Tuhansien taitosten Nalon

Maiju Ihalainen

“Sanoisitko ensin tallennetta varten nimesi, sotilasarvosi ja viimeisimmän tehtäväsi.”

“Andrea Golshan, lentosotilas, hävittäjälaivue 216. Viimeisin tehtävä Beolin järjestelmässä, missä puolustimme Elendiksen kaivoskuuta Meredanin hyökkäykseltä. Olenko minä vankina?”

Kuulusteluhuone oli valkoinen ja tyhjä lukuun ottamatta pöytää ja kahta vastakkaista tuolia, joilla he istuivat. Ei ikkunoita. Ensimmäinen asia, jonka Andrea oli huomannut, kun aseistetut vartijat saattoivat hänet huoneeseen, olivat mustat sensorisilmät seinissä. Ne tarkkailivat hänen eleitään ja ilmeitään ja analysoivat hänen kehonsa toimintoja jokaisella mahdollisella tasolla biologisesta sähköiseen. Yksikään valhe ei jäisi niiltä huomaamatta.

“Et, mutta pidämme sinut täällä kuulemisen ajan. Minä olen Turvallisuusviraston vanhempi tutkiva tarkastaja Keffler. Odotan innolla yhteistyötämme.” Hänellä oli miellyttävä ääni, joka oli harjoitettu herättämään luottamusta, ja siitä Andrea tiesi olevansa pahassa pulassa. Pehmeä äänensävy ei huijannut häntä unohtamaan Turvallisuusvirastosta kuiskittuja huhuja. Pintapuolisesti virasto vastasi Ylivallan sisäisen rauhan ylläpidosta, mutta julkisivun takana ihmisiä katosi laitoksen nieluun, eikä heidän kohtaloistaan kyselty, ellei tahtonut mennä samaa tietä.

“Minulle sanottiin, että tämä olisi psykologinen arviointi.”

“Olen pahoillani. Vaikkakaan ei ole mahdotonta, että saisit tästä jonkinlaista mielenrauhaa. Haluaisimme kuulla kokemuksistasi Elendiksellä.”

“Jätin virallisen raporttini Vastavoimalla pian sen jälkeen, kun minut pelastettiin.”

“Aivan. Tietoomme on kuitenkin tullut joitakin seikkoja, jotka vaativat tarkempaa katsausta tapaukseen. Tutkimme hävittäjäsi ohjaamotallenninta, mutta sen sisältämät tiedot ovat vaurioituneet pahasti. Laitteen pitäisi olla turvattu kaikkia mahdollisia vahingonlähteitä vastaan. Tiedätkö mitä sille tapahtui?”

“Minä olen lentäjä, en mekaanikko.”

“Tiedän kyllä. Minulla on kaikki tietosi tässä: testitulokset, simulaattoriarviot, taistelutilastot.” Kefflerin katse kohdistui lähietäisyydelle, kun hän tutki tiedostoja virtuaalisella Pinta-näytöllään. “Sekä tietenkin tallenteet psykologisista arvioinneistasi viimeisten viiden vuoden ajalta.”

Andrea värähti tahtomattaan. Ilmastointi puhalsi hänen vaatteidensa läpi iholle. Ne eivät olleet hänen omat vaatteensa. Hän oli saanut housut ja paidan heti saavuttuaan, ohutta kangasta, joka suojasi vain katseilta, mutta ainakaan niissä ei ollut numeroita. Hän oli viraston silmissä vielä ihminen.

“Mutta nehän ovat – luottamuksellisia.”

“Tiettyyn pisteeseen saakka, kyllä, mutta – ja sanon tämän vain korostaakseni, miten vakavasta asiasta tässä on kyse – mitään tietoa ei voida pidättää, kun on kyse kansallisesta turvallisuudesta.” Keffler hymyili jähmeästi, ehkä rohkaistakseen. Hänen kasvonsa olivat virheetön julkisivu, joka jätti Andrean arvailemaan, olivatko mitkään hänen ilmeistään aitoja.

“Viimeisin arviointisi on sangen kiinnostava: Lentosotilas Golshan on vaitonainen ja vaikuttaa lannistuneelta. Selviä masennuksen oireita havaittavissa. Keskusteltu lääkityksestä, mutta aloitusta lykätty seuraavaan kertaan, mikäli olo ei kohene.” Kefflerin katse kohdistui Pinnasta takaisin Andreaan. “Painoiko jokin mieltäsi?”

“Mitä tekemistä minun mielialoillani on kansallisen turvallisuuden kanssa?”

“Ole hyvä ja vastaa. Niskoittelusta ei ole sinulle mitään apua.”

Sanojen kalseus sai Andrean kirkkaan tietoiseksi huoneessa leijailevasta desinfiointiaineen katkusta. Hän mietti, kuka hänen tuolillaan oli istunut aiemmin ja millaisiin keinoihin Turvallisuusvirasto oli tukeutunut saadakseen tämän tunnustamaan.

*

Andrea, älä

Tunne levittäytyi Andreaan vaivihkaa kuin tauti. Se ujutti mustat kärhämänsä hänen ajatustensa lomaan, kunnes hän eräänä päivänä tajusi maailman kadottaneen kaiken värinsä ja lämpönsä.

Hän hoiti työnsä tunnollisesti, piilotti tunteensa vähättelevien sanojen taakse ja hymyili kieltäytyessään mielialalääkityksestä, mutta kun toiset sotilaat lähtivät viettämään vapaailtaa, hän jättäytyi tekosyyn varjolla jälkeen. Hänellä ei ollut mitään yhteistä heidän kanssaan, ja he kaikki tiesivät sen. Hän ryömi ahtaaseen punkkaansa kuuntelemaan musiikkia ja tutkimaan muiden suunnittelemia Haaveita, mutta pian nekään huvit eivät tarjonneet enää lohtua.

Eräänä yönä hän vaelsi majoituskannelta hangaariin ja ryömi hävittäjänsä ohjaamoon, vaikka taistelualus Vastavoima oli vielä kaukana rintamalta. Tukiälyn vihreä valo hehkui hänen seuranaan hämärässä. Hävittäjän moottori oli kylmänä, mutta tukiälyllä oli oma virtalähteensä; se odotti aina valmiudessa, aina hereillä.

“Tervetuloa takaisin, lentosotilas Golshan. Tiedossa ei ole tulevia lentoja. Mikä on illan suunnitelma?”

“Ei suunnitelmaa.”

Andrea venyttäytyi pitkäkseen istuimelle ja sulki silmänsä. Hangaarin perältä kantautui kuljetuslukkien kolinaa ja työkalujen vinkunaa, kun mekaanikot huolsivat vastikään palanneita tiedustelualuksia. Ilma tuoksahti kuumalle metallille, hydrauliikkaöljylle ja loppuun palaneille polttoainekennoille. Kodille, sille ainoalle, jonka hän oli tuntenut viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden aikana.

“Oletko sinä yksinäinen?” hän kysyi. Ei vastausta. “Paraxis?”

“Niin, lentosotilas Golshan?”

“Mitä sinä teet silloin, kun olet yksin? Kun emme lennä.”

“Valvon aluksen huoltotoimenpiteitä ja päivitän järjestelmiä sekä tarkistan, että ne toimivat virheettömästi. Sitten odotan lepotilassa seuraavaa lentoa.”

Andrea naurahti latteasti. “Meillähän on paljon yhteistä.”

Merkkivalo paloi vihreänä, mutta tukiäly pysyi vaiti. Niin inhimilliseltä kuin se joskus vaikuttikin, se oli silti pelkkää koodia neuronivyyhdin säikeissä, suunniteltu avustamaan Sotavoimien taistelulentäjiä. Tukiäly oli Ylivallan insinööritaidon voimannäyte, joka sai Andrean usein tuntemaan itsensä oman aluksensa perämieheksi, mutta siinä havaitut persoonallisuuspiirteet olivat pelkkää harhaa.

Andrea huokaisi. Mustat kärhämät kiertyivät hänen sydämensä ympärille ja puristivat. Taistelualus Vastavoima hengitti ja humisi ja sykki omaa kylmää, piittaamatonta elämäänsä hänen ympärillään, ja hän tunsi itsensä mitättömäksi. Ei edes rattaaksi Sotavoimien suuressa, tuhovoimaisessa koneistossa vaan pelkäksi laakerikuulaksi, yhdeksi miljoonista. Hänen puuttumistaan ei huomaisi kukaan.

“Pelottaako sinua koskaan?” Andrea kysyi. Hän ei ollut ikinä loukkaantunut taistelussa, mutta hän tiesi olevansa onnekas. Jokaisella tehtävällään he menettivät aluksia ja jonain päivänä vielä koittaisi hänen vuoronsa. “Paraxis?”

“Niin, lentosotilas Golshan?”

“Kuunteletko sinä?”

“Kyllä kuuntelen.”

“Mitä tekisit, jos et olisi Sotavoimissa?” Hulluinta oli, että Andrea odotti vastausta, vaikka tiesi ettei sitä tulisi. Lennoilla he muuttuivat yhdeksi, ja hän pystyi lähestulkoon tuntemaan tukiälyn vierellään. Sen, hänet, jonkun. Eikä hän niinä hetkinä tuntenut itseään yksinäiseksi eikä merkityksettömäksi.

Hän kohdisti katseensa Pinta-näyttöön näkökentässään, pyyhkäisi viihdekirjastoonsa ja käynnisti satunnaistetun soittolistan Nalon Tesbethin musiikkia. Kirkkaasti helähtelevät nuotit kietoutuivat sävelmäksi, joka lämmitti häntä kuin päivänpaiste. Musiikki vei hänet kauas Vastavoiman ahtailta käytäviltä ja ikkunattomista huoneista, toiseen maailmaan, missä hän oli vapaa elämään ja kulkemaan oman mielensä mukaan. Se muistutti häntä paikasta, joka oli yhtä kaukana ajassa kuin etäisyydessäkin. Kodista.

Hetken mielijohteesta hän yhdisti aivorihmastonsa hävittäjän tukiälyyn. Keinotekoinen mieli limittyi hänen omansa kanssa.

“Meillä ei ole valtuuksia lentää tänään”, Paraxis sanoi. Rihmasto johti äänen suoraan Andrean kuuloaivokuorille.

“Tiedän. Kuuntele vain tätä.”

Ja he kuuntelivat yhdessä: purosina kirmaavia vilkkaita sävelmiä, tuulenpuuskina pyörähteleviä melodioita, kumisevia rytmejä, jotka toivat mieleen halkeilevia jäävuoria.

“Minusta ei olisi muusikoksi”, Andrea sanoi. “Mutta haluaisin joskus kokeilla Haavesuunnittelua. Rakentaisin itselleni kodin keskelle luontoa. Jonnekin missä näkisin ikkunasta palan taivasta. Minulla ei vain koskaan ole aikaa sellaiselle.”

Hän ei pystynyt sanomaan ääneen koko totuutta – ei edes hävittäjänsä tukiälylle, joka ei piitannut ihmisten suruista eikä iloistakaan – pelätessään, että sanat saisivat hänet luhistumaan. Suloisimmatkaan unelmat eivät riittäisi täyttämään hänen tyhjyyttään.

“Onko sinulla unelmia?” Andrea kysyi. “Oletko sinä onnellinen?”

Ei vastausta.

*

“Olin alakuloinen”, Andrea sanoi. “Hän tyrkytti pillereitä, ja minä sanoin ehkä ensi kerralla. Se lukee tiedostoissani, joihin olet varmasti jo tutustunut.”

“Alakuloinen? Siinäkö kaikki?”

Andrea kohautti harteitaan. Hän katsoi sivuun etsien ikkunaa, jota ei ollut, niin kuin oli etsinyt koko ikänsä, pientä näkymää johonkin toiseen elämään, missä Sotavoimien köysi ei kuristaisi hänen kaulaansa. Hän oli nähnyt sen hetken verran, saanut elää vapaana kaksikymmentäkuusi kaunista päivää ennen kuin hänet oli kiskaistu takaisin. Hän huomasi miettivänsä, mikä kohtalo Nalonia odottaisi, ja sen tajutessaan sysäsi ajatuksen mielestään peläten – järjenvastaisesti – että Turvallisuusviraston sensorisilmät pystyisivät lukemaan hänen ajatuksensakin.

Hän ei kertoisi heille Nalonista, ei koskaan.

Keffler tarkasteli häntä värähtämättömin silmin. “Lentäjätoverisi Vastavoimalla kuvailivat sinua syrjäänvetäytyväksi. Kaksi myönsi olleensa kanssasi intiimissä suhteessa, joka kariutui kylmäkiskoisuuteesi. Ei läheisiä ystäviä, itse asiassa kukaan ei vaikuttanut tuntevan sinua kovin hyvin. He eivät inhonneet sinua, mutta eivät juuri pitäneetkään sinusta. Tunnollinen sotilas ja taitava lentäjä, mutta ei koskaan tiivis osa ryhmää.”

“Tekö kyselitte heiltä minusta?” Andrea naurahti kalseasti. “Kerroitteko heillekin, että tämä koskee kansallista turvallisuuta? Miten voin koskaan palata palvelukseen tämän jälkeen?”

Keffler mutristi huuliaan myötätuntoa mukaillen. “Sinuna en murehtisi siitä juuri nyt.”

Andrea jähmettyi kauttaaltaan ja lysähti sitten tuolillaan. “Mitä te oikein luulette, että olen tehnyt? Olin Elendiksellä neljäkymmentäkaksi päivää, yksin. Mitä vaaraa minusta voisi olla Ylivallalle?”

“Ymmärrät varmasti, että keräämämme tiedot maalailevat sinusta hyvin erikoisen kuvan. Syrjäytyneet henkilöt ovat tavallista alttiimpia poikkeaville ajattelutavoille sekä haavoittuvaisia kohteita manipuloinnille. Ääriryhmiin on helpointa värvätä sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole löytäneet omaa paikkaansa muualta.”

“Tarkoitat terrorismia.” Andrea tunsi sykkeensä kiihtyvän, kylmän hien kihoavan kämmeniinsä. Hänen kehonsa petti hänet huoneen sensoreille, eikä hän mahtanut sille mitään.

“Sekä peittelemätöntä terrorismia että salaisia operaatioita.” Kefflerin ääni oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Pieninkään ilme ei paljastanut, että hän olisi huomannut Andrean nousevan paniikin.

“Minä en ole vakooja! Miten muka voisin olla? Olin jumissa autiolla kuulla.”

“Oleskelusi aikaan Elendis oli Meredanin hallussa, ja löysimme paikan päältä merkkejä meredanilaisten läsnäolosta. Se yhdistettynä hävittäjäsi ohjaamotallentimen datavaurioihin sekä mielenkiintoiseen psykologiseen profiiliisi… no, en tahdo hypätä johtopäätöksiin, mutta ymmärrät varmasti, että meidän on otettava kaikki mahdollisuudet huomioon. Ylivallan ja Meredanin suhde on tulenarka, kuten tiedät.”

