Turnauskis

Taru Luojola

Tasan ei käy talouskasvu, huokaili Batarajoen rantaa vaeltava Papua Oudgouda. Hän kumartui noukkimaan ryttääntyneen juomatölkin. Selkä ja polvet valittivat, kadulla kippurassa nukkumisella oli kova hinta. Hän nakkasi tölkin pakufitsin lavalle alumiinikekoon ja jatkoi vaeltamista. Lavalla pienissä häkeissä olevien kissojen valitus erottui aina välillä, jos autojen meteliin tuli vähäistä taukoa. Harvoin niin pääsi käymään, kaikkialla vyöryi nykyään autoja autojen perään.

Synkeällä ja haisevalla kujalla Lomboschin kerrostalojen katveessa oli hiljaisempaa, ja varjoista saattoi kuulla mouruntaa. Papua työnteli roskalaatikoita sivuun ja kohtasi pimennossa kiiluvat silmät. Hän veti häkin esiin ja nosti sen fitsin lavalle muiden häkkien päälle. Valtava punaruskea kolli sähisi ja murisi korvat luimussa. Papua jähmettyi tuijottamaan kissaa.

“Puškin?”

Kissa vastasi tutun kuuloisella murinalla. Ei, ei se voinut olla Puškin. Vaiko sittenkin? Yhdennäköisyys oli niin ilmeinen. Miten monta sataa tai tuhatta katukissaa Papua vuosien varrella olikaan nähnyt, ja silti tunnistamisen tunne oli niin voimakas, että hän olisi voinut vannoa katsovansa Puškinia.

Puškinin ja Töpövitšin väitettiin olleen diktaattori Hellerin kissoja ja tulleen alun perin lahjana Kuuban valtiolta. Viisitoista vuotta sitten diktaattori oli kaatunut jenkkien maihinnousussa. Sen jälkeen kaikkien tuntemat kissat olivat ilmestyneet pakolaisleirillä Papuan eteen, ja hän oli ottanut ne hoiviinsa. Rotanpyyntitaidoillaan ne olivat auttaneet häntäkin selviämään pahimman nälänhädän yli. Mutta jo yli kymmenen vuotta sitten Töpövitš oli kadonnut jäljettömiin, ja Papua oli itse nähnyt Puškinin auton alle jääneen ruumiin…

No, Puškin oli varmasti ehtinyt siittää laajan pentulauman, ties vaikka hänen häkkiinsä olisi joutunut joku Puškinin lapsenlapsenlapsenlapsenlapsista. Olihan hän napannut punaruskean kissan jos toisenkin. Mutta yksikään ei ollut vielä näyttänyt näin tutulta.

Papua huokaisi. Ei se Puškinia tai entisiä hyviä aikoja takaisin toisi, vaikka hän kuinka olisi näkevinään haamuja. Ja olivatko ne nyt niin hyviä aikoja olleet silloinkaan. Jatkuvia yhteenottoja ties kenen kanssa, varjeluskunta vangitsemassa mielivaltaisesti, jopa kapinalliset kiinni toistensa kurkussa, Papua siinä missä muutkin. Ei Hellerin kaatuminen sitä ollut muuttanut. Diktaattoreista ei Bataranamissa koskaan ollut pulaa, viimeisestä vallankaappauksesta oli vasta viisi vuotta.

Koti ja työpaikka olivat kuitenkin olleet ihan mukavia. Jostain ylhäältä kaikui radio. Llorando se fue, lauloi joku vierasmaalainen hittibiisissä. Tai chorando se foi, Papua ei jaksanut erottaa. Kaikki Lomboschin uudet kerrostalot olivat täynnä ulkomaalaisia, koska bataranamilaiset eivät olleet kelvanneet öljy-yhtiölle töihin, eivätkä tulokkaat puhuneet barnaa tai edes hollantia. Papuan koti joen vastarannalla Duivelpoortissa oli ollut räyskä jo ennen kuin hän oli joutunut lähtemään siitä, ja viimeiset kaksitoista vuotta hän oli nukkunut milloin missäkin. Nykyään useimmat yöt kuluivat kippurassa vanhan pakufitsin lavalla, sillä parempaa keinoa estää sen katoamista yön aikana ei ollut. Eikä siihenkään voinut täysin luottaa. Papuasta oli tullut vieras omassa maassaan, jalostamojen liekit valaisivat yötaivasta ja Bataran vettä täplittivät mustat öljylautat.

