Juho Karkinen

Antent Imon, maailmanloppujen jumala, sipaisi pensselillä viimeisen viivan posliinivaasiin, katseli hetken feeniksiä esittävää maalausta ja asetti sitten vaasin hyllylle kuivumaan tusinan muun seuraksi. Yksinäinen muurahainen vipelsi puuhyllyä pitkin, ja valo paistoi sisään kapeasta ikkunasta valaisten maalitahrojen ja hylättyjen siveltimien peitossa olevat lattialankut. Antent ei paljoakaan piitannut siisteydestä tässä elämässä. Oikkujen vaihtaminen uusiin toi tervetullutta vaihtelua syntymien kehään.

”Kulta,” Antent huikkasi kuivatessaan käsiään kangasliinaan, ”haluatko kokea olemassaolosi merkittävimmän taide-elämyksen?”

”Tuhkat minä siitä,” kuului ääni pihalta, ja Docen punahiuksinen pää ilmestyi avonaisen oven takaa. Hän rypisti otsaansa. Jotain oli pielessä. ”Olen nähnyt elämyksiäsi jo aivan tarpeeksi. Tuota, anteeksi jos vaihdan puheenaihetta, mutta parvi kruunun miehiä kysyy sinua portilla.” Vaimon katse viipyi maalitahrojen täplittämällä työtakilla. ”Pyydänkö heitä odottamaan että vaihdat vaatteet? Heillä on papitar mukana, joten…” Doce ääni hiipui. ”Oletko kunnossa?”

Pappi. Ei. Ei vielä. Ei nyt, kun kaikki meni niin hyvin. Antent päästi tärisevän henkäyksen. Miksi hänellä oli niin kylmä? Hän oli tuhka, feeniks, uudelleensyntymän polttava tuli. Hän ei pelännyt kuolemaa. Hän oli voittanut sen vuosisatoja sitten. Mutta jokin… jokin Docen silmissä sai hänet vavahtamaan.

Kun Kaikkivalta huomaisi että hän ei ollut suorittanut tehtäväänsä, hän valitsisi jonkun toisen suorittamaan sen loppuun. Tämä kuolema olisi hänen viimeisensä.

Antent nousi ylös matoltaan. Hitaasti, niin ettei jäsenten tärinä näkyisi, ja kiitollisena siitä, että Doce ei nähnyt hänen kasvojaan. Hän ei kuitenkaan pystynyt estämään hien valumista pyyhkimättä sitä –  silloin hän paljastuisi. Hän siis antoi nesteen valua nenänpäästä huulille, sitten leualle ja tippua alas maton reunahapsujen väliin.

Antent odotti hetken, että hiki kuivuisi. Turhaan. Luovuttaneena hän kääntyi, käveli lattialankkujen poikki Docen luo ja antoi vaimolleen suukon poskelle. Docella oli päällään valkoiset housut ja tummanvihreä liivi, joka kiinnittyi edestä kolmella puunapilla. Hän oli taas unohtanut hihansa ylös. Hän katseli Antentia vihreillä, kirkkailla silmillään.

”En ole kotona,” Antent sanoi.

”Enhän minä nyt niin voi sanoa, ” Doce sanoi, nytkäytti päällään ulos. ”He näkevät minut nytkin. Pitäisikö minun väittää heille, että puhuin tuulelle?” Hän nojasi eteenpäin. ”An, sano ettet ole tehnyt mitään liian idioottimaista.”

”En tietenkään.” Lasketaanko kymmenkunta maailmanloppua?

Antent marssi pihaviheriön poikki. Hän tunsi tulen kuplivan sisällään, tunsi kuinka se halusi peittää taivaan harmaaseen vaippaan. Hän voisi päästää sen ulos, antaa tulen vuotaa takaisin silmiinsä. Sanoa sanat: ”Kahdeksan vanhaa, yhdeksän vanhempaa, yksi todellinen”. Se riittäisi. Antent näki mielessään kuinka tuhka peittäisi hänen saappaidensa alla taipuvat ruohonkorret, imeytyisi ihmisten keuhkoihin ja saisi heidät yskimään. Tukahduttaisi sivilisaation auringottomaan huntuun vuosiksi kerrallaan, laavaa sylkevien tulivuorien katveeseen. Hän kuolisi toimituksessa, räjähtäisi kuin ruutitynnyri – vain tehdäkseen saman uudelleen vuosisatoja myöhemmin uudessa elämässä. Uudessa maailmassa.

”Isi, Isi!” Mosha. Poika leikki pihan ainoan omenapuun alla. Omenankanta oli jäänyt pienokaisen hampaiden väliin, ja hän nyki sitä irti säteilevä virne kasvoillaan. ”Pa! Leikkimään!”

”Myöhemmin!” Antent huusi takaisin. ”Isi ei pääse, on töitä!”

Antent jätti Moshan pettyneet kasvot taakseen. Tuo ilme painoi kuin lyijy.

Miten Mosha kykenisi elämään siinä tukehduttavassa maailmassa, joka Antentin oli määrä luoda? Maailmassa, jonka Antent tunsi paremmin kuin oman sielunsa? Tuhka imeytyisi noidenkin valkoisten hampaiden välistä ja punehduttaisi viattomat silmät. Kyyneleet valuisivat pitkin pyöreitä poskia. Vanat jättäisivät puhtaat rannut jälkeensä, ainakin kunnes märkä moska jähmettyisi kasvoille entistä mustemmiksi paakuiksi.

Ei. Antent ravisti näyn mielestään. Hän ei antaisi sen tapahtua. Ei Moshalle eikä Docelle.

Antentin oli pakko myöntää itselleen, että hän oli nauttinut maailman tuhoamisesta joskus kauan sitten. Tukahduttamiseen liittyvä silkka valta oli saanut hänen nuoren sydämensä jyskyttämään. Nykyään hän tunsi vain surua ja oksetusta pelkästä ajatuksesta. Antent kääntyi hetkeksi kannoillaan ja antoi katseensa kiertää valkoista taloa, pihaa, Docen huolestuneita kasvoja. Hän oli kerrankin päässyt näin pitkälle, eikä hän antaisi oman luontonsa asettua tielleen.

Antent siirsi katseensa takaisin edessään odottavaan kohtaloon. Ristikkoportin takana jonotti kokonainen sotilaskaarti musketit olallaan. Hän silmäili tuliaseiden kiiltäviä piippuja. Ne olivat ilmestyneet kuolevaisten elämään varsin äskeittäin: Antent ei muistanut asetta aikaisemmista elämistään. Paikalliset kuvittelivat, että noilla rautaputkilla pystyi kesyttämään ukkosen, tai että piipusta purkautui pala jumalan voimaa.

Antent hymähti. Naurettavaa. Aseen toiminta perustui luultavasti yksinkertaiseen alkemistien temppuun.Ukkosta ei voinut hallita – se oli luonnonvoima, kuten hän itsekin.

Sotilaiden edessä seisoi rykmentin kapteeni kypärän vihreä tupsu tuulessa lepattaen. Vieressä mustahiuksinen papitar hyväili kaulallaan riippuvaa lasihelmeä. Hänen vaskiset korvakorunsa ja rannerenkaansa kertoivat korkeasta asemasta. Antent nielaisi paniikin takaisin alas. Tämä papitar oli Maailmantytär, korkea-arvoisin Kaikkivallan oppilas koko valtakunnassa. Kuinka taivaansiniseen kaapuun pukeutunut papitar pystyikin näyttämään uhkaavammalta kuin kaikki paikalle saapuneet sotilaat yhteensä?

Kapteeni astui lähemmäs teräsporttia. Hihansuiden kultakirjailut kiiltelivät auringonvalossa.

”Antent Imon?” mies kysyi.

Antent nyökkäsi. Hänellä ei ollut vaihtoehtoa eikä pakopaikkaa. Ei enää. Mutta se ei tarkoittanut, että hänen tarvitsi kohdata loppunsa kuin raukka. Antent lukitsi katseensa Maailmantyttäreen, mutta Kaikkivallan oppilas vastasi katseeseen värähtämättä.

Kapteeni huomasi naisen katseen ”Onko se hän?” hän kysyi.

Maailmantytär nyökkäsi, kaivoi kaavustaan kirjan ja lehteili sen sivuja. Nide näytti vanhalta – liian vanhalta. Se oli luultavasti kirjoitettu ennen toista tuhkatalvea, kuten ihmiset tukahduttamista kutsuivat. Kuinka se oli selvinnyt tulivuorenpurkauksista ja tuhkasateista ehjänä? Antent oli mielestään pitänyt huolta, että ensimmäinen ja toinen kerta olivat olleet erityisen perinpohjaisia.

Maailmantytär näytti sivua kapteenille. ”Yhdennäköisyys on erehtymätöntä. Se on sama mies.” Kapteeni katsoi sivua, sitten Antentia, sivua, Antentia. Kapteenin ilme musteni, ja hänen katseensa syöksyi takana odottaviin sotamiehiin.

”Mitä te odotatte!” hän karjaisi ja veti pistoolin vyöltään. ”Pidättäkää hänet! Tukkikaa miehen suu!”

”Mutta herra…”

Sotilaan epäröivä ääni hukkui pistoolin korviahuumaavaan räsähdykseen, joka tuhosi portin lukon säpäleiksi. ”Ei vastaväitteitä!” kapteeni karjui syntyneen savun keskeltä. ”Turvat tukkoon ja liikettä!” Käskystä sotilaat syöksyivät eteenpäin tarttumaan Antentia käsivarsista.

Silmäkulmastaan Antent näki, kuinka kaksi sotilasta syöksyi hänen ohitseen kohti jähmettynyttä Docea. Ja Moshaa.

”He eivät kuulu tähän!” Antent huusi ja tunsi jotain märkää poskillaan. Kyyneleitä. Hän ei ollut itkenyt vuosisatoihin. ”Ottakaa minut! Jättäkää heidät rauhaan! Doce on syytön!”

Sotilaista nuorempi – sama, joka oli avannut suunsa väittääkseen vastaan komentajalle – epäröi nytkin, mutta kapteenin tiukka katse sai hänet takaisin liikkeelle. Docen lakkaamaton kiroilu ei estänyt poikia sitomasta tämän ranteita, ja pian Doce tömähti sidottuna Antentin viereen punaiset hiukset sotkuisina, vastahakoisesti maahan luotu katse tulisena.

Yksi sotilaista tunki jotain Antentin suuhun – niin ettei hän pystynyt vapauttamaan sisällään kiehuvaa voimaa, Antent oletti – samalla kun sotilaat alkoivat raahata häntä ja Docea takaisin ulos portista. Pala lyijyä putosi hänen sisuksiinsa, kun hän näki ruoholla istuvan Moshan luokse jääneen sotilaan. Aseistettu nuorukainen joka vältti pienokaisen hätääntynyttä katsetta.

Panttivanki. Antent puristi hampaansa yhteen häpeästä. Hänen omasta lapsestaan oli tullut panttivanki. Moshan sydäntäraastava parku jäi soimaan Antentin korviin.

”Isi! Pa! Isi!”

Isi ei tänäänkään pääse leikkimään, kun häntä viedään teloitettavaksi jotta hän ei aiheuta uutta maailmanloppua. Antent kelasi kuvitteellista vastausta päässään, kun sotilaat raahasivat häntä ja Docea autioiden katujen läpi.

*

Maailmantytär Felles ei voinut olla vilkuilematta olkansa yli vankkureiden takapenkkiin sidottua jumalaa, kuten hän oli ottanut tavakseen kaksi vuorokautta kestäneen matkan aikana. Aika ei ollut muuttanut Tuhkantuojaa lainkaan. Felles tunnisti kasvot  vanhoista piirroksista: samat paksut mustat hiukset ja kapeat kasvot. Ainoastaan työläismaalarin sotkuinen valkotakki ja musteen kirjomat kämmenet olivat uusi näky – mutta silti jokin, jokin vihjasi miehen taivaallisesta luonteesta.

Ehkä se johtuu Hänen saavutuksistaan, Felles ajatteli. Felles kurotti kaulaansa ja näki vuoren nousemassa taivaanrantaa vasten pääkaupungin ylle kuin suojeleva henki. Tulivuori oli muovattu hetkessä noilla taivaallisilla kämmenillä sylkemään tuhkaa taivaalle samanaikaisesti satojen veljiensä kanssa. Aikalaiset olivat kironneet mustaa lunta. He olivat kokeneet ainoastaan polttavat laavavirrat ja auringottomat vuodet. Siksi he eivät kyenneet näkemään mitä tuhosta seurasi: he kuolivat ennen runsaita peltoja, jotka sijaitsivat nyt kaupunkia ympäröivillä, tuhkan ravitsemilla rinteillä, ennen talojen laakeita kattoja ja pihoja peittäviä puutarhoja, joiden runsas anti oli mahdollistanut suuren kaupungin ylläpitämisen. Ne ajat olivat kuitenkin ohi. Muut saattoivat olla sokeita, mutta Felles näki kaupungin yllä häilyvän vääjäämättömän rappion. Puutarhat jätettiin nahistumaan Kaikkivallan säteiden paahteessa, torit olivat hiljentyneet sotilasparaatien tieltä.

Kierto. Uusiutuminen. Puhtaus. Tämä kaupunki – tämä maailma – nousi tuhkasta entistä ehompana, ja tekee sen vielä uudestaan feeniksin luvalla, Felles ajatteli ja vilkaisi jälleen rähjäistä miestä, paitsi että pyhä lintu on katkaissut omat siipensä. Se oli ongelma – ei ainoastaan kaupungin kannalta, vaan koko kosmoksen: yksi jumalista jättää työnsä tekemättä, kierto hidastuu. Felles puristi sinistä helmeä kaulallaan. Mitä se Aika pysähtyy? Hän ei ollut varma. Hän olisi kysyttävä takanaan istuvalta jumalalta sitten, kun aika oli otollinen. Ehkä Hän suostuisi vastaamaan kunnioittaviin kysymyksiin. Mutta Felles ja hänen kollegansa temppelissä ymmärsivät, että pelkillä vastauksilla, olivat ne sitten kuinka valaisevia, tuhkaa ei saataisi laskeutumaan. He tarvitsisivat jotain… vahvempaa. Yllykkeen, jota Tuhkantuoja ei pystyisi sivuuttamaan. Se oli ainoa syy, miksi Felles oli suostunut jättämään lapsen panttivangiksi. Varmuuden vuoksi.

Keisarin nimissä toimiva pääministeri sotilaineen halusi epäilemättä tuomita Tuhkantuojan kuolemaan, sillä tuhkatalvi paljastaisi ministereiden paheellisuuden: koko maailma saisi seurata, kuinka itse taivaat kääntyisivät heitä vastaan. Pelkän tuhkatalven mahdollisuuskin vähentäisi hallituksen uskottavuutta. Ministereillä ei ollut varaa antaa sanan Tuhkantuojan paluusta kiiriä kansan keskuuteen riippumatta siitä, uskoivatko he itse huhuihin. Fellesin olisi estettävä se. Kuollut Tuhkantuoja ei voinut luoda tuhkatalvea.

Felles antoi katseensa lipua takaisin vankkureiden takapenkille. Tällä kertaa se ei pysähtynyt Tuhkantuojaan, vaan vaelsi jumalan vieressä istuvaan naiseen. Hänen nimensä oli – Felles pinnisti muistiaan. Hän oli lukenut nimen sotilaiden kuulusteluraportista – Docelna.

Jumalan vaimo. Felles oli nähnyt, kuinka Tuhkantuoja käyttäytyi Docelnan seurassa. Nytkin he nojasivat tosiaan vasten – olivat nojanneet lähes koko vankkurimatkan ajan. Näiden kahden suhteesta ei ollut epäilystäkään. Ennenkuulumatonta. Fellesiä pelotti edes kuvitella tämän tulitukkaisen naisen aseman teologisia seurauksia: keisariperheen sanottiin polveutuvan jumalasta – yhdestä Neljästä, tarkemmin sanottuna Ylpeydestä. Taivaallinen verilinja oli kuitenkin laimentunut vuosisatojen saatossa. Hänen takanaan taas istui täysiverinen jumala ja hänen vaimonsa. Tuhkantuojasta ei voinut tulla maallista hallitsijaa – hän hylkäisi kuolevaisen kehon luodessaan uutta maailmaa – mutta Docelna ja hänen jälkeläisensä… Felles nielaisi. Tämä nainen pystyisi muodostamaan puhtaan keisarillisen linjan tuhkatun maailman keskellä. Hänestä voisi tulla keisarinna.

Felles pudisti päätään. Ei. Docelna on jo keisarinna. Hänestä tuli keisarinna samalla hetkellä kun hän nai jumalan. Hänelle tarvitsi ainoastaan selittää uusi asemansa ja aviomiehensä taivaallinen luonne. Felles toivoi, että Tuhkantuojan valepuvun riisuminen ja vaimon äkillinen uusi asema ravistelisi jumalan kiipeämään takaisin valtaistuimelleen. Jos ei, hän keksisi jotain… tehokkaampaa.

Felles vilkaisi jälleen kerran taakseen, tuota suukapuloitua miestä, jonka pitäisi olla yhtä kuin musta feeniks; Tuhkantuoja, Vuortennostaja, Poltettu. Tuhkan herra tuijotti takaisin mustat, tyhjät silmät korpinmustien hiuksien kehystämänä. Ei Kaikkivallan polttamaa liekkiä silmissä.

Mitä tehdä, kun yksi Neljästä ei tee tehtäväänsä? Felles ajatteli ja huokaisi. Manipuloida jumalaa? Kuinka alas olemmekaan vajonneet?

Epäpuhtaan pyhittäminen näytti kuitenkin olevan ainoa vaihtoehto Tuhkantuojan herättämiseksi.

 

Joskus Mos Falosin täyteen pakatut kadut olivat rauhoittaneet häntä: ilmassa leijuva paistetun riisin haju ja korkeiden talojen väliin ripustetut viirit täynnä eläinhahmoisia pyhimyksiä olivat saaneet hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi. Mutta hän tuskin näki niitä enää. Sen sijaan hänen huomionsa kiinnittyi suoraselkäisiin sotilaisiin. Niitä oli joka kadunkulmassa, pihassa, risteyksessä. Tarkastamassa kauppatavaroita samettitakeissaan, verottamassa matkalaisia. Tuolla yksi potki katukiveyksellä kyyristelevää rääsyläistä. Potkijan kollegat höröttivät vieressä selvästi juopuneina. Raakuutta, epärehellisyyttä – hengen epäpuhtautta. Felles vilkaisi vankkureiden vieressä marssivia pojankloppeja. Hän oli henkilökohtaisesti valinnut heidät paikallisesta varuskunnasta, kaukaa pääkaupungin saastan ulkopuolelta. Toivottavasti kukaan heistä ei joutuisi partioimaan näitä katuja, seisomaan henkisen epäpuhtauden ja rappion keskellä seuranaan vain viina ja elämäänsä kyllästyneet esimiehet. Kaiken tämän yllä keisarin palatsin jättimäinen pronssikupu kiilsi puhtauttaan.

Nykyinen keisari on vielä aivan liian nuori, sylilapsi vasta, Felles ajatteli, ei kykene pitämään hoviaan kurissa. Eivätkä ministerit välitä. Eivät niin tuhkahippuakaan. Jos –

”Sitten Raatilinnaan. Seuraavasta risteyksestä oikealle?” kuului hänen oikealta puoleltaan. Ohjaksista pitelevä kapteeni kohotti kulmiaan kysyvästi.

Felles oli jo melkein unohtanut miekkosen olemassaolon. Tuhkat, tuo naurettava hattu vihreiksi maalattuine hevosenhäntineen. Eikö lupa kantaa tappavaa tuliasetta muka riittänyt? Miksi näiden miesten piti vielä helliä egoaan kultapäällysteisillä napeilla ja kauluksen silkkiröyhelöillä?

”Oikealle vai vasemmalle?” Kapteeni – Shed, Felles muisti – kysyi uudestaan. ”Rouva, katsokaas kun –”

”Maailmantytär, kiitos”, Felles keskeytti nuivasti, ”Arvostettu tai Kaikkivallan oppilas käyvät myös.”

”Miten vain”, Shed sanoi ja liikuskeli levottomasti paikallaan kuin Felles olisi päästänyt suustaan hyttysiä, ”En tunne Mos Falosta hyvin – harvoinhan sitä nyt keisarin istuimen juurelle pääsee, rouva ymmärtää.. Joten, jos saan tiedustella, oikealle vai vasemmalle?”

Felles tuhahti. ”Raatilinnalleko?”

”Niin.”

”Vasen.”

”Oletteko varma?”

”Haluatko neuvoja vai et?”

Roteva mies kohautti olkiaan luovuttamisen merkiksi ja veti ohjista ohjaten vankkureita vetävän hevosparin risteyksestä vasemmalle. Hän antautui Fellesin ohjauksessa hälyisten kaupunkikujien sokkeloon. Puolentusinan risteyksen päästä vankkurit ja niiden vieressä hölkkäävät kaartilaiset pysähtyivät laajalle aukiolle suoraan Mos Faloksen suurtemppelin eteen. Temppelin julkisivussa komeili Myötätunnon nelisiipinen varpunen siipi siivessä Ylpeyden riikinkukon kanssa. Valkoinen apinajumala – vanha Omi, Onnen tasapaino – piteli kumpaakin lintua jaloista ja esti niitä lentämästä liian lähellä Kaikkivallan valaisevia, polttavia säteitä. Neljästä viimeinen sai lentää Kaikkivallan läheisyydessä: Tuhkantuoja. Poltettu. Tulisilmäinen pikimusta feeniks, joka painoi kynsillään Myötätunnon ja Ylpeyden takaisin paikalleen. Piti tasapainoa – kosmosta, ajan pyörää, maailmaa – paikallaan.

”Ei tämä ole Raatilinna!” Shed huudahti.

”Ei niin,” Felles vastasi ja hypähti alas vankkureiden ajopienalta. Pieni joukko sinikaapuisia pappeja ja papittaria käveli jo heidän suuntaansa. Hyvä ajoitus. Hän kääntyi kapteenin puoleen. ”Pyytäisitkö miehiäsi saattamaan vieraat alas vaunuista?”

Shed ei hievahtanutkaan. Sen sijaan miehen kasvot kiristyivät, ja hän selvästi ponnisteli pysyäkseen rauhallisena. Samalla hänen puheeseensa hiipi virallinen sävy, jota Felles ei ollut kuullut aiemmin.

”Ymmärrätkö, mitä olette tekemässä? Hänen Korkeutensa keisarin laissa ilmaistaan varsin yksiselitteisesti, että pahimmat lainrikkojat tuomitaan Raatilinnassa.”

”Keisarillisen lain rikkojat, Shed hyvä”, Felles sanoi, ”Jumalallisesta tuomiosta ei tietääkseni ole olemassa erillistä pykälää – ja kyllä, olen lukenut ne kaikki. Älä huoli, kyllä sinun keisarillinen oikeutesi toteutuu. Olen neuvotellut pääministeri Farin Gossovin kanssa henkilökohtaisesti.”

Shed säpsähti tyydyttävästi kuullessaan valtakunnan tärkeimmän miehen nimen. ”Tuomio pannaan toimeen täällä, Pyhän Neljän temppelissä huomenna aamupäivällä. Meillä on tilaisuuteen sopiva tila valmiina.” Felles veti henkeä. ”Oliko vielä muuta?”

”Entä turvallisuuskysymykset? Keisarin mukaan hän,” Shed osoitti Tuhkantuojaa, jota sinikaapuisten uskovaisten joukko johdatti kohti temppelin tammisia pääovia, ”on pahimman luokan terroristi. Voinko tosiaan jättää teidät ilman aseellista turvaa?”

”Jos Hän päättää tehdä sen mikä Hänelle kuuluu,” Felles vastasi, ”aseista ei ole paljoakaan hyötyä. Älä huoli. Tuhkantuoja ei revi tätä maailmaa alas niin kauan kun hänen perheensä elää siinä.” Felles käännähti ja lähti kävelemään pappien perässä temppeliin. Sitten hän pysähtyi ja kääntyi kannoillaan. ”Vielä yksi asia,” hän sanoi. ”Pyydän kunnioitusta. Pidätit jumalan. Sinun lapsikeisarisi ei ole mitään verrattuna mieheen, jota kutsut terroristiksi.”

Felles tunsi sotilaskapteenin raivostuneen katseen niskassaan kun hän kumarsi päänsä tervehdykseksi alaisilleen. Sopimaton hymy levisi Fellesin huulille.

”Tervetuloa takaisin, Arvostettu Maailmantytär,” temppelisihteeri Sant sanoi joukon marssiessa temppelikompleksin kapeita käytäviä. ”Oletan, että matkasi meni hyvin?”

Fellesin täytyi tukahduttaa yskänpuuska – hän ei ollut muistanut käytävien olleen näin pölyisiä. Ahtaita ja sokkeloisia, kyllä, muttei pölyisiä. Ylihuomenna taas hänen pitäisi muistuttaa uskovaisia pyyhkimään kaikki nämä seiniä koristavat Neljän maalaukset.

Ylihuomenna? Ajatus pysäytti hänen askeleensa.

Hän vilkaisi Tuhkantuojaa. Jos Kaikkivallan tahto toteutuisi, hänen ei enää tarvitsisi huomisen jälkeen huolehtia temppelistä. Kuinka outo ajatus. Joka tapauksessa temppelipiha piti siivota huomenaamuista kyselyhetkeä varten.

”Arvostettu?” Sant kysyi.

Felles ravisteli päätään. Keskity.

”Niin?” Felles  kysyi. ”Niin, aivan. Matka. Kyllä, virkavallan johtaminen harhaan toimi vallan mainiosti. Keisarin joukot aikovat teloittaa Tuhkantuojan, mutta Kaikkivallalle kiitos, meillä on selvä etumatka. Suunnitelma voidaan toteuttaa jo huomenna. Muistakaa, että musta feeniks itse on tänään vieraanamme.” Hän viittasi suukapuloituun jumalaan, ja uskovaisten silmät laajenivat. ”Osoittakaamme siis kunnioitusta.” Felles astui sivuun ahtaassa käytävässä ja antoi alaistensa poistaa suukapulan sekä vieraiden siteet. Papit ja papittaret tottelivat kädet täristen, ja Felles ymmärsi kyllä, miksi. Jumalan läheisyys, riippumatta olosuhteista, oli pyhä kokemus.

Pari hieroi ranteitaan pappien häkeltyneiden katseiden alla, mutta kumpikaan ei sanonut sanakaan. Docelna selvästi odotti Tuhkantuojan sanovan jotain, mutta jumala pysyi vaiti, katse levottomasti liikkuvissa ranteissa, ryhti kumarassa. Yksinäinen hikipisara valui alas miehen kasvoja. Hän ei ollut näyttänyt tältä ajomatkan aikana. Aivan… aivan kuin Tuhkantuoja olisi hermostunut. Tai peloissaan? Ei, Felles ajatteli. Ei voi olla. Felles oli yksinkertaisesti niin helpottunut saatuaan operaation tämän vaiheen valmiiksi, että hän oli hetkellisesti menettänyt kykynsä lukea ihmisiä. Felles nyökkäsi. Niin sen täytyi olla: Tuhkantuoja oli hiljaa salatakseen todellisen luontonsa vaimoltaan.

Ilmeisen yllättyneenä Tuhkantuojan hiljaisuudesta Docelna astui eteenpäin.

”Vaadin saada tietää”, Docelnan kävi katsellaan jokaista uskovaisen läpi, kunnes pysähtyi Fellesiin, ”mikä syytös on nostettu Imonin sukua vastaan. Haluan myös omin silmin nähdä etsintäkuulutuksen, jonka perusteella aviomieheni tunnistettiin ja pidätettiin vastoin valtakunnan siviiliturvallisuussäädöksiä. Toivon puolestanne, arvostetut temppelin edustajat, että kyseessä on mitä valitettavin väärinkäsitys, sillä muuten viemme asian keisarin oikeuden eteen. Poikkeuksellisesti toimin aviomieheni puolestapuhujana, sillä vaikka hän onkin sielullisesti rikas” Docelna vilkaisi Tuhkantuojaan, ”–käsityöläinen,  häntä ei ole siunattu alan koulutuksella.”

Opetteliko hän tuon puheen ulkoa matkan aikana, Felles pohti, vai keksikö hän sen tältä istumalta? Joka tapauksessa hänestä tulee mainio keisarinna. Lainopillinen koulutus, valmis tekemään suuria päätöksiä salamannopeasti. Ja hän viittasi jumalaan termillä ”lutuinen vätys”. Felles peitti huokauksen hihallaan. Ei epäilystäkään. Hän on Tuhkantuojan vaimo.

”Älkää huoliko, arvon rouva,” Felles sanoi, ”asioiden todellinen laita selitetään teille mitä pikimmiten. Sant hyvä?”

Temppelikirjuri astui esiin kuuntelevien uskovaisten rivistä. ”Niin, Arvostettu?”

”Kerro rouvalle koko tarina, ja vaateta Hänen Korkeutensa asemansa mukaisesti. Luotan, että kykenet hankkimaan kaiken tarvittavan huomisaamuun mennessä?”

Temppelisihteeri Sant. Hän kumarsi oli nopeaälyinen, Kaikkivallalle kiitos.

”Tätä tietä, arvon rouva Imon. Kaikki selviää kyllä – seuratkaa vain minua,” Sant sanoi ohjaten hämmentyneen keisarinnan sivukäytävään.

Felles antoi jähmeän hymynsä pudota Docelnan kadottua käytävään. Tämä oikeudenkäynti saattaa koitua koko temppelin tuhoksi, Felles muistutti itseään kävellessään Tuhkantuojan edellä. Toisaalta kohta koko keisarikuntaa ei enää ole olemassa.

Erittäin outo ajatus, tosiaan.

*

Kaikista paikoista joissa mies, joka nyt kutsui itseään Antent Imoniksi, oli kuollut, Mos Faloksen suurtemppelipiha  olisi kaikkein vaikuttavin. Keltaisen narsissimeren keskeltä nousi kivinen koroke, ja koroketta peitti läpinäkyvä kupu, jonka sisällä oli tilaa kahdenkymmenen hengen rukousseurueelle – aivan kuin kivikoroke olisi jättimäinen rikkaan miehen lautanen, ja lasikupu suojaisi siinä lepäävää ruokalajia ahnailta syöjiltä. Tämä ruokalaji oli Antent itse.

Kupuun kaiverrettu ihmisen mentävä ovi. Antent tunnisti rakennelman aiemmista elämistään – ei kuitenkaan näin isona. Meditaatiokammio taivaiden ja Kaikkivallan alla, eristyksissä mutta silti läsnä. Kuin lapsi ennen syntymää.

Antentilla ei ollut enää suukapulaa – hän ei ollut varma, miksi. Ei niin että hän käyttäisi voimiaan. Antent kohautti olkiaan siteiden sallimissa rajoissa. Miksi vaivautua? Ei hän toivonut Moshalle ja Docelle elämää tuhkan ja tulivuorten keskellä. Hän tyytyisi kohtaloonsa. Antent huolehtisi ikuisesta kuolemasta sitten kun tulisi sen aika. Se ei ollut vielä. Kohta, mutta ei vielä. Hän hengitti syvään. Kerran. Kahdesti. Kun hän nosti katseensa pohjoiseen taivaanrannan yläpuolelle, hän erotti tulivuoren huipun vääristävän lasin läpi. Oliko hän tehnyt sen viimeisimmän tukahduttamisen aikana? Luultavasti. Hän ei ollut varma. Maailman tuhoaminen oli… se oli raivokas kokemus. Kuoleminen usein oli.

Lasikupu ei eristänyt ääntä: Antent pystyi kuulemaan, mitä korokkeelle vievien portaiden alapäässä keskusteltiin. Maailmantytär seisoi selkä Antentiin päin, siniset hihat yhdessä selän takana. Odottaen. Muita pappeja tai papittaria ei näkynyt. Maailmantytär oli vielä hetki sitten pommittanut Antentia kysymyksillä: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä Kaikkivalta haluaa valituiltaan? Kuinka Neljän tasapaino vaikuttaa säähän? Entä yksittäisen ihmisen kohtaloon? Antent oli vain kohauttanut olkiaan. Olen vain töissä täällä, hän oli vastannut, ja Maailmantytär oli luovuttanut. Kaikkivallan asema Antentin työnantajana ei tarkoittanut, että kyseinen vanha kelmi olisi paljastanut hänelle olemassaolon kaikki salaisuudet. Joskus Antent ei ollut varma, tiesikö jumala niitä itsekään, vai oliko koko systeemi hajonnut käsiin jo kauan sitten.

”Rakastatko häntä?” Maailmantytär kysyi kääntymättä.

Antent ymmärsi ketä nainen tarkoitti, joten hän nyökkäsi. ”Kyllä. Antent Imon rakastaa Docelna Imonia sydämensä pohjasta.”

Maailmantytär kääntyi. ”Entä sinä? Mitä Tuhkantuoja, jumala, ajattelee?”

”Puhuttelemasi henkilö ei ole tavattavissa,” Antent sanoi ja pudisti päätään lähes huvittuneena, ” Jumalaksi kutsumasi olento kuoli jo vuosisatoja sitten – jos häntä edes alun perin oli olemassa. Edessäsi istuu vain yksi hänen kasvojaan, muistojaan ja velvollisuuksiaan kantavista ihmisraukoista. Minä, Antent Imon, olen toivottavasti heistä viimeinen.” Antent kumarsi istuma-asennosta ranteet sidottuna selän takana. ”Miellyttävää tavata. ”

Maailmantytär rypisti otsaansa hämmentyneenä, käänsi sitten Antentille jälleen selkänsä. Ei Antent olettanutkaan hänen ymmärtävän.

”Arvostettu Maailmantytär!” Huohottava paljaspäinen noviisi ilmestyi temppeliin johtavasta käytävästä. Hän pysähtyi Maailmantyttären eteen ja tervehti tätä painamalla kummatkin kämmenet olkapäitään vasten. ”Pääministerin kantotuoli pysähtyi juuri temppelin eteen.”

Maailmantytär kirosi – noviisi hätkähti hiukan kuullessaan voimasanan hyveellisen Maailmantyttären huulilta – ja viittoi poikaa poistumaan. Tämä noudatti mieluusti käskyä. Maailmantytär alkoi tarpoa pientä kehää, ja Antent pystyi näkemään hermostuneisuuden tämän harmaissa silmissä. Sitten Maailmantytär pysähtyi katsomaan Antentia. Arviomaan häntä kiireestä kantapäähän.

”Sinuna olisin valmis sanomaan hyvästit herra Imonille, Tuhkantuoja,” Maailmantytär sanoi, ”Hänen teloittajansa ovat saapuneet.”

 

Jos Antentin näkemä kapteeni oli kantanut kultakirjailuja ainoastaan hihansuissaan, niin valtakunnan pääministeri suorastaan hohti auringossa – vahattuja viiksiä myöten. Hän käveli narsissipihan poikki kulkevalla kävelyväylällä kuin ruhtinas, joka tarkastaa tiluksiaan. Leuka pystyssä, raskaat saappaat antaen rytmiä takana marssivalle sotilaskaartille. Harmahtava tukka sidottuna nutturalle niin, että se ei päässyt heilumaan tuulessa.

Antent tunnisti osan sotilaista samoiksi, jotka oli pestattu pidättämään hänet. Katseet vakaana, ukkosputket olalla.

”Siunattu olkoon Farin Gossov,” Maailmantytär julisti ja yritti tarttua kultaisen miehen käteen, mutta pääministeri veti vihaisesti hihansa selkänsä taakse.

”Mitä tämä tarkoittaa?” Pääministeri kysyi ääni tummana vihasta.

”Siunattu, en ymmärrä.” Maailmantytär vastasi.

”Älä esitä vajavaista, nainen. Sovimme, että terroristi teloitettaisiin Raatilinnassa, muistat sen varmasti. Tämä,” Hän huiskautti hihallaan temppelipihaan päin, ”ei ymmärtääkseni ole Raatilinnan sisäpiha!” Pääministeri pysähtyi haukkomaan henkeään, ja vihanpurkaus korvautui äkillisellä kylmyydellä. ”Ajattele pettymystäni, kun yksi alaisistani kertoi minulle, että vanki olikin tuotu tänne. Aamuinen kiire ei tee hyvää enää tässä iässä. Pyytäisin sinua ystävällisesti antamaan syyn tähän muutokseen.”

Maailmantytär ei kuihtunut pääministerin jäisen katseen alla. ”Olen erittäin pahoillani kohdallenne koituneesta vaivasta sekä siitä, ettei minulla ollut mahdollisuutta kertoa paikanmuutoksesta aiemmin. Kuten varmasti tiedätte, Tuhkantuoja on merkittävä uskonnollinen auktoriteetti. Tämä edellyttää erityisiä varotoimia.”

Maailmantytär alkoi johdattaa vastahakoista pääministeriä koroketta kohti.

”Tuhkantuoja on kahleissa ja valmiina,” Maailmantytär sanoi ja viittoi hihallaan meditaatiokupua kohti, ”Hänen suukapulansa on poistettu, mutta kuten näette, hänet on asetettu kenttään joka tukahduttaa hänen jumalalliset voimansa.”

”Aivan, aivan,” Gossov sanoi ja suki viiksiään, ”Olen tietysti kuullut legendoja tästä…Tuhkantuojasta, mutta ollakseni rehellinen, olen aina todennut nämä lähteet jokseenkin kyseenalaiseksi. Mutta,” hän lisäsi nopeasti, ”ymmärrän toki tämän toimenpiteen tärkeyden rahvaan mielen rauhoittamiseksi näinä myrskyisinä aikoina.” Pääministeri taputti yhteen hihoista pilkistäviä käsiään. ”Miehet!”

Viisi sotilasta ryntäsi lasikuvun sisälle. He asettuivat piirittämään polvillaan istuvaa sidottua Antentia musketit tanassa. Mitä luultavimmin ladattuina. Maailmantytär oli hädissään kiirehtinyt estämään miehiä, mutta oli liikkunut liian myöhään. Nyt hän kääntyi pääministerin puoleen.

”Siunattu, oletko aivan varma?” hän sopersi. ”Nuo miehet antavat henkensä, jos Poltettu suuttuu. Eikö vähemmän miehiä olisi tarpeeksi?”

Gossov mulkaisi naista, mutta hänen äänensä pysyi vakaana. ”Haluan varmistaa, että tuo tuhkattu terroristi kuolee nopeasti ja kivutta Hänen Korkeutensa ohjeiden mukaisesti. Keisarin määräykset ovat sotilaiden henkien riskeeraamisen arvoisia, nyt ja aina.” Pääministeri alkoi nousta portaita yksi kerrallaan. ”Turha tätä on enää pitkittää.”

