Mirjami Sirén
Laiskat pilvet sylkivät Piun niskaan. Sade muuttui pikkuhiljaa rännäksi, ja Piu veti nuttunsa kaulusta tiukemmaksi ja hattuaan syvemmälle. Kartanon terävä katto näkyi jo puiden takana, ja hän kiristi tahtiaan. Lyhyet jalat läpsyttivät lätäköitä, ja jokaisella askeleella lehahti hiekkainen ja havuinen tuoksu.
Hän saapui pihaan huohottaen. Puutarhan keskellä oli pieni koristeellinen katos, jonka kauniit pylväät oli veistetty – hänen piti astua hiukan lähemmäs ja levittää sieraimiaan – männystä. Piu juoksi katoksen alle, ravisteli räntää yltään ja puristi pitkän harmaan lettinsä kuivaksi. Hän kokeili povitaskuaan ja löysi kyyn suomuilla reunustetun taskupeilinsä. Pyöreät kasvot punoittivat kylmästä, ja kokonaisuutena hän muistutti hyvin paljon uitettua päästäistä. Sille ei voinut nyt kuitenkaan mitään.
Hän tuijotti itseään silmiin ja yritti mielensä voimalla sytyttää niihin kipinöitä. Päässä soi vanha sanonta: ”Valoisat silmät, lumovoima varmin”.
Hän oli pudottaa peilin, kun aivan läheltä kuului siipien kahinaa. Katoksen viereen laskeutui kaksi ylvästä lintua. Suuri korppi käänteli hienostuneena päätään, ja haukka asetteli siipiään. Niiden selästä pudottautui kaksi ratsastajaa, tonttuja hekin. Nainen, jonka paksu ruskea letti ulottui melkein maahan asti, silitteli korpin kiiltäviä höyheniä ja antoi sille kädestään jotakin. Haukan selästä oli laskeutunut nuori parraton mies. He tuoksuivat vahvasti kirsikoille ja jokivedelle.
Rantamaan väkeä.
Piu kirosi hiljaa. Hänen mahdollisuutensa olivat juuri hajonneet pieniksi puunsäpäleiksi. Hän survaisi peilin taskuunsa. Pitäisikö kääntyä ja painua takaisin kotiin? Räntä oli kastellut nutun ja hameen ja töppösetkin läpimäräksi niin että hytisytti. Kartanossa saisi sentään hetken lämmitellä, ehkä siellä saisi jotain syötävääkin ennen pitkää paluumatkaa.
Rantamaalaiset olivat sitoneet lintunsa mustiin lamppupylväisiin ja marssivat jo kohti kartanon suurta ovea. Piu sipaisi vielä lettiään ja ampaisi sitten heidän peräänsä. Hän yritti kipittää huomaamatta heidän taakseen, mutta lätäköiden läiske sai kaksikon kääntämään päänsä.
Nyt kun Piu haistoi heidät läheltä, hänen arvelunsa saivat vahvistuksen. Viimeistään kun nainen sanoi: ”Iltapäivää”, Piu aisti hengityksestä pihkahillon makean hajun. Hilloon ei ollut varaa kuin rantamaalaisilla. Elleivät ne sitten olleet jostain vielä kauempaa.
Piu nyökkäsi naiselle ja yritti kiiruhtaa kaksikon ohi. Heillä oli kuitenkin pidemmät jalat kuin hänellä, ja jo pelkkä heidän tahdissaan pysyminen vaati ponnisteluja.
”Oletko tulossa kartanoon?” mies kysyi. Hänellä oli pehmeä ääni, nuori mutta vahva. Miehen katse oli ystävällinen, mutta silti Piu tunsi kutistuvansa kuivahtaneeksi puolukaksi kaksikon edessä. Hän nyökkäsi miehelle. Suutaan hän ei aikonut avata, jos ei ollut ihan pakko. Jo hänen ulkomuotonsa toki kertoi, että hän oli Syvän Ahon väkeä, mutta hengityksen hajun perusteella he saisivat tietää liikaa.
Hetken hän harkitsi tuoksulumouksen käyttämistä. Ei kannattanut kuitenkaan tuhlata voimiaan. Niitä tarvittaisiin pian.
”Tulitko jalan?” nainen kysyi ja hymyili. Silmissä oli pilkettä. Pahus.
Piu nyökkäsi jälleen.
Nainen ja mies vilkaisivat toisiaan. Aivan kuin lettipää olisi kohottanut kulmakarvojaan hiukan. Piu kuuli kaksikon hengityksestä ylimielisyyden ja vahingonilon. Ärhäkkä liekki korvensi hänen sisuksiaan. Hän näyttäisi noille.
Kartanon ovi oli koristeltu koukeroisilla kuvioilla. Valtava kolkutin oli hirven pään muotoinen, ja sen metallinen tuoksu vartioi oven edustaa. Ruskealettinen oli jo tarttumassa kolkuttimeen, kun ovi avautui.
”Tervetuloa! Olette varmaankin tulossa koettajaisiin?” punaiselta omenalta tuoksuva pitkäpartainen tonttu sanoi.
”Kyllä”, rantamaalaiset vastasivat, ja Piu nyökkäsi. Hänen täytyi nousta varpailleen, jotta näkyisi kaksikon takaa.
”Olkaa hyvät ja käykää peremmälle. Olen kartanon hovimestari, Harto.”
Piu kiiruhti hovimestarin ja rantamaalaisten perässä kartanon suureen aulaan. Tila oli valaistu upeilla kurkottavia käsiä muistuttavilla lampuilla. Lattia oli kiiltävää harmaata kiveä ja seinät tummaa puuta. Aulassa sekoittuivat sadat tuoksut, mutta Piu erotti vain saarnin, maljakoissa olevat ruusut, koivuhaloista syntyneen savun sekä lattiankiillotusaineen. Hän pysähtyi hetkeksi ja sulki silmänsä yrittäen erottaa lisää tuoksuja. Se ei onnistunut. Rintaan levisi puristava tunne, ja hänen aiemmat epäilynsä tunkeutuivat mieleen.
Hän avasi silmänsä ja hätääntyi – hovimestari ja rantamaalaiset olivat jo kadonneet aulasta. Piu seurasi märkiä jalanjälkiä kaarimaiselle oviaukolle.
”Siinähän te olette”, hovimestari sanoi, kun Piu pääsi oviaukolle. ”Kerroin juuri näille kahdelle, että voitte odottaa tässä huoneessa. Pian saapuu luultavasti lisää hakijoita. Takkatuli toivottavasti lämmittää, ja voitte vapaasti nauttia teetä ja keksejä. Teidät kutsutaan yksitellen koettajaishuoneeseen.”
Hovimestari poistui, ja Piu katsoi ahnaana sivupöydällä olevaa keksilautasta ja hopeaista teekannua. Leuat löivät loukkua kuitenkin edelleen, joten hän siirtyi takan ääreen lämmittelemään ja kuivattelemaan.
”Sinulla taisi olla pitkä matka”, miespuolinen rantamaalainen sanoi. Hänkin seisoi takan ääressä käsiään lämmitellen. Miksi noiden piti väkisin vääntää keskustelua, Piu ajatteli ja tyytyi taas nyökkäämään. Kohta hänen niskansa katkeaisi kaikesta tästä nyökkäilystä.
”Nyt talvella tuntuu olevan koettajaisia aika vähän täälläpäin”, mies jatkoi. ”Hankalia aikoja.”
Piun teki mieli tuhahtaa, mutta hän sai hillittyä itsensä ja ojensi jäykkiä sormiaan lämpöä kohti. Mitä rantamaalaiset oikein tiesivät hankalista ajoista?
”Pitää olla kai valmis kulkemaan kauas”, nainen sanoi. Hän oli hakenut kupillisen teetä, ja ihana yrttinen tuoksu kutitteli Piun nenää.
Hyvähän se on kulkea, kun on lintu.
Huoneeseen saapui lisää märkiä matkustajia, lisää hakijoita. Ensin kolme, sitten viisi, kohta huone oli jo täynnä väkeä. Piu puri rohtunutta huultaan.
Jos tästä reissusta ei mitään muuta saisi, niin ainakin teetä ja keksejä. Hän lähti kauniisti katettua teepöytää kohti vesi kielellä, kun huoneen toisessa päässä olevat tammiset kaksoisovet aukesivat.
”Önkö täällä Piy… siis Piiy… Anteeksi, Piyy?” kysyi arvokkaan näköinen kartanontonttu, joka seisoi ovensuussa paperilappu kädessään. Miehen raidallinen takki oli vatsan kohdalta kireä, ja tämän kasvoja kehystivät pitkä musta parta ja paksut kulmakarvat.
Piu katsoi hämillään rantamaalaisia ja sitten mahakasta tonttua. Ilmeisesti tämä tarkoitti häntä.
”Se on Piu. Täällä olen”, hän sanoi kättään nostaen.
”Piy? Nö, öle hyvä”, kartanontonttu sanoi ja viittoili Piuta tulemaan perässään. Piu nousi ja hengitti syvään. Totuuden hetki. Taskussa kilisivät viimeiset roposet, ja mielessä välähti kotikolon tyhjänä ammottava ruoka-arkku. Ajatus lähetti puistatuksen selkärankaan. Hän kipitti kaksoisovien luokse ja astui miehen jälkeen sisään. Ovet sulkeutuivat heidän perässään itsestään.
Huoneessa haisi tupakalle, sametille, pölylle ja… Piu pinnisteli… Toffeelle? Kartanontonttu lyllersi suureen nojatuoliin ja osoitti Piulle toista, pienempää tuolia. Piu istahti ja vilkuili samalla ympärilleen. Suuri huone oli tummin värein sisustettu. Seinillä oli yrmeiden tonttujen muotokuvia, ja kirjahyllyt olivat täynnä pölyyntyneitä opuksia.
Kartanontonttu lueskeli kulmat kurtussa paperia, jonka Piu tunnisti omaksi hakemuksekseen: paperin kulmassa oli tumma tahra, jonka oli saanut aikaan hänen oma mustikkainen peukalonsa. Mies oli pitkään hiljaa, ja Piun vatsassa tuntui, kuin metsähiiren poikanen olisi juossut siellä ympyrää. Hän tarkkaili tonttua, pinnisteli joka solullaan yrittäen kuulla tämän tunnetilan. Hengityksessä oli kärttyisyyttä, väsymystä ja kiirettä.
Nyt oli valinnan aika. Tupakka vai toffee? Kumpi oli äijän suosikki?
Vaisto sanoi Piulle, että tupakka oli tärkeämpi. Hän päätti luottaa intuitioonsa, sulki hetkeksi silmänsä ja keskittyi tupakan tuoksuun. Oikean käden sormet harallaan hän lausui loitsun mielessään. Tuoksu vahvistui, mutta ei tarpeeksi. Hän yritti uudestaan.
”Nö, kerröpas jötain itsestäsi”, kartanontonttu sanoi ja hieroi toista ohimoaan. Piu avasi silmänsä ja kuunteli miehen hengitystä: kärttyisyys ei selvästikään ollut hälvennyt.
”Niin. Minun nimeni on siis Piu ja – ”
”Pelkkä Piy? Ei sykynimeä?”
”Niin, Piu.”
”Piyy, aivan. Jatka, töki.”
Piu puristi kätensä nyrkkiin, mutta keskittyi edelleen tupakantuoksuun ja jatkoi:
”Minulla on paljon kokemusta parannusalalta. Kaikkein pisimpään olen toiminut haavanhoitajana, mutta –”
”Sinulla ön ikääkin jö aika paljön”, kartanontonttu sanoi. ”Sataviisikymmentäkölme vyötta?”
”Niin. Ikä on tuonut paljon kokemusta, ja olen oppinut monilta eri –”
”Ölet leski?”
”Joo”, Piu sanoi pinnistäen ja keskitti joka solunsa tupakkaan. Hän katsoi miestä, yritti nähdä ja kuulla, muuttuiko tämän tunnetila yhtään. Kärttyisyys laski ehkä hiukan, mutta Piu aisti edelleen kiireen.
”Ja lapset övat lähteneet pesästä?” partasuu sanoi ja raapi vatsaansa.
”Ei ole.”
”Eivät öle lähteneet pesästä?”
”Ei kun ei ole lapsia.”
”Jaa”, mies sanoi. Nyt Piu kuuli ihmetyksen, suoranaisen epäluulon. ”Yseimmilla parantajilla, varsinkin naispyölisilla, ön vahva höivavietti. Paljön lapsia.”
Piun sisällä roihahti taas kirvelevä liekki, ja se herpaannutti keskittymisen. Pölyn haju valtasi alaa, ja kartanontontun kulmat kurtistuivat kurtistumistaan. Piu yritti jälleen keskittyä tupakkaan, mutta se ei enää onnistunut. Tunkkainen ja harmaa haju levisi ja levisi.
”Kiitöksia tästä. Ilmöitan valinnasta ensi viikön perjantaihin mennessä”, mies sanoi katsomatta Piuta, eikä noussut tuoliltaan.
Piu yritti hädissään vielä kokeilla, tepsisikö toffee paremmin. Hän levitti molempien käsiensä sormet ja kutsui toffeen makeaa tuoksua. Se vahvistui, ja kartanontonttu nosti katseensa. Tämän hengitys huokui kuitenkin välinpitämättömyyttä, eikä Piu kyennyt jatkamaan.
”Näkemiin”, mies sanoi.
Piu poistui vastaamatta ja päätti vielä pieraista ovensuussa. Hän oli kuulevinaan takaansa kauhistuneen henkäyksen. Hän juoksi hakijoita täynnä olevan salin läpi vilkaisematta ketään.
Kotimatka oli sään puolesta yhtä kurja kuin tulomatkakin, mutta kaiken lisäksi ilta hämärtyi jo. Piu potki räntäistä maata, kiviä ja käpyjä ja huusi ääneen. Hän kiristi tahtiaan ja ampaisi juoksuun niin että loska lensi. Maisema vilisi silmissä, jalat kiisivät eteenpäin. Samassa jalka tarttui johonkin, ja hän lensi naamalleen loskaan.
Piu löi kädellään lätäkköä ja huusi maata vasten niin, että suu täyttyi mudalla. Hänen oli käännyttävä kakoen selälleen ja antaa rännän sataa kasvoilleen. Hän sulki silmänsä, yski ja yritti rauhoittaa hengityksensä.
Hajut. Multa… kuusenhavu… koivunkuori… rahkasammal. Hän yritti kaikin voimin keskittyä, mutta nuo olivat ainoat tuoksut, jotka hän pystyi erottamaan. Tasan neljä. Vaikka hän kuinka yritti, muita ei löytynyt. Hän näki ja tiesi, että lähellä oli mustikan- ja puolukanvarpuja, jäkälää, käpyjä, suopursuja, jäniksenpapanoita, hiekkaa, märkiä männynhavuja, hirven virtsaa, liukkaita kiviä, vaikka mitä muuta, ja hajuja oli satoja, ellei tuhansia. Silti nuo neljä olivat ainoat, jotka hän erotti.
Piu könysi polvilleen ja otti lähellä olevasta kannosta tukea. Jalkojen nivelet olivat jäykistyneet, ja joka paikkaa kolotti. Kotiin oli vielä monen tunnin kävely. Kuinka ihmeessä hän jaksaisi?
Ei auttanut kuin siirtää jalka toisen eteen, sitten taas toinen, sitten taas toinen. Yksi askel kerrallaan. Joka askeleella matka tuntui pidentyvän, ja epätoivo paisui Piun mielessä kuin taikina.
Rasahdus. Piu pysähtyi ja kuunteli. Toinen rasahdus. Hän levitti sieraimensa. Kun hän pinnisteli, hän tunnisti hajun: lähellä oli jänis.
Hän keskittyi kaikin voimin vahvimpaan hajuun, jonka erotti ja josta tiesi jänisten pitävän. Koivunkuori. Hän levitti taas sormensa ja lausui loitsun. Tuoksu vahvistui ja vahvistui. Rasahdukset tiivistyivät, ja lopulta männyn takaa loikkasi pienikokoinen metsäjänis.
Piu ojensi kätensä, ja jänis tuli varovaisin loikkauksin hänen luokseen.
”Iltaa”, Piu sanoi.
Jänis katseli häntä hetken päätään käännellen. Se silmäili häntä kummallakin silmällään vuorotellen.
”Iltaa”, se sitten sanoi.
”Anteeksi, että vaivaan, mutta minun pitäisi päästä kotiin. Syvään Ahoon. Olisiko sinun mitenkään mahdollista auttaa?”
”Syvään Ahoon?” jänis kysyi ja kavahti. ”Tarvitsetko reittiohjeet?”
”Ei, vaan kyydin.”
Jänis kallisti päätään, ja Piu kuuli sen hengityksessä pelon.
Piu levitti taas huomaamattomasti sormensa ja lausui äänettömän tuoksulumouksen. Hän tarkkaili jänistä ja yritti kuunnella, muuttuiko sen tunnetila yhtään, mutta juuri sillä hetkellä kova tuulenpuuska oli heittää hänet kumoon. Lumous jäi kesken, ja Piu manasi hiljaa.
Kun hän saavutti tasapainonsa, hän valmistautui lausumaan lumouksen uudestaan. Silloin jänis kuitenkin sanoi:
”Eiköhän se käy.”
Piu hymyili ja astui lähemmäksi. Ehkä lumous oli kuitenkin tehonnut, hän ei ollut menettänyt kaikkia voimiaan! Tieto lämmitti synkkää ja kylmää mieltä hiukan. Jänis laskeutui mahalleen, niin että Piu pääsi kiipeämään sen selkään. Se pinkaisi juoksuun, ja Piun kädet lipsuivat, kun hän piteli turkista kiinni kaikin voimin.
Matka sujui ainakin neljä kertaa nopeammin kuin jalan. Kun he tulivat Syvään Ahoon, taivas oli silti pimentynyt jo kokonaan. Jänis hidasti vauhtiaan ja tarkkaili ympäristöä selvästi jännittyneenä.
”Voit jättää minut tähän”, Piu sanoi.
”Voin kyllä viedä sinut kotiin saakka”, jänis sanoi ääni täristen.
Piu hymyili, selitti jänikselle tarkemman paikan ja neuvoi tien. Jänis kulki varoen, päätään jatkuvasti käännellen, pysähdellen. Ketään ei tullut vastaan, kurja ilma oli pakottanut kaikki koloihinsa.
”Ei täällä tarvitse pelätä. Tiedän, että Syvällä Aholla on paha maine, mutta oikeastaan täällä on aika rauhallista”, Piu sanoi. ”Ainakin yleensä.”
”Ku- kuulin, että täällä on ollut ryöstöjä viime aikoina.”
”Niinkö? Aika kumma. Ei kenelläkään Syvän Ahon asukkaista ole mitään tarpeeksi arvokasta, että kannattaisi ryöstellä. Rantamaalla olisi paljon enemmän kähvellettävää.”
”Niin. Niin kai.”
Kotikolon ovella Piu tiputtautui jäniksen selästä.
”Tuhannet kiitokset. Mitä toivot maksuksi vaivastasi?”
”En tarvitse mitään”, jänis sanoi.
”Haluatko tulla sisään? On jo niin pimeää.”
”Parempi mennä kotiin yöksi”, jänis sopersi hiljaa.
”Olen parantaja. Jos sinulla on joskus vaivoja, niin tule käymään tai kutsu minut paikalle”, Piu sanoi.
Jänis nyökkäsi. Sen sieraimet väpättivät kiivaasti. Piu heilautti kättään, ja pitkäkorva loikki tiehensä.
Piu avasi kolon oven ja astui pimeään kotiinsa. Sisällä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin, ja hän sytytti takkatulen tärisevin käsin. Hän vaihtoi ylleen kuivat vaatteet ja keitti pajunlehtiteetä.
Nojatuolissa istuessa ja teetä hörppiessä sormet ja varpaat alkoivat pikkuhiljaa imeä lämpöä itseensä. Hytinä suli raskaaksi mutta lämpimäksi väsymykseksi, melkein tyyneydeksi. Piu päätti kokeilla taas hajuaistiaan. Kodin tutut tuoksut kuitenkin sekoittuivat toisiinsa, eikä Piu jaksanut väsymykseltään kunnolla keskittyä. Hän näki mielessään lihavan kartanontontun yrmeät kasvot ja kirosi itseään. Olisiko mies kuunnellut häntä pidempään, jos hän olisi kokeillut toffeentuoksua aikaisemmin?
Jompikumpi rantamaalaisista oli varmasti saanut työn. Ne olivat nuoria, haistoivat varmaan kymmeniä hajuja kerrallaan. Niillä oli vielä taipuisat sormet loitsuja varten. Ne hurmasivat kenet tahansa, liitelivät linnuillaan ympäri metsää ja valitsivat parhaat työt.
Piu oli kuullut, että hajuaistin heikkeneminen kuului vanhaan ikään. Viimeisten viikkojen aikana ympäristön hajut olivat kuitenkin vähentyneet yhtä nopeasti kuin syksyn värit olivat muuttuneet talven harmaudeksi. Hän ei ollut odottanut, että se tapahtuisi niin äkkiä.
Jos ei ollut hajuaistia, ei ollut kunnollista keinoa kommunikoida. Eikä varsinkaan mitään keinoa saada töitä. Oli mahdollista kuulla ja nähdä toisen tunnetila, mutta ei kykyä erottaa tärkeimpiä tuoksuja, joilla vaikuttaa toiseen.
Parantaja ei ollut kunnon parantaja ilman tarkkaa nenää.
Talvi teki tuloaan, eikä metsä enää tarjonnut syötävää. Varastot olivat viime viikkoina huvenneet lähes olemattomiin, aamulla hän oli saanut juuri ja juuri keitettyä kahvikupillisen viimeisistä puruista ja kaapinut mustikkahillopurkin pohjalta rippeet. Hän oli myynyt tai vaihtanut pois jokaisen vähänkin arvokkaan esineensä, eikä rahaa olisi mahdollista saada muuten kuin työtä tekemällä. Tai varastamalla. Siihen Piu ei vielä ollut ryhtynyt, vaikka se oli käynytkin hänellä mielessä.
Hän tiesi monia ikäisiään, jotka olivat jo vanhuusvapaalla. Vanhainturvaa sai kuitenkin vain, jos oli jälkeläisiä. Lapsettomilla ei kulunut rahaa lasten ruokkimiseen, joten heidän olisi pitänyt maksaa ylimääräisiä vanhuusvaramaksuja vanhainturvaa saadakseen.
Piulla ei ollut koskaan ollut varaa maksuihin.
Hän laski teekuppinsa pöydällä olevan suuremman kirjepinon päälle. Ne olivat kaikki kieltäviä vastauksia. Toinen pino oli hakemuksia, jotka olivat vielä lähettämättä.
Raskaaseen ja raukeaan kehoon roihahti yhtäkkiä raivo. Hän tarttui molempiin pinoihin ja alkoi repiä kirjeitä palasiksi. Hän repi ja repi ja repi, niin että valkoiset paperit muuttuivat lumihiutaleiksi, jotka lensivät ympäri kotikoloa. Kun kaikki kirjeet olivat palasina, Piu alkoi kerätä silppua ja viskoa sitä takkaan. Pienet palaset paloivat nopeasti, ja hän nauroi hurjana.
Hetken ajan hänen teki mieli sytyttää koko kolo palamaan. Miten ihanaa olisi katsoa kun koko hänen säälittävä, arvoton omaisuutensa palaisi poroksi ja muuttuisi tuhkaksi, joka leviäisi tuuleen eikä sitä kukaan lopulta enää huomaisi.
Hän seisoi pitkään takan edessä ja tunsi poltteen ihollaan, kasvoillaan, silmillään. Tuli alkoi hiipua. Piu noukki viimeisetkin paperinpalaset lattialta ja heitti ne hiillokseen. Niistä syttyi ohikiitäväksi hetkeksi kirkkaita keltaisia liekkejä, mutta melkein saman tien hiillos oli taas oranssi, hiipuva.
Piu ei saanut rantamaalaisia mielestään. Hän oli aiemmin taistellut kaikin voimin ajatusta vastaan, mutta antoi sen nyt tulla: ehkä ne olivat myös parempia parantajia kuin hän.
Märät vaatteet olivat mytyssä takan vieressä. Piu päätti nostaa ne kuivumaan. Peili kolahti lattialle nutun taskusta.
Hän nosti peilin ja katsoi taas itseään. Kosketti poskiaan, leukaansa ja suurta, melkein kelvotonta nenäänsä. Hän tuijotti ryppyjen reunustamia silmiään: ne olivat sameat. Mieleen tulivat jäniksen tummat, uteliaat silmät, joilla se oli päätään käännellen katsonut Piuta.
Jostain syystä jäniksen ajatteleminen rauhoitti häntä. Se lämmitti hänen rintaansa ja vatsaansa. Mitä enemmän hän keskittyi miettimään sen silmiä ja väpättävää nenää, sitä levollisemmaksi koko keho muuttui. Jokin tuossa eläimessä oli ollut erilaista kuin kenessäkään, jonka Piu oli pitkään aikaan kohdannut. Siihen Piu oli vielä pystynyt vaikuttamaan tuoksuloitsullaan.
Vai oliko?
Hän heitti takkaan lisää puita ja antoi roihun syttyä uudelleen. Hän veti nojatuolin lähemmäksi takkaa ja istahti. Hän keskitti ajatuksensa jänikseen, yritti lähettää sille lämpöä ja toivoi, että sitä ei pelottaisi liikaa matkalla kotiin.
Samalla hän teki päätöksen. Huomenna hän ei lähtisi koettajaisiin. Hän yrittäisi etsiä jäniksen. Kiittäisi.
Hän nosti teekupin huulilleen, ja lämmin juoma läikähti. Kyynel valui nenänvartta pitkin ja tipahti teehen.
Pajunlehtitee tuoksui tutulle.
_____
Mirjami Sirén on Kauniaisissa asuva suomen kielen ja kirjallisuuden opettaja. Hän on opettanut sanataidetta ja luovaa kirjoittamista ja kirjoittaa itse pääasiassa spekulatiivista fiktiota. Mirjamia inspiroivat luonto ja musiikki, ja perhesuhteet ovat usein tärkeässä osassa hänen tarinoissaan. Keväällä 2021 Mirjami sijoittui toiselle sijalle Aito Median ja Storytelin AitoStory-kirjoituskilpailussa nuortenromaanikäsikirjoituksellaan Kaupunki ilman koteja.
Varjorikko 