Klaus Ollikainen
Pimeys kohisi ja huojui.
Anatoli heräsi kummalliseen jyskytykseen ohimoillaan. Paineen tunne päässä voimistui jokaisella sydämen lyönnillä, aivan kuin sisuskalut olisivat pyrkineet kallon läpi ulos ruumiista. Tuuli vihmoi ja suhisi korvissa, keinutti koko kehoa. Jokin alapuolella välkehti ja liikkui – aallot vyöryivät pitkinä rivistöinä kohti rantaa. Kirkon torni pisti ruosteisena naulana esiin mustasta maasta. Kun Anatoli ymmärsi missä oli, muistamisen sulka hipaisi hänen sydäntään.
*
Päivä valkeni kirkkaana. Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kultasilattu ikoni hehkui vasten savun tummentamaa hirsiseinää. Anatoli lausui aamurukouksen ja tarkkaili sivusilmällä sängyllä olevaa vaatemyttyä. Se pysyi paikoilleen jähmettyneenä. Hän huokaisi istuessaan tuvan pöydän ääreen, söi puolipakolla lautasellisen puuroa ja aloitti päivän askareet.
Sää oli mitä mainioin, kuten keväisin tahtoi olla. Kaksi sitruunaperhosta kisaili aho-orvokkien yllä ja kukkivien omenapuiden tuoksu voimistui sitä mukaa mitä korkeammalle aurinko kiipesi.
Eihän maata paljon ollut, mutta tontti sijaitsi hyvällä paikalla Säämäjärven itärannalla, ja Anatoli oli ottanut tilkustaan kaiken irti. Pihapolku kiersi kaivolta pienelle lampolalle, siitä kasvimaan ohi kanakopille ja palasi hedelmäpuiden halki takaisin yksihuoneiselle tuvalle. Sitä polkua – rataa – hän kiersi päivästä toiseen, kyllästymiseen saakka, puuhaili ja paimensi lampaitaan. Hyvähän se oli että elanto riitti, ei sopinut valittaa, samaan aikaan kun niin monet kärsivät puutteesta.
Puoleenpäivään mennessä kanat oli jo ruokittu, munat kerätty talteen ja vino pino koivurankoja karsittu talvea varten. Tuoheen viilletyt pitkät haavat auttoivat polttopuita kuivumaan.
Vielä olisi pitänyt korjata lampolan portti. Se repsotti ja heilui kuin maitohammas. Vuona oli kirmannut päin porttia ennen kuin Anatoli oli ehtinyt avata säpin. Moinen säntäily aina ihmetytti häntä, ja kun joutui korjauspuuhiin, se myös pisti vihaksi. Nuorilla lampailla tuntui usein olevan kova kiire, vaikka eiväthän ne edes tienneet minne olivat menossa. Vanhat uuhet ja pässit eivät kirmailleet ja rikkoneet paikkoja. Intoilu oli turhaa; ne tiesivät, että päivät seuraisivat toisiaan samanlaisina.
Huonoryhtinen hahmo ilmestyi pihatien päähän. Pugonen, naapuritilan isäntä. Kalju paska. Hän pysähtyi huutomatkan päähän ja alkoi pauhata: ”Jumalauta Anatoli! Mie tiiän, että sie oot taas siirtänyt rajakiviä! Se loppuu, kuulitko!”
Anatoli taputteli lampaan kylkeä. ”No totta kai oon siirtänyt! Oikealla paikalle siirsin. Entiselle paikalle.”
”Valehtelet! Varastat miulta maata!”
”Varo sanojasi! Itse yönpimeydessä hivutat niitä kiviä minun puolelle ja kuvittelet etten huomaa. Totta kai minä siirrän ne takaisin. Mitä sinä oikein luulet? Että minä annan sinun noin vaan laajentaa tonttias?”
Pugonen rämisi ja rähjäsi: ”Sie se tämän vuohakan aloitit! Se alko viime jouluna, kun rajahaltija rupesi kirkumaan. Rääky niin ettei meinannu unta saada. Ja vaikka kuinka moni muukin kuuli sen. Vaikka kuinka moni. No kyllä kai se haltija huus! Se huus sen merkkinä, kun sie aloit silloin siirellä niitä kiviä!”
Anatolia huvitti. ”Taikauskoista hölynpölyä ja hevonpaskaa. Alahan nyt lähteä siitä. Jatka matkaasi.”
”Vanhempas olivat kunnon väkeä. Ei uskois, että niiden pojasta on tullunna tuollane lurjus!”
Anatoli suoristi ryhtiään ja veti olkapäitä aavistuksen taaksepäin. ”Nyt Pugonen lähdet menemään tai pistän sinut matkoihis.”
Pugonen seisoi hiljaa, mulkoili, puristi kätensä nyrkkiin. Ja lähti pois.
Sitähän minäkin, Anatoli tuumi itsekseen ja rapsutti lampaan turpaa.
*
Paita liimaantui ihoon, vaikka kylmän näköisiä pilviä oli jo ilmestynyt taivaalle. Niiden varjot kulkivat pitkin järven selkää. Olisi hyvä jos saataisiin sadetta.
Anatoli päätti lopettaa huhkimisen ja käydä asioilla läheisessä Jessoilan kylässä: Rahikan kanssa kauppaa iskemässä, luostarilla Kseniaa tervehtimässä ja Kristoforosta puhuttamassa. Hän otti mukaansa rahapussin, kolme veistämäänsä varsijousen tukkia ja lähti kävelemään kohti etelää.
Jessoila oli pieni ja köyhä, kuten kaikki muutkin Prääsän ympäryskylät, joissa Anatoli oli koskaan käynyt tai joista hän oli kuullut kerrottavan. Hirsiset tuvat ja lautahökkelit könöttivät kapean tien varressa kuin lakastuneet harakankellot, eivätkä asukkaat olleet paljon asumuksiaan valoisempia. Mutta koska Jessoila oli Anatolin kotikylä, siitä täytyi yrittää pitää sellaisena kuin se oli. Ja muistaa nyökätä raitilla jokaiselle vastaantulijalle asiaankuuluvalla tavalla, jottei joutuisi huhupuheiden kohteeksi.
Kauppias Rahikka tervehti tapansa mukaan hyväntuulisesti, mutta pian taas irvisteli ja valitteli aikojen kovuutta. Ei kai ajat voineet olla vuodesta toiseen kovat? Anatoli myi käsityönsä ja osti naulan läskiä, pari paidannappia ja kannun paloviinaa, ja jatkoi matkaansa.
Luostarin muuri seisoi vähäpuheisena. Nuutunut lännenpiippukukka kiipeili pitkin lohkeilevia kiviä ja kirkon liekinmuotoinen kupoli piirtyi pilviä vasten tummana hahmona.
Ksenia lepäsi hyvällä paikalla, sillä aurinkoisena iltapäivänä kirkontornin varjo saattoi hipaista hänen hautaristiään. Ajatus lohdutti Anatolia. Hän polvistui rukoilemaan.
Tuona päivänä varjot olivat litistyneet tasaiseksi harmaudeksi, joten ristin hipaiseminen jäi Anatolin vastuulle. Se oli mieluisa tehtävä. Puu tuntui lämpimältä ja huokoiselta.
Vaimon lähellä oli aina rauhallista. Varmistettuaan että hän oli yksin, Anatoli kaivoi leilin esiin laukustaan ja otti väkevän ryypyn. Ksenia oli aina silloin tällöin hörppinyt hänen viinapikaristansa, nikotellut ja turissut kovaan ääneen. Anatoli kaatoi lorauksen haudalle. Ehkä niin ei olisi saanut tehdä – se oli kenties syntiä. Tapojen vastaista nyt ainakin, mutta toisaalta Anatoli muisteli isoäidinkin uhranneen metsän jumala Tapiolle paloviinaa ja hunajaa, eikä mummo missään nimessä ollut syntinen henkilö. Sitä paitsi Ksenia oli tärkeämpi kuin jokin muinainen haltija.
Igumeeni Kristoforoksella oli oma asumuksensa luostarin muurien sisällä. Hän tarvitsi tilaa lukemattomille käsikirjoituksilleen, yrttien kuivaamiselle sekä ennen kaikkea arvonimelleen.
Harmaahapsi istui työpöytänsä ääressä ja tutki tyyriin näköistä opusta. Kirjahyllyt ulottuivat lattiasta kattoon ja kaikkialla roikkui kimpuittain erilaisia lääkinnällisiä kasveja, joita näytti olevan joka käyntikerralla aina vain enemmän.
Rohtojen tuoksu rauhoitti Anatolin hermoja. Hän epäili, ettei igumeeni Kristoforoksen viisaus loppujen lopuksi nojannut kirjapinoihin. Se kumpusi yrteistä ja mustasta mullasta. Kaiken järjen mukaan kasveilla täytyi olla paljon tietoa, eiväthän ne muuten olisi osanneet parantaa erilaisia vaivoja. Igumeenin oli täytynyt vuosien saatossa hengittää sisäänsä ainakin tynnyrillinen maaäidin vanhoja runoja.
”On tukkoinen olo, kunhan vain ei olisi kuume nousemassa”, Anatoli sanoi.
”Epätavallinen tauti tähän aikaan vuodesta”, Kristoforos vastasi. ”Kuumeseen auttaa kevätruusuleinikki yhdessä neilikan kanssa. Odotas.” Vanhus nousi vaivalloisesti ylös, haki nipun yrttejä ja alkoi hienontaa niitä morttelissa. Lääkitsevä tuoksu voimistui.
”Ota tätä heti aamurukouksen jälkeen. Oikea ajankohta on tärkeä. Illalla otettuna yrteistä ei ole mitään apua, ei vaikka ottaisit rukouksen kanssa.”
Kiitettyään Anatoli jäi istumaan mietteliään näköisenä. Paloviina lämmitti poskia.
”Rakas Anatoli, sielusi on raskas. Mikä on todellinen syy vierailuusi?” Kristoforos kysyi.
”Haluaisin tietää, onko olemassa mitään lääkettä, joka auttaisi suruun?”
”Suruun?”
”Niin”, Anatoli vastasi. ”Jotain, joka auttaisi hyväksymään. Tai en tiedä onko se oikein sanottu. Pääsemään yli. Unohtamaan. Jotain sellaista rohtoa.”
Kristoforos pudisteli päätään. ”Ei, ei sellaista ole. Yrtit auttavat ruumiin sairauksiin. Sieluun ne eivät voi vaikuttaa. Liiallinen surumielisyys johtuu epäjärjestyksestä sielun värissä, eikä siihen tunneta parannuskeinoa. Rukous auttaa, tietenkin. Ja aika. Ne ovat ainoat lääkkeet. Toki uusi rakkaus myös. Se saa ajan kulumaan nopeammin. Niin se on.”
”Tuntuu etten jaksa odottaa. Luulen, ettei sielu viihdy enää ruumiissani.”
”Älä rasita itseäsi moisilla ajatuksilla. Herra päättää milloin vaelluksemme päättyy. Meidän täytyy vain elää, auringonnoususta illankoittoon, ja täyttää tehtävämme.”
”Eikö tosiaan ole…” Ajatus pitkästä elämästä puistatti Anatolia. Rintakehä muuttui ämpäriksi, joka kolisi tyhjyyttään valottoman kuilun pohjalla. Täytyihän olla jokin keino. ”Jos kuvitellaan, että mies paastoaa ja rukoilee ja paastoaa. Hiipuu pois. Niin onko sekin väärin?”
”Hyvä Anatoli, et sinä voi päättää elämääsi. Se ei ole sinun vallassa.”
”En minä sillä. Kysymys on sellainen teti- teto-, en nyt muista sitä hienoa sanaa, jota aina käytät–”
”Teoreettinen?”
”Se juuri. Sellainen höpöhöpö kysymys. Että voisiko paaston avulla?”
”Ei voi. Oppi on hyvin selkeä asian suhteen. Raamatussa ei ole porsaanreikiä.”
Anatoli tapitti kengänkärkiään pää painuksissa.
”Oliko vielä muuta?”
”Ei muuta. Kiitos”, Anatoli vastasi.
”Älä unohda rohtojasi.”
”Joo, kiitos.”
Anatoli oli jo puoliksi ovesta ulkona, kun kuuli Kristoforoksen vielä sanovan: ”Vaimosi on taivaassa. Sinne eivät syntiset pääse. Muista se.”
Viinaleili hölskyi laukussa ja päkiät piirsivät pitkiä vetoja hiekkatielle. Olkapäät luhistuivat kohti onttoa rintaa. Vastaan tulevat kyläläiset nyökkäsivät Anatolille. He ihmettelivät laiskaa vastausta ja jäivät katsomaan hänen peräänsä, kunnes jatkoivat matkaansa.
Tuvan pöydän ääressä väkijuoma jatkoi virtaamistaan ja täytti tinapikarin. Kuinka monta ryyppyä sai ottaa ennen kuin hörppiminen lipsui synnintekemisen puolelle? Ainakin yhden kopsun sai nauttia, se oli varmaa, sillä Kristoforos oli joskus tarjonnut maljan yrttiviinaa. Se oli maistunut makealta eliksiiriltä.
Syntiä syntiä syntiä, koko maailma pullollaan, Anatoli tuumi ja täytti taas pikarin. Millaista elämää se oli, että kitui elossa ja kaikki yritykset löytää edes murunen lohtua tuomittiin ja kiellettiin? Kirkon oppien mukaista, ehdottomasti, mutta luonnonvastaista. Miten moinen ristiriita oli edes mahdollinen? Pitäisi kysyä asiasta Kristoforoksesta. Hän kyllä tietäisi. Mutta jorisisi ja jaarittelisi taas niin, ettei siitä ymmärtäisi tuon taivaallista kuin hullu tai houkka. Menetyksen edessä viisauskin epäröi ja selitteli.
Vaatekasa lojui sängyllä. Tuuli ujelsi seinien raoissa ja uuni naksahteli, vaikka edellisestä lämmityskerrasta oli kulunut jo pitkän aikaa. Tuohus paloi väristen ikonin edessä. Anatoli istui pöydän ääressä ja toljotti sängyllä olevaa myttyä. Hämärä voimistui samalla kun silmät väsyivät. Vuodevaatteet alkoivat kohota kuin taikina ja ottaa naisen muotoa.
”Onko oikein unohtaa ja päästä yli? Pääsisitkö sinä?”
Päivät olivat ennen vaihtuneet toisiksi, kuin itsestään. Nyt ne olivat niin pitkiä. Mieleen ei muistunut oikeastaan yhtään huonoa hetkeä. Kai niitäkin oli ollut, mutta ne olivat jo kadonneet jonnekin, hautautuneet sirpaleiden alle.
Järveltä puhaltava yötuuli rapisi nurkissa ja kantoi mukanaan Ksenian naurahduksen. Anatoli säpsähti ääntä ja vaatemyttyä.
Ehkä jos liikkuisi oikein hiljaa ja hitaasti, näky ei tajuaisi kadota.
Anatoli hiipi kohti sänkyä, mutta hahmo kuihtui ja latistui pelkäksi kasaksi vanhoja lumppuja. Hän kömpi niiden viereen ja sammalsi miten oli vuollut värttinän ja muistellut Ksenian herkkiä sormia. Kuiskaili kaivon vedenpinnan alenemisesta ja niiskutti vielä vähän aikaa ennen kuin pimeys ympärillä syveni ja muutti kehon savuksi. Uni oli kuin ohut huopa pakkasyönä.
*
Kuunsirppi loisti taivaalla äänettömänä. Lattialla näkyi liikettä. Mustavalkea käärme kiersi kehää. Se lipoi kaksihaaraista kieltään ja tunnusteli ilmaa. Ehkä se oli tullut sisälle lämmittelemään. Anatoli oli kuullut, että jokaisella luomakunnan jäsenellä oli paikkansa, mutta kyykäärmeen paikka ei kyllä ollut tuvassa.
Hän pisti keihään käärmeen niskasta läpi ja naulitsi sen lattiaan. Matelija sihisi kuin tulikuuma kiuas. Anatolin kävi otusta sääliksi, sillä hänen mielestään kyyt olivat harvinaisen viisaita olentoja; ne ajattelivat ihollaan ja kielellään, eivät korvillaan ja silmillään. Kyy rimpuili ja pihisi, kunnes se oli kietonut itsensä kokonaan keihään ympärille. Sen pitkä ruumis nousi köynnöksenä ylös pyyntivälinettä. Katso, Asklepioksen sauva, Anatoli sanoi vaimolleen, joka makasi vuoteessa silmät auki.
Ksenian kasvot olivat harmaat. Anatoli silitti vaimonsa poskea. Iho tuntui vahamaiselta. Silti hän tiesi, että synnytyksen aika oli tullut. Anatoli kurotti viltin alle, sai otteen ja veti varoen. Kääri lapsen kapaloon ja siirtyi ikkunan luo tarkastelemaan vastasyntynyttä yön kalvakassa valossa. Hän paljasti lapsen pään. Se oli mustan linnun, jonka punainen töyhtö hehkui kynttilänliekkinä. Linnun silmien kiilto puhkaisi sielun.
*
Anatoli säpsähti hereille, nousi istumaan sängynlaidalle ja pyyhki hikeä otsaltaan. Enneuni, pitkästä aikaa. Ja vielä palokärki. Huono etiäinen, sen näkeminen tietäisi kuolemaa. Tai tulipaloa, jos lintu ilmaantuisi pihapiiriin. Anatoli havahtui huoliinsa ja pudisteli päätään. Huono enne? Myöhässä saapuva etiäinen sitä vasta huono enne olikin.
Aamu sarasti jo, ensisäteet pilkistelivät horisontin takaa kuin säikähtäneen jättiläisen hiukset. Anatoli pukeutui, lausui lyhyen rukouksen ikonin edessä ja sai syötyä vain pari lusikallista puuroa. Kylkiluut tuntuivat päivä päivältä nousevan yhä lähemmäs ihon pintaa.
Heti ulos astuessaan Anatoli tajusi, että jotain oli vialla. Tavallisesti aamu-uniset lampaat olivat kaikki jalkeilla ja pakkautuneet aitauksen nurkkaan.
Hän meni eläimiensä luo ja huomasi avonaisen portin. Maassa oli verta, suden tassunjälkiä ja raahaamisen jälkiä. Ne johtivat metsään. Yksi lammas puuttui joukosta, mutta muut näyttivät olevan kunnossa. Eläimet tutisivat ja katselivat apua pyytelevin silmin. Miten hän ei ollut kuullut mitään?
Kiireesti takaisin sisälle. Leivänkannikka liinan sisään, puukko vyötäisille, varsijousi alas seinältä ja roikkumaan olan yli, kourallinen vasamia laukkuun ja vielä ovensuusta mukaan pitkä keihäs.
Susi oli ehtinyt raahata saaliinsa syvälle metsään suojaan. Verivana kulki mättäiden ja varpujen yli. Jälkiä oli niin helppo seurata, että se olisi onnistunut kauppias Rahikaltakin.
Anatoli viritti varsijousen ja yritti edetä mahdollisimman ääneti. Kosketti männyn rosoista pintaa, antoi sammaleen kantaa, tunsi lehtien havinan ja jokaisen oksan rasahduksen, kunnes huomasi koivikon keskellä jotakin valkeaa. Hän kulki niin hiljaa kuin vain osasi, kyyryssä kuin vanhus.
Verinen lammas pötkötti pienen metsäaukion reunalla.
Verenkierto humisi korvissa. Hiljaista, eikä sutta näkynyt missään. Pahus, se oli säikähtänyt ja luikkinut karkuun. Anatoli polvistui tarkastelemaan lammasta. Kaula oli revitty auki, mutta muuten ruho oli ehyt. Hän silitti eläimen turkkia ja rapsutti vielä viimeisen kerran sen otsaa. Hukka ei ollut ehtinyt syödä. Se palaisi takaisin saaliinsa luokse, sillä kuoleman suloisuus poltteli sen vatsalaukkua.
Hän kulki vähän matkaa suden jälkien perässä. Se oli paennut aukion yli kohti pohjoista. Koivujen latvat huojuivat, tuuli koillisesta. Hän palasi lampaan luo, istuutui lähelle kaatuneen puun viereen passiin ja otti esiin eväsleipänsä, mursi sen puoliksi ja söi hyvällä ruokahalulla. Toinen puolikas sujahti takaisin liinan sisään. Eihän sitä tiennyt kuinka kauan tässä joutuisi odottamaan.
Pilvet liukuivat taivaan halki ja otsaa kutitellut tuulenhenkäys toi pienenpienen hymyn huulille. Kun vain malttaisi olla paikoillaan, hukka ei aavistaisi mitään. Se palaisi varmasti takaisin vanhoja jälkiään, aukion yli. Oli turha pelätä, että se keksisi ottaa ovelan kiertoreitin ja hypätä niskaan. Ei, sudet olivat loppujen lopuksi typeriä olentoja, ainakin yksittäisinä kulkijoina. Laumassa ne olivat kuin eri eläin. Silloin niiden viekkaus ja rohkeus tiivistyivät.
Anatoli istui ja istui, istui tuntikausia liikkumatta, viritetty varsijousi sylissään ja tunsi välillä pelkoa siitä, että ase väsyisi odottamiseen ennen häntä. Mutta jousi pysyi uskollisena, joten kehon saattoi antaa haalistua ja liueta osaksi metsää, muuttua saniaisen vihreäksi ja tuohenkevyeksi. Paarmojen surina ei käynyt hermoille, eivätkä ajatukset liikkuneet. Ne jähmettyivät vartalon tavoin yhteen asentoon kuin kuolleen katse.
Vihdoin aukean toisella puolella näkyi liikettä.
Susi lähestyi varoen. Se pysähtyi välillä haistelemaan, nosti kuononsa ylös ja käänteli korviaan, jolkutteli vähän matkaa ja pysähtyi taas.
Anatoli puristi asettaan ja yritti hengittää mahdollisimman rauhallisesti.
Ehkä susi epäili jotain, mutta nälkä oli kasvanut pelkoa suuremmaksi. Se oli nuori ja laiha, laumansa jättänyt pentuvahti, joka etsi erämaasta paikkaansa. Kylkiluut kuulsivat turkin alla. Anatoli ei ollut yllättynyt. Laihat luikut olivat aina kaikista vaarallisimpia. Tyhmänrohkeita otuksia. Ilman omaa laumaa niillä ei ollut mitään puolustettavaa, eikä mitään syytä pelätä.
Peto saavutti lampaan ja vielä kerran pysähtyi nuuhkimaan. Se katsoi suoraan kohti Anatolia, mutta veren haju otti vallan. Se nuoli lampaan repsottavaa kurkkua ja alkoi ahnaasti repiä riekaleita irti.
Anatoli kohotti varsijousen olalleen ja tähtäsi. Ei ihan vielä, ei ihan vielä. Susi kääntyi sivuttain ja oli hetken paikoillaan – liipaisin puristui pohjaan. Varsijousi nytkähti ja linkosi vasaman suoraan lapaluun alle. Peto ulahti ja ohikiitävän hetken vilkaisi metsästäjäänsä. Sen hätääntyneet silmät sanoivat sinä petit minut. Anatoli tunsi piston rinnassaan, mutta hukutti tunteen ajattelemalla kotona odottavaa lammaslaumaansa.
Hukka säntäsi karkuun. Anatoli yritti nousta ylös, mutta pyllähti takaisin sijoilleen. Jalat olivat puutuneet istumisesta. Samapa tuo, ei ollut syytä kiirehtiä. Osuma oli hyvä, läpi keuhkojen. Se ei jaksaisi kauas.
Jalkoja ravisteltuaan Anatoli kampesi itsensä pystyyn ja lähti seuraamaan verivanaa pohkeet kipunoiden.
Susi oli juossut vain puoli virstaa ennen tuupertumistaan kanervikkoon. Sen kieli roikkui kuin punainen lippu. Anatoli polvistui silittämään kaatoaan. Turkista tekisi näyttävän päähineen. Tai ehkä se kannattaisi ennemmin myydä räätälille hyvään hintaan. Ensi talvena joku pikkuruhtinas varmasti ilomielin käyskentelisi susiturkissa pitkin poikin lumisia toreja. Anatoli tarttui niskavilloista ja lähti raahaamaan saalistaan kohti leiripaikkaansa.
Hukan ruho rojahti verisen lampaan viereen. Veljekset kuin ilvekset. Anatoli kuivasi hikeä otsaltaan. Iltapäivän aurinko porotti ja kurkkua kuivasi, mutta ei auttanut kuin jatkaa. Hän otti puukon vyötäisiltään, viilsi suden vatsan auki ja alkoi kiskoa lämpimiä sisuskaluja ulos.
Kädet peittyivät kyynärpäitä myöten vereen ja poskellekin ilmaantui jossain vaiheessa punainen pyyhkäisy. Puukko oli nirhaissut ohutsuolta, josta ahtoi ulos valkoisia matoja. Irvistellen Anatoli puhkaisi suolen. Matokimppu tursosi mättäälle. Eipä ihme, että hukkarukka oli niin laihassa kunnossa. Aina sama juttu petoeläinten kanssa. Ne olivat likaisia otuksia.
Puukko huolellisesti sammaleella puhtaaksi ja sitten lampaan vatsa auki. Eläimen pää heilui velttona Anatolin puuhastellessa. Se näytti nyökyttelevän hyväksyvästi omalle kohtalolleen.
Valtava varjo vilahti vasamana yli. Puiden latvat rasahtelivat ilmavirrassa niiaillen. Anatoli jähmettyi paikoilleen kuin peltomyyrä.
Lintumainen olento laskeutui aukiolle ja verrytteli siipiään. Yli miehen korkuisella otuksella oli pöllön ruumis, mutta naisen pää. Kalpeita kasvoja rajasivat mustat hiukset, jotka laskeutuivat pronssinvärisen kruunun alta.
Olento asteli edestakaisin hänen edessään, nosteli leukaansa ja silmäili. Suurissa silmissä hulmahteli utelias ja itsevarma katse.
Anatolin reisilihakset jännittyivät. Äkkiä! Juokse. Ei! Ei saa kääntää selkää. Pedolle ei saa koskaan kääntää selkäänsä. Varsijousi lojui parin sylen päässä. Hemmetti, se oli tietenkin lataamaton. Mutta puukko välkehti lampaan sisälmysten päällä, aivan jalan vieressä. Tarttuessaan veriseen kahvaan Anatoli tunsi ohimoillaan eriskummallista värinää. Hän nosti katseensa. Kruunupäinen olento aukoi suutaan kuin olisi laulanut, mutta mitään ei kuulunut.
Tärinä ohimoilla valui kohti leukaa ja asettui kihelmöiden poskihampaiden juuriin. Olento jatkoi mykkää lauluaan ja samalla kaikki äänet katosivat metsästä. Ei lintujen viserrystä, ei puiden havinaa tai paarmojen surinaa. Oli vain eristys – kuin syvällä veden alla tai saippuakuplan sisällä.
Orava pysähtyi läheiselle oksalle. Se pudotti kuljettamansa kävyn ja jäi etuhampaat harottaen kuuntelemaan.
Anatoli pyöritteli kädessä olevaa puukkoa ja mietti, ettei oikeastaan tiennyt miksi oli tarttunut siihen. Kenties vain metsästäjän vaiston viemänä. Turha kapine. Puukko napsahti takaisin tuppeen.
Kruunupää kurtisti kulmakarvojaan ja lopetti laulamisen. Äänet palasivat kohisten maailmaan. Tuuli alkoi elää, linnut löysivät äänensä ja paarmat pörinänsä. Orava säpsähti ja pinkaisi ylös puunrunkoa.
Pöllömäinen olento otti askeleen lähemmäs.
Pitäisi kai sanoa jotakin, Anatoli ajatteli. Mutta mitä? Terve, eikö olekin hyvä sää tänään? Kukas se sinä olet? Oletko mistä kaukaa tulossa? Ei, mikään ei tuntunut sopivalta. Olento oli laskeutunut taivaalta; miten enkeliä puhutellaan?
Anatoli selvitteli kurkkuaan ja kysyi ”Mitä sinä haluat?”
Ei vastausta.
Olento kallisteli nykien päätään, kuulosteli tai ihmetteli.
”Ymmärrätkö minua?” Anatoli jatkoi.
Siivekäs astui lähemmäs. Se liikkui maassa kömpelön näköisesti, kuten petolinnut liikkuvat.
”Etpä taida ymmärtää. Tai sitten et vain ole juttutuulella.”
Lintu otti pari vaappuvaa juoksuaskelta.
”Mitä sinä hei älä, eieiei!”
Samassa se oli upottanut terävät kyntensä lampaan ruhoon ja loikannut saaliineen siivilleen. Olennon siiveniskut nostivat ilmaan lehtiä ja pölyä, joka kirveli silmiä.
Lammas roikkui tyhjänä säkkinä, sen kaulasta valuva vana piirsi punaista viivaa maastoon. Hetkessä lintu ja saalis olivat nousseet puiden latvojen yli ja kadonneet näkyvistä.
Anatoli ei osannut kuin kävellä edestakaisin ja hieroa niskaansa. Jaaha, tuskinpa oli enkeli. Lammaspaistin perässähän tuo näytti olevan, eikä Herran sanaa tuomassa.
Varusteet kasaan, varsijousi olan yli ja keihäs vaellussauvaksi. Hän sylkäisi nähdessään matojen täyttämät sisäelimet. Tarttui hukkaa niskasta ja lähti tallustelemaan kotia kohti. Susipaisti olisi parempi kuin ei paistia ollenkaan. Loisistakaan ei olisi haittaa, kunhan vain kypsentäisi lihan perusteellisesti. Eikä muistelisi niiden kiemurtelua ruokaillessaan.
*
Kristoforos murskasi petkeleellä rohtovirmajuurta, kyläkellukkaa ja kuivattuja katajanmarjoja.
”Näin eilen eriskummallisen olennon”, Anatoli sanoi.
”Niinkö? Millaisen?” Kristoforos kysyi.
”Tämä kuulostaa varmasti täysin hullulta. Se oli kuin valtava lintu, jolla oli naisen kasvot.”
Kristoforos lopetti survimen pyörittelyn. Hän katsahti kohti kattoa ja jupisi itsekseen jotain. Anatolin kämmenet hikoilivat.
”Oletko varma? Missä sinä näit sen? Missä se on nyt?”
”Metsässä. Lähellä taloani. En tiedä minne se meni, se lensi Nielkamajärven suuntaan.”
”Lopun ajat, lopun ajat! Voi voi, taas yksi ennusmerkki”, Kristoforos sanoi.
”Tiedät siis mikä se on?”
”Valitettavasti. Se on siri. Ne ovat kaikista olennoista vaarallisimpia ja häijyimpiä. Niiden siivet levittävät ruttoa ja syntisiä ajatuksia.”
”Niinkö? Ei se minulle mitään tehnyt. Paitsi varasti elikon. Mutta se oli jo kuollut siinä vaiheessa.”
”Saat kiittää onneasi, että se tyytyi siihen. Kyläläisiä täytyy varoittaa. Hyvä että tulit heti kertomaan.”
Anatoli oli hetken hiljaa ja vilkaisi pölyn peittämiä kirjahyllyjä. ”Miten sinä olet niin varma, että se on paha? Minulle kun tuli sellainen vaikutelma, että se on vain eläin. Hyvin eriskummallisen näköinen kyllä, mutta kuitenkin yksi metsänasukas muiden joukossa. Se ei herättänyt minussa samanlaista pelkoa kuin kirkon seiniin maalatut kuvat piruista. Ei kai susi tai karhukaan ole varsinaisesti paha, vaikka nekin ovat joskus vaarallisia. Etenkin lampaille.”
Kristoforoksen ääni kiristyi: ”Siri on paholaisen khimaira. Se on vitsaus. Lentävä vitsaus.”
Anatolin syke nousi jumputtelemaan kaulalle.
Kristoforos jatkoi yrttien hienontamista morttelissa ja huokaili kuuluvasti.
”On minulle toinenkin ajatus”, Anatoli sanoi. ”Jos se ei kerta ole tavanomainen eläin, niin mainitsinkos että sillä oli päässään kruunu, tuota noin, eikö se enemmänkin – ainakin minun, maallikon mielestä – liity taivaalliseen eikä paholaiseen?”
Kristoforoksen survin pysähtyi ja hän nosti katseensa. Anatoli nielaisi.
”Taivaalliseen? Minäpä kerron pienen tarinan, rakas Anatoli, ja sen jälkeen sinä voit jättää sirien olemuksen pohtimisen muille ja keskittyä maaplänttiisi ja käsitöihisi. Viisi vuosikymmentä sitten siri saapui Kuhasalon luostariin ja asettui sen kellotapuliin. Hellämieliset munkit eivät hennoneet ajaa harvinaista lintua tiehensä. Eräänä aamuna siri alkoi laulamaan ja lumosi koko luostarin väen. Munkkiparat jähmettyivät aloilleen ja jättivät kaiken maallisen, nukkumisen ja syömisen. He unohtivat olevansa elossa. Mutta mikä vielä pahempaa, he unohtivat kuolevaisuutensa ja heittivät mielestään myös kaiken hengellisen. Siri lauloi kaksi yötä ja kolme päivää, ja tuona aikana ei lausuttu yhtäkään rukousta, ei sytytetty ainuttakaan tuohusta. Luostari vapautui hoksaavaisen matkamiehen ansiosta. Hän keksi soittaa kirkonkelloja ja hääti paholaisen tornista. Sirit nähkääs pelkäävät kovia ääniä.”
Anatoli rapsutti kynnellään pöydän rosoista pintaa. ”Miksi se matkamies ei lumoutunut laulusta?”
”Hän oli kuuro.”
”Entä mitä luostarille kävi?”
”Vanhimmat munkit ehtivät nääntyä, mutta nuoremmat selvisivät. Nuoret ovat vahvoja. Voi, niin paljon kadotettua oppia. Onneksi nuoret veljet jatkoivat hengellistä työtään. Nykyisin Kuhasalo on vauras ja omavarainen. Nuorilla kun on niin paljon elinvoimaa… Mutta se on sivuseikka. Opetus on se, että jos näet vielä sirin, juokse karkuun. Tai vielä parempaa, ammu vasama sen sydämen läpi.”
Anatoli katseli ikkunasta ulos. Joku kulki ohi kaapu hulmuten. Pilvilautat olivat peittäneet taivaankannen.
”Kuulin sirin laulavan. Luulisin”, Anatoli sanoi.
”Miltä se kuulosti?”
”Ei se kuulostanut oikein miltään. Syvältä hiljaisuudelta.”
Kristoforos murahti, hänen ilmeensä muuttui varjoisaksi. ”Kerrotaan, että vain onnelliset kuulevat sirin laulun.”
Miehet istuivat hiljaa. Tuuli rapisi pärekatolla.
”Miten on mahdollista, että kaikki luostarissa olivat onnellisia?” Anatoli kysyi. ”Onnellisuus kun lentää niin nopeasti.”
”Veljeskunnan jäsenillä on roolinsa. Ei onni lentele pääskysenä taivaalla. Se on syvällä, luissa ja ytimissä. Tieto omasta paikasta tuo onnen. Vaikka sydämessä välkehtisi viha tai pelko, tieto tehtävästä virtaa pinnan alla.”
”Kuule”, Kristoforos jatkoi, ”rutosta on jo kolme vuotta. Eikö sinun olisi korkea aika ottaa uusi vaimo? Mies parhaassa iässä. Menee elinvoima hukkaan yksin tilalla kourottaessa. Kylällä on monia nuoria neitoja, joista tulisi ahkeria emäntiä talouteesi. Ja tiedänpä myös pari leskeä, jotka voisivat olla kiinnostuneita. Tottuneita monenlaisiin askareisiin. Alkaisi sielun väri kirkastua.”
Anatolin kynnet pureutuivat pöytään ja kaulalihakset tuntuivat ratkeavan. ”Toissapäivänä sanoit, etten voi päättää eloni tietä, jotta en päädy eri paikkaan Ksenian kanssa.”
”Aivan oikein.”
”No mietipä vähän aikaa, isä igumeeni, jos menen uudelleen naimisiin…”
”Se olisi täysin kirkon oppien ja hyveellisten tapojen mukaista.”
”…niin mitä luulet, että Ksenia mahtaisi tuumia, jos astuisin tuonpuoleisen porteista uusi vaimo käsipuolessa?”
Kristoforoksen siniharmaat silmät jäätyivät ja huulet litistyivät viivaksi.
Anatoli toivotti hyvääpäivänjatkoa, kuuli takanaan mutinaa ja lähtiessään paiskasi oven kiinni kaikilla voimillaan.
Askeleet viuhuivat pitkin raittia. Vastaan tulevat kylän asukkaat nyökkäsivät tervehdykseksi, mutta Anatoli paineli heidän ohitseen pää painuksissa. Kyläläiset jäivät töllistelemään perään, päivitellen pudistelivat päitään ja jatkoivat matkaansa.
Kotipihaan päästyään Anatoli tempaisi ulko-oven auki ja nappasi porstuasta metsästyskeihäänsä. Marssi kaivon luo ja tuki aseen vasten kivirengasta. Otti pari askelta taaksepäin, painoi terän vasten kaulaansa, hieman aataminomenan alapuolelle, ja hengitys puuskuttaen nojasi eteenpäin.
Kanat kotkottivat levottomina.
Terä alkoi pureutua ihoon ja Anatoli epäröi, otti puoliaskelta taaksepäin. Vauhdin kanssa olisi helpompaa. Yhtäkkiä korviin kantautui kaukainen ääni. Hengitys salpaantui. Keihäs putosi kolahtaen maahan. Anatoli lysähti polvilleen kuuntelemaan kylältä kiirivää kolketta.
Oli lauantai-ilta. Tuuli kuljetti ehtookellojen kumun järven yli. Anatoli kuvitteli miten soitto kohoaa kirkontornista, tunkeutuu pilvien läpi ja heijastuu taivaasta. Hän nyhti ruohoa maasta, kunnes kädet olivat ranteita myöten mullan peitossa ja rintakehää rusentava punnus hieman keventynyt. Kuivasi hihalla poskiaan, nousi ylös ja potkaisi keihään kauemmas, tempaisi sangon maasta ja laski sen alas kaivoon. Viimeiset kaksi kyyneltä tippuivat alas valottomaan kuiluun. Lampaat kaipaisivat tuoretta vettä. Jostain syystä ne olivat iltaisin aina janoisia.
*
Seuraavana päivänä työt odottivat tekijäänsä aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Se oli samaan aikaan sekä lohdullista että lohdutonta. Kasvimaakin pitäisi kitkeä, mutta ei vielä tänään. Hommia kannatti lykätä niin kauan, kunnes ne oli pakko tehdä. Niin työtehtävät asettuivat luonnolliseen tärkeysjärjestykseen.
Kitkemisen sijaan hän kantoi vettä omenapuille. Poikkeuksellinen kuivuus väsytti niitä. Oksat alkoivat taipua alaspäin ja lehtien vihreys muuttua sävyltään likaiseksi. Kärsimys tuo eloa, mutta rajansa kaikella. Edellisinä vähäsateisina vuosina niin verevästi kukkinut Antonovka kärsi piinaavasta poutaisuudesta eniten. Se oli ollut voimakaskasvuinen ja tanakkaoksainen, tarhan kaunotar, sen viherposkiset hedelmät suuria ja happamia. Nyt se silitteli oksillaan maata, eikä enää jaksanut puhjeta kukkaan.
Ksenia oli istuttanut Antonovkan samana keväänä, jolloin oli muuttanut Anatolin luo. Taimen hän oli saanut Kuutamalahden naisilta. Se oli hänen kotikylänsä ikiaikainen jäähyväislahja, ja kuulemma puun kohtalo ilmentäisi tuoreen parin avio-onnea. Naisten kuiskuttelujen seurauksena Ksenia oli ollut keväisin levoton. Hän oli varma, että ojamyyrät löytäisivät juuret ja tekisivät niistä selvää jälkeä. Vasta neljäntenä keväänä, kun silmut taas ilmestyivät oksiin, hän alkoi luottaa.
Anatolin mielestä taimilahja olisi ollut hyvä perinne, jos se ei olisi aiheuttanut niin paljon huolta. Omenapuut tuottivat Jessoilan alueella runsasta satoa ja vuonat rouskuttelivat rupuisia hedelmiä pitkälle syksyyn. Ja olivathan puut keväisin hetken ajan kauniitakin. Monet muut perinteet sen sijaan olivat joko hölynpölyä tai ajanhaaskausta, usein molempia.
Kun aurinko oli korkeimmillaan, varjo pyyhkäisi pihan yli. Tuulenpuuska taivutteli heinänkorsia ja repi oksista irti pari valkoista kukkaa. Anatoli kyyristyi vaistomaisesti, kanat lopettivat kotkottamisen.
Aitan hirret rasahtivat. Siri laskeutui katonharjalle kuin raekuuro.
Anatolin hermosto jähmettyi ja pääkoppa tyhjeni ajatuksista. Hän kykeni ainoastaan tuijottamaan katolla seisovaa kruunupäistä hahmoa.
Lampaat tapittivat paimenensa tavoin.
Vuonan kysyvä pukahdus rikkoi kehon kohmeen ja sai Anatolin tuntemaan itsensä typeräksi suolapatsaaksi.
”Seurasitko sinä minua?” hän kysyi kädet lanteilla.
Siri käänteli kaulaansa.
”Taisit seurata. Toivottavasti et tullut hakemaan toista paistia. Näit mitä tein sille sudelle, joka kävi laumani kimppuun. Sen ruho roikkuu tuolla tuvan takana puunoksasta. Minä ammun vasaman höyhenpeitteesi läpi niin että viuhahtaa, jos raatelet elikoitani.”
Anatoli hieroi kengänkärjellään maata, mutristeli huuliaan ja varjosti kädellä kasvojaan. Varautuneisuus suli antaen tietä uteliaisuudelle.
”No, meinaatkos istua siinä katolla koko päivän?”
Pihan elikot olivat hiljaa, asemissaan, ratkaisua odottaen. Ruohotupot roikkuivat lampaiden suupielistä.
Mykkä siri kuljetti katsettaan kuin olisi etsinyt jotakin.
Anatoli kohautti hartioitaan. ”No en minä osaa alkaa sinua häätääkään. Toivottavasti sinusta ei ole harmia. Mutta pysy vaan siellä ylhäällä, niin pidetään rauha maassa. Olen kyllä kuullut sinusta monenlaisia juttuja. Mutta niinhän se isäkin aina sanoi: jutut on juttuja, tosielämä on asia erikseen.”
Lampaat kerääntyivät niityn nurkkaan ja tuijottelivat vakavina. Anatoli rapsutteli niitä ja kertoi kaiken olevan hyvin. Ne ottivat rapsutukset ilomielin vastaan, mutta eivät millään tahtoneet uskoa Anatolin vakuutteluja. Onneksi ne eivät tienneet miten siri oli kiskonut taivaalle yhden niiden lajitovereistaan.
Kanat olivat sopeutuvaisempia. Aluksi suuren petolinnun hahmo oli saanut ne kangistumaan, mutta hoksattuaan etteivät ne joutuneetkaan saaliiksi, ne pian taas tepastelivat tärkeinä ympäriinsä, kaivelivat esiin matoja ja muita.
Sirin hahmo heitti pitkän varjon pihan poikki, mutta Anatoli jatkoi töitään tavalliseen tapaan ja ryhtyi keritsemään lampaitaan. Niiden villatakit olivat päässeet venähtämään jo turhan pitkäliepeisiksi. Asiaintila kalvoi sisintä. Liian pitkät keritsemisvälit aiheuttivat haavaumia ja ihottumaa. Tapansa mukaan elikot määkivät ja vastustelivat saksia, vaikka Anatolilla oli hyvät aikeet ja varmat otteet.
Tunnit vierivät ja lammas toisensa jälkeen menetti turkkinsa.
Siri pysyi sijoillaan, tarkkaili talon tapoja.
Anatoli kysäisi linnun nimeä, ja saadessaan vastaukseksi vain päänkallistelua ja kuulostelua, hän päätti ristiä kruunupään Siriksi. Se oli hyvä nimi, eikä Sirikään näyttänyt tykkäävän siitä huonoa. Kun vieraalla oli nimi, hänelle oli luontevampaa puhua.
Häkellyttävää miten paljon sanottavaa yhtäkkiä olikin. Joskus hän lisäsi lauseidensa perään ”mutta ethän sinä varmaan ymmärrä minua” ja jatkoi pajatustaan.
”Vanhempani ostivat tämän tilan ollessaan nuoria. Raatoivat niska limassa, ja lopulta maa antoi heille hyvän elannon. Olen ainut lapsi, joten tästä tuli myös minun paikkani. Ja myöhemmin minun ja Ksenian. Hän oli vaimoni.” Anatoli katsoi alaviistoon. ”Nyt olen ollut pidemmän aikaa yksin täällä ja kaikki on niin paljon raskaampaa. Arki on riisuttu paljaaksi. Välillä tuntuu, että joku muu ansaitsisi maani. Korpeaa myöntää, mutta naapuritilan Pugonenkin olisi varmasti uutterampi isäntä kuin minä.”
Kerityt lampaat nostelivat päitään ja nuuhkivat ilmaa tyytyväisinä. Kesäturkissa oli kevyempi hengittää.
”Isäni oli perin uskonnollinen mies. Hän ravasi igumeeni Kristoforoksen luona ja kyseli neuvoja joka ikiseen asiaan. Kyseli, onko tämä asia syntiä, onko tuo asia syntiä, mitä Raamattu sanoo siitä, tuosta ja tästä. Rukoili varmasti enemmän kuin luostarin munkit yhteensä. Äitini virkkoi lempeästi, että kohta varmaan kysyt igumeenilta onko soveliasta laittaa leipätaikina kohoamaan sunnuntaina. En ymmärrä miksi isä oli niin huolissaan. Hänhän oli mitä hyveellisin mies, jollain tapaa viisaskin ihminen, jonka olisi pitänyt luottaa omaan harkintaansa, omiin ajatuksiinsa. Tuntuu, että hänen aivonsa litistyivät Raamatun kansien väliin, eikä hän koskaan saanut rauhaa ajatuksiltaan. Äitiä ei paljon kirkon ja Kristoforoksen viisaudet kiinnostaneet. Hän viihtyi omissa oloissaan, puursi aina jonkin työn kimpussa. Ei paljon turhia puhellut.”
*
Aurinko painui puiden taakse, tuulenpuuska pyyhkäisi tuvan yli ja Siri nousi lentoon.
”Tule huomennakin käymään!” Anatoli huusi perään. Siri vilkaisi siipensä yli ja näytti vinkkaavan silmää.
Ehkei se ollutkaan silmänisku, kenties se oli ollut vain varjon vilahdus, mutta joka tapauksessa Anatoli odotti seuraavaa päivää niin paljon, ettei saanut oikein nukutuksi. Hän kääntelehti sängyssään, huokaili ja päivitteli, pohti kruunupään paikkaa luomakunnassa, muisteli välillä Sirin katsetta ja siipiä, rukoili varmuuden vuoksi yön pimeimpinä tunteina, mietti mitä hänen lampaalleen oli mahtanut käydä, oli kuulevinaan katolta kynsien rapinaa ja höyhenien huminaa, pyöritteli päätään, tuuli se vain oli.
*
Ja Siri tuli, aamupäivällä hänen varjonsa liukui niityn yli ja laskeutui aitan katolle.
Kanat säikähtivät siipien ujellusta ja pitivät taukoa kotkotuksestaan, kunnes taas hoksasivat olevansa elossa.
Lampaatkin vihdoin rentoutuivat nähtyään Anatolin juttelevan Sirille jo toista päivää. Ne uskalsivat hajaantua niitylle ja jatkaa laiduntamista. Lampaat olivat vanhoillisia. Niistä oli mukavaa, että Anatoli jälleen jutusteli töidensä lomassa; pässien ja uuhien mielestä puheensorina kuului maatilan äänimaailmaan.
Siri seuraili pihapiirin elämää ja Anatolia, joka oli kantanut ulos pöydän ja työkalunsa. Hän vuoli pientä veistosta. Lastut irtosivat helpommin kuin aikoihin. Siri oli täydellinen malli – hän ei juuri liikkunut. Anatoli pyöritteli ja mittaili puupalikkaa, jykersi puukollaan ja samalla höpötteli hiljaiselle vieraalleen lähes taukoamatta jotakin.
”Jotenkin luulen, että kirkon väki tekee asioista tahallaan liian monimutkaisia. Meille kun on annettu tämä elämä, joten on hullua ajatella, että Luoja olisi tehnyt kaikesta niin vaikeaa, että tarvitaan hyllyittäin opuksia ja laumoittain vakavailmeisiä uskonmiehiä pähkäilemään asioita ja opastamaan rahvasta. Vuosi vuodelta tuntuu, että elämä on loppujen lopuksi aika yksinkertainen juttu. Ja miksei olisi? Miksi kukaan tekisi asioista tarpeettoman hankalia? Minä katson eläimiäni – eiväthän ne tiedä evankeliumeista ja testamenteista hölkäsen pöläystä – mutta siinä nuo vaan elelee, päivästä toiseen. Ja eivät koskaan tee mitään luonnotonta, eivät ikinä. En jaksa uskoa, että ihminen on niin erilainen. Samasta mustasta mullasta meidät kaikki on muovattu.” Anatoli kohotti katseensa Siriin. ”Samasta mullasta, sinutkin.”
Siri tarkkaili metsän reunaa. Anatolikin tähysti hetken, mutta ei nähnyt muuta kuin koivuja ja vesakkoa.
Käki kukkui kaukaisella oksalla.
Hän jatkoi veistelyään, lastuja tipahteli maahan tasaisena virtana. Sirin huomio siirtyi metsästä takaisin Anatoliin ja sitten villiintyneeseen kasvimaahan. Jokin eteni lehtien suojassa. Muutaman hetken kuulosteltuaan Siri tiputtautui katonharjalta liitoon ja iski kynnet sirppeinä heinikkoon.
”Mitäs sinä nyt oikein?” Anatoli ihmetteli.
Siri esitteli mustavalkeaa käärmettä, joka roikkui kynsissä puhkottuna letkuna. Hän hymyili ensi kertaa, hymyili ja hehkui niin että hampaat näkyivät. Valkea ja kesy hammasrivistö, Anatoli pisti merkille, ja unohti hetkeksi kaiken muun ennen kuin kommentoi: ”Kyyn nappasit. Hyvä. Niitä luikertelee tänne aina silloin tällöin. Käärmeitä on vaikea nähdä pöpeliköstä. Jurskauttavat nilkasta, jos vahingossa päälle astuu. Ja sitten pitäisi pyytää Kristoforokselta vastamyrkkyä. Ei helvetissä.”
Anatoli kävi noutamassa aitasta viikatteen, teroitti sen ja alkoi niittää. Viikatteen käytössä tärkeintä oli hyvä rytmi. Se oli joka kerta aluksi hukassa, mutta löytyisi aikanaan. Kesäinen kirpeys leijaili lampaiden sieraimiin. Niiden leuat jauhoivat kuumeista tahtia.
Ehkä Sirikin piti tuoksusta, sillä hän ei noussut takaisin orrelleen, vaan jäi maankamaralle pitämään niittomiehelle seuraa. Sen vaappuminen muistutti taaperon tai juopon tunnustelevia askelia.
”Igumeeni sanoo, että kaikilla olennoilla on paikkansa luomakunnassa. Sitä minä mietin viime yönä, kun en saanut unta, että mikä mahtaa olla sinun paikka. Kristoforos on sitä mieltä, että sinä olet Saatanan lähettämä piru. Mutta jos se olisi totta, eikö minun pitäisi pelätä sinua? Enpä usko, että pirut ovat tuollaisia kuin sinä.” Anatolia huvitti. ”Se vanha ukko on kuulopuheiden ja muinaisten tarinoiden varassa ja on silti tietävinään kaiken. Mutta minullapa on vieraanani ilmielävä siri!”
Lintu kuljeskeli sinne tänne, tutki katseellaan rakennuksia ja työkaluja, tuli välillä lähelle Anatolia ja seuraili tämän tekemisiä.
”Aluksi luulin, että sinä olet enkeli. Sinulla kun on siivet ja kruunu ja näin. Mutta sitten varastit minulta lampaan.” Anatoli vilkaisi vierastaan. ”Niin et sinä ehkä ole Jumalan sanansaattaja. Ja kun ethän sinä edes puhu, niin sekin on sanansaattajalle aika huono ominaisuus. Ei paljon viesti välity. Mutta toisaalta, en jotenkin saa sitä ensivaikutelmaa poiskaan päästäni. Ehkä Raamatun tarinat enkeleistä eivät ole aivan täydellisiä? Tai sitten teitä on olemassa montaa eri sorttia. Mistä sitä tietää? Onhan kaikkia muitakin eläimiä aina monia erilaisia, on variksia ja sitten on lokkeja, esimerkiksi. Tai sitten sinä olet vain todella harvinainen lintu. Mahdollisesti jostain kaukomailta, jonka kuivuus on ajanut etsimään ruokaa uusilta seuduilta. Ties vaikka taas tähyäisit lampaitani, mokoma.”
Ilta-aurinko jaksoi paahtaa, mutta viikate liikkui kevyin vedoin. Hiljalleen yhä suurempi osa pihamaasta sai pitkästä aikaa kylpeä valossa. Heinänkorret lakosivat polkujenkin päälle ja päivän päätteeksi koko maatilkku oli tasaisen viherpeitteen alla.
Anatoli nosti kaivosta viileää vettä ja valeli päätä ja kaulaansa. Hän joi monta kupillista ja tarjosi Sirillekin, koska arveli höyhenpuvun olevan kesäkelillä tukala. Vesi ei kelvannut. Anatoli hätisteli kärpäsiä kimpustaan ja pohti, oliko koskaan mahtanut nähdä yhdenkään linnun juovan. Ei tullut äkkiseltään mieleen. Ehkä joskus, samalla kun ne peseytyivät lätäköissä.
”Onkohan se totta, että sinä lauloit Kuhasalon luostarissa niin kauan, että vanhat munkit unohtivat kaiken ja nääntyivät kuoliaaksi? Toisaalta miksi kukaan keksisi kertoa sellaista tarinaa, jos se ei pitäisi paikkaansa?”
Anatoli raapi leukaansa ja pyöritteli vesikuppia kädessään. ”Sehän pakotti luostarin uudistumaan ja kehittymään. Pidemmän päälle siitä kai oli hyötyä koko seudulle. Kuten metsäpalosta, joka tuhoaa pystyyn kuolleet puunrungot.”
Mäntyjen reunustamalta pihatieltä kantautui hevosen hirnahdus.
Anatoli pudotti kuppinsa ja ryntäsi Sirin luokse. ”Joku tulee! Sinun pitää mennä kiireesti piiloon.”
Hän viittilöi Siriä luokseen. ”Tänne näin, äkkiä äkkiä. Tänne tuvan taakse.”
Siri huojui Anatolin perässä.
Tuvan takana oli suuri koivu. Suden ruho roikkui pää alaspäin, takajaloistaan ripustettuna. Köysi naristen se keinui oksasta kuin tuulettumaan ripustettu vanha takki.
”Pysy siinä. Kuulitko? Hyvä. Minä lähetän vieraan nopeasti pois.”
Anatoli kiiruhti tulijaa vastaan.
Kauppias Rahikka ilmestyi hevosineen pihaan. Hänen kasvonsa punoittivat.
”Iltaa taloon!” hän tervehti.
”Iltaa, iltaa. Mikäs sinut tänne tuo?”
”Olin ohikulkumatkalla ja ajattelin poiketa kysymään olisiko sinulla mitään myytävää.”
”Eipä nyt ole mitään. Ei ole tullut veisteltyä”, Anatoli sanoi.
”Niinkö?” Rahikka katsoi tuvan edessä lojuvia työkaluja ja lastukasoja.
Anatoli vilkaisi työmaataan ja irvisti vaistomaisesti. ”Niin joo tuo, omaksi ilokseni olen vuoleskellut jotain. Koriste-esinettä tai semmoista. Se ei ole vielä valmis.”
”Harmi juttu. Sinun käsityöt menee aina niin hyvin kaupaksi.” Rahikka alkoi kaivella laukkuaan.
Takapihalta kuului repivä rasahdus. Kuin paksu oksa olisi katkennut.
Anatoli katsoi nopeasti taakseen, mutta ei nähnyt mitään. Kädet alkoivat täristä niin, että ne oli pakko puristaa nyrkkiin ja tunkea housun taskuihin. Rahikka ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän ääneen huomiota.
”Kyllähän sinulle huikka paloviina aina maistuu? On minulla mukana ylimääräinenkin pullo, jos haluat ostaa.”
”Kiitos vaan, mutta en minä. Ei kiitos.” Anatoli sanoi.
”Mikäs nyt on, kun ei miehelle ryyppy kelpaa?” Rahikka siristeli silmiään.
”Ei nyt vaan maistu. Kun ei se… tuota… Se tuo meidän igumeeni sanoi, että viinanjuonti on syntiä. Niin ajattelin, että on viisainta totella.”
Rahikka seisoi pää kenossa. Puna kasvoilla näytti voimistuvan. Hän sitoi laukkunsa nyörit. ”Niinkö sanoi? No sitten kai se on paras pitää korkki kiinni.”
”Niin, semmoista se on luostarin väen kanssa. Mutta kiitos kuitenkin. Ja hyvää illanjatkoa”, Anatoli toivotti.
Rahikka heilautti kättään ja jatkoi matkaansa, katosi viimein mutkan taakse.
Anatoli meni puolijuoksulla takaisin Sirin luokse.
Oksa, josta susi oli roikkunut, oli poikki.
Käpälät pilkistivät heinikosta. Siri seisoi ruhon päällä ja kaapi sitä kynsillään. Noukki jänteitä ja nahan repaleita suuhunsa, järsi niitä, huomasi Anatolin, nielaisi, kohautti pörröisiä hartioitaan ja virnisti. Hänen suupielensä olivat punaiset. Verivana valui pitkin leukaa.
Anatoli risti kätensä puuskaan ja huokaisi. ”Sinulla on tuossa leuassa. Verta. Äh, ei mitään, samapa tuo.”
*
Omenapuiden kukkien tuoksu voimistui ilta-auringon osuessa niihin. Antonovka roikotti oksiaan väsyneenä. Anatoli tutkaili mielitiettyään, kuljetti kämmentään runkoa pitkin ja hiveli lehtiä etusormen ja peukalon välissä. Ei nupun nuppua. Tilanne alkoi jo näyttää huolestuttavalta; puu ei välttämättä eläisi edes kesän yli.
”Olen kuullut kerrottavan, että laulusi saa unohtamaan kaiken. Unohtamaan elämän. Siri, voisitkohan sinä laulaa minulle? En haluaisi muistaa mitään.” Anatoli levitti kätensä. ”Tai ajatella mitään. Puhelen ja kävelen, syön ja juon, mutta oikeasti olen ontto, surun suolistama. Ksenia kuoli kolme vuotta sitten. En saa hänen muistoaan pois päästäni. Ksenia on pinttynyt sieluuni ja nyt sieluni ei enää viihdy ruumiissani. Se pyrkii vaimonsa luo.”
Anatoli nojasi Antonovkaan, kallisti päänsä runkoa vasten.
”Kristoforos sanoo, että sellainen ihminen on autuas, joka suorittaa tehtäväänsä. Kai se oli sitten minun tehtäväni, elämä Ksenian kanssa. Nyt se on karannut. En pysty kuulemaan lauluasi, koska se on tarkoitettu vain onnellisten ihmisten korville. Sellaisten, joilla on paikkansa tässä maailmassa.”
Anatoli hieroi etusormella ohimoaan, otsa rypistyi kynnökselle. ”Sehän tarkoittaa, että kuullakseni laulusi minun täytyy ensin löytää onni ja tarkoitus. Mutta jos olisin onnellinen, niin miksi minä enää sitten haluaisi kuulla veisuasi? Miksi yksikään tyytyväinen ihminen haluaisi unohtaa yhtään mitään? Eihän tässä koko tilanteessa ole järjen hiventä!”
Pilvi heitti varjon tienoon ylle ja synkensi Anatolin ilmeen. ”Miksi sinä piinaat kuolevaisia? Viet onnellisilta heidän muistonsa, mutta jätät synkkämieliset riuhtomaan surunsa keskelle. Eikö tuo ole hirvittävän julmaa? Kidutat meitä poloisia!”
Anatoli hankasi taas ohimoaan ja katseli ympärilleen, tarkkaili eläimiään, tuulenvirettä omenapuiden latvustossa, pihatiellä kiiltäviä pikkukiviä ja Säämäjärven yläpuolella kelluvia pilviä.
”Piinaat eläviä, mutta luomakunnassa ei pitäisi olla mitään turhaa. Jokaisella on tehtävänsä, jonka Luoja on asettanut. Ehkä minä en vain vielä ymmärrä tehtävääsi. Ja kun sinä se et paljon sanaista arkkuasi halua avata, niin melkoiseksi arvuutteluksihan tämä menee.” Anatoli nappasi viikatteensa. ”En tiedä, kenties kaikkea ei olekaan aina pakko ymmärtää.” Hän jatkoi niittämistä.
Kun varjot alkoivat pidentyä, Anatoli suuntasi tupaan ja pysähtyi vielä portaille ihastelemaan työnsä tuloksia. Pihamaa näytti niin paljon sivistyneemmältä. Hän ei ollut aikaisemmin tajunnutkaan miten paljon pöpelikkö ja sen sisässä risteilevät tallustelemisradat olivat lannistaneet mieltä.
Sirikin vielä raappaili liiterin lähellä, nosteli leukaansa ja vangitsi kruununsa sakaroihin päivän viimeisiä ruusukultaisia säteitä.
Näkymässä oli jotakin pyhää. Ajatuksen rohkaisemana Anatoli avasi ulko-ovensa ja viittoi vierasta käymään sisään. Lintu otti kutsun vastaan, haparoi portailla ja välittömästi sisään astuessaan kopsautti kruununsa kattohirteen. Päähine keikahti vinoon.
”Saanko ottaa tuon sinulta?”, Anatoli kysyi ja ojensi kätensä. ”Täällä on vähän matalaa ja sinä olet aika pitkänsorttinen.”
Siri kumartui hitaasti ja antoi kruununsa pois.
”Minä laitan tämän tähän pöydälle. Oh-hoh, kylläpäs painaa kuin synti”, Anatoli sanoi ja katui heti puheitaan. Punoitus levisi poskille. ”Käy vaan istumaan. Otatko teetä? Nokkosista tulee tähän aikaan vuodesta melko hyvää. Laitan joskus sekaan hyppysellisen kamomillaa. Ne sopivat yhteen. Sen pitäisi myös parantaa unta mutta en tiedä siitä.”
Siri kapusi penkille ja istahti kuin orrelle. Käyhän se noinkin, Anatoli tuumi, ja tarjoili höyryävää teetä, jutusteli niitä näitä. Siitä olikin pitkä aika, kun viimeksi oli käynyt oikeita vieraita. Yli kolme vuotta. Lauseet ehtyivät ja oli vaikea keksiä sanottavaa. Ehkä voisi istua vain hetken ajan hiljaa, Siri tuskin pistäisi puhumattomuutta pahakseen. Kahdestaan hiljaisuuskaan ei ollut oikeastaan hiljaisuutta.
Hiiri rapisteli uunin takana leivänmuruja etsien. Siri kääntyi myötäänsä kuuntelemaan jyrsijän vipellystä.
Iltahämärä syveni pimeydeksi.
Anatolin ilme kirkastui, kun hän sytytti ikoninurkan tuohuksen. Hän nappasi Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kuvan ja esitteli ikonia vieraalleen, luetteli lukuisia ihmetöitä ja kertoi, kuinka Aleksanterille ilmestyneet kolme enkeliä olivat käskeneet tätä perustamaan erakkoluostarin. Lisäksi Anatoli kuvaili, miten Aleksanterin maatumaton ruumis löydettiin hautapaikalta keväällä 1641. Hiirulaisen piipitys kiinnosti Siriä enemmän kuin kertomukset Karjalan valistajasta. Anatoli ei tiennyt mitä ajatella, mutta jätti Pyhittäjän kuitenkin pöydälle nojaamaan vasten kruunua. Siitä tuli kaunis asetelma.
Pimeys tai kamomilla sai Anatolin haukottelemaan. Hän hiveli parransänkeään. ”Mitäs jos jäisit yöksi? Ei tarvitsisi pimeälle taivaalle nousta.”
Siri ei virkkanut mitään. Anatoli päätti luottaa esimerkin voimaan. Hän riisuutui, puki ylleen yökaavun ja painoi päähänsä unimyssyn. Siri seurasi esitystä kaulaansa kallistellen ja poikkeuksellisen paljon päätään nykien.
Anatoli pujahti peiton alle. Oli jo vähän koleaa ja tyhjä sänky nyt tuntui aina viileältä.
Hiiri jaksoi rapistella muuten hiljaisessa tuvassa. Siri nökötti veistoksena penkillä, kruunu ja ikoni hehkuivat himmeinä lyhtyinä pöydällä. Anatolin sormet tuntuivat vitivalkoisilta.
”Kuule, haluaisitko tulla tänne viereen nukkumaan? Kylmänä yönä kannattaa jakaa vuode.” Anatoli kutsui Siriä luokseen. ”Tänne vaan, kyllä tämä kovan penkin yösijana voittaa. Vaikka voihan tuo olla sinulle luonnollinen tapa koisia. Mutta tänne vaan.”
Siivekäs laskeutui alas orreltaan ja kynnet lattiaa viiltäen asteli sängyn luo. Anatoli huomasi vieressään olevan mytyn.
”Odotas vähän, minä otan nämä tästä tieltä. Vanhoja ryysyjä jäänyt lojumaan.” Anatoli tunki vaateparren sängyn alle. ”No niin, nyt on tilaa.”
Vuode narahti Sirin painosta ja Anatoli joutui pakkautumaan seinää vasten.
”Vähän on ahdasta mutta kyllä sopu sijaa antaa. Tiedätkö, kun jostain sirosta naisesta voidaan sanoa, että se on linnunluinen? Niin sinä et ole kyllä yhtään linnunluinen. Mutta eipä tuo haittaa, hyvinhän me tähän mahdutaan.”
Siri levitti siipensä Anatolin päälle peitoksi. Sen alla oli lämmin. Hyöhenet kutittivat nenänpäätä. Siri tuoksui erikoiselta, mausteilta ja savulta. Siitä tuli mieleen jotakin, mutta muisto pysytteli häiritsevästi upoksissa, juuri ja juuri pinnan alla.
Mikä kumma, niin tuttu tuoksu lapsuudesta. Mausteista savua. Yhtäkkiä kaikki hulahti mieleen kuin kumoon kellahtaneesta vasusta. Rakot pikkuvarpaissa, kylmä pohjoistuuli, ihmisten outo kieli ja vanhuksen ahavoituneet, tyytyväisyyttä säteilevät kasvot. Pikkupojan retki isoäidin kanssa Vienankaupunkiin. Se oli ollut Anatolin ensimmäinen matka kotikylän ulkopuolelle. Kaupungin kirkossa oli poltettu niin voimakkaita suitsukkeita, että niiden pihkainen tuoksu oli jämähtänyt hiuksiin päiväkausiksi. Anatoli oli inttänyt, että Pyhä Henki oli koskettanut hänen tukkaansa. Mummo oli kuitannut asian toteamalla älä höpötä.
Siri liikahti lähemmäs ja painoi lyhyen mutta hellän suudelman otsalle. Hyvän yön suukko. Hänen huulensa olivat jääkylmät. Anatoli hämmentyi niin pahasti, ettei osannut kuin kuiskata kiitos.
Siri vaipui uneen. Hänen hengityksensä rahisi levollisesti, höyhenpeite kohosi ja laski.
Anatoli valvoi vielä, raapi nenänpäätään ja tunnusteli otsaansa, johon viileät huulet olivat jättäneet muiston itsestään. Kylmyys valui kohti kulmakarvoja ja siitä alas takaraivolle. Väristykset kulkivat ylös alas kun suudelma kosketti selkärankaa ja suli saavuttaessaan lukemattomat hermoradat. Lihakset rentoutuivat, hengitys tasaantui ja mieli hiljentyi. Syvässä pimeydessä ei ollut unia.
*
Anatoli heräsi pihalta kantautuvaan hälinään. Oli jo valoisaa. Hän työnsi unisen Sirin siiven pois päältään ja kirosi vetäessään vaatteita niskaansa.
”Pysy tässä, ymmärrätkö, älä liiku.” Siri haukotteli ja käänsi kylkeä. Anatoli nappasi seinää vasten lepäilevän keihään. ”Ä l ä l i i k u”, hän vannotti vielä ennen kuin pujahti ovesta.
Ulkona vastassa oli Kristoforos ja kourallinen miehiä. Kaikki tuttuja naamoja kylältä. Ja naapuritilan isäntä Pugonen, niinpä tietysti. Hän roikotti piilukirvestä ja mulkoili.
”Anatoli!” Kristoforos kohotti kädet sivuilleen. ”Miksi tulet vieraita vastaan aseen kanssa?”
”Eihän sitä koskaan tiedä mikä rosvojoukko tai susilauma pihalle on eksynyt.”
”Eipä niin, eipä niin. Yhteisellä asialla tässä ollaan. Oikeamielisellä asialla. Kuule, kylällä puhellaan paljon siivekkäästä paholaisesta ja haluaisin kuulla mitä sinä tiedät asiasta.”
”Tiedän sen mitä sinulle olen jo kertonut. Kannattaa etsiä Suojärven suunnalta, siellä minä sen näin metsällä ollessa.”
”Minä olen täällä sen takia, koska Herra Pugonen tuli eilen luokseni ja kertoi nähneensä sirin lentäneen tänne. Me haluamme vain elää rauhassa. Aivan kuten sinäkin.”
Anatoli nosti hartioitaan. ”Turhaan tulitte, ei täällä ole muita kuin minä ja elikot.”
”Kahteen otteeseen se lintu suhas ees taas miun talon yli. Eilen mie seurasin sitä tänne ja kattelin tuolta mettän rajasta. Se istu tuossa noin katonharjalla”, Pugonen heristi asettaan. ”Ja sie juttelit sille, ihan muina miehinä.”
”Älä puhu pehmeitä. Ja pistä tuo kirves pois. Oletko ihan hullu kun tulet pihaan aseen kanssa?” Anatoli puristi keihästään. ”Kristoforos, tässä on nyt käynyt niin, että Pugonen havittelee maitani ja se on keksinyt tällaisen tarinan. Yrittää savustaa minut ulos tontiltani keinolla millä hyvänsä. Kaikkihan sen tietää.”
”Kyllä sie oot yks lurjus”, Pugonen sanoi ja sylkäisi Anatolin jalkojen juureen.
”No niin, no niin, herrat herrat, pysytäänpäs rauhallisina. Selvitetään asia, juurta jaksain.” Kristoforos katsoi tiukasti Pugosta. ”Mutta sovinnollisin mielin.”
”Lähtekää kaikki tiehenne”, Anatoli sanoi keihääseen nojaten. ”Pääsee Pugonenkin jatkamaan hirsien veistoa.”
Kristoforos astui lähemmäs. ”Ei me nyt ihan vielä lähdetä. Siri on liikkunut seudulla ja tämä asia on pakko selvittää. Ymmärrät varmastikin. Sopiiko että tarkistetaan tupa ja rakennukset? Jos vain et ole huomannut, että se on piilossa jossain. Sehän olisi mahdollista.” Kristoforos katsoi kyläläisiä ympärillään: ”Aivan mahdollista, eikö niin? Hiipinyt yöllä sisään, kun talonomistaja on nukkunut.”
Anatolin sisintä korvensi. ”Te ette tarkasta yhtään mitään. Nämä on minun tilukset ja täällä te ette kyllä ala määräilemään ja vetoamaan perättömiin syytöksiin. Joku roti nyt sentään! Pelmahdatte jumalauta tänne ja alatte vaatia älyt–”
Tuvan saranat narahtivat ja Sirin kalpeat kasvot kurkistivat oven raosta.
Jeesuskristus! yksi miehistä parkaisi ja pinkaisi saman tien käpälämäkeen.
Igumeeni Kristoforos ei ehtinyt tehdä edes ristinmerkkiä, kun Anatoli oli jo kopauttanut häntä keihään lappeella ohimolle. Vanhus tipahti polvilleen.
Pugonen lähti pyrkimään kohti Anatolia. Keihäs pisti häntä reiteen ja mies kaatui huutaen kyljelleen. Anatoli heilutti asetta puolelta toiselle ja karjui.
”Äp-äp-äpp! Hus! Tiehenne siitä! Kuulitteko!”
Joukko pysyi loitolla. Miehet nostivat Pugosen jaloilleen. Hän irvisteli ja painoi vuotavaa kinttuansa.
Kristoforos kampesi itsensä pystyyn. ”Mikä sinua riivaa!” hän huusi päätään pidellen. Isku oli enemmänkin loukannut kuin satuttanut.
”Pidä ukko turpas kiinni”, Anatoli vastasi.
”Paholaisen palvelija! Sinua tullaan rankaisemaan, voit luottaa siihen”, Kristoforos ulisi.
”Niin niin, alkakaa laputtaa.”
Pugonen raahusti pois Kristoforokseen nojaten. Muut seurasivat perässä ja noituivat.
Anatoli huusi heidän jälkeensä: ”Ensi kerralla tulkaa isommalla porukalla! Ottakaa vaikka koko pitäjän ukot völjyyn!”
Siri tuli kumartuen ulos ovesta. Hän oli laittanut kruunun takaisin päähänsä.
”Sinun täytyy lähteä ennen kuin he palaavat. Lennä pois, mahdollisimman kauas.”
Siri levitti siipensä ja halasi Anatolia, joka oli vielä hieman hengästynyt.
”Minusta ei tarvitse huolehtia. Eivät he mitään tee, eivät uskalla. Puhuvat vaan. Samapa tuo, muutenkin kyllästynyt asumaan täällä. Helvetin kyläpahanen.”
Siri katsoi tiiviisti. Silmät hehkuivat taivaansinisinä. Hän raotti suutaan ja hammasrivistö pilkisti esiin huulten välistä. Anatoli huokaisi syvään ja tunsi pienen perhosen lentelevän vatsassaan. Merkillinen aistimus. Hän oli jo lähes tyystin unohtanut, että keho pystyi kertomaan muustakin kuin nälästä, kivusta ja väsymyksestä.
Mieleen ilmaantui muistikuva vuosien takaa. Oli pyryttänyt monta päivää. Ksenia oli palaamassa kotiin, halki pihamaalle kertyneiden lumivallien. Hän uppuroi nietosten keskellä, kävellä ahkeroi tasaista tahtia eteenpäin ja vajosi välillä vyötäröään myöten. Posket punaisina omenoina, utelias ilme otsallaan – hänen silmänsä kantoivat uutisia.
Ääni, jolla ei ollut väriä eikä muotoa, hukutti kaiken. Kuulosti kuin horisontin takana olisi alkanut virtaamaan valtava kohiseva koski. Pauhu tunkeutui korvista sisään ja tärisytti kehoa.
Anatoli väreili ja aaltoili Sirin matalan laulun keinussa.
Pitsimäistä usvaa nousi esiin maasta. Se vahvistui ja peitti alleen. Anatoli oli yksin keskellä niittyä, jähmettyneenä, valkeuden ympäröimänä. Tuijotti sumuun, jonka kohina ei loppunut. Valkeus kapaloi hänet, tyynnytti sydämen ja puhdisti muistot, ajan ja paikan.
Iltapäivällä Siri havaitsi pihatietä lähestyvän joukon äänet, puheensorinan, kantamusten kilinän ja kalinan. He olivat lähellä, parin mutkan takana.
Hän voimisti virttään, lauloi keuhkojensa pohjasta ja levitti unohduksen huntunsa miesten yli. Joukko pysähtyi niille sijoilleen ja jäi kuuntelemaan tyhjin silmin, tyhjin mielin. Pelko ja viha kaikkosivat hyppysistä. Kyläläisten kantamat kirveet ja jouset, torvet ja kattilat putoilivat sikin sokin hiekkatielle.
Kanat ja lampaat hiljentyivät. Maan povessa kastemadot tunsivat tärisevänsä ja lopettivat luikertelemisen. Muutamia lintuja tupsahteli alas taivaalta. Ne jäivät makaamaan nokat ammollaan. Poutapilvi torkkui pois yksinäisyyttään.
Aurinko kulki kulkuaan, mutta Anatolin niitylle säteet eivät tunkeutuneet. Hän oli täynnä ja kumiseva, kuuro ja kavahtanut, janoinen ja sammutettu.
Jalat kantoivat iltaan saakka. Hän romahti ruohonkorsien päälle ja jäi lasittunein silmin kuuntelemaan.
Kaikki luomakunnan jäsenet väsyivät, jokainen omalla vuorollaan.
Siri lauloi yön yli, päivän halki ja pimenevälle taivaalle. Lopetti veisaamisen vasta kun Anatolin silmät sulkeutuivat ja suu avautui.
Kohina laantui ja äänet palasivat maailmaan. Jotkut eläimet havahtuivat ja pakenivat metsän siimekseen ja pesäkoloihinsa, mutta monet jäivät Anatolin tavoin makaamaan. Kyläläiset pötköttivät tiellä yhtenä siistinä jonona. Kanat eivät enää tärkeilleet ja lampaat täplittivät niittyä kuin homepilkut.
Siri tutkaili Anatolia, kunnes kietoi kyntensä nilkkojen ympärille ja harppasi saaliineen lentoon.
*
Pimeys kohisi ja huojui.
Anatoli heräsi kummalliseen jytinään ohimoillaan. Päätä pakotti niin, että tuntui kuin kallo halkeaisi. Tuuli vihmoi ja suhisi korvissa, keinutti koko kehoa. Oli hämärää. Hän erotti alapuolellaan järven vaahtoharjaiset aaltorivistöt ja rannalla pieniä tuijuja, kylän talojen ikkunoita.
Anatoli roikkui ylösalaisin, kädet retkottivat kuin antautuneella.
Sirin siivet lepattivat purjeena tuulessa.
Savupirttien haju nipisteli nenässä ja pian tornin liekkimäinen siluetti pisti esiin. Tutusta muodosta ei voinut erehtyä. Jeissolan luostarikirkko. Surun sulka kutitteli Anatolin sydäntä.
Siri suuntasi ylemmäs ja torni pieneni, jäi taakse ja katosi aamuhämärään. Metsäinen tienoo kumpuili mättäinä.
Ilma kävi viileäksi. Anatoli tunsi kohoavansa ja kohoavansa, paleli yhä enemmän. Hämärä liukui tuhkanharmaaksi ja muuttui kosteaksi hengittää. Vesihöyry täytti keuhkot viherminttuisena ja sai kehon tärisemään hallitsemattomasti.
Siri puhkaisi pilvilautan ja paljasti auringonnousun, jonka ruso reunusti horisonttia. Yön valot kimaltelivat vielä sinimustalla taivaalla. Kuunsirppi roikkui kuin samettiverhoon kiinnitetty koriste.
Anatoli teki matkaansa autuaana. Yksikään ajatus ei enää vilahtanut hänen mielensä sielunkannella.
Alapuolella harsot aaltoilivat, kieppuvat hitaina pyörteinä ja hentoina vuoristoina. Hymynkare jähmettyi huulille. Päättäväisin siiveniskuin Siri nousi yhä korkeammalle, ohi utuisten muodostelmien ja sammaleisten muistikuvien, suuntasi kohti kaareutuvaa holvikattoa, kunnes hänen kruununsa helähti tähtien sakaroihin.
Klaus Ollikainen on joensuulainen filosofian maisteri, joka inspiroituu kansanuskosta, romantiikasta ja 1800-luvun kummitusjutuista. Kirjoittaessaan hän usein yhdistää yliluonnollisia elementtejä historialliseen ainekseen.
Varjorikko 