Papua käänsi pakufitsin ympäri ja lähti polkemaan. Päivän kuorma oli kerätty, oli aika toimittaa se ostajille. Natisevan ja ikälopun ruosteläjän pakettinarulla paikatut renkaat pomppivat likaista sivukatua. Papua pujotteli roskaläjien ja runkoon asti ryöstettyjen autonraatojen välissä. Jalkoja särki ja keuhkoja pisteli. Mitä järkeä tässäkään oli, päivästä toiseen samaa roskien keräämistä ja pikkuhiluilla kituuttamista. Rikkauksista ei Bataranamissa ollut pulaa, öljyä virtasi maailmalle ja maailmalta virtasi tilalle rahaa, mutta kaikki raha kasautui Polterin porhoille ja diktaattorin lähipiirille. Alas ropisi vain jätteitä.

Hengästyneenä Papua saapui eläinsuojeluyhdistyksen ovelle. Hän painoi ovikelloa, ja pian Marie Chausse tuli avaamaan.

“Hei Papua!” Marie tervehti iloisena.

“Tässä olisi taas viisi”, Papua sanoi kankeasti portugaliksi.

Marie kumartui lavalla olevien häkkien puoleen. “Voi mitä söpöläisiä!” Kissat luimistelivat, Puškin rohkeni sähisemään. “Noo, ollaanko sitä nyt vähän säikähtäneitä. Ei mitään hätää, kohta pääsette parempaan paikkaan”, Marie lässytti.

Papua ei ollut varma, oliko Marie tarkoituksella valinnut sanansa pahaenteisesti vai tuottiko vain portugalin ymmärtäminen vaikeuksia. Mutta kyllähän hän tiesi, ettei yhdistys kaikille kissoille voinut uutta kotia löytää. Parempi niiden silti oli kuolla hyvissä käsissä kuin kitua sairaina kadulla, hän ajatteli.

Ja saihan hän jokaisesta tuomastaan kissasta pienen palkkion.

“Tämä näyttää ihan entiseltä kissaltani”, hän osoitti. “Sen nimi oli Puškin.”

“Melkoinen körmy!” Marie huudahti. “Etkö haluaisi itsellesi kissaa?”

Papua hymähti ja pudisti päätään. “En minä katukissoja voi omia. Ne tulevat jos tulevat ja menevät milloin haluavat.”

Marie väläytti lähes huomaamattoman hymyn ja nyökäytti. Hän nosti kolme häkkiä lavalta. “Tuotko loput?”

Papua otti kumpaankin käteen häkin ja käveli Marien perässä sisään. Huoneessa haisi eläimille, ja peremmällä oli suuri häkkirivistö täynnä kissoja. Osa mourusi, osa nukkui, osa vaelsi edestakaisin pienessä vankilassaan. Marie laski häkit tiskin viereen, ja Papua teki samoin. Saatuaan  rahat Papua otti vielä nurkasta viisi tyhjää ansahäkkiä. Niiden piilottaminen saisi kyllä jäädä huomiseen, siksi paljon niveliä kolotti.

“Nähdään taas!” Marie huikkasi iloisena Papuan perään.

Papua jatkoi vaivalloista polkemistaan. Kissat oli toimitettu, seuraavaksi olisi vuorossa alumiini. Miksei Papuan kaltaisille ihmisraunioille ollut sellaisia hyviä käsiä, joiden varaan voisi heittäytyä?

Aina voisi ostaa crackia ja lipua sen avulla pois tästä maailmasta, kuten niin monet Papuan entiset tutut olivat tehneet. Harva hänen vanhoista ikätovereistaan Hellerin ajalta oli enää elossa. Lipua pois ja jättää jälkeensä vain ruumis jonkun muun pois siivottavaksi. Tai sitten jaksaa vielä seuraavaan päivään, Vapauttaja tietää mistä syystä.

Tokihan Papua jaksoi vielä seuraavaan päivään, ja sitä seuraavaan, ja sitä seuraavaan. Oli ilta, hän laahautui Duivelpoortin uumeniin ja oikaisi sivukujan kautta. Ja äkkiä hänen väsyneiden silmiensä edessä makasi verille raadeltu kissa. Papua pysähtyi, laskeutui fitsin selästä ja kumartui katsomaan punaruskeaa kissaa lähempää.

Se oli Puškin, taas kerran. Se sama kolli, jonka hän oli vienyt Marielle muutamaa päivää aiemmin. Sen silmät olivat sameat, turkki kuivuneiden veripaakkujen peitossa, kylki kohoili kiivaaseen tahtiin. Elämä oli paennut katseesta, mutta kissa sinnitteli viimeiseen asti.