Jokainen raskaan saappaan askel kuulosti Antentin korviin hautajaiskellojen kuminalta.

Dong. Dong. Dong.

Tältäkö tuntuu olla kuolevainen? Antent ajatteli.

Hiki alkoi valua Antentin kasvoilta, kuten sinä päivänä, jolloin häntä tultiin hakemaan. Kuten aiemmin.

Dong. Dong. Dong. Dong.

Kuten aiemmin, kun hän suostui ensimmäisen kerran peittämään maailman tuhkaan. Ei silloin, kun hän oli oppinut nauttimaan siitä, vaan vuosisatoja aikaisemmin. Hän oli itkenyt, kironnut ja ennen kaikkea pelännyt. Mutta hän oli tehnyt sen.

Ja hän pelkäsi nyt. Ikuista kuolemaa. Tyhjyyttä. Sen edustajana toimivaa pääministeriä.

Dong. Dong. Saappaat pysähtyivät.

Kuin vahingossa, katse lattiassa, musketteja pitelevien sotilaiden ympäröimä Antent antoi sisäisen tulensa vuotaa silmiinsä. Vähä vähältä, niin ettei lasin takana seisova pääministeri huomaisi.

”Viimeisiä sanoja?” Pääministeri Gossov kysyi.

Antent myhähti synkästi ja tunsi tulen kipinän silmissään. Ensimmäinen vaihe.

Tämänkö takia ei suukapulaa? Viimeiset sanat. Sanat. Toinen, viimeinen vaihe.

”Kahdeksan vanhaa, yhdeksän vanhempaa, yksi todellinen.”

Ei Antent voinut kuolla. Hän oli jumala.

Tuli riehui Antentin sisällä, poltti keuhkoja, kiehutti sydämen. Hän pystyi kuulemaan Kaikkivallan sanat mielessään, kaikkien näiden vuosisatojen jälkeenkin:

JUMALAT EIVÄT KUOLE. HE SYNTYVÄT UUDELLEEN.

”No?”

Antent nosti katseensa ja tuijotti pääministeriä suoraan silmiin.

Mies parahti ja kavahti taaksepäin, kädet silmien suojana. Äimistyneenä jumalallisesta tulesta.

Antaen Antentille sekunnin aikaa tuhota maailma. Antent veti henkeä.

”Ampukaa hänet!”

”SEIS, KEISARINNAN NIMEEN!”

Kukaan ei ampunut. Liipaisinsormet olivat jähmettyneet paikalleen, ja sotilaat vilkuilivat olkapäittensä yli temppelin varjoisaa sisäänkäyntiä, josta ääni oli kaikunut. Antent siristeli silmiään lasin läpi.

Antent hätkähti. Doce?

Temppelikaaren alta astuva olento oli kaunis. Keisarillinen violetti loisti juhlakaavusta, jonka hiha- ja helmakirjailut paistoivat kultaa ja jadea. Docen iho oli kuurattu meikillä hohtavan kiiltäväksi – hän varmaankin vihasi sitä. Oranssit hiukset oli muovailtu isoiksi nutturoiksi keisarillisen muodin mukaisesti. Hiuspidikkeitä koristivat tuikkivat safiirit. Mutta nuo vihreät silmät eivät olleet muuttuneet. Hänen takanaan kyyristeli temppelisihteeri Sant häkeltyneenä huomiosta.

Doce marssi narsissipihan poikki kulkevaa kiviväylää ja saapui pian portaille. Vaikka hänen ulkomuotonsa heijastelikin keisarillista koreutta, kävelytapa oli puhtainta Docea. Tuo määrätietoinen harppailu kymmenien järkyttyneiden katseiden alla. Silkka vauhti uhkasi aiheuttaa repeämiä kaapuun.

Ja hän oli vihainen.

Doce viiletti paikalleen jäätyneen Gossovin ohi, sulki lasioven perässään ja pysähtyi sidotun Antentin eteen, jonka silmissä oli vielä hieman tulta jäljellä, tosin se oli jo hiipunut. Antentin iirikset hehkuivat luultavasti yhä oranssina.

”Kulta-”

Doce kasautti häntä poskelle.

”Entä Mosha? Kuvitteletko, että jumalan voimat antavat sinulle oikeuden olla itsekeskeinen vätys?” Doce huusi, engitti sitten syvään rauhoittuakseen. ”Älä enää koskaan tee noin. Minä tiedän nyt, mikä sinä kuvittelet olevasi. Mihin sinä kuvittelet kykeneväsi. Miksi sinä istuit päiviä kerrallaan lukittautuneena siihen komeroon uskaltamatta kohdata todellisuutta.” Hän polvistui samalle tasolle Antentin kanssa. ”No, todellisuus on täällä nyt. Ja, anteeksi nyt vain, mutta sinun ei tarvitse kyetä siihen, mihin kuvittelet kykeneväsi – ei, sinä et saa kyetä siihen. Minä kiellän sen.”

Doce kaappasi Antentin syleilyyn ja Antent tunsi lämpimän vanan hartiaansa vasten.

”Tuhota maailma? Naurettavaa, kultaseni. Kuka tuhkattu idiootti laittoi sellaisen vastuun päällesi? Minä en nainut jumalaa, vaan sinut, tämän sinut. Kuka tahansa näkee, ettet ole jumala, An. Olet hupsu vätys, joka maalailee päivisin ja pakoilee isän velvollisuuksia iltaisin. Jumalat eivät tee sellaista. Jumalalla ei ole Moshan tulevaisuutta vahdittavana. Sinulla on. Älä unohda sitä. Älä pilaa sitä. Ole vielä lutuinen vätys. Minua ja poikaasi varten.”

Antent nyökkäsi heikosti ja tunsi kipinän hiipuvan silmistään. Hän –

Kuului laukaus. Savua.

Antent nosti kätensä Docen selkämykseltä, katsoi sitä räpytellen savua silmistään. Käsi oli veressä, mutta hän ei tuntenut kipua.

Se ei ollut hänen omaa vertaan.

Nuori sotilas pudotti savuavan musketin hikisenä, silmät täynnä anteeksipyyntöjä.

Antent istui, turtana.

Osa savusta löysi tiensä hänen keuhkoihinsa, mutta se ei saanut häntä yskimään: sen sijaan savu ruokki hänen sisällään kytevää liekkiä. Kuolemattoman keho tunnisti omansa: savu oli häntä, hänen omaa tuhkaansa.

Antent nosti katseensa. Gossov seisoi lasikuvun toisella puolella, kasvot päättäväisinä. Hänen oikea kätensä oli laskeutunut alas äänettömän laukaisukäskyn jäljiltä. Vain yksi sotilaista oli totellut, mutta löytänyt maalinsa. Doce selästä alkanut kasvava punainen vana oli löytänyt tiensä Antentin työtakkiin mustien pensselitahrojen seuraksi.

”Mokoma lutka.” Pääministerin ääni rahisi. ”Tässä maassa on vain yksi keisari, ja hän on minun. Kukaan ei syrjäytä häntä minun silmieni edessä. He, joiden tarvitsee, ladatkaa.” Gossov nosti kätensä ylös. ”Yhteislaukaus merkistäni.”

Tuli alkoi vuotaa jälleen Antentin silmiin. Hänen katseensa vaelsi pitkin tähdättyjen piippujen rinkiä,  ohi yksinäisen pojan, joka latasi epätoivoisesti asettaan – laittoi juuri vyöpussistaan piippuun mustaa jauhetta, Antentia itseään – sitten takaisin pääministeri Gossoviin. Hän raastaisi tämän paskiaisen tuhkaksi, pakottaisi miehen palamaan muun maailman kanssa. Näkisi temppelipihan muuttuvan kiehuviksi liekeiksi ja antaisi mustuneiden kasvien lentää vapaina. Hän aloittaisi kaiken alusta. Uusi elämä ilman pelkoa ja menetystä.

Antent pysähtyi oranssit liekit valmiina silmäkuopissa.

Mitä Moshalle tapahtuisi tässä uudessa maailmassa?

Hän käänsi katseensa Doceen. Vihreisiin elottomiin silmiin.

Minä lupasin. Ja aion pitää lupaukseni. Moshalle ei tule käymään mitään, takaan sen.

Hän ei ehkä ollut ollut kaikkein paras isä, joten toimettomuus oli vähintä, minkä hän pystyi tekemään poikansa hyväksi.

Joten Antent hengitti syvään. Yksi. Kaksi. Kolme. Hän tunsi kuinka liekki alkoi vähä vähältä vetäytyä hänen silmistään. Yksinäinen poika oli melkein ladannut aseensa. Tuo musta tukka, silmät tummemmat kuin yö… hätkähtäen Antent tajusi, että sotilas muistutti hänen omaa poikaansa, ehkä vuosikymmen myöhemmin.

”Tuhkantuoja.” Antent kääntyi äänen suuntaan silmät tulessa, Docen ruumis yhä sylissään. Kutsuja oli Maailmantytär, jonka harmaat silmät katselivat häntä lasikuvun takaa. ”Poikasi ei ole ollut elossa moneen päivään.”

Antent antoi katseensa kiertää taas kuolevaisten joukkoa. Poika oli saanut aseensa valmiiksi, ja yhtynyt tähtäävien piippujen riviin. Samalla illuusio haihtui, ja Antent ymmärsi katsovansa vain ihmisten riviä. Ei, hän ei nähnyt tuttuja kasvoja, vain kylmiä ja pelokkaita katseita, jotka sulautuivat tunnistamattomaksi massaksi. Antent antoi hartioittensa lysähtää pidellessään kuolevaista naista sylissään. Se oli ohi, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Miksi hän oli edes kuvitellut, että mikään olisi toiminut tällä kertaa? Eikö hän ollut oppinut mitään aiemmista elämistään? Aiemmista petoksistaan itseään kohtaan?

Anna sen palaa. Siksi sinä olet olemassa.

Antent antoi tulelle vallan, ja hänen silmänsä räjähtivät.

”KAHDEKSAN VANHAA, YHDEKSÄN VANHEMPAA, YKSI TODELLINEN!”

Antent Imonin tietoisuus katosi tuhkaksi tuhkan joukkoon.

Farin Gossov kääntyi juoksuun, kun lasikuvun keskellä istuva vanki alkoi murentua, pää ensimmäisemä. Farin pakeni kohti alas viettäviä portaita. Pakeni selkäänsä korventavaa kuumuutta ja sotilaiden tuskanhuutoja, jotka katkesivat lyhyeen. Pakeni lämmön aaltoa, joka sytytti narsissit palamaan hänen ympärillään, turrutti hänen niskansa tuhansilla neuloilla. Pakeni tuhansia sirpaleita, jotka syntyivät kun lasikupu räsähti rikki. Kymmenet sulavat lasinpalat viilsivät palohaavoja hänen ihoonsa. Farin ei tuntenut kipua. Ei vielä. Jokaisella askeleella maa tärähti kuin sotarumpu. Kävelyväylästä irronneet kivet sinkoilivat ylöspäin kuin luodit samaan tahtiin hänen sydämensä kanssa – kuin maa itse olisi herännyt eloon.

Kunpa se olisikin jäänyt pelkäksi metaforaksi.

Farin kohotti katseensa ja näki kuinka tulivuori taivaanrannassa räjähti auki rikkipilven saattelemana. Laavan oranssinhohtava pilke häipyi jättimäisten tuhkamassojen alle. Farin katsoi kauhistuneena, miten uudelleen avautuneen viereen alkoi puhjeta toinen samanlainen, kuin jokin vihainen eläin olisi puskemassa päätään maankuoren läpi.

Totuus iskeytyi Farinin mieleen kuin vasara. Hän yritti juosta maaiilmanloppua pakoon. Ajatus pakotti hänet hidastamaan kulkuaan.

Hän ei ehtisi pakoon selkäänsä polttavaa infernoa. Se oli aivan liian lähellä. Farin tunsi, kuinka hänen mustunut ihonsa alkoi hilseillä ja murentua pala kerrallaan. Tukka oli jo palanut pois.

Maailmantytär seurasi tapahtumia liikkumattomana kuin patsas. Miksi papitar oli mennyt provosoimaan vankia tyhjällä valheella? Farin esti yskänpuuskan ja siristi silmiään liekkien yllä leijuvan savun läpi nähdäkseen paremmin naisen kasvot. Maailmantytär kääntyi hänen puoleensa kasvot noen peitossa. Tuhkat… oliko tuo hymy?

”Mitä tapahtui?” Farin huusi. ”Sanoit, että kupu pitäisi hänen voimansa kurissa!”

Mustuneiden huulten väliin ilmestynyt luunvalkoinen hammasrivistö levisi virneeseen.

”Minä valehtelin.”

 

_____

Juho Karkinen on aloitteleva kirjoittaja, joka opiskelee luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa. Hän pelaa roolipelejä ja vaeltelee pyörätuolillaan ympäri kampusta.