Jaakko Poikonen
Tuona yönä planeetan kaksi kiertolaista ohittivat toisensa lähietäisyydeltä. Ruosteenpunainen kuu ja sen kalpeampi sisar löivät tähtitaivaalla kättä ja hetkeksi niiden eriväriset hohteet olivat yhtä. Pronssinkarvainen valo läikähti yössä ja tuikki koko keisarikuntaan. Tavalliselle kansalle kuiden kohtaaminen oli myönteinen ennusmerkki, keisaripalatsin tähtitieteilijöille taas helpohko laskutoimitus, joka sopi aiemmin todettuun aikasarjaan.
Kenties oppimaton kansa osui oikeaan, sillä samaisena pronssikuun yönä keisaripalatsin ankkatarhassa tapahtui elämän pieni ihme. Ankkatarhan pyhistä ankoista pyhin muni kuusi munaa. Vain kuusi eikä seitsemää, sillä seitsemännen pesään lisäsi eräs palatsin palvelijoista, keisarillisesta käskystä toki ja niin varoen, ettei munimisesta uuvahtanut emo tapahtunutta huomannut.
Ankkaemo hautoi muniaan — viikon, toisen, kolmannen ja neljännenkin se hautoi. Se oli keisarille tarhan monista ankoista rakkain, sillä sen hän oli saanut lahjaksi keisarinnalta. Eikä keisarinnaa ollut enää.
*
Yksi toisensa jälkeen kuusi munaa kuoriutuivat. Pieninä ja piipittävinä untuvikot hakivat suojaa emonsa siipien alta, mutta seitsemäs muna ei ottanut kuoriutuakseen. Se oli kummallisen värinen ja ankanmunaa suurempi. Toisten poikasten viettäessä ensimmäisiä päiviään se kyhjötti mykkänä emon alla.
Pyhän ankan poikaset olivat pyhiä emonsa lailla ja ankkatarhassa niitä vaalittiin. Ne saivat parasta rehua syödäkseen ja herkkupaloina raastettua omenaa. Ja ne ehtivät kovasti kasvaa ennen kuin seitsemäs muna vihdoin särähti rikki.
Epäluuloisesti vikisten pikkuankat ottivat tulokkaan vastaan. Ne eivät kaivanneet seitsemättä seurakseen herkkupaloja jakamaan. Kuusi oli ankkojen mielestä kunnollinen luku, yksi siihen lisää jäisi parittomaksi. Etenkin kun tuo seitsemäs ei ollut ulkoisesti niiden mieleen.
Muut pikkuankat olivat jo syntyessään sonnustautuneet keltaiseen höyhenpukuun, mutta seitsemäs poikanen kuoriutui maailmaan kaljuna ja tunkkaisen ruskeana. Emollekin se toi mieleen ennemmin puutarhan perällä asustelevan myyrän kuin keisarillisen ja ylvään ankanpoikasen. Silti emo ei ruvennut hylkimään itse hautomaansa, pyhimpänä ankkana se oli liian hyvätapainen sellaiseen.
Niinpä oudon näköinen poikanen sai jäädä poikueeseen. Herkkuja se sai palatsin palvelijoilta jopa muita ankkoja enemmän. Sitä hemmoteltiin ja syötettiin, sillä olihan se jäänyt muusta poikueesta jälkeen myöhemmin kuoriutuessaan. Sekös harmitti seitsemännen ankan sisaria ja veljiä.
”Mokoma kalju lepakko!” poikasista suurisuisin vaakkui, vaikka se ei ollut koskaan lepakkoa nähnytkään. Muut nyökyttelivät vieressä tomerina nokkiaan. Ne kaikki halusivat antaa kunnon höykytyksen rumalle veljelleen. Siitä päivästä alkaen nokkaisut löysivät maalinsa aina kun emon silmä vältti.
*
Ankat varttuivat ja uusi poikanen varttui myös, mutta höyheniä se ei onnistunut kasvattamaan. Viluisena ja nahkaisia siipiään räpistellen se haki usein suojaa emonsa alta ja taas sisarukset ilkkuivat sitä kaljuksi rääpäleeksi. Sellaisena se itseäänkin piti.
Ankkatarhan lammella poikaset oppivat kalastamaan. Seitsemäskin niistä oppi, vaikka sukeltamisen taidossa se jäi sisaruksistaan jälkeen. Höyhenpeittoa vailla kellumisesta ei tullut mitään, vaan se räpisteli puoliupoksissa ja pitkä pyrstö viuhtoen eteenpäin kuin mikäkin laiskanpulskea karppi.
Sen sijaan lentoharjoituksissa se huomasi olevansa muita vikkelämpi. Tosin iloita ei siitäkään voinut, sillä jokainen onnistuminen tiesi uusia kateellisia nokkaisuja kaljuun nahkaan.
”Sun henki haisee!” yksi siskoista sähähti yhtenä päivänä seitsemännelle poikaselle. Eikä sen emokaan tällä kertaa asettunut puolustamaan kuopustaan. Suoraan sanottuna sitäkin etoi poikasen suusta toisinaan leyhähtelevä rikinkatkuinen löyhkä. Emoa hävetti, että se oli mennyt hautomaan keisarin ankkatarhaan tuollaisen rumiluksen. Pahimmassa tapauksessa oma asema pyhimpänä ankkana olisi mennyttä moisesta kömmähdyksestä.
Kesä kääntyi syksyksi ja ankanpoikaset alkoivat olla täysikasvuisia. Paitsi tuo onneton seitsemäs poikanen, joka oli pelkkä epäsuhtainen rykelmä nahkaa, siipiä ja pyrstöä. Selkään oli vieläpä kasvanut jono kyttyröitä, mikä innosti sisaruksia keksimään uusia pilkkanimiä veljelleen. Ankkaa kalju poikasparka muistutti yhä vähemmän.
”Ei sinusta taida tulla pystyvää koirasta ankkatarhan sukua jatkamaan”, emo motkotti huonona hetkenään seitsemännelleen ja käänsi murheissaan päänsä. Se oli menettänyt toivonsa kuopuksensa kohdalla.
Alakuloisena seitsemäs poikanen nokki lammen rantamutaa, vaikka ei sen nokkakaan ollut siinä työssä kummoinen. Madot eivät tarttuneet kiinni eikä sammakoiden pyydystäminenkään oikein luonnistunut. Parempi oli kai tyytyä palatsin palvelijoiden armonpaloihin.
*
Sitten koitti päivä, jolloin seitsemättä poikasta tultiin hakemaan. Muuan palvelijoista nappasi nahkarukkaset kädessä siitä tukevan otteen ja työnsi pajukoriin. Kohta mies iski korin kannen kiinni ja poikanen jäi yksin vankina hämärään.
Korin ulkopuolella veljet ja sisaret kaakattivat riemuissaan: ”Nyt tuli kaljupäälle loppu!” — ”Niskat nurin rumilukselta!” Vain emoankka painoi päänsä rintaan ja suri onnetonta lastaan.
Palvelija nosti korin maasta ja lähti liikkeelle. Poikasta pelotti kauheasti, mutta vahvemmalleen se ei voinut mitään. Se käpertyi keräksi korin pohjalle ja mukautui kohtaloonsa.
Niin kuljettiin pitkälle. Ankkojen kaakatus etääntyi eikä puiden oksien tuttua huminaa enää kuulunut. Koria kantava mies pysähtyi. Oltiin jossain vieraassa ja oudolta tuoksuvassa paikassa. Toivottavasti ei palatsin koiratarhassa, jonka nälkäisillä hurtilla isommat ankat pelottelivat pienempiään.
”Onko tullut aika?” seitsemäs poikanen kuuli ihmisnaisen sanovan korin ulkopuolella.
”Kyllä, keisarin nimeen”, tuttu miespuolinen palvelija vastasi ja laski korin käsistään.
Poikanen nieleksi pelkoa kurkustaan ja yritti kuulostella, haukkuivatko hurtat lähistöllä. Siinä samassa korin kansi raottui auki.
Palvelija nosti rukkasillaan poikasen korista. Poikanen oli liian kauhuissaan edes ajatellakseen miehen nokkaisemista ja pakoyritystä. Se huomasi olevansa keisaripalatsin sisällä ihmisten huoneessa, jonka huonekalut ja koriste-esineet välkkyivät silmissä.
”Onpa se kaunis!” nainen huokaisi eikä poikanen osannut arvata, mitä esineistä hän tarkoitti.
”Maailman kaunein pikku lohikäärme”, palvelija vastasi ja laski poikasen naisen eteen ihasteltavaksi.
Seitsemäs poikanen oli pyörällä päästään. Hädissään se levitti nahkaiset siipensä ja hönkäisi tukalan tunteen kurkustaan. Ilmoille pöllähti pieni rikinkatkuinen lieska. Se sai naisen huokaisemaan vielä ihastuneemmin.
*
Juhlaillallinen oli katettu palatsin suurimpaan saliin. Keisarikunnan aateliset ja korkeimmat virkamiehet pulisivat hyväntuulisina keskenään. Taustalla soitti orkesteri ja koristeet hehkuivat menneen kesän kirkkaimpia värejä. Oli syyspäivän tasaus, viimeinen hetki riehakkuuteen ja riemuun ennen talvisen aherruksen käynnistymistä. Tänään jokaisella oli lupa pitää hauskaa.
Keisari seurasi muiden ilonpitoa paikaltaan pöydän päästä. Harkiten hän kohotteli maljaansa ja lausui silloin tällöin ystävällisen sanan pöytäseuralaisilleen. Etupäässä hän kuitenkin katseli lohikäärmettään, sitä joka oli perinteen mukaisesti annettu pyhimmän ankan haudottavaksi.
Pikku lohikäärme oli päässyt kunniapaikalle keisarin viereen