Tsaari Nikolai ja kultainen lohikäärme

Suvi Kauppila

tsaariNikolai5Muox2(ei tarvi attr)

Tsaari Nikolai II, Venäjän keisari, Puolanmaan kuningas ja Suomen suuriruhtinas, hankki lohikäärmeen Japanissa maailmanympärimatkallaan. Silloin hän oli vielä pelkkä kruununprinssi. Kaikki sattui mitä epätavallisimmissa olosuhteissa.

Nikolain olisi pitänyt viettää pääsiäissunnuntai Pamjat Azova -laivallaan hartaudenharjoituksille omistautuneena, joten japanilaiset isännät eivät järjestäneet päiväksi ohjelmaa. Kruununprinssi oli kuitenkin kärsimätön näkemään Nagasakin kaupungin. Hän oli merimatkan aikana lukenut ranskalaisen romaanin Madame Chrysanthème, ja japanilaisten geishojen eksotiikka kiehtoi häntä enemmän kuin pääsiäisenvietto. Ei häntä kukaan uskaltanut estääkään, joten Nikolai livahti seuralaisensa Kreikan kruununprinssi Georgin kanssa tutkimaan kaupunkia riksakyydillä.

Päiväkirjojen mukaan Nagasakin kaupungin puhtaus ja ihmisten ystävällisyys tekivät vaikutuksen tulevaan tsaariin. Geishojen lisäksi romaani herätti Nikolaissa toisenkin päähänpiston: väliaikaista vaimoa ei voisi viedä kotiin, joten hän halusi hankkia matkamuistoksi tatuoinnin kuten kirjan päähenkilö. Kenties japanilaiset saattajat, joita ei tietenkään käynyt karistaminen, tunsivat epätoivoa kruununprinssin vaatimusten vuoksi, mutta ei ollut heidän asiansa kyseenalaistaa valtiovieraan toiveita.

Tatuoija, jonka luokse Nikolai ohjattiin, asui hyvässä kaupunginosassa vanhassa talossa, joka oli rakennettu japanilaisen perinteen mukaan liukuovineen ja puupaneeleineen. Kumarteleva oppipoika toivotti heidät tervetulleeksi ja vaikutti ilahtuneelta, kun kruununprinssi muisti kysyä, pitäisikö hänen riisua kenkänsä.

Mestari Miyabe otti heidät vastaan työhuoneessaan. Pitkänomaista tilaa valaisevat lyhdyt heittivät nurkkiin varjoja, jotka näyttivät kaartavan selkäänsä kuin eläinhahmot. Vanhalla tatuoijalla oli rinnalle kiertyvät viikset ja pilkahtelevat silmät raskaiden kulmien alla. Hän oli pukeutunut laadukkaasta kankaasta valmistettuun kimonoon ja pussimaisiin housuihin kuten oli varmasti tehnyt koko elämänsä ajan. Täällä ei näkynyt merkkiäkään länsimaisesta muodista, joka oli alkanut saada jalansijaa saarella.

Mestari kumarsi vierailleen lyhyesti. Paikan vanhanaikainen romantiikka teki kruununprinssiin sellaisen vaikutuksen, ettei hän edes tajunnut pitää sitä epäkohteliaana. Hän ei myöskään tullut ajatelleeksi, ettei tatuoijamestarin luokse ollut tapana saapua tällä tavalla yllättäen yön langetessa. Mitäpä hän olisi moista ajatellutkaan, kun kaikki ovet aukenivat prinssille kuin taikaiskusta.

Mestari Miyabe ei puhunut venäjää, ranskaa tai muita sivistyneitä kieliä. Sen sijaan hän viittasi vieraansa istumaan lattialle matalan pöydän ääreen ja esitti prinssin japanilaisille seuralaisille joukon lyhyitä kysymyksiä. Sitten hän asetti pöydälle muutaman puupiirroksen ja katsoi Nikolaita tutkivasti.

