärilaidalla nousevia valkoisia, sokeripaloja muistuttaviksi maalattuja jäätikköalueita.

Madison hieroi leukaansa.

– Erikoista vain, hän pohdiskeli. – Kellotorniin putoaminen on melkoinen sattuma.

Sitä Mothson ei voinut kieltää. Hän kertoi Madisonille kuristusjäljistä velhon kaulalla, maalaili hänen eteensä kuvaa korissa käydystä kamppailusta.

– Kenties se tapahtui pallon sytyttyä tuleen, kun miehet ymmärsivät velhon johdattaneen heidät kuolemaansa, tai ehkä juuri kamppailu johti pallon syttymiseen. Onhan mahdollista, että Keep pudotettiin tarkoituksella kellotornin kohdalla, ja hänen ruumiilleen toivottiin juuri sitä loppua, joka sen osaksi koituikin.

Madison kallisti päätään.

– Mikä sai niin kokeneen ilmastovelhon lähtemään kuumailmapallolla sellaiseen säähän? Luulisi hänen voineen tehdä tilanteelle jotain. Hänhän oli velho! Mitä hän oikein tutki?

– Virallisten tietojen mukaan paikallisten tuulten ja myrskyrintamien liikkeiden suhdetta, Mothson sanoi. Hän piti katseensa vakaana ja jatkoi: – Mutta minä en usko sitä. Luulen hänen tutkineen jotain aivan muuta.

Madisonin valppaus pakkasi ilman heidän välillään tiheäksi.

– Oletteko koskaan kuullut legendaa Liekehtivästä tiikeristä? Mothson kysyi.

Vanhempi tutkija nyökkäsi, mutta pyysi häntä virkistämään muistiaan. Mothson avasi kirjansa. Hän piteli sitä asennossa, jossa Madison ei voinut nähdä irti revittyjen sivujen kantoja, ja luki ääneen muistiinpanonsa suurista voimista ja tiikerinraidoista taivaalla.

– Ulvir Keep ei tullut tänne säätutkimuksen takia, hän sanoi lopetettuaan. – Hän tuli metsästämään tiikeriä.

Tämä sai Madisonin tiiviin tuijotuksen tiivistymään entisestään. Hänen katseellaan oli tapana pureutua lujaa kohteeseensa. Onnekseen Mothson oli tottunut siihen, sillä Madisonille valehteleminen ei ollut helppoa: tämä tuntui aina näkevän totuuden. Nyt vanhempi tutkija kuitenkin tuijotti suoraan hänen valheisiinsa.

– Tietenkin, Madison sanoi. – Keep oli velho. Velhous on voimaa, ja kertomuksen mukaan liekehtivä tiikeri on puhdasta voimaa. Hän siis uskoi, että legenda on totta?

– Jos sallitte minun sanoa, hetken olin vähällä uskoa siihen itsekin, sanoi Mothson, eikä voinut olla kiemurtelematta tuolillaan. – Kukapa tietää varmaksi, minkälaisia voimia näin syvällä pohjoisessa loppujen lopuksi liikkuu…?

Tällaisista puheista Madison ei pitänyt. Nytkin hänen sieraimensa värähtivät kuin huuhaapuheiden epäakateeminen lemu olisi leijaillut niihin.

– Kaipa sellainen valta, mikä velhoilla on, on päihdyttävää laatua, hän sanoi taaksepäin nojautuen. – Voin hyvinkin kuvitella, että taikauskoinen velho tuntisi vetoa moiseen tarinaan. Hän oli siis päättänyt kahlita tuon voiman omakseen ja saavuttaa siten ties mitä päämääriä – jotka meidän onneksemme, sanoisin – jäävät nyt hämärän peittoon.

Mothson nyökkäsi hitaasti. Vain Madison saattoi kutsui velhoa taikauskoiseksi.

*

Paikalliset rakastivat tätä tarinaa. Se oli kerrottu tähän mennessä jo moneen kertaan majatalossa ja kaduilla, kahvipöydissä ja kalanpakkaamojen takapihoilla, ja tietenkin, kaikkein kovimmilla äänillä ja innokkaimmin, Liekehtivässä tiikerissä.

Tiikerinmetsästäjä! Mutta niin vain oli heidän tiikerinsä peitonnut velhon, ei ollut antanut tämän varastaa voimiaan! Tiikeri oli tuikannut haastajansa tuleen milloin palavalla silmäyksellä, milloin tulisten sapelikynsien raapaisulla, milloin taas syössyt hänet alas taivaalta laavaa sylkien.

Ei velhon olisi pitänyt niin röyhkeään yritykseen alkaa, ja vieläpä houkutella mukaansa sellaista määrää viattomien merimiesten sieluja. Sillä näiden tähtien yllä vaelsivat yhä muinaiset voimat, suojellen tätä vanhaa maata ja sen urheita asukkaita.

*

Ennen kuin kaikki päättyi tuleen ja kuolemaan, ennen kuin laiva oli lähelläkään saarta, kävi suuri tuuli meren selällä seilaavan aluksen ylitse. Mennessään se jännitti purjeet ja pingotti niitä pitelevät köydet tiukoiksi.

Laivan kannella istui puisen laatikon päällä kevytrakenteinen velho, nilkka polvelle nostettuna ja katse ulapalle suunnattuna. Tuuli pyyhki hänenkin ylitseen, piirtäen hänen rajansa maailmaan. Se leyhytti hänen paitansa ohutta kangasta ja palmikolta karkaavia hiuksia ja tutki ohimennen hänen käsissään pitelemäänsä lyhyttä, puista huilua.

Velho nosti huilun huulilleen ja puhalsi siitä hiljaisen, matalan sävelen. Sävel liukui soittimen kärjestä tuulenvireeseen jättäytyen sen vietäväksi. Hän laski huilun syliinsä ja lausui itsekseen nimen.

– Hjaldor.

Se oli niin hiljaa lausuttu, ettei sitä olisi ihmiskorvalla kuullut, ellei olisi istunut ihan vieressä, nojannut ehkä olkapäähän ja kallistunut kohti. Mutta tuulelta se ei ollut piilossa, joten nimenkin se poimi mukaansa.

Huilu liversi hetken ja vaikeni taas.

– Sinä kaiketi luulit, etten koskaan rakastanut sinua, velho sanoi. – Tietenkin rakastin. Yhä rakastan.

Sanat putoilivat tuulen poimuihin.

– Mutta tämä on suurempaa kuin kahden velhon rakkaus.

Tuuli humisi kannella, velhon katse seilasi aalloilla. Vaikka tuskin hän aaltoja juuri nyt näkikään. Katseli ehkä muistoihinsa.

– Sinun taidoillasi ja minun suunnitelmallani olisimme voineet taivuttaa sään ihmisen avuksi, tehdä ilmastosta liittolaisen vihollisen sijaan. Se olisi ollut suurempaa kuin tulen käyttö ihmiskunnalle! Se olisi ollut alku kohti taikuuden vapautta kaikille muillekin taidon haltijoille. Mutta sinä…

Huilu oli nyt hiljaa.

– Se, että on saanut omakseen noin suuren voiman, eikä tee mitään maailman hyväksi, ei ole pelkästään raukkamaista. Se on väärin. Sen minä yritin sinut aina saada ymmärtämään.

Velho pudisteli hiljakseen päätään.

– Mutta sinä valitsit tämän elämän, pakenemisen ja piileskelyn. Enkä usko, että voisin saada päätäsi enää kääntymään. Salaa toivon niin, mutta en usko. Joten olen valmis tekemään sen, mitä minun ikinä pitääkään tehdä jatkaakseni tästä eteenpäin. Sillä minä aion jatkaa, Hjaldor. Sinun kanssasi, tai yksin.

Velho nosti huilun, hengitti siitä hiljaisen sävelen, ja laski sen taas.

– Pelkäänpä, että yksin. Jos niin käy… hyvästi, Hjaldor. Nähdään pian.

Tuuli otti mukaansa jokaisen sanan, nosti ne huilun sävelen selässä ylös ja kuljetti niitä pitkään, ja kauas. Ne olisivat voineet hajota ilman virtoihin, mutta jotkut sanat ovat niin tärkeitä, etteivät ne suostu katoamaan. Eivät ennen, kuin ovat päässeet sinne, missä niiden on tultava kuulluiksi.

Meni aikaa, ennen kuin ne saavuttivat määränpäänsä, eivätkä ne tienneet, ettei niiden lausuja enää siinä vaiheessa soittaisi huiluaan, eikä puhuisi, eikä hengittäisi.

Pohjoisen meren yllä itsenäinen pieni tuuli osui niiden tielle ja kiinnostui matalana aaltoilevasta huilun äänestä. Äänen mukana tulevien sanojen tuttuus sai pienen tuulen värisemään. Suuri tuuli luovutti kantamuksensa sen vietäväksi vastustelematta. 

Palattuaan sinne, missä se viihtyi parhaiten, kiersi tuuli tuomisensa kivisen saaren kallion notkoihin ja mäntyjen sileäksi hioutuneeseen kaarnaan, asetteli hiidenkirnujen onkaloihin ja kivien kulmiin. Se aavisti kyllä, kenelle sanat oli tarkoitettu, mutta aisti niiden surun ja lopullisuuden, eikä halunnut langettaa sellaista ystävänsä ylle. Niinpä ne jäivät sinne, unohtuivat piiloihinsa odottamaan.  

Ja kun kaikki oli hiljennyt maailmassa, eikä meri kuohunut, eivätkä tuulet puhaltaneet, kiipesi Hjaldor Ínarson viimeisen kerran saarensa laelle. Hän pysähtyi kalliolle katselemaan eteläisessä poukamassa näkyvää kahta hahmoa, jotka valmistelivat pientä purtta matkaan.

Siinä hänen seistessään nousi hänen korviinsa jostakin huilun häviävän soinnin piirto. Hän kääntyi sen puoleen, ja havaitsi siihen kietoutuneet sanat. Ne nousivat hänen luokseen, asettuivat vaimeina kaikuina hänen kaulansa iholle ja olkapäilleen.

Sointujen polveilevan ketjun johdattamana hän kulki hitaasti saarensa ympäri, kulki sanasta toiseen ja lauseesta toiseen, kunnes jokainen niistä oli löytänyt perille. 

Hän huokasi syvään, sillä on raskasta vastaanottaa sekä rakkaudentunnustus että tappouhkaus samalla kertaa. Varsinkin, kun niiden lausuja on hiljattain siirtynyt ajan tavoittamattomalle puolelle. 

– Hjaldor! kajahti silloin kallioiden yli toisenlaisen ääni, elävästä lähteestä peräisin oleva. – On aika mennä!

Hän kääntyi, ylitti saaren ja nousi rannassa odottavan purteen. Eisak Eifuur nyökkäsi hänelle, ja nuori Mothson keri kiinnitysköyden kannelle.

---

Tuula Aikioniemi on Varsinais-Suomessa asuva lyhyempien ja pidempien tekstien kirjoittaja ja Nova-voittaja 2025. Hän kirjoittaa mielellään humoristista spefiä, mutta hänen sydämessään asuu dramaattisempienkin tekstien ystävä, varsinkin, mitä velhoihin tulee.