Papua unohti hetkeksi omat murheensa. Miten ikinä kissa olikaan eläinsuojeluyhdistyksestä päässyt karkaamaan, se ei kestäisi hengissä enää pitkään. Papua meni läheiselle tunkiolle ja etsi jotain, millä päättää Puškinin kärsimykset nopeasti. Hän tarttui tiilenpuolikkaaseen — ja näki luut. Tunkio oli täynnä pieniä luita, kaikkea koivista selkärankoihin ja kalloihin. Näkyipä siellä puoliksi mädänneitä, toukkien tyhjäksi kaluamia turkkejakin. Viimeisillä voimillaan tunkiosta raahautunut Puškin ei ollut ainoa uhri, joku kävi säännöllisesti viskaamassa sinne kissanraatoja. Ei kai eläinsuojeluyhdistys tuonut lopettamiaan kissoja tänne? Tämähän oli kaukana sieltä, vain yksi saastainen kuja muiden joukossa. Mutta kuka muukaan Puškinin olisi tänne tuonut? Miksi juuri tänne?

Järkytykseltään Papua meinasi unohtaa, mitä oli tekemässä. Hän palasi Puškinin luo. Kärpäset parveilivat jo. Papua kyykistyi, laski tiilen Puškinin poskelle. Hän nielaisi, pyysi Vapauttajaa ottamaan Puškinin luokseen ja kohotti tiilen ylös. Silmät umpeen painettuina hän heilautti kätensä voimalla alas. Kuului kuvottava rusahdus. Papua nousi ylös niin että huimasi. Hän pyörähti ympäri ja avasi silmänsä vasta sitten. Tiilen hän nakkasi katsomatta takaisin tunkioon.

Syvä hengitys. Kujalla haisi tavallistakin mädemmältä. Ei hän voinut Puškinia sinne jättää, ei kaiken sen jälkeen, mitä he olivat yhdessä kokeneet. Silmänräpäys, ja Papua sai kiinni hölmöstä ajatuksestaan. Eihän kujalla makaava raato ollut hänen Puškininsa, eivät he mitään olleet kokeneet yhdessä. Hän jo kerran oli haudannut oman Puškininsa. Vaan aina sen voisi tehdä uudelleenkin. Jos hän vaikka löytäisi pahvilaatikon tai säkin, joka ei olisi aivan lahonnut —

Kujan toisesta päästä lähestyi kolmen velmun seurue. Papua nielaisi. Hän voisi juosta karkuun, jolloin miehet menettäisivät kiinnostuksensa. Mutta fitsiään hän ei ehtisi kääntää ja pelastaa. Ja ennen kuin hän ehti tehdä yhtään mitään, oli jo liian myöhäistä: yksi miehistä vilkaisi kissanraatoa ja nosti sitten katseensa ja tuijotti Papuaa suoraan silmiin. Ja virnisti. Veri kohisi Papuan korvissa ja hän valmistautui jo ottamaan vastaan kaiken sen, mitä miehet ikinä keksisivätkään hänelle tehdä.

Ja sitten he olivatkin jo luikahtaneet muurissa olevasta portista ja unohtaneet Papuan. Portinraosta ehti kuulua riehakasta huutoa. Aivan kuin joku olisi huutanut “tapa se! tapa se!” Portti sulkeutui ja Papua seisoi taas kujalla yksin.

Parempi lähteä ennen kuin mitään pahempaa tapahtuu, Papua ajatteli. Hän otti tunkiosta ensimmäisen käteen osuneen jauhosäkinriekaleen ja hivutti sen Puškinin alle. Riekale ei riittänyt käärinliinaksi, mutta sellaisen hän ehtisi etsiä muualtakin. Kunhan nyt vain pääsisi pois kujalta. Hän laski Puškinin varovasti fitsin lavalle ja lähti taluttamaan eteenpäin.

Silloin portti avautui uudelleen, ja ulos astui Marie taluttaen fitsiä, jonka tarakalla oli rei’itettyjä pahvilaatikoita, tyhjiä, kannet auki repsottavina.

“Marie!” Papua huudahti ällistyneenä ennen kuin ehti miettiä enempää.

Marie kääntyi säikähtäneenä katsomaan. Papua kiirehti askeliaan. Marie nousi fitsin selkään ja lähti kiireellä polkemaan.

“Hei, odota!” Papua huusi.

Turhaan. Marie polki kuin tulipaloa karkuun, ja pian hän oli jo kääntynyt kujan päästä. Ei Papuan kannattanut perään lähteä. Oli selvää, ettei Marie halunnut vastata kysymyksiin. Oli selvää, ettei Puškinin ja muiden kissojen ollut tarkoitus päätyä tänne. Mutta mitä ihmettä täällä tapahtui?

Kuja oli hiljainen, varjot olivat jo viistoja, vain portin läpi kantautui vaimenneita elämöinnin ääniä. Papua katseli ympärilleen ja näki mutkassa suojaisan sopen, jonne pakufitsin sai hetkeksi piiloon mädäntyneiden pahvilaatikoiden alle.

Sydän pamppaillen Papua asteli portin luo. Mikä ikinä kissojen kohtalon salaisuus olikaan, se löytyisi tämän portin takaa. Hän hengitti syvään ja työnsi portin auki. Meteli tulvi ulos kujalle. Tuskin Papua oli ehtinyt saada porttiin ihmisen mentävää rakoa, kun sen takana seissyt korsto kääntyi ympäri ja tuijotti vihaisesti. Korston käsi hakeutui vyölle ja tarttui pistoolinkahvaan.

“Mihis sinä luulet meneväsi?” korsto ärjäisi barnaksi.

“Anteeksi, väärä portti”, Papua sopersi silmät järkytyksestä ymmyrkäisinä. Hänen ei tarvinnut edes esittää.

Hän veti portin kiinni ja säntäsi juoksuun, ulos kujalta ja kadunkulman taakse piiloon. Hän kuuli, kuinka portti avautui. Mutta kujalta ei kuulunut pysähtymiskäskyä, ei askelia. Kulman takana Papua lyhistyi seinän viereen läähättämään. Korsto ei tainnut olla tulossa perään, kauemmas ei tarvinnut paeta. Fitsin saisi pian haettua, kunhan hetken odottaisi.

Siinä odotellessa Papua mietti sitä, mitä oli vilaukselta ehtinyt nähdä korston takaa. Muurin takana, saastaisella pihalla kujan pimennoissa, oli pleksistä kyhätty kehä. Kehän ympärillä ihmiset ilakoivat ja huusivat ja hurrasivat, julma ja ahne ilme kasvoillaan ja seteleitä kourissaan. Kehässä kaksi kissaa otti verisesti yhteen, korvat luimussa, hampaat irvessä ja kynnet raivokkaasti huitoen. Ja kun Papua oli avannut portin, saranan narahdus oli kiinnittänyt toisen kissan huomion. Se oli löytänyt Papuan katseen. Töpövitš, Papua oli tunnistanut saman tien, hänen oma Töpövitšinsä, joka oli jo liian vanha olemaan elossa. Hetkessä Töpövitšin raivo oli sulanut pois ja se oli katsonut Papuaa sillä samalla hellyyttävällä ilmeellä, jolla se aina oli saanut tahtonsa läpi. Toinen kissa ei ollut aikaillut, vaan oli hyökännyt murtuneen puolustuksen läpi raatelemaan Töpövitšiä. Kissat olivat kaatuneet sähisevänä sekamelskana Papuan näkymättömiin, vailla mahdollisuutta paeta.

Puškinille löytyi hautapaikka Duivelpoortin laidalta, hökkelikylän moottoritiestä erottavan saastaisen kanavan rannalta. Ei mikään juhlava paikka, mutta siellä maa oli riittävän pehmeää Papuan kaivaa. Hän laski jauhosäkkiin käärityn kissan matalaan kuoppaan ja työnteli mutapaakut laudankappaleella takaisin paikalleen. Ilta oli jo pimentynyt, Papua istui yksin, etäällä muista onnettomista, etäällä muovinkäryisistä nuotioista.

Hän oli vain halunnut auttaa kissoja, antaa niille armollisen lopun. Mitä vielä! Ihmisten julmuudella ei ollut rajoja. Panna nyt viattomat eläimet tappelemaan toisiaan vastaan ja vielä lyödä vetoa. Ja se kurahaara Marie Chausse, mukamas niin eläinrakas. Hiiteen koko niin sanottu eläinsuojeluyhdistys! Papua ei veisi sinne enää yhtäkään kissaa.

Mutta mitä sekään auttaisi? Joku muu niitä veisi kuitenkin. Duivelpoortissa riitti niitä, joille kiinniottopalkkiot olivat iso raha. Ja vedonlyönti saisi jatkua. Jos hän yksin yrittäisi tehdä mitään, hän olisi äkkiä vainaa, vain jälleen yksi kuollut roskienkerääjä, joka kaatuu vatsa viillettynä katuojaan.

Liimankäry taittoi tuskalta terän ja turrutti nälän, ja Papua käpertyi fitsinsä lavalle nukkumaan.

Puškin tuli kiehnäämään hänen jalkoihinsa, ja Papua tiesi sen olevan unta, sillä olihan hän vasta hetki sitten laskenut Puškinin haudan lepoon. Pian jaloissa kiehnäsi toinenkin kissa. Ja kohta saapui kolmas, ja neljäs, kissoja kipitti joka suunnasta, niitä vyöryi kohti niin että ne jo hyppelivät tungoksessa toistensa yli. Ja Papua tunsi niistä jokaisen, ei vain punaruskeaa Puškinia ja valkoista Töpövitšiä, vaan joka ikisen raidallisen, laikuttaan, smokkivärisen, tummanaamioisen, tuuhean, pörröisen, kapisen, yksisilmäisen, korvapuolen, hännättömän, nilkuttavan ja hampaattoman katukissan, joka ikisen kissan, jonka Papua oli napannut Marien antamaan loukkuun ja vienyt eläinsuojeluyhdistykseen. Kaikki ne olivat olleet tappeluissa, kaikilla niillä oli pahoja haavoja, kaikki olivat paljon huonommassa kunnossa kuin Papuan ne löytäessä.

Papuan ja Puškinin katseet kohtasivat. Sinä et ole yksin, sinä tiedät mitä tehdä, Puškin sanoi. Mutta minähän olen yksin, Papua sanoi. Etkä ole. Papua kyykistyi ja laski kädet Puškinin vantterille harteille. Sinä tiedät mitä tehdä. Kissat kiehnäsivät ja tuuppivat häntä, ja vuorollaan niistä jokainen katsoi Papuaa silmiin ja teki hyvin selväksi, että Papua ei ollut yksin. Yhdessä me voimme voittaa.

Papua hätkähti hereille ja raaputti kutisevaa nenäänsä. Hän makasi fitsinsä lavalla Duivelpoortin laidalla. Lavalla oli joku muukin, mutta pimeässä hän ei erottanut kuin tumman hahmon aivan kasvojensa edessä.

“Mitä sinä haluat?” Papua kähisi.

Hahmo istui paikallaan. Ja sillä hetkellä aamuaurinko kurkisti horisontin yli ja kultasi ensisäteillään Puškinin punaruskean turkin. Heidän katseensa kohtasivat. Puškin oli menettänyt toisen silmänsä, korva repsotti ja otsassa oli kuivunutta verta. Äkkinäisiä liikkeitä välttäen Papua nosti päätään ja otti Puškiniin sen verran etäisyyttä kuin ahtaalla lavalla mahtui. Puškin istui aloillaan ja seurasi katseellaan Papuaa. Papua ojensi kättä kohti Puškinia. Se nuuhkaisi sormia ja kiehnäytti sen jälkeen ehjempää poskeaan niitä vasten. Papua rapsutti Puškinia korvan takaa, kissa taivutti päätään nautinnollisesti ja hetken päästä vetäytyi pois ja ravisti itseään kevyesti. Se lipaisi huuliaan ja jatkoi tuijottamista.

“Sinä se et kauaa haudassa viihdy”, Papua mutisi ja hymyili.

Hän nousi istumaan, ja silloin hän näki fitsin ympärille kertyneen valtavan kissalauman. Ne kaikki istuivat tuijottamassa häntä, seuraamassa hänen jokaista liikettä. Ja Papua tunsi niistä jokaisen. Jopa vasta edellisiltana kehässä taistellut Töpövitš istui lauman keskellä tuijottamassa, kasvot täynnä tuoreita haavoja ja valkoinen turkki aivan veren ja kuran tahrimana.

Hitaasti Papua astui pois lavalta. Kissat tekivät tilaa juuri sen verran, että hän mahtui seisomaan. Hän venytteli yön kipeyttämiä jäseniään. Puškin hyppäsi alas lavalta ja puski Papuan jalkoja. Papua silitti Puškinin kapista ja raadeltua turkkia, ja vanha kolli köyristi selkäänsä kuin mikäkin pentu.

“Voi sinua”, Papua lässytti ja kyykistyi yltääkseen silittämään Puškinia paremmin. Ja silloin kaikki muutkin kissat nousivat aloiltaan ja rynnivät puskemaan Papuaa ja hakemaan häneltä silityksiä. Papua silitti kissoja minkä ehti. Yksikään ei hyökännyt hänen kimppuunsa, yksikään ei näykkäissyt tai huitonut terävillä kynsillään.

“Se ei tainnutkaan olla vain unta”, Papua mutisi ja katsoi Puškinia.

Ei ollut, Puškinin katse sanoi. Sinä et ole yksin, sinä tiedät mitä tehdä.

Ja Papua tiesi. Vatsa oli tyhjempi kuin illalla, mutta ruokaa ehtisi etsiä myöhemminkin. Kankeana hän istui satulaan, hitaasti hän lähti polkemaan. Kissoja hyppi kyytiin niin paljon kuin lavalle mahtui, ja ne, jotka eivät mahtuneet, jolkottivat rinnalla. Puškin seisoi etutassut lavan etureunaa vasten ja katseli ylväänä eteenpäin. Ihmiset kääntyivät katsomaan, niin tutut kuin tuntemattomat. Papua nyökkäili tervehdykseksi, hänelle nyökättiin takaisin, mutta kaikki olivat sanattomia. Ellei Papualla olisi ollut niin nälkä ja niveliä niin kolottanut, hän olisi luullut olevansa vieläkin unessa.

Eläinsuojeluyhdistykselle poljettuaan Papua oli aivan poikki. Hän olisi vain halunnut nyykähtää istumaan aidan juurelle. Mutta Puškinin ja muiden katse piti häntä otteessaan. Papua huokaisi ja nyökkäsi. Hän painoi ovikelloa.

Marie avasi oven, ja heti Papuan nähdessään hänen hymynsä hyytyi ja hän näytti syylliseltä. Hän yritti sulkea ovea, mutta Papua tunki väliin niin, että ovi kolahti kipeästi kyynärpäähän.

“Tulitko moralisoimaan?” Marie tuhahti. “Katukissoja ne vain ovat. Et kai luule, että niille uutta kotia löytyisi.”

“En tuonut niitä tänne siksi, että ne joutuisivat kärsimään lisää.”

“Tappelevathan ne kadullakin keskenään”, Marie sanoi.

“Et selvästikään tiedä, mitä lisäkärsimys on.”

“Kuule, jos sinulla —”

“Ehkä sinulle pitää näyttää!” Papua korotti ääntään.

Marie huokaisi. “Menes nyt siitä keräämään roskia.”

Papua pudisti päätään. Marie yritti sulkea ovea, mutta Papua tuuppasi sen takaisin auki ja jatkoi tuijottamista.

“Okei, kutsun vartijat”, Marie sanoi ja harppoi tiskin luo.

“En tullut yksin”, Papua sanoi.

Marie pyöräytti silmiään ja nosti puhelimen luurin.

Papua tunsi kevyitä sipaisuja jaloissaan. Kissat astuivat kulman takaa ja kävelivät sisälle. Marie jähmettyi luuri kädessä ja sormi ojennettuna kohti numeronäppäimiä. Hänen silmänsä levisivät, kun hän tuijotti kissalaumaa, joka kasvoi aina vain suuremmaksi ja suuremmaksi.

“Vie ne pois”, Marie sopersi ja nieleksi.

Papua virnisti. “Haluatko lyödä vetoa voittajasta?”

Kissat hyökkäsivät. Marie potki ja huitoi ja yritti kiivetä tiskin päälle turvaan, mutta hyppivä ja sähisevä, taistelujen karaisema raatelulauma oli ylivoimainen. Marie menetti tasapainonsa, kissat syöksyivät hänen kasvojensa kimppuun, ja vähitellen kirkuna vaimeni uikutukseksi, sitten korinaksi. Viimein se lakkasi kokonaan.

Yksi kerrallaan kissat saivat tarpeekseen ja hylkäsivät välinpitämättömänä Marien ruumiin. Kukin niistä istui tahollaan nuolemassa tassujaan ja sukimassa kasvojaan. Puškin käänsi katseensa Papuaan, ja hetken se näytti hymyilevän. Papua nyökkäsi. Duivelpoortin sisäpihojen hämärissä riitti roskia kerättäväksi.

---

Taru Luojola on Tampereella asuva kirjailija ja kääntäjä, joka tarkastelee oman maailmamme absurdia julmuutta kuvitteelliseen Bataranamiin sijoittuvien romaanien ja novellien kautta. Papuan, Puškinin ja Töpövitšin seikkailuja pääsee lukemaan myös romaanista Ei kaikki pinnat kireällä.