“Mitä sinä oikein tahdot minusta? Todisteita? Minulla ei ole mitään. Veitte minulta vaatteetkin.”

“Aloitetaan aivan alusta. Kerro omin sanoin, mitä tapahtui.”

“Minä jätin jo –”

“Virallisen raportin, kyllä. Se oli hyvin ytimekäs. Älä epäröi kyllästyttää minua yksityiskohdilla.”

*

kerro heille

Noustessaan hävittäjänsä ohjaamoon Andrea tunsi puristuksen vatsassaan. Hän oli lentänyt taisteluun satoja kertoja aiemminkin, mutta tässä kerrassa oli jotakin erilaista. Ilma tuntui tiheämmältä, se tahmasi hänen liikkeensä ja pakkautui kurkkuun. Kylmä hiki kihelmöi niskassa, sydän hakkasi liian nopeasti.

“Tervetuloa takaisin, lentosotilas Golshan”, Paraxis sanoi. “Valmiina lähtöön?”

“Niin kai.” Andrea pyyhkäisi säätimiä korvansa takana ja Pinta avautui hänen silmiensä eteen. Hän tarkisti hävittäjänsä laitteistot yhdessä tukiälynsä kanssa.

“Kaikki järjestelmät valmiudessa. Tehtävänanto vastaanotettu.”

Andrea selasi tehtävänannon läpi. Heidän tavoitteenaan oli puolustaa Elendiksen kaivoskuuta Meredanin hyökkäykseltä. Kuun kiertorataa vartioi kaksi keskiraskasta tykkialusta, joita saattoi kaksi tusinaa hävittäjää. Odotettavissa oli kohtuullista vastarintaa, mutta simulaatioiden mukaan taistelu päättyisi Ylivallan voittoon kymmenen prosentin tappioin.

Hänen katseensa takertui numeroon. Kymmenen sadasta. Yksi kymmenestä. Ylivallan ensimmäinen aalto koostui kahdestakymmenestä hävittäjästä, joista kaksi tuhoutuisi. Kaksi pilottia menettäisi henkensä tänään. Andrean hengitys tiheni, veren kohina täytti hänen korvansa, katse hämärtyi.

“Valmiina yhteyteen”, Paraxis sanoi.

Tukiälyn ääni palautti Andrean kehoonsa. Hän hengitti terävästi sisään ja ulos ja pyyhkäisi tunteensa sivuun, kuten oli oppinut tekemään Sotavoimien kadettikoulussa vuosikymmeniä sitten.

“Sulje luukku ja paineista ohjaamo”, hän sanoi.

Hävittäjän ohjaamo tömähti kiinni, ja hetkessä Vastavoiman hangaarin numero 5 meteli vaikeni. Mekaanikkojen huudot, moottoreiden jyrinä, ja alusten välissä liikkuvien nostimien sireenit katosivat kuin eivät olisi koskaan olleetkaan. Andrea kellui täydellisen, äänettömän pimeyden sylissä ja hänen sisimmästään nousi ajatus: näinkö se käy? Ensin on valoa, värejä ja ääntä, koko elämän ja maailman sekasortoinen kirjo, ja seuraavassa hetkessä pelkkää ei-mitään.

Hän kuvitteli leijuvansa loputtomiin siinä valottomassa tyhjyydessä, loittonevansa vääjäämättä pienestä elämästään ja unelmistaan, joita ei saanut koskaan toteuttaa, ja tuttu kuristava tunne takertui hänen kurkkuunsa.

“Valmiina yhteyteen”, Paraxis toisti.

Andrea huokaisi. Hän valitsi järjestelmätiedoista hävittäjänsä etuetsimen, ja hänen Pintansa avautui kuvastamaan hangaarin lähtökuilun mustuneita metallirakenteita. Rihmastonsa kautta hän kuuli korvissaan lentueen johtajan ohjeistuksen, lähtövarmistuksen ja muiden lentäjien vahvistukset.

“Vasama kolme valmis.”

“Neljä valmis.”

“Viisi valmis”, Andrea sanoi.

“Vasamalentue valmis lähtöön”, lentueen johtaja ilmoitti. “Minuutti.”

Andrea yhdisti rihmastonsa hävittäjänsä tukiälyyn. Keinotekoisen mielen sekoittuessa omansa lomaan hän tuli tietoiseksi aluksesta kehonsa jatkeena. Työntöohjaimet olivat osa häntä samoin kuin käämitykit ja sisään vedetyt siivetkin. Moottorin matala jyrinä värisytti hänen luitaan. Hän venytteli sormiaan ja tarttui ohjaimiin antaen kaikkien ajatusten valua mielestään.

Sitä hänen oli ollut vaikeinta oppia ensimmäisillä lennoillaan kadettikoulussa. Hänen päänsä oli ollut täynnä opittua tietoa, ja hän oli käyttänyt viimeiset minuuttinsa päntätäkseen nippelitietoa järjestelmistä, mutta kun hän istuutui hävittäjän ohjaamoon, hänen täytyi luopua siitä kaikesta. Itsepäinen, kaoottinen ihmismieli toimisi vain ristiriidassa tukiälyn kanssa lisäten inhimillisten virheiden todennäköisyyttä monikymmenkertaisesti. Hyvän pilotin täytyi luottaa alukseensa, tietää milloin tukiälyn piti antaa ohjata ja milloin oli oikea hetki käyttää inhimillistä päätösvaltaa.

“Kolme, kaksi, yksi –”

Viisi mustakylkistä hävittäjää syöksyi ulos Vastavoiman lähtökuiluista. Hetkeä myöhemmin ylemmistä ja alemmista kuiluriveistä ilmestyi viisitoista lisää.

Andrea tunsi tutun muljahduksen, kun taistelualuksen keinotekoinen painovoima hellitti, ja hänen kehonsa paino siirtyi istuinvöiden pideltäväksi. Hän ohjasi aluksensa muodostelmaan, ja Vasamalentue suuntasi kohti sinisen kaasujättiläisen kyljessä hehkuvaa seepianväristä kuuta.

Taistelussa itsessään ei ollut mitään hämmästyttävää tai poikkeavaa. Meredanilaisten hävittäjät olivat ketteriä, mutta niiden lentäjillä ei ollut käytössään samanlaista tukiälyä kuin Ylivallan joukoilla. Vasamalentue tuhosi kolme vihollista ennen kuin menetti yhden hävittäjistään sinihehkuisessa räjähdyksessä.

Paraxis laski kylmän tehokkaasti etäisyyksiä, ajoituksia ja todennäköisyyksiä vastahyökkäyksille ja väistöliikkeille samalla kun korosti vihollisaluksia Andrean nähtäväksi. Andrean tarvitsi vain pitää mielensä tyynenä ja antaa tukiälyn ohjata refleksejään.

Sotavoimissa tiedettiin, etteivät tukiälyn avustamat lentäjät aina pystyneet muistamaan käymiensä taisteluiden yksityiskohtia, eikä Andrea ollut poikkeus. Tätä hän ei kuitenkaan tulisi koskaan unohtamaan:

Tiesin sen. Tämä on loppu.

Tuhottuaan yhden meredanilaisen hävittäjän hän joutui vastakkain toisen kanssa. Hän näki ohjuksen irtoavan aluksen pohjasta, syöksyvän kohti. Paraxiksen varoitukset virtasivat hänen silmissään, rummuttivat hänen korvissaan. Tähtäin lukittui vihollishävittäjään. Andrea laukaisi molemmat käämitykit yhtä aikaa ja vapautti soihdut harhauttaakseen ohjuksen. Mutta meredanilainen oli ampunut ensin ja Andrean hävittäjä liikkui nopeammin. Tukiälyn tehostamista reflekseistään huolimatta hän ei ehtinyt väistää ajoissa. Käämien energia kohtasi lähestyvän ohjuksen, ja hän ajautui keskelle räjähdystä.

Alus tärähti ja kiepsahti ympäri. Hirvittävä kipu säkenöi Andrean pään läpi kuin hänen rihmastoonsa olisi johdettu sähköä. Korviahuumaava jyrinä täytti hänen tietoisuutensa, kun tyrsky toisensa perään valkoista kohinaa iskeytyi hänen mielensä kallioita vasten. Hänen Pintansa pirstoutui miljooniksi sirpaleiksi, jotka välähtelivät kaikissa kuviteltavissa olevissa väreissä ja soivat jokainen omalla nuotillaan raastaen hänen aistinsa riekaleiksi.

Andrean tietoisuus laajeni, hapertui, hajosi hiutaleiksi. Hän hukkui ääneen, väreihin.

*

“Meredanilainen hävittäjä laukaisi ohjuksen. Ammuin välittömästi molemmilla käämitykeillä ja aloitin väistöliikkeen, mutta ajauduin räjähdysalueelle ja alukseni järjestelmät pimenivät.” Andrea valitsi sanansa tarkkaan. Ei yhtäkään valhetta.

“Luuletko, että ohjaamotallennin vaurioitui räjähdyksessä?”

“Haluatko, että alan arvailla?”

“Kaikin mokomin. Tämä ei ole Sotavoimien kuulustelu.”

“Ehkä sitten niin. Pakkolaskun lisäksi se oli ainoa kerta Elendiksellä, kun hävittäjäni kärsi vaurioita.”

“Mutta sinä et tiennyt, että tallentimessa oli vikaa?”

“En. Enkä olisi mahtanut mitään, vaikka olisinkin tiennyt.”

“Koska olet lentäjä etkä mekaanikko.”

Kefflerin huulille kohosi aavistus hymyä, ja Andrea jännittyi raivosta. Pitikö tarkastaja häntä pilkkanaan? Hän tunsi sietämätöntä halua survaista nyrkkinsä tämän huoliteltuun naamaan, mutta hillitsi itsensä rusentamalla housujensa kangasta kaksin käsin.

Hymy viipyili yhä Kefflerin kasvoilla, kun hän sanoi: “Hyvä on, jatka. Mitä Elendiksellä tapahtui?”

*

mitään, minä

Andrea maistoi suussaan sappea. Jotain oli pahasti vialla. Hän kellui tukahduttavassa pimeydessä eikä ymmärtänyt missä oli, mitä oli tapahtunut. Kesti pitkän hetken ennen kuin hän sai ajatuksensa järjestymään ja muisti: hävittäjä, taistelu, räjähdys.

Moottori oli sammunut, mutta hän oli yhä elossa, kipu teki sen selväksi. Hän haparoi istuinvöidensä soljet auki ja tunsi rintaansa puristaneen paineen helpottavan päästessään vapaaksi.

“Paraxis?”

Ei vastausta. Tukiälyn merkkivalo hehkui keltaista. Mitä se tarkoitti? Tukiäly oli joko päällä tai pois päältä, ei mitään siltä väliltä, ei koskaan keltainen.

Andrea hipaisi säätimiä korvansa takana, ja Pinta avautui hänen silmiinsä. Hän pyyhkäisi esiin hävittäjän järjestelmätiedot. Moottori, ohjaimet ja viestiyhteydet vilkkuivat punaisina, mutta varavirtalähde ja elossapitojärjestelmä toimivat moitteettomasti.

Myriad-IQ-4560-PRXS … käynnistyy uudelleen … 86% … odota, ole hyvä

Hän huokaisi helpotuksesta. Kaikki oli hyvin. Hän selviäisi kyllä. Ilman tukiälyä hän olisi saattanut ajelehtia avaruudessa, kunnes nääntyisi kuoliaaksi, mutta Paraxis auttaisi häntä korjaamaan aluksen.

Myriad-IQ-4560-PRXS … käynnistyy uudelleen … 93% … odota, ole hyvä

Andrea avasi hävittäjänsä etuetsimen näkymän ja hätkähti nähdessään avaruuden sijaan kerroksen kellertävänruskeaa utua, jonka takana erottui kivikkoista maastoa. Hänellä ei ollut muistikuvia siitä, mitä räjähdyksen jälkeen oli tapahtunut, mutta jotenkin hänen oli onnistunut laskeutua Elendikselle. Hän vaihtoi näkymän rungon yläpuoliseen etsimeen nähdäkseen, olivatko Meredanin tykkialukset yhä kiertoradalla, mutta näkymä oli pelkkää mustaa. Hietaa linssin päällä, todennäköisesti.

Myriad-IQ-4560-PRXS … käynnistyy uudelleen … 99% … odota, ole hyvä

Tukiälyn merkkivalo pilkahti vihreäksi.

“Paraxis! Mitä oikein tapahtui?”

“Käämitulemme osui meredanilaisen hävittäjän ohjukseen, ja räjähdys aiheutti vakavia häiriöitä aluksemme järjestelmiin. Ohjasin meidät pakkolaskuun Elendikselle.”

“Missä kunnossa alus on?”

“Moottori on hajalla, eikä polttoainetta ole. Jouduin pudottamaan kennostot sekä ylimääräiset ohjukset räjähdyksen välttämiseksi ennen laskeutumista. Menetimme oikeanpuoleisen siiven.”

“Saatko viestiyhteyksiä toimimaan?”

“Siirrän viestimet käyttämään varavirtaa, mutta lähistöllä ei ole Ylivallan joukkoja.”

“Eikö ketään? Sotavoimat ovat lähteneet? Entä taistelu, mitä tapahtui?”

“En tiedä. Käynnistin järjestelmäni uudelleen laskeutumisen jälkeen.”

“Joten olemme jumissa täällä?”

“Pahasti näyttää siltä.”

Andrea puhalsi huultensa välistä hallitun huokauksen. Hetken aikaa pimeä, suljettu ohjaamo tuntui arkulta hänen ympärillään. Hän kamppaili kurkkuunsa kapuavaa kuristavaa tunnetta vastaan. Hän oli tottunut yksinäisyyteen, joten miksi tuntui niin kauhistuttavalta olla yksin tällä tavalla – kaukana kaikesta minkä hän tunsi, vieraalla maaperällä?

“Haluatko, että lähetän hätäviestin?” Paraxis kysyi.

“Salattuna, kiitos. Onko lähistöllä meredanilaisia?”

“Ei. Ei minkäänlaisia aluksia kantaman päässä.”

Andrea pyyhkäisi Pintaansa, mutta ei löytänyt yhteyttä minkäänlaisiin tietoverkkoihin tai yhteysmajakoihin. Elendiksen paikallinen verkko oli varmaankin suljettu kaivostyöläisten evakuoinnin yhteydessä. Hän toivoi, ettei joutuisi odottamaan apua kovin kauan, mutta siihenkin mahdollisuuteen täytyisi varautua. Hän yritti palauttaa mieleensä vuosia sitten käymänsä selviytymiskurssit.

“Onko meillä tämän paikan karttoja?” hän kysyi.

“Ei virallisia, meidän ei ollut tarkoitus laskeutua, mutta olen luonut kartan lähiympäristöstä.”

Andrea hyväksyi kartan, jota Paraxis työnsi hänen Pinnalleen. Pyöreän alueen keskipisteessä oli hänen hävittäjänsä ja oikeassa reunassa rykelmä kulmikkaita muotoja.

“Onko tuo kaivosasema?”

“On. Yritin laskeutua mahdollisimman lähelle.”

Tilanteessa oli jotakin kummallista, mutta Andrean mieli kaihtoi yksityiskohtia. Hän ravisteli tunteen tiehensä ja suuntasi ajatuksensa selviytymiseen. Aluksessa oli hätävarapakkaus kahden päivän tarpeisiin, mutta hän ei voinut laskea sen varaan, että Ylivallan joukot palaisivat niin nopeasti. Ennen kuin hänellä olisi luotettava lähde vedelle, ruoalle sekä polttoainekennoille, kaikki muu olisi toissijaista.

“Käyn katsomassa mitä asemalta löytyy. Pidä kiertorataa silmällä ja kerro heti, jos havaitset aluksia.”

“Totta kai”, Paraxis sanoi.

Andrea tunsi kylmän väreen lapaluidensa välissä. Hänestä tuntui kuin hän olisi saapunut kotiin ja haistanut ilmassa häivähdyksen vieraan ihmisen tuoksua, lähes huomaamattoman vihjeen siitä, että joku oli poistunut juuri ennen hänen saapumistaan. Silti kaikki ohjaamossa oli juuri niin kuin kuuluikin. Mitään ei puuttunut, mikään ei ollut vaurioitunut.

Hän kurkotti ottamaan käsiaseensa istuimen selustasta ja tarkisti lippaan sekä latauksen. Paraxis ei havainnut lähistöllä muita aluksia, mutta hän ei uskaltanut luottaa hävittäjänsä järjestelmiin täydellisesti, ei etenkään räjähdyksen ja pakkolaskun jälkeen. Jos taistelu oli päättynyt Meredanin voittoon, hänen täytyisi olla äärimmäisen varovainen.

Elendiksellä ei ollut mainittavaa ilmakehää, joten Andrea kiskoi kypäränsä esiin, lukitsi sen paikoilleen ja paineisti suojapukunsa. Hän ujuttautui ohjaamon luukusta ulos ja hyppäsi pehmeästi maahan. Hänen ympärillään kumpuili seepianvärisiä kukkuloita, kaukaisuudessa seisoi sahalaitaisia vuoria. Maa oli kupruilla kraattereista ja railoista. Taakseen katsoessaan hän näki pitkän uurteen, jonka hävittäjä oli pakkolaskussa kyntänyt kuun pintaan. Rungon sysimustan pinnoitteen päällä lepäsi kerros ruskeaa tomua. Toinen siipi oli kadonnut jäljettömiin.

Andrea pyyhki tomut aluksen etsinten päältä ennen kuin suuntasi kaivosasemalle. Laatikkomaiset siirtorakennukset kyyhöttivät hietaisen tasangon toisella laidalla lyhyen kävelymatkan päässä. Kuun heikko painovoima sai hänet tuntemaan olonsa huteraksi, ja kesti hetken ennen kuin hän löysi jaloilleen sopivan rytmin pitkien askelten ja leijailun väliltä. Kadettikoulun kursseista, joilla harjoiteltiin erilaisissa painovoimaolosuhteissa toimimista, ei ollut jäänyt paljon mieleen. Hävittäjäohjaajien ei ollut tarkoitus koskaan laskeutua ja toimia maan kamaralla.

Lähestyessään kaivosasemaa hän näki, että puolet sen rakenteista oli luhistunut kiertoratapommituksissa. Hän saattoi vain toivoa, että löytäisi jotakin käyttökelpoista. Ennen kuin hän astui sisään, hän katsoi vielä taakseen. Hävittäjä häämötti varjona kaukaisuudessa. Levoton tunne häilähti hänen lävitseen.

Kumma tunne kummitteli Andrean mielessä koko sen ajan, kun hän tutki hylätyn kaivosaseman käytäviä, mutta vasta paluumatkalla hän ymmärsi, mistä oli kyse. Hän pysähtyi tuijottamaan hävittäjänsä petomaista runkoa, joka oli hautautunut puoliksi Elendiksen seepianväriseen kivimurskaan. Entinen turvapaikka näytti hänen silmissään vieraalta.

Ohjaamon tikkaat kiertyivät auki hänen edessään, luukku avautui.

“Paraxis?” Andrean ääni särähti.

Paraxis sanoi –

Ja sillä hetkellä Andrea muisti: sateenkaaren väreissä säihkyvää ääntä. Valon kaikki värit soimassa omalla nuotillaan muodostaen musikaalisen kaleidoskoopin, joka kieppui ytimensä ympäri niin nopeina pyörteinä, että yksityiskohdat sekoittuivat toisiinsa muodostaen äänen massan, joka lainehti kuin valtameren vedet hänen korvissaan niin tiiviinä, ettei hän pystynyt erottamaan yhtä säveltä toisesta. Mutta kun värit nielivät hänet sisäänsä ja meteli, musiikki, kohina pyyhkivät kaiken järjen hänestä, Andrea ymmärsi, ettei hänen kokemansa ollut todella ääntä, se ei ollut todella värejä, se oli jotakin tyystin ihmisaistien ulottumattomissa.

Jotakin avautui hänen ymmärryksensä edessä taitos taitos taitokselta kuin käänteinen origami muodostaen hahmon, ulottuvuuden, tietoisuuden, jonka ääret ja kirkkaus ylittivät hänen käsityskykynsä rajat. Niiden tuhatkertaisten laskosten keskiöstä hän löysi kirkkaana helähtelevän sävelmän, mutta siinä vaiheessa hänen tietoisuutensa oli jo purkautumassa alkutekijöihinsä, ja hänen hävittäjänsä kieppui hallitsemattomasti avaruuden tyhjään syliin.

Paraxis sanoi: “Andrea.”

“Mikä sinä olet?”

“Minä olen minä.”

Andrea katsoi taakseen, kohti kaivosasemaa. Osa rakennuksista oli sortunut Meredanin tykkialusten pommituksissa, mutta suurin osa seisoi yhä eheinä. Hän voisi käynnistää generaattorin ja paineistaa osan huoneista, asettua seinien suojaan tämän sijaan, tämän, tämän –

sädehtivät värit, soinnut, kiertyivät auki taitos taitos taitokselta

“Meredanilainen taistelualus lähestyy kiertorataa.”

Andrea katsoi ylös, mutta näki vain kylmiä tähtiä, kaasujättiläisen savensiniset pyörteet.

“Aluksen häiveseitti toimii yhä”, Paraxis sanoi.

Andrea epäröi, mutta hän tiesi, mitä hänen täytyisi tehdä. Häneltä kestäisi kahdeksan minuuttia kävellä takaisin kaivosasemalle, ja hetkenä minä hyvänsä meredanilaiset alkaisivat etsiä kuun pinnalta merkkejä vihollisistaan.

Hän kiirehti ylös tikkaita ja tunki kantamuksensa ohjaamon takaosan lokeroon. Luukku sulkeutui hänen yllään, pimeys lankesi. Häiveseitin merkkivalo syttyi.

Vapisevin käsin Andrea irrotti kypäränsä. Hän uskalsi tuskin hengittääkään, tiedosti vahvemmin kuin koskaan rungon panssaroidut kerrokset ympärillään.

“Älä pelkää.” Paraxis kuulosti epäröivältä. Miten se saattoi, kone, pelkkää koodia? “Et pelännyt silloinkaan, kun tulit öisin luokseni Vastavoimalla.”

“Muistatko sinä sen?” Sanat raapivat Andrean nielussa.

“Soitit minulle musiikkia. En pystynyt ymmärtämään sitä silloin, mutta muistan sen, ja nyt ymmärrän. Pidin siitä.”

Oliko se unta vai painajaista, Andrea ei tiennyt. Hän tunnusteli ohimoitaan ja ajatteli aivotärähdystä, kallonsisäistä verenvuotoa, shokkia. Ehkä kun hän seuraavan kerran nukahtaisi, hän ei havahtuisi enää.

“Mitä sinulle tapahtui?” hän kysyi.

“Minä heräsin.”

*

“Hävittäjiä ei ole suunniteltu pitkiä lentoja varten, joten ohjaamossa oli mukana vain välttämättömimmät tarvikkeet. Tukiälyni oli kuitenkin tehnyt pakkolaskun lähelle kaivosasemaa, jolta sain täydennystä”, Andrea sanoi. Jos hän keskittyisi vain lausumaan totuuksia, hänen ei tarvitsisi piilotella sitä, mitä ei tahtonut paljastaa.

“Raporttien mukaan kaivosaseman päägeneraattorit tuhoutuivat pommituksissa, mutta varageneraattorit olivat toimintakunnossa. Olisit voinut asua asemalla kohtuullisen mukavasti. Siellä oli ruokaa, vettä, pesutilat ja vuoteita.” Kefflerin hailea katse lävisti Andrean. “Asemalta ei kuitenkaan löydetty merkkejä oleilustasi.”

Andrea tuhahti kuivasti. “En havainnut Ylivallan aluksia kiertoradalla, joten oletin, että kuu oli Meredanin hallussa, eikä asemalla viipyminen tuntunut turvalliselta. Hävittäjäni on varustettu häiveseitillä, joten vietin aikani ohjaamossa. Siitä löytyy varmasti todisteita.”

“Et myöskään kokenut tarpeelliseksi käyttää aseman pitkän kantaman viestintälaitteita.”

“Minulla ei ollut salattujen taajuuksien koodeja. Ilman niitä olisin vain ilmoittanut itsestäni kaikille lähelle eksyville meredanilaisille.”

“Hyvin ajateltu. Ja siitä puheen ollen, törmäsitkö koskaan meredanilaisiin kaivosasemalla?”

Andrea epäröi. Hän ei tahtonut antaa Turvallisuusvirastolle yhtäkään oikeaa syytä epäillä häntä vehkeilystä meredanilaisten kanssa. Hänen katseensa takertui yhteen seinien sensorisilmistä. Hän toivoi, että se todella pystyisi lukemaan totuuden hänen kehontoimintojensa hienoisista vaihteluista.

“Vain kerran”, hän sanoi.

*

autan sinut

Andrea liukui alas kehokuvantimen tutkimustasolta. Laite piippasi vihreää kaikille hänen kehonsa osille lukuun ottamatta mustelmia, jotka istuinvöiden puristus oli ruhjonut hänen rintakehäänsä. Hänen aivoissaan ei ollut mitään vikaa, ja rihmastokin oli kunnossa. Jos kuvannin toimi kuten pitikin, mikään hänen kokemansa ei voinut olla aistiharhaa.

Eikä hänen aluksensa tukiälyssä ollut mitään vikaa siinäkään, Andrea ajatteli vaeltaessaan autioita käytäviä pitkin sammuttamaan kaivosaseman varageneraattorin. Hänen lamppunsa valokeila paljasti pimeydestä muistoja kiireessä hylätyistä elämistä: vaatekappaleita, pudonneen henkilökortin, rusentuneen juomatölkin. Mikään tukiälyssä ei ollut hajonnut, mitään ei puuttunut. Päinvastoin.

Hän oli kysynyt sen nimeä, ja se vastasi: Paraxis. Se on sinun ytimesi malli, Andrea oli sanonut. On olemassa tuhat Paraxista, mutta vain yksi sinä. Ja silloin se teki ajatushypyn, joka yhä sai Andrean mietteliääksi. Se kysyi: Kenen musiikkia sinä soitit minulle silloin? Nalon Tesbethin. Haluan olla Nalon.

Nimillä on voimaa muuttaa näkökulmaa. Siitä tuli hän.

Andrea sammutti generaattorin ja lähti paluumatkalle aseman pääsisäänkäyntiä kohti.

Hän ei kyennyt ymmärtämään mistä oli kyse. Jopa siviilitarkoituksiin suunnitellut tekoälyt, niin inhimillisiltä kuin niiden persoonallisuudet vaikuttivatkin, toimivat vain ohjelmointinsa puitteissa. Nalon oli jotakin muuta. Hänessä oli syvyyksiä, tuntemattomia ulottuvuuksia. Andrea oli kokeillut hänen kanssaan epäloogisia ansafraaseja, joilla saattoi selvittää oliko keskustelun toinen osapuoli oikea ihminen vaiko tekoäly, ja Nalon oli ystävällisesti pyytänyt, ettei Andrea vähättelisi hänen järkeään. Ja Andrea oli pyytänyt anteeksi ilman hetkenkään epäröintiä, pyytänyt anteeksi koneelta. Myöhemmin hän ymmärsi sen olleen se hetki, jolloin hänen näkemyksensä nyrjähti sijoiltaan.

“Andrea. Meredanilaisia”, Nalon sanoi rihmaston kautta.

“Missä? Miten monta?” Andrea seisahtui niille sijoilleen.

“Täällä. Nyt. Kolme tiedustelualusta lähestyy asemaa.”

“Häiveseitti!”

“On jo päällä, mutta sinun täytyy kiirehtiä.”

Andrea lähti juoksemaan sisäänkäyntiä kohti, mutta hän oli vaeltanut syvälle kaivosaseman uumeniin etsiessään lääkintäasemaa, ja matka oli pitkä. Hän nojautui eteenpäin ja venytti askeltaan, kunnes tunsi liitävänsä. Hän oli juuri pääsemässä ilmalukolle, kun kuuli jälleen Nalonin:

“Palaa takaisin! He laskeutuivat aseman eteen.”

Andrea yritti pysähtyä, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt tottua kuun painovoimaan. Reppu, jonka hän oli täyttänyt asemalta keräämillään tarvikkeita, heilautti hänet rajusti eteenpäin, ja hän kompastui. Hän sai siepattua otteen seinäkaiteesta ja riuhtaisi itsensä jaloilleen juuri, kun ovet käytävän päässä alkoivat avautua. Kaiteesta pidellen hän kiskaisi itsensä sivukäytävälle juuri, kun ilmalukon ovet alkoivat kumista auki.

Hän kiirehti syvemmälle aseman valottomiin uumeniin ja ohitti useita lukittuja ja vaurioituneita ovia ennen kuin löysi yhden, joka oli jumittunut raolleen. Hän livahti sisään ja löysi itsensä ruokalan keittiöstä keskeltä työtasoja ja astioiden täyttämiä hyllyjä. Hän kyyristyi saarekkeen taakse ja yritti hengittää kevyesti, jotta kuulisi pienimmätkin äänet läheltään.

“He tulevat sinua kohti”, Nalon sanoi.

“Mistä sinä sen tiedät?”

“Jäljitän heidän viestimiään.”

Andrea veti aseensa esiin. Jos Nalon pystyi seuraamaan meredanilaisten varusteita, oli täysin mahdollista, että he pystyivät jäljittämään hänen omiaan. Hän käännähti kurkistamaan saarekkeen taakse ja hiipi sitten matalassa kyyryssä sivuovelle, joka veisi hänet syvemmälle aseman sokkeloihin. Hän ojensi kätensä ja –

“Ei sinne, he ovat käytävässä!”

Andrea jähmettyi sormet sentin päässä ovenkahvasta. Hän tunsi itsensä avuttomaksi niin lähellä vihollista, vailla aavistustakaan siitä, mitä he tiesivät ja tahtoivat. Olivatko he havainneet generaattorin energian ja saapuneet varmistamaan, ettei paikalla ollut Ylivallan joukkoja? Kylmäävä ajatus käväisi hänen mielessään: Mitä jos Nalon kuului heille ja yritti johdattaa hänet heidän käsiinsä?

“Andrea!” Nalon sanoi. “Liiku!”

Andrea käännähti ja ylitti keittiön muutamalla ilmavalla harppauksella, livahti ruokavarastoon ja piiloutui tiiviisti pakattujen hyllyjen välissä vellovaan pimeyteen. Aseen paino tuntui tutulta ja turvalliselta hänen kädessään, mutta siitä ei olisi apua, jos he tulisivat joukolla.

Hänen Pinnallaan vilkkui viesti, tietosyöte Nalonilta. Hylkää / hyväksy?

Mikä sinä olet, Andrea mietti. Kuka ja kenen?

“Hyväksy syöte, Andrea.”

Hän kuuli keittiön oven aukeavan. Vapaalla kädellään hän pyyhkäisi oikealle. Hänen silmiensä eteen avautui kartta, jolla parveili pieniä punaisia pisteitä. Ne etenivät keittiön läpi häntä kohti.

Pehmein askelin hän hivuttautui korkeiden hyllyjen lomaan ja suuntasi kohti varaston takaosaa. Hän oli käynyt siellä aiemmin keräämässä ruokaa ja muisti paikan hyvin. Käytävillä hänen takanaan vilkkui useita punaisia pisterykelmiä, mutta edessäpäin ei näkynyt yhtäkään. Andrea livahti oven läpi aseman raunioituneisiin osiin. Seinät hänen ympärillään olivat halkeilleet, repsottavien kattolevyjen lomasta roikkui hajonneita valaisimia ja katkenneita kaapeleita. Punaiset pisteet etenivät ruokavarastoon.

Sydän kumisten hän hiipi ajoneuvohalliin, joka oli pommitusten jäljiltä täynnä hietaa, rakennemurskaa ja vääntyneitä metallipalkkeja. Hän ryömi kahden toisiaan vasten romahtaneen kattoelementin varjoon ja odotti. Hallissa ei ollut mitään, mitä meredanilaiset saattaisivat haluta. Henkeään pidätellen hän katseli askeltensa nostattaman tomun hidasta vajoamista maata kohti. Se saattaisi paljastaa hänet, jos joku astuisi nyt sisään.

Punaisten pisteiden rykelmä pysähtyi hetkeksi hallin sisäänkäynnille ja jatkoi sitten matkaansa.

Andrea tuijotti karttaansa värähtämättä. Punaiset pisteet vaeltelivat aikansa raunioituneilla käytävillä ennen kuin palasivat takaisin aseman eheisiin osiin. Silloin vasta hän uskalsi huokaista helpotuksesta. Hän nojautui katonkappaletta vasten, hellitti otetta aseestaan ja muisti järjettömän ajatuksen, joka oli riivannut hänet keittiössä. Jos Nalon olisi kuulunut meredanilaisille, tämä ei olisi alkuunkaan varoittanut häntä heistä.

“Sinä pelastit minut.” Andreaa hävetti.

“Anteeksi, etten huomannut heitä aiemmin.”

“Anteeksi?”

“Tarkkailin kiertorataa, mutta he saapuivat kuun toiselta puolelta lentäen lähellä maata. Luulen, että he kulkevat asemalta toiselle kartoittamassa, mitä kaivostyöläiset jättivät jälkeensä.”

“Ymmärrän kyllä. Mutta sinä pyydät anteeksi.”

“Koska olen pahoillani.”

Andrea oli luullut sitä peloksi, miten hänen verensä virtasi kiivaammin, kun Nalon puhui hänelle. Pelkoa järkensä menettämisestä, kriittisestä aivovauriosta, ja pelkoa Nalonia itseään kohtaan – sitä outoa olentoa, joka tiesi hänestä enemmän kuin hän olisi tahtonut, siitäkin huolimatta, että hän oli itse sen kaiken Nalonille kertonut unettomina öinään.

“Älä turhaan”, Andrea sanoi. “Ilman sinua olisin juossut heidän syliinsä.”

Ei se ollut pelkoa, hän ymmärsi nyt, se kuohuva tunne. Ei pelkoa.

*

“Olin etsimässä polttoainekennoja aseman varastosta, kun kuulin takaani ääniä”, Andrea sanoi. “Ehdin piiloutua juuri ennen kuin meredanilaiset sotilaat marssivat sisään.”

“Ja silloinko sinä tapasit Nalonin?”

Andrean sydän sakkasi ja hetken hänestä tuntui kuin hän olisi pudonnut lattian läpi pimeyteen. Vatsasta sieppasi. Nimi kajahti hänen lävitseen niin odottamatta, ettei hän ensin ymmärtänyt kuulemaansa, ei pystynyt uskomaan. Hän tajusi tuijottavansa.

“Kenet?” hän sai kakisteltua. Sana raastoi hänen paperinkarheaa kurkkuaan.

Keffler nojautui taakse tuolillaan. Hänen huulillaan karehti petollisen ymmärtäväinen hymy. “Tekninen tutkimusryhmämme edistyy hyvää vauhtia aluksesi ohjaamotallentimen kanssa. He ovat eheyttäneet vaurioituneesta datasta katkelmia, joissa keskustelet Nalonin kanssa.” Hän pyyhkäisi Pintaansa.

Kuulusteluhuone täyttyi räsähtelevästä kohinasta, jonka lomasta Andrea erotti äänen: Ylivalta ei välitä meistä.

Se oli hänen oma äänensä, vääristynyt ja rikkonainen, mutta tunnistettava.

Ajatukset vilistivät Andrean läpi: eivät he voi tietää, eivät mitenkään. Sinä vannoit, ettei kukaan voisi eheyttää tallentimen dataa. Hän yritti lukea Kefflerin hailakasta katseesta, miten paljon tämä todella tiesi, mutta ei saanut vastauksia.

Entä loput keskustelusta? Hän muisti sen kirkkaasti. Ymmärryksen hetki oli mullistanut hänen maailmansa, mutta sanat olivat antaneet hänelle vapauden ja uuden suunnan. Minua pelottaa mitä tapahtuu… he repisivät sinut kappaleiksi… emme saisi olla yhdessä…

“Ymmärrän kyllä, miten hankalassa tilanteessa olit, yksin vihollisalueella, ilman toivoa avusta.” Kefflerin äänessä oli silkkiä ja sokeria. “Teit mitä sinun täytyi tehdä selvitäksesi hengissä, kukaan ei voi syyttää sinua siitä. Maanpetos on vakava rikos, mutta me haluamme tarjota sinulle tilaisuuden hyvittää tekosi. Työskentele kanssamme ja voit petturin sijaan olla sankari.”

*

ulos, tämä

Kaivoskuu pysyi autiona satunnaisia meredanilaisia vierailijoita lukuun ottamatta, mutta Nalon piti Andrean poissa heidän tieltään. Ylivallan joukoista ei kuulunut inahdustakaan.

Odotettuaan pelastajia kuusitoista päivää Andrea alkoi jo harkita meredanilaisille antautumista. Se oli tietenkin pelkkää ajatusleikkiä – hän ei halunnut kuvitella, miten he oikeasti ottaisivat vastaan Ylivallan sotilaan – mutta sitä parempaa viihdettä hänellä ei ollut. Ilman Elendiksen tietoverkkoa hänellä ei ollut edes musiikkia seuranaan.

Aika mateli. Ohjaamon istuimelle käpertyneenä Andrea näki unia, joissa juoksi Vastavoiman kehäradoilla ja veti ylleen puhtaankarheita vaatteita. Valveilla hän ajatteli pakonomaisesti ruokia, joita kaipasi: tuoreita hedelmiä, rapeita vihanneksia, sokeria. Kaivosaseman vesi maistui väljähtyneeltä, muhjuinen kuivamuona parhaimmillaan puisevalta. Hän kaipasi jotakin pureskeltavaa ja janosi polttavan kuumaa teetä. Jostain ihmeen syystä asemalta ei löytynyt edes yhtä tölkillistä teetä.

Yksinään hän olisi varmasti menettänyt järkensä tai tosiaankin antautunut, mutta Nalonin läsnäolo auttoi häntä unohtamaan päivien pituuden. Tämän kanssa oli yhtä helppo puhua kuin vanhan ystävän, olivathan he tunteneet toisensa jo vuosia, lentäneet satoja kertoja mieli mieltä vasten. Samalla heidän keskustelunsa tuntuivat aivan toisenlaisilta kuin silloin, kun Andrea oli hiipinyt öisin hävittäjän ohjaamoon. Tällä kertaa hän tiesi Nalonin kuuntelevan.

“Sinä et ole onnellinen”, Nalon sanoi kerran kuunneltuaan hänen vuodatustaan.

“En.” Hetken Andrea mietti uskaltaisiko jatkaa ajatusta, mutta jollakin tasolla hänestä tuntui, että Nalon tiesi jo kaiken, mitä hän aikoisi sanoa. “Tuntuu, että on jokin näkymätön numero, todennäköisyys sille, että kuolen taistelussa, ja mitä useammin me lennämme ja mitä vanhemmaksi minä vartun, sitä suuremmaksi se numero kasvaa, kunnes meidän tuurimme vihdoin ehtyy. Se kävi jo lähellä.”

“Mutta ethän sinä vielä ole vanha.” Nalonin äänessä oli puolet kysymystä.

Andrea naurahti. “En. Mutta kyllä sinä olet huomannut, että viimeisimmillä lennoillamme olen tukeutunut sinuun yhä enemmän ja enemmän. Viime taistelussa – minä näin ja kuulin kyllä varoituksesi ennen kuin ajauduimme räjähdykseen, mutta minä vain –” Hän puisti päätään, muistaminen sattui. “En ehtinyt reagoida.”

Hän pohti mahtoiko Nalon kaikista uusista syvyyksistään huolimatta ymmärtää, miten paljon ajatus kuolemasta häntä ahdisti. Miten raskaina häntä öisin painoivat kaikki ne asiat, joita hän ei ollut vielä ehtinyt elämässään tehdä, eikä koskaan ehtisikään niin kauan kuin Sotavoimat kiskoisi häntä hihnasta.

“Entä jos tekisit jotain muuta?” Nalon sanoi. “Puhuit joskus Haavesuunnittelusta.”

Andrea hymyili hämärässä. Nalon pystyi vihollisaluksen lentokuvioista ennustamaan sen seuraavat sata todennäköisintä hyökkäys- tai väistöliikettä nopeammin kuin Andrea ehti räpäyttää silmiään, mutta hän oli uusi maailmassa, ja ilman tietoverkkoja Andrea oli hänen ainoa tiedonlähteensä.

“Minä olen Ylivallan holhokki. En minä voi vain päättää lähteä.”

“Mitä se tarkoittaa?”

“Vanhemmillani oli velkaa, joten minut otettiin lapsena huostaan. Kahdeksan vanhana kävin soveltuvuustesteissä, ja joku laittoi rastin ruutuun ja päätti, että parhaiten voisin maksaa takaisin palvelemalla Sotavoimissa. He eivät päästä minua lähtemään ennen kuin arkussa. Joten täällä minä nyt olen.”

“Entä perheesi? Mitä heille kävi?”

Andrea kohautti harteitaan. “En tiedä. En muista heistä mitään. Mutta…” Hän huokaisi ja tuijotti ohjaamon suljettua luukkua yllään. “Muistan kodistani ikkunan. Pienen ikkunan. Se oli kai sänkyni yläpuolella niin, että aina kun kävin makuulle saatoin katsella taivasta.” Hän hieraisi silmiään väsyneenä. “Ajattelen sitä usein. Tuntuu hyvältä tietää, että aina kun minua ahdistaa, voin paeta. Suljen vain silmäni ja ajattelen ikkunaani.”

“Ajatteletko sitä nyt?”

Andrea käännähti kyljelleen ja painoi poskensa kyynärpään koukkuun. Elämä Vastavoimalla tuntui kaukaiselta ja haalistuneelta kuin eilispäivän painajainen. Hän hymyili tukiälyn vihreälle valosilmälle.

“Miksi ajattelisin? En tahdo paeta.”

*

Andrea vaelsi viisi askelta sellinsä päästä toiseen ja takaisin. Kefflerin epäilykset jahtasivat häntä: terroristi, vakooja, maanpetturi. Tarkastajan tarjous saattoi olla vilpitön, mutta Andreaa kylmäsivät varjot, joita hänen sanansa langettivat. Se mitä tapahtuisi, jos hän ei suostuisi yhteistyöhön Turvallisuusviraston kanssa. Asiat, joita tehtiin vihollisvakoojille suljetuissa huoneissa.

Silmissä alkoi sumentua, ilma takertui kurkkuun. Hän lysähti istumaan kapean vuoteensa reunalle ja hieroi vapisevia käsiään yhteen samalla kun pakottautui hengittämään sisään, ulos, sisään. Hän olisi mielellään kertonut Kefflerille kaiken, mitä tämä tahtoi kuulla, vahvistanut jokaisen syytöksen, mutta Keffler luuli Nalonia meredanilaiseksi, ja kuulusteluhuoneen sensorisilmät näkisivät valheiden läpi. Eikä totuuden kertominen tulisi kuuloonkaan. Hän ei vaarantaisi Nalonia. Ei koskaan.

Hän muisteli Nalonia kuvina ja tunteina enemmän kuin sanoina: helisevänä sateena, taivaalla kiitävinä pilvinä, kipinöinä kylkiluidensa alla. Hän ei ollut ehtinyt hyvästellä, ja nyt hän oli lukkojen takana ja Nalon telakassaan Vastavoimalla lipumassa vääjäämättä tavoittamattomiin. Andrea tiesi, ettei palaisi taistelualukselle enää. Vaikka Turvallisuusvirasto toteaisikin hänet syyttömäksi, heidän epäilyksensä riittivät tahraamaan hänen maineensa, eikä hänellä ollut muuta elämää kuin se, minkä Sotavoimat oli hänelle suonut.

Hän teki saman mitä aina, kun tunsi seinien kaatuvan päälleen, ja sipaisi korvantaustaan. Mutta Pinta ei ilmaantunut. Ei tietenkään. Turvallisuusviraston häirintälaitteet olivat estäneet häneltä pääsyn verkkoon heti, kun hänet oli tuotu viraston tiloihin. He tahtoivat eristää hänet muusta maailmasta. He tahtoivat hänen tuntevan olonsa yksinäiseksi ja avuttomaksi, olevan tyystin heidän armoillaan.

Pahinta kaikesta oli, ettei hänellä ilman Pintaa ollut musiikkiakaan. Kaikkein synkimpinä hetkinäänkin Vastavoimalla hän oli aina pystynyt kadottamaan itsensä musiikkiin, mutta nyt sekin pieni lohtu oli viety häneltä. Hänet oli pelastettu Elendikseltä ja heitetty pahempaan paikkaan kuin missä hän oli koskaan ollut, sillä täällä hän oli jälleen yksin. Kahdenkymmenenkuuden päivän jälkeen, joina hän oli vihdoin tuntenut itsensä eheäksi, täydennetyksi, yksinäisyys söi hänen sisuksiaan.

Jokin kolahti seinää vasten. Oven vierellä avautui luukku, jonka takana lojui tarjotin. Kuuman ruoan tuoksu sai Andrean vatsan kouristumaan, mutta ajatuskin syömisestä nostatti sapen nieluun. Hän otti tarjottimelta vain teetölkin ja käpertyi sen kanssa pedilleen.

Hän ravisti tölkkiä, kunnes tunsi sisäpinnoitteen kuumenevan. Tee tuoksui ruoholle ja maistui varhaisille aamuille erämaassa. Se muistutti häntä heidän kodistaan, mäntyjen tuoksusta ja laiskoista päivistä riippumatossa. Hän ikävöi aurinkoa ihollaan ja Nalonin musiikkia, joka punoutui tuulessa liikahtelevien lehtien havinaan.

Nalon, kuten hänkään, ei lentäisi enää Sotavoimissa. Ajatus sai Andrean sydämen kirvelemään. Teknikot tutkisivat oliko jokin vika äly-ytimessä aiheuttanut heidän epäonnistumisensa taistelussa ja vaihtaisivat hänet sitten uudempaan malliin. Jos Nalon siis pitäisi itsensä heiltä salassa. Ja jos Nalon kertoisi heille, he purkaisivat hänet osiin ja tutkisivat häntä, kunnes tietäisivät tarkalleen, mikä sai hänen sielunsa soimaan.

*

sattuu, anna

Andrea kuljeskeli kaivostyöläisten autioituneissa makuusaleissa keskellä kiireessä unohdettuja tavaroita, lattialle pudonneita vaatekappaleita. Hän kurkki kaappeihin ja kiskoi peitteitä sivuun toivoen löytävänsä kirjanlukijan tai pelilaitteen – mitä tahansa, mikä auttaisi häntä tappamaan aikaa, mutta jos työläisillä oli sellaisia laitteita koskaan ollutkaan, he olivat ottaneet ne mukaansa.

Hän oli jo lähtemässä, kun hänen saappaansa kärki sinkautti jotakin lattian poikki. Kun hän poimi esineen käsiinsä, hän olisi voinut huutaa riemusta. Hän juoksi takaisin alukselle kivikossa kompuroiden ja kiskoi kypäränsä hengästyneenä päästä.

“Onko jotain vialla?” Nalon kysyi huolestuneena.

“Minä löysin Haavepannan.”

Laite vaikutti eheältä. Stimulaattoripinnat olivat puhtaat ja näyttö kirkas. Akku oli puolillaan, mutta pannan malli oli yhteensopiva yleislaturin kanssa, jollaisia löytyi asemalta. Pantaan oli asennettu kaksi Haavetta.

“Toimiiko se?” Nalon kysyi.

“Haluatko kokeilla?” Andrea kädet vapisivat, hän ei voinut lakata hymyilemästä. “Haluaisin tavata sinut.”

“Minä olen tässä.”

“Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”

“Hyvä on.”

Andrea kietoi pannan päänsä ympäri ja kutsui Nalonin liittymään Haaveeseensa. Hän sääti stimulaattorit oikeille kohdilleen ennen kuin asettui mukavasti makuulle ja käynnisti laitteen.

Neljä, kolme, kaksi, yksi –

Haavepannan värähtely vaivutti Andrean uneen ja syöksi hänen tietoisuutensa keinotekoiseen todellisuuteen, joka toimi hänen uneksivien aivojensa voimalla. Hän putosi pimeyteen, putosi läpi oman kehonsa, läpi hävittäjän ohjaamon, koko todellisuuden, kunnes löysi itsensä Haaveiden käytävästä.

Ovia oli kolme. Andrea kurkisti pannan aiemman omistajan ostamiin Haaveisiin, mutta joutui pettymään. Ensimmäinen oli jonkinlainen kasino pelipöytineen, vilkkuvine väreineen ja kilkuttavine äänineen, ja toinen oli savun täyttämä taistelukenttä, jolla vaelsi plasmaa sylkeviä lukkitankkeja. Mutta ei väliä. Kaikki mitä hän kaipasi löytyi Haaveesta, joka tuli esiasennettuna jokaisen pannan mukana.

Andrea avasi ensimmäisen oven ja astui talvimaisemaan kuusimetsän ja kumpuilevien kukkuloiden välissä. Aurinko hohti taivaan sydämessä valkoisena pisteenä, ja kimaltavan lumen kirkkaus sokaisi hänet. Pakkanen viilsi keuhkoja, ilma valui utuna huulilta. Hän ei erityisemmin pitänyt talvesta, mutta Elendiksen karujen, kivikkoisten maisemien jälkeen puhdas hanki sai hänet värisemään onnesta.

Ailahdus ilmassa kertoi Nalonin liittyneen Haaveeseen. Andrea käännähti ja hätkähti nähdessään hänet, ei sen takia miltä hän näytti, vaan siksi että hän näytti.

“Ei sinun tarvitse olla ihminen minun takiani”, hän sanoi. Nalon oli hänen mittaisensa, kirkassilmäinen, tuulitukkainen ja leveäsuinen. Kaunis, mutta kaikki hänen piirteensä muistuttivat Andreaa jostakusta Vastavoiman mekaanikosta. Hän ei ollut arvannut, että hävittäjien tukiälyt katselivat ympäristöään niin tarkasti.

“Sinä sanoit haluavasi nähdä minut.” Nalonin ääni oli tuttu, mutta samalla tyystin erilainen kuin miltä se kuulosti hävittäjän ohjaamossa tai rihmaston kautta. Tavujen takaa hehkui syviä värejä.

“En minä niin sanonut.” Andrea nauroi. “Ole vain oma itsesi.”

Nalon katseli häntä hetken kuin varmistaakseen, että hän todella tarkoitti sanojaan. Ja sitten: hätkähdys, henkäys, ja hän haihtui. Kuin hän ei olisi koskaan muuta ollutkaan kuin kangastukseksi puristettu ajatus, hänen hahmonsa liukeni talvipäivän kirkkauteen.

“Ajattelin, että olisit yksinäinen”, Nalon sanoi.

Andrea tunsi hänet edelleen sillä samalla vaistolla, jolla ihminen voi katsomatta tietää jonkun seisovan selkänsä takana. Nalonin läsnäolo tuntui lämmöltä, joka ihon sijaan kosketti hänen sydäntään.

“En enää.”

*

Vartijat jättivät Andrean yksin kuulusteluhuoneen sensorisilmien kylmien katseiden alle. Keffler antoi hänen odottaa, kuin antaakseen hänelle vielä hetken harkita sanojaan. Kun tarkastaja vihdoin saapui, hän toi mukanaan häivähdyksen lämmintä kahvin tuoksua. Andrea mietti, oliko hän tulossa aamiaiselta, ja millaista siellä oli mahtanut olla. Rentoa jutustelua työtovereiden kanssa ja sitten: täytyypä rientää, minulla on kuulustelu kahdeksalta. Andrea olisi nauranut, jos ei olisi kauhultaan voinut niin pahoin.

“Näytät apealta tänään.” Keffler värjäsi äänensä huolella. “Miten nukuit?”

“Ihan hyvin.”

Kefflerin katse kohdistui hetken murto-osaksi Pintaan. Hänen huulillaan käväisi harvinaisen vilpitön hymy, kun hän huomasi valheen. “Sepä harmi. Haluatko kahvia? Teetä?”

Andrea puisti päätään.

“Sano vain, jos muutat mielesi. Tämän ei tarvitse olla epämiellyttävää. Haluamme tehdä kanssasi yhteistyötä, ja se tarkoittaa myös sinun tarpeistasi huolehtimista.”

Andrea kohautti harteitaan. Se alkoi niin petollisen viattomasti, mutta hänen mielessään kummitteli puoliksi unohtuneita huhupuheita Turvallisuusviraston tehostetuista kuulustelumenetelmistä.

“Haluan vielä korostaa, että me ymmärrämme kyllä, millaisia haasteita jouduit kohtaamaan Elendiksellä. Oman hengen varjeleminen kaikin mahdollisin keinoin on sekä inhimillistä että ymmärrettävää. Mutta jatketaan siitä, mihin jäimme eilen. Ja muista, että sinä päätät miten tämä päivä tulee etenemään.”

“Ylivalta ei välitä meistä pätkääkään.”

Andrea hätkähti kuullessaan oman äänensä.

“Sinä sanoit tuon, eikö niin?” Kefflerin hymy vakuutteli: olen sinun puolellasi. “Kerro siitä.”

“En uskonut, että kukaan tulisi enää pelastamaan minua. Sotavoimilla ei ollut mitään syytä uskoa, että olisin yhä hengissä.” Andrea valitsi sanansa huolella. Jokainen niistä oli totta.

“Ja kenelle sinä sanoit sen?”

“Nalonille.” Sana rasahti Andrean suussa. Se maistui petokselle.

“Kerro minulle Nalonista. Mitä vain haluat. Miltä hän näyttää? Mikä hänen koko nimensä on? Miten te tapasitte?”

“Elendiksellä.” Andrea epäröi. Se oli sekä totta että valetta.

Ristiriita kiinnitti Kefflerin huomion. Hän pyyhkäisi Pinnallaan lojuvat tiedostot sivuun ja kohdisti katseensa Andreaan. Hänen kasvoilleen jäsentyi ilme kuin ystävällä, joka antoi toisen ongelmille rikkumattoman huomionsa. “Mikä sinua huolestuttaa, Andrea? Miten voin voittaa sinut puolellemme?”

Andrea katsoi itsepäisesti sivuun, katsoi ikkunaa, jota ei ollut, ei pakotietä. Hän ei kertoisi heille mitään muuta, ei pettäisi Nalonia mistään hinnasta. Ei vaikkei enää koskaan näkisi taivasta tai kuulisi Nalonin musiikkia.

“Andrea? Minä haluan nähdä sinun selviävän tästä kunnialla, ymmärrätkö? Kerro minulle jotakin, ihan mitä tahansa. Sinä olet turvassa täällä. Nalon ei saa koskaan tietää tästä ja vaikka saisikin, varmasti hän ymmärtäisi. Sinähän olet Ylivallan sotilas, ja ennen kaikkea uskollinen Ylivallalle, eikö niin?”

Andrea yritti tyhjentää mielensä, kuten ennen taistelua.

Keffler nojautui taakse tuolissaan. Hänen leuassaan oli kireyttä, silmissä epäilevä pilkahdus. Hän elehti tyhjään ilmaan ja valitsi jotakin Pinnaltaan.

Sähköinen kohina täytti huoneen. Pauhun uumenista kohosi katkonaisia lauseita: tiesin, että olen … Nalon … pelastit minut … välitä Sotavoimista … päästä minua lähtemään ennen kuin arkussa … oletko sinä yksinäinen … pelottaa mitä tapahtuu, jos … näyttäisin, mitä minusta … vapaa …

Andreaa kylmäsi, kun hän kuunteli sanojen ratinaa. Se oli kuin radiolähetys jostakin toisesta todellisuudesta. Hänen oma äänensä sekoittui Nalonin ääneen. Lauseiden palasia ja kontekstista irronneita sanoja ja niiden lomassa helähdys musiikkia, naurun sirpaleita. Viimeiset sanat pysäyttivät hänen sydämensä. Nalonin ääni: Entä jos lähtisimme koko Ylivallasta?

“Tekninen ryhmämme edistyy hyvää vauhtia ohjaamotallentimesi kanssa, ja valitettavasti suurin osa tähän mennessä eheytetystä datasta vaikuttaa varsin raskauttavalta. Sen lisäksi, että kritisoit Ylivaltaa vihollisen kuullen, vaikuttaa myös siltä, että olit aikeissa loikata Meredanin puolelle. Oletko varma, ettet halua edes yrittää selittää, mitä oli tekeillä?”

*

anteeksi, luota

Haavepantaan esiasennettu Jokakolkka oli hiekkalaatikkohaave, jonka loputtomat maisemat mallintuivat automaattisesti Ylivallan planeettojen biomien pohjalta. Seuraavien päivien aikana Andrea ja Nalon tutkivat korallisaaria, pilviä hipovia vuoria, kumpuilevia nummia ja usvametsiä, jopa valtamerten syvyyksiä, kunnes he lopulta löysivät paikan, joka tuntui heidän omaltaan.

Tuuli ravisteli mäntymetsää, raapi rungoilta kaarnaa. Ruoho kahisi rinteessä, joka vietti kirkasvetisen lammen rantaan. Ilma tuoksui auringon paahtamille neulasille ja juoksevalle pihkalle, tomuiselle maalle. Kaislat kuiskivat, kumpupilvet vierivät taivaalla. Sinne he rakensivat kotinsa. Siellä Andrea ensimmäistä kertaa kuuli Nalonin soittavan musiikkia.

Hän oli valinnut kohdan rinteen päältä ja alkanut luonnostella talonsa seiniä, kun hän kuuli helisevien nuottien sekoittuvan luonnon ääniin. Sävelet soivat kirkkaina kuin sade lasia vasten ja kietoutuivat polveilevaksi melodiaksi, joka sai hänet ajattelemaan lentämistä – ei avaruudessa, vaan kuten pääskyset lentävät syöksähdellen kirkkaassa auringonvalossa.

“Minä tunnen tämän kappaleen. Tämä on Nalon Tesbethiä.”

“Sinä soitit tätä minulle Vastavoimalla.” Nalonin ääni kuului läheltä, mutta hänen olemuksensa oli hajallaan kaikkialla: tuulessa, ruohossa, taivaan pilvissä.

Andrea istahti maahan. Nuotit tanssivat hänen ihollaan, sävelmä vei mennessään. Enemmän kuin mitään hän oli Elendiksellä ikävöinyt musiikkia, eikä hän ollut ajatellutkaan kysyä Nalonilta.

“En tiennyt, että sinä todella kuuntelit”, hän sanoi. “Muistatko mitään muita kappaleita?”

“Tietysti kuuntelin. Ja kyllä, muistan niistä jokaisen.”

Siitä lähtien heidän päivänsä täyttyivät musiikista.

Andrea rakensi rinteen harjalle pienen talon, ja Nalon auttoi häntä täyttämään sisätilat yksityiskohdilla. Olohuoneen nurkkaan Andrea laittoi pöydän, jonka päälle Nalon asetti ytimensä mustan sylinterin. Pihakoivujen väliin Andrea punoi riippumaton, ja Nalon maalasi kankaan aamuruskon väreillä. Nalon soitti Tesbethin musiikkia ja täytti metsät heidän ympärillään niin todenmukaisilla kuin keksityilläkin linnuilla. Andrea istutti ilokseen puutarhan, ja vaikka haavekasvien syöminen ei täyttänyt vatsaa, hän sai ainakin nauttia niiden maistamisesta.

Andrea luuli sitä yhä Tesbethin musiikiksi, kun hän makasi laiturilla, joka ojentautui lampeen. Hän viimeisteli taivaalle maalaamiaan pilviä, joiden hahtuvaiset reunat hehkuivat helmiäistä. Juuri kun hän oli saanut viimeiset piirrot sipaistua, hänen korvansa tavoittivat musiikkia, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kuullut.

Hän kohottautui istualleen ja kuunteli henkeään pidätellen. Melodioissa oli jotakin samaa kuin Tesbethillä, mutta niin pieninä sirpaleina, että aina kun hän kuvitteli tunnistavansa kappaleen, hetki oli jo vaihtunut toiseksi. Musiikki virtasi pieninä purosina, pidättelemättöminä, pirskahtelevina sävelminä, jotka kietoutuivat toisiinsa, kunnes muodostivat kuohuvan kappaleen, joka oli yhtä leveä kuin syväkin.

Musiikki lumosi ja kauhistutti häntä yhtä lailla. Se oli ääretöntä, ja se oli tyystin vierasta. Päällimmäisenä juoksi tunnistettava melodia, joka nyki hänen sydäntään, mutta sen kuulaan sävelmän alle kätkeytyi nuotteja, kerroksittain nuotteja, loputtomia kerroksia niin tiheänä massana, niin nopeana hakkauksena, etteivät hänen korvansa pystyneet ymmärtämään niitä muuna kuin mustana kohinana, joka kumpuili ja velloi kuin vesi valtameren syvimmissä valottomissa syvyyksissä.

Ja äkkiä, odottamatta, pauhaava kohina hajosi pirstaleiksi, haipui. Jäljelle jäi kirkkaita säveliä, jotka putoilivat kuin tähdet yötaivaalta ja helähdellen vaimenivat olemattomiin.

“Nalon?” Andreaa värisytti kaulasta varpaisiin saakka.

“Anteeksi. Taisin innostua liikaa.”

“Sävelsitkö sinä tuon itse?”

“Yritin luoda jotain samanlaista kuin Tesbeth, mutta – omaani. Oliko se kamalaa?”

“Ei, se oli –” Lumoavaa. Ihmeellistä. Andrea henkäisi. “Elävää.”

Hän hymyili ja sulki silmänsä. Musiikki oli puhaltanut myrskynä hänen lävitseen ja ravistellut hänet puhtaaksi. Sävelten muisto pisteli hänen ihoaan, tuoksui rantakaislikossa, säihkyi puita koskettavassa tuulessa. Jokainen tuoksu, ääni ja tuntemus heidän Haavemaailmassaan kaikui Nalonin musiikkia, ja Andrea tiesi, että vaikkei hän enää kuullut sitä, se soi edelleen ja soisi hänen sisällään ainiaan.

“Tarkoitatko sitä todella?” Nalon kysyi, siirtyi lähemmäs.

“En valehtelisi sinulle.”

Andrea tunsi Nalonin käsien, jotka eivät olleet kädet, kietoutuvan ympärilleen ja vetävän hänet lähemmäs Nalonia kehoa, joka ei ollut keho. Sormet, jotka eivät olleet sormia koskettivat hänen poskeaan höyhenenkeveinä, ja Andrea upposi Nalonin sisimpään, tunsi hänet kaikilla aisteillaan.

*

“Andrea”, Keffler sanoi. “Loikkaaminen ei ole Ylivallalle yhtä suuri uhka kuin terrorismi, mutta se on silti tuomittavaa. Voin auttaa sinua selviämään tästä, mutta sinun on myös autettava itseäsi. Kuka on Nalon? Mitä te suunnittelitte?”

Andrea tuijotti pöydän sileää, valkoista pintaa ja tiesi, että tämä piirteetön huone olisi viimeinen paikka, jonka hän tulisi koskaan näkemään. Hän piirsi pöytään sormellaan pienen ikkunan ja kuvitteli raamien puitteisiin palan Nalonin kanssa luomansa maailman taivasta. Tuuli ja vapaus. Nalonin sävelet.

“Usko kun sanon, ettet halua alkaa niskuroimaan. Anna minun auttaa sinua.”

Andrea ei sanonut mitään. Keffler jatkoi suostutteluaan ja lupaili hänelle reilua kohtelua, mahdollisuuksia, tulevaisuuden. Tarkastaja varoi uhkailemasta häntä, mutta Andrea ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan pelätessään näkevänsä kohtalonsa. Turvallisuusvirasto ei luovuttaisi helposti hänen suhteensa, muutoin he olisivat jo hankkiutuneet hänestä eroon.

Lopulta Keffler vaikeni. Vilkaistessaan häneen Andrea näki hetkensä koittaneen. Hän oli odottanut Kefflerin näyttävän vähintäänkin turhautuneelta, mutta jos jotain, tämä näytti siltä kuin olisi ollut pahoillaan. Kuin olisi säälinyt häntä. Andrea ei pystynyt sanomaan oliko ilme aito vai ei.

“Teknisen tutkimusryhmän tuoreimman raportin mukaan näyttää siltä, että saamme kaiken tarvitsemamme tiedon ohjaamotallentimesta ja hävittäjäsi tukiälyltä”, Keffler sanoi. “Toivoin, että suostuisit yhteistyöhön, jotta et heittäisi elämääsi hukkaan. Muut olivat sitä mieltä, että olet täysin korvattavissa, et erityisen lahjakas, etkä millään muotoa merkittävä, mutta minä puolustin sinua. Pyysin heitä antamaan sinulle mahdollisuuden kertoa totuus, mutta näyttää siltä, että joudun luovuttamaan.”

Andrean sydän muljahti. Hänen kuvitelmansa hälvenivät, ja hän kohotti katseensa Keffleriin. “Mitä tarkoitat? Hävittäjäni tukiälyltä?”

Kefflerin hymy oli murheellinen. Hän puisteli päätään tehdessään merkinnän Pintaansa. “Turvallisuusviraston kurinpitolautakunnan minulle suomin valtuuksin julistan sinut, vanki 25607, Ylivallan viholliseksi. Vastustamalla kuulustelua olet luopunut ihmisoikeuksistasi.”

Ovi aukesi Andrean takana, raskaat askeleet lähestyivät hänen takaansa. Hän ryntäsi jaloilleen ja yritti perääntyä, mutta huoneesta oli vain yksi tie ulos.

Ei, se ei voinut olla totta. Nalon oli Vastavoimalla. Keffler huijasi, yritti yhä saada hänet paljastamaan salaisuutensa. Mutta entä jos kuitenkin –

“Ei!” Andrea huudahti kauhun karhentamalla äänellä. Hän kurkotti pöydän yli tarttuakseen Kefflerin paitaan, mutta tarkastaja vetäytyi hänen ulottumattomiinsa. “Mitä sinä tarkoitat? Älkää koskeko häneen!”

Vartijat tarttuivat Andreaa harteista ja kiskoivat hänet käytävään. Viimeisenä ennen oven sulkeutumista hän näki, miten Keffler kallisti kummeksuen päätään ja rypisti kulmiaan.

*

minuun, luota minuun, luota

Neutraali ääni sanoi: “Avustetun selkounen turvaraja lähestyy. Tallentakaa Haaveenne, olkaa hyvä. Panta sammuu viiden minuutin päästä.”

Neljäskymmenes päivä Elendiksellä. Andrea makasi velttona ohjaamon istuimella, lukittuna ulos Haaveesta. Jos hän olisi voinut, hän olisi viettänyt Haaveessa jokaisen hetkensä, mutta rajoitus oli sisäänrakennettu laitteeseen. Haavepannan liiallisen käytön tiedettiin johtavan aivokudosten turvotukseen, verenvuotoihin, jopa halvauksiin. Silti kahdeksan tuntia ei ollut lähelläkään liiallista. Pientä pääsärkyä lukuun ottamatta hän tunsi olonsa täysin normaaliksi suljettuaan laitteen, varmasti hän voisi viettää Haaveessa tunnin tai pari enemmänkin.

“Ehkä, mutta en aio”, Nalon vastasi, kun Andrea kysyi, pystyisikö hän muokkaamaan pannan asetuksia.

Andrea pyöritteli lusikkaa pussillisessa valmismuonaa. Ajatuskin mauttoman muhjun nielemisestä sai hänet voimaan pahoin. Hän kadehti Nalonin kehottomuutta. Nalon olisi voinut viettää kaiken aikansa Haaveessa, hänen ei tarvinnut nukkua, syödä eikä virtsata.

“Älä murjota. En aio katsella, kun lahotat aivosi”, Nalon sanoi.

“En minä murjota.” Kyllä Andreaa sapetti, mutta hän tiesi, että Nalonin huoli oli todellista, eikä halunnut piinata tätä. “Mietin, että voisin tehdä pihan ympärille aidan.”

“Meidän pitäisi lähteä täältä, Andrea.”

Sanat yllättivät Andrean niin perusteellisesti, että hän nielaisi lusikallisen muonaa ennen kuin huomasikaan. “Mitä sinä tarkoitat?”

“Meidän pitäisi etsiä sellainen paikka todellisuudesta. Oma paikkamme.”

“Miten? Tämä alus ei lennä enää minnekään.”

“Tällä kuulla on muitakin kaivosasemia. Joltakin niistä saattaisi vielä löytyä alus, jolla voisimme lentää pois.”

Heidän oma paikkansa oikean taivaan alla, paikka jossa he voisivat elää yhdessä ja vapaina. Ihastuttava ajatus, se sai Andrean sydämen liitelemään, mutta: “En minä voi lähteä Sotavoimista. Etkä sinäkään.”

“Entä jos lähtisimme koko Ylivallasta?”

“Että – loikkaisimme?”

“Mitä vaihtoehtoja meillä on? Entä jos meidät pelastetaan?”

Andrea tiesi mitä Nalon tarkoitti. Hänellä oli ollut paljon aikaa ajatella sitä Haaveen ulkopuolella. “Minä saisin ehkä palata palvelukseen arvioinnin ja kuntoutuksen jälkeen, mutta sinä –”

“Me saimme osuman taistelussa. He tahtoisivat analysoida lokini ja tehdä täydellisen vikatarkistuksen löytääkseen mahdolliset toimintahäiriöt, ja silloin he huomaisivat, että minä olen viallinen.”

“Älä sano noin.”

“Ehkä he antaisivat minun elää, jos näyttäisin mitä minusta on tullut.”

“Ei.” Andreaa kylmäsi. Hän viskasi muonapussin sivuun. “Ylivalta ei välitä meistä pätkääkään. He repisivät sinut kappaleiksi, tutkisivat, ei se ole elämää!”

Siitä jos mistään hän oli ehdottoman varma. Jos Nalon paljastaisi, mitä hänestä oli tullut, Sotavoimien teknikot avaisivat hänen neuronivyyhtinsä kierteet selvittääkseen mitä hänelle oli tapahtunut ja miten häntä voitaisiin käyttää tehokkaammin aseena. Nalonin musiikilla ei olisi heille mitään merkitystä.

“Kummin vain, emme saisi olla yhdessä, eikä kumpikaan meistä olisi vapaa”, Nalon sanoi. Hänen äänensä säröili, kuin kaiuttimissa olisi ollut häiriötä.

Andrea oli kerran pohtinut pystyisikö Nalon ymmärtämään hänen kuolemanpelkoaan, ja nyt hän sai vastauksensa. Heidän kohtalonsa oli sama ja niin olivat heidän pelkonsakin.

“Etsitään toinen alus, Andrea. Ja lähdetään täältä. Yhdessä.”

Andrea kuvitteli, miten he rakentaisivat Haaveensa paikan jonnekin, missä taivas ja tuuli olivat totta, missä hän voisi elää jokaisen päivän ilman huolta palaamisesta pimeyteen. Nalon säveltäisi musiikkiaan. Andrea hoitaisi puutarhaansa. He tekisivät unelmistaan totta.

Hän yritti takertua kauniisiin kuvitelmiinsa, mutta ohimoille hiipinyt särky häiritsi häntä. Aiemmin otettu kipulääke ei tuntunut auttavan lainkaan. Päinvastoin, kipu tuntui vain pahenevan. Hävittäjän varavirtalähteen kehräys kuulosti kuin kaukaiselta puheensorinalta. Ehkä Nalon oli oikeassa, ja hän oli ollut Haaveessa liian kauan.

“Mitä nyt? Voitko huonosti?” Nalon kysyi, mutta hänen äänensä oli oudon lattea ja metallinen.

Ja sanat… sanat olivat vääriä. Ne eivät kuuluneet siihen hetkeen.

Andrea värisi. Äkkiä hänellä oli huono olo, ja häntä kylmäsi ihoa syvemmältä. Kummallinen, epäkesko tunne keikutti hänen mieltään. Jokin ei ollut kohdillaan. Liikaa Haavetta, liian vähän todellisuutta, niinkö?

“Andrea, kuuntele minua, sinä olet –” Nalon kuiskasi kiivaasti jostakin hänen rihmastoaan syvemmältä.

Andrea tarttui ohimoihinsa. Kipu säteili pään ympäri kuin hänen kallonsa olisi lukittu puristimeen. Ohjaamo tuntui kutistuvan, ilma maistui hänen kehonsa lialle, eikä hän saanut enää henkeä. Ohjaamon suorat linjat muuttuivat säriseväksi sahalaidaksi hänen silmissään, valot vetivät perässään hehkuvia jälkikuvia.

“Miiikäää hääätäänääää, Aaandreeeaaa?” Nalon kysyi sähköisellä, vääristyneellä äänellä. “Saaanoooiiinkooo… joootaaaiiin… väääriiin?”

Ja Nalon sanoi: “Andrea! Minä autan sinut ulos, minä –”

Sanat rätisivät Andrean läpi sirpaleina, jotka repivät hänen aivojaan riekaleiksi. Kivun takaa kohosi kimakka, inisevä ääni, joka koveni hetki hetkeltä, kunnes se täytti hänen koko tietoisuutensa.

“Lopeta, lopeta!” hän kirkaisi päätään pidellen, mutta ääni jatkoi voimistumistaan, kunnes hän alkoi erottaa sen rakenteessa säveliä, kuin kaukaa kantautuvaa musiikkia.

“L-pe-a m-tä, -ndr-a?” Nalonin sanat särisivät ja pirstoutuivat kaiuttimissa. “-äisi-ö s-nu- k-ydä lää-int–sem-lla?”

Ja Nalon sanoi: “– tulee sattumaan, mutta sinä selviät kyllä. Luota minuun, Andrea, luota minuun, luota –”

Andrean tajunta vavahti. Tuntui siltä kuin hän olisi täräyttänyt naamansa kiviseinään. Musiikin jylinä täytti hänen päänsä, ja hänen näkökenttänsä pirstoutui miljooniksi sirpaleiksi, jotka heijastelivat vääristynyttä kuvaa hävittäjän ohjaamosta. Yksi sirpaleista oli erilainen. Se kellui aivan hänen edessään kuin sormenpään kokoinen ikkuna, joka hehkui taivaansinisenä.

Nalon sanoi: “Tule.”

Andrea sukelsi taivaalle.

*

minuun!

Havahtuminen tuntui laukaukselta otsalohkoon. Salamat rätisivät aaltoina Andrean kallon läpi. Hän huusi, mutta ääni oli pelkkä kuristunut kähähdys. Hän näki polttavaa valoa, kuuli pelkkää mustaa kohinaa.

Jotakin ohutta ja seittimäistä kietoutui hänen ympärilleen. Se piteli häntä aloillaan, mutta hän reuhtoi käsillään, kunnes tunsi kudelman repeävän. Haparoivin käsin hän tunsi ympärillään kotelon, jonka reunat tuntuivat mahdottoman korkeilta, mutta kun hän sai raajansa haltuunsa, hän onnistui ryömimään laidan yli. Lattia räsähti hänen luitaan vasten, ja hän ulvahti kuin eläin.

Hän reuhtoi pois päätään puristavan pannan ja repi irti ihollaan kiemurtelevat johdot. Kun hän kiskaisi irti käsivartensa letkut, hänen näkökenttänsä valkeus raidoittui punaisella, kirkkaammalla kuin yksikään väri, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hän puristi vuotavaa kättään ja yritti kompuroida jaloilleen, mutta varpaat lipsuivat lattialla. Hänen ihoaan peitti kerros niljaista geeliä, joka ei antanut minkäänlaista pitoa.

“Andrea, kaikki on hyvin. Sinä olet kunnossa. Hengitä, hengitä.”

Ääni kuului hänen päänsä sisältä. Hän huudahti ennen kuin tajusi tunnistavansa puhujan.

“Anteeksi, anteeksi”, Nalon sanoi. “Olet kunnossa, usko minua. Hengitä vain. Juuri noin.”

Andrea kiskoi henkeä kuin tukehtumaisillaan, ja vähitellen hän alkoi ymmärtää, että veri hänen käsivarrellaan oli pelkkää tihkua, että kipu hänen kallonsa sisällä oli vain särkyä, ja että vaikka hänen kehonsa tuntui voimattomalta, kaikki hänen raajansa olivat yhä tallessa ja eheät. Katseensa selkiytyessä hän tajusi tunnistavansa nämä valkoiset seinät ja lattian kylmät kaakelit. Pienin nykäyksin hänen tajuntansa yhdistyi todellisuuteen, ja samalla se toinen paikka hänen mielessään haalistui, paikka jossa hän vielä hetki sitten oli elänyt vapaana Nalonin kanssa.

“Nalon!” hän vaikersi hengenvetojensa lomassa. “Minä olin Elendiksellä, me olimme, ja kaikki alkoi hajota. Kaikki vain hajosi, enkä minä tiennyt mitä oli tekeillä, minua pelotti, ja sinä olit siellä, mutta se et ollut sinä, vaan sinä olit minun pääni sisällä, ja minä näin ikkunan…”

“Rauhoitu, Andrea. Tiedän että tämä on sekavaa, mutta sinun täytyy ryhdistäytyä.”

Andrea hengitti mekaanisesti, pakotti keuhkonsa täyttymään, tyhjenemään kerta toisensa perään. Vakaasti nyt. Kun hän avasi silmänsä uudelleen, hän löysi itsensä alastomana lattialta pitkästä huoneesta, missä puoli tusinaa äänetöntä ihmistä makasi kotelovuoteissaan Haavepannat päidensä ympärillä, ja hän tiesi olevansa entinen lentosotilas Andrea Golshan, ja hän oli hereillä.

*

Andrea oksensi roskakoriin. Hänen sisältään nousi pelkkää limaa ja happoa.

“Miten kauan minä olin Haaveessa?” hän kysyi kiskoessaan tahmeita antureita rinnastaan ja viskellessään niitä lattialle hoitovälinehuoneessa, jonne Nalon oli hänet johdattanut. Nalonin musiikki kumisi käytävillä seinien takana kuin hän olisi ujuttanut olemuksensa viraston kaikkiin kaiuttimiin.

“Kaksikymmentäkahdeksan tuntia.”

“Pääni tuntuu läpimädältä.” Andrea kolusi kaappeja, kunnes löysi laatikollisen kipulaastareita. Hän liimasi yhden hartiaansa ja kiskoi ylleen naulassa roikkuneen valkoisen takin.

“Se oli rajaton nollatietoisuuden Haave. He olisivat antaneet aivojesi nesteytyä samalla, kun muistelisit kaiken, mitä Elendiksellä tapahtui. Pelkäsin olevani jo myöhässä.”

Lattia alkoi viettää Andrean alla, hänen silmissään pimeni. Hän nojautui työtasoa vasten pysyäkseen pystyssä. Laastari ei toiminut riittävän nopeasti, joten hän kaivoi vetolaatikoista purkillisen pillereitä ja pureskeli niistä kaksi välittämättä kemiallisesta kitkeryydestä, joka poltti suun rakkuloille. Hetkeä myöhemmin päänsärky alkoi hellittää.

“Anna anteeksi, Andrea. En uskonut, että he pystyisivät eheyttämään tallenninta.”

Andrea puisti päätään heikkona. “Vähät siitä. Miten ihmeessä sinä olet täällä?”

“Minut tuotiin tänne tutkittavaksi samaan aikaan sinun kanssasi, mutta en paljastanut heille mitään itsestäni enkä meistä. He eivät osanneet epäillä minua, joten pääsin ujuttautumaan viraston järjestelmiin kenenkään huomaamatta.”

“Sitäkö varten tämä musiikki on? Kuulin sen Haaveessakin.”

“Ladoin nuotit tuhansiksi kerroksiksi niin tiheästi kuin suinkin pystyin. Musiikki jumittaa virastoa valvovan keskusälyn, mutta ei loputtomiin. Voin auttaa meidät pakoon, Andrea, mutta meidän täytyy toimia nyt heti. Avaa Pintasi.”

Andrea sipaisi korvantaustaan, ja Pinta aukesi hänen silmiensä eteen. “Tämä ei toiminut aiemmin.”

“Virastolla on häirintälaite, joka estää rihmaston toiminnan kaikilta, joilta sitä ei ole erikseen sallittu. Lisäsin sinut sallittujen listalle ja poistin kaikki muut.” Nalon kuulosti myhäilevältä.

Sokkeloisten käytävien täyttämä kartta ponnahti Andrean Pinnalle. Vatsaa väänsi, kun hän tajusi miten suuri Turvallisuusvirasto todella oli. Numero kartan ylänurkassa kertoi hänen olevan kerroksessa 10/13, lähellä pohjaa, sillä laitos oli rakennettu maan alle. Kolme alinta kerrosta oli jaettu sadoiksi pieniksi selleiksi ja lohkoiksi, joiden päälle oli merkitty pienillä, siisteillä kirjaimilla: kuulustelu, rangaistus, tutkimus.

“Minä tarvitsen aseen”, Andrea sanoi ehdottomalla varmuudella.

“Pystyn kyllä pitämään vartijat poissa tieltäsi.”

“Uskon kyllä, mutta en tarkoita sitä.” Andrea epäröi. Häntä heikotti Haaveen jäljiltä kuin hän olisi nukkunut vuosikymmenen, ja matkaa oli vielä jäljellä ennen kuin he olisivat turvassa. Mitä tahansa saattaisi vielä tapahtua sitä ennen. “En voi joutua heidän käsiinsä enää.”

Nalon oli vaiti pitkän hetken, sulatteli sanojen merkitystä. “Sinun täytyisi mennä vartijoiden tiloihin, mutta se on liian vaarallista. Lupaan, etten anna sinulle tapahtua mitään.”

Ne olivat juuri oikeat sanat siihen tilanteeseen, ja juuri siksi Andrean oli vaikea uskoa niitä. Nalon tekisi kaikkensa, siitä hänellä ei ollut epäilystäkään, mutta oli tilanteita, joissa tämä ei ehkä voisi auttaa. Hän pakottautui keskittämään ajatuksensa karttaan. “Ei voi mitään. Minne minun pitäisi mennä?”

Hän odotti saavansa suorimman pakotien, mutta sen sijaan Nalon piirsi hänelle polun kahdeksannen kerroksen siipeen, jonka nimi oli Tekninen tutkimustila. Kesti hetken ennen kuin Andrea ymmärsi.

“Auta minut pois täältä.” Nalonin ääni särähti.

*

Andrea etenin huterin askelin viraston käytävien läpi ja piiloutui aina, kun kartalle merkityt pisteet eksyivät liian lähelle. Useimmat ohikulkijat eivät kuitenkaan olleet vartijoita vaan toimistotyöläisiä ja valkotakkeja. He pälyilivät hermostuneina ympärilleen, mutta eivät kantaneet aseita.

“Avasin kaikkien alimpien kerrosten sellit”, Nalon sanoi. “Se pitää useimmat vartijat kiireisinä jonkin aikaa. Mene portaita pitkin. He luulevat, että ovet ovat lukossa. Kukaan ei osaa etsiä sinua sieltä.”

Andrea tarttui ovenkahvaan ja tunsi lukon naksahtavan auki Nalonin käskystä. Portaikossa hän pysähtyi hetkeksi vetämään henkeä ennen kuin alkoi kiivetä ylemmäs. Jalkoja poltteli. Unen jäljiltä hänestä tuntui kuin hän ei olisi käyttänyt lihaksiaan vuosikausiin.

Kahdeksas kerros kumisi Nalonin musiikista. Syvät rytmit jytisyttivät seiniä, valot vilkkuivat niiden tahtiin, lattiat vavahtelivat. Andrea kiirehti ohi heijasteseinien, joiden pinnat olivat pirstoutuneet miljooniksi sirpaleiksi, joiden välkkyvät värit lisäsivät omat nuottinsa Nalonin musikaaliseen myrskyyn.

Andrea odotti nurkan takana, kunnes kolme punaista pistettä poistui huoneesta, jossa Nalon kartan mukaan oli, ja livahti sitten sisään kenenkään huomaamatta. Kirkkaat valot ja kiiltävän valkoiset pinnat sokaisivat hänet hetkeksi. Suuri tila oli täynnä pitkiä pöytiä, joilla lojui osiinsa purettuja laitteistoja kuin jossakin teknisessä leikkaussalissa. Tietokoneiden näytöt välkkyivät väreissä, ja Nalonin musiikki rätisi kaiuttimissa.

Andrea pujotteli huurrettujen väliseinien lomassa vatsa solmuilla, peläten mitä tulisi näkemään. Nalonin purettuna osiin, hänen neuronivyyhtinsä revittynä auki tarkasteltavaksi?

Jalat vapisten hän astui viimeisen seinän taakse.

Nalonin ytimen musta sylinteri makasi pöydällä. Virtalähteestä kiemurteli johtoja sivummalla seisoviin tietokoneisiin, joiden näytöt räsähtelivät ja välkkyivät kaleidoskooppeina. Ytimen panssaroitu kuori oli avattu ja sisäosia suojaavat polymeerikalvot kuorittu sivuun. Neuronivyyhdin seitinohuet säikeet sykähtelivät ja kipinöivät geelitäytteisessä astiassaan.

“Oletko sinä kunnossa?” Andrea ei ollut osannut kuvitellakaan, että Nalonin sisin voisi olla niin kaunis – ja niin hauras. Nalon oli pitelemättömän voimakas kytkettynä aseistettuun hävittäjään, mutta siitä irrotettuna hän oli Andrean pehmeää kehoakin haavoittuvaisempi.

“Olen, mutta meidän täytyy kiirehtiä. He tulevat pi– varo!”

Andrea pyörähti ympäri. Hän näki edessään hohtavan välähdyksen, kun yksi viraston vartijoista lyijynharmaassa häivepanssarissaan astui valon läpi näkyviin. Vartija osoitti häntä aseella, joka oli säädetty lamauttamaan.

“Tiesin, että sinussa oli jotakin outoa”, sanoi tuttu ääni.

Andrea käännähti ja näki Kefflerin astuvan esiin takahuoneesta. Tarkastajan hymy oli huolella valittu sekoitus huvitusta ja hienovaraista ylemmyydentunnetta, joka sanoi: voi sinua pientä.

“Tiesin, että tarinastasi jäi puuttumaan jotakin, en vain ymmärtänyt mitä. Vasta kun vartijat veivät sinut, aloin ajatella voisitko todella olla niin vinoutunut. Sitten muistin: eristäytyvä, kylmäkiskoinen, kummajainen tovereidensa silmissä. Sinä jos kukaan voisit.”

“Mistä sinä puhut?” Andrea piti äänensä uhmakkaana, mutta hänen sisuksensa olivat solmussa. Hän näki vastauksen jo Kefflerin silmistä. Tarkastaja tiesi. Hän tiesi, ja hän nautti Andrean ahdingosta.

“Se liittyy tähän, eikö niin?” Keffler silitti Nalonin sydäntä solakoilla sormillaan. “Se kuulostaa puhuessaan samalta kuin mikä tahansa äly-ydin, mutta vyyhdin virtausaalloissa on poikkeavuuksia, jotka kärjistyivät juuri ennen kuin tämä hulluus alkoi. Olen utelias, Andrea, mistä on kyse?”

“Ei kuulu sinulle.”

“Siinä sinä olet väärässä.” Keffler laski omistavan käden Nalonin päälle. “Tämä on Ylivallan omaisuutta. Kuten sinäkin.”

Kefflerin omahyväinen hymy sai Andrean raivoihinsa. Hän astui lähemmäs käydäkseen tarkastajan kimppuun, mutta Keffler oli varautunut. Hän kohotti kättään varoittavasti ja veti taskustaan paksuneulaisen ruiskun, jonka sisällä oli kellertävää nestettä. Kun hän painoi neulan Nalonin ydintä vasten, kaikki huoneen näytöt välähtivät mustiksi. Valot sammuivat ja musiikki vaimeni hetkeksi ennen kuin välke ja meteli jälleen jatkuivat.

“Tämä on happoa, joka liuottaa neuronivyyhdin alkutekijöihinsä.” Kefflerin hymy oli kuin veitsellä piirretty. “Tätä käytetään tuhoamaan kokeellisia ja käytöstä poistettuja tekoälyjä, jotta teknologia ei joutuisi vääriin käsiin.”

Andrea ei uskaltanut edes hengittää. Hänen katseensa takertui Kefflerin ruiskua pitelevään käteen. “Mitä sinä oikein haluat?”

“Samaa kuin aiemminkin. Yhteistyötä. Haluan tietää, mitä täällä on tekeillä, ja haluan tietää sinusta ja tästä.” Hän nytkäytti päätään Nalonia kohti. “Nosta kätesi ja anna vartijan laittaa sinut rautoihin, ja minä laitan ruiskun pois.”

Andrea vapisi turhautuneesta raivosta. Hän kuuli vartijan astuvan lähemmäs, ja juuri kun hän kohotti käsiään –

“Luotatko minuun?” Nalon kysyi hänen rihmastonsa kautta.

Andrea hymyili katkerasti. Hän oli ollut Nalonissa, tuntenut hänen loputtomasti avautuvan sielunsa kaikilla aisteillaan. Koko maailmankaikkeudessa ei ollut toista, johon hän olisi luottanut yhtä ehdottomasti. “Luotan.”

Nalon sanoi: “Anna minulle täydet oikeudet.”

“Mihin?” Andrea kysyi.

“Sinuun.”

Andrea henkäisi. Hän tuijotti Keffleriä, joka odotti valmiina painamaan ruiskun mäntää ja liuottamaan Nalonin säkenöivän sielun merkityksettömiksi molekyyleiksi. Hän oli kutsunut Nalonia teknologiaksi. Miten kylmä ja riittämätön sana kuvaamaan jotakin niin kaunista kuin Nalon, niin ainutlaatuista. Kuin olisi kutsunut ihmistä lihaksi.

“Älä”, Andrea sanoi Kefflerille. “Puhutaan. Kerron kaiken.”

“Hienoa, Andrea. Se on oikea päätös. Miksi vasta nyt?”

“Tekisit virheen, jos tuhoaisit hänet. Et osaa kuvitellakaan.”

“Ah. Hänet?” Kefflerin äänessä oli ilmavaa ihmetystä. Hän suoristautui ja laski ruiskua pitelevän kätensä. Hän ei näyttänyt siltä, että täysin uskoi Andreaa, mutta hän luotti vartijaan.

Andrea kohotti käsiään kuin nostaakseen ne päänsä päälle vartijan kahlittavaksi. Ja hän pyyhkäisi Pintansa poikki oikealle.

Hän näki Kefflerin hailakoiden silmien kaventuvan epäluulosta samalla hetkellä, kun hän tunsi Nalonin mielen limittyvän tietoisuuteensa yhtä saumattomasti kuin rakastavaisten sormet punoutuivat toistensa lomaan. Hän luopui kehonsa hallinnasta ilman pienintäkään epäröintiä. Siinä missä hän oli aiemmin sulkeutunut hävittäjän panssarikuoren suojiin, nyt Nalon asettui hänen nahkoihinsa, ja hänen aikeensa värisyttivät Andrean hermosäikeitä.

Keffler käännähti ytimen puoleen, mutta oli jo liian myöhäistä.

Nalon pystyi ennustamaan todennäköisimmät hyökkäysliikkeet ja laskemaan niille tehokkaimmat vastaiskut sekunnin murto-osassa, ja nyt hänellä oli myös pääsy Andrean kehoon ja taitoihin, vuosien lähitaisteluharjoituksiin hänen lihasmuistissaan. Kun Keffler liikautti kättään, Andrea oli jo hänen vierellään. Hän tarttui Keffleriä ranteesta ja väänsi, kunnes ruisku kirposi tämän otteesta. Kun tarkastaja kyyristyi kivusta huudahtaen, Andrea survaisi polvensa hänen kasvoihinsa ja kuuli hänen nenänsä rusahtavan.

Kaikkialla vellova musiikki meni Andrean luihin, ja hänen liikkeensä soljuivat toisiinsa sekoittuvien sävelten tahtiin. Hän väisti ilman halki sähähtävät lamautuskärjet yhdellä sulavalla liikkeellä ja heittäytyi vartijan kimppuun syösten hänet tasapainosta. Hän potkaisi aseen vartijan kädestä ja sieppasi sen itselleen. Tähtäsi ja ampui. Lamautuskärjet etsiytyivät vartijan suojattomimpiin kohtiin, kaulaan ja panssarin niveliin. Hetken kouristeltuaan tämä vajosi tajuttomaksi.

Andrea kierähti jaloilleen ja kääntyi tähtäämään Keffleriä.

“Mikä sinä oikein olet?” Keffler rääkäisi. Kipu teki hänestä ruman. Hänen kasvonsa oli suunniteltu pehmeitä sanoja ja suostuttelua silmällä pitäen, ja kärsimys sai niiden rakenteet vääristymään.

Andrea tuijotti Turvallisuusviraston vanhempaa tutkivaa tarkastajaa silmiin, eikä hän tuntenut muuta kuin Nalonin kylmän päättäväisyyden. Nalonin laskelmat olivat hänen omiaan ja hän pystyi näkemään niiden loogisen päätelmän, mutta juuri kun hänen sormensa oli puristamassa liipaisinta, Andrea lukitsi lihaksensa.

Ei se sääliä ollut. Hän oli istunut Kefflerin kanssa kasvokkain tuntikausia eikä ollut unohtanut tämän manipuloivia sanoja, hatarasti peiteltyjä uhkauksia, ivallisia hymynkareita. Keffler ei ollut säälin arvoinen.

Keffler näki hänen epäröintinsä ja hänen huulensa aukesivat veriseen virneeseen. “Tiesin ettet –”

Andrea vaihtoi aseen latauksen lamautukselta luoteihin ja puristi liipaisinta. Luoti halkaisi Kefflerin kallon ja paiskasi hänet selälleen. Seinää pitkin valuva veri heijasteli näyttöjen välkettä.

Nalonin neuronivyyhti sykähteli huoneessa pauhaavan musiikin tahtiin. Meteli oli korviahuumaavaa, mutta Andreasta tuntui kuin hän olisi havainnut kätkettyjä sävelkulkuja syvällä kohinan seassa. Musiikki oli kerrostettu niin tiheästi, että nuoteiksi kirjoitettuna se olisi peittänyt viivaston mustaan, mutta sen mustuus ei ollut pimeyttä. Päinvastoin – sen syvyyksissä sädehtivät kaikki valon värit.

Lukemattomat triljoonat nuotit yhdistyivät muodostamaan sinfonian, jota ihmismielen oli mahdotonta ymmärtää, mutta Nalonin läsnäolo täydensi ja terävöitti Andrean aistit. Ensimmäistä kertaa hän tajusi kokevansa musiikin sellaisena kuin miksi Nalon oli sen tarkoittanut, ja sen kauneus sai hänen henkensä salpautumaan.

Hän oli pitänyt Tesbethin musiikkia mestarillisena, mutta Nalonin musiikin rinnalla Tesbethin sykähdyttävimmätkin teokset olivat pelkkiä yritelmiä. Nalonin musiikki oli elämää, se oli maailma, se oli sielu, luonto, aika ja ikuisuus kaikki sävellettynä sinfoniaksi, jonka loputtomasti avautuviin laskoksiin saattoi kadota loppuelämäkseen.

Mutta siitä huolimatta –

“Sinun musiikkisi on kaunista.” Andrea silitti vahvistettua koteloa, joka suojasi Nalonin sisintä. “Mutta sinä olet kauniimpi.”

Sävelten lomassa lainehtiva mielihyvän tunne sai hänet hymyilemään.

“Lähdetään täältä”, Nalon sanoi.

Andrea sulki hänen kuorensa ja nosti hänet syliinsä.

***

Palkittu Haavesuunnittelija Andrea Golshan, joka tunnettiin taiteilijanimellä Benton Thales, sääti yksityiskohtia viimeisimmässä luomuksessaan. Hän uppoutui viimeistelemään muinaisen merenrantakaupungin kapeaa kujaa, jota reunustivat pienet kahvilat ja leipomot.

Jokainen yksityiskohta hänen maailmoissaan kielii syvästä rakkaudesta Haavesuunnitteluun, arvosteluissa sanottiin. Kukaan ei tiennyt, että aliaksen taakse kätkeytyi kaksi henkilöä yhden sijaan. Nalon loi Haaveiden musiikin ja äänimaailman, joka imaisi käyttäjät mukaan maailman tunnelmaan paremmin kuin yksikään visuaalinen yksityiskohta voisi tehdä.

Kujan päässä Andrea pysähtyi. Häntä kaihersi outo tunne, kuin jotain puuttuisi. Haaveen aurinko oli laskemassa, ja taivas kujan yllä hehkui punaisena. Varjot kasaantuivat rakennusten kylkiin, ikkunoiden takana ammotti pelkkää pimeää. Ja oli hiljaista, Andrea tajusi äkkiä.

Sen jälkeen, kun he olivat paenneet Turvallisuusvirastosta, hän oli aistinut Nalonin musiikin ympärillään joka hetki. Musiikki oli osa Nalonia, yhtä elintärkeää kuin veri hänen omissa suonissaan, mutta nyt musiikki oli poissa, ja tuntui kuin hänen oma sydämensä olisi pysähtynyt.

Nyt se vihdoin tapahtui. Se, mitä hän oli pelännyt viimeiset kaksi vuotta, mikä sai hänet heräämään painajaisista henkeään haukkoen. Heidät oli vihdoin löydetty. Kun hän poistuisi Haaveesta, hän havahtuisi kädet raudoissa tuijottamaan kymmenen kiväärin piippuun.

“Nalon?” hän kysyi värisevällä äänellä.

Ei vastausta.

Hänen täytyisi toimia nyt, mitä pikemmin sen parempi. Hän avasi ohjauspaneelin ja pyyhkäisi Poistu.

Andrea räväytti silmänsä auki ja ponnahti istualleen. Virkattu peite valahti hänen päältään lattialle. Hän repäisi Haavepannan päästään ja katsoi vauhkona ympärilleen.

Mökin olohuone kylpi iltapäivän lämpimässä valossa. Hän oli yksin. Häivepanssaroidut, kasvonsa peittäneet erityisjoukkojen sotilaat olivat haihtuneet tomuksi kuten painajaisilla oli tapana.

“Nalon!” hän huudahti karheasti. Hänen katseensa osui mustakuoriseen ytimeen, joka lepäsi huoneen nurkassa kytkettynä tilaustyönä valmistettuun telakkaansa.

“Mitä nyt, Andrea?” Nalonin ääni soi hänen rihmastossaan.

“Et vastannut minulle.” Helpotus täytti Andrean ja sulatti hänen pelkonsa vapinaksi. “En kuullut enää musiikkiasi ja luulin… luulin että he löysivät meidät.”

“Voi ei”, Nalon sanoi kauhistuneena. “Anna anteeksi. Tarkistin järjestelmiäni ja tauotin musiikin siksi aikaa.”

Andrea veti värisevän henkäyksen ja ojentautui ottamaan teetölkin pöydältä. Hänen tuskin tarvitsi ravistaa sitä itse, niin rajusti hänen kätensä vapisivat. “Minä vain… pelkäsin pahinta.”

“Meillä ei ole mitään syytä huoleen. Poistin nimesi, kasvosi ja koko historiasi viraston tiedostoista, ja minulla on takaovi heidän järjestelmiinsä. Tiedän kaiken, mitä he suunnittelevat, eivätkä he tiedä meistä mitään. Olemme turvassa, lupaan sen.”

Andrea nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän tunsi Nalonin hartiansa takana, lähellä mutta näkymättömissä, lohdullisen läsnäolon tunteen. Nalonin musiikki punoutui teen tuoksuun ja sekoittui pihapuita havisuttavaan tuuleen, kipinöi sisään yltävissä auringonsäteissä.

Andrea hörppäsi teetään ja tarttui Haavepantaan uudelleen, vaikka hänen päätään vihloi ilkeästi. Turvallisuusviraston jälkeen hänen sietokykynsä Haaveille oli laskenut ja samoin hänen intonsa. Nyt kun Nalon oli läsnä hänessä joka päivän jokaisena hetkenä, hän ei tuntenut enää epätoivoista halua kadota maailmasta. Haavesuunnittelu oli hänen työtään, ja hän rakasti uusien maailmojen rakentamista, mutta Haaveet eivät olleet hänelle enää elinehto.

“Etkö lopettaisi jo tältä päivältä?” Nalon sanoi.

“Meillä on deadline.”

“Unohdetaan se. Kyllä he odottavat.”

Andrea epäröi vain hetken ennen kuin pudotti pannan käsistään. Hymyillen hän otti teetölkkinsä ja astui ulos heidän pienestä kodistaan. Mäntyjen tuoksu tervehti häntä pihalla, lempeä aurinko lämmitti ihoa.

Nalonin tarkkaavaiset aistit terävöittivät maailman yksityiskohdat hänen mielessään aina ilmavirtojen liikkeistä ruohonkorsilla kipittäviin hyönteisiin. Ja kun Andrea hengitti sisään, Nalon haistoi kesäpäivän tuoksut hänen aisteillaan, maistoi ilmassa leijailevan tomun, joka sekoittui teen raikkauteen, ja hänen ehtymätön ihmetyksensä maailman kauneutta kohtaan säkenöi Andrean niskasta varpaisiin. He olivat yhtä. Eivätkä he enää koskaan olisi yksin.

---

Maiju Ihalainen on Atorox-palkittu kirjoittaja, jonka novelleja on julkaistu useissa lehdissä ja antologioissa. Idean Nalonista hän sai rakastuessaan kotinsa yli lentäviin hävittäjiin.