Siskokset ja sinipoika

Venla Lintunen

”Ole sitten varovainen”, Joslina vannotti pikkusiskoaan Geldaa, kun tämä oli lähdössä kyläreissulle. ”Ja varo siniväkeä.”

”Tietenkin olen varovainen, ja siniväkeä ei tarvitse varoa, kun sellaista ei ole olemassakaan”, Gelda vastasi.

”Mutta jos näet pojan, joka selkänsä käännettyään näyttää kannolta, niin juokse”, Joslina totesi vakavana. ”Siniväellä on nimittäin taito kietoa ihmiset pikkusormensa ympärille.”

”Älä nyt höpsi”, Gelda sanoi, mutta ajatteli salaa mielessään, kuinka hienoa olisi oikeasti kohdata sinipoika. Mutta eihän sellaisia ollut olemassa, Joslina vain höpisi omiaan.

Matka kylään oli pitkä. Tytöt asuivat kahdestaan korkealla kukkulalla, jonka heidän ukkinsa oli aikanaan valinnut asuinpaikaksi. Sen rinteillä kasvoi paljon nokkosia, joita ukki oli sinne istuttanut siniväen varalta – sanottiin, että siniväkeä sai karkotettua nokkosvedellä – ja ylhäällä kukkulaa kiersi kivimuuri, jossa oli salvatut portit jokaiseen ilmansuuntaan. Tyttöjen äiti oli kuollut paria vuotta aiemmin, isä jo kauan sitten, ja tytöt olivat jääneet kaksistaan asuttamaan syrjäistä maatilaa kaikkien kotieläintensä kanssa.

Eläimiä ei voinut oikein jättää yksin. Siksi Joslinan oli jäätävä kotiin, kun Gelda lähti kauppareissulle. Syrjäseudulla liikkui harvoin ketään, mutta silloin kuin liikkui, niin liikuttiin usein isommalla porukalla – ja silloin saattoi koko talon irtaimisto kävellä vieraiden mukana pois. Joslinan ja Geldan kotoa ei mitään ollut koskaan viety, mutta tarinoita syrjäseutujen ryöstetyistä taloista kuuli melkein jokaisella markkinareissulla. Ennen äidin kuolemaa siskokset olivat aina menneet markkinoille yhdessä, nauttineet ihmisvilinästä ja tuoneet kerralla kunnon tavaralastin mukanaan kotiin. Mutta koska ketään muuta ei enää ollut kuin Gelda ja Joslina, oli jommankumman välttämättä jäätävä vahtimaan taloa.

Matka kylään ja takaisin kesti ainakin koko päivän. Gelda käveli ripeästi, hyppeli välillä, ja nautti täysin rinnoin kävelemisestä ja juoksemisesta. Oli ihanaa päästä pois syrjäiseltä talolta ihmisten ilmoille.

Gelda juoksi metsänreunassa kylää kohti, ja sitten yhtäkkiä hän näki pojan. Poika oli kauniimpi kuin kukaan, jonka Gelda oli koskaan nähnyt. Gelda silmäili häntä päästä varpaisiin. Pojalla oli liehuvat mustat hiukset ja vihreät silmät, joten hän näytti todella erilaiselta kuin kylän vaaleat asukkaat. Pituus ja hoikka mutta jäntevä ruumiinrakenne miellyttivät myös Geldan silmää. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että pojasta henki rauhan ja arvostuksen tunne. Ulkonäöstä viis, tunne, joka Geldalla oli, poikkesi täysin tunteista kylän poikien kanssa.

Poikakin silmäili Geldaa.

”Olet selvästi sydämeltäsi viisas, ja kauniskin olet. Lähdetkö minulle prinsessaksi?” poika sanoi yhtäkkiä. Gelda nauroi ja kielsi, mutta poika käveli hänen perässään ja jatkoi kyselemistä.

”Lietkö sinä siniväkeä, kun olet noin sitkeä?” Gelda kysyi. Poika meni vaikeaksi.

”Näytä selkäpuoltasi”, Gelda sanoi sitten, mutta poika kieltäytyi. Gelda tajusi, että taisi todella olla kohdannut ehta aidon sinipojan. Uteliaana luonteena ja siniväkeä aina ihailleena Geldan oli vaikea päättää, mitä tehdä.  Poika jatkoi yhä kyselemistä. Ennen markkinoille pääsyä, metsän reunassa, Gelda teki päätöksen:

”Tulen.”

Ja niin Gelda lähti siniväen luo.

*

Koska markkinaretket kestivät yleensä niin kauan, ei Joslina vielä huolestunut, kun Gelda ei illan pimetessä ollut tullut takaisin. Joskus, kun markkinoilla asiointi oli venähtänyt, he olivat saattaneet jäädä yöksi matkan varrella olevalle laavulle – niin Joslina oli ajatellut silläkin kertaa käyneen. Joslina huolehti elikot sisälle ja meni normaaliin tapaansa nukkumaan – Gelda tulisi varmaan pian päivän valkenemisen jälkeen.

Mutta kun seuraava ilta koitti, ei Geldaa vieläkään näkynyt. Ehkä markkinoita oli jostain syystä jouduttu lykkäämään, Joslina silloin ajatteli. Huolestuneisuus alkoi kuitenkin jo vallata mieltä. Jos eläimiä ei olisi ollut, Joslina olisi lähtenyt kävelemään Geldaa vastaan silläkin uhalla, että talon koko irtaimisto olisi sillä välin varastettu. Kun Gelda oli ollut poissa kokonaiset kolme päivää, Joslina päätti lähteä sittenkin matkaan. Gelda oli vuohia ja kanoja tärkeämpi, ja hän saattoi hyvin maata jossain matkan varrella loukkaantuneena! Mutta vaikka Joslina kuinka katseli ympärilleen, hän sai kävellä kylään asti näkemättä merkkiäkään sisarestaan. Kylässä hän kyseli kaikilta vastaantulijoilta, olivatko he nähneet Geldaa. Kaikki pudistelivat päätään. Ei ollut näkynyt – viimeksi monta viikkoa sitten, silloin ennen Joslinan edellistä markkinareissua.

Joslina alkoi hätääntyä. Missä Gelda voisi olla, ellei sitten kylässä? Joslina kiersi joka ovella kysymässä vielä uudestaan, olisiko joku sittenkin nähnyt Geldan. Viimein leipurin nuorin poika muistikin nähneensä tämän vilaukselta, markkinoiden ja metsän rajalla. Kun Joslina ja pojan isä kyselivät tarkemmin, poika kertoi nähneensä metsän laidassa Geldan lisäksi jonkun vieraan miehen. Poika arveli, että Gelda oli ehkä lähtenyt tuon miehen matkaan. Joslina puisteli päätään ja hoki, että Gelda oli hyvä tyttö, ei mikään lumppu, vaikka erityisen kaunis olikin. Leipuri kuitenkin vaikutti vakavalta, ja kun muilta kyläläisiltä vielä kyseltiin siitä, olivatko he nähneet markkinoilla mitään erityistä, niin muutama aikuinenkin kertoi nähneensä metsän reunalla tuntemattoman mieshahmon. Mies ei kuitenkaan ollut tullut markkina-alueelle, vaan pysytellyt yksinomaan metsän laidalla. Joslina ja leipuri yrittivät kysellä kyläläisiltä miehen tarkempia tuntomerkkejä, mutta kukaan ei muistanut juuri muuta kuin tummanruskeat hiukset ja hennohkon, poikamaisen varren.

Kun nimismies tuli kirjaamaan tuntomerkkejä ylös, hän kehotti Joslinaa menemään kotiin siltä varalta, että Gelda olisikin kulkenut sinne jotain toista reittiä. Ehkä sisarukset olivat menneet ristiin: tuskin kukaan vieras, hento mies olisi Geldaa saanut minnekään pakotettua. Olisihan joku väistämättä huomannut, jos Geldaa olisi raahattu metsän suuntaan! Joslina ei ollut oikein vakuuttunut, sillä kylän ja kotitalon välillä kulki yksi ainoa kinttupolku, jonka ulkopuolella metsä oli vuoroin niin ryteikköistä tai niin soista, ettei sitä kautta olisi missään nimessä järkevää lähteä oikaisemaan. Mutta nimismies lupasi aivan itse saattaa Geldan kotiin, jos sattuisi tähän törmäämään, joten Joslina palasi vastentahtoisesti kotiin elikoita ruokkimaan. Nimismies tuli kertomaan seuraavalla viikolla, että Geldaa ei ollut näkynyt eikä liioin leipurin pojan kuvaamiin tuntomerkkeihin sopivaa vierasta miestä. Gelda oli varmaan vapaaehtoisesti lähtenyt miehen matkaan, sellaista sattui. Joslina puri huulta ja sanoi, ettei Gelda ollut sellainen, ei Gelda häntä jättäisi mitään sanomatta, kun hän oli tästä aina pitänyt niin hyvää huolta. Nimismies ei vaivautunut vastaamaan, sanoi vain, että laittaisi vanhimmat lapsensa tuomaan viestiä, jos kuulisi jotain – yksin hän ei antaisi kummankaan liikkua nyt kun metsässä saattoi liikkua joku, jonka ei pitäisi siellä olla. Joslina oli varma, että nimismies ei uskonut Geldan enää palaavan kotiin.

*

Siniväen luona oli uskomatonta. Geldan koko sielu nautti siniväen seurasta. Hänen sinipoikansa, siniväen prinssi, oli niin hellä ja herkkä ja huomaavainen, ettei mitään rajaa.

”Gelda on niin kaunis nimi”, prinssi sanoi. ”Ja sinä itse olet vielä nimeäsi kauniimpi. Mutta kaikkein parasta on, että olet niin älykäs ja huumorintajuinen.”

”Eivätkö muut sitten täällä muka ole?” Gelda kysyi nauraen.

”Ovat, ovat, mutta sinussa on silti jotain erityislaatuista. Ehkä se, että olet ihminen.”

”Ai se, että en ole takapuoleltani kannon näköinen?” Gelda nauroi. Prinssi hymyili hieman, mutta pudisti päätään.

”Ei se siitä johdu. En ole sentään aivan niin pinnallinen”, hän sanoi.

”Mutta mitä me teemme sen kanssa, että isäsi ei halua ihmistä miniäkseen?” Gelda mietti, sillä se oli ainoa asia, joka heidän iloaan varjosti: siniväen kuningas, jolla oli kanoja kynittävänä ihmisten kanssa. Varjo käväisi prinssin kasvoilla.

”Luulen, että meidän täytyy erota siksi aikaa, että isästäni aika jättää”, prinssi vastasi.

”Eikö siinä kestä hirvittävän kauan?” Gelda kysyi surkeana.

”Kestää, mutta minä lupaan, että odotan sinua. Sinä vanhenet, mutta muutan sinut sitten nuoreksi taas, kun tulet”, prinssi sanoi.

”Minäkin lupaan odottaa sinua”, Gelda sanoi vilpittömästi. ”Vaikka onkin inhottavaa palata kotiin, kun sinä et ole siellä.”

*

Nimismies oli väärässä. Gelda palasi kotiin eräänä yönä oltuaan poissa suunnilleen vuoden, omituisen puhumattomana ja kalpeana, samoissa vaatteissa, joissa oli kaupunkiin alun perin lähtenytkin. Kylällä puhuttiin, että sen tummaverisen nuorukaisen oli täytynyt olla metsän väkeä, joka oli kuljettanut tytön jonnekin omaan maahansa ja laskenut sitten vapaaksi.

”Missä sinä oikein olit koko sen ajan?” Joslina yritti kysellä Geldalta ties kuinka monennen kerran. ”Ryöstikö joku sinut? Oliko se ryöstäjä siniväkeä?”

Gelda vain pudisti päätään.

”Kerro nyt, kerro isosiskolle. Mitä pahaa minä olen tehnyt, että sinä et minulle puhu?” Joslina vaikersi. Gelda ei silti puhunut miehestä mitään, ja jossain vaiheessa Joslina lakkasi kysymästä.  Markkinoille Joslina ei Geldaa enää yksin päästänyt, mutta ei tämä toisaalta pyytänytkään. Ilman kylässä liikkuvia juoruja Joslina olisi varmaan muuttanut kotitalosta sinne, mutta nyt kun Geldaa pidettiin metsän omana ja huonon onnen tuojana, Joslina piti parempana jäädä sinne missä oli, vaikka se yksinäistä olikin nyt, kun Gelda oli ryhtynyt melkein mykäksi.

Aluksi ihmisiä, muun muassa Joslinan mielitietty Forgin, kävi heidän luonaan useinkin.

”Joko se siskosi on paremmassa kunnossa”, Forgin kyseli.

”Mitä sinäkin tulet tänne aina vain pällistelemään Geldaa?” Joslina melkein huusi Forginille yhtenä kertana.

”Pällistelemässä?” Forgin ihmetteli. ”Sinua minä olen täällä katsomassa. Mutta kohta en tule enää, kun sinäkin vain mökötät ja huudat minulle!”

”No sittenpä et tule! Ala kalppia, ukko hyvä!” Joslina huusi, ja sen jälkeen Forginia ei enää näkynyt. Joslina kuuli jonkin ajan päästä muuta kautta, että tämä oli viimein mennyt naimisiin teurastajan tyttären kanssa, ja silloin Joslinan viimeisetkin kiinnostuksenrippeet käydä kylillä katosivat. Muita ihmisiä kävi mäellä tuomassa sellaisia välttämättömiä tarpeita, joita sisarukset olivat aiemmin itse ostaneet markkinareissuillaan. Joslinaa kuitenkin ärsyttivät kävijöiden säälivä asenne ja ylimieliset neuvot siitä, miten Geldaa kannattaisi taas maanitella puhumaan, joten hän karkotti osan vierailijoista tarkoituksella, osan taas tahattomasti. Loppujen lopuksi syrjäiselle kukkulalle ei enää eksynyt muita vierailijoita kuin kauppiaan apulaiset, jotka kerran kuussa kävivät tuomassa Joslinan tilaamia tarvikkeita varsin haluttomasti.

Kylälle Joslina ei halunnut lähteä kahdestakaan syystä – ensinnäkin hän ei kestänyt kyläläisten sääliviä katseita ja ärsyttävää uteliaisuutta, ja toisekseen hän pelkäsi, että se vieras mies palaisi hakemaan Geldan pois, tällä kertaa lopullisesti. Joslina ei ollut aivan varma, mitä uskoa, mutta kyllä hän piti hyvinkin mahdollisena, että Geldan olisi houkutellut mukaansa jokin tarinoiden sinipoika.

Ukki oli tarinoinut metsän siniväestä useinkin, välillä jopa kertonut vinkkejä, joilla saada väki pysymään poissa. Välillä ukki oli kertonut valinneensa talonsa paikaksi tämän kukkulan juuri siksi, että siniväki ei pitänyt korkeista paikoista. Myös kivet pitivät ukin mukaan väkeä loitolla, samaten nokkoset, joita rinteessä kasvoi luonnostaan runsaasti ja joita ukki oli vielä tarkoituksellisesti vaalinut. Kun ukki oli tullut liian raihnaiseksi kulkemaan rinnettä, äiti ja isä olivat salaa tuhonneet ison osan rinteen nokkosista – he eivät uskoneet siniväkeen eivätkä halunneet karkottaa muutenkin vähäisiä vieraitaan harmillisilla kasveilla. Geldan paluun jälkeen Joslina kuitenkin päätti käyttää kaikki varokeinot kotia suojatakseen, joten hän antoi nokkosten jälleen rehottaa ja tuki niiden kasvua kaikin keinoin, jopa istutti niitä lisää.

Pari ensimmäistä vuotta Gelda oli melkein täysin puhumaton. Kotitöitä hän ei tehnyt juuri ollenkaan, lähinnä vain istui keinutuolissa itseään heijaten eikä vaikuttanut olevan täysin tässä maailmassa. Joslina vuoroin rukoili, vuoroin huusi ja ärisi Geldalle, että tämä tekisi jotain muutakin kuin vain istuisi. Siniväkeä tai Geldan salaperäistä miestä Joslina ei koskaan maininnut, hän ajatteli, että ne jossain vaiheessa katoaisivat, jos niitä ei lainkaan mainitsisi. Hiljaa mielessään Joslina kuitenkin vihasi sitä miestä syvästi, sillä se olento oli sotkenut heidän koko elämänsä – hänen koko elämänsä! Kolmantena vuonna Geldan tila kuitenkin parani ainakin vähäsen – ei hänestä entistään tullut, mutta ainakin hän osallistui vuohien lypsämiseen ja kaivon nostamiseen vedestä. Aivan arkisia asioita lukuun ottamatta Gelda ei kuitenkaan juuri puhunut mistään, ja kun kulloisenkin kauppiaan apurin läähätys alkoi kuulua vuorenrinteeltä, Gelda pakeni peräkammariin ja pysytteli siellä koko vierailun ajan mahdollisimman hiljaa ja paikoillaan. Joslina vuoroin vihasi sisartaan ja vuoroin toivoi, että tämä olisi taas sellainen kuin ennen, hyväluontoinen ja puhelias. Toivo Geldan palaamisesta entisekseen pysyi Joslinan mielessä, vaikka vuosien kuluessa mielikuva Geldasta entisenä itsenään vähitellen himmenikin.

Seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana Geldan tila vaihteli kausittaisesti. Välillä hän vain istui mitään tajuamatta keinutuolissaan, välillä taas tokeni pidemmäksikin aikaa ja teki kotitöitä melkein yhtä hyvin kuin ennen, laittoi joskus jopa ruokaa. Mutta sitä mukaa kun aika kului, Joslina tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että Geldan oli vienyt siniväki, sillä kuka tavallinen sulho olisi voinut sotkea tämän koko elämän näin pitkäksi aikaa? Joslinakin oli menettänyt sulhasensa, mutta ei hän silti ollut tuollainen kuin Gelda – taustalla oli pakko olla jonkinlainen lumous. Ja jos Joslina joskus saisi siihen syyllisen sinipojan käsiinsä, niin hän varmasti piiskaisi sen nokkosilla kuoliaaksi.

Pitkän aikaa Joslina oli varma, että siniväki tulisi vielä hakemaan Geldaa, eikä lainkaan halunnut jättää tätä kotiin yksin. Siniväen tuloon hän varautui rakentamalla ukin aloittamaa kiviaitaa kivi kiveltä korkeammaksi ja istuttamalla aidan rakoihin niin paljon nokkosia, että sitä pitkin kiipeäminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Ukki oli jättänyt kiviaitaan kulkureitit kaikkiin neljään ilmansuuntaan, mutta Joslina täytti niistä kaikki paitsi yhden. Sen ainoankin vieressä Joslina säilytti siniväen varalta nokkosvettä, jonka saisi kätevästi kaadettua lähestyvän sinipojan niskaan. Ukin tarinoissa siniväki oli aina tullut hakemaan omansa pois, vaikka vuosienkin jälkeen, eikä Joslina epäillyt niin joskus tapahtuvan – siltä varalta nokkosvettä oli hyvä aina olla olemassa. Muutaman kerran Joslina läiskäytti vedet vahingossa kauppiaan tiheään vaihtuvien apureiden niskaan, kun ei tunnistanut uutta tulijaa. Seuraavalla kerralla epäonniset apurit huusivat yleensä jo kaukaa, keitä olivat, jotteivat saisi jälleen kerran polttavaa nestettä niskaansa. Joslinan suosio ei nokkosansojen vaikutuksesta ainakaan parantunut. Kun Geldastakaan ei juuri ollut puheseuraksi, niin Joslina puheli ääneen alkuun kissalle ja vuohille, sittemmin myös edesmenneille sukulaisilleen, erityisesti ukille, joka oli kiviaidan ja nokkosten kautta jatkuvasti Joslinan mielessä.

”Ukki hyvä, kerro minulle, miten tuon siskon kanssa pitäisi tehdä”, Joslina maanitteli.

”Sen on vienyt siniväki, joten ei siitä enää tavallista tule”, ukki vastasi. ”Mutta varo vain, ettei sitä viedä uudestaan!”¨

”Miksi ne sen enää veisivät, kun ei siitä ole mihinkään?” Joslina kysyi varmaan sadannen kerran.

”Niillä on syynsä, niillä on syynsä”, ukki vastasi.

”Mutta miksi minä välittäisin siitä, että se vietäisiin?” Joslina sanoi, vaikkei todellisuudessa tarkoittanutkaan sitä. Joslina rakasti Geldaa koko sydämestään, vaikka tämä olikin niin hankala.

Aika kului uskomattoman hitaasti ja samalla siinä pelossa, että Gelda vielä joku päivä katoaisi pysyvästi. Vähitellen viikot kuitenkin muuttuivat kuukausiksi, kuukaudet vuosiksi ja vuodet vuosikymmeniksi ilman merkittäviä muutoksia ja ilman että kukaan olisi tullut hakemaan Geldaa pois.

Kun lähes puoli vuosisataa oli kulunut Geldan paluusta, tämän tila alkoi vähitellen taas pahentua. Gelda oli aiemmin lähinnä vain hautautunut omiin ajatuksiinsa ja keinunut kiikkutuolissaan, mutta eräänä päivänä tämä ei enää ollenkaan muistanut, kuka Joslina oli, vaan alkoi väittää häntä julmaksi vangitsijakseen, itki ja potki ja raivosi. Joslina sai kehonsa täyteen mustelmia ja nilkkaansa niin kovan potkun, että sitä aristi pitkään. Sitten seuraavassa hetkessä Gelda olikin taas aivan muissa maailmoissa ja lakkasi tunnistamasta nimeään. Se oli tavallaan helpottavaa, mutta toisaalta myös katkeraa. Oli toisaalta ollut vaihtelua, että Gelda oli ollut jotain muutakin kuin puolimykkä, avuton olento – raivopäänä hän muistutti Joslinan mielestä enemmän sitä itseään, jollainen oli ollut ennen joutumistaan siniväen uhriksi, tai ainakin oli vähän elävämpi.

”Sinun piti olla minun vanhuudenturvani”, Joslina sanoi Geldalle välillä yrittäessään saada tämän keinutuolista liikkeelle. ”Minä olen jo oman osani tehnyt. Mutta tasan eivät mene onnen lahjat tässä maailmassa.”

Gelda ei koskaan vastannut, tuijotti vain oravamaisesti eteensä. Geldan kippuraistunnassa oli jotain hyvin pikkutyttömäistä, vaikka tällä oli ikävuosia enemmän kuin Joslina jaksoi laskea. Vähitellen Joslina ei enää edes yrittänyt saada Geldaa keinutuolista ylös, vaan kävi välillä tökkäämässä ja antamassa ruokaa. Olisi hän varmaan muuten edelleenkin kammennut sisartaan ylös, mutta omat voimat olivat vähitellen alkaneet huveta. Joslinaa pelotti, että hän Geldaa nostaessaan kaatuisi ja loukkaisi itsensä – ei sillä muuten niin väliä olisi ollut, mutta Joslina ei tiennyt, mitä Geldalle silloin tapahtuisi. Kuka Geldasta pitäisi huolen, siniväkikö? Joslinaa karmi jo ajatuskin siitä.

Kun Joslina sitten eräänä päivänä huomasi tuntemattoman pojan heidän rinteessään ja ilman kantamuksia, hän oli varma, että se oli siniväen lähettiläs, joka oli tullut Geldaa hakemaan. Poika uikahteli kulkiessaan, kun nokkoset pistelivät, mutta jatkoi yhä vain matkaansa. Olikohan ukki sittenkin ollut väärässä: jospa siniväki ei sittenkään reagoisi nokkosiin sen kummemmin kuin tavallinen väki? Tai ehkä Joslina itse oli erehtynyt, saattoihan poika olla joku satunnainen metsäläinenkin. Hengitystään pidätellen Joslina odotti, kunnes poika oli lähempänä, ja nosti sitten nokkosveden valmiusasemiin. Mutta painava sanko lipsahti käsistä ja nokkosvesi valui hukkaan osumatta tulijaan lainkaan. Joslina kirosi itsekseen – lähellä ei juuri sillä hetkellä ollut mitään kättä pidempää.

”Kuka se sieltä tulee, mikä varjo lienet?” Joslina kajautti hermostuneena, kun poika oli jo kokonaan näkyvissä. Poika oli nuori ja hento tummatukka, mutta ei Joslina tälle nykyisessä kunnossaan mitenkään pärjäisi, jos tämä päättäisi hyökätä.

”Varjopa hyvinkin – sinun varjosi”, tulija sihisi mutta naurahti päälle.

”Millä asialla sinä sitten olet?” Joslina seisoi muurin aukon edessä ja nyhti vaivihkaa toisella kädellään nokkosia turvakseen. Niiden polte kihelmöi kämmenessä.

”Enpä erityisemmällä. Kunhan kiertelen”, poika totesi. Joslina nyökkäsi eikä viitsinyt sanoa ääneen mitä ajatteli – ei tänne näin kauaksi kukaan koskaan tullut ilman oikeaa asiaa, ja jos kukkulan juurelle tulikin, niin harvoinpa kukaan jaksoi ylös asti.

”Onko täällä ylimääräistä työtä tarjolla?” poika kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen yrittäen nähdä Joslinan taakse pihalle. ”Halkoja hakattavana, vettä kannettavana? Tänne ylös on pitkä matka kävellä noin vanhan ihmisen.”

”On täällä kaivo”, Joslina tiuskaisi. ”Ja jaksan minä ihan hyvin täällä yksinkin, ei täällä paljon töitä ole.”

”Yksinkö rouva täällä asuu?” poika kauhisteli ja Joslina tajusi virheensä – jos poika olisi rosvo, niin nyt hän tietäisi, ettei täällä ketään olisi häntä puolustamassa. Ja toisaalta jos poika oli siniväkeä, niin kannattaisiko tälle Geldaa mainita ollenkaan?

”On täällä kanoja, vuohia – ja sisko.”

”Siskoko. Missä hän on?” poika kysyi ja Joslinasta tuntui, että poika yritti peitellä kiinnostustaan.

”Mitä se sinulle kuuluu.”

”Kunhan kysyn. Jos sitä apua?”

Joslina hymähti ja mietti hetken. Hän oli kahden vaiheilla, oliko poika sittenkin vain joku satunnainen ohikulkija eikä siniväkeä lainkaan. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja Joslina päätti ryhtyä peliin mukaan.

”Mitä haluat vastineeksi, varjopa hyvinkin?”

”Jaa-a. Kunhan yösijan ja ruokapalkan.”

”No jos nyt yhdeksi yöksi”, Joslina lupasi. Jos poika olisi ihminen, yhdestä yöstä tuskin olisi haittaa, ja jos siniväkeä, niin ainakin Joslina saattaisi vihdoin saada vastauksen häntä puoli vuosisataa piinanneisiin kysymyksiin: miksi Gelda oli viety ja miksi tämä oli palautettu?Gelda istui taas keinutuolissaan, kun Joslina avasi pojalle oven. Poika meni heti tervehtimään tätä. Joslina tarkkaili siskon ilmeitä. Aivan kuin jokin varjo olisi häilähtänyt Geldan kasvoilta, mutta sitten Joslina epäili vain kuvitelleensa. Poika antoi Geldalle käsipäivää, mutta Gelda ei tarttunut käteen. Varjon kulku siskon kasvoilla täytyi olla vain kuvitelmaa.

Ensin Joslina oli hyvin epäluuloinen poikaa kohtaan, mutta kun päivät kuluivat ja tämä ei edelleenkään ollut vienyt Geldaa, epäluulot hälvenivät. Joslina tottui pojan läsnäoloon, eikä lähtemistä missään vaiheessa edes mainittu. Poika puhui Geldalle paljon, mutta vaikeni hetkeksi aina kun Joslina tuli. Silloin Gelda ja poika aina katsoivat toisiaan kuin salaliittolaiset ja vaihtoivat aiheen johonkin sellaiseen, joka sopi Joslinankin korville. Mutta Joslina ei välittänyt, sillä Gelda oli pojan läsnä ollessa rauhallinen ja selväjärkinen ja puhuikin jonkin verran. Gelda ei ollut Joslinan mielestä niin oma itsensä sitten paluunsa. Myös pojan apu askareissa oli kullanarvoista – esimerkiksi veden kiskominen syvääkin syvemmästä kaivosta oli Joslinalle käynyt aina vain vaikeammaksi ja halkojen hakkaamista hän oli viime aikoina pelännyt.

Kaiken kaikkiaan pojasta oli niin paljon hyötyä, ettei Joslina yksinkertaisesti voinut kovin vakavissaan ajatella pojan häätämistä, vaikka aivan pojan saapumisen jälkeen hän oli välillä harkinnut jopa syöttävänsä tälle salaa nokkoslettuja nähdäkseen, miten tämän siniväen veri siihen reagoisi. Koska mitään erikoista ei tapahtunut, Joslina yritti painaa pojan siniväkeen kuulumisen unholaan, mutta välillä ukin ääni muistutti, millaisia vaikeuksia poika saattaisi vielä aiheuttaa. Välillä kun Joslina tarkkaili poikaa, tuntui kuin ukki olisi rääkynyt hänen korvaansa: ”Karkota se poika, karkota se hyvän sään aikana. Se on se sama rääpäle, joka siskosi aikoinaan viekoitteli, metsän väkeä, liero ja ovela kuin kuusenkanto, tuiskauttaa kumoon kun vähiten sitä odottaa. ”

Mutta Joslina ei kuunnellut sisäisen äänensä varoituksia, sillä poika oli jo tehnyt itsensä tarpeelliseksi, eikä Joslina enää voinut kuvitellakaan elämää ilman tämän apua ja seuraa. Oli totta, että poika joskus katosi näköpiiristä omituisesti ja sitten jonnekin yhtäkkiä ilmaantui ruma kuusenkanto, ja silmänräpäyksessä poika oli siinä taas, mutta Joslina ei välittänyt siitä, mikä poika oli. Niin kauan, kun poika pitäisi Geldan rauhallisena ja iloisena, Joslina olisi tyytyväinen.

”Oletkos sinä se Geldan vanha heila?” Joslina kysyi pojalta, kun hetki tuntui oikealta.

Poika meni vaikeaksi.

”Enkös minä siihen ole aivan liian nuori?”

”No, metsänväki ei kuulemma juuri vanhene”, Joslina totesi. ”Eli sikäli voisit hyvinkin olla se sama.”

Poika ei sanonut mitään.

”No, oletkos sinä metsänväkeä? Älä yritä, olen nähnyt kun sinä katoat kuusenkantona, rumana kuin mikä. Näytäpäs takapuoltasi, en ole sitä tainnutkaan nähdä. Kas, ai etkös näytä. No, siinä tapauksessa todistat sanani oikeiksi.”

Poika ei sanonut edelleenkään mitään, perääntyi vain.

”Sisaresi tarvitsee minua”, hän sanoi ja meni menojaan.

”Mitäs minä sanoin”, ukki totesi onnellisena Joslinalle. ”Metsänväkeä se on, se on saletti.”

”Olkoon tai olkoon olematta, avuksi se täällä kumminkin on. Kun ukin piti rakentaa tänne korkeimmalle kohdalle.”

”Äläs suotta inise, tytönheitukka, sillä täällä me olemme turvassa metsäväen hyökkäyksiltä. Karkota tuo poika ennen kuin se taas vie siskosi.”

”Saa se Geldan viedä”, Joslina naurahti. ”Mitä minä Geldalla, se on ihan kajahtanut, en minä sillä enää mitään tee. Makaa ja syö vain.”

Poika putkahti esiin ja Joslina hätkähti. Oli kai menossa puita halkomaan, ne olivatkin lopussa. Sinä päivänä poika oli harvinaisen uuttera ja istui Geldan vieressä vähemmän. Ihme kyllä Gelda pysyi silti tyytyväisenä, oli jopa virkeämpi kuin aikoihin.

Joslina meni pitkästä aikaa hänen luokseen.

”Kappas Joslinaa, tänne se eukko yksin jää, kun me pojan kanssa huomenna menemme menojamme.”

Joslina hätkähti – Gelda ei ollut iäisyyteen muistanut hänen nimeään.

”Minnepä te muka. Tuolla se poika on, uuttera kuin mikä, mihinkäs se lähtisi.”

”Kaukomaille ja naimisiin. Minusta tulee metsänväen kauan odotettu kuningatar.”

”Kuningatar, sinustako? Ei ne miehet enää sinusta ota väliksi, ruma vanha akka sinä olet”, Joslina nauroi ja poistui Geldan luota.

Mutta seuraavana päivänä Gelda ja poika olivat kadonneet.

”Minähän sanoin sinulle, Joslina, että siskosi se vie”, ukki nurisi.

”Et sinä sitä tiennyt, luulit vain.”

Joslina ravasi koko päivän Geldan huoneessa, jos se olisi sittenkin tullut takaisin, mutta ei, sisko ja poika pysyivät poissa.

*

Gelda oli nuori jälleen, nuori siniväen kuningatar, joka oli väen taioilla nuorennettu. Hänen sinipoikansa oli säilynyt koko ajan melkein yhtä nuorena, sillä siniväkihän ei vanhene yhtä nopeasti kuin ihmiset. Edellinen kuningas oli kuollut, ja nyt oli Geldan oman sinipojan aika hallita. Gelda ei pitänyt itseään viisaana, mutta sinipojan mielestä hän oli sitä, joten kuningatar oli kaikissa päätöksissä mukana yhtä paljon kuin uusi kuningaskin.

”Sinulla on sellaista hiljaista tietotaitoa ja myötätuntoa, jota saa vain kärsimyksen kautta”, sinipoika sanoi. ”Ja kärsinyt sinä olet valitettavasti aivan liikaa.”

Geldan silmät kostuivat.

”Entä sitten Joslina? Kuinka hän onkaan kärsinyt”, Gelda totesi. ”Hänen elämänsä on mennyt täysin ohi, kun hän on vain minua hoitanut.”

”Me keksimme kyllä hänen varalleen jotakin”, sinipoika vastasi. ”Älä tunne syyllisyyttä, sillä mikään tästä ei ole sinun syytäsi.”

”Kuinka minä rakastankaan sinua”, Gelda totesi.

”Kuinka minä rakastankaan sinua!” sinipoika vastasi. ”Ja sinun oikeudenmukaisuutesi tekee maastamme paljon paremman paikan. Ehkä voimme jopa alkaa tehdä yhteistyötä ihmisten kanssa, kun minulla nyt taas on sinut.”

Geldan silmät syttyivät.

”Voi kuinka ihanaa se olisi!”

*

Kului viikko, ja Joslina alkoi jo melkein tottua yksinäisyyteen. Ja silloin toinen poika tuli. Ei se inahtanut edes nokkosista, ei edes hieronut käsiään, kun nokkoset pistivät, rymisteli vain läpi. Kovasti se näytti edelliseltä, niin kovasti, että Joslina kutsui sitäkin Varjoksi.

Ensin Joslinaa ärsytti, mutta sitten hänen täytyi myöntää, että poika oli sittenkin ihan hyvä, parempi kuin edellinen. Edellinen oli ollut siellä Geldan takia, mutta nyt ei ollut enää Geldaa vietäväksi. Tämänkään pojan takapuolta Joslina ei nähnyt, kantoja sen sijaan ilmestyi ihan samoin kuin edellisenkin pojan kohdalla.

Mutta Joslina ei turhia viitsinyt kysellä, sillä poika oli tainnut tulla jäädäkseen.

---

Venla Lintunen on hiljattain lahtelaistunut spefikirjoittaja. Siskokset ja sinipoika -novelli oleili vuosikausia pöytälaatikossa ja tuli välillä uudestaan muokatuksi. Nyt sen oleilu on tämän julkaisun myötä kuitenkin vihdoin tullut tiensä päähän.