Suoraan aamunkoittoon

Vilja Kesäheinä

Nena ei juossut. Se ei ollut juoksemista, elleivät molemmat jalat nousseet yhtä aikaa ilmaan. Isän ilme olisi silti synkistynyt, jos hän olisi nähnyt vauhdin, jolla Nena liikkui keskellä päivää huonosti varjostetulla hiekalla. Onneksi isä oli töissä. Nena välitti nyt vain vastaanottimesta.

Hiki kutitti Nenan suomuja tihkuessaan niiden välistä. Pisarat tipahtivat hohkaavalle vastaanottimelle ja sihahtivat haihtuessaan ilmaan. Nena tarvitsi nestettä, mutta ensin hänen oli saatava vastaanotin viilenemään. Aseman voimakenttä väreili askel askeleelta lähempänä.

Nena odotti, että päivävartija laahautui kulman taakse, ennen kuin vilisti kiinni aitaan. Hänen sormensa etsivät tottuneesti oikean kohdan ja venyttivät. Pieni tyttö luiskahti raosta vaivatta, vastaanotin oli vaikeampi. Sen kitkainen pinta otti vastaan ja Nenan täytyi pinnistää saadakseen vekottimen vedettyä oikealle puolelle.

Aseman ulointa piiriä vartioitiin heikosti. Muulaisille se oli pelkkä hyödytön hiekkakehä, vain jotain pidentämässä hajurakoa paikallisiin. Piirin sisäreunaa kiertävässä muurissakaan ei mikään houkutellut satunnaista ohikulkijaa. Jos se olisi päästänyt edes prosentin viileydestä läpi, mutta eihän se, muulaisten teknologialla tiiviiksi tilkitty.

Nena tiesi paremmin. Hän juoksutti sormiaan pitkin muuria, kunnes tunsi pienen sävähdyksen. Jäähdytin ponnahti esiin tukevalla painalluksella. Vikkelästi kuin skorpioni Nena näpytti yhteyden ja käynnisti vastaanottimen. Kyllä, kyllä, juuri näin! Vastaanotin ei yskinyt ja nikotellut, kuten se oli kaatopaikalla tehnyt, vaan jäähdytin sai sen käynnistymään tasaisesti suristen. Korjaus oli onnistunut.

Ensin kuului ääni. Nena ymmärsi muulaisten käyttämää pikakieltä jo aika hyvin. Hän kykeni hahmottamaan pääpiirteet Muulta asti kantautuvasta keskustelusta samalla kun tiivisti vastaanottimen yhteyksiä. Lähetyksessä kerrottiin jostain muulaisten juhlasta, ja Nena paloi halusta päästä kokemaan sen niin monella aistilla kuin vain lähettimen kautta oli mahdollista. Vielä viimeinen kiristys pariin kiinnikkeeseen ja…

Sumuiset hahmot huojuivat Nenan ympärillä. Ne olivat pukeutuneet mustiin, mutta vaatteiden aukoista pilkotti vaaleaa. Yksityiskohtia epätarkka halogrammi ei välittänyt. Nenan oli helppo kuvitella, että ainakin osalla hahmoista vaalea ei ollut hentoihin karvoihin peittynyttä ihoa vaan suomuja – samanlaisia kuin hänellä itsellään. Ehkä heillä oli yhteisiä esi-isiä ajalta ennen suurta muuttoa. Joistain suvuista vain osa oli hyväksytty asuttamaan uutta planeettaa.

 Nena nytkäytti olkapäitään, sitten lanteitaan. Seuraavaksi kääntyivät nilkat ulospäin. Muulaisten musiikki vei mennessään, suorastaan pakotti kehon liikkumaan. Nena kuuli innostuneet kiljahdukset, haistoi kasvien huumaavaan tuoksukirjon. Voi kunpa hän olisi voinut kokea myös Muun viileän tuulen ja muulaisten kehot, jotka lämpöä pelkäämättä puskivat toisiaan vasten. Nena yritti kuvitella miltä se tuntuisi. Millaista olisi, jos voisi oikeasti olla heidän keskellään? Hän melkein tunsi, miltä muulaisen kosketus tuntui. Tiukalta otteelta olkapäässä.

Hahmot, hajut ja tenhoava musiikki – kaikki katosivat yhdellä painalluksella.

– Mitä heliosta, vartija murahti.

Hän tarttui toisella kädellään Nenaa leuasta ja käänsi tytön kasvot itseään kohti. Sellainen ei ollut sopivaa, koskea noin vain toista ihmistä!

– Ulkopiiri sektori viisbee, vartija sanoi, tällä kertaa kaulukselleen. Sitten hän päästi irti.

Nenan jalkojen teki mieli juosta. Vartija ei takuulla seuraisi häntä. Ei sellaista vauhtia, ei tähän aikaan vuorokaudesta. Mutta pako tarkoittaisi hyvästejä vastaanottimelle, jonka korjaamiseen Nena oli käyttänyt toista kuukautta. Mikään rangaistus ei olisi sitä pahempi. Nena hivuttautui lähemmäs vastaanotinta, kätki sen kapean selkänsä taakse niin hyvin kuin taisi.

– Mitä sinä täällä, keskellä päivää? vartija kysyi. Hän ei kuulostanut enää yhtä ärtyneeltä. Mies kaivoi jopa hiekkarakeita nahkapussista ja tarjosi niitä Nenalle. Tyttö nappasi möhkäleen avonaiselta kämmeneltä, tunki sen suuhunsa ennen kuin vartija ehtisi muuttaa mielensä.

Hiekkarakeen pureskeleminen sai rauhaset vapauttamaan sylkeä kielelle. Ruumiinlämpöinen neste levisi pitkin suuta, rauhoitti kuumuudesta kärsivää ruumista. Nena huomasi myös vartijan rentoutuvan. Tämä irrotti välillä katseensa tytöstä ja tähyili portin suuntaan. Nena alkoi myötäillä miehen liikkeitä, muokkasi itseään seinään sulautuvaksi varjoksi. Vähitellen vartijan ilme lasittui. Pientä tunkeutujaa ei enää ollut olemassa.

Nena lähti liukumaan pitkin hiekkaa, vastaanotin tiiviisti vartaloaan vasten. Vain muutama metri ja sitten… Nenan jalka ponnisti ensimmäiseen juoksuaskeleeseen.

– Ei hoppua.

Koura puristi tällä kertaa niskasta. Nenan jalat heiluivat ilmassa ja vastaanotin tuntui painavan tonnin gravitaation vetäessä sitä itsepintaisesti maata kohti. Vartija poimi laitteen tytön sylistä kuin muulainen kypsän hedelmän puusta. Nenan aivoissa sumeni. Hän riuhtoi kaikin voimin kohti aarrettaan. Hän potki ja kynsi ja olisi purrutkin, mikäli olisi terävillä hampaillaan yltänyt tuohon kauheaan mieshirviöön. Muulaiset, niin lähellä ja niin toivottoman kaukana. Nenan silmissä välkkyi auringonpilkkuja. Paikoillaan räpiköivälle vastaanotin oli yhtä ulottumattomissa kuin Muu konsanaan.

*

Argon ei koskaan ajatellut, pitikö hän työstään. Aseman jätehuolto oli homma siinä missä joku toinenkin. Kun työtä aikoinaan tarjottiin, hän otti sen vastaan. Alun perin Nenan oli ollut tarkoitus kulkea äitinsä mukana töissä, asemalla kun sellainen sallittiin. Argon halusi suunnitelmiin mahdollisimman vähän muutoksia.

Ei hän ollut silloin arvannut, miten tärkeää aseman viileys tulisi Nenalle olemaan. Tyttö olisi saattanut läkähtyä kuoliaaksi, jos Argon olisi kantanut häntä koko yön kotona tai kaivoksessa. Se oli silloin, vauvan ja joskus taaperonkin kanssa. Vaan koululaisen paikka ei enää ollut asemalla. Ei varsinkaan keskellä päivää.

Argon asteli ilmoitetulle paikalle nopeammin kuin auringonpaahteessa kuului. Hän ehti nähdä, miten pehmeäksi pureskeltu hiekkarae lensi Nenan suusta, hajosi muruiksi iskeytyessään ulkopiirin vartijan silmään. Uhri älähti ja päästi tytöstä irti hieroakseen liian myöhään sulkeutunutta luomea. Nena putosi pehmeästi neljälle raajalleen ja ponnahti saman tien takaisin kohti laitetta, jota vartija edelleen piteli ylösojennetussa kädessään.

Argonin silmäluomet lähestyivät toisiaan. Mikä helios Nenan päässä oli vialla? Kun muut lapset nukkuivat viileissä kodeissaan, miksi juuri tämä heikkorakenteinen hietakäenpoikanen riehui aseman ulkopiirillä kuin ei kuumuutta tuntisi? Hiki oikein kimalteli tytön suomuissa. Ihme, että tämä oli yhä tolpillaan. Argon harppasi Nenan viereen. Ei tarvittu kuin yksi, tarkkaan tähdätty isku ohimoon. Kahdella sormella, keskinkertaisella voimalla. Pehmeä tussahdus kertoi tajuttoman ruumiin saavuttaneen hiekan.

Armotyöntekijä ehti sektorille vasta tilanteen rauettua. Muulaisena hänen oli täytynyt pysähtyä sonnustautumaan viilennyspukuun. Hän hätkähti nähdessään maassa retkottavan Nenan.

– Mitä tapahtui? hän kysyi.

– Kuumuus, Argon vastasi.

Armotyöntekijä jäi tapittamaan tyttöä. Hän liikahti kuin mennäkseen tätä kohti, mutta vetäytyi sitten, käänsi katseensa ja huomasi vartijan pitelemän laitteen.

– Saanko…, armotyöntekijä aloitti.

Vartija ojensi vekottimen sen enempiä virkkomatta. Muulainen hypisteli sitä käsissään ja yhtäkkiä häneltä pääsi innostunut kiljahdus.

– Sehän toimii! Ei voi olla totta. Me heitimme sen pois toivottomana tapauksena. Korjasiko tyttö sen itse?

Muulainen katsoi vartijaan, vartija katsoi Argoniin.

– Joskus tuo saattaa, Argon vastasi. Hänen oli epämukava olla siinä katseiden keskipisteessä, olkapäät kohosivat suoja-asentoon.

– Voi että, armotyöntekijä huokaisi. – Olisi ollut upeaa jutella hänen kanssaan lisää, mutta nyt, no. Ehkä on parempi, että tulette joskus illalla tai yöaikaan uudestaan.

Argon ei vastannut. Päivän kuumuudessa oli erityisen tärkeä säästellä sylkeä. Hän nosti Nenan maasta ja heilautti tämän olkapäälleen kuin tyhjän nahkanyytin.

– Passaako? Argon kysyi. Muut vastasivat nyökkäyksellä. Argon voisi tehdä pidemmän vuoron joskus toiste.

Argon jätti vastaanottimen armotyöntekijälle, niille se kai kuului. Portilla hän vilkaisi taakseen ja näki viilennyspukuisen hahmon yhä seisovan seinän vieressä laite sylissään. Mikä naisen nimi oli? Argon ei saanut sitä mieleensä. Kaikki muulaiset näyttivät suunnilleen samalta.

Nena liikahti isänsä olkapäällä. Miten saattoikin niin kevyt olla yö yöltä raskaampi taakka? Argon oli valinnut puolison tarkkaan. Nenan äiti oli ollut vanttera ja voimakas. Hänen paksut suomunsa suojasivat ihoa tehokkaasti auringolta. Miten oli mahdollista, että kahdesta nykymaailmaan erinomaisesti sopivasta vanhemmasta syntyi jotain niin haurasta? Väistyvät geenit, se oli ainoa selitys. Yksittäinen luonnonoikku.

Argon laskeutui varovasti kotiovelle, pyyhkäisi sen päältä enimmät hiekat. Maanalainen viileys tervehti heitä. Argon laski Nenan huoneen reunaan ja narskautti hampaitaan. Täällä tyttö olisi voinut nukkua koko kuuman päivän. Argon täytti pipetin vesiannostelijasta ja tipautteli pisaroita Nenan kuivien huulten väliin. Muutaman tunnin kuluttua Nenan olisi jaksettava kouluun. Argon saisi nukkua vähän pidempään, ehkä levättyä kunnolla tietäessään tyttärensä olevan turvallisesti opettajan valvovan silmän alla. Hän asettui makuualustalleen mahdollisimman kauas Nenasta, jottei vahingossa lämmittäisi tätä vartalollaan.

*

– Minne?

Nena pysähtyi, vilkaisi takanaan nyhjäävää poikaa.

– Asemalle.

– Miksi?

– Koska mun vastaanotin on siellä ja mä haluun sen takas. Siks tietty.

Taras katseli ympärilleen ennen kuin kuiskasi:

–  Sä puhut taas liikaa.

– Koulu loppu jo ja mä puhun ihan niin paljon ku mua huvittaa. Vaikka blaa blaa blaa. Se on mun sylkeä ja mä saan käyttää sitä mihin mä haluan.

Taras painoi molemmat kätensä suun eteen tukahduttaakseen hihityksen. Nena katsoi poikaa arvioivasti. Mahtuisiko harteikas Taras aidassa olevasta raosta?

– Tuu mukaan? hän ehdotti, mutta Taras liikautti päätään sivusuunnassa. Nena kohautti olkiaan. – Pelkuri.

Nena ei jäänyt odottamaan pojan reaktiota vaan pinkaisi juoksuun. Taras ei seuraisi samaa vauhtia, ei vaikka oli yö ja ilmaa helpompi hengittää. Se oli sääli. Olisi ollut upeaa saada Taras mukaan. Jos vastaanotin vielä löytyisi, hän olisi voinut näyttää pojalle muulaiset, ja ehkä tämä olisi ymmärtänyt. Hän olisi opettanut Tarakselle miten Muun pikakieltä puhuttiin ja he olisivat yhdessä haaveilleet siitä, millaista Muulla olisi elää.

Nyt Nena oli yksin, mutta yksin hän liikkui nopeammin, sulautui sulavammin hiekkaan. Ei ollut temppu eikä mikään livahtaa aseman ulkopiirille samasta kolosta kuin aina ennenkin. Nena vilisti neljällä raajalla tuulen alapuolella kohti paikkaa, jossa hänet oli viimeksi yllätetty. Jäljittimen oli täytynyt pudota jonnekin tänne. Se oli ollut Nenan lanteella vielä silloin, kun hän aloitti tanssimisen. Hän kävi hiekkaa läpi ja huh helpotus, kynsi kilahti johonkin kovaan.

Nena puhalsi jäljittimen puhtaaksi ja puristi sen napakasti sormiensa väliin. Valonuoli sinkoutui esiin. Tyttö lähti vipeltämään muurinviertä osoitettuun suuntaan. Voi jospa nuoli kohta kääntyisi kohti ulkoporttia, johdattaisi jätekeräykseen tai mihin tahansa muualle kuin aseman sisempään piiriin! Mutta ei. Tietysti petollinen valo kaartoi juuri sinne, minne Nenan oli kaikkein vaikeinta päästä.

 Aseman ovi oli suljettu muulaisella älylukolla. Nenan sormia syyhytti päästä näpelöimään sitä, mutta ensin hänen täytyi odottaa, että oven edustalla nyhjäävä vartija lähtisi kierrokselle. Nena hidasti hengitystään, alkoi sulautua seinään. Oli harmi, etteivät muulaiset itse vartioineet oviaan. Heidän pimeäsokeiden silmiensä ohi Nena olisi livahtanut tuosta vain. Ajatus sai hänet tuhahtamaan ylimielisesti. Samassa vartija kohotti päätään ja katsoi suoraan kohti paikkaa, jossa Nena oli vielä hetkeä ennen ollut osa seinää. Liskoaivot jähmettivät tytön paikoilleen.

– Tänne, vartija murahti.

Nena siirtyi jäykin raajoin lähemmäs. Vartija oli sama, jonka kasvoihin hän oli sylkenyt edellisenä päivänä. Se oli valtava loukkaus, tuhlata omaa nestevarantoaan osoittaakseen halveksuntaansa, mutta miehen olemuksessa ei näkynyt merkkejä kostonhalusta: hänen vartalonsa oli rento ja liikkeensä laiskat. Nena valmistautui säntäämään pakoon sillä sekunnilla, kun vartija tulisi liian lähelle. Vartija astui askeleen, toisen, pysähtyi. Voimakenttä värähti. Mies oli aukaissut älylukon ja odotti nyt ovella.

– Sisään.

Nena lipsautti kieltään. Aseman sisältä tulvahti yötäkin viileämpää ilmaa ja raikas kasvien tuoksu. Nena ei enää varonut. Hän vilisti sisään ennen kuin vartija ehtisi muuttaa mielensä.

Asema säkenöi kuin täysikuu. Nenan malttamattomat silmät haravoivat haarautuvia käytäviä. Tuolla ja tuolla, ehkä vielä nurkan takanakin lojuisi muulaisten teknologiaa valmiina palvelemaan sitä, joka osasi aktivoida sähkövirrat oikein. Nenan kädet hamusivat lähintä laitetta, mutta vartijan napakka isku sai ne siirtymään seinälle, liukumaan pitkin sen kiiltävää pintaa. Miten saattoikin olla jotain niin tasaista, etteivät sormenpäät tunteneet yhtä ainutta hiekanjyvää? Viileys tunki suomujen läpi Nenan iholle asti.

– Onks tää jäätä? hän henkäisi.

Vartija murahti. Ei ollut tai ei tiennyt.

– Mä oon kuullu, että jää on just tällasta. Kylmää, sileetä, kiiltä–

Nena pysähtyi. Seinän toiselta puolelta hahmottui jotain lämmintä ja elävää. Vartija tuuppasi tyttöä selkään niin, että tämä horjahti oviaukkoon.

– Nena, eikö niin?

Nena nosti katseensa kysyjään. Muulaisnainen paljasti rivin pieniä hampaita ja viittoi suurin elein tulemaan lähemmäs. Nena astui askeleen. Hän ei ollut koskaan nähnyt muulaista näin läheltä. Oli jännittävää tarkastella, miten kauas evoluutio oli heidät Maan asukkaista kuljettanut.

– Miten ystävällistä isältäsi lähettää sinut tänne näin nopeasti, muulainen jatkoi Pohjoisen kielellä. Hänen kielioppinsa oli kunnossa, mutta väkinäinen korostus kuului joka sanassa. Kuin naisen olisi ponnisteltava puhuakseen tarpeeksi hitaasti.

– Ymmärrän muuta, Nena sanoi.

Ensimmäistä kertaa hän puhui muulaisten kieltä jollekin, joka sitä osasi. Sanat tulivat ulos liian hitaasti ja takakenoisesti painottuen. Naisen kasvoille kohosi kummallinen ilme.

– Tule tänne, hän sanoi Muun pikakielellä.

Nena siirtyi lähemmäs, mutta kavahti takaisin, kun muulainen puhkesi innostuneisiin taputuksiin.

– Älähän nyt pikkuinen, muulainen sanoi ja veti Nenan olkavarresta luokseen. Kosketus sai tytön sävähtämään. Muulaisen hennot ihokarvat kutittivat oudosti suomuja. – Minä olen Dong Huaa, voit kutsua minua Huaaksi. Minusta on ihanaa tutustua sinuun. En ole koskaan tavannut yhtä taitavaa Vanhan Maan lasta kuin sinä.

Muulaisten Vanha Maa tarkoitti Maata, samoin kuin Uusimaa Muuta. Sen Nena ymmärsi, mutta…

– Taitavaa? hän toisti. Se tuntui virheeltä. Taitavat lapset osasivat pysytellä aloillaan ja välittää asiansa vai yhdellä sanalla. He haistoivat makean veden heti kun työnsivät kielensä ulos. Nena nyt kaikkein viimeiseksi laskettaisiin taitavien joukkoon.

– Taitavaapa hyvinkin, Huaa nauroi. – Olet ihan kuin minun sisareni lapset. Paitsi hiljaisempi ja rauhallisempi.

Nena tuhahti epäuskoisesti.

– En varmana ole ketään hiljaisempi, hän sanoi omalla kielellään. – Mua kovempaa puhujaa ei löydy mistään, mä voin puhua vaikka siihen asti ku aurinko käristää meiät kaikki.

Huaa nauroi taas, kirkasta muulaisen kikatusta.

– Hyvä, hyvä, hän sanoi. – Pitää osata puhua sanoakseen asioita ja myös ollakseen sanomatta niitä. Mutta katsopas tätä, neiti papupata. Sinä osasit korjata vastaanottimen, joten osaatkohan korjata tämänkin?

*

Muulaiset tekivät Argonin olon epämukavaksi. Hän vältti mielellään kontaktia heidän kanssaan, niin paljon kuin asemalla työskentelevälle oli mahdollista. Se ei ollut kovin vaikeaa. Oli vain pidettävä katse maassa ja sanat turvallisesti suun sisällä. Jos armotyöntekijä sattui samalle käytävälle, piti pysähtyä, pysyä liikkumatta, hengittämättä, sulautua kiiltävään seinään. Jos Nenaa ei olisi ollut, Argon olisi onnistunut jäämään pelkäksi nimeksi aseman tietojärjestelmään. Jos Nenaa ei olisi ollut, Argon tuskin olisi edes ollut töissä asemalla.

Ottaessaan vastaan käskyn mennä armotyöntekijän luo Argon oletti saavansa nuhteet siitä, että ei ollut tuonut Nenaa tämän pakeille. Kun hän kuuli sen sijaan kiitokset, olo muuttui entistä epämukavammaksi. Hän piti katseensa tiukasti lattiassa, katseli heijastusta omista tyytymättömistä kasvoistaan.

– Tiedätkö, Nena on todella erityinen tyttö, muulainen sanoi ja piti sitten tauon, kuin olisi ajatellut, että Argonilla oli joku syy kuluttaa nestettä vastaamiseen. – Tai no tottahan toki sinä tiedät. Miten voisit olla tietämättä, onhan kyse omasta lapsestasi. Ehkä sinäkin tiedät paljon meidän käyttämästämme tekniikasta.

Armotyöntekijä oli käyttänyt neljä kertaa jotain tietää-sanan taivutusmuotoa ja onnistunut silti olemaan sanomatta mitään. Miten tolkutonta syljen tuhlausta! Vaikka eipä kai muulaisten tarvinnut sellaisesta huolehtia, niin paljon he maapallon vesivaroista aikoinaan ottivat mukaansa.

– Tunnetko sinä Uusimaan teknologiaa?

Tällä kertaa selkeä kysymys. Argon käänsi päätään sivusuunnassa ja palautti sen takaisin paikoilleen.

– Tiedätkö mikä tämä on?

Muulaisen sirot kädet nostivat jotain laakeaa Argonin silmien alle. Se oli suuri ja ympyränmuotoinen. Se olisi saattanut olla astia, jonka muulainen täytti äärilleen ryhtyessään aterioimaan. Mutta kykenikö noin hontelo olento syömään sellaisia määriä? Argon kohotti katsettaan parikymmentä astetta nähdäkseen esineen tarkemmin. Sininen pinta valui hänen mieleensä kuin meri.

Nuorena Argon oli uhmannut säännöstelyä nähdäkseen meren. Voimiaan ja vettä tuhlaten hän oli taivaltanut sinne, missä mantereet olivat aikoja sitten yhdistyneet Pohjoiseksi. Korkealta näki yli hiekan aina siniseen asti. Mikä pettymys se olikaan ollut. Tarinoiden meri tyrskyi villinä ja voimakkaana, pysyi alati liikkeessä menettämättä pisaraakaan verrattomasta vesivarannostaan. Meri, joka vuorelta näkyi, oli pelkkä epätasainen pysähtynyt pinta, hyvin samanlainen kuin Argonin eteen työnnetyn astiantapaisen maalikerros. Siinäkö muka keuhkot, jotka levämassoineen yhteyttivät hapen kaikille Maahan jätetyille eliöille?

 Argon aikoi vetäytyä, repiä katseensa irti astiasta kuten oikeastakin merestä. Hän halusi lakata tuijottamasta väreilyä, joka pian sekin paljastuisi silmämunan peittävän märän kalvon aiheuttamaksi harhaksi. Mutta väreet kasvoivat. Ne muuttuivat laineiksi, aalloiksi, valtaviksi vaahtopäiksi. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin Argon ja hulluna kuohuva meri. Se teki olosta kumman rauhallisen.

Argon nosti katseensa. Se kävi yhtäkkiä helposti. Katse siirtyi muulaisen kasvoihin, harhaili niissä ihan itsestään. Oudot kasvonpiirteet eivät näyttäneet enää niin vastenmielisiltä kuin ennen.

– En tiedä, mikä se on, Argon sanoi.

Argon ei ollut varma, miksi lisäsi jälkimmäisen lauseen. Pelkkä en tiedä – ei, pelkkä ei olisi riittänyt. Oliko hän halunnut kysyä? Silloin olisi pitänyt muuttaa intonaatiota, kohottaa lopputavu vastausta vaativaksi.

– Tyttäresi tiesi, muulainen totesi. – Ja hän vieläpä auttoi minua korjaamaan sen.

Argonin katse lipsahti armotyöntekijän kulmakarvaan. Armotyöntekijällä oli nimi. Huaa, se nousi Argonin sisältä kuin syvä huokaus. Muulaiset käyttivät myös sukunimiä, mutta sellaista mieleen ei pulpahtanut. Argon valutti katseensa suoraan suhteettoman suuriin silmiin. Ne olivat melkein yhtä siniset kuin meri, vähän haaleammat vain. Argonista oli mukava katsella niitä. Kyllä, Huaa.

– Se ei ole kuin muut, Argon sanoi. – Se Nena.

– Ei todellakaan, Huaa vahvisti.

– Se osaa vääriä juttuja. Tekee vääriä juttuja. En tiedä miksi.

– Hän ei sovi tänne. Ei selviä edes kaivoksessa. Vääränlainen pärjäämään Vanhassa Maassa.

– Vääränlainen, Argon toisti. – Ei selviä.

– Nena sopisi hyvin Uusimaahan. Siellä hänen olisi helppo elää.

– Muulaisena helppoa. Mutta Nena ei ole muulainen. Ei pääse pois.

Lauseet irtosivat Argonin kieleltä lähes itsestään. Se tuntui hassulta ja samalla hyvältä, ilmaista ääneen keskeneräisiä ajatuksia. Niistä puhuminen oli tuhlausta, täysin vastaan kaikkea mihin Argon oli kasvatettu, mutta jostain syystä ne nyt virtasivat hänen sisältään kuin juokseva vesi.

– Nena voisi päästä. Jos hän olisi elänyt suuren muuton aikaan, hänet olisi takuulla valittu. Minä uskon, että hänen olisi yhä mahdollista läpäistä testit ja päästä osaksi kiintiötä, niin pieni kuin se onkin. Ottaisin hänet mielelläni mukaan, kun lähdemme, ja auttaisin hänet paremman elämän alkuun Uusimaassa.

Huaan suusta ryöppyävillä sanoilla kesti hetki asettua Argonin aivoissa.

– Nena lähtisi, hän sanoi.

– Nena pääsisi parempaan paikkaan, voisi aloittaa siellä uuden elämän. Ehkä hän aikuisena voisi tulla käymään täällä, jos ottaa vastaan armotyöntekijän komennuksen.

Huaa työnsi Argonin käteen jotain pientä ja kovaa. Argon ei voinut katsoa sitä, hänen oli katsottava muulaisen silmissä läikkyvää valtamerta.

– Jos päätät suostua, paina vain sormenjälkesi tähän, niin aloitamme testit, Huaa sanoi. – Testit eivät ole vaaralliset, eivät missään nimessä. Ja voihan olla, ettei Nena läpäise, vaikka olisin siitä kyllä yllättynyt. Normaalisti tarvitaan molempien vanhempien suostumus, mutta Nenan äiti on ilmeisesti…

Argonin rintaa puristi. Jos Nenan äiti olisi vielä elossa, hän tietäisi mitä tehdä. Hänellä olisi mielipide, johon Argon murahtaisi ihan periaatteesta vastaan, mutta suostuisi sopivan aikamäärän kuluttua. Nenan äiti kiittäisi ja hoitaisi kaikki keskustelut muulaisten kanssa. Hän oli pitänyt heistä, viettänyt vapaaehtoisesti aikaa asemalla tutustuen noihin outoihin olioihin.

– Tunsitko sen? Argon kysyi. Hän ei ollut ehtinyt ajatella kysymystä kunnolla, kun se jo pulpahti hänen suustaan. Miten kummallista! Jopa Huaa hätkähti.

– Ei, en toki, en valitettavasti. Me käymme täällä vain kerran ja emme koskaan viivy vuotta pidempään, harvemmin edes sitä. Eikä ole tapana tulla enää sitten kun on perhe ja kaikkea. Minun isäni oli poikkeus. Hän kävi täällä useasti, myös silloin kun minä olin pieni. Ehkä hän tunsi Nenan äidin.

Argon nyökkäsi. Väliäkö tuolla. Muisto ei pelastaisi lasta, joka ei pärjännyt edes viileissä kaivoskäytävissä. Vanhetessa kuumuus vaati koko ajan korkeampaa veroa. Millainen osa yhteiskunnassa Nenaa odottaisi sitten kun Argon ei voisi enää hänestä huolehtia?

– Ajattele asiaa, Huaa sanoi. – Nenan parhaaksi.

– Ajattelen.

Huaa painoi silmäluomensa kiinni. Meri oli poissa.

Argon veti keuhkot täyteen happea. Pilvet hälvenivät, pakenivat meren mukana ja jättivät Pohjoisen kirkkaan taivaan. Nena ei selvinnyt kaivoksissa, niin Huaa oli sanonut. Mutta Nena vaikutti muutenkin kypsyvän muita lapsia verkkaisemmin. Kuka tiesi, vaikka asiat olisivat nyt toisin? Jos Nena nyt pystyisi kaivostöihin, hänellä voisi olla täällä tulevaisuus, hän voisi jäädä. Huaa antama viestitin tuntui ikävän kovalta käteen. Argon tipautti sen lannepussiinsa ja poistui luomatta meren sineen enää silmäystäkään.

*

– Ei kouluun, isä sanoi. – Kaivokselle.

Nena nipisti suunsa kiinni pysäyttääkseen kysymysten vyöryn. Isä ei pitänyt siitä, jos hän pajatti heti illasta. Nena oli käynyt kaivoksella, totta kai. Hän oli leikkinyt ylätunneleissa muiden pikkulasten kanssa, tonkinut hiekkakasoista niitä kiiltäviä kiviä, joista muulaiset niin kovasti pitivät. Mutta sitten alkoi yskä ja isä haki Nenalle kaivosvelvollisuuden lykkäämistä. Toisin kuin ikätoverinsa, Nena kävi joka yö koulussa.

He lähtivät heti tulipallon upottua taivaanrantaan, viipyilevästä valonkajosta huolimatta. Nena hyppeli innostuksesta, teki välillä pieniä pyrähdyksiä neljällä raajalla. Normaalisti isä olisi käskenyt säästää voimia, mutta nyt hän vain käveli eteenpäin, pyöritteli sormissaan jotain pientä. Isä oli ollut muutenkin omituinen palattuaan kotiin. Hän oli ravistanut useamman kerran päätään nopealla liikkeellä, eikä lyönyt Nenaa, vaikka varmasti tiesi tytön käyneen aseman sisällä. Ehkä isä vihdoin ymmärsi, että Nena pystyisi siihen mihin muutkin lapset.

Setä odotti heitä tunnelin suulla. Hän iski Nenalle silmää ja kallisti isälle leukaansa tervehdyksen merkiksi.

– Kokeillaan, isä sanoi ja lähti. Hän ehtisi vielä hyvin asemalle, vuoro siellä alkoi myöhemmin kuin kaivoksella.

Nena ei jäänyt katselemaan isän perään. Kaivos ei tietenkään ollut yhtä kiinnostava kuin Muu, mutta se oli kuitenkin jotain erilaista, jotain valloittamatonta. Nena oli laskenut päivät ja tiesi, että myös Taras kuului tänään kaivosvuoroon. Täst’edes pojan olisi turha leuhkia, miten hänen nuuskuttelunsa auttoi pitämään riittäviä vesivarantoja yllä. Tänään Nena näyttäisi Tarakselle ja kaikille muillekin, että hänen hajuaistinsa oli yhtä hyvä kuin kenen tahansa Pohjoisen lapsen. Hän lipsautti kieltään kokeilevasti ja käänsi suutaan sinne, mistä vieno veden tuoksu kantautui.

– Hyvä, setä sanoi ja koputti sitten kiveen kaksi pitkää, kolme lyhyttä.

He olivat laskeutuneet jo useamman metrin maan alle. Hiipuva kuumuus ja tunneleista kantautuvat äänet saivat Nenan liikehtimään levottomammin. Rapina yltyi ja lähimmästä tunnelista tupsahti hiekkanaamainen poika.

– Taras, Nena henkäisi. Hän törmäsi poikaan hypätessään tätä vastaan.

– Te tunnette, opeta, setä sanoi Tarakselle, iski silmää Nenalle ja lähti.

– Kato Taras, Nena sanoi ja pyörähti ympäri. – Mä oon täällä.

– Tietääks sun isä?

Nena nauroi.

– Totta kai. Se ite toi mut tänne.

– Okei, Taras vastasi. – Ryömi perässä. Jos haistat vettä, sano.

Nena sukelsi Taraksen perään tunneliin. Se oli niin kapea, että aikuinen ei olisi sinne mahtunut. Taraksen oli täytynyt kaivaa se itse. Ajatus veti Nenan hiljaiseksi. Hän vilkuili omia kynsiään ja tunsi pientä ärsyttävää epäilystä siitä, olisivatko ne pystyneet samaan. Ainakin Nena pysyi helposti Taraksen tahdissa. Hän olisi kyennyt vilkkaampaankin vauhtiin, hoikempana hänelle jäi enemmän tilaa liikuttaa raajojaan.

Tunneliin ei enää yltänyt valoa. Nena tunnusteli joka askeleella maata siltä varalta, että käsi tai jalka osuisi kovaan kiveen, jonka hän voisi antaa Huaalle. Niitä oli vaikeampi nähdä nyt, kun minkään taivaankappaleen säteet eivät päässeet heijastumaan niiden pinnasta. Sauvasoluille kaikki oli harmaata. Nena lipsautti taas kieltään ja siihen lehahti veden raikas tuoksu.

 – Taras, tässä! Nena huudahti ja veti vielä varmuuden vuoksi kunnolla henkeä nenän kautta. – Joo, mä oon ihan varma et tonne suuntaan. Meiän pitää mennä sinne.

Nena kaapaisi kynsillään seinää. Hiekkapöly kutitti kurkkua, mutta hän sai pidettyä yskän sisällään.

– Hyvä, Taras sanoi. – Mä kaivan.

Vahvat lapsenkynnet rapsuttivat seinämää niin että suhisi. Taras osasi siirtää hiekkaa samalla seiniä tilkiten, tunneli ei romahtaisi. Nena katseli pojan työtä lumoutuneena, kunnes hänen oli pakko sulkea silmänsä suojatakseen ne irtohiekalta. Suhina heltisi.

– Raota luomia molemmilta puolilta ihan vähän, niin että ripset jää kiinni, Taras neuvoi.

Nena totteli. Ripsien lomitse näkyi Tarasin hyväksyvä nyökkäys.

– Mä jatkan. Siirrä hiekkaa eteenpäin.

Suhina käynnistyi taas ja hiekkaa alkoi virrata Nenaa kohti. Hän potki sitä kaikilla raajoillaan kauemmas tunneliin, mutta virta jatkui, muuttui myrskyksi joka puhalsi hänen kasvoilleen. Nenä meni hiekanjyvistä tukkoon ja kurkku taisteli vastaan, pakotti päästämään yskän ulos.

– Hengitä sisään nyt, Taras huikkasi ja piti pienen tauon. – Ja sit pidätä.

Kun koulussa mitattiin hengenpidätyskykyä, Nena huijasi. Muuten hän olisi hävinnyt liian pahasti. Edes Taras ei takuulla olisi malttanut olla pilkkaamatta, jos olisi tiennyt, miten vähän aikaa Nenan keuhkot jaksoivat pidellä ilmaa. Tunnelissa huijaaminen ei auttanut. Nena nipisti huulensa yhteen, mutta kroppa kapinoi, työnsi käytettyjä ilmamolekyylejä väkisin ulos. Nenan silmissä hyppeli jotain sinistä. Hän yritti huutaa Tarasille, mutta suu täyttyi hiekasta. Nena ojensi kätensä ja koetti tavoittaa pojan hiekkaa potkivaa jalkaa.

Oli pimeää.

Oli hiljaista.

Nena kohosi ilmaan kevyesti kuin raketti ja laskeutui isän olkapäälle. Veri pakkautui päähän, sai aivot heräilemään. Kaikki oli vielä sumeaa. Loputon hiekka ja tuo pieni kiiltävä isän kädessä. Se hohti kuun valossa, oliko se kivi? Nena halusi antaa sen Huaalle, mutta raajat eivät totelleet. Isän kädet yhdistyivät. Hän painoi sormellaan kiveä ja se lakkasi kiiltämästä. Miten sääli.

*

Synnytys oli käynnistynyt ennenaikaisesti ja Argon hälytetty kaivoksen päivävuorosta – vain katsomaan avuttomana vieressä. Hoitajat olivat tehneet parhaansa viilentääkseen synnyttäjää, mutta kuiskuttaneet sivussa, että asiat eivät edenneet niin kuin pitäisi. Nenan äiti vaikersi haluavansa asemalle hoitoon, uskoi tuntemiensa muulaisten voivan pelastaa hänet teknologiallaan. Hoitajien mielestä hän ei olisi kestänyt matkaa auringonpaahtamalla pinnalla. Ei koskaan selvinnyt, kumpi oli oikeassa.

Vauva oli laskettu Argonin syliin surunvalittelujen kera. Hoitajat mumisivat, että lapsiraukka varmaan seuraisi pian äitiään, ja parempi niin. Se oli liian hintelä ja ohutsuomuinen pärjätäkseen Maassa, huusi vielä niin että menettäisi vähäisetkin voimansa. Argon katsoi parkuvaa rääpälettä eikä tuntenut mitään. Mutta kun lapsi kerran oli toistaiseksi elossa, Argon tipautti sen suuhun muutaman pisaran vettä. Huomaamattaan hän kutsui sitä Nenaksi.

Yhdeksänvuotias Nena osasi kulkea omilla raajoillaan, usein liiankin vikkelästi. Matkalla asemalle hän selvästi näki vaivaa asettaakseen askelensa Argonin rytmiin. Suu kuitenkin kävi lakkaamatta:

– Siis ihan totta Muuhun? Mä en voi uskoo. Mä niin näytän niille siinä testissä. Mä…

– Säästele, Argon sanoi. Mitä jos Nena kuluttaisi liikaa energiaa jo ennen kuin testit alkaisivat? Argonin piti leyhäyttää ilmaa kasvoilleen saadakseen ne viilenemään.

Nena nipisti huulensa yhteen, liikkui vähän aikaa äänettömänä. Argon katseli salaa pieniä kasvoja eikä voinut olla aprikoimatta, mitä muulaiset tytöstä ajattelisivat. Auttaisiko poikkeuksellisen siro rakenne heitä kokemaan samankaltaisuutta maapallolle syntyneen lapsen kanssa, vai riittäisikö hento suomupeite toiseuttamaan tämän? Nena siirtyi lähemmäs Argonia, melkein kosketti.

– Isä, tuletko säkin sitten Muuhun?

Nenan silmät olivat keskimääräistä suuremmat, ripset ohuemmat. Voisivatko edes muulaiset pysyä tunteettomina tuon katseen edessä? Argon käänsi päänsä pois.

– Ehkä, hän sanoi ja sipaisi portin tutkainta. – Tee kaikki hyvin.

Testit pidettiin aseman takaosassa. Argon tunsi tarvetta sulautua seiniin kuljettaessaan tytärtään ohi uteliaiden katseiden. Hän ei ollut varma olivatko muulaiset levittäneet tietoa Nenan testauksesta. Oli tavallaan helpotus, kun lepertelevä armotyöntekijä otti Nenan vastaan ja he katosivat seinän toiselle puolelle. Argon sulki hetkeksi silmänsä ja veti syvän henkäyksen viileää ilmaa.

 – Jännittääkö?

Argon räpsäytti luomet auki. Kysyjä oli etäisesti tuttu maan asukas, joku aseman työntekijöistä. Prometek, se taisi olla miehen nimi. Argon liikautti päätään sivusuunnassa vastaukseksi tunkeilevaan kysymykseen.

– Ei kannatakaan. Ei se kuitenkaan läpäise.

Argonin lihakset jännittyivät.

– Nena on erityinen, hän sanoi.

– Varmasti, en epäile. Mutta ei se läpäise. Ei kukaan läpäise.

Prometek vaihtoi jalkaa, vaikkei lähtenyt minnekään.

– On vain yksi tapa päästä Muuhun, hän sanoi Argonin vaiteliaisuudesta välittämättä. – Ja siihen tarvitaan rahaa ja oikeat suhteet.

– En usko, Argon vastasi. Miehestä ei vaikuttanut pääsevät helpolla eroon. – Miksi turhat testit.

– Hölmöltähän se tuntuu, mutta sellaisia muulaiset on. Ne tykkää pitää imagoa yllä, mikään ei ole niille yhtä tärkeää. Ei kannata uskoa mitään mitä ne sanoo. Kaikki tämä, silkkaa potaskaa, Prometek sanoi ja naksautti kieltään. – Tiedätkö, miksi muulaisia ylipäätään on täällä?

– Armotyö, Argon murahti.

– Niinhän ne haluaa, että täällä luullaan. Että ne tulee auttamaan, antamaan jotain niiden etuoikeutetusta elämästä Maahan jätettyjen jälkeläisille. Mutta ne lähtee raketti täynnä meidän kiviä. Kiinnostaako niitä meidän hyvinvointi? Ei helioksen vertaa. Niillä on kaikkea yllin kyllin Muussa, mutta ne ei tuo sitä tänne, ei palauta pisaraakaan vedestä. Niiden mielestä muulaiset ansaitsee aina enemmän. Ihan kuin me ei oltais ihmisiä täällä.

Argon väräytti sieraimiaan. Hän ei pitänyt miehestä, joka puhui ja liikkui melkein kuin muulainen, ja oli silti vastustavinaan heitä. Sellainen saisi avarakatseisemmankin takajaloilleen.

– Sitten ei pääse millään, hän sanoi.

Prometek räpsäytti luomiaan, astui kiusallisen lähelle.

– Kyllä vaan. Niillä on laki, siltä ajalta kun täältä lähdettiin. Jokainen Maan asukas, joka astuu jalallaan Muuhun, saa muulaisen oikeudet. Sillä tavalla olen järkännyt sinne jo monta onnekasta. Piilotan alukseen ja sitten ei tarvitse kuin kököttää hipihiljaa.

– Kuolla janoon, Argon tuhahti, vetäytyi kauemmas Prometekista.

Prometek tyrskähti.

– Ei, ei. Heti kun ilmakehästä on pääsy niin sen kun astuu esiin ja näyttäytyy muulaisille. Ne ei voi palata enää takaisin.

Argonin epämukavuus kasvoi liian suureksi. Hän kääntyi lähtemään. Hullu Prometek ei ollut hyvästelyenergian arvoinen.

– Mieti sitä, kun kuulet, että tyttö ei läpäissyt. Etsi minut niin hoidetaan se perille.

Argon ei miettinyt. Hänen ei tarvinnut, koska Nena läpäisisi. Totta kai Nena, jos joku. Jos joku.

*

Nena käänteli paloja käsissään. Hän ei kokeillut niitä vielä yhteen, ei konkreettisesti. Palat pyörivät vauhdikkaammin aivoissa. Nenasta tuntui, että hän pystyi tekemään kaiken nopeammin kuin tavallisesti, kaiken paremmin. Sen oli pakko johtua testaajista, jotka jakoivat hymyjä, nyökytyksiä ja kehuja enemmän kuin hän oli saanut koko elämänsä aikana. Nena räpäytti muutaman kerran silmiään ja latoi palat sitten päällekkäin.

– Vaikuttavaa, toinen testaajista sanoi toiselle pikakielellä, kun Nena ojensi hänelle valmiin kuution.

– Huaa oli oikeassa, toinen vastasi. – Ei mikään tavallinen Vanhan Maan asukas.

– Dong Huaalla on silmää näille. Ihan kuin isällään.

– Ei se ollu vaikeeta, kun tietää että niiden on pakko mennä yhteen kuitenkin. Hakee vaan sen oikean tavan, Nena sanoi. Hän käytti Pohjoisen kieltä, koska kaikki tehtävät oli hänelle sillä ohjeistettu. Oli sykähdyttävää puhua aikuisille, jotka kuuntelivat, vastasivat, eivätkä näyttäneet tippaakaan pahastuneilta suusta pursuavien sanojen lukumäärästä. – Mitä seuraavaksi?

Testaajat vilkaisivat toisiinsa.

– Seuraavaksi sinulle tulee pikku tauko, toinen heistä sanoi ja otti Nenaa kädestä. Kosketus lähetti säväyksen pitkin Nena hermoratoja, mutta hän ei vetänyt kättään irti. Kontakti kehojen välillä tuntui yhtä aikaa vaaralliselta ja äärettömän kiehtovalta. 

Nena seurasi lämmintä otetta huoneeseen, jossa testaaja kehotti häntä istumaan ja odottamaan. Kummallinen tuoli keikkui mihin tahansa suuntaan kaatumatta.

– Pysy vain täällä ja rentoudu. Älä huolehdi ajasta. Me kyllä tulemme sanomaan, kun on aika siirtyä seuraavaan tehtävään.

– Selvä, Nena vastasi. Ja kun kerrankin sai puhua, hän päätti lisätä: – Minä teen justiinsa niin.

Testaaja poistui huoneesta hyväksyvästi höpisten. Nena kuuli lukon aktivoituvan. Hän ponnahti ylös tuolista, antoi aistiensa tutkia uutta ympäristöään. Suorat seinät eivät olleet samanlaiset kuin kotona, eivätkä myöskään sellaiset kovat ja kiiltävät, joita hän oli ihaillut aseman käytävällä. Ne olivat karheammat ja värähtivät kosketuksesta. Nena katsahti käteensä ja huomasi, että sillä ei ollut varjoa. Miten jännittävää! Hän pyörähti huoneen keskelle, yhä varjottomana, ja alkoi tanssia kuin muulaiset. Ei edes hyppy luonut lattiaan tummempaa kohtaa.

Aseman viileydessä oli helppo tanssia. Nena kuvitteli, kuinka hän tanssisi juuri näin joka päivä sitten kun asuisi Muulla. Hän tanssisi ja tanssisi, eikä hänen tulisi ollenkaan kuuma. Muulla kasvoi kasveja ja asui ihmeellisiä eläimiä. Hän saisi maistaa uusia ruokia ja juoda niin paljon vettä kuin maha vetäisi. Raikas tuoksu tulvahti Nenan nenään. Pieni vartalo jähmettyi paikoilleen, haarautunut kieli lipsahti esiin. Kyllä, se oli vettä ja sitä oli lähellä.

Nena lähti liikkeelle hitaasti, veden kirkasta aromia seuraten. Sitä huokui useammasta kohtaa, mutta erityisen vahvaa se oli nurkassa. Nena ojensi kielensä ihan lähelle ja tunsi yhtäkkiä sen kostuvan. Seinien liitäntäkohdasta valui vettä. Hän työnsi kielen tukevasti kiinni seinään, antoi veden täyttää siihen muodostuneen syvänteen ja nielaisi. Neste solahti alas ihanasti kurkkua hyväillen. Nena nuolaisi toisen, kolmannen ja useamman kerran kuin ikinä elämässään. Ensimmäistä kertaa hän joi vettä niin paljon kuin kykeni.

Vatsa täynnä vettä pullotti omituisesti, mutta Nenan mieli oli kuulas. Kaikki pinnat suussa tuntuivat ihanan kosteilta. Hän ei pystynyt juomaan enempää, joten jokainen pisara valui nyt hukkaan. Nena kurtisti kulmiaan. Huoneessa ei ollut muuta kuin kummallinen tuolintapainen. Nena liu’utti sen nurkkaan ja kiipesi sen päälle painaakseen sormensa lähdekohtaan. Sellaista ei ollut. Vesi tihkui tasaisesti pitkin seinien saumaa.

Nena tarkisti seuraavan nurkan ja aivan, vettä valui siitäkin. Hän pysähtyi ajattelemaan. Aivot tuntuivat toimivan erityisen liukkaasti nyt, kun keho oli täytetty vedellä. Hymy levisi Nenan kasvoille ja hän kiirehti ovelle. Perinteistä muulaista älylukkoa ei olisi liian vaikea johdattaa harhaan.

Kun lukko hellitti, vesi ylsi jo nilkkoihin. Nena pujahti ulos ovesta ja sulki sen nopeasti perässään. Huone oli tiivis, lyhyttä loiskahdusta lukuun ottamatta vesi sai jäädä sisäpuolelle. Nena lipsautti kieltään. Tuttu tuoksu tulvahti käytävän päästä.

– Hyvät pisteet, todella hyvät pisteet. Mutta tämä on tietysti vasta taito-osio, tarvemittauksessa voi periaatteessa jäädä vajaaksi.

Nena lähti kulkemaan testaajan ääntä kohti. Hän ei yrittänyt vaimentaa askeliaan, mutta liikkui Maan lasten tapaan luonnostaan huomaamattomasti.

– Minä olen varma, että hän saa riittävät pisteet, ylikin. Mutta tämä viimeinen tehtävä, siinä hän takuulla epäonnistuu, sanoi toinen testaaja. – Kukaan täkäläinen ei osaa uida. Lapsi on tuskin nähnyt edes sangollista vettä kerralla.

– Hän voi saada osan pisteistä, jos keksii käyttää tuolia kellukkeena.

– On joka tapauksessa kiinnostavaa nähdä sitten halogrammista, miten tyttö on tilanteen hoitanut. Meneekö paniikkiin vai pysyykö rauhallisena siihen asti, kun vesi yltää kaulaan asti.

Halogrammi, näinkö niitä luotiin? Siihenkö liittyi kummallisista seinistä tasaisesti hohtava valo? Nena halusi kysyä, mutta huomasi sulautuneensa mietteissään seinään. Nopeasti hän pompahti esiin, suoraan testaajien laajenevien silmien eteen.

– Ei voi olla, toinen sanoi. – Ei ole mahdollista

– Kyky käsitellä teknologiaa, oman ajattelun taito, toinen mumisi muistiinpanoihinsa.

– Ei jäänyt paikoilleen, vaikka käskettiin. Ei ole lammas!

Nena kurtisti kulmiaan. Hän oli kuullut lampaista, niitä oli kai vieläkin Muussa. Mutta mitä tarkoitti, että hän ei ollut lammas? Haluttiinko Muuhun pelkkiä lampaita?

– Paitsi mitä jos… Katso häntä! Silmiä, korvia. Ja miten ohuet suomut!

– Voi ikirouta. Olet oikeassa. Ensin ajattelin jotain geenioikkua, mutta hänen täytyykin olla… Ei ole muuta selitystä. Jos Uusimaassa kuullaan tästä!

– Kuinka vanha hän? Tiedämmekö me syntymäpäivän?

Nena selvitti kurkkuaan.

– Minä täytän ensi kuussa kymmenen, ja tulin ulos, koska halusin kertoa teille, että siellä huoneessa valuu vettä hukkaan, hän sanoi. Pikakielen puhuminen kostealla kurkulla oli helpompaa kuin hengittäminen. – Ei ole hyvä tuhlata vettä sillä tavalla.

*

Argon ei ymmärtänyt, miksi muulaisilla oli aina niin kauhea hoppu. Oliko nytkin aivan pakko repiä hänet haastatteluun kesken töiden, vaikka alus lähtisi vasta parin kuukauden kuluttua? Argon olisi mieluusti valmistautunut paremmin, siistiytynyt tai vähintään luopunut jätesuoja-asusta. Nyt sen pistävä haju sai hänen kasvonsa kipristymään.

– Huaa varmaan kertoi sinulle, mitä prosessiin kuuluu, toinen testaajista sanoi. – Eli kyse ei ole vain Nenan taidoista, vaan myös hänen mahdollisista vaikeuksistaan selviytyä Vanhan Maan olosuhteissa, sekä geeneistä, joita hänen voi olettaa kantavan.

Argon katseli muulaisen käsiä. Ne viuhtoivat ja vispasivat samalla kun tämä puhui. Argonilla ei ollut aavistustakaan, miten tuollaisille ihmisille kuuluisi esiintyä edukseen. Varmuuden vuoksi hän laski leukaansa myöntymisen merkiksi.

– Ole hyvä ja aloita vaikka niistä vaikeuksista, testaaja sanoi. Argon ei ollut varma, oliko se sama vai eri henkilö kuin aiemmin puhunut. Hän kohotti hieman katsettaan ja koetti arvuutella, olivatko testaajat miehiä vai naisia. Muulaisista oli vaikea sanoa. Androgyynit hahmot liikahtelivat menemättä minnekään. Argon päätteli, että hänen odotettiin aloittavan.

– Suomut ohuet. Hikoilee liikaa. Levoton. Heikko. Nestehukka. Hengitysvaikeudet, Argon luetteli. Testaajat kyselivät lisää, tallensivat kaikki vastaukset tarkasti. Oli hankalaa ja samalla helpottavaa sanoa ääneen asioita, jotka painoivat mieltä joka yö. Nyt ne olivat myös hyviä asioita, ne auttaisivat Nenaa pääsemään turvaan.

– Entä sinä, onko sinulla näitä samoja ongelmia?

Argon liikautti päätään vasemmalle.

– Ja mites ne erityistaidot, joita tyttäresi on meille esitellyt. Osaatko sinäkin pikakieltä?

Testaaja naurahti. Kimeä ääni vihlaisi Argonin korvia. Hän liikautti taas päätään kieltävästi.

– Hyvä hyvä, siis tarkoitan, että hyvä saada vastauksia sinulta niin hyvin. Nämä ovat tärkeää materiaalia meille. Ja sitten, testaaja sanoi. Hänen kätensä rauhoittuivat, keskittyivät. – Nenan äiti. Shino hänen nimensä ilmeisesti oli?

Argon tiesi kyllä miten toimia, kun sydän alkoi lyödä liian nopeasti. Oli hengitettävä sisään, annettava ilman levähtää keuhkoissa ja päästettävä se sitten vapauteen. Nenalle se ei ollut yhtä helppoa kuin Argonille, ei yhtä helppoa kuin äidilleen. Nenan äidille kaikki oli ollut helppoa.

Shino oli luonnostaan rauhallinen. Hän lipui läpi elämänsä kuin olisi elänyt sen jo aiemmin, mistään hätkähtämättä, mistään hermostumatta. Argonin ehdotukseen hän oli suostunut tyynesti leukaansa laskemalla. Jos hänen alas luodut silmänsä laajenivat, Argon ei sitä nähnyt. Kukaan ei vastustanut heidän liittoaan. Molemmilla vaikutti olevan hyvät edellytykset saada kestäviä jälkeläisiä, eikä kumpikaan ollut suvun ainoa jatkaja. Vain Argon tiesi, että Shino ei ollut kuin muut tytöt. Hänestä Argon oli löytänyt meren, johon upota yhä syvemmälle.

– Meillä on tietysti Shinosta täällä tavallista kattavammat perustiedot, koska hän oli asemalla töissä, testaaja sanoi. Hän puhui aiempaa nopeammin, tai ehkä hengitystä hidastaneesta Argonista vain tuntui siltä. – Oliko hänessä jotain erityistä? Entä miten hän suhtautui Uusimaan ihmisiin työskennellessään täällä?

Kun myrsky nousi, Argon tiivisti luomiaan estääkseen hiekkaa lentämästä silmiin. Shinolla oli ollut tapana nostaa leukaa ja työntää kieli ulos haistaakseen, mitä jännittävää tuuli toi tullessaan. Uusi tuoksu sai hänen silmänsä laajenemaan. He eivät puhuneet siitä, mutta Argon oli nähnyt, miten Shinon keho valpastui, kun hänen oli aika lähteä töihin.

Testaajat nyökyttelivät ymmärtävästi, vilkaisivat sitten toisiaan. Toinen heistä nojautui lähemmäs ja kysyi:

– Tiedätkö, oliko Shinolla ketään läheisempiä ystäviä armotyöntekijöissä? Mainitsiko hän koskaan ketään nimeltä?

Argon puristi luomensa yhteen. Se oli hyödytön refleksi, ei voinut suojata häntä sellaiselta, mikä nousi sisäpuolelta. Shino synnytystuskissaan, epätietoiset hoitajat pyörimässä ympärillä. Shino oli sanonut paljon asioita. Argon oli yrittänyt unohtaa ne, unohtaa Shinon kokonaan. Typistää hänet vain kauan sitten hiekkaan hukutetuksi Nenan äidiksi. Jos Nena olisi mennyt äitinsä mukana, Argon ei olisi koskaan päätynyt istumaan näin lähelle muulaisia. Jos Nenaa ei olisi ollut, Argon ei olisi avannut suutaan ja pakottanut itsestään ulos tavut, jotka joskus olivat olleet hänelle merkityksettömiä.

– Dongaleek, hän sanoi. – Dong-a-leek.

Testaajat puhkesivat pikakieliseen pälpätykseen. He vaikuttivat täysin unohtaneen, että joku muukin oli paikalla. Argon oli siitä iloinen. Hänen piti nyt keskittyä hengittämään. Hitaasti sisään, pitkä tauko, hitaasti ulos. Puhe oli katkennut. Testaajat tapittivat Argonia suurilla silmillään.

– Kiitos Argon, emmeköhän me sitten ala olla valmiita.

Ilma karkasi Argonin suusta. Oliko tämä tosiaan tässä? Hän oli kuvitellut joutuvansa kiipeämään telineisiin ja ratkomaan muulaisten rakastamia älypähkinöitä.

– Ei tarvita enää kuin pieni näyte DNA-tutkimuksia varten, toinen testaaja jatkoi. Hän nosti esiin ohuen puikon, jonka pää laveni karheapintaiseen suppiloon. Puikkoa pitävä käsi ojentui ja Argon tiesi, mitä se oli aikeissa tehdä. Hän oli kuullut siitä. Puikko työnnettäisiin hänen suuhunsa, se pyörisi keskellä kalliita sylkipisaroita ja repisi posken solukkoa. Häneen tunkeuduttaisiin kuin eläimeen.

– Huaa ei sanonut, Argon mumisi. Hengittäminen ei enää auttanut. Sydän yritti kiihdyttää karkuun, neste pakeni ihon läpi suomuihin.

– Hän ei ehkä muistanut mainita tällaista pikkuseikkaa, testaaja sanoi. – Mutta huomaan, että tämä on sinulle vaikeaa. Mitä jos rauhoittuisit hetken katsomalla tätä.

Esiin nostettiin jotain laakeaa, sinistä, ympyrän muotoista. Argon tilkitsi luomensa yhteen. Jos hän katsoisi tuota kirottua esinettä yhtään pidempään, hän uppoaisi mereen. Siellä hänelle voitaisiin tehdä mitä vain.

– Ei, Argon sanoi nopeasti.  – Antakaa puikko. Minä teen itse.

Hän veti syvään henkeä. Nenan takia.

*

Nena seisoi keskellä hiekkakenttää ja antoi lasten tuijottaa. Vihdoin hän sai puhua Muusta ja kaikki kuuntelivat.

– Siellä mä juon joka päivä vettä niin paljon ku haluun.

– Valehtelet, yksi lapsista sanoi. Hän mutristi suutaan, mutta silmät pysyivät ammollaan.

– En varmana. Testeissäki ne yritti pistää koko huoneen täyteen vettä ihan vaan kattookseen pelkäänksmä sitä, Nena sanoi. Hän antoi käsiensä vispata ilmaa todistaakseen, etteivät tämän planeetan säännöt enää päteneet häneen. Lapsiryhmä liikehti, vaihdettiin katseita. – Mut mä sanoin niille et ei tolleen saa vettä tuhlata ni ne lopetti.

 – Turhaa puhetta, mumisi joku.

– Muussa ei oo mitään semmosta ku turha puhe. Mä aion puhua siellä aamusta iltaan. Niin just, aamusta iltaan. Koska siellä valvotaan päivisin, ja sillon aurinko vaan lämmittää mukavasti, Nena sanoi, epäröi sitten ja lisäsi: – Mä puhun Huaan kanssa. Ja saan kauheasti uusia muulaisia kavereita.

Se ajatus tuntui Nenasta hyvältä. Hän ei olisi yksin, ja isä voisi tulla pian perässä. Ehkä jo seuraavalla aluksella.

– Miten testiin pääsee? pieni poika kysyi.

Pojan isosisko täräytti häntä kämmenellä päähän.

– Älä puhu, tyttö murahti. – Mennään.

Hän nousi ensimmäisenä ja muut seurasivat perässä, rauhallisesti raajojaan pystyasentoon asetellen. Poika vilkaisi taivaalla kimaltavaa Muuta ja sai siskoltaan uuden läimäytyksen.

– Sä mihinkään mee, joku sanoi astuessaan Nenan ohi.

– Meenpä, Nena vastasi, ja nosti sitten äänenvoimakkuuttaan sen verran, että kauemmaksikin ehtinet varmasti kuulivat: – Ihan takuulla mä meen Muuhun, enkä koskaan tuu takas!

Nenan päässä humisi. Runsas liike ja sanamäärä kuuluivat ehkä elämään Muussa, mutta täällä ne verottivat liikaa hänen ruumistaan. Nena kyyristyi maahan rauhoittaakseen kiihtynyttä verenkiertoa, valutti suuhun kerääntyneen syljen kuivaan kurkkuunsa. Taras odotti vaitonaisena vieressä. Hän toljotti jonkun aikaa Muuta, käänsi sitten katseensa alas ja potkaisi hiekkaa.

– Ei sun oo pakko lähtee, Taras sanoi. – Jos sä haluut jäädä, mä voin tehä sun kaivosvuorot ja muut. Ja mennä sun kaa isona naimisiin.

– Ei sun vanhemmat kuitenkaan antais, Nena sanoi.

Taras ei vastannut. Kaipa hän tiesi, että se oli totta. Taras oli perheen ainoa lapsi, hänen kuului saada kaksi tervettä jälkeläistä. He kävelivät hiljakseen kohti kotia. Nenankaan ei tehnyt enää mieli hypellä. Oli kyllä kurjaa, kun Taras ei voinut tulla hänen mukaansa Muuhun. Hetken Nena leikitteli ajatuksella, että myös Taras menisi testeihin ja läpäisisi ne. Nena voisi sitten olla vastassa Muussa ja näyttää Tarakselle kaikki paikat! Hän vilkaisi sivusilmällä vieressään tasaisen rauhallisesti liikkuvaa poikaa. Ei. Taras oli upea, mutta hän ei osaisi niitä temppuja, joita muulaiset pyysivät tekemään.

Tuttu vaalea katto pilkisti hiekan alta. Isä tuskin oli vielä kotona. Nena hidasti askeleita entisestään, mateli portaiden luo niin verkkaan kuin kykeni.

– Ei se alus mitään huomenna lähe, meil on vielä paljon aikaa yhessä, Nena sanoi. – Ainaki kuukaus tai jotain.

Taras ei vastannut.

– Ja ennen ku mä meen ni mä etin uuden vastaanottimen, korjaan sen ja opetan sulle miten sä voit kattoo muulaisten lähetyksiä. Ehkä mä voin mennä semmoseen lähetykseen ja sit–

Kotiovi aukesi.

– Sisään, isä sanoi.

Nena lähti haluttomasti laskeutumaan portaita. Isän ääni oli terävä, hänellä ei varmasti ollut mitään mukavaa sanottavaa. Ovella Nena kääntyi heilauttamaan kättään Tarakselle, joka seisoi yhä paikoillaan kuun kirkkaassa loisteessa. Isä tempaisi hänet sisälle.

– Mitä teit?

Nena selasi mielessään asioita, joita hän oli tehnyt viime päivinä. Niissä oli paljon sellaista, mistä isä ei pitäisi, mutta mikään ei noussut suuremmin ylitse muiden.

– En mitään.

– Käskin tehdä hyvin. Huaa sanoi, että osaat.

Isä puhui oudon lujaa, oudon kiihtyneesti. Nena yritti vastata, mutta hampaat iskivät yhteen isän ravistaessa häntä. Piti suojella kieltä painamalla sen haarat tiukasti kitalakeen.  Nena ei vielä saanut aivojaan ymmärtämään, miksi isä puhui niin monilla sanoilla, eikä silti välittänyt selkeää viestiä.

– Mitä teit? isä toisti. – Mitä teit, että ne ei ota sua Muuhun?

Nenan silmissä kihelmöi.

– Ei oo totta. Mä sain hyvät pisteet.

– Luulet liikoja. Päätös on systeemissä.

– En mä luule mitään, mä kuulin kun ne sano. Kuulin ku ne puhu siitä et ne on varmoja että mä pääsen.

Raskas kämmen läjähti Nenan korvalle.

– Salakuuntelit. Pilasit kaiken.

Paine Nenan silmissä yltyi, näkökenttä sumeni.

– Sä pilasit kaiken! Ne sanoi, että mulla on hyvät taitopisteet, mut sit oli vielä sun osuus. Sä mokasit sen! Nena huusi. Kuinka isä saattoi, hän oli taatusti maailman epäreiluin mies. Jalat ponkaisivat kuin itsestään ja Nena oli isän kimpussa, repi ja raapi tätä kynsillään. – Sun takia mä en pääse Muuhun! Mä vihaan sua!

Isän lyönnit eivät satuttaneet enää. Nenan liskoaivot käsittivät pelkän raivon, pettymyksen, ja jotain märkää valumassa silmistään. Kalliita pisaroita, joista hän ei olisi saanut menettää yhtäkään.

– Lopeta, lopeta! joku huusi.

Eikö Taras vielä lähtenyt? Oliko hän huutanut siinä pitkään? Taras ei saanut tuhlata energiaa, se ei ollut hänelle hyväksi. Nenan liike hidastui, kädet putosivat sivuille. Seuraava isku paiskasi tytön rentoutuneen ruumiin läpi ilman. Nena tunsi hiekanjyvien raapivan suomujaan valuessaan seinää pitkin lattialle.

– Lopeta! Taras huusi vielä. Poika seisoi kädet nyrkissä isän edessä, mutta isä oli jo lopettanut.

– Mä en haluu enää koskaan nähä sua, Nena sanoi. Puhuminen oli vaikeaa, suussa maistui veri. – Jos mä en pääse Muuhun ni mä lennän sitte vaikka aurinkoon. Kunhan mä pääsen pois sun luota.

Isä ei katsonut Nenaa. Hän katsoi käsiään, tuijotti kuin olisi nähnyt ne ensimmäisen kerran. Nenan luomet kasvoivat kiinni toisiinsa. Hän pystyi ainoastaan kuulemaan, kuinka raskaat askeleet nousivat portaita ylös ja katosivat kokonaan. Taraksen lohduttava puhallus tuntui ihanan viileältä poskipäässä.

*

Argon pysähtyi Huaan huoneen viereen. Hän oli aikonut mennä sisään, mutta jalat lopettivat itsekseen kävelemisen. Huaan lämpö tulvi seinän läpi, armotyöntekijä oli siis paikalla. Argon ei ollut varma kuinka hyvin muulaiset aistivat lämpökeskittymiä. Nena olisi varmaan osannut kertoa, jos häneltä olisi asiaa joskus kysynyt. Ajatus sai Argonin hampaat hankautumaan yhteen.

– Onko siellä joku? Käy rohkeasti sisään vain!

Argon siirtyi vastentahtoisesti oviaukon läpi. Huaa vaikutti häkeltyneeltä, oli kenties odottanut jotakuta toista.

– Kas Argon, hauska nähdä, hän sanoi kuitenkin. – Oliko sinulla minulle jotain erityistä asiaa?

– Miksi? Argon kysyi.

– Niin siis ei kai siihen erityistä syytä tarvitse olla. Ajattelin vain, että et yleensä ole tullut juttelemaan, joten kuvittelin, että nyt sinulla–

– Miksi Nena, Argon keskeytti, ennen kuin muulaisen puhetulva saisi hänen päänsä kokonaan pyörälle. – Mikä meni pieleen?

– Ei mikään, Huaa sanoi nopeasti. – Nenalla meni oikein hyvin, hän jäi vain yhden pisteen päähän. Se on oikein hyvä tulos, vaikka ei riittänytkään. Uusimaahan on vaikea päästä. Kiintiö on pieni, koska aluksessa on rajallisesti tilaa.

Yksi piste. Tapaaminen testaajien kanssa kohosi Argonin mieleen, hän käänteli sitä hitaasti hetkestä toiseen. Testaajien monisanaiset puheenvuorot oli vaikea muistaa, mutta omat vastauksensa hän sai palautettua. Oliko hän unohtanut mainita jonkun Nenan heikkouksista? Ehkä oli montakin asiaa, joita hän ei Nenasta tiennyt. Entä jos hän olisi suostunut heti näytteenottoon, alistunut muulaisten käsiteltäväksi? Olisiko se ollut yhden pisteen arvoista? Vaikka mistä sitä tiesi, mitä muulaiset lopulta halusivat.

– Olen pahoillani, Huaa sanoi. Ilmeisesti hiljaisuus oli hänelle haastavaa. – Mutta sellaista se on. Meidän on huolehdittava ensisijaisesti Uusimaan ihmisistä, heilläkin on tarpeita. Kaikki, jotka Uusimaahan tulevat, saavat siellä täydet oikeudet. Ketään ei voida ottaa vain kokeeksi.

Prometekin puheet pitivät siis paikkaansa. Muisto testipäivästä liikahti Argonin mielessä, tarkentui hetkeen ennen kuin suppilopäinen puikko oli työnnetty häntä kohti. Dongaleek. Mahdollisuus oli ollut Argonin mielessä siitä asti, kun yksi sana oli muuttunut kahdeksi. Dong Aleek. Jos Nena oli puoliksi muulainen, heidän olisi pakko ottaa hänet Muuhun, eikö olisikin? Ajatus tuntui jähmeältä Argonin aivoissa. Nena olisi turvassa, mutta mitä hänelle jäisi? Ei lasta, ei edes muistoa omasta lapsesta. Eikä naisen rakkaudesta. Ei, hän ei saanut antaa mielikuvituksensa laukata. Sellaisesta ei ollut koskaan kuultu, olikohan se edes mahdollista.

– Voiko Maan asukas saada muulaisen kanssa lapsen? Argon kysyi. Meni mereen tai hiekkaan.

Huaan kurkusta pääsi korahdus. Argon nosti kasvojaan, mutta yllättäen Huaa väisti hänen katsettaan. Argon aisti naisen lämpötilan kohonneen. Hän kävi läpi sanansa ja tunsi omankin olonsa muuttuvan epämukavaksi. Tietysti Huaa kuvitteli saaneensa Argonilta sopimattoman ehdotuksen.

– Nenan takia, Argon keksi sanoa. – Jos se joskus menee Muuhun, voiko saada kumppanin.

Huaa vaikutti rauhoittuvan. Hän suoristi ryhtinsä ja katsoi nyt Argonia suoraan silmiin.

– Nena ei tule koskaan pääsemään Uusimaahan, Huaa sanoi. – Hänen mahdollisuutensa on nyt käytetty ja rekisterissä merkintä loppuelämän.

– En tiennyt, Argon haparoi sanoja. – Olisin odottanut.

– Et sinä tehnyt mitään väärin, Huaa sanoi. Kapea käsi lähestyi Argonia, mutta onneksi vetäytyi takaisin ennen kosketusta. – Näin olisi käynyt, vaikka hän olisi mennyt testeihin vanhempana. Ehkä on hyvä, että saitte tiedon jo nyt. Voitte keskittyä miettimään, miten Nena voisi pärjätä täällä. Pitäisikö teidän selvittää, voitteko muuttaa Etelään? Siellä on kai hieman helpompaa kuin täällä. Unohtakaa Muu. Ja jos joku väittää teille, että sinne voi päästä jollain muulla tavalla kuin näiden testien kautta, älkää uskoko. Se olisi hyvin, hyvin vaarallista.

Oliko se uhkaus? Sanoja oli liikaa, Argon ei pystynyt ottamaan niitä kerralla vastaan. Hänen päänsä kääntyi sivulle. Katse harhaili, viisti tyhjiä lokeroita, huomasi lajitellut tavarat. Eikö aluksen lähtöön pitänyt mennä vielä toista kuukautta?

– Lähdössä?

– Ah kyllä, lähtömme aikaistui. Nousemme jo huomenna päivän päättyessä, Huaa vastasi. Hän tutkaili hetken Argonia kuin koettaisi tehdä päätöksen ja jatkoi sitten: – Se johtuu isästäni. Hän on vaikeassa tilanteessa, voisi jopa sanoa vaarassa. En olekaan ehkä aiemmin maininnut tätä, mutta isäni on omalla tavallaan tärkeä hahmo Uusimaassa, nimenomaan tähän armotyöhön liittyen. Häntä voi pitää armotyön keulakuvana tällä hetkellä. Haluaisin jäädä vielä vähäksi aikaa. Ihan totta, haluaisin keksiä jotain, miten voisin auttaa Nenaa enemmän. Mutta jos isäni maine menee, jos ihmiset Uusimaassa kääntyvät häntä vastaan, on koko armotyön tulevaisuus vaarassa. Et uskokaan, miten tärkeää Muussa on se, miltä asiat näyttävät ulospäin. Meillä on ihmisiä, jotka käyttävät minkä vain tilaisuuden lopettaakseen tämän toiminnan, ymmärräthän.

Argon laski leukaansa. Hän ei ymmärtänyt, mutta ei jaksanut välittää. Mitä merkitystä oli armotyöllä tai Huaan isällä tai millään muullakaan Muuhun liittyvällä, jos Nena jäisi tänne kuivumaan hiekalle tai tukehtumaan kaivoskuiluun. Argon lähti ovelle, hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa.

– Odota, Huaa sanoi. – Ota tämä, vie se ja parhaat terveiseni Nenalle. Kyllä hän selviää, ihan varmasti selviää.

Argon otti paketin vaitonaisena vastaan. Huaa ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta, mutta mitäpä sillä enää oli väliä. Jätettä olisi vielä hetken aikaa käsiteltävänä. Argon kääntyi sivukäytävälle ja melkein törmäsi Prometekiin. Muulaiset, niiden sanoihin nyt kaikkein viimeiseksi saattoi luottaa. Puheella oli niille aivan eri merkitys.

*

Isä tuli kotiin kesken yön, Nena ei ehtinyt kuin perääntyä nurkkaan havaitessaan liikkeen portaissa. Hän oli juuri aikonut siirtyä lähemmäs koulua odottamaan, että Taras pääsisi. Itse kouluun Nena ei missään nimessä menisi. Hän ei halunnut selittää vammojaan, ei varsinkaan, kun niihin johtanut syy oli jo saattanut levitä lasten keskuudessa. Taras ei ollut sanonut mitään, siitä Nena oli varma, mutta kuka tiesi miten laajalti päätös oli aseman työntekijöiden tiedossa.

Nena yritti sulautua seinään, mutta isän tarkat silmät poimivat hänet heti, osoittivat huomionsa katsekontaktilla. Isä ei silti hyökännyt, eikä tiukannut Nenalta syytä siihen, miksi tyttö oli kotona tähän aikaan yöstä. Hän pysähtyi keskelle huonetta ja laski selästään nyytin. Nena seurasi herkeämättä, kuinka nahka avattiin laskoksista. Niiden keskeltä paljastui vastaanotin.

Nena henkäisi. Isä ja kaikki muu unohtui. Hän syöksyi vastaanottimen luo, tutki sitä tarkkaan. Kyllä, tämä oli juuri se sama vastaanotin. Sitä ei tarvitsisi edes korjata. Hän voisi antaa sen Tarakselle, ja… Nenan into hiipui.

– Lähdet Muuhun, isä sanoi.

Nena sinkosi katseen isään. Tämä oli vakava ja rauhallinen, kuten aina. Lähdön täytyi olla totta. Nena herautti vähän sylkeä rauhasistaan. Hänen teki mieli sanoa ja kysyä vaikka mitä, mutta isä ei pitäisi siitä, eikä nyt ollut oikea hetki ärsyttää isää.

– Erikoisjärjestely. Olit niin lähellä. Annan ohjeet.

Nena jähmettyi kuullakseen jokaisen sanan. Isä ei ollut ikinä puhunut niin pitkään. Ei saanut näyttäytyä ulkopuolisille, jottei kaikille selviäisi, että pisterajoista saatettiin joustaa. Ei saanut puhua eikä pullikoida, ei tehdä sitä eikä tätä. Lista jatkui kuin dyynijono. Olisi varmaan helpointa olla tekemättä yhtään mitään. Nena painoi silti ohjeet mieleensä.

– Kerron Tarakselle, hän sanoi ja ojensi kätensä ottaakseen vastaanottimen.

– Ei, isä vastasi. – Ei kenellekään. Opeta tämä minulle, minä opetan Tarakselle.

Koti oli yöllä erityisen viileä, mutta silti lämpimämpi kuin ne olosuhteet, joihin muulaiset olivat vastaanottimensa suunnitelleet. Nena huokaisi helpotuksensa, kun vekotin kuitenkin käynnistyi. Onneksi isä oli töissä asemalla. Ainakin sieltä saisi vastaanottimelle tarvittavan viileyden.

– Mutta lähetyksissä esiintyy vaan kuuluisat muulaiset, Nena sanoi varovasti. – Ette te varmaan koskaan voi kuulla musta mitään.

Isä siristi silmiään, käytti selvästi hetken valitakseen sanansa tarkkaan.

– Jos mitään ei kuulu, me tiedetään, että kaikki on hyvin.

Nena aloitti, esitteli vastaanotinta vakain ottein. Tuntui oudolta, kun isä keskittyi niin tarkasti hänen puheisiinsa, kuunteli kuin hän olisi aikuinen. Kohta hän olisikin. Muussa hänestä tulisi oman, yhden hengen perheensä pää.

Aamun koittaessa isä asettui nukkumaan Nenan viereen, kietoi kätensä kömpelösti tytön ympärille. Isän keho esti Nenan ruumiinlämpöä haihtumasta, hohkasi vieläpä lisää kuumaa kuin pieni aurinko. Nena tunsi hien kohoavan vasten suomujaan. Olo oli tukala ja samalla hyvä. Tältäkö hänestä oli tuntunut pienenä, kun isä oli vielä pidellyt häntä lähellään? Isä puhalsi viileää ilmaa Nenan olkapäähän. Siihen, mistä karhea seinä oli repinyt suomuja irti. Jos isä tulisi myöhemmin Muuhun, he voisivat nukkua joka päivä näin. Ei vaan yö, Muussa nukuttiin yöllä.

– Tuuthan säkin sitten joskus Muuhun? Nena kysyi.

Isä ei vastannut. Ehkä hän oli jo nukahtanut.

Illalla isä oli hereillä ennen Nenaa. Hän ojensi tytölle täyden pipetillisen vettä ja kehotti pään liikkeellä valmistautumaan lähtöön. Nena joi pipetin ahnaasti tyhjäksi. Vatsassa värähtelevä jännitys sai hänet valmistautumaan hiekkamyrskyn nopeudella.

Isä ei pitänyt kiirettä – tai ehkä vauhti Nenan omissa jaloissa vain sai isän liikkeet näyttämään matelemiselta. He kulkivat asemalle eri reittiä kuin yleensä, päätyivät lähestymään sitä kummallisesta kulmasta. Sen puolen portista Nena ei ollut koskaan kulkenut. Hän odotti, että isä hipaisisi tutkainta antaakseen biometrisen tunnisteen, mutta tämä jäikin seisomaan aidan viereen.

Aurinko oli jo melkein dyynien takana. Sen liike oli liian hidasta silmän havaittavaksi. Nena ei ollut varma, kuinka nopeasti Muu pyörähti akselinsa ympäri. Vuosi siellä kesti 498 Maan päivää. Tarkoittiko se, että hän ei täyttäisikään pian kymmentä? Nena mutristi nenäänsä. Isä astui auringon eteen, esti viimeisiä kavalia säteitä osumasta lapsen läpikuultaville suomuille. Hetken Nena luuli, että isä aikoi sanoa jotain, mutta isä vain seisoi siinä katsellen häntä. Se sai Nenan ihon kutisemaan suomujen alla.

Portti aukesi. Isä nyökkäsi Nenan ensin siirtymään sisäpuolelle ja sitten jatkamaan sisäpiirin muurin varjoon. Hän itse lähestyi Nenalle tuntematonta miestä, joka seisoskeli tyytyväisen näköisenä portin vieressä.

– Tässä kaikki, Nena kuuli isän mutisevan. – Riittääkö?

– Hmm. No voit antaa loput myöhemmin, kun nyt on erityistilanne.

Isä taivutti päätään ja Nena vilisti tottelevaisesti takaisin. Hän liikkui liian nopeasti, mutta isä sanoi vain:

– Prometek vie sinut.

Mies hymyili maireasti ja tervehti Nenaa silmäniskulla. Nena yritti hymyillä takaisin, mutta suupielet pistivät vastaan. Tähänkö isä jäisi? Nena kääntyi katsomaan isäänsä. Hän halusi sanoa jotain, mutta sanat olivat kadonneet. Myös kupliva tunne vatsassa oli vaihtunut raskaaseen painoon. Isä nosti kämmenensä ja laski sen hetkeksi Nenan poskelle. Se oli karhea ja turvallinen.

– Älä odota liian kauaa ennen kuin tulet esiin, isä sanoi. Kokonaista kahdeksan sanaa.

Sitten käsi putosi. Prometek sipaisi portin auki ja isä astui avoimelle aavikolle hitaasti, tuhlaamatta energiaa edes yhteen ylimääräiseen vilkaisuun. Prometek viittasi Nenaa seuraamaan.

– Isäsi ehkä sanoi, että matkustat muulaisten kanssa, mutta se ei nyt onnistukaan, mies sanoi kevyesti kuin muulainen. – Minä vien sinut eri osaan alusta. Sinne, missä matkatavaroita kuljetetaan.

Nena jähmettyi, olkapäät kohosivat suoja-asentoon. Eikö hän matkustaisikaan Huaan kanssa? Prometek kääntyi katsomaan Nenaa.

– Etkö pidä siitä? hän kysyi ja heilautti kättään. – Mutta pakko mikä pakko, sinne saa mennä vain tietty määrä ihmisiä yhtä aikaa. Kaiken pitää mennä sääntöjen mukaan. Haluathan noudattaa sääntöjä?

Nena ei vastannut. Muulaiset olivat sanoneet jotain siitä, tottelemattomuudesta.

– No varmaan sinä haluat ainakin mennä Muuhun, eikö niin? Prometek jatkoi.

Halusi, totta kai Nena halusi. Oli aina halunnut. Hän ei vain ollut varma, mitä suusta tulisi, jos sen juuri nyt avaisi.

– Okei, okei, Prometek sanoi. Hän ei vaikuttanut häiriintyvän Nenan hiljaisuudesta, piti tätä tietysti tavallisena, sanoja säästelevänä lapsena. – Ei hätää, ei siellä koko matkaa tarvitse kököttää. Siellä on luukku, josta pääset muulaisten luo. Odotat vain, että alus ensin lähtee, ennen kuin avaat sen. Ookoo?

Hiekka oli vihdoin nielaissut auringon. Nena katsoi tummalle taivaalle ilmestyneitä valoja. Muu loisti kirkkaimpana kaikista. Nena veti hitaasti henkeä, antoi ilman levähtää keuhkoissa ja puhalsi sen sitten hitaasti ulos. Nyökkäsi. Muuhun oli päästävä, piti hän matkustustavasta tai ei.

Siitä Nena ei myöskään pitänyt, että hänet kuljetettiin aluksen luo kokonaan nahkaan kiedottuna. Hän olisi halunnut kurkistaa ulos ja katsoa läheltä sitä ihmeellistä vekotinta, joka kantaisi hänet koko matkan Muuhun. Tiukka nahkakääre sai hien luikertelemaan läpi suomujen. Nena tunsi nousevansa ilmaan ja laskeutuvansa jälleen.

– Shhh, Prometek suhahti.

Kolahdus, sitten hiljaisuus. Jopa hiekkaa väsymättömänä mylläävä tuuli oli lakannut kuulumasta.

Pimeässä aika tuntui pitkältä. Nena tunnusteli ympäristöään. Erilaisia muulaisten käyttämiä tavarankuljetusvälineitä oli vaikka millä mitalla, mutta miten kummallista – Nena ei tuntenut minkäänlaista luukkua sisäseinällä. Ei vaikka tutki sen puolen hiekanjyvän tarkkuudella. Ulkoseinän luukku kuitenkin erottui selvästi. Jostain kantautui ääniä, muulaiset olivat kai valmiudessa. Kunhan alus nousisi, Nena voisi koputtaa seinään. Muulaiset varmasti auttaisivat häntä löytämään luukun.

Sisällä ei tuullut, mutta miten ilma sitten painoi Nenan lattiaan? Kun se vihdoin hellitti, hän olikin hassun kevyt, miltei leijui ilmassa. Ja viileys, Nena ei ollut koskaan tuntenut tällaista viileyttä. Oliko tämä sitä, mitä sanottiin kylmäksi? Oli pakko kietoa kädet ympärilleen, kääriytyä pieneksi keräksi. Haukotus repi leukoja. Hengittäminen kävi kauhean työlääksi, silmätkään eivät tahtoneet pysyä auki. Pitäisi äkkiä koputtaa seinää. Heti kun jäsenet kangistava kylmyys vain vähän hellittäisi, Nena kyllä riuhtaisisi kätensä irti kerästä ja jyskyttäisi muulaiset apuun. Sitten kaikki olisi hyvin. Hän voisi nukkua väsymyksensä pois Huaan hoivissa, ja ehkä he laskeutuisivat Muuhun sopivasti aamun koittaessa.

Unessa muulaiset tanssivat niin kauniisti ja Nena oli yksi heistä, yhtä onnellinen. Hän tanssi ja tanssi eikä hänen ollut ollenkaan kuuma. Ei enää koskaan kuuma.

_____

Vilja Kesäheinä on vuoden 2019 Nova-voittaja, joka lukee fantasiaa ja kirjoittaa siksi scifiä.