Tarvas

Milka Liikala

Lammen pinta väreili kutsuvasti. Irina riisui vaatteensa ja solahti veteen. Viileä vesi virkisti välittömästi. Hän uiskenteli hetken rauhallisin pitkin vedoin ja nautti painottomuuden tunteesta. Hän kääntyi selälleen kellumaan ja katselemaan hämärtyvää iltataivasta. Vaaleanpunertavat pilvet loivat taivaalle pehmeitä kuvioita. Irina keskittyi veden kohinaan korvissa, ja tyhjensi mielensä kaikista ajatuksista. Siitä mitä oli menettänyt, eikä pystynyt unohtamaan.

Lampi oli taianomainen paikka. Linnut sirkuttivat lempeästi, eikä sinne kuulunut ainutkaan ihmisen aiheuttama ääni. Ei tien melua, ei musiikkia, ei mitään. Irinasta tuntui kuin paikka olisi irrallaan todellisuudesta, hänen oma henkilökohtainen taivaansa. Ensimmäisenä iltana lammella, ensimmäistä kertaa vuoteen, hän oli edes pienen hetken tuntenut rauhaa, eikä hänen sydämessään ammottava aukko ollut särkenyt.

Tutustuessaan uuteen lähiympäristöönsä Irina oli löytänyt metsästä lammen, ja parin viikon ajan hän oli käynyt siellä uimassa joka ilta. Matka lammelle kulki läpi vehreän sekametsän, ja metsittynyt polku oli jo leventynyt helppokulkuiseksi hänen käyttönsä jäljiltä. Mustikankukkien tuoksu muistutti lapsuuden huolettomista kesistä mummolassa, ajasta, jolloin hän ei vielä ollut edes tavannut Mikua. Irina nautti täysin siemauksin luonnon rauhasta. Aluksi Irina oli hyräillyt hiljaa matkalla lammelle, mutta nykyään lauloi koko matkan lammelle laulua, jota mummolla oli ollut tapana laulaa metsäseikkailuilla. Paitsi tänään Irina ei laulanut, sillä hänellä oli kurkku kipeä.

Irina kellui keskellä lampea, kun huomasi sivusilmällään jonkin liikahtavan metsänreunassa. Hän kääntyi katsomaan tarkemmin, mutta ei nähnyt mitään. Ainoa huomiota herättävä asia oli metsän reunassa törröttävä kaatuneen puun musta juurakko, jota Irina ei muistanut nähneensä aiemmin. Se muistutti etäisesti ihmistä, jolla oli sarvet.

Irina levitti jälleen kätensä sivuille nautiskellen ja jatkoi kellumista. Hän tuijotti taivasta, mutta ei pystynyt enää täysin rentoutumaan. Oli kuin joku tarkkailisi häntä. Ehkä muutama kierros lammen ympäri auttaisi rentoutumaan. Mutta silloin hän näki jälleen liikahduksen juurakon suunnalla. Oli kuin juurakko olisi ollut eri paikassa kuin aiemmin.  Juurakossa oli jotain kummallista – aivan kuin sillä olisi silmät. Irina puisti päätään. Veden viileys alkoi yhtäkkiä tuntua epämiellyttävältä, ja hän lähti uimaan rantaa kohti.

Irina vilkaisi olkansa yli. Juurakko leijui aavemaisesti myötäillen rantaviivaa. Se oli matkalla samaan suuntaan mihin Irina oli menossa. Irina imaisi vahingossa vettä keuhkoihinsa. Yskiminen hidasti hänen uintivauhtiaan sen verran, että olento ehti ennen häntä hänen vaatteidensa viereen.

Irina ei uskaltanut tulla rantaan. Hänen varpaansa koskettivat pohjaa, ja hän tuijotti sarvipäistä olentoa, jonka ympärillä leijui haituvaista usvaa. Luonto oli hiljentynyt, kaikki oli pysähtynyt. Usva teki pieniä pyörteitä ilmassa, takertuen olennon ruumiin verhona olevaan repaleiseen kankaaseen. Olennon silmät hohkasivat vihreinä revontulina. Sen sarvet olivat yhtä suuret kuin hirvellä. Sen oksamaisissa käsissä kasvoi sammalta ja naavaa erikokoisina läiskinä. Irina yritti ymmärtää näkemäänsä.

Irinan iho nousi kauttaaltaan kananlihalle. Olento tuijotti häntä ilmeettömänä ja Irinan päässä risteili kauhunsekaisia ajatuksia. Mitä se halusi hänestä? Aikoiko se tappaa ja syödä hänet? Sitten, Irinan yllätykseksi, olento puhui.

”Mikset enää laula?” Ääni raapi kuin oksat ikkunankarmeja vasten. Irina tuijotti olentoa silmät suurina. Hän avasi suunsa, mutta muisti sitten, ettei häneltä lähtenyt ääntä. Lopulta hän osoitti kurkkuaan, ja pudisti päätään. Märät kylmät hiukset liimautuivat ikävästi niskaan, ja Irina alkoi hytistä. Hän piti käsiään tiukasti kehonsa suojana ja tuijotti olentoa, toivoen, että se lähtisi pois ja jättäisi hänet rauhaan.

Olento katseli häntä hetken ja kohotti sitten kätensä, osoittaen pitkällä sormellaan Irinan kaulaa. Sormenpäästä purkautui pieni vihreä liekki, joka lähti nopeasti kiemurrellen Irinaa kohti. Irina ei ehtinyt väistää, ja valo osui hänen kurkkuunsa. Irina sulki silmänsä pelästyneenä, odottaen kipua. Kun sitä ei tullut, hän avasi silmänsä hitaasti. Hän ei ollut kuollut. Kurkkuun ei enää sattunut.

Olento kääntyi ja katosi metsän varjoihin. Usva seurasi hitaasti tanssien perässä, ja hetken kuluttua metsän äänet palasivat. Lintujen laulu, ötököiden surina, tuulen humina puiden latvoissa. Uskaltaisiko hän tulla ylös lammesta? Kylmyys kuitenkin voitti ja hänen oli pakko. Pakko mennä metsään, jossa asusti hirviö.

Irina kompuroi jähmeillä raajoillaan rantaan ja kuivasi itsensä hätäisesti. Irina puki päälleen nopeammin kuin oli koskaan ennen pukenut ja lähti juoksemaan kotiin niin kovaa kuin vain pystyi. Hänen päässään jyskytti ajatus. ”Se oli vain unta, se oli vain unta.”

*

Pari päivää myöhemmin Irina oli hakemassa postia, kun naapurin mummo tuli samaan aikaan hakemaan omaansa. Heidän postilaatikkonsa olivat vierekkäin hiekkatien vieressä. Mummolla oli yllään värikäs shaali ja punaiseksi värjätyt hiukset. Hän oli meikannut, vaikkakin huulipuna näytti vähän suttuiselta. Nainen hymyili Irinalle ystävällisesti.

”Huomenta likka. Oletkos viihtynyt täällä?” mummo kysyi.

”Huomenta. Ihan hyvin olen viihtynyt”, Irina sanoi ja hymyili takaisin varovasti.

”Mitäs se Irina täällä tekee ihan yksin? Mitä sinä teet työksesi?” mummo kysyi. Irina harmistui utelusta. Tätä hän oli halunnut nimenomaan paeta, ja siksi pikkukylä korven keskellä oli tuntunut sopivalta paikalta. Hän ei halunnut, että kukaan urkkisi hänen elämästään. Hän halusi, että kukaan ei tuntisi häntä tai kyselisi hänen tekemisistään ja voinnistaan. Heti, kun hän oli astunut bussista ulos, ja nähnyt kylän, jonka kaduilla oli kävellyt vain muutama vanhus, hän oli ollut varma, että valinta oli ollut oikea.

”Olen hermolomalla”, Irina sanoi välttelevästi ja toivoi, että se tukkisi naisen suun.

”Kauanko meinaat viipyä?”

”Olen vuokrannut talon puoleksi vuodeksi. En ole varma mitä sen jälkeen”, Irina sanoi, sillä turha sitä oli pitää salassakaan.

”Tule joku päivä kahville”, mummo ehdotti ja nappasi postilaatikostaan Käsityö-lehden uusimman numeron.

”Katsotaan. Kiitos kutsusta”, Irina sanoi. Hän ei todellakaan aikonut mennä kahville tuntemattoman luokse.

”Minä olen muuten Raisa”, mummo ojensi kätensä Irinalle.

”Olen Irina.” Irina kätteli nopeasti naisen ja karkasi tilanteesta ennen kuin Raisa ehti kysellä häneltä lisää.

Irina kantoi mainospostit suoraan takan vieressä olevaan paperinkeräyslaatikkoon, ja alkoi miettiä mitä tekisi tänään. Kunpa hän uskaltaisi mennä taas lammelle. Oli oltava jokin keino selvittää oliko olento vaarallinen. Irina kaivoi eteisestä ulkovaraston avaimen ja lähti katsomaan, olisiko siellä jokin kulkupeli. Varaston nurkasta löytyi vanha rämä pyörä. Se kaipasi vain vähän ilmaa renkaisiin. Irina lähti etsimään kirjastoa.

*

Aurinko hiveli Irinan käsivarsia lempeästi hänen pyöräillessään. Uneliaan pikkukylän niin kutsuttu pääkatu oli autio. Kadun varrella oli piskuinen pubi nimeltään Vossikka. Irina ohitti myös kaksi kampaamoa, kirpputorin sekä kyläkaupan. Kirjastoa ei ollut vaikea löytää. Komea punatiilinen rakennus tönötti pääkadun päädyssä, ja Irina parkkeerasi pyöränsä sen eteen. Hän asteli mahtipontiset kivirappuset ylös ovelle, jonka ovenpieliä vartioivat leijonapatsaat. Hän ihmetteli, miksi muutoin surkeassa keskustassa oli näin hieno kirjasto.

Irina astui avaraan valoisaan kirjastoon. Vanhojen kirjojen tuoksu tervehti häntä ovella. Kirjastossa ei ollut muita kuin tiskin takana istuva kirjastonhoitaja. Naisella oli tiukka ilme ja hän luki romaania punaisten puolikuun muotoisten silmälasien läpi. Nainen ei näyttänyt huomaavan Irinaa ennen kuin hän avasi suunsa.

”Voisitko neuvoa minut sellaiselle hyllylle, jossa olisi tietoa paikallislegendoista tai suomalaisesta mytologiasta?” Irina kysyi.

”Kalevi voi neuvoa. Se on tuolla takana”, nainen vastasi. ”Kalevi, tuu käymään!” nainen kailotti olkansa yli, ja Irina hätkähti korviariipivää ääntä.

”Mitä nyt?” Kalevi ilmestyi takahuoneesta hymyillen. Kalevilla oli vihreä kauluspaita, ja sen päällä vihreä slipoveri. Hänellä oli paksut mustasankaiset silmälasit, ja hiukset olivat jo aikaa sitten karanneet ohimoilta.

”Tämä likka tarttee kirjoja”, nainen tokaisi ja osoitti Irinaa.

”Hauska tavata. Minä olen Irina. Olen vasta muuttanut tänne. Haluaisin lukea jotain tietoa suomalaisista yliluonnollisista olennoista? Ehkäpä paikallisistakin?” Irina ojensi kätensä kätelläkseen. Miehen käsi oli nihkeä, mutta lämmin.

”Ah, ihanaa kun joku muukin on kiinnostunut niistä! Minulla on täällä takana pieni työhuone, voimme mennä sinne turisemaan”, Kalevi sanoi ja hänen silmiinsä syttyi innostunut loiste. Irina seurasi miestä takahuoneeseen.

”Onko sinulla jotain erityistä mielenkiinnon kohdetta?” Kalevi kysyi.

”Sellainen tuota, metsähirviö, jolla on sarvet”, Irina selitti.

”Vai sellaista etsit”, Kalevi sanoi ja katsoi Irinaa tarkkaavaisesti. ”Oletko kenties nähnyt sellaisen?”

”En tietenkään. Eihän sellaisia ole olemassakaan. Mutta olen kirjoittamassa kirjaa, ja haluaisin jonkinlaisen suomalaisen metsähirviön siihen”, Irina päästi epäuskottavan naurahduksen.

”Täällä on kyllä nähty jotain kummallisia olentoja joskus”, Kalevi sanoi.

”Niinkö? Onko teillä tietoa mikä se on?” Irina kysyi unohtaen esittää viileää.

”Ei mitään varmaa tietenkään. Täällä kävi kerran jotain aavetutkijoita, mutta eivät he löytäneet mitään”, Kalevi tuhahti. ”Olen itsekin tutkinut asiaa vuosien ajan ja kerännyt tietoa. Olen rajannut vaihtoehdot kolmeen. Se voisi olla Tapio, metsän valtias ja suojelija. Mutta se voisi yhtä hyvin olla näkki, koska se yleensä ilmestyy lammen lähellä. Viimeinen vaihtoehto on hiidenhirvi. Niillä on nimittäin sarvet,” Kalevi selitti.

”Oletko itse nähnyt sen?” Irina kysyi.

”Valitettavasti en. Olen monesti yrittänyt etsiä sitä ja houkutella näyttäytymään. Jostain syystä se ei ole minusta kiinnostunut”, Kalevi kertoi surullisena. ”Mutta minulla on siitä piirroksia. Tahdotko nähdä?” Irina nyökkäsi.

Mies kaivoi kirjoja pullollaan olevasta hyllyköstä mustan kansion, jonka välistä törrötti sekalaisia papereita. Osa papereista oli jo kellastunut, jotkut taas näyttivät melko uusilta. Mies avasi kansion, ja levitti niitä pöydälle. Irina katseli piirroksia uteliaana.

”Tämä on uusin”, Kalevi sanoi ja otti esiin mustalla tussilla tehdyn piirroksen.

Olento oli sama. Piirros oli aavemaisempi kuin se minkä hän oli nähnyt. Mutta kuva todisti, että Irina ei ollut seonnut ja kuvitellut kaikkea. Irina tutki kuvaa hiljaa. Olento oli samaan aikaan uhkaava ja neutraali. Siinä oli jotain karmivan kiehtovaa.

”Oletko sittenkin nähnyt sen?” Kalevi kysyi innokkaasti, kun huomasi Irinan ilmeen.

”En, en”, Irina sanoi ja puisti ponnekkaasti päätään. ”Olen vain kiinnostunut kaikesta tällaisesta vähän yliluonnollisesta. Siksi oikeastaan vuokrasinkin sen talon, kun kuulin että täälläpäin voisi olla jotain sellaista”, Irina keksi. ”Voisitko suositella kirjoja, joista voisin lukea lisää näistä olennoista?” Irina pyysi.

”Minäpä etsin sinulle omasta mielestäni parhaat kirjat”, Kalevi myhäili ja käveli kirjaston puolelle Irina vanavedessään.

Pian Irinalla oli kuuden kirjan pino suomalaisista taruolennoista. Hän lainasi kirjat Sirkulta ja polki kotiin mietteissään. Miku olisi ollut innoissaan hirviöjahdista. Hän puisti päätään, hän ei ajattelisi Mikua. Hän polki kovempaa, polttava tunne lihaksissa poisti ajatukset ja hän keskittyi vain polkemiseen ja viimaan kasvoillaan.

*

Illalla Irina alkoi lukea. Hän kirjoitti muistivihkoonsa yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia olentojen välillä. Hän halusi päästä selvyyteen siitä, mikä se mahdollisesti oli. Hän löysi eräästä kirjasta tiedon, että hiidenhirvet rakastivat lauluja. Sen on oltava hiidenhirvi! Toisessa teoksessa hiidenhirveä kutsuttiin nimellä Tarvas. ”Tarvas toteuttaa toiveesi, jos sille laulaa laulun, joka sitä miellyttää.” Voisiko se olla totta?

Irina nukahti muistiinpanojensa päälle ja heräsi aamulla paperi tarrautuneena poskeensa. Hän irrotti paperin ja luki edellisillan viimeiset muistiinpanot. ”Tarvas toteuttaa toiveesi”.

Irina käveli keittiössä edestakaisin miettien vaihtoehtojaan. Kirjoissa ei lukenut, että hiidenhirvi olisi vaarallinen, vaan se jopa toteutti toiveita. Kalevikin oli vaikuttanut siltä, että uskoi siihen. Olikohan se kylässä muillekin tuttu? Irina pohti naapurin Raisaa, saisikohan hän jotenkin selville tiesikö nainen jotain siitä? Hänethän oli kutsuttu kahville. Se vaatisi pinnistelyjä, hän joutuisi ehkä vastaamaan henkilökohtaisiin kysymyksiin. Irinaa harmitti, mutta hän tarvitsi ensikäden tietoa. Miten tarkalleen ottaen toive esitettiin? Oliko joku kyläläinen joskus saanut toiveensa toteutumaan?

Irina päätti mennä, hän ei antaisi keskustelun päätyä häneen itseensä. Hän vilkaisi kelloa. Kello oli jo yksi, kylläpä hän oli nukkunut pitkään. Mutta ehkä Raisallakin olisi kahviaika? Irina nappasi mukaansa kahvipaketin ja suunnisti naapuriin.

Raisan talon keltainen maali oli alkanut rapista pois, ja piha oli hoitamaton. Rikkaruohot ja perennat kasvoivat kukkapenkissä sulassa sovussa.

Irina koputti varovasti ruskeaa puuovea, jota koristi kuihtunut kranssi. Hetken kuluttua Raisa avasi oven. Tällä kertaa hänellä oli vihreä turbaani päässään, mutta ei meikkiä.

”Ai naapurinlikkahan se siellä. Käy peremmälle”, Raisa sanoi hymyillen ja otti vastaan Irinan ojentaman kahvipaketin. ”Ei ois tarttennu, kyllä minullakin on kahvia. Mutta kiitos kuitenkin”, Raisa jatkoi.

Irina seurasi perässä ja katseli kiinnostuneena Raisan värikästä asuntoa. Kaikkialla oli siistiä, mutta huomasi, että Raisa ei ollut tottunut pitämään vasaraa kädessään. Osa listoista repsotti, ja seinät olisivat kaivanneet maalia.

Olohuoneen kirjahyllyssä kehystetyt valokuvat taistelivat paikastaan eturivissä kahdella pitkällä hyllyllä.

”Siinä on mun kaikki sukulaiset”, Raisa sanoi, kun huomasi Irinan katsovan kuvia. ”Osa on jo kuollut tai asuu kaukana. Lapsenlapset joskus käyvät vähän auttelemassa, mutta pärjään ihan hyvin yksinäni”, hän sanoi ja ohjasi Irinan istumaan pienen neliönmuotoisen neljänhengen pöydän ääreen. Raisa hyräili ja alkoi keittää kahvia. Valkoinen kissa kurkisti keittiön vieressä olevasta huoneesta kuultuaan meteliä. Se tarkkaili Irinaa hetken ja katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin.

”Missä miehesi on?” Irina kysyi ja olisi voinut potkaista itseään. Miksi hän uteli toisten asioita, kun ei halunnut että hänen asioitaan udeltiin?

”Kuoli kymmenisen vuotta sitten. Keuhkosyöpä sen vei. Sen jälkeen ollaan oltu Minnin kanssa kahdestaan”, Raisa sanoi. ”Minni on siis tuo minun ujo kissani”, Raisa selitti ja hymyili.

”Olen pahoillani”, Irina sanoi.

”Älä suotta. Minulla oli hyvä elämä hänen kanssaan, emme voi jäädä ikuisiksi ajoiksi suremaan niitä, jotka poistuvat ennen meitä vai mitä?” Raisa sanoi ja Irina tunsi piston sydämessään.

”Tuli mieleeni, että liikkuuko kylällä tarinoita metsänhengistä?” Irina tavoitteli ääneensä huoletonta sävyä, mutta siinä kalskahti epätoivo.

”Kyllähän täällä kaikenlaisia. Itsekin nuorempana näin metsässä kummia pariinkin otteeseen”, mummo kertoi ja tarkkaili Irinaa. Irina säpsähti ja se oli selvästi reaktio, jota mummo oli odottanut.

”Niinkö? Mitä tarkalleen ottaen?” Irina kysyi.

”Näin lapsena sarvipäisen olennon, kun olin keräämässä puolukoita siskoni kanssa. Siskoni lauloi jotain lastenlaulua, ja silloin se ilmestyi. Sillä oli vihreät leiskuvat silmät”, mummo naurahti. Irinaa kylmäsi.

”Mitä sitten tapahtui?”

”Juoksimme tietysti karkuun”, Raisa räkätti.

”Mainitsit nähneesi sen parikin kertaa?” Irina kysyi. Raisa katsoi häntä ovelasti ja asetti hänen eteensä kahvikupin.

”Niinhän minä taisin sanoa”, Raisa vastasi. Irina odotti tämän jatkavan, mutta niin ei näyttänyt tapahtuvan.

”Tiedätkö sinä jotain sellaisesta, että se toteuttaisi toiveita?” Irina kysyi. Raisa katsoi häntä arvioivasti.

”Löysit siis saman kirjan kuin minäkin. Ei kai minulla mitään syytä ole sitä peitelläkään. Vanhuudenhöperyyden piikkiin voi kai senkin laittaa, että uskon moisiin toiveisiin. Tutkin asiaa lapsena ensikohtaamisen jälkeen, ja tulin siihen tulokseen, että olento voisi olla hiidenhirvi. Olin silloin kymmenvuotias, ja minua kiehtoi kovasti, että se voisi toteuttaa toiveeni”, Raisa selitti.

”Toivoitko sinä siltä jotain? Onnistuiko se?” Irina kysyi kärsimättömänä.

”Menin metsään ja hiidenhirvi ilmestyi. Toivoin, että saisin valkoisen kissanpennun. Se oli lapsen toive, mutta olin kateellinen, kun parhaan ystäväni perhe oli juuri saanut suloisen kissan”, Raisa sanoi. ”Ja kyllä, toive toteutui. Hirviö liikautti käsiään ja vihreää valoa tuli sen sormista, pian edessäni oli maailman suloisin lumivalkea pentu. Juuri sellainen, jonka olin mielessäni kuvitellut. Kun käännyin kiittämään hirviötä, se oli poissa.” Raisa kertoi. Irina pidätti riemunhihkaisunsa. Se pystyi oikeasti toteuttamaan toiveita! Sille oli selvästi syy ja tarkoitus miksi hän oli tuntenut vetoa tätä kylää ja vanhaa taloa kohtaan.

”Tuo kissa joka kurkisti äsken…?” Irina tajusi ja Raisa nyökkäsi.

”Minni on elänyt jo yli viisikymmentä vuotta”, Raisa paljasti. Irina henkäisi yllättyneenä.

”Mitä lauloit hiidenhirvelle?” Irina kysyi.

”Se taisi olla jokin lastenlaulu”, Raisa rypisti otsaansa miettien. ”En tosiaan muista”, hän mutisi.

*

Irina palasi kotiin ja kaivoi kitaransa kaapista. Hän oli ottanut kitaran viime hetkellä mukaan, hetken mielijohteesta, vaikka ei ollut soittanut sitä aikoihin. Kitara oli ollut hänen oma juttunsa, joka oli jäänyt usein Mikun ja hänen yhteisten harrastusten takia vähäiselle huomioille. Hän alkoi muistella lastenlauluja. Vanhoja ja uusia. Hän soitteli niitä koko päivän ja yritti miettiä mikä olisi mieluisin Tarvakselle. Ehkä se olisi aivan sama, ehkä sille kelpaisi mikä tahansa musiikki.

Hän keräsi rohkeutensa ja lähti lammelle. Hän odotteli hetken hiljaa, ja pian Tarvas ilmestyi lammen reunalle. Nyt kun hän osasi etsiä sitä, se oli helppo erottaa metsän seasta. Hiidenhirven ympärillä leijaili jälleen vaaleaa utua, vaikka muualla sitä ei ollut. Näky pelotti häntä edelleen, mutta nyt hänellä oli syy kohdata pelkonsa. 

”Toteutatko toiveeni, jos laulan laulun josta pidät?” Irina kysyi.

”Yksi yritys päivässä, yksi toive elämässä”, Tarvas vastasi käheällä äänellä.

Irina alkoi laulaa lempilastenlauluaan. Tarvas katseli häntä hetken ja pudisti sitten päätään.

”Tuo ei ole toiveesi”, se kähisi. Irina rypisti kulmiaan. Mitä tuokin tarkoitti? Mutta olento oli jo kadonnut metsään, eikä Irina ollut ehtinyt kysymään. Hän oli kuitenkin päättäväinen, hän ei luovuttaisi näin helpolla. Hän tulisi joka päivä, kunnes saisi toiveensa.

*

Irina jatkoi uusien laulujen esittämistä Tarvakselle metsässä, mutta mikään ei kelvannut. Hän alkoi hermostua. Mitä hän voisi keksiä? Pitäisikö hänen jutella uudelleen Raisan kanssa, jospa hän tietäisi oliko joku muukin kyläläinen toivonut Tarvakselta jotakin?

Irina päätti kutsua Raisan kahville luokseen. Irina vilkaisi asuntoaan. Se oli kauhea läävä, hänen kaikki aikansa oli mennyt tutkimuksen tekemiseen, laulamiseen ja metsässä ravaamiseen, ja hän oli täysin laiminlyönyt asunnon. Olisi pakko siivota ainakin keittiö.

Raisa saapui keksipaketti mukanaan.

”Hei Raisa, mukavaa että tulit”, Irina sanoi ja ohjasi hänet istumaan pöydän ääreen.

”Et ole näköjään muuttanut täällä juuri mitään”, Raisa sanoi katsellen ympärilleen.

”Niin, tämä vuokrattiin kalustettuna. Olet siis käynyt täällä ennenkin?” Irina kysyi.

”Tietysti. Tunnen omistajan. Hän sai tarpeekseen tästä paikasta, ja muutti Balille”, Raisa sanoi.

Irina kaatoi heille kupilliset kahvia ja asetteli keksit kauniiseen lasiastiaan, jonka hän löysi kaapin ylähyllyltä.

”Halusin vielä kysyä siitä hiidenhirvestä. Olisikohan joku toinen kyläläinen, joka olisi toivonut siltä jotain, ja joka ehkä muistaisi mitä oli laulanut?” Irina kysyi. Raisan ilme muuttui sulkeutuneeksi.

”Ei kannata kovin avoimesti kysellä siitä kylillä. Varo etenkin Kalevia. Hänellä on tapana saada ihmiset hullaantumaan siitä metsänhengestä. Olet ehkä jo huomannut, että pikkukylässämme, vaikka asuukin näin vähän ihmisiä, on kaikki mukavuudet. Kirjasto etenkin on erittäin mukava”, Raisa sanoi.

”Mitä tarkoitat?” Irina kysyi.

”Olen kuullut, että hän on pakottanut jotkut toivomaan”, Raisa sanoi.

”Millä tavalla pakottanut?” Irina kysyi ja muisteli Kalevia, joka oli näyttänyt harmittomalta.

”En tiedä tarkkaan, sillä ne joiden kanssa olen asiasta keskustelleet, ovat asiasta hyvin vaitonaisia. Hän on jotenkin onnistunut kiristämään heitä. Älä anna Kalevin ulkokuoren hämätä. Hän varmaan väitti sinulle, että ei ole koskaan nähnyt itse hiidenhirveä?” Raisa kysyi.

”Hän sanoi, että se ei ole hänestä kiinnostunut”, Irina vastasi.

”Se ei ole totta. Kalevi sai oman toiveensa lapsena. Hän toivoi jotain turhaa, en tiedä tarkkaan. Vanhempana hän kehitti pakkomielteen hiidenhirveä kohtaan. Hän kokee, että nyt hänellä on paremmat toiveet. Hän on saanut jotkut kyläläisistä painostettua toivomaan asioita, jotka täällä nyt ovat. Kuten se kirjastorakennus. Ja se, että meitä ei liitetty mihinkään suurempaan kuntaan, ja kaikenlaista muutakin, en edes tiedä kaikkea”, Raisa kertoi.

”Minulla on oma toiveeni, eikä hän saa mitenkään muutettua mieltäni”, Irina vastasi itsevarmasti.

”Mikä toive?” Raisa kysyi, mutta Irina ei suostunut kertomaan.

*

Illalla Irina sytytti takkaan valkean. Hän ei ollut uskaltanut pitkään aikaan antautua ajattelemaan Mikua, mutta tuijottaessaan liekkejä, hänen ajatuksensa vääjäämättä siirtyivät Mikuun. Tulipalo oli ollut raju. Ei pienintäkään mahdollisuutta, että Miku olisi ehtinyt ulos.

Välillä Irina toivoi, että olisi ollut tulipalossa itsekin. Palo oli tuhonnut koko sen kerroksen, jossa heidän asuntonsa sijaitsi. Palokunta oli toiminut ripeästi, mutta mitään ei ollut ollut tehtävissä kenenkään asunnoissa olleiden pelastamiseksi.

Irinan oli ollut pakko päästä pois kaupungista, jossa he olivat asuneet yhdessä. Hän ei ollut kestänyt sääliä, eikä etenkään sitä, että Mikua ei enää ollut. Hän ei ollut löytänyt koko kaupungista sellaista kolkkaa, jota ei jollain tavoin saanut yhdistettyä Mikuun. He olivat olleet yhdessä yläasteelta lähtien, yli kymmenen vuotta. Heille oli hoettu, että ei ensirakkaus kestä. Heidän rakkautensa oli kestänyt ja edelleen Irina kaipasi Mikua joka päivä.

*

Irina oli jo kokeillut kaikkea mahdollista; eri kieliä, eri tempoja, uusia, vanhoja, iloisia ja melankolisia lauluja. Tarvas ei hyväksynyt mitään.

Eräänä päivänä laulettuaan, hän murtui, kun Tarvas jälleen puisti päätään.

”Mitä sinä oikein haluat?!” hän huusi itkien.

”Laulun, jonka olet tehnyt sydämestäsi. Laulun, josta tunnistan toiveesi”, Tarvas sanoi.

Irina kirjoitti koko yön lauluun sanoja. Aamun sarastaessa hän haki kitaransa ja alkoi tapailla sanoihin sopivaa säveltä. Kun hän oli tyytyväinen, hän lähti kohti metsää. Tämän oli onnistuttava, sen oli pakko!

Irina istui lammenrantaan ja odotti Tarvaksen ilmestymistä. Kun tämä saapui tutulle paikalleen, Irina aloitti laulunsa. Hän lauloi siitä, kuinka halusi nähdä Mikun jälleen, kuinka vain Mikun kanssa oleminen saisi hänen elämänhalunsa palaamaan. Tarvas kuunteli yhtä ilmeettömänä kuin ennenkin, laulun päätyttyä hän puisti päätään, vaikkakin eri lailla kuin yleensä.

”Olen pahoillani, mutta en saa herätettyä kuolleita” Tarvas sanoi. Tällä kertaa se jäi Irinan vierelle. Irina tuijotti Tarvasta typertyneenä. Tämä oli ollut oikea kappale, se ainoa oikea toive. Irinan rintaa puristi, hän oli jo ehtinyt kuvitella…

”Sinä olet huijari! Tajuatko miten olen yrittänyt? Tajuatko miten olen toivonut? Mikset pysty?” Irina huusi ja itki. Tarvas katsoi häntä hiljaa.

Raivo kupli Irinan suonissa palavana laavana. Hän juoksi kohti Tarvasta, yritti kynsiä ja raapia sitä. Se ojensi kätensä ja piteli Irinaa paikallaan, kun tämä rimpuili ja raivosi.

Kun Irina rauhoittui, Tarvas päästi irti.

”Sinun pitää elää omaa elämääsi”, Tarvas sanoi ja lipui hitaasti metsään.

Irina tuijotti sen perään epäuskoisena. Kuinka tuo typerä olento kehtasi antaa hänelle elämänohjeita? Irina palasi kotiin laahustavin askelin. Hän rojahti sängylle ja nukahti itkuunsa.

Irina heräsi jyskyttävään päänsärkyyn. Hän joi ison lasillisen vettä ja pohti eilistä. Tarvas oli pettänyt lupauksensa. Hän oli tuhlannut aikaansa turhaan toivoon. Irina iski vesilasin pöytään ja lähti polkemaan kirjastoon.

Tällä kertaa hän pyytäisi Kalevilta kaikki mahdolliset teokset, joissa hiidenhirvi mainittiin. Hän olisi ripeä, ei jäisi juttelemaan Kalevin kanssa mitään ylimääräistä. Raisan varoitus kaikui hänen mielessään.

”Oletko sinäkin tullut siihen tulokseen, että se voisi olla hiidenhirvi?” Kalevi kysyi ja kasasi Irinan syliin kirjoja. Irina vastaili lyhyesti Kalevin vitsailuihin, ja lähti heti kun oli saanut kirjat.

Irina halusi tietää, miten hiidenhirven saa tapettua.

*

Irina oli lukenut pari tuntia, kun Raisa koputti oveen varovasti.

”Mitäs likalle kuuluu?” Raisa huhuili, avasi oven ja tuli peremmälle, vaikka ei saanut vastausta. Irina oli uppoutunut kirjaan. Hän teki välillä muistiinpanoja terävällä käsialalla vihkoonsa ja mutisi itsekseen.

”Irina?” Raisa toisti. Irina säpsähti ja katsoi Raisaa hetken kuin ei olisi tunnistanut tätä.

”Hei Raisa. Onko jokin hätänä?” Irina kysyi. Ja miksi juuri nyt tulit käymään?

”Minä vaan tuota… Niin minä vaan ihmettelin, että miksi sinä tuolla metsässä vielä ramppaat?”

”Käyn sienessä”, Irina sanoi hetken mietittyään.

”Niinkö? Minä tietäisin paljon paremman sienimettän. Voit tulla minun kanssa jos haluat.” Raisa sanoi ja katseli ympärilleen uteliaana. Tiskialtaassa lojui ainakin viikon tiskit, eikä huoneessa selvästikään oltu imuroitu ainakaan kuukauteen. Lattialla lojui nuottipapereita ja kitara nojasi pöytään. Kun Irina ei vastannut, Raisa jatkoi tenttaamistaan.

”Oletko toivonut jotain hiidenhirveltä?” Raisa kysyi.

”Ei kuulu sinulle”, Irina murahti.

”Vai niin”, Raisa sanoi. ”Mutta mites se sienestys?” hän jatkoi. Irina katui valhettaan, miten hän tästäkin luistelisi ulos?

”Minulla on jo tarpeeksi, en taida enää mennä”, Irina sanoi.

”Tulisitko huomenna kahville? Pääsisit hetkeksi pois täältä kaaoksen keskeltä?” Raisa vielä kysyi ja katsoi merkitsevästi tiskialtaaseen. Irina tajusi miltä asunto näytti.

”Okei, tulen huomenna. Kiitos kutsusta”, Irina sanoi ja pakotti kasvoilleen hymyn. Raisa lähti. Vihdoin Irina sai rauhassa keskittyä lukemiseen.

Irina oli pian lukenut kaikki kirjat, mutta oli löytänyt hyvin vähän tietoa hiidenhirvien tappamisesta. Hän ei ollut nukkunut eikä syönyt, mutta hän oli löytänyt mitä Tarvakselta ei voinut toivoa: kuolleista herättämistä, sairauksien parantamista eikä se myöskään pystynyt pakottamaan ketään rakastumaan tai vihaamaan. Olisipa hän lukenut tämän kirjan ensin, niin olisi säästynyt kaikelta vaivalta.

Mutta oli kummaa, että hiidenhirviä ei voinut tappaa. Irina pohti. Mitä jos Kalevi pitikin parhaita kirjoja vain itsellään? Irinan kiukku kohdistui hetkellisesti Kaleviin. Hän päätti lähteä jälleen kirjastoon. Hän etsisi Kalevin käsiinsä ja pakottaisi tämän kertomaan miten hiidenhirvi tapettiin.

*

Irina astui koputtamatta Kalevin työhuoneeseen.

”Irina? Onko kaikki hyvin?” Kalevi kysyi. Irina seisoi oviaukossa jalassaan kulahtaneet Reino-tohvelit. Hänen hiuksensa sojottivat miten sattuu sotkuisesta nutturasta ja tahrainen aamutakki roikkui Irinan päällä kuin säkki.

”Miten niin onko kaikki hyvin? Ei tietenkään ole!” Irina ärähti, mutta keräsi sitten hetkeksi itsensä. ”Onko sinulla lisää kirjoja hiidenhirvistä?” hän jatkoi.

”Taisin lainata sinulle jo ne kaikki”, Kalevi sanoi.

”Onko jokin keino, miten sen voi tuhota?” Irina sähähti ja katui saman tien. Tuskin Kalevi auttaisi häntä tuhoamaan olennon.

”Miksi sinä haluaisit sen tuhota? Eihän se tee kenellekään mitään pahaa”, Kalevi kysyi.

”Se ei toteuttanut minun toivettani”, Irina nyyhkäisi ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen kasvojaan. Kalevi katseli häntä inhonväre kasvoillaan. ”Se… ei voi herättää… kuolleita”, Irina jatkoi ääni katkeillen. Kalevi toi Irinalle nenäliinan.

”Minusta on järjetöntä, että se voi tehdä kissan, joka elää ikuisesti, mutta ei voi herättää kuolleita”, Irina tyrskähti.

”Kissa, joka elää ikuisesti?” Kalevi kysyi. ”Se on Raisan kissa vai mitä?” Kalevi jatkoi ja katseli Irinaa nyt laskelmoiva ilme kasvoillaan.

”Niin”, Irina nyökkäsi ja niisti nenänsä.

”Sinä siis et vielä käyttänyt toivettasi?” Kalevi varmisti.

”Toivoin, mutta koska toive ei toteutunut, niin en tiedä”, Irina niiskaisi. Hän katsahti Kalevia, jonka ystävällinen naamio oli hetkeksi pudonnut. Irina tajusi puhuneensa sivu suunsa Raisan varoituksista huolimatta. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta Kalevi nappasi Irinaa ranteesta kiinni.

”Päästä irti”, Irina sanoi pelästyneenä ja yritti riuhtaista kätensä irti. Kalevi oli kuitenkin yllättävän vahva, eikä Irina ollut syönyt koko päivänä. Hänellä ei ollut voimia.

”Ei niin äkkiä. Anna kun mietin”, Kalevi sanoi ja tuijotteli seinällä olevaa ilmakuvaa kylästä. ”Minulla oli valmiina yksi toive, mutta kertomasi taitaa muuttaa sitä”, Kalevi mutisi. ”Mennään Raisan luokse”, hän sanoi ja nykäisi Irinan mukaansa. He menivät takaoven kautta Kalevin autolle. ”Haluatko takakonttiin vai istutko kiltisti etupenkillä?” Kalevi kysyi ja Irina tuijotti häntä järkyttyneenä.

”Etupenkki”, Irina sanoi ääni väristen. Irinaa heikotti, hän oli väsynyt ja nälkäinen. Mutta hän ei antaisi toivettaan Kaleville, vaikka tämä uhkailisi. Hänellä ei ollut mitään menetettävää.

Kalevi ajoi rauhallisesti kylän läpi ja pysäköi Irinan pihalle. He nousivat autosta ja lähtivät suunnistamaan kohti Raisan taloa.

”Kalevi ja Irina, mitä te täällä teette?” Raisa ehti kysyä, ennen kuin huomasi Irinan olevan peloissaan.

”Kuulin Irinalta kiinnostavan asian”, Kalevi sanoi paheksuvalla äänellä ja työntyi sisälle taloon. ”Olet ilmeisesti pitänyt minulta pikkuisen tiedon salassa liittyen kissaasi”, hän jatkoi ja Raisa vilkaisi Irinaa.

”Olen pahoillani”, Irina kuiskasi. ”En tiennyt, en ajatellut”, hän jatkoi.

”Missä katti on?” Kalevi älähti ja käveli edeltä asuntoon naisten seuratessa perässä.

”Minni on luultavasti sänkyni alla”, Raisa sanoi. ”Mutta mitä sinä siitä haluat?”

”Haluan vain tietää erään pikku asian”, Kalevi sanoi ja lähti etsimään kissaa jättäen naiset kahdestaan keittiöön.

”Oletko kunnossa?” Raisa kysyi ja kosketti Irinan olkapäätä.

”En tiedä. Olen vain niin uupunut”, Irina sanoi ja istui pöydän ääreen.

”Satuttiko Kalevi sinua?” Raisa kysyi. Makuuhuoneesta kuului kissan sähinää ja Kalevin kiroamista.

”Ei oikeastaan”, Irina sanoi.

Kalevi ilmestyi rimpuileva kissa käsissään keittiöön.

”Mitä sinä teet?” Raisa kysyi.

”Haluan tietää onko se todella kuolematon”, Kalevi sanoi ja kaiveli veistä laatikosta hullunkiilto silmissään painaen kissaa niskasta tiskipöytää vasten.

Raisalta kesti hetken ymmärtää mitä Kalevi tarkoitti. Kun Kalevi nosti veitsen, Raisa tarttui hänen veitsikätensä ranteeseen, mutta Kalevi törkkäsi häntä kyynärpäällään kauemmas ja upotti puukon kissan syvälle kissan kylkeen. Kissa päästi kaamean maukaisun ja valahti hervottomaksi. Haavasta alkoi pulputa hitaasti verta tiskipöydälle.

”Minni!” Raisa huudahti järkyttyneenä. Raisa ja Irina tuijottivat Kalevia ja veristä veistä kauhuissaan. Kalevi irrotti otteensa kissasta ja peruutti kauemmas epäuskoinen ilme kasvoillaan. Kissa makasi kyljellään pöydällä veren valuessa syvästä pistohaavasta, valkoinen turkki veren tahrimana. Kalevin ilme muuttui epäuskosta pettymykseksi. Raisa sai puhtinsa takaisin.

”Sinä olet hullu!” Raisa huusi Kaleville, ja meni kissansa luokse. Kalevi pudotti veitsen lattialle. Raisan tullessa kissan lähelle veren virtaussuunta kuitenkin muuttui. Veri alkoi palata takaisin kissaan. Pian tiskipöydällä ei enää ollut verta, ja haava umpeutui pienen vihreän kipinän vielä välähtäessä sen pinnalla. Kissa avasi silmänsä ja Raisa otti sen varovasti syliinsä silitellen ja kuiskutellen sen korvaan rauhoittavasti.

Kalevin kasvoille levisi voitonriemuinen ilme.

”Olet hullu, jos kuvittelet, että toivoisin sinulle ikuisen elämän”, Irina sanoi järkyttyneenä.

”Siirrytäänkö sinun luoksesi keskustelemaan?” Kalevi kysyi sama lempeä hymy kasvoillaan kuin yleensä. Mutta Irina tiesi jo mitä sen takana oli.

”En lähde kanssasi mihinkään”, Irina vastasi.

”En anna sinun pelotella tyttöä. Lähde kotiisi niin unohdamme tämän tapauksen. Äläkä enää koskaan tule kotiini”, Raisa uhkasi. Kalevi päästi pienen kiherryksen.

”Raisa, sinä et ole kuolematon kuten kissasi. Minä voin tappaa sinut halutessani, eikä kukaan voi tehdä minulle mitään. Sain viime vuonna nelivuotiaan Ellenin toivomaan, että poliisit eivät koskaan pääse kyläämme”, Kalevi nauroi kuin mielipuoli.

”Irina, nyt mennään”, Kalevi sanoi ja nykäisi Irinan ranteesta mukaan. Raisa astui heidän väliinsä ja pelasti Irinan Kalevin otteesta.

”Itsepähän tätä kerjäsit”, Kalevi sanoi ja otti puuhellan vierestä hiilihangon ja löi sillä Raisaa takaraivoon. Raisan silmät muljahtivat ympäri ja hän vajosi hitaasti lattialle tajuttomana. Irina kiljaisi. Raisan päästä valui pieni verivana, joka erottui hänen räikeänpunaisten hiustensa joukosta tummempana. Irinan pää tuntui kevyeltä ja hän alkoi huojua.

”Minua heikottaa”, Irina mutisi ja pyörtyi. Kalevi huokaisi ärtyneenä. Hän tarkisti, että Raisa hengitti ja nosti Irinan syliinsä.

*

Irina heräsi ruuan tuoksuun. Hän kurkisti keittiöön ja näki Kalevin paistamassa munia.

”Vihdoinkin heräsit. Tein sinulle ruokaa, ettet turhaan pyörry metsässä”, Kalevi sanoi. ”Ja tässä ovat laulun sanat, jotka laulat”, Kalevi sanoi ja ojensi paperin, jossa oli siistillä käsialalla laulu. ”Ihan sama mikä sävel, mutta sinun on paras oikeasti toivoa minulle ikuista elämää”, Kalevi sanoi.

”Miten Raisan kävi? Onko hän kunnossa?” Irina kysyi.

”Hän on hengissä. Sinun kannattaisi huolehtia tällä hetkellä vain itsestäsi”, Kalevi sanoi.

Irina istui pöytään. Hänen oli pakko syödä, hän ei ollut syönyt pitkään aikaan. Kalevi toi hänen eteensä munakkaan ja leipää ja Irina söi kiltisti. Hän pohti samalla, miten pääsisi pälkähästä.

”Mutta miten minä voisin toivoa sinulle ikuista elämää sydämeni pohjasta? Minä vihaan sinua”, Irina kysyi ja katseli tuota vanhaa miestä, joka tuijotti häntä kädet ristittynä eteensä. Hän näytti edelleen harmittomalta.

”Niin, sitä minäkin mietin. Yleensä sanon kaikille, että tapan jonkun heidän rakkaansa, jos he eivät tottele. Se uhkaus ei taida toimia sinun kohdallasi. Otin vähän selvää sinusta. Traagista tosiaan, noin nuorena menettää puoliso. Ymmärrän sinua, Irina. Ymmärrän menetyksen tuskan. Senhän vuoksi minäkin tätä teen, menetin toiveeni oman typeryyteni vuoksi. Ja olen käyttänyt suuren osan elämästäni oikean toiveen etsimiseen. Luulen että tämä on se”, Kalevi selitti ja Irina tuijotti häntä kuin hullua. Kuinka Kalevi kehtasi verrata toiveen menetystä rakkauden menetykseen! ”Yritin miettiä mikä sinua motivoisi tarpeeksi, että voisit toivoa tosissasi. Sinähän halusit tappaa hiidenhirven? Minä voin antaa sinulle siihen tiedot, kunhan toivot tätä minulle. Tämä on oivallinen viimeinen toive”, Kalevi sanoi.

Irina ei ollut enää niin vihainen hiidenhirvelle, nukkuminen oli antanut perspektiiviä asioihin. Hiidenhirven tappaminen ei ratkaisisi mitään. Mikään toive ei toisi Mikua takaisin. Turha toivo oli vain pitkittänyt hänen surutyötään. Hän luki Kalevin kirjoittamat laulun sanat.

       ”Tahdon että Kalevi elää ikuisesti, kuten Raisan kissa”

”Hyvä on”, Irina sanoi, hänhän voisi vain toivoa jotain muuta. Kalevi hymyili.

”Tarvas toteuttaa toiveen ainoastaan silloin, kun läsnä on vain yksi ihminen, joten sinun on mentävä yksin. Voin kai luottaa sinuun?” Kalevi kysyi.

”Totta kai”, Irina vakuutti. Tämähän oli täydellistä.

”Nukkuessasi piikitin sinuun erästä usein käyttämääni myrkkyä. Ilman vastamyrkkyä kuolet 12 tunnin kuluessa. Tämä on pieni lisävakuutus minulle. Minä olen ainoa, joka tietää missä vastamyrkky on. Eli sinun todella kannattaa toivoa sitä mitä lupasit ja tulla takaisin”, Kalevi sanoi.

Irina katsoi käsivarsiaan, mutta ei nähnyt pistojälkiä. Puhuiko Kalevi totta?

Irina lähti kohti metsää Kalevin katsoessa hänen peräänsä tiukka ilme kasvoillaan. Irina hyräili mennessään, koska halusi Tarvaksen tietävän hänen olevan tulossa. Hän halusi päästä Kalevista eroon niin pian kuin mahdollista. Outo rauha valtasi hänet, sillä vaikka kaikki menisi pieleen, ainakin hän pääsisi Mikun luokse.

Irina saapui lammelle ja katsoi sen tyyntä pintaa kaihoisasti. Hän kyykistyi ja siveli sen pintaa vielä viimeisen kerran. Hän ei tulisi tänne enää. Tähän paikkaan, joka oli auttanut häntä unohtamaan, vaikka vain pieneksi hetkeksi.

Pian hän näki liikettä vastarannalla. Tarvas ilmestyi metsänreunaan ylväänä.

Irina alkoi laulaa Kalevin kirjoittamia sanoja. Hän ei ollut varma mitä oikeastaan toivoi. Hän kaipasi Mikua, inhosi Kalevia, pelkäsi ja ei pelännyt omaa kuolemaansa. Hän ei ollut varma minkälaisen toiveen Tarvas tästä lopulta toteuttaisi. Tarvas kuunteli laulua hiljaisuudessa.

”Kiitos laulusta. Toiveesi toteutukoon”, Tarvas nyökkäsi ja poistui metsään.

Irina lähti kävelemään takaisin kotiin epävarmana mitä oikeastaan oli toivonut.

Kalevi ei seissyt talon kuistilla odottamassa, niin kuin Irina oli kuvitellut. Sen sijaan häntä vastaan käveli harmaa kissa. Se tuli lähemmäs ja kiehnäsi kylkeään Irinan pohjetta vasten ja kehräsi.

Kuistilla oli Kalevin vaatteet ja silmälasit kasassa. Irinaa alkoi ensin naurattaa, mutta sitten hän muisti: Hän tarvitsi tiedon missä vastamyrkky oli. Irina meni taloon ja katseli ympärilleen. Kalevi ei ollut jättänyt sinne mitään. Kissa-Kalevi seurasi häntä taloon sisälle ja alkoi puhdistaa itseään. Irina tarkasti Kalevin vaatekasan ja auton. Auton etupenkillä lojui pieni tyhjä lasipullo ja neula. Lasipullossa ei ollut etikettiä, joten hän ei saisi tietää mitä myrkky oli.

Irina vilkaisi kelloa, hän oli viettänyt metsässä kolmisen tuntia. Enää yhdeksän tuntia elämää jäljellä. Mitä hän sillä halusi tehdä? Hän lähti Raisan talolle ja löysi hänet samasta paikasta mihin Kalevi oli hänet kolkannut. Irina koetti hellästi ravistella Raisaa ja jutteli tälle. Onneksi Raisa virkosi.

”Oletko kunnossa?” Raisa kysyi ja koetti takaraivoaan, johon oli kasvanut komea kuhmu.

”Minunhan sitä pitäisi kysyä sinulta”, Irina naurahti.

”Taidan kaivata ryyppyä”, Raisa sanoi ja kaivoi kaapista vodkapullon. Irina kohotti kulmiaan, mutta ei kieltäytynyt. Raisa kaatoi heille pieniin shottilaseihin vodkapaukut, ja he kilistivät.

”Missä Kalevi on?” Raisa kysyi.

”Et varmaan usko tätä, mutta hän muuttui kissaksi”, Irina sanoi ja tirskahti. Raisa katsoi häntä hetken suu ammollaan, ja alkoi sitten räkättää.

”Olet sinä aikamoinen toivoja”, Raisa sanoi.

”Sinun varmaan kannattaisi mennä terveyskeskukseen tarkistuttamaan tuo kuhmu. Olit aika kauan tajuttomana”, Irina sanoi. ”Onko joku kenet voit pyytää kuskaamaan sinua? Kalevin autokin on minun pihassani, mutta minulla ei ole ajokorttia”, Irina sanoi. Hän halusi vain äkkiä kotiin. Nyt kun hän tiesi Raisan olevan hengissä ja kunnossa.

”Minä hoidan itseni terveyskeskukseen, mene sinä vain lepäämään, näytät kamalalta”, Raisa sanoi.

Irina käveli takaisin asunnolle. Hän kierrätti katsettaan asunnossa, tännekö hän kuolisi? Yksin, vailla ketään, jota rakasti? Hänen katseensa pysähtyi kehystettyyn kuvaan Mikusta. Hän otti sen käteensä ja katsoi sitä pitkään. Sitten hän lähti ulos kuva sylissään.

Irina käveli hitaasti metsän läpi koettaen painaa mieleensä jokaisen puun ja jokaisen pudonneen lehden. Maatuvien lehtien tuoksu sopi hänen mielentilaansa ja kulkeutui hänen sydämeensä. Irinan vasen käsi vapisi hiukan, myrkky alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa.

Irina saapui lammen rantaan. Hän ei enää katsellut maisemaa, vaan valokuvaa ja hyräili hiljaa. Irinan mielessä välähteli ihania hetkiä Mikun kanssa. Ensisuudelma, ensimmäinen riita, se kun Miku kosi häntä. Hetkiä, joita hän ei voisi saada takaisin, ja joita enää hän voisi muistella. Heidän yksityiset hetkensä, joista ei tiennyt kukaan muu. Hän oli joskus yrittänyt kuvailla tunteitaan ystävilleen, mutta ääneen puhuttuna ne jäivät vaillinaisiksi. Miku oli ollut poissa vuoden, ja Irina muisti enää hyvät hetket heidän elämästään. Lammen vesi oli hiljaa vienyt kipua pois ja jäljelle oli jäänyt vain kaipaus ja rakkaus. Hänen tulevaisuudenhaaveensa olivat kuolleet silloin kun Miku kuoli. Hän oli ollut pitkään pelkkä tahdoton kuori. Tämä lampi oli ollut hänelle varovainen uuden alku. Hän ei koskaan saisi selville mihin se olisi hänet suunnannut.

Tarvas tuli jälleen kuuntelemaan Irinaa.

”Minä kuolen pian, tiesitkö?” Irina kysyi.

”Tiesin”, Tarvas vastasi.

”Voitko toteuttaa kuolleidenkin toiveita?” Irina kysyi.

Tarvas katseli häntä ja käänsi päätään kallelleen kuin miettien.

”En tiedä”, Tarvaksen raapiva ääni tuntui Irinasta jotenkin lohdulliselta. Irina ei enää pelännyt.

”Miku kirjoitti minulle kerran yhden laulun”, Irina sanoi ja alkoi laulaa. Se kertoi rakkaudesta ja onnesta. Siitä kuinka lupautui toiselle ja halusi rakentaa tämän kanssa yhteisen tulevaisuuden. Siitä mistä kaikesta yhteiset haaveet ja unelmat oli luotu. Siitä, ettei tarvinnut kestää kaikkea yksin.

Jos Tarvas liikuttui, sitä ei tiennyt kukaan muu, sillä hiidenhirvet olivat kykenemättömiä vuodattamaan kyyneleitä.

Tarvas kuunteli laulun loppuun ja nyökkäsi. Hän siirtyi Irinan vierelle ja alkoi humisemaan kuin puu kesätuulessa.

Irina katsahti kiitollisena Tarvaksen tummaa hahmoa vierellään. Hän ei ollut yksin.

Myrkky kulki Irinan kehossa hidastaen kaiken. Sykkeen, hengityksen, liikkeet. Irina vajosi selälleen kosteaan maahan. Hän tuijotti taivasta, niin kuin oli tuijottanut kelluessaan lammen viileässä vedessä.

Maasta hohkaava kosteus ei häirinnyt Irinaa enää. Hän oli jo lähes irti kehostaan. Irina hymyili pidellen Mikun kuvaa sydäntään vasten. Tarvaksen seurana ollut sumu ympäröi hänet.

”Kiitos kun odotit minua, Miku.”

____

Milka Liikala on naantalilainen spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, joka rakastaa fantasiakirjoja ja haaveilee kirjailijan urasta. Usein ideat teksteihin syntyvät metsässä kävellessä.