Taivaan sineen

Ville Rautiainen

Kirkas aurinko paistoi. Muutama pilvi leijui taivaalla kuin valkeat siveltimenvedot. Olin juuri eilen täyttänyt kymmenen vuotta ja shamisen-soittotunti oli päättynyt. Kumarsin opettajalle ja menin puutarhaan leikkimään.

Puutarha oli yhtä kaunis kuin aina. Lammessa kellui ihania vaaleanpunaisia lootuksia ja kilpikonnat paistattelivat päivää sen rannoilla. Kyykistyin katselemaan niitä ja hihitin, kun ne katsoivat minua välinpitämättömän näköisinä.

Hypin vedestä kohoavia astinkiviä pitkin ja rallatin itsekseni. Lammen tyynestä pinnasta näin itseni, tytön violetissa, valkoisin kukin kuvioidussa kimonossa, sievälle rusetille sidottu vaalean liila obi-vyö kietaistuna vyötäisille ja mustat hiukset kammattuna siistiksi polkkatukaksi kuin kokeshi-nukella. Lammen keskellä pienessä saaressa seisoi luumupuu, jonka oksat olivat valkoisenaan kukkia. Kevyt toukokuun tuuli puhalsi muutamia terälehtiä alas. Huvittelin pitämällä niitä ilmassa puhaltamalla.

Olin aina pitänyt siitä luumupuusta. Isä oli kertonut, että äiti rakasti sen keväistä kukintoa ja oli vienyt minut katsomaan sitä, kun synnyin. Isä oli myös hyvästellyt äidin sen luona. Lakkasin puhaltelemasta terälehtiä. Painoin käteni vasten puun runkoa sulkien silmäni. Aina niin tehdessäni minusta tuntui, kuin olisin ollut yhteydessä puuhun. Kuin olisin ollut lähellä äitiä.

Samassa kuulin, kuinka jokin lensi puun kukinnon läpi ja laskeutui sen oksalle, melkein suoraan yläpuolelleni. Säpsähdin ja astuin monta askelta taemmas. Olin vähällä horjahtaa ja pudota selälleni lampeen. Kun sain tasapainoni takaisin, näin puussa istuvan linnun.

Lintu oli hyvin kaunis. Se oli kookas, melkein samankokoinen kuin eläintenkesyttäjän haukka, jonka olin nähnyt käydessäni festivaaleilla isän kanssa. Sillä oli pitkä, sorea kaula niin kuin kurjella, hulmuavat isot pyrstösulat ja sievä vaaleanharmaa nokka. Ehdottomasti kauneinta oli kuitenkin linnun väri. Sen jokainen höyhen oli kirkkaan sininen, aivan kuin taivas. Lintu katsoi minuun, ja tajusin, että myös sen silmät olivat saman väriset. Se kallisti päätään ja katsoi minua hellästi.

Lintu avasi nokkansa, ja se lauloi kauniilla, kujertavalla äänellä. En ollut ikinä kuullut mitään niin kaunista. Istuuduin polvet sylissä maahan kuuntelemaan. Suljin uudestaan silmäni ja annoin äänen ympäröidä minut kuin silkkiharso. Olo tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Kuin äiti olisi pitänyt minua sylissä, keinuttanut ja hyräillyt.

Kun laulu loppui, lintu loi minuun vielä pitkän katseen. Vastasin katseeseen, ja jostakin syystä lintu näytti surulliselta tai haikealta. Sitten se levitti siipensä ja lähti lentoon. Seurasin katseellani, kuinka lintu kohosi yhä ylemmäs, kunnes en enää osannut erottaa sitä.

Katsoin ylös vielä pitkään linnun kadottuakin. Olo oli taianomainen. En ollut koskaan nähnyt yhtä kaunista lintua edes kirjoissa. Ehkä se oli ollut jokin taruolento? Ajatus, että sellainen olisi varta vasten tullut tervehtimään minua, sai rintani lämpenemään ylpeydestä. Hymyilin ja lakkasin viimein katselemasta taivaalle. Samassa huomasin maassa jotain sinistä ja kumarruin poimimaan sen. Linnulta oli jäänyt jälkeensä pitkä, kauniisti kaartuva sulka. Hyppelin paikallani ilahtuneena. Ei siinä kaikki, että ihmeellinen lintu oli tullut tapaamaan minua, se jätti myös muiston itsestään!

Kuulin isän kutsuvan minua. Oli päivällisaika. Työnsin sulan talteen kimononi hihaan ja kiiruhdin pois puutarhasta.

Ruokasalissa söimme yhdessä isän kanssa, kuten tavallisesti. Palvelijat toivat pöytään riisiä, kiinankaalia, munakoisoa ja kalaa. Soittotunnin ja leikkimisen jäljiltä minulla oli kauhea nälkä, joten heti kun isä ja minä olimme toivottaneet toisillemme hyvää ruokahalua, tartuin syömäpuikkoihin ja aloin ahneesti syödä riisiä. Isä rypisti kulmiaan ankarasti ja avasi suunsa moittiakseen minua pöytätavoista, mutta äkisti hänen ilmeensä kivettyi paikalleen.

Olin jo valmistautunut kuulemaan nuhdesaarnaa, joten hämmästyin. Isä ei edes katsonut minuun, vaan hänen silmänsä suuntasivat pöytään. Katsoin alas ja huomasin, että sininen sulka oli pudonnut pöydälle.

Punastuin hiukan ja sopersin anteeksipyyntöjä isälle. Olin juuri ottamassa sitä pöydältä, kun isä äkkiä käskevästi pyysi minua näyttämään sitä hänelle. Isän ilme oli omituinen, kun hän  tarkasteli sulkaa käsissään. Hänen kasvonsa olivat tavallisestikin jäyhät ja vaikealukuiset, mutta nyt niitä oli täysin mahdoton tulkita. Kysyin, oliko jokin hullusti, ja isä havahtui mietteistään. Kulmissaan samat rypyt, jotka ilmestyivät aina kun hän nuhteli minua, isä kysyi mistä olin saanut sulan. Kerroin sinisestä linnusta, jonka olin nähnyt puutarhassa.

Sen kuultuaan isä selvästi kalpeni. Hän nousi seisomaan niin äkisti, että säikähdin. Isä naulitsi minuun kiivaan katseen ja tivasi, mitä oli tapahtunut, millainen lintu oli ollut ja mitä se oli tehnyt. Hänen äänensä oli yhtä tyyni kuin yleensä, mutta siinä oli sävy, jota en ollut ennen kuullut ja jota en osannut nimetä. Kerroin, että se oli ollut kaunis lintu, että se oli laulanut minulle ja sitten lähtenyt lentoon, siinä kaikki. Hetken mietittyäni lisäsin, että sen laulu oli tuonut mieleen äidin.

Isä painoi katseensa alas ja oli pitkään hyvin hiljaa. Oli niin äänetöntä, että ulkoa kuuluva tuulenvire ja veden solina erottuivat selvästi. Lopulta uskalsin varovasti kysyä, olinko tehnyt jotain väärin ja oliko isä vihainen. Isä rentoutui ja istui takaisin paikalleen pudistaen päätään. Hän sanoi, että en ollut tehnyt mitään väärää, mutta kehotti minua olemaan vastaisuudessa varuillani tuntemattomien eläinten kanssa. Isän kulmat silenivät vähitellen niin kuin aina, kun hän nuhteiden jälkeen leppyi, ja hän lisäsi, että oli helpottunut siitä, että minulle ei ollut sattunut mitään. Jatkoimme syömistä, ja pian kaikki tuntui taas tavalliselta.

Kun olimme syöneet ja kiittäneet ruoasta, minun oli aika mennä kalligrafian tunnille. Isä kehotti minua heittämään sinisen sulan menemään ja unohtamaan näkemäni linnun, sanoen että minun tulisi keskittyä opintoihini. Nyökkäsin, mutta isän huomaamatta työnsin sulan uudestaan kimononi hihaan.

Illalla, kylvyn jälkeen, kun olin toivottanut isälle hyvää yötä ja mennyt huoneeseeni, otin esiin lakatun rasian, jonka kanteen oli maalattu oksalla istuvia laulavia lintuja. Avasin rasian ja katselin sen sisällä olevia aarteitani: lakattuja puuhelmiä, punavalkoisiin nauhoihin solmittuja kulkusia, rannalta löytämäni sileä kivi ja vaaleanpunainen, sydämen muotoinen simpukka sekä keltaisesta paperista taittelemani origamikurki. Kuten aina, katseeni osui silti ensimmäisenä kannen sisäpuolelle kiinnittämääni valokuvaan.

Siinä olin minä vauvana äidin sylissä. Äiti istui länsimaalaisella tuolilla taustalla luumupuumaalauksella koristettu sermi. Hänellä oli upeasti laitettu musta tukka, sievät kasvot, jotka palvelijat sanoivat minun perineen ja tyylikäs kimono, vyö sidottuna hienolle rusetille. Pidin aina sen valokuvan näkemisestä. Aina kun avasin rasiani, vietin muutaman hetken katsoen sitä. Olihan se ainoa kuva, jossa äiti ja minä olimme yhdessä. Isä oli kertonut minulle, että äiti oli pian kuvan ottamisen jälkeen sairastunut samaan tautiin kuin äitinsä ja isoäitinsä.

Otin sulan hihastani ja pyörittelin sitä sormissani. Kuva oli mustavalkoinen, mutta olin aina yrittänyt kuvitella, minkä värinen äidin kuvassa käyttämä kimono oli ollut. Isän mukaan se oli ollut kauniin sininen, ihan kuin taivas. Nyt sulka kädessäni osasin hyvin kuvitella äidin kimonon saman väriseksi. Ehkä äiti oli lähettänyt linnun tuomaan minulle syntymäpäivälahjan? Hymyilin ajatukselle ja laitoin sulan rasiaan muiden aarteiden sekaan. Katsottuani kuvaa minusta ja äidistä vielä kerran suljin kannen. Palvelijan askeleet lähestyivät käytävällä, joten menin nopeasti peiton alle. Painoin silmäni kiinni ja nukahdin nopeasti.

Seuraavana päivänä tunsin herätessäni outoa kutinaa. Aluksi en välittänyt siitä, mutta päivän mittaan minun kävi yhä vaikeammaksi istua paikoillani oppituntien ajan. Lopulta, kesken soittotunnin, en enää kestänyt. Kutina kävi sietämättömäksi, se ihan sattui. Minun oli pakko pudottaa shamisen lattialle ja alkaa kiivaasti raapia itseäni. Opettajan paheksuva ilme muuttui nopeasti huolestuneeksi, ja hän huusi isän paikalle.

Kun isä tuli huoneeseen ja näki minut, hänen ilmeensä näytti siltä kuin häntä olisi lyöty jollakin raskaalla päin kasvoja. Hän tarttui kasvoihini kaksin käsin, niin äkkiä ja rajusti, että säikähdin. Isä katsoi minua suoraan silmiin, ja näin hänen silmissään sekä kasvojen kalvenneessa ihossa ja kiristyneissä uurteissa uudestaan sen tunteen, jota en eilen päivällisellä ollut osannut nimetä: pelon.

Isä irrotti otteensa kasvoistani ja veti varovasti kimononi hihaa taaksepäin. Käsivarteni tuli näkyviin, ja sen myötä kutinan syy. Ihostani työntyi esiin pieniä piikkejä. Osa oli isompia kuin muut, ja niiden päässä oli hailakan sinistä untuvaa. Isä rypisti otsaansa ja painoi päänsä, aivan kuin olisi muistanut jotakin tuskallista. Kysyin, mikä hänen oli. Isä ei vastannut, vaan pyysi palvelijaa tuomaan huoneestani peilin. Kun katsoin siihen, henkäisin.

Silmäni olivat muuttuneet. Ne eivät olleet enää tummanruskeat vaan siniset, täsmälleen samanväriset kuin eilen puutarhassa näkemäni linnun silmät. Kysyin isältä, mitä tämä tarkoitti ja mikä minua vaivasi.

Isä ei edelleenkään vastannut. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja syleili minua. Mitään sellaista isä ei ollut koskaan ennen tehnyt. Kun vastasin syleilyyn, tunsin isän vapisevan.

Yksi palvelijoista tarjoutui soittamaan lääkärille. Se sai isän havahtumaan. Hän irtautui halauksesta ja nousi seisomaan, sanoen tuimasti, että lääkäristä ei olisi apua. Olin ymmälläni, ja niin näyttivät olevan palvelijatkin. Vain vanhimmat heistä, jotka olivat olleet täällä jo ennen syntymääni, sulkivat silmänsä alistuneen näköisinä.

Illansuussa isä sanoi, ettei minun pitäisi nukkua sinä yönä omassa huoneessani. Sen sijaan hän määräsi palvelijat sijaamaan vuoteen puutarhassa sijaitsevaan pieneen teehuoneeseen, jossa ei ollut mitään lukuun ottamatta tatamilattiaa ja seinällä roikkuvaa tussimaalausta. Ainoa ikkuna oli pieni, lähes katonrajassa, ja jostakin syystä siinä oli kalterit.

Sanoin isälle, etten halunnut nukkua siellä, vaan omassa huoneessani. Isä kumartui laskien kädet olkapäilleni ja sanoi ankarasti, että nyt minun täytyi. Hän sanoi, että tämä oli omaksi parhaakseni ja että minun tulisi olla rohkea, kuten äiti oli ollut. Kysyin, miten äiti tähän liittyi. Isä ei vastannut, mutta hän näytti niin oudolta ja pelottavalta, etten kysynyt enempää.

Palvelija ja isä saattoivat minut teehuoneeseen, toivottivat minulle hyvää yötä ja sulkivat oven. Yleensä nukahdin nopeasti mentyäni vuoteeseen, mutta nyt en saanut unta. Oloni oli liian epämukava, hämmentynyt ja pelokas. Olin saanut viedä sinne aarrerasiani ja muutamia kirjoja, mutta niitä ja futonia lukuun ottamatta teehuone oli miltei tyhjä. Kaikki äänet tuntuivat tavallista kovemmilta ja pelottavammilta. Kehossani kasvavat piikit kutisivat ja hiersivät, enkä voinut olla raapimatta itseäni.

Muistin pelon isän silmissä, hänen vapinansa ja kalvenneet kasvonsa. Hän oli ollut niin erilainen kuin tuntemani tyyni, hiljainen ja ankaran lempeä isä. Mikä saattoi saada hänet niin pois tolaltaan? Vatsaani pisteli, kun pääni täyttyi levottomista ajatuksista.

Oliko minulla jokin tauti? Mistä olin saanut sen? Jos kerran olin sairas, miksi isä ei halunnut kutsua lääkäriä? Paranisinko minä?

Tuuli puhalsi ulkona ravistaen teehuoneen seiniä ja kattoa. Vedin peiton pääni päälle, jotta äänet kuulostaisivat vaimeammilta ja vähemmän uhkaavilta. Kesti kauan, ennen kuin vajosin levottomaan uneen.

Aamulla heräsin siihen, kuinka jalkojani kivisti. Työnsin peittoni pois ja kun näin, mitä sen alta paljastui, järkytyin niin että olin vähällä kirkaista. Jalkani olivat yön aikana tummuneet ja muuttuneet suomuisiksi. Kynnet olivat kasvaneet pitkiksi ja teräviksi. Aivan kuin minulla olisi ollut yhtä aikaa ihmisen ja linnun jalat.

Linnun… vedin hihojani ylös ja näin, kuinka käsivarsieni piikit olivat alkaneet versoa sinisiksi höyheniksi. Kun kosketin kasvojani, huomasin, että niissä tuntui samanlaista pehmeyttä – myös niistä oli alkanut kasvaa höyheniä.

Hätäännys nousi vatsassani, ja juoksin nopeasti ovelle tempaistakseni sen auki.

Mutta ovi ei liikahtanutkaan. Kiskoin kaikin voimin, mutta se pysyi kiinni. Huusin apua toivoen, että palvelijat tulisivat avaamaan oven ja päästäisivät minut ulos. Minkäänlaista vastausta ei kuulunut.

Epätoivoissani lankesin rikkomaan kasvatukseni sanelemia sääntöjä. Kumarruin ja aloin repiä oven paperia, jotta saisin edes kurkistettua huoneen ulkopuolelle. Mutta kun sain revittyä paperia pois, parahdin ääneen kauhusta.

Ovi oli naulattu umpeen. Se oli peitetty laudoilla, jotka estivät sitä liikkumasta ja minua näkemästä ulos. Hätäännys vatsassani yltyi paniikiksi. Taoin epätoivoisesti ovea ja huusin apua. Huusin, että minua pelotti, huusin isää tulemaan paikalle ja päästämään minut ulos.

Oven takaa kuului askelia, ja pian isän vaimea ääni puhui minulle. Isä sanoi olevansa pahoillaan, mutta hän ei voinut päästää minua ulos. Hän sanoi, ettei halunnut menettää minua samalla tavalla kuin menetti äidin. En ymmärtänyt mitään. Tunsin vatsassa ja rinnassa ahdistunutta kuvotusta. Olinko minä kuolemassa?

Itkin ja anelin isää, että hän päästäisi minut ulos. Isä sanoi toivovansa, että annan anteeksi, ja hänen askeleensa etääntyivät.

Päivät kuluivat. Asuin teehuoneessa näkemättä ketään. Isä kävi joka päivä puhumassa minulle, mitä hän ei ollut aiemmin tehnyt. Yleensä minä olin se, joka tuli hänen luokseen. Toisissa olosuhteissa olisin ollut iloinen. Mutta nyt olin isälle vihainen, enkä halunnut nähdä häntä tai kuulla hänen ääntään. Isän jutellessa istuin uhmakkaasti kädet korvilla ja pysyin niin kauan hiljaa, että hän lakkasi puhumasta ja palasi talolle.

Palvelijat työnsivät luukusta ruokaa, kirjoja ja leluja, mutta en halunnut koskea niihin. Halusin aterioida ruokasalissa, lukea omassa huoneessani, leikkiä puutarhassa. Lopulta minun kuitenkin tuli niin nälkä, että minun oli pakko syödä. Mutta kun istuin yksin hiljaisessa teehuoneessa, ruoka tuntui täysin mauttomalta ja halusin itkeä.

Joka aamu, kun heräsin, huomasin muuttuneeni taas lisää. Sulkia kasvoi yhä enemmän, olin jo melkein kokonaan niiden peitossa. Kimonon pitäminen kävi sietämättömäksi, ja sain vaivoin vastustettua halua riisua se. Jalkani kävivät yhä lintumaisemmiksi, kunnes en enää voinut käyttää sukkia tai sandaaleita. Toisen päivän iltana nukkumaan mennessäni huomasin, että minulta putosi hiuksia suurina tuppoina. En saanut unta koko sinä yönä, ja kun aamulla heräsin, kosketin peloissani päälakeani. En tuntenut sileitä, mustia hiuksiani, joita olin aina aamuisin harjannut lempikammallani. Lukuun ottamatta päänahkaani kasvanutta pehmeää höyhennukkaa olin kalju.

Kolmantena päivänä käteni alkoivat muuttua. Molemmat etu- ja keskisormeni sekä pikkusormet ja nimettömät ikään kuin liimautuivat toisiinsa kiinni. En saanut syömäpuikoista kunnon otetta, ja minun oli pakko alkaa syödä käsin, vaikka minua hävetti. Illalla taas sormenpäistä alkoi työntyä esiin pitempiä sulkia.

Neljännen päivän aamuna höyhenten peittämät rintani ja vatsani alkoivat laajeta ja pullistua eteenpäin. Iltaan mennessä kimonon ja muidenkin vaatteiden pitäminen kävi mahdottomaksi, ja jouduin riisumaan ne. Kun istuin alasti tatamilla, autio teehuone tuntui synkemmältä, kolkommalta ja tukahduttavammalta kuin milloinkaan ennen. Kurkkuani poltti. Silmäni kirvelivät, kun niihin kihosi kyyneleitä kuin mehua puristetusta hedelmästä. Puhkesin kovempaan itkuun kuin olin koskaan itkenyt sitten vauvaiän. Tunsin itseni niin yksinäiseksi ja epätoivoiseksi, että olisin voinut kuolla.

En mennyt sinä yönä nukkumaan. Pelkäsin, mitä muutoksia seuraavan kerran herätessäni löytäisin. Istuin lattialla nyyhkien, vaikka kyyneleeni olivat jo kuivuneet. Lopulta, kun tajusin miten jäykkä olin, nousin vaivalloisesti pystyyn linnunjaloilleni. Kalterein suljetusta ikkunasta kantautui sisään hyönteisten siritystä, tuulen suhinaa ja muita miellyttäviä yön ääniä. Niiden kuunteleminen teki minut kuitenkin vain entistä masentuneemmaksi. Etsiessäni muuta tekemistä silmiini osui aarrerasiani. En ollut koskenutkaan siihen moneen päivään. Avasin sen kömpelösti yhteen liimautuneilla sormillani, ja kannen sisäpuolelta minuun katsoivat äidin kasvot.

Silmäni kostuivat uudestaan, ja kosketin valokuvaa hellästi. Jos äiti olisi täällä, olisiko kaikki toisin? Lohduttaisiko äiti minua, puhuisiko hän isän päästämään minut ulos? Olisiko hän osannut kertoa, mikä minua vaivasi, ja kertoa mitä tehdä? Kun istuin pää painuksissa, kuulin ulkoa puutarhasta puhetta. Isän äänen.

Menin uteliaana seinän luokse ja painoin korvani sitä vasten. Isä käveli ympyrää ja puhui itsekseen, vaimealla ja surullisella äänellä. En saanut kaikesta selvää, mutta hän puhui minusta ja toisteli paljon äidin nimeä. Painauduin tiukemmin seinää vasten ja rutistin silmät kiinni kuullakseni oikein tarkkaan.

Isä ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli epätoivoinen. Hän ei halunnut minun menevän pois, mutta oliko minun pitämiseni teljettynä oikea ratkaisu? Hän huokaisi syvään ja vaikeni pitkäksi aikaa. Vasta kun ehdin jo luulla, ettei hän enää puhuisi ja olin vetäytymässä pois seinän luota, isä puhui taas, ikään kuin olisi keskustellut äidin kanssa. Oliko äiti vaistonnut sen? Tiennyt, että se tapahtuisi pian minullekin?

Tuttu linnun ääni vastasi hänelle.

Avasin silmäni. Kiiruhdin takaisin aarrerasialle ja katsoin valokuvaa minusta ja äidistä. Äidistä, joka oli sairastunut kuten oma äitinsä ja isoäitinsä. Irrotin katseeni valokuvasta ja otin rasiasta esiin sinisen sulan, täsmälleen samanvärisen kuin omani. Katsoin vuorotellen sitä ja äidin valokuvaa. Sydämeni hakkasi kuin rumpu, kun katseeni siirtyi äidistä sulkaan ja siitä omiin höyheniini. Linnunjalkani vapisivat, ja lysähdin lattialle seinään nojaten. Hartiani hytkyivät, lämpimät kyyneleet valuivat alas poskiani. Peitin suuni epämuodostuneilla käsilläni ja tukahdutin nyyhkytyksiä.

Vihdoinkin minä käsitin.

Kuudentena päivänä isä tuli taas oven taakse puhumaan. Hän kertoi, että puutarhan luumupuu ei vielä ollut pudottanut kukkiaan siltä keväältä, että ilma oli lämmin, ja sen perusteella odotettavissa oli kuuma kesä. Hän puhui paljosta muustakin. Kirjoista, musiikista, kaupungin makeiskaupan uutuuksista, ja kysyi, halusinko jotakin.

Ensimmäistä kertaa kuuteen päivään vastasin isälle. Kuulin isän henkäisevän, kun puhuin ja hän kuuli ääneni.  En voinut moittia häntä siitä. Ääneni kuulosti omituiselta, kuin linnun kujerruksen ja ihmisen puheen sekoitukselta. Sanoin haluavani nähdä itseni pelistä.

Isä oli vaiti, mutta ei mennyt pois. Toistin pyyntöni. Sanoin etten ollut tyhmä, että ymmärsin nyt, mitä minulle oli tapahtumassa. Ymmärsin, mitä äidille oli tapahtunut.

Viimein kuulin, kuinka isä kutsui palvelijan ja käski tuomaan peilin, jonka sitten työnsi luukusta sisään. Peili oli sama, jonka olin saanut kymmenenvuotislahjaksi seitsemän päivää sitten. Käänsin heijastavan puolen esiin, ja ensimmäistä kertaa päiväkausiin katsoin itseäni.

Olin tietysti tunnustellut kasvojani ja kehoani, joten tiesin mitä odottaa. Silti tuntui käsittämättömältä ajatella, että peilistä minua silmiin katsova olento olin minä itse. Olin kokonaan sinisten höyhenien peitossa. Korvani olivat supistuneet pään sisään, ja minulla oli siro, vaaleanharmaa nokka, hieman kuin kyyhkyllä. Kaulani oli pitkä ja sorea, käteni taas lähes kokonaan siivet. Sormistani ei ollut jäljellä kuin pari surkastunutta tynkää, joilla saatoin kömpelösti pidellä peiliä. Silmäni olivat pyöreät kuin linnulla ja samaa sinistä kuin höyheneni. Jalkani olivat harmaat, suomuiset ja hennot linnunjalat. Minulla oli pitkät, kauniit pyrstösulat. Jos en olisi yhä ollut kymmenenvuotiaan tytön kokoinen, olisin ollut käytännössä kokonaan lintu.

Isä puhutteli minua varovasti nimeltä. Hänen äänensä tärisi. Minä vastasin. Pyysin häntä kertomaan äidistä.

Kukaan ei tiennyt, mistä se oli alkanut. Oliko se lahja jumalilta vai kirous? Äidin isoäiti ei kuitenkaan ollut ollut ensimmäinen. Se oli toistunut sukupolvi toisensa jälkeen, siirtynyt äidiltä tyttärelle, ja joka kerta se oli alkanut hieman aikaisemmin. Äiti oli synnyttänyt minut vain muutama päivä sitten, kun sininen lintu saapui hänen luokseen.

Isä itki kertoessaan, kuinka oli yrittänyt etsiä parannuskeinoa, puhunut maan parhaiden lääkärien kanssa, lähettänyt kirjeitä ja sähkeitä ulkomaille, kutsunut paikalle shintolaispappeja, buddhalaismunkkeja, meedioita ja shamaaneja.  Mikään ei ollut auttanut. Hän oli saattanut vain katsoa vierestä. Hän ei ollut halunnut kuunnella äidin sanoja, uskoa että äiti oli jo lapsena hyväksynyt tulevaisuutensa ja oli ollut onnellinen isän ja minun kanssani.

Isä pyysi anteeksi ettei ollut noudattanut äidin pyyntöä ja kertonut minulle. Hän sanoi, että oli viimeiseen asti toivonut, että se ei olisi näin monen polven jälkeen enää periytynyt, että minulle ei kävisi samoin. Vielä silloin, kun olin kertonut nähneeni sinisen linnun, hän oli toivonut, ettei se merkitsisi mitään. Turhaan.

Puhuin isälle. Sanoin, että sitä ei voinut pysäyttää. Tunsin sen sisälläni. Pyysin isää päästämään minut ulos, etten kuulunut lukittuun huoneeseen sen enempää kuin äitikään. En itkenyt, en anellut. Olin täysin tyyni.

Kahdentenatoista päivänä istuin isän olkapäällä puutarhassa, minulle ja äidille rakkaan luumupuun alla. Kujersin ja hieroin hellästi nokkaani isän poskea vasten. Isä vastasi silittämällä sinistä päätäni. Hän kuiskasi minulle sanoja, joita en enää voinut ymmärtää, mutta joiden lämmön tunsin. Vaistosin jonkin lähestyvän jo ennen kuin kuulin kujertavaa laulua. Tällä kertaa erotin siitä selkeitä sanoja kielellä, jota nyt osasin. Sanoja rakkaudesta ja kaipuusta, ristiriitaisista surun ja ilon tunteista.

Kurkimainen sininen lintu laskeutui luumupuun oksalle. Muutama valkoinen kukka putosi alas. Isä sieppasi yhden niistä käteensä ja ojensi sen minulle. Otin kukan nokkaani ja suljin silmäni, kun isä vielä kerran koski päätäni ja puhui. Ne olivat hyvästit. Aika oli tullut.

Levitin siipeni ja nousin lentoon. Laskeuduin lyhyen pyrähdyksen myötä oksalle sinisen linnun viereen. Hieroimme nokkiamme toisiaan vasten. Kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta, ja hän oli taas luonani.

Kujersimme isälle, joka katsoi meitä silmät kosteina, mutta hymyillen. Nousimme siivillemme ja lähdimme matkaan, minä yhä pitäen nokassani isän antamaa luumunkukkaa. Puutarha jäi pian taakse, kunnes se oli vain pieni kulmikas muoto kaukana alapuolellamme. Maasta käsin meitä ei kai enää erottanut taivasta vasten.

---

Ville Rautiainen on sarjakuvan ja spekulatiivisen fiktion harrastaja Jyväskylästä. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran aktiivijäsen. Visuaalinen kirjoittaja, jota kiehtoo japanilainen estetiikka, mielikuvitukselliset maisemat ja muutoksen sekä muuttumattomuuden teemat.