Timli Hellsten
Ensimmäinen yö
Hanskat olisivat olleet tarpeen kirpeässä pakkasyössä, mutta ne olivat jääneet Topille. Olisi kannattanut ottaa enemmän kuin kaksi lasia punaviiniä, niin veri kiertäisi paremmin. Eetu oli tarjonnut autokyydin, mutta Joonas piti kävelystä, vaikka joutuikin puhaltelemaan paleleviin sormiinsa. Matkaahan oli vain pari kilometriä. Kauhuroolipeli-illan jälkeen Joonaksesta oli mukava mietiskellä itsekseen pelin tapahtumia ja miten hänen pelihahmonsa selviäisi karmeasta kohtalosta, joka tälle oli ennustettu. Hän katseli yöhön hiljennyttä kaupunkia. Se oli kaunis, vaikka kuvastikin hänen sisintään.
Roolipeliporukka oli ollut koossa kohta viisi kuukautta, pidempään kuin yksikään Joonaksen aiemmista pelisakeista. Hän alkoi tuntea lähes kuuluvansa johonkin. Terapian sekä roolipelaamisessa aina läsnä olevan muka-kuoleman avulla hän oli käsitellyt vanhempiensa ja pikkusiskonsa menettämistä. Irrallinen, epätodellinen ja hyljätty olo sekä syyllisyys olivat velloneet hänen mielessään tuosta edelliskevään hirvikolarista saakka.
Keskiyötä ennustava tuuli toi meren suolaisen tuoksun, vaikka rannalle oli toista kilometriä. Mereltä puhaltava viima teki ilmasta jäätävän, sillä siinä oli neljän asteen pakkasessakin kosteutta. Vielä tänä yönä ei luvattu ensilunta, vaikka sen oli ennustettu tulevan minä päivänä tahansa. Joonas odotti sitä. Lapissa oli jo pysyvä lumi, joka kirkasti päivän vähäiset valoisat tunnit. Joonas oli tottunut aikaiseen talveen, mutta hänen perheensä oli poissa, eikä Jenna-sisko odottanut isoveljeä jouluksi kotiin enää koskaan. Tämä loputon pimeys painoi mieltä ja väsytti, eivätkä sairaanhoitajaopinnotkaan sujuneet niin hyvin kuin hän olisi toivonut. Ainoa piristävä asia elämässä oli roolipelaaminen. Tapaisi edes kivan tytön, mutta yrittäessään tehdä tuttavuutta Joonas alkoi änkyttää, ja tytöt lähtivät pois nauraen tai silmiään pyöritellen. Baareissa oli muutenkin tylsää, eikä Joonas halunnut tyttöystäväksi pinnallista bilehilettä.
Enää alikulkutunneli, jonka jälkeen hänen kotitalonsa näkyisi jo puitten latvojen yli. Joonas asteli tunneliin kädet taskussa mutta tarkkaili ympäristöä. Tunnelissa oli hämärää, yksi valo oli palanut. Pimeimmässä kohdassa hän oli näkevinään maassa nököttävän ison mytyn. Varmaankin koditon, hän mietti. He saattoivat olla arvaamattomia, varsinkin jos käyttivät huumeita. Joonas harppoi nopeammin hahmon ohi.
”Auta… auta…”
Tuskin kuuluva kuiskaus kahahti hänen selkänsä takaa. Se kuulosti tytöltä, ehkä hyvin nuorelta naiselta. Joonas pysähtyi ja kääntyi varovasti. Yhtä hyvin tytölläkin saattoi olla puukko, varsinkin jos tämä asui kadulla. Joonas ei kuitenkaan voinut olla tarkistamatta, tarvitsiko nainen todella apua.
”Auta minua… ”
”Odota hetki”, Joonas sanoi. Kuiskaus oli kuulostanut kuitenkin hyvin heikolta, eikä hahmo vaikuttanut uhkaavalta. Joonas hivuttautui lähemmäs.
Mytty nosti päätään. Se oli nuori nainen, Joonaksen arvion mukaan hädin tuskin täysi-ikäinen. Hiukset olivat pitkät ja tummat, mutta kasvot niin kalpeat, että lähes hohtivat valkoisena jopa sammuneen putkivalon kohdalla. Nainen istui maassa mustavalkoinen takki päällään.
Paitsi ettei takki ollut mustavalkoinen, vaan valkoinen. Tummat läiskät rinnan ja vyötärön kohdalla läikehtivät läheltä katsoen hehkuvamman punaisina kuin niiden olisi pitänyt näkyä näin pimeässä. Nainen oli loukkaantunut pahasti.
”Odota, soitan hätänumeroon”, Joonas huusi ja otti puhelimensa taskustaan. Sydän hakkasi. Entä jos nainen ehtisi kuolla verenhukkaan?
”Ei hätää, apua on tulossa.”Joonas painoi näppäimistöstä 112. Miten kuolevaa piti lohduttaa? Hän nojautui eteenpäin tarttuakseen naista lohduttavasti olkapäästä, mutta hänen kätensä ei tavoittanut takkia, ei tummanruskeita hiuksia. Vain tunnelin kylmän seinän. Joonas heilautti kättään. Se upposi naisen hahmoon kuin usvaan ja meni tästä läpi.
Puhelin putosi hänen kädestään. Joonas ei pystynyt liikkumaan. Hän istui polvillaan ja tärisi, eikä tällä kertaa kylmästä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt missään laitetta, joka lähettäisi hologrammin betonitunneliin. Ja miksi kukaan asentaisi sellaisen alikulkutunneliin? Joonas oli nähnyt niitä vain joskus kaupassa mainostamassa uutta tietokonepeliä, eivätkä hologrammit puhuneet.
Nainen oli noussut seisomaan. Verilaikut kirkuivat luonnottoman kirkkaanpunaisina hämärässä tunnelissa. Hän ojensi kätensä Joonasta kohti ja tämän käsien läpi.
”Auta minua.” Kuiskaus oli kolkko ja kaiuton. ”Haluan kotiin. Voitko sinä auttaa?”
”En… en tiedä”, Joonas vastasi ääni vapisten.
”Sinä olet ensimmäinen, joka on pysähtynyt auttamaan”. Nainen katsoi häntä surullisesti. ”Niin moni on mennyt ohi… kukaan ei auta… ei puhu…”
Joonas kömpi pystyyn. Hän kokeili vielä koskettaa naista, mutta käsi meni taas läpi tämän verisestä takista. Aave. Hän oli kohdannut aaveen.
Naisen haamu ei tuntunut kuitenkaan uhkaavan Joonasta millään lailla. Ehkä se halusi vain puhua jollekulle.
”Mikä sinun nimesi on?” aave kysyi.
”Joonas”, poika vastasi ja pakotti äänensä vakaaksi. ”Entä sinun?”
”Minä olen Leila.”
”Hei, Leila”, Joonas sanoi. Hän katsoi aavetta tarkemmin. Leila oli varmasti ollut eläessään kaunis. Hän oli huomaavinaan, että aave kirkastui ja sen ääni kuului selvemmin.
”Miksi sinä olet täällä alikulkutunnelissa? Miksi en ole koskaan ennen nähnyt sinua?”
”Jäin tässä auton alle marraskuussa vuonna 1951”, Leila vastasi. ”Olin kävelemässä kotiin työpaikaltani. Aina kolmena yönä kuolinyöstäni lukien olen täällä. Kukaan ei auta. Kukaan ei katso. Kukaan ei puhu. Sinä olet erilainen, Joonas.”
Aave kallisti päätään ja katsoi Joonasta tummilla silmillään. Se oli aiempaa selkeämpi, kiinteämmän oloinen. Joonas nosti kätensä ja oli silittävinään Leilan hiuksia. Tämä oli kaunis, vaikkakin hauraalla tavalla, kuin kuivunut kukan terälehti. Joonaksen sydän hypähti ylimääräisen kerran. Leila nosti kätensä ohimolleen ja oli asettavinaan sen Joonaksen käden päälle. Hetkeen he eivät sanoneet mitään. Liian lyhyen ikuisuuden jälkeen Leila alkoi haipua näkymättömiin.
”Ei, ei”, Joonas huudahti. ”Älä mene! Älä katoa!”
Leila nosti päänsä ja katsoi Joonasta tummilla silmillä, jotka eivät toistaneet tunnelin valaistusta. Aave avasi vielä suunsa juuri ennen kuin katosi kokonaan. Ääni oli jälleen pelkkä kuiskauksen aavistus.
”Tämä oli ensimmäinen yö.”
Toinen yö
Seuraavana päivänä Joonas jätti oppitunnit väliin. Hän makasi aamupäivän sohvalla katsomassa ohjelmia, mutta hän ei ymmärtänyt niistä mitään. Hän ei voinut olla miettimättä Leilaa. Kaunista, kuollutta Leilaa, joka oli niin herkkä, suloinen ja eksyksissä, että Joonaksen sydäntä särki. Jos tämä oli ilmestynyt alikulkutunneliin kolmena yönä joka vuosi jo vuosikymmenten ajan, tietäisiköhän Topi? Hän oli sentään paljasjalkainen.
”Ai kummitustarina?” Topi sanoi puhelimessa. ”Kyllä niitä tässä kaupungissa riittää. Uimarannalla hukkunut lapsi hulluksi tulleine äiteineen vai tappava liftari?”
”Ei kumpaakaan. Etsin tietoa aaveesta, joka kummittelee tässä minun lähelläni olevassa alikulkutunnelissa.”
”Tunnelihan on ollut siinä vasta nelisen vuotta, mutta sitä ennen paikalla oli vaarallinen risteys, jossa kuoli välillä porukkaa.”
”Mites viisikymmenluvulla?”
”Ai, tarkoitat veristä tyttöä! Hän tosiaan jäi kuulemma joskus niihin aikoihin syysmyöhään auton alle siinä risteyksessä ja kummittelee muutamana yönä joka vuosi. Oletko nähnyt hänet?”
”Ai aaveen? Älä höpise”, Joonas nauroi. ”Kuulin vain tällaisen jutun.”
”Et muuten laittanut illalla viestiä, pääsitkö kotiin, etkä ollut tänään tunneilla”, Topi sanoi. ”Onko kaikki kunnossa?”
”Flunssanpoikasta vain. Nukutti, niin unohdin vastata viestiin.”
”No menehän lepäämään se pois. Sitä se yömyöhään pakkasella kävely teettää!” Topi naureskeli.
Joonas lopetti puhelun. Hänellä ei ollut mitään aikomusta levätä pois olematonta tautia. Sen sijaan hän pukeutui ja lähti bussilla keskustaan. Jos Topikin tiesi Leilan aaveen, ja tämä oli levinnyt urbaanilegendaksi, oli hän saattanut olla olemassa.
Vanhat sanomalehdet oli onneksi digitoitu, joten niitä oli helppo selata kirjastossa tietokoneella. Joonas etsi vuodelta 1951 muutaman lehden tästä päivämäärästä eteenpäin. Tieto kolarista löytyi helposti. Se oli ollut iso uutinen aikana, jolloin autot eivät olleet vielä yhtä yleisiä.
Humaltunut mies oli ajanut hiukan ennen keskiyötä 17-vuotiaan Leila Tähtisen yli, kun tämä oli palaamassa kotiin työpaikaltaan herra ja rouva Ruuskasen luota, jossa oli hoitamassa perheen neljää alle kouluikäistä lasta. Joonas selaili sanomalehtiä edelleen muutaman päivämäärän verran ja löysi myös Leilan kuolinilmoituksen. Leila Orvokki Tähtinen, syntynyt kesäkuun 18. päivä 1934 ja kuollut 22. marraskuuta 1951. Joonas hengähti. Hänen Leilansa! Ilmoituksen mukaan kaipaamaan jäivät äiti, isosisko Vieno sekä pikkuveljet Kalevi ja Aarre. Isästä ei ollut mainintaa. Ehkä tämä oli kuollut sodassa.
Joonas otti puhelimellaan kuvan sekä uutisesta että kuolinilmoituksesta. Hän pystyisi näyttämään ne Leilalle, kenties juttelemaan tämän kanssa siitä, miltä tuntui menettää perheenjäsen. Heillä oli vielä kaksi yötä aikaa nähdä toisensa. Sydän hypähteli Joonaksen kävellessä kotiin kevein askelin.
Keskiyöllä Joonas lähti taas ulos. Hän suuntasi suoraan alikulkutunneliin. Siellä ei ollut onneksi muita eläviä hänen lisäkseen, vain tutun näköinen mytty palaneen valon kohdalla.
”Leila!” Joonas huudahti ja riensi aaveen luo. Tämä nosti katseensa, joka oli musta ja ääretön kuin tähdetön yötaivas.
”Auta… auta…”
”Leila, kuuletko?”
”Auta minua…” Leila kuiski ja ojensi läpikuultavia käsiään Joonasta kohti.
”Minä tässä, Joonas! Tapasimme viime yönä.”
”Joonas?” Leilan kasvot kirkastuivat, kun kuoleman harso hellitti hieman. Ensimmäistä kertaa Leilan kasvoilla pilkahti hymy. ”Sinä palasit.”
”Niin. Minulla on sinulle kerrottavaa. Löysin uutisen kuolemastasi. Sinun ylitsesi ajoi rattijuoppo.”
Leila näytti hämmentyneeltä. Eikö viisikymmenluvulla käytetty vielä sitä sanaa?
”Mies ajoi autoa humalassa ja törmäsi sinuun”, Joonas selitti. ”Löysin myös kuolinilmoituksesi. Katso!”
Joonas näytti kuolinilmoituksen kuvaa puhelimestaan, mutta Leila alkoi liikehtiä levottomasti. Ehkä hän ei halunnut tietää kuolemastaan enempää.
”Sinulla oli kuulemma äiti ja sisaruksia. Muistatko heidän nimensä? Tiedätkö, ovatko he yhä elossa? Entä mitä isällesi tapahtui?”
”En muista. En pysty muistamaan. Siitä on liian kauan. Olen ollut niin kauan yksin, etten muista enää eläviä.” Leilan kaiuton ääni särähti oudosti, lähes vihaisesti.
”Eivätkö he käyneet täällä luonasi kuolemasi vuosipäivänä?”
”Eivät, uskoisin heidän käyneen hautuumaalla.”
”Minä lupaan käydä luonasi”, Joonas sanoi. ”Joka vuosi. Kunpa olisi keino tavata useammin, koko ajan. Haluan olla kanssasi koko ajan!”
”Sinä olet niin kiltti ja herttainen”, Leila sanoi ja oli koskettavinaan Joonaksen poskea. ”Minäkin toivon, että voisimme olla yhdessä.” Leila kuulosti taas pohjattoman surulliselta, itse alakulon henkilöitymältä.
Aave alkoi taas haipua.
”Leila, älä mene!” Joonas ojensi kätensä kohti tyttöä, mutta näki hapuilevat sormensa tämän läpi.
”Minun täytyy.” Näkyvissä oli enää haalea kuvajainen, pilvenhattaran kaltainen usva keskellä tunnelia.
”Minä rakastan sinua!” Joonas huusi.
”Meillä… on… kolmas… yö…” Leilan ääni jäi kaikumaan Joonaksen mielessä, kun hän laahusti kotiin.
Kolmas yö
Joonas makasi sängyssään koko päivän. Hän yritti nukkua, mutta unet olivat katkonaisia ja levottomia. Hän mietti paljon Leilaa, vanhempiaan ja pikkusiskoaan. Ikävä tuntui raastavalta, etenkin nyt, kun hän joutuisi viettämään ensimmäisen yksinäisen joulunsa pienessä yksiössä.
Iltapäivällä hän heräsi puhelimen soittoääneen.
”Moi! Herätinkö?”
”Moi, Topi. Juu, herätit.”
”Luuletko, että olisit ensi viikolla parantunut roolipelikuntoon?”
”En tiedä.” Joonas oli jo unohtanut, että hänen piti olla flunssassa, mutta taisi olla parasta antaa kaverien luulla niin.
”No, kuulostat aika huonolta. Soitellaan myöhemmin.”
”Joo, moi.”
Vielä pari päivää sitten Joonas olisi odottanut roolipelaamista kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä. Ehkä se olikin. Sakki oli pitänyt hänet roikkumassa elämänlangasta, kun kaikki tuntui olevan menetetty äidin, isän ja Jennan myötä.
Nyt Joonas halusi vain olla Leilan kanssa. Aina, eikä vain kolmena yönä vuodessa. Ehkä roolipelaaminen oli täyttänyt tarkoituksensa, saattanut hänet kohtalonsa ääreen.
Myöhään illalla Joonas repäisi keskiaukeaman roolipelivihkostaan ja valitsi sottaamattomaksi havaitsemansa kuulakärkikynän.
Rakas ystäväni Topi,
olet ehkä huomannut, että olen ollut masentunut koko sen ajan, kun olemme tunteneet. Vanhempieni ja Jennan kuolema vei minut syvälle, ja tunsin pitkään itseni yksinäiseksi, erilliseksi ja ulkopuoliseksi koko maailmasta. Roolipeliporukkamme ansiosta säilyin jotakuinkin järjissäni ja hengissä. Mutta nyt on aika sanoa hyvästit.
Olen tavannut tytön, Leilan. Tapasin hänet kotini vieressä olevassa alikulkutunnelissa, jossa hän pyysi apua. Ehkä arvaatkin jo: Leila on kertomasi verinen tyttö. Hän on ehkä aave, mutta täysin todellinen. Rakastan häntä enemmän kuin mitään tässä tai seuraavassa maailmassa, enkä halua menettää häntä. En halua menettää ketään enää koskaan.
Voit selittää tämän toisille, jos uskot heidän pystyvän ymmärtämään ja hyväksymään. Haluan vain, että edes joku tietää, että olen vihdoin onnellinen.
Ystäväsi nyt ja tämän jälkeen, Joonas
Joonas sulki kirjeen kuoreen ja kirjoitti päälle Topin nimen. Hän asetteli kirjeen huolellisesti postiluukkuunsa niin, että vastaanottajan nimi näkyisi siitä käytävään. Topi olisi ensimmäinen, joka tulisi etsimään häntä, varsinkin kun lukisi hänen pikaviestinsä:
Tule heti, nyt on kiire. Tiedän että on käytännössä yö, mutta pyydä vaikka Eetulta kyyti.
Sen jälkeen Joonas jätti puhelimensa pöydälle, tunki isän vanhan puukon toppatakkinsa taskuun ja riensi alikulkutunneliin.
Leila oli siellä jo, pyytämässä apua kuten aina.
”Joonas, sinäkö?” Leilan silmät tuikahtivat ja hetken ne näyttivät lähes eläviltä.
”Minä tässä, Leila.” Joonas huomasi ensi kertaa kuukausiin, että hänen hymynsä ulottui sydämeen saakka. Vain kaksi yötä Leilan kanssa, ja hän oli vihdoin unohtanut surun ja ikävän perheensä kuolemasta. Ehkä hän jopa tapaisi heidät.
Joona riisui takkinsa ja veti paidan hihat ylös kyynärtaipeisiin. Hän otti puukon takin taskusta.
”Keksin keinon, Leila. Kohta saamme olla yhdessä.”
”Ei, Joonas!” Leila kurotti kohti veistä, mutta aavekäsi sujahti sen läpi.
”Kaikki hyvin, olen valmis.”
Joonas viilsi molempiin ranteisiinsa pitkät haavat. Veri alkoi virrata tunnelin betoniselle lattialle ja värjäsi sen yhtä punaiseksi kuin Leilan takin tahrat. Joonasta huimasi ja hän istui alas.
”Ei, ei, ei…” Leila vaikeroi.
”Kaikki on hyvin”, Joonas toisti ja hymyili Leilalle. ”Kaikki on oikein hyvin.”
Tunneli alkoi hohtaa valoa, ja Joonas hukkui siihen.
Ikuinen yö
Kun Joonas havahtui, oli oudon utuista. Maailma tuntui näkyvän harson takaa, epätodellisena ja vaimennettuna. Kaikkialla oli epäluonnollisen kirkasta, kuin yö olisi ylivalotettu. Silti hänen ei tarvinnut siristellä silmiään.
Hän kuuli lohdutonta itkua. Se oli Leila, joka valitti Joonaksen oman ruumiin äärellä. Joonasta värisytti, vaikkei hän tuntenut ilman liikettä tai ihokarvojensa nousua. Hän oli kuollut. Oikeasti kuollut, kuten Leila. Joonas mietti vanhempiaan, sisartaan ja kavereitaan, mutta ei saanut mieleensä heidän nimiään tai kasvojaan. Mitä siitä? Hänellä oli Leila. Aina.
Leilan ääni kuulosti aiempaa syvemmältä ja elävämmältä, mutta hän näytti yhä häilyvältä.
”Leila, minä täällä”, Joonas sanoi.
Leila kääntyi. Hänen kasvonsa levisivät hymynkaltaiseen, mutta aavekyyneleet kastelivat yhä hänen kasvonsa.
”Miksi teit niin?”
”Halusin olla sinun kanssasi. Halusin pystyä koskemaan sinuun.”
Joonas astui lähemmäs Leilaa ja ojensi kätensä tämän hiuksiin, mutta sormet kohtasivat vain tyhjyyttä. Hän yritti tarttua rakastamaansa naiseen, mutta tämä oli ilmaa, koskematon.
”Mitä? Miksi se ei toiminut?” Joonas huusi epätoivoisena, mutta hänen äänensä ei kantanut.
Leila riiputti päätään ja nyyhkytti vaimeasti.
”Kuolimme eri aikakausina. Olen niin pahoillani, armain! Antaisin mitä vain, että… ”
Leilan ääni muuttui epäselväksi. Hän alkoi värjyä ja hiipua.
”Älä mene”, Joonas vaikeroi. ”En pärjää ilman sinua. Tarvitsen sinua!”
”Tämä oli kolmas yöni. Nähdään vuoden kuluttua, rakas”, Leila kuiskasi ennen katoamistaan. ”Mutta vain tänä yhtenä yönä, ainoana yhteisenämme.”
Varjorikko 