Kruununprinssi Georgi tönäisi Nikolaita kylkeen – mitä ilmeisimmin häntä huvitti tapauksen vakava seremoniallisuus – mutta tuleva tsaari kurtisti hänelle kulmiaan. Kaikki kuvat esittivät siivekkäitä, kiemurtelevia lohikäärmeitä erilaisissa asennoissa. Yksi niistä sai hänet tuntemaan oudon nykäisyn sydänalassa. Tummalla musteella maalatut silmät tuijottivat häntä kuin kaksi harvinaista helmeä. Hän tajusi haluavansa sitä enemmän kuin illan juhlintaa tai kauniita geishoja. Hän osoitti keskimmäistä lohikäärmettä ja painoi sormensa sen otsalle.

”Tuo”, Nikolai sanoi. ”Tuo sen on oltava.”

Mitään puhumatta vanha tatuoija keräsi kaikki kuvat pöydältä ja ojensi ne oppipojalleen. Sitten hän odotti paikoillaan kuin patsas, kun oppilas toi hänen musteensa ja välineensä. Nikolai kääri oikean paidanhihansa ylös paljastaen kyynärvartensa ja antoi ohjata itsensä sopivaan asentoon. Mestari sanoi jotakin, jonka yksi oppaista käänsi:

”Kuva, jonka teidän armonne valitsi, tulee kestämään kauan.”

Tatuoinnin tekeminen kesti iltayhdeksästä aamuneljään. Prinssit viihdyttivät itseään juomalla sakea, jota he lähettivät palvelijansa hakemaan. Tanssityttöjä he eivät sentään kehdanneet kutsua paikalle. Sitä paitsi tatuoimisesta aiheutuva ärsyttävä kipu varasti Nikolain ajatukset. Tuntien vieriessä hän tunsi niskahiustensa kastuvan hiestä. Mestari Miyabe työskenteli kumartuneena ilman taukoja, eikä kruununprinssikään voinut sellaista pyytää – eihän hän voinut osoittautua huonommaksi kuin vanha mies! Kun mestari oli saanut valmiiksi lohikäärmeen pitkän ruumiin ja eteni sen eturaajoihin, prinssistä tuntui siltä kuin kynsikäs jalka olisi tarttunut hänen niskaansa. Hän sulki silmänsä tiukasti. Kun hän avasi ne, hänestä näytti hetken siltä kuin pullossa kelluva muste olisi läikehtinyt kultaisena. Täplät heittivät hohdettaan tatuoijan kasvoille. Harhakuva katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt. Kruununprinssi pudisti päätään turhautuneena heikkoudestaan ja kulautti lopun sakensa yhdellä kulauksella.

Aamulla prinssit saapuivat takaisin laivalleen sen näköisinä, etteivät tosiaankaan olleet viettäneet yötään rukoillen. Nikolain siteen peittämää oikeaa käsivartta jomotti. Hänestä tuntui oudosti siltä kuin lohikäärmeen silmät olisi sidottu. Hyvä niin, hän ajatteli väkijuoman vielä kiertäessä hänen suonissaan. Sehän ei vielä tiedä päätyvänsä uuteen maahan.

*

Valtiovierailu sai järkyttävän lopun. Matkalla Kioton ja Ōtsun välillä tuleva tsaari yritettiin murhata. Riksakulkue eteni pitkin kapeita katuja, joita reunustivat hilpeät väkijoukot. Monet japanilaiseen tyyliin pukeutuneet naiset jäljittelivät länsimaista hiusmuotia, ja siellä täällä näkyi lierihattuja ja eurooppalaisia hepeneitä. Värikkäässä tungoksessa kaikille ei edes selvinnyt heti, että jotain eriskummallista oli tapahtumassa.

Nikolai tunsi äkkiä polttavaa kipua otsassaan. Japanilainen poliisimies sivalsi riksassa istuvaa kruununprinssiä perinteisellä miekallaan niin, että hänen hattunsa lieri silpoutui. Seurasi sekava metakka, jossa Nikolai pakeni hyökkääjää verta vuotaen ja prinssi Georgi torjui toisen iskun lyömällä miestä kävelykepillään. Riksankuljettaja ja muu saattue saivat lopulta hyökkääjän taltutettua.

Japanilaiset olivat tapauksesta vähintään yhtä tolaltaan kuin kruununprinssi seurueineen. Hyökkääjä saatiin kiinni elävänä, mutta väkivaltaisen purkauksen syyt jäivät epäselviksi. Kruununprinssi ei ollut osoittanut tarpeellista kunnioitusta paikallisia tapoja kohtaan, se miehestä saatiin irti, mutta kyseessä oli mitä ilmeisimmin hulluudenpuuskassa tehty teko. Vuolaista valtiollisista anteeksipyynnöistä huolimatta Nikolai suhtautui murhayrityksen jälkeen saarivaltakuntaan epäilyksellä. Tatuointi oli kuitenkin jo neulattu hänen ihoonsa musteella, jota ei voinut pestä pois kuin tanssijatyttöjen huomionosoituksia.

Lohikäärme lähti Nikolain mukana Venäjälle. Se oli tumma ja hiljainen varjo hänen kyynärvarrellaan. Valokuvat olivat jo jonkin aikaa sitten alkaneet korvata muotokuvia. Voi olla, että vanhanaikaiset muotokuvat olisivat olleet tälle tsaarille armollisempia. Valokuvista katsoo hienopiirteinen, kaunis mies, jolla on moitteettomasti leikatut viikset. Nikolai olisi ennemmin tullut kuvatuksi vahvana esikuvana, murtumattomana kalliona, jota hänen maansa kaipasi epävakaina aikoina. Ehkä hän siksi uskoi nuorena tarvitsevansa lohikäärmettä. Joissain kuvissa taruolento näkyykin lepäävän hänen kädellään epäselvänä muotona, kuin piilossa.

Kolmetoista vuotta matkan jälkeen, kun Nikolaista oli tullut valtakunnan hallitsija, hän ryhtyi sotaan Japania vastaan. Sota maan kanssa, jolla oli lohikäärmeitä annettavaksi asti, osoittautui huonoksi ajatukseksi. Eihän siitä mitään tullut, ja hovissa heräsi epäilys, mahtaisiko tästä sotasankaristakaan. Sanottiin, että Nikolai ei ollut vahva hallitsija, ei kuten isänsä, joka oli ollut väkevä kuin karhu ja pystyi rusentamaan kolikon nyrkissään.

Kaikki ei ollut hyvin Venäjänmaalla, kaukana siitä. Kuka tietää, mistä se lopulta johtui – ajasta, kohtalosta, huonosta hallinnosta. Tsaarin hallituskausi alkoi onnettomien ennusmerkkien alla, kun kruunajaisjuhlassa suuri joukko ihmisiä musertui kuoliaaksi tungoksessa kuin ruplan kolikot.

*

Lohikäärme oli vihainen, kun se oli viety pois lauhasta maastaan kylmään pohjoiseen, jossa sen kotisaarta ei arvostettu. Ei sen voimia kukaan tuntenut tai niitä epäillyt. Se piileskeli tsaarin paidanhihan alla, katseli ja kuunteli, eikä pitänyt näkemästään. Lohikäärmettä ei noin vain revitä juuriltaan ja viedä suojelemaan vierasta valtakuntaa. Mahtoikohan se koskaan suoda Nikolaille rohkeutta tai päättäväisyyttä? Onnea hänelle sentään annettiin rakastetun vaimon ja lapsien muodossa, vaikka tämäkin myöhemmin laskettiin hänelle viaksi.

Tsaarin nuorin tytär ihaili usein tatuointia, kyseli isältään tämän matkoista ja kosketti mustetta ohuilla tytönsormillaan. Silloin lohikäärme tunsi taas lämmön ja venytteli solakkaa ruumistaan. Tyttö puhui omasta grand touristaan silmät loistaen, samanlaisesta maailmanympärimatkasta kuin prinssit olivat tehneet. Hänen isänsä ei vielä hennonut kertoa, ettei prinsessan sopinut seikkailla satamakortteleissa edes keisarillisen saattueen kanssa. Lopulta hän aina työnsi lempeästi Anastasian sormet syrjään.

Jos tsaari Nikolain hallinto alkoi pahaenteisesti, niin murheellisten tähtien alla se myös päättyi. Maailma käännähti akselillaan. Ehkä uudistusmielisempi hallitsija olisi voinut pysäyttää sen. Ken tietää. Muutos tuoksui ilmassa ruudinkatkuna ja vallankumouksellisina iskulauseina. Mikä Romanovien syytä olikin, he jäivät jonkin paljon itseään suuremman jalkoihin. Venäjän viimeinen tsaariperhe muistetaan kuolemastaan eikä elämästään.

Mutta lohikäärmeet eivät unohda mitään. Se on syytä muistaa.

Kun yhteislaukaus, jonka olisi pitänyt kaataa koko tsaariperhe kajahti, seisomaan jäivät isä ja nuorin tytär. He tuijottivat ruudin mustuttamin kasvoin kultaista kehrää, joka alkoi kiertyä auki kellarin keskustassa.

”Olemmeko me menossa Taivaaseen?” tyttö kysyi, mutta isä oli vaiti, sillä hänen perheenjäsentensä ruumiit lojuivat pitkin kellaria kuin rikkinäiset nuket. Vesi valui hänen silmistään likaisina vanoina.

”Kyllä”, sanoi lohikäärmeen ääni. ”Me menemme taivaalliseen valtakuntaan auringon asuinsijoille.” Ne olivat ainoat sanat, jotka se koskaan puhui.

Kultainen tuuli sokaisi aseistetut vartijat. He hieroivat turhaan silmiään, kun surun murtama mies ja pieni tyttö livahtivat heidän ohitseen ja aloittivat pitkän matkansa kultaisen tuulenhengen saattelemina.

*

Kun Nikolai ajeli viiksensä, kukaan ei tunnistanut häntä, vaikka hän olikin suurikokoinen gaijin Nagasakin ihmismeressä. Hän olisi voinut pyytää valtiollista turvapaikkaa lukuisista Euroopan maista, jotka olisivat olleet vähemmän outoja. Mutta hän ei halunnut tulla tunnetuksi ja astua uudestaan näyttämölle, jolta hänet oli sysätty syrjään. Hän ei koskaan päässyt irti surustaan, joka kouristui hänen sydämensä ympärille kuin lohikäärmeen kynnet. Tatuointi hänen käsivarrellaan haalistui ja hävisi.

Prinsessa Anastasia oppi japanin kielen täydellisesti ja toimi tulkkina ja kirjurina satamaan saapuville laivoille. Hän meni aikanaan naimisiin upseerin kanssa, joka oli pitkiä aikoja merellä. Se sopi hänelle hyvin. Hänellä oli kaunis käsiala, jolla hän allekirjoitti papereita miehensä nimissä. Anastasialla ei onnekseen ollut mitään syytä käyttää lyhyitä hihoja kuin työläisnainen, joten kukaan ei huomannut kullankarvaista lohikäärmeen siluettia hänen käsivarrellaan. Se oli ilmestynyt siihen hienoisen poltteen saattelemana sillä hetkellä, kun he olivat astuneet laivasta Japanin kamaralle.

Jos Anastasialta olisi kysytty, hän olisi sanonut olevansa riittävän onnellinen. Sumeba miyako. Koti on siellä, minne sen tekee.

Mikäli epäilette tätä tarinaa, tsaarin englantilaisten sukulaisten kirjeenvaihdosta löytyy puuttuvia kirjeitä, jotka on osoitettu Nickylle ja lähetetty kuriirien matkassa virallisen postin ulkopuolella tuntemattomaan kohteeseen. Niitä ei ole saatu takaisin. Kukaan ei tiedä, vastattiinko kirjeisiin aikanaan.

Ehkä vastauksena oli vain kultainen tuulenpyörre ikkunoiden ulkopuolella.

 

_____

Suvi Kauppila on turkulainen kirjoittaja, joka pitää vaihtoehtohistoriasta, hävyttömästä intertekstuaalisuudesta ja teestä. Hänen kirja-avautumisiaan voi lukea Paperiaaveet-blogista.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: