Täydellisiä ihmisiä

Marras Sinikarhu

Jos maailmassa oli jotain täydellistä, se oli täsmällisesti aikataulun mukaan muottien sisällä kasvavien vauvojen rivit kasvatushuoneen lasikaton alla. Vauvat olivat herkässä vaiheessa, jossa ne näyttivät lähinnä helmeilevältä nesteeltä, mutta Tuikki tiesi niistä kasvavan kauniita, täydellisiä ihmisiä posliini-ihoineen, platinaisine hiuksineen ja sinisine silmineen; virheettömän genotyypin luomuksia, joiden ajattelu sai hänen hymyilemään, vaikka hän tiesi kohta tapahtuvan jotain. Se myllersi häntä sisältä kuin raivausrobotti.

Katonrajassa olevan kellon sekuntiviisarin raksahtaessa puoli kahteen hän ojensi kätensä aurinkosuojan sulkevaan painikkeeseen. Sormi törmäsi karkeaan betoniseinään. Kipu raapi kynsillään Tuikin sormea. Tuikki värähti ja vetäisi kätensä takaisin. Hän hieraisi sormeaan ja katseli painiketta. Se oli edelleen siinä kohtaa, missä se oli aina ollut. Hän raapaisi kaulassaan ihon alla olevaa bionista laitetta, johon integroitu mikrosiru oli lähettänyt yksittäisen vihlaisun pitkin hänen orvaskettään. Sen jälkeen kun isät olivat kukistuneet, sen toiminta oli ollut epävakaata, mutta nyt se oli toiminut taas niin kuin sen piti.

Tuikki painoi vihreää nappulaa, tällä kertaa päästämättä sitä silmistään. Aurinkosuoja sulkeutui muuttaen lohduttavan oranssi valon kattovalojen kelmeään valkoiseen. Valokylpy oli ollut muutaman kymmenen sekuntia pidempi kuin oli optimia vauvojen kehitysvaiheelle. Se oli virhe. Ei kovin suuri, ei mitään joka aiheuttaisi laatuvirheitä, mutta paino Tuikin rintakehässä ei jättänyt häntä rauhaan. Kaikista päivistä juuri tänään hän ei toiminut niin kuin kunnollinen, täsmällinen kansalainen. Mitä hän oli, jos hän ei ollut täydellinen?

Tuikki tutkaili tuhansia ihmisten alkuja ennen kuin antoi katseensa painua maahan. Johdon pystyi juuri ja juuri huomaamaan optimoidun bakteerikannan tarjoavan multakerroksen alta, jos katsoi oikein tarkkaan. Hän seurasi sen kiemurtelua hoitotoimenpidepisteelleen ja ylös sen jalkaa.

Tuikki käveli toimenpidepisteelle ja napsautti radion päälle toivoen kuulevansa yhden Iseistä puhuvan rauhoittavia sanoja. Mutta miksi hän oli edes ajatellut sen olevan mahdollista? Tavallisen ohjelman sijaan kaksi heleä-äänistä juontajaa puhuivat Isien oikeudenkäynnistä. Tuikki kuunteli keskustelua syytöksistä ja ne saivat hänet levottomaksi. Äkkiä hänen kaulaansa viilsi. Kipu nousi ylös hänen selkärankaansa, ja samassa Tuikki näki kahtena. Ei, ei, syytösten täytyi olla perättömiä. Muutenhan koko Tuikin olemassaolo… hän olisi… ei täydellinen ihminen voi olla väärässä. Kaksoiskuvat ja kipu katosivat.

Ilmalukon paineistuslaite sihahti. Tuikki ei ollut kuullut tuota ääntä montaa kertaa elämänsä aikana, mutta tiesi sen tällä kertaa tarkoittavan vaaraa. He olivat tulossa. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kynsien puristuessa kipeästi kämmeniin. Tuikki asettui toimenpidepisteen eteen peittäen näkymän johdolle ilmalukolta. Hän hapuili painiketta pöydän reunan alla. Tällä kertaa hän ei saisi tehdä virheitä. Tämän täytyi mennä täydellisesti. Hänen täytyi olla täydellinen. Hänen täytyi!

Ilmalukon ovi kolahti seinään. Sisään astui kolme globulin tummiin suojapukuihin pukeutunutta sotilasta kantaen reisiensä asekoteloissa jotain, joka näytti plasma-aseelta. Kaikkien kasvoja peittivät kypärät, mutta Tuikin ei tarvinnut nähdä heitä tietääkseen heidän olevan kapinoitsijoiden tapaan yhtä monenkirjavia kuin Yursin maaperä. Heistä yksi käveli askeleen edellä muita ja painoi kypäränsä sivua muuttaakseen sen läpinäkyväksi, paljastaen todeksi Tuikin arvauksen, sillä vaikka sotilaan iho olikin vaalea, olivat hänen hiuksensa tummat. Suuri, vanhalta palovammalta näyttävä arpi kiristi hieman hänen kasvojensa vasenta puolta todistaen, että hän kromosomistonsa oli vaillinainen. Sotilas katsoi Tuikkia ja nyökkäsi tervehdykseksi.

“Kasvatettu ihminen T1_1kk, kutsumanimeltään Tuikki, T1-kasvatushuoneen hoitaja. Minä olen Thera Steele. Olemme saapuneet tiedustelemaan ja tarvittaessa neuvottelemaan tilanteesta koskien kasvatushuoneeiden alasajoa. Olette olleet vastaamatta Vapaan kasvatuksen viesteihin, jonka takia olemme saapuneet tiedustelemaan tilannetta. Oletteko saaneet yhteydenottopyytömme?” Sotilas lausui kaiken korostetun kaavamaisesti, mikä ilmeisesti huvitti häntä, sillä hän hymyili hiukan. Tuikki huomasi sotilaan peittäneen huultensa värin violetilla voiteella, mikä vihjasi huulista puuttuvan täyteläisyyttä ja väriä.

“Sain”, Tuikki vastasi yrittäen saada äänensä pysymään tasaisena. “Mutta tämä… tämä ei näytä neuvottelulta”. Hänestä tuntui kuin jokin karkea olisi tukkinut hänen kurkkunsa, tehden puhumisesta vaikeaa. Hän puri huultaan.

“Anteeksi?”

“Teitä on kolme, teillä on aseet. Minä… minulla…”, Tuikki takelteli. Täydelliset ihmiset eivät takeltele. Tai itke. Kyynelet puhdistivat hänen poskiaan paljastaen kuoren alta epätäydellisyyden, mädän joka oli ollut aina siellä vaikka hän oli aina yrittänyt parhaansa peittääkseen sen.

“Minulla on pommi”, hän sanoi ja astui pois työpöytänsä edestä paljastaen johdon, joka kulki sen jalkaa.

“Häipykää, jättäkää minut rauhaan, tai… tai….”

Violettihuulisen sotilaan käsi nousi peittämään hänen kasvojensa alaosan ja hänen silmänsä aukenivat pyöreiksi.

“Voi tässä on väärinkäsitys, ei meillä ole aseita, nämä ovat vaan meidän työkalujamme. Meillä on feromonilähettimet, joka voidaan kytkeä päälle jos kasvatettu ihminen vaikuttaa ahdistuneelta. Minä en ole sotilas vaan Vapaan kasvatuksen sosiaalityöntekijä.”

“Miksi teillä on sitten nuo suojapuvut ja kypärät?”

“Grashin säteilyn takia tietenkin.”

“Minkä?”

“Grash… olethan sinä kuullut siitä?”

“En”, Tuikki vastasi.

“Yursin Kansallisen Isänmaan armeijan aseen. Sen säteily on voimakasta täällä.”

“Eivät he kasvatushuoneiden lähellä aseita käyttäisi, se vahingoittaisi lapsia!”

“Niin he varmasti ovat antaneet ymmärtää. Vain heidän lapsensa ovat heille tärkeitä, ei minkään muun valtion lasten… äh, keskustellaan tästä myöhemmin. Kasvatushuone suojaa suurimmalta osalta säteilyä, mutta pienikin altistus voi aiheuttaa ennenaikaisen kuoleman myös kasvatetulle ihmiselle.”

Pitkä ihminen Theran toisella puolen keskeytti heidät: “Täällä ei ole pommia, nuo johdot eivät vie mihinkään muualle kuin mullan alle.” Hän napautti kypäräänsä kevyesti. “Käteviä nämä kypärät. Sähkövirran havainnointi on tarkoitettu enemmän elektroniikan parissa työskenteleville, mutta on siitä näemmä sosiaalipuolen ihmisillekin hyötyä.”

Tuikki ei tiennyt, miten hänen tulisi toimia tässä tilanteessa. Mikrosirussa oleva täydellisen ihmisen manuaali ei kertonut vastausta, eikä kukaan Iseistä ollut koskaan kertonut Kansallisen Isänmaan uutisissa, miten pitäisi toimia jos vastapuolen sosiaalityöntekijät tulisivat neuvottelemaan. Tuikki tiesi, että ohjeet sanoivat pommin rakennuksen ja räjäyttämisen olevan oikein, jos sotilaat tulisivat uhkaamaan Yursin kansallisen isänmaan omaisuutta tai kansalaisia. Mutta hän oli epäonnistunut siinäkin. Tarvikkeet pommin rakentamiseen olivat olleet esillä, mutta hän ei ollut saanut itseään yhdistämään viimeisiä johtoja. Hän ei ollut halunnut tappaa ketään, vaikka he olisivat virheellisiä ihmisiä. Hän oli uuden elämänvaalija, ei kuolemantuottaja. Hän vihasi ajatusta ottaa joltain pois jotain niin täydellistä kuin elämä, vaikka elävän geenit olisivat tuottaneet rujoja ihmisiä. Ainoa asia jota elämässään halusi oli täydessä ristiriidassa sen mitä hänen oli käsketty tehdä. Virhe oli ollut hänessä niin kauan kun hän muisti, ja häntä oli hävettänyt ainainen kipinöinti kaulalla. Onneksi kukaan ei ollut koskaan näkemässä kuinka usein hän joutui nostamaan kätensä kaulalleen helpotusta hakien.

Kuin hänen ajatuksena lukien hänen kaulansa mikrosiru kuumeni. Kipu viilsi hänen kaulaansa ja nousi kohti hänen päätään. Tuikin mieli täyttyi staattisesta kohinasta ja hän vajosi maahan. Hänen silmissään vilisi hetken vain mustavalkoisia pikseleitä, kohinaa joka tuntui liikkuvan pitkin hänen näköhermojaa kohti aivoja ja repivän sen kappaleiksi. Metallinen maku valui syljen mukana hänen suuhunsa.

“Te ette ymmärrä, tämä on kaikki mitä minulla on. Te haluatte viedä minulta ainoan asian joka minulla on. Se on kotini, työpaikkani, kaikkeni. Te ette voi ymmärtää…”

“Minä ymmärrän”, sanoi vielä hiljaa pysynyt sosiaalityöntekijä. Hän antoi kypäränsä muuttua läpinäkyväksi. Tuikki nosti katsettaan uuden äänen suuntaan. Kun Tuikki keskittyi ja hengitti hitaasti, staattinen häiriö hänen silmissään selkeni sen verran, että hän näki edessään kasvot. Vaalea iho ja hiukset, siniset silmät. Hänen omat kasvonsa.

“Olen kasvatettu ihminen A7_813kk, uudelta nimeltäni Alsike Fli, A7-kasvatushuoneen entinen hoitaja.

“Auta minua”, Tuikki kuiskasi. Ilmeisesti Alsike kuuli, sillä hän käveli Tuikin luokse, laskeutui polvilleen ja laski kätensä tämän olalle. Tuikki hätkähti kosketusta, sillä kukaan ei ollut koskaan koskenut häntä. Hän oli ollut niin nuori kun hänen kaulansa mikrosiru oli asennettu, ettei hän muistanut sitä. Toisen ihmisen kehon paino tuntui vieraalta, mutta ei kuitenkaan kauhealta. Pikemminkin se oli vastaus johonkin, mitä hän oli kaivannut koko elämänsä. Kuin hänen kromosominsa emäkset olisivat löytäneet vastinparinsa; täydelliseltä, samankaltaiselta mutta silti erilaiselta. Hän huokaisi ja painoi päänsä Alsiken olalle. Alsiken suojapuvun olka muuttui märäksi, mutta hän ei irrottanut otettaan Tuikista.

“Miten haluat, että autan sinua?” Alsike kysyi.

“Minä vain… haluan tietää mitä minun tulisi tehdä. Nyt kun isät ovat poissa. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä.”

“Sinä löydät paikkasi, katso minuakin, minä työskentelen sosiaalityöntekijänä.”

“Autathan?”

“Olen täällä juuri sinua varten”, Alsike sanoi ja silitti Tuikin selkää. Hänen kehonsa oli niin pehmeä ja äänensä täynnä jotain, mitä Tuikki ei tunnistanut. Hän ei tiennyt mitä muuta olisi voinut sanoa kuin kiitoksen.

Theran sanat Tuikin selän takaa tuntuivat rikkovan jotain, minkä hän ei olisi halunnut koskaan rikkoutuvan: “Sinä voit auttaa meitä kasvattamaan nämä lapset. Mutta sitä ennen sinulla on paljon opittavaa ja unohdettavaa. Jos myönnät ettei täydellisiä ihmisiä ole, ja kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, olet tervetullut liittymään meihin.”

“Se on vain tämä… laite.. kaulassani”, Tuikki vastasi, “se saa minun ajattelemaan…”

“Ei, se on myös sinun ajatuksissasi”, Thera sanoi ja jatkoi: “Sinun täytyy ottaa vastuu omasta kasvustasi, se on ensimmäinen askel. Isänmaan aivopesumikrosirun poisto poistaa vain fyysisen kivun joka iskee kun ajattelet tai teet jotain Yursin Isänmaan vastaista. Et voi vain repiä sitä pois ja olla toinen ihminen.”

“Minä…”

“Oletko valmis siihen?”

Tuikki mietti hetken ja nyökkäsi poski vasten Alsiken olkaa. Eihän hän ollut täydellinen ihminen, vaikka hänen olisi pitänyt. Miksi kukaan muukaan olisi? Tässä hetkessä Tuikki ei jaksanut välittänyt enää. Hän halusi vain olla toisen koskettamana, uppoutua Alsiken lämpöön ja pehmeyteen. Alsike nyökkäsi Theralle.

“Hyvä on. Me tästä sitten lähdemme, sinä olet osaavissa käsissä”, Thera sanoi. Tuikki huomasi kuinka Alsiken keho jännittyi hiukan kuullessaan sanat.

“Alsike, sinä pystyt siihen, sinä olet jo rikkonut muottisi. Tiedä mitä tehdä, et tarvitse sääntöjä ja ohjeita muilta siihen. Nyt voit auttaa jotakuta toista rikkomaan muotin.”

Thera ja toinen sosiaalityöntekijä poistuivat ilmalukkoon. Kun he olivat lähteneet, Alsike auttoi Tuikin pystyyn. Tuikin nenästä valui räkää, mutta hän ei enää itkenyt. Alsike ojensi hänelle nenäliinan. Tuikki niisti nenänsä ja kysyi takellellen: “Mistä… mistä me aloitamme?”

“Mistä sinä haluat aloittaa?” Alsike kysyi. Tuikki tiesi kaksi asiaa jotka hän halusi. Ensimmäinen oli vetää Alsikea vielä lähemmäksi eikä koskaan päästää irti. Toinen taas kauhistutti häntä. Hän ei kunnolla muistanut kuinka hänen kaulaansa oltiin operoitu kun hän oli ollut pieni, mutta muisti kivun ja kuinka pitkään se oli kestänyt.

“Minä haluaisin vain… päästä eroon tästä mikrosirusta, mutta sattuuko se?” Tuikki kysyi ja silitti Alsiken kaulaa, jota punertava arpi rumensi.

“Jos haluat sinut nukutetaan, ja et tunne yhtään mitään.”

“Sitten tehdään niin”, Tuikki sanoi ja hymyili.


Marras Sinikarhu on tamperelainen kirjoittaja, joka kirjoittaa pääasiassa spekulatiivista fiktiota. Täydellisiä ihmisiä -novelli syntyi hänen idealistaansa kirjoittamastaan muistiinpanosta “ihmiset kasvatetaan muotteihin kuin hedelmät (kuution muotoiset omenat jne.)” ja se on hänen ensimmäinen julkaistu novellinsa.

Website Built with WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: