Sotalohikäärme Turundruksen asia

Katariina Heikkilä

 

Lohikäärme1(tuntematon - Wikimedia Commons)

Kallioniityn eläköityneiden ja haavoittuneiden sotalohikäärmeiden hoitokodin johtokunnan kokous: Pöytäkirja

Kokous todettiin päätösvaltaiseksi ja asialista hyväksyttiin yksimielisesti.

Asialista

1. Hoitokodin talouden tasapainottaminen

Valmistelijan ehdotus: Kastaran kuninkaallisten ilmavoimien esikunta on vähentänyt Kallioniityn hoitokodin määrärahoja 300 000 sisterasta 150 000 sisteraan. Viime vuosien leikkausten myötä henkilökunnasta, lääkkeistä ja hankinnoista on säästetty niin paljon kuin on voitu. Uudet leikkaukset tarkoittavat, että hoitokotipaikkoja on vähennettävä.

Hoitokodin strategian mukaisesti toiminnan pääpainon on oltava haavoittuneiden sotalohikäärmeiden saattamisessa takaisin taistelukuntoon sekä niiden eläkkeellä olevien sotalohikäärmeiden, jotka voivat toimia siitos- tai koulutustehtävissä tai palvella reservissä, hoitamisessa. Hoitokotipaikkoja on vähennettävä toimintakyvyn menettäneiden lohikäärmeiden osalta.

Laki eläköityneiden sotalohikäärmeiden hoidosta (45 §) säätelee eläkkeelle määrättyjen sotalohikäärmeiden oikeuksia. Lain 45 § g:n mukaan sotalohikäärmeen voi johtokunnan päätöksellä lopettaa, jos sille ei pystytä turvaamaan hoitoa taloudellisista tai muista syistä.

Valmistelija ehdottaa, että sotalohikäärmeet Turundrus, Dagsterun, Siserra, Gaskaus, Terilla ja Fala lopetetaan.

Päätös:         Johtokunta käsitteli valmistelijan ehdotusta ja hyväksyi sen yksimielisesti.

*

En pidä tästä paikasta.

Katosta tippuu vettä, joka valuu kylkiäni pitkin pieninä noroina. Kostea ja viileä ilma tunkeutuu sieraimiini. Luolan kivinen pohja tuntuu hyytävän kylmältä suomujani vasten. Tippuvien vesipisaroiden rummutuksessa on jotain unettavaa, ja minun on vaikea pitää silmiäni auki. Nukuin vielä hetki sitten, mutta väsymys ei päästä minua otteestaan. Se on asettunut luihini, lihaani ja suomuihini, se pitää päätäni maassa ja estää siipiäni nousemasta kyljiltäni.

En tiedä, mikä tämä paikka on ja miksi olen täällä. Hiljaisuus on epäilyttävää, yksinäisyys pelottaa minua. Missä Raigh on? Entä muu miehistöni, Sarena ja muut laivueeni lohikäärmeet ja heidän lentäjänsä? Olen tottunut tuntemaan heidän tutut hajunsa, kuuntelemaan ihmissotilaiden keskinäistä naljailua ja lohikäärmeiden leikillisiä huutoja ja kisailua, askelia käytävällä, ampumaradalta kaikuvia laukauksia, metallin kirskuntaa ja kolistelua räjähdevarastolta, kauempaa joillekuille toisille äyskittyjä käskyjä. Kasarmilla ei ole hiljaista hetkeä, ei edes vapaapäivinä, ja jos on jossain yksin, on luultavasti väärässä paikassa tai muuten vain vaikeuksissa.

Pakotan silmäni auki. Luolassa on hämärää, vain suuaukko loistaa valkeana jossain kauempana. Tippukivet ja luolan rosoinen seinä ovat sumeita, enkä erota kunnolla edes, miten kaukana olen suuaukosta. Perhana. Mikä minun silmiäni vaivaa? Minun on erotettava maamerkit kaukaa ylhäältä ja kovassa vauhdissa, minun on nähtävä sumun, pimeyden ja ruudinsavunkin läpi.

Onkohan minulla taas suomutulehdus? Ehkä. Se ainakin selittäisi huonon näköni, väsymykseni ja sen, miksi minut on jätetty yksin. Suomutulehdus on niin tarttuvaa, että saman ilmankin hengittäminen sairastuttaisi muut lohikäärmeet ympäriltäni. On järkevää eristää minut muista, mutta silti se sattuu. Raighin poissaolo tuntuu haamukipuna kehossani, aivan kuin minusta puuttuisi osa. Ilman laivueeni lohikäärmeitä ja ihmismiehistöäni tunnen oloni ontoksi ja tyhjäksi, kuin minun sieluni ja sydämeni heräisivät eloon vain heidän läsnäollessaan. Miksi he eivät edes kertoneet minulle, mitä on tapahtunut? Jos minun on oltava yksin, niin olisi helpottavaa tietää, koska pääsen takaisin muiden luo.

Silmäluomeni painuvat taas umpeen, ja annan niiden sulkeutua. Nukahdan uudelleen kuunnellen veden hiljaista tippumista.

*

Tiedoksianto lopetettavan sotalohikäärmeen ihmistaistelijaparille

Vastaanottaja: Kapteeni evp. Raigh

Eläköityneiden ja haavoittuneiden sotalohikäärmeiden hoitokodin johtokunta on päättänyt lopettaa sotalohikäärme Turundruksen.

Perustelut: Laki eläköityneiden sotalohikäärmeiden hoidosta 45 § g

Lisätietoja: Lopetettavan sotalohikäärmeen taistelijaparilla on oikeus olla läsnä lopetustilanteessa. Ajankohta ilmoitetaan erikseen.

Muutoksenhaku: Tästä päätöksestä on mahdollista valittaa Kastaran kuninkaallisten ilmavoimien muutoksenhakulautakuntaan.

*

Herään raa’an lihan tuoksuun, joka tunkeutuu sieraimiini ja hukuttaa kaikki muut aistini ja ajatukseni. Verta on tavattoman paljon, ja sen rautainen haju herättää ruokahaluni. Lammasta tai ehkä vuohta, hajusta ei oikein ota selvää, mutta se on kuollut nopeasti, lihassa ei haise vähäisinkään pelon häivä, se ei ole edes tajunnut kuolevansa –

Pakotan väsymyksestä raskaat silmäni auki. Nyljetty elukka on tuotu niin lähelle, ettei minun tarvitse edes kurottaa kaulaani saadakseni sen suuhuni. Vasta sitten tajuan ihmetellä, miksi minulle kannetaan ruoka eteen kuin haavoittuneelle. Minähän metsästän oman ruokani, olen aina metsästänyt. Syömisestä menee puoli iloa, jos ei saa itse jahdata ja tappaa saalistaan.

En käsitä ollenkaan tätä touhua. Kas kun eivät ole pureskelleet lihaa puolestani.

Nälkä käy kuitenkin liian kovaksi. Alan repiä lihaa hampaillani ja kynsilläni päästäkseni käsiksi sisäelimiin.

Kun pahin nälkä on ohi, huomaan taas ympäristöni. Raa’an lihan tuoksun alta en juuri erota muita hajuja. On epäilyttävän hiljaista. Olen yksin suuressa, kosteassa luolassa, jonka kiviset seinämät ja pohja hohkaavat kylmää. En tiedä, mikä paikka tämä on, tai miksi olen täällä, mutta se huolestuttaa minua. Olenko minä haavoittunut? Se on ainoa selitys, miksi minulle tuotaisiin ruokaa kuin avuttomalle munasta kuoriutuneelle. Mutta eihän minuun satu – varsinaisesti – ja vaikka yritän tutkia suomujani, en näe vammaa enkä haista omaa vertani enkä ihmisten pistävältä löyhkääviä lääkkeitä.

Ehkä olen toipumassa haavasta. En enää tunne kipua, mutta olen liian uuvuksissa vielä osallistuakseni taisteluun.

Taisteluun! Ei hemmetti, enhän minä voi jäädä lekottelemaan. Raigh ja laivueeni tarvitsevat minua. Laivueessani on monta nuorta lupaavaa lohikäärmettä, mutta kenelläkään heistä ei ole niin paljon lentokokemusta kuin minulla. Raighin pitää pystyä keskittymään koko laivueeseen ja taistelun johtamiseen. Hän tarvitsee kokeneen lohikäärmeen alleen, sellaisen, jota hänen ei tarvitse neuvoa ja joka ymmärtää puolesta sanasta hänen aikeensa. Kukaan niistä nuorista ei pärjää laivueen johtajana, ei vielä moneen vuoteen. Sarena on ainoa, jonka voin luottaa tuovan Raighin ehjänä takaisin, mutta hänkään ei ole vielä niin hyvä muodostelmalennossa, että –

Luolan ulkopuolelta kuuluu pehmeitä, kevyitä askelia ja kiukkuisia ihmisääniä. En kuule kunnolla, mistä puhutaan, mutta sydämeni hypähtää ilosta tunnistaessani Raighin äänen. Se on helpotus. Ainakaan kukaan niistä nuorista hurjapäistä ei saanut minun kapteeniani hengiltä.

”… helvettiä tämä tarkoittaa? Turundrus on sotaveteraani, ei sitä voi –”

”… meidän on laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Emme voi näillä määrärahoilla auttaa kaikkia –”

”Kiittämättömiä paskiaisia te ainakin olette! Turu ja muut lohikäärmeet ovat taistelleet teidän vapautenne puolesta –”

”Olen pahoillani, herra. Tiedän, kuinka kauhea tilanne on –”

Mistä Raigh on tällä kertaa kiukkuinen? Eihän se harvinaista ole, Raighilla on aina ollut lyhyt sytytyslanka, ja armeijan hommissa asiat harvemmin sujuvat niin kuin on suunniteltu. Vai onko hän taas riidellyt Lein kanssa? Se on niin ihmisten tapaista. He joutuvat elämään joka ainut päivä kiimassa ja asuvat parittelukumppaneidensa kanssa samassa luolassa. Onko mikään ihme, jos sitä alkaa riidellä pikkuasioista? Sarenaa Raighin ja Lein ainaiset kiistat jaksavat huvittaa. Hänestä he kaksi muistuttavat enemmän reviiristään taistelevia villilohikäärmeitä kuin ihmispariskuntaa.

Raighin ja tuntemattoman ihmisen äänet hiljenevät. Kuulen Raighin askeleiden tulevan lähemmäs, ja samalla hänen tuttu hajunsa saa minut rentoutumaan. Haistan hänen hikensä, siannahkaisen takkinsa, kuraiset saappaansa, joita hän on hinkannut mehiläisvahalla. En näe häntä kunnolla. Hänen hahmonsa on sumea ja utuinen, mutta tiedän, että se on Raigh.

”Terve, Turu”, hän sanoo. Kuulen, miten hän käy istumaan kivelle viereeni, vääntelehtii ja etsii mukavaa asentoa. Hänen äänensä kuulostaa kireältä. Toivon, että hän taputtaisi kuonoani, mutta vanhat tavat ovat tiukassa. Kukaan ei kosketa ruokailevaa lohikäärmettä, ei edes oma kapteeni.

”Hei”, sanon. ”Missä minä olen? Mikä tämä paikka on?”

”Tämä on kotisi.”

”Minähän asun kasarmilla.”

”Et enää, kaveri. Olet eläkkeellä.”

Eläkkeellä! Enhän minä eläkkeellä voi olla, olen elämäni kunnossa ja sota on käynnissä. Meitä kaikkia tarvitaan rintamalla, sitähän meille on hoettu kuoriutumisesta asti. Tämän on pakko olla jotain Raighin keksimää pilaa. Raigh harrastaa sitä useammin kuin monet muut ihmiset. Hän sanoo tarkoituksella asioita, jotka eivät ole totta, koska se, etteivät ne ole totta on niin ilmeistä, että tyhmänkin pitäisi se ymmärtää.

”Mitä sinä sitten teet, jos minä olen eläkkeellä?” kysyn. Yleensä ihmiset kyllästyvät nopeasti vitseihinsä, jos heiltä alkaa tivata yksityiskohtia.

”Lensin vähän aikaa nuoremman lohikäärmeen kanssa, sellaisen vasta siivilleen päässeen poikasen. Mutta ei siitä mitään tullut. Se oli kuin paluu alokasaikoihin. Kaikki oli kömpelöä ja hankalaa, mikään ei sujunut. Sen jälkeen, kun sinä ja minä olimme hioneet kaikki särmät yhteistyöstämme, tuntui liian rankalta aloittaa alusta. Lähdin armeijasta heti, kun sopimukseni loppui.”

Hyvä on, tämä on siis yksi niitä vitseistä, joita jatketaan vakavalla naamalla pitkänkin aikaa. Kaipa minun on leikittävä mukana.

Vahingonilo kutittelee sisälläni. Sen siitä saavat, kun yrittävät erottaa minut kapteenistani ja pakottaa hänet toisen lohikäärmeen taistelijapariksi – edes vitsillä.

”Mitä sinä sitten nykyään teet?”

”Auttelen veljeäni hänen maatilallaan.”

Tuhahdan ääneen, ja olen saada luunpalan väärään kurkkuun. Yskin kurkkuni selväksi ja sylkäisen elukan sorkan suustani. Nyt viimeistään Raighin pitäisi purskahtaa nauruun, läimäistä minua toverillisesti ja hekottaa niin, että vesi valuu silmistä, mutta hän ei liikahdakaan.

”Sinustako tuli maajussi? Sinusta? Eikö sinun pitänyt lähteä sodan jälkeen kiertämään maailmaa Lein kanssa ja kieltäytyä sylkäisemästäkään kotikylääsi päin?”

”Suunnitelmiin tuli muutos”, Raigh sanoo. Hän hymyilee. ”Minusta on aina huvittavaa, miten järkyttynyt olet joka kerta, kun tämä tulee puheeksi.”

”Mutta tehän suunnittelitte matkaa vuosikausia! Ostitte karttoja ja mietitte reittejä, laskitte laivamatkojen hintoja, Leihän opetteli jopa sitä lingalaisten kieltäkin –”

” – ja säästimme joka ainoan ylimääräisen pennin, kuuntelimme kaikki mahdolliset matkakertomukset, keräsimme nurkkiimme telttoja, kompasseja ja kaikkea muuta rojua. Se on varmasti kaikkien aikojen parhaiten suunniteltu matka, joka ei koskaan toteutunut.”

Aistin Raighin katkeruuden ja surun, ja tunnen, miten hän vetäytyy poispäin kuin haavoittunut eläin, jota kysymyksillä tökkiminen vain satuttaa. Hänen tunteissaan ei ole teeskentelyn häivääkään. Onko hän sittenkin ollut tosissaan koko omituisen keskustelumme ajan? Koko ajatus minusta eläkkeellä ja Raighista kääntämässä multaa tuntuu niin käsittämättömältä, ettei se voi olla totta. Mutta Raigh ei pilaile tuollaisen musertavan tunteen vallassa.

Oudointa on, että muistan itsekin ohimennen raastavan surun tunteen, joka tuntuu kaikuvan suoraan Raighin sielusta. Muistan hajut – sadetta enteilevä kylmä tuuli, tiivistymässä olevat vesipisarat, kuolleen lihan ja kaikista vahvimpana nokiset lohikäärmeen luut, joiden ympäriltä ruumis oli poltettu – ja sitten ne häviävät.

En enää tiedä, mitä uskoa, mutta Raighia on turha kiusata pidempään. Hänestä ei saa enempää irti.

”En silti käsitä, miten päädyit veljesi luo”, sanon. ”Eikö hän ollut juuri se syy, miksi halusit lähteä?”

”Me tulemme nykyään toimeen paremmin. Olen alkanut itse asiassa pitää maanviljelystä.

Ainoa huono puoli on se, että veljeni tila on niin kaukana, etten pääse katsomaan sinua kovin usein.”

Ruokahaluni on mennyttä, väsymys ryömii uudelleen luokseni. Raigh jatkaa puhumista pelloista, lehmistä ja sioista, mutten jaksa enää kuunnella. Lasken pääni maahan ja annan Raighin sanojen vyöryä ylitseni merkityksettöminä. En jaksa enää ponnistella pysyäkseni hänen perässään enkä halua tuskaisan surun kyllästämiä muistonpätkiä mieleeni. Raighin ääni ja haju kuitenkin rauhoittavat minut, ja alan vajota uneen. Tiedän, että hän on puolellani ja pitää minusta huolen, tapahtui mitä hyvänsä.

Sitten jostain kuuluu askelia. Toinen ihmisääni keskeyttää Raighin, joka vastaa jotain äkäiseen sävyyn. Putoan unen porteilta takaisin hereille. Olen liian väsynyt erottaakseni sanoja, mutta Raighin ja toisen ihmisen kiistely pitävät unen ulottumattomissani. Mieleni tekisi puraista jompaakumpaa heistä, mutta se tuntuu liian suurelta ponnistukselta.

Helkkarinmoista eläkkeellä olemista tämä, kun ei saa edes nukkua rauhassa.

*

Valitus Kastaran kuninkaallisten ilmavoimien muutoksenhakulautakunnalle

Hyvät muutoksenhakulautakunnan jäsenet,

Kirjoitan teille vedotakseni lopetettavaksi määrätyn sotalohikäärme Turundruksen puolesta.

Olen tuntenut Turundruksen siitä asti, kun se kuoriutui munastaan. Meidät koulutettiin yhdessä, taistelimme yhdessä Derradan ja Galian sodissa ja olemme vartioineet kuningaskunnan rajoja monien rauhan vuosien ajan. Turundrus ja sen pari Sarena ovat saaneet kuusi poikasta, jotka kaikki on koulutettu armeijan palvelukseen.

Tunnen Turundruksen läpikotaisin, ja sitä uskollisempaa ja urheampaa lohikäärmettä ei olekaan. Se on palvellut Kastaran kuningaskuntaa ansiokkaasti ja tehnyt pitkän uran ilmavoimien palveluksessa. Pyydän, että ottaisitte Turundruksen ansiot huomioon ja antaisitte sen viettää ansaitsemiaan rauhallisia eläkepäiviä.

Kunnioittavasti
Raigh, kapteeni evp., Turundruksen taistelijapari

*

Vihollissotilaiden kolonna kiemurtelee vehreän pelto- ja metsämaiseman halki kuin joki. He eivät ole vaivautuneet naamioimaan joukkojaan: galialaisten harmaat asepuvut erottuvat helposti ilmasta käsin, kirkasväriset liskot vetävät heidän tykkejään, marssirummun paukutus kuuluu kilometrien päähän. Mitä lähemmäs lennämme, sitä äänekkäämmäksi rummun kumina, tuhansien jalkaparien iskeytyminen maahan ja tykkien lavettien ja ketjujen kolina muuttuvat.

Tuuli suhisee korvissani, laivueeni lohikäärmeiden siivet läiskivät ilmaa takaani. Pommilasti ja valjaat painavat selkääni, miehistöni on asemissaan. Alikersanttini varmistelee pommeja kiinnittäviä liinoja ja niiden lukituksia varmoin ottein. Raigh nojaa niskaani vasten, ja hänen otteensa valjaistani kiristyy. Tunnen, miten hän irrottaa toisen kätensä valmiina tehostamaan käskyään käsimerkillä omalle miehistölle. Lihakseni valmistautuvat syöksyyn jo ennen kuin Raigh huutaa käskyn.

Sotaisa kiljaisu peittää Raighin äänen.

Olen jo syöksymässä alemmas, vaikka muu laivueeni jää kauhistuneena korkeuksiin. Meidän kaikkien silmät ovat tykkien edellä kulkeneissa liskoissa. Ne levittävät valtavia siipiään, huutavat raivoaan ja verenhimoaan, ryntäävät maa tömisten kiitoon, nousevat ilmaan –

Eivät ne mitään kuormajuhtia ole, vaan lohikäärmeitä.

Heitä on vähän – he ovat meidän riveistämme karanneita tai meidät pettäneitä lohikäärmeitä – ja heidän ainoa tehtävänsä on suojata galialaisten joukkoja meiltä.

Pelko leviää sisälleni, kun jatkan syöksyäni kohti vihollisjoukkoja. Painava pommilasti kiskoo minua alas. En tiedä, pystyisinkö enää nousemaan takaisin laivueeni korkeuteen – painoa on liikaa, vauhtia samoin – enkä ehtisi korjata syöksysuuntaani ennen kuin osuisin yhteen vihollislohikäärmeiden kanssa, ja lähitaistelussa tuollaista ylivoimaa vastaan käy huonosti –

”Saattajat asemiin!” Raigh karjuu, ja viestimies soittaa torvellaan muutaman nopean sävelen merkiksi muulle laivueelle. Torventörähdykset kaikuvat vastaukseksi toisten lohikäärmeiden selästä. Raighin käsi rusentaa valjaitani, viima lyö vasten meidän molempien kasvoja. ”Turu, lakkaa räpiköimästä ja jatka syöksyä alemmas!”

Sitten tajuan, mihin Raigh pyrkii. Pelkoni väistyy päättäväisyyden tieltä ja lennän suoraan kohti vihollislohikäärmeiden joukkoa. Juuri ennen heidän kynsiään ja hampaitaan sukellan äkkiä heidän alapuolelleen. Kiskon siivilläni pitkiä vetoja päästäkseni alta pois ennen kuin laivueeni käy vihollisten kimppuun.

Konekiväärit alkavat säksättää, kun pienikokoisten saattajalohikäärmeiden miehistöt avaavat tulen vihollislohikäärmeitä vastaan. Taisteluhuudot, haavoittuneiden kiljunta ja lentäjien komennot täyttävät ilman. Vilkaisen silmäkulmastani taakseni. Saattajalohikäärmeiden ponnisteluista huolimatta viholliset ovat päässeet Sarenan, laivueemme taaimmaisen pommittajalohikäärmeen, kimppuun. Sarena taistelee kynnet ojossa ja hampaat esillä, ja hänen miehistönsä tulittaa vihollislohikäärmeitä. Sieluni repeytyy kahtia, haluan palata takaisin puolustamaan kumppaniani, mutta tehtävä on suoritettava –

”Valmistautukaa laukaisuun!” Raigh huutaa.

Riuhtaisen katseeni kamppailevasta Sarenasta ja pakottaudun keskittymään. Käännän katseeni alas ja etsin hyvää kohtaa, jonne pudottaa pommit. Kaarran valmiiksi, kun sotilaat tarttuvat lastini kiinnitysliinoihin ja alkavat irrottaa lukituksia. Kun Raigh karjaisee käskyn, kiepahdan ilmassa. Lasti putoaa harteiltani, räjähdykset ja rääkäisyt jostain alhaalta kaikuvat korvissani, siipeni riuhtovat minua ja miehistöäni ylemmäs, suojaan räjähdyksiltä ja savulta ja laukauksilta.

Uusi aalto räjähdyksiä pirstoo kolonnaa altamme, kun toinen pommittaja pääsee pudottamaan tappavan lastinsa. Me kumpikin käännymme takaisin laivuettamme kohti päästäksemme vihollislohikäärmeiden kimppuun. Etsin silmilläni Sarenaa, mutta ilma on täynnä lepattavia siipiä, sinkoilevia luoteja ja huutoja ja kirkaisuita ja suomuja repiviä kynsiä ja verisiä hampaita –

 

Potkaisen, ja jalkani osuu johonkin terävään.

On hiljaista.

Avaan silmäni ja katselen varovasti ympärilleni. Näkökenttäni on sumea, mutta tunnen kylmän kiven allani ja haistan kosteuden ja kuulen vesipisaroiden tippuvan. Luolan suuaukko näkyy kirkkaana pallona, joka sattuu silmiini. Suljen silmäni uudestaan ja painan kuononi luolan viileää lattiaa vasten. Nouseminen tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta.

Taisimme hävitä taistelun.

En kai minä muuten olisi yksinäni karussa luolassa, uuvuksissa ja viimeiset muistikuvani menettäneenä. Miten ihmeessä me saatoimme hävitä? Eihän niitä pahuksen vihollislohikäärmeitä ollut montaa – meidän laivueemme oli isompi, meidät oli varustettu paremmin. Jolleivat sitten vihollisen maajoukot onnistuneet jollain lailla päästä käsiksi meihin. Mutta miten? Galialaisten tekniikka on kehittymätöntä, heillä ei ole kuin alkeellisia tykkejä, joilla ei osu lentävään lohikäärmeeseen. Heidän ainoa ilma-aseensa on luopiolohikäärmeet, joiden tehtävä on pudottaa meidät, jotta maajoukot pystyvät käymään kimppuumme tavallisin asein.

Olisiko niin voinut käydä? Yritän kaivella muistiani, mutten löydä taistelun tiimellyksen jälkeen kuin harmaata tyhjyyttä. Ehkä me tosiaan hävisimme ja jäimme vangeiksi. Missä muut ovat? En minä voi olla ainoa selviytyjä. Miten Raighin kävi? Missä miehistöni on? Entä Sarena? En erottanut häntä enää taistelun melskeestä, mutta se ei tarkoita mitään. Sarena on vahva ja kova, häntä ei noin vain pudoteta.

Vasta sitten tajuan, mistä on kyse, ja sydäntäni kylmää.

Totta kai galialaiset ovat eristäneet kaikki henkiinjääneet toisistaan. Sen tehokkaampaa kidutuskeinoa ei olekaan. Heidän ei tarvitse tehdä mitään. He antavat hiljaisuuden ja yksinäisyyden ryömiä luoksemme, pesiä sisällemme, kuolettaa tunteemme ja sotkea muistomme, kunnes mielemme on kokonaan hajalla.

Kunnes olemme valmiita kääntymään omiamme vastaan vain päästäksemme yksinäisyyden kuristavasta kourasta.

Niin ei saa käydä. En petä Raighia ja laivuettani. En tiedä, miten estän mieltäni luisumasta hulluuteen, mutta taistelen vastaan niin kauan kuin pystyn.

Lasken pääni käpälieni varaan ja suljen silmäni. Yritän pitää ajatukseni Raighissa, miehistössäni ja laivueessani. Mutta laukaukset, pommien jyrinä ja lohikäärmeiden kirkaisut kaikuvat yhä korvissani, enkä saa palavan ruudin, veren ja irronneiden suomujen hajua haihtumaan.

*

Kallioniityn hoitokodin johtokunnan lausunto kapteeni evp. Raighin valitukseen sotalohikäärme Turundruksen asiassa

Valittaja esittää, että Kallioniityn hoitokodin johtokunnan päätös lopettaa sotalohikäärme Turundrus kumotaan. Valittaja tuo esiin sotalohikäärme Turundruksen sodanaikaiset ansiot, pitkän palvelusajan sekä tämän poikaset, jotka ovat armeijan palveluksessa.

Kallioniityn hoitokoti ei kiistä sotalohikäärme Turundruksen ansioita, mutta toteaa, että päätös tämän lopettamiseen perustuu hoitokodin huonoon taloustilanteeseen ja lakiin eläköityneiden sotalohikäärmeiden hoidosta 45 § g. Näin ollen sotalohikäärme Turundruksen ansiot eivät vaikuta hoitokodin päätökseen.

Kallioniityn hoitokoti toteaa, ettei asiassa ole esitetty mitään sellaista uutta selvitystä, joka antaisi aihetta hoitokodin johtokunnan päätöksen kumoamiseen.

Kallioniityn hoitokoti esittää valituksen hylkäämistä.

*

Poikanen nukkuu kylkeäni vasten, pää painettuna etukäpälälleni, hengitys tuhisten haudontaluolan hiljaisuudessa. En uskalla liikahtaakaan, etten vain herättäisi häntä. Hän on huutanut nälkäänsä kuoriutumisestaan asti, hotkinut kaiken, mitä minä ja Sarena olemme metsästäneet, ja huitonut kärsimättömästi käpälillään, kun ruoka hetkeksi loppui.

Mutta nyt hän on hiljaa ja tyytyväinen. Hänen mustat suomunsa kiiltelevät, hän tuoksuu yhä munankuorilta, pehmeiltä suomuilta ja raa’alta lihalta, ja hänen pieni kehonsa tuntuu lämpimältä vasten omaani. Raukea onnentunne saa minutkin väsyneeksi, mutten halua nukkua. En halua muuta kuin katsella pientä jälkeläistäni ja suojata häntä omalla ruumillani luolan kylmyydeltä ja kaikelta pahalta, mikä väijyy sen ulkopuolella.

On Sarenan vuoro metsästää. Hän on hautonut munaa niin pitkään, että on vain hyvillään päästessään ulos tuulettamaan munankuoren ja kuivuneiden sammalten hajun itsestään. Hän luultavasti palaa hampaat veressä syötyään ensimmäisen saaliinsa itse, multaa ja lehtiä kynsiensä alla ja suomut tuoksuen männyltä, johon hän raaputtaa selkäänsä. Lyhyistä vapauden hetkistä on otettava kaikki irti.

Olisinhan minä osallistunut hautomiseenkin, jos olisin velvollisuuksiltani ehtinyt, mutta poikasten isät halutaan pitää palveluksessa niin pitkään kuin mahdollista. Ihmiset haluavat pakottaa meidätkin omaan käsitykseensä siitä, millaisella työnjaolla jälkeläisiä hoidetaan. Sen he sentään ymmärtävät, että kasvavan poikasen ruokkimiseen tarvitaan kahden täysikasvuisen lohikäärmeen työpanos, eivätkä he enää tyrkytä teuraseläimiään, joita ei kuitenkaan saa metsästää. Poikasia ei kannata totuttaa kielletyn lihan makuun, sen ihmistoverimme oppivat kantapään kautta.

Välillä Raigh ja Leikin ovat käyneet metsällä auttaakseen meitä. Heidän yrityksensä ovat enemmän huvittavia kuin oikeasti hyödyllisiä. Kerran he kantoivat luolaamme peuran, jota he olivat jahdanneet päivän verran. He virnuilivat tyytyväisinä tuodessaan ruhoa, mutta he haisivat niin hieltä ja metsältä ja peuran vereltä, että jopa minun metsästysvaistoni heräsi. Nälkäinen poikanen teki Raighin ja Lein päivätyöstä selvän parissa tunnissa.

Sateen raikas tuoksu tulee kylmän tuulen mukana luolaan. Värähdän ajatellessani, että Sarenan palattua minun pitää jatkaa metsästämistä. Jäisin niin paljon mieluummin lämpimään, sammalilla ja heinillä vuorattuun luolaan makailemaan. Silmäni alkavat painua umpeen tahtomattani.

 

Kun herään, olen yksin. Poikanen on kadonnut.

Hänen lämpönsä on haihtunut kyljeltäni, en enää haista hänen tuoksuaan. Kaikki aistini etsivät poikasta, mutta turhaan – luola on tyhjä, hiljaisuus kaikuu sen seinistä eikä poikasen ominaustuoksusta ole häivähdystäkään. Kauhu salpaa hengitykseni, ja yritän talloa sisälläni nousevan paniikin ennen kuin se ottaa minut kokonaan valtaansa.

Poikasen on löydyttävä. Minun on lähdettävä etsimään häntä nyt heti.

Kompuroin jaloilleni. Kynteni kirskuvat luolan kivilattiaa vasten.

Hetkinen – eihän tämä ole sama luola. Sarenan hautomaluolan lattia on pehmeä sammalista ja heinistä, ja munankuoret ja luista roikkuvat lihanriekaleet haisevat sen nurkissa. Tämä luola on pienempi ja kalseampi, pelkkää paljasta kiveä ja kosteuden tuoksua ja tippuvan veden rytmikästä rummutusta. Missä ihmeessä minä oikein olen ja miten minä tänne päädyin? Entä missä poikanen on?

Ehdin luolan suulle, kun Raigh tulee minua vastaan.

”Missä poikanen on?”

”Mikä poikanen?” Raigh kysyy. Hän kohottaa kulmiaan.

”Se –”, aloitan, mutta sanat eivät tule ulos. Ihmisten jäykässä kielessä ei ole sanoja hajujen kuvaamiselle, ja he kiinnittävät huomionsa täysin epäolennaisiin asioihin. ”Se mustasuomuinen, joka kuoriutui pari päivää sitten. Kolmas poikasemme. Minun piti vahtia sitä, kun Sarena –”

”Olet varmaan taas nähnyt unta. Karkhas, se mustasuomuinen, on jo täysikasvuinen sotalohikäärme, joka on ollut monta vuotta palveluksessa. Se on itse asiassa rajavartiolaitoksen lennostossa.”

Tuijotan Raighia ymmärtämättä.

”Turu, sinä olet eläkkeellä”, Raigh sanoo. Hänen äänessään on aavistus kärsimättömyyttä, aivan kuin hän olisi kyllästynyt selittämään samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. ”Kaikki poikasesi ovat kasvaneet aikuisiksi, palvelevat armeijassa ja ovat menestyneet niin, että sinäkin olet ylpistynyt.”

En vieläkään ymmärrä, mitä on tapahtunut, mutta paniikki alkaa vähitellen hellittää.
”Mutta mustasuomuinen poikaseni on turvassa?”

”Niin turvassa kuin sotalohikäärme voi olla.”

Huojennus saa polveni melkein pettämään. Kävelen takaisin luolaan, ja Raigh seuraa vierelläni. Jos Raigh sanoo, että poikaseni on turvassa, niin sitten hänen on oltava turvassa. Käyn takaisin makuulle luolan kylmälle, kovalle lattialle. Vasta silloin tajuan, ettei Sarenasta ei näy jälkeäkään. Häntä ei näy missään, en edes haista hänen tuoksuaan ilmassa, en kuule hänen ääntään tai askeliaan tai siiveniskujaan kauempaa. Mutta jos poikanen on ollut täällä, Sarenakaan ei voi olla kaukana.

”Missä Sarena on?”

”Poissa”, Raigh vastaa epämääräisesti.

Olen tivaamassa, mitä Raigh tarkoittaa – mihin Sarena muka olisi lähtenyt kesken sodan ja puolikasvuisen poikasen viereltä? – kun yhtäkkiä näen hänet mielessäni. Hän makaa liikkumattomana maassa. Toinen siipi roikkuu murtuneena kuin rikkinäinen lipputanko, jossa siiven nahka lepattaa tuulta vasten, niska on taittunut luonnottomaan asentoon, tykinkuulan pirstomat kylkiluut törröttävät. Hänen ympärillään on hiljaisia miehiä, jotka kaivavat ruhjoutuneita ihmisruumiita hänen altaan.

Onko niin käynyt oikeasti vai näenkö vain väläyksen pahimmasta painajaisestani? Sarena on sitkeä selviytyjä, jota ei noin vain pudoteta eikä taatusti tapeta, mutta mielikuva on pelottavan elävä.

Katson totista Raighia enkä uskalla kysyä.

Raigh käy istumaan kivelle luolan seinämän viereen. Hän ristii kätensä polvensa ympäri ja naputtaa peukaloitaan yhteen.

”Karkhas oli vastakuoriutuneena aikamoinen viikari”, Raigh sanoo ja virnistää vaisusti. ”Se melkein puraisi minulta käden irti, kun tarjosin sille metsästämäni jäniksen.”

Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mutta se kyllä kuulostaa joltain, mitä nälkäinen lohikäärmeenpoikanen saattaisi tehdä. Kipu pistää yhtäkkiä rintaani. Mihin aika on kadonnut? En nähnyt pienen poikaseni leikkivän muiden poikasten kanssa, nousevan siivilleen tai tappavan ensimmäistä saalistaan.

”Ei kai?”

”Kyllä vain. Viisitoista tikkiä. Lei kirosi minut ja varomattomuuteni alimpaan helvettiin, kun vei minua hoidettavaksi. Minulla on siitä vieläkin arvet.”

Raigh hymyilee eikä näytä olevan pahoillaan haaverista. Enemmänkin aistin hänessä haikeutta ja kaipuuta parempiin aikoihin. Hän on aina pitänyt poikasistani ja viettänyt aikaa heidän kanssaan.

Omia poikasia Raighilla ei ole. En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Hänellä on kumppani, ja ainakin Raighin ja Lein puheista olen ymmärtänyt, että he parittelevat säännöllisesti. Olen ajatellut, että jompikumpi heistä on maho tai sitten he käyttävät jotakin ihmisten keinoa paritella ja olla silti lisääntymättä. Järjetöntä touhua, jos minulta kysytään – sehän on kuin söisi ja pakottaisi itsensä oksentamaan heti perään. Kysyin poikasista joskus Raighilta, ja hän vain heilautti kättään ja mutisi jotain ajasta, jolloin sodat oli sodittu. Mutta eihän niin voi ajatella. Jos aina jää odottamaan parempaa aikaa, sitä viettää koko elämänsä odottaen.

Minun käy Raighia sääliksi. Pelkästään ajatus tyhjyydestä hänen elämässään saa minut värisemään. Miten tarkoituksettomalta ja yksinäiseltä elämän on tunnuttava, jos ei näe sen jatkuvan jälkeläisissään? Ainakin Raigh on saanut temmeltää minun poikasteni kanssa niin paljon kuin on halunnut. Ehkä se on korvannut jotain, mistä hän on jäänyt paitsi.

”Karkhas repi minun asepukuni, kun sinä ja Sarena toitte sen ensimmäistä kertaa ulos luolasta”, Raigh jatkaa. Virne hänen kasvoillaan vain levenee. ”Se oli riemusta repeämäisillään, se ei vielä osannut lentää, mutta ulkoilma sai sen sekaisin. Se juoksi ja hyppi ympäriinsä, ja minä menin tyhmyyttäni härnäämään sitä. Siihen mennessä se oli jo oppinut, etten minä ollut syötävää ja leikki verraten varovaisesti, mutta kun se riuhtaisi asetakkini hihasta, kaikki saumat ratkesivat ja –”

Raighin sanat tuovat mieleeni kirkkaansinisen taivaan, sateenjälkeisen ruohon ja lehtipuiden tuoksun ja linnunlaulun melkein huumaavan metelin. Näen mustasuomuisen poikasen riehuvan Raighin kanssa, rajua hevosenleikkiä, jossa täysikasvuinen ihminen ja lohikäärmeenpoikanen ovat suunnilleen tasaväkiset. Muistan ohimennen väsyneen tyytyväisyyden siitä, että joku jaksaa leikkiä ylivilkkaan poikasen kanssa ja että minä ja Sarena saamme levätä päiväkausien metsästyksen jälkeen.

Onko muistikuva todellinen vai kehittääkö mieleni kuvan Raighin sanoista?

En tiedä eikä sillä ole mitään väliä. Nautin siitä joka tapauksessa. Haluan painaa pääni nurmikkoon, kuunnella poikaseni ja kaiken arvokkuutensa unohtaneen kapteenini kisailua ja nukahtaa.

*

Kapteeni evp. Raighin lausunto Kallioniityn hoitokodin johtokunnan valitusvastineeseen sotalohikäärme Turundruksen asiassa

Te saatanan nilkit

Hyvät muutoksenhakulautakunnan jäsenet,

Mikä vittu teitä vaivaa? Te senkin paskiaiset aiotte tappaa

Mikä helvetin sivistysvaltio tämä on, kun lohikäärmettä voidaan kohdella näin

Kallioniityn hoitokodin päätös tappaa sotalohikäärme Turundrus on pöyristyttävä. Se osoittaa, millaisia kiittämättömiä kusipäitä miten vähän ei-ihmisiä maassamme arvostetaan, varsinkin, kun kyse on kahdessa sodassa taistelleesta veteraanista joka on vaarantanut henkensä jopa teidänlaistenne limanuljaskoiden takia joka ansaitsisi arvokkaan vanhuuden.

Jos Kallioniityn hoitokodilla on rahavaikeuksia, niin omapa on häpeänsä, mitä eivät pidä huolta asioistaan leikatkoot omia palkkojaan ja jättäkööt lohikäärmeet rauhaan luulisi, että säästöjä voisi tehdä muullakin tavalla kuin murhaamalla vähentämällä asukkaita. Jos lohikäärmeitä voidaan kohdella tällä tavalla, mikäs vittu teitä estää ampumasta minuakin, kun veteraanien eläkekassasta loppuvat rahat mitä me muut älykkäät ja tuntevat olennot voimme odottaa muuta kuin kuulaa kalloon vuosien raatamisen jälkeen.

Haistakaa paska!

Pyydän, että kumoatte Kallioniityn hoitokodin julman päätöksen.

Kunnioittavasti

Raigh, kapteeni evp., Turundruksen taistelijapari

*

Siipeni kauhovat ilmaa, näen kirkkaan taivaan edessäni ja maan viistävän allani. Tunnen pommilastin tukevan painon selässäni ja Raighin rennon, mutta varman otteen valjaistani. Viima piiskaa suomujani. Jossain rätisee ilmantorjuntatykki, lohikäärmelaivue takanani seuraa lentoani siivet suhisten viimassa, Raigh karjuu käskyjä alaisilleen.

En tiedä tarkalleen, missä olemme. Maisema allamme näyttää sumealta ja epätodelliselta. Kaupunki on kuin harmaa kallio sumussa, vain ilmantorjuntatykkien satunnaiset suuliekit näyttävät sen muurien paikat. Pellot, metsät ja kukkulat sen ympärillä sulautuvat yhdeksi ruskeanvihreäksi lainehtivaksi mereksi. Mutta se ei haittaa. Raigh tietää, missä olemme ja mihin meidän on mentävä. Hän on aina ollut hyvä karttojen ja koordinaattien kanssa.

Jossain kaukana välähtää suuliekki, ja kova paukahdus seuraa sitä. Näen tykinkuulan ja väistän sitä kevyesti. Huomioni herpaantuu sekunniksi tai kahdeksi, ja yhtäkkiä kuulen uuden tykinjyrähdyksen samalla, kun kipu riipii kylkeäni. Rääkäisen kivusta ja putoan monta metriä ennen kuin saan kehoni uudelleen hallintaani.

”Pudottakaa kaikki ylimääräinen”, Raigh äyskii. Hän irrottaa toisen kätensä valjaista toistaakseen käskyt käsimerkeillä ja hakee tasapainoaan. ”Laukaiskaa pommit!”

Puren hampaani yhteen kestääkseni kivun ja kiepahdan ilmassa kylki edellä. Paino selässäni hellittää, kun ylimääräinen lasti ja pommit pudotetaan. Räjähdysten sarja repii kaupunkia allamme, laivueeni kiiruhtaa ohitseni kylvämään aloittamaani tuhoa. Kun ilmantorjunnan huomio keskittyy heihin, käännyn poispäin kaupungista. Kauhon raskaammaksi käyvillä siivilläni ilmavirtaa, pudottaudun hitaasti alemmas, taistelen ollakseni huutamatta kivusta, joka runtelee keuhkojani jokaisella hengenvedolla, riipii lihaksiani jokaisella siiveniskulla. Raigh huutaa tuulen kohinan läpi minulle jotain. Koeta jaksaa, Turu. Vielä vähän alemmas, vielä vähän, koeta kestää, juuri noin, taistele –

Vastuun paino voittaa kivun. Jos minä luovutan, kymmenen sotilasta selässäni kuolee, Raigh heidän mukanaan. Minun on kestettävä.

Ja kestänhän minä. Romahdan vasta, kun jalkani koskettavat maata. Raighin käsi silittää niskaani, hänen äänensä käskee sotilaitaan auttamaan minua, hoitamaan haavani, hakemaan apua. Sitten menetän tajuntani.

 

Kun avaan silmäni, olen yksin kosteassa, hämärässä luolassa, jossa en näe kunnolla eteeni. Taistelun ja pakkolaskun jättämä kauhu tykyttää yhä suonissani. Kestää monta hetkeä ennen kuin tajuan olevani tukevasti maassa eikä kukaan ole enää valjailla kiinni selässäni. Helpotus vyöryy ylitseni. En ole enää vastuussa miehistöni miesten ja naisten hengestä.

Minuun ei satu.

Käännän päätäni taaksepäin ja nuuskin kylkeäni, johon ilmantorjuntatykki osui. En haista verta enkä haavaa, vaan kauan sitten parantuneen arven siipeni alla. Nostan kokeeksi siipeäni, mutta arpi ei satu. Se vain kiristää, aivan kuin se olisi ommeltu suomujani tiukemmaksi. Mitenhän se vaikuttaa lentäessä? Minun pitää päästä kokeilemaan. Meidän on Raighin kanssa testattava joka ainut manööveri ja liikesarja ja harjoiteltava niin pitkään, että olen yhtä notkea kuin ennenkin. Missä Raigh on? Meidän pitää ryhtyä töihin heti.

Perhana. Mitä jos arpi on tehnyt minusta raajarikon? Onko minut siirretty varareserviin niin kuin joku siipensä menettänyt idiootti? Enpä olisi uskonut, että minun pitää tämäkin häpeä nähdä. Mitä ihmettä Raigh sanoo?

Haistan Raighin luolan suulla ja kuulen hänen askeleensa tulevan alas luolaan. Hänen hajunsa tulee lähemmäs, ja tunnen hermostukseni lientyvän. On mahdotonta olla vihainen, kun Raigh on luonani. Nousen tervehtimään häntä. Pusken pääni hänen syliinsä, ja hän taputtaa kuonosuomujani, mutta hänessä haisee kiukku ja hänen kätensä liikkeet ovat terävät ja nykivät. Onko hän vihainen minulle? Pilasinko hänenkin uransa joutuessani syrjään?

”Mitä on tapahtunut, Raigh?”

”Miten niin?”

”Olimme taistelussa ja minun kylkeeni osui. Pääsin alas, juuri ja juuri, mutta en muista, mitä sitten tapahtui. Onko kaikki hyvin? Mitä minä teen täällä?”

Raigh taputtaa minua uudelleen, vähän lempeämmin.

”Siitä on pitkä aika, Turu. Se oli Derradan sodan aikana.”

”Emmekö me ole sodassa Derradan kanssa?”

”Emme enää. Rauha solmittiin monta vuotta sitten.”

Räpyttelen hämilläni silmiäni. Raigh käy istumaan kivelle luolani seinämän vierelle, ja minäkin käyn makuulle. Nuuskin uudelleen kylkeäni, joka on ja pysyy sitkeän arpisena. En käsitä enää. Haavani on arpeutunut, Raigh väittää sodan olevan ohi, mutta juurihan minä olin taistelussa.

”Kyljessäsi ei ole mitään vikaa”, Raigh vakuuttaa. ”Se parani täysin, ja lensimme monta vuotta haavoittumisesi jälkeenkin. Sait urhoollisuusmitalin siitä hyvästä, muistatko?”

Urhoollisuusmitali? Siitä hyvästä, että laskeuduin? En edelleenkään ymmärrä ihmisten ajattelutapaa, mutta jos he pitävät sitä palkitsemisen arvoisena urotekona, niin mikäpä minä olen väittämään vastaan.

”Miksi sinä olet kiukkuinen?”

”Anteeksi. Unohdan aina, miten herkät vaistot sinulla on.” Raigh nielaisee. ”Se ei liity sinuun millään tavalla. Veljeni patistaa minua menemään naimisiin. Naapuritilalla on nuori tytär, jonka mukana saisimme veljeni himoitseman peltotilkun. Veljeni on sitä mieltä, että minun on parempi asettua aloilleni vielä, kun joku nainen huolii minut.”

”Mutta sinähän olet jo pariutunut. Et sinä voi ottaa toista kumppania.”

”Lei kuoli monta vuotta sitten”, Raigh sanoo, ja hänen äänensä muuttuu surusta pehmeäksi. ”Sarena sai surmansa samassa hyökkäyksessä. Etkö muista? Se haavoittui todella pahasti ja tuli kieppuen ja rytisten alas. Se sai pelastettua valtaosan miehistöstään, mutta Lei ja pari muuta murskaantuivat sen alle.”

Eihän Sarena voi olla kuollut. Hän on hurjin ja kovin taistelija, jonka tiedän, ja vahvempi kuin kukaan muista laivueeni lohikäärmeistä. Hän ei ole voittamaton, mutta hän selviytyy aina ja pitää huolen, että miehistökin selviää. Kaikki tietävät sen. Kukaan hänen miehistöstään ei vaivaudu rukoilemaan tai hyvästelemään kotiväkeään ennen taistelua – he kaikki ovat varmoja siitä, että palaavat kotiin.

”Me olimme yhdessä heidän hautajaisissaan”, Raigh sanoo. ”Muistatko?”

Mielessäni käy ohikiitävä väläys valkeasta paadesta, jonka kylkeen on kaiverrettu nimiä ja ripustettu lohikäärmeiden hampaita. Muistan kasvottomien sotilaiden ja hajuttomien lohikäärmeiden joukot kunnioittamassa kaatuneita, itkevän Raighin vierelläni ja puristavan tuskan rinnassani. Tummat sadepilvet roikkuvat raskaina yllämme. Onko se tapahtunut vai kuvittelenko koko asian? Muisto häilyy hetken mielessäni ja sitten katoaa. Vaikka miten yritän kynsiä muistiani, en saa tuosta muistosta enää otetta.

En tiedä, mitä sanoa. Ei Sarena voi olla kuollut. Sarena on liian kova pala millekään luopiolohikäärmeelle tai ilmantorjuntatykille. Mutta mistä tämä turta tuska sisälläni sitten tulee?

Raighin syvä suru ei ainakaan ole teeskentelyä. Hän käpertyy pienemmäksi, kietoo käsivartensa ympärilleen ja tuijottaa luolan seinämää. Haistan hänen ahdistuksensa, ja se tarttuu minuunkin ja kietoo minunkin sydämeni mutkalle.

”Anteeksi. Yritän muistaa, että joudut kokemaan tuskan aina uutena, mutta… mutta olet ainoa, joka ymmärtää. Veljeni vain käskee minua unohtamaan menneet, aivan kuin voisin…”

Painan pääni kiviseen maahan enkä pysty ajattelemaan muuta kuin että Sarena ei enää koskaan tule luokseni. En enää koskaan haista hänen tuttua, rauhoittavaa tuoksuaan enkä kuule hänen matalaa, pehmeää ääntään, joka saa ilon syttymään sieluuni. En enää koskaan kuule hänen viekoittelevaa soidinlauluaan enkä tunne sitä seuraavan parittelulennon kiihkoa ja huumaa. En enää tunne koskaan hänen lämmintä kehoaan kylkeäni vasten enkä hänen kuonoaan käpäläni päällä, loikoilemassa luolassa väsyneinä, mutta onnellisina, kun poikanen on lähtenyt tutkimaan maailmaa omin päin. Emme enää koskaan metsästä yhdessä, emme jaa jahdin ja tappamisen riemua, sitä hurjaa iloa, kun viimein saa upottaa hampaansa saaliiseen. Emme enää koskaan jää pimenevään metsään syömään yhdessä saalistamme, nauttimaan raa’an lihan tuoksusta, kinastelemaan selkäpaloista ja sisäelimistä, nuolemaan veriroiskeita toistemme huulilta.

Muistan ohimennen pienen, iloisen Lein, joka rapsutti minua niskasta, toi minulle herkkupaloja kalastusretkiltään ja lausui minulle lingalankielisiä runoja. Ohikiitävä kipu hänen kuolemastaan vaihtuu kaikennielevään tyhjyyteen, jonka Sarenan menetys on jättänyt sieluuni. Ilman häntä kokonainen elämänkierto kutistuu ja kuihtuu turraksi yksinäisyydeksi.

En tiedä, kauanko minä ja Raigh olemme hiljaa. Huomaan silmieni painuvan umpeen yhä useammin tuskasta huolimatta.

Havahdun, kun Raigh kumartuu taputtamaan kuonoani.

”Koetahan pärjätä, Turu. Tulen katsomaan sinua ensi viikolla.”

Haluaisin vastata, mutta en jaksa. Suljen silmäni ja kuuntelen Raighin kaikkoavia askelia. Uni alkaa kietoa minua otteeseensa, mutta jostain kauempaa kuuluvat äänet kiskovat minut takaisin väsyneeseen kehooni. Tunnistan Raighin äänen, hän riitelee jonkun kanssa.

Pitäisivät kuononsa kiinni, minä haluan nukkua.

”… hyvä, kun tulitte… kysellyt teitä joka päivä…”

”…yrittäkö mielistellä… yksi niistä, jotka tekivät päätöksen –”

”… elämänsä ehtoopuolella muutenkin –”

”Painukaa helvettiin!”

Kiistely muuttuu epämääräiseksi muminaksi, josta en enää erota kuin sanan sieltä täältä. Äänet pysyttelevät kuitenkin ärsyttävän sitkeästi kuuloni rajoilla.

Raivostuttavaa. Voin olla haavoittunut tai varareservissä, en tiedä siitä, mutta olen silti kahden sodan veteraani. Mitä ihmettä minun oikein pitää tehdä, että saisin nukkua rauhassa?

*

Kastaran kuninkaallisten ilmavoimien muutoksenhakulautakunnan päätös sotalohikäärme Turundruksen asiassa

Asia: Hoitokodin johtokunnan tekemä lohikäärmeen lopetuspäätös, josta taistelijapari, kapteeni evp. Raigh on valittanut vedoten ko. lohikäärmeen pitkään sotilasuraan ja ansiokkaaseen palvelukseen.

Muutoksenhakulautakunnan päätös: Valitus hylätään.

Perustelut: Laki eläköityneiden sotalohikäärmeiden hoidosta 45 § g

Muutoksenhaku: Päätöksestä ei voi valittaa.

 

_____

Katariina Heikkilä (s. 1989) on kotoisin Satakunnasta, kierrellyt Euroopassa, Afrikassa ja Australiassa ja asunut useammassa Suomen kaupungissa. Opiskeltuaan kolmessa eri yliopistossa hän valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Heikkilä on kiinnostunut kansainvälisestä politiikasta, historiasta, vieraista maista ja kulttuureista. Hänen esikoisromaaninsa Punainen nyrkki (Aula & co) julkaistiin vuonna 2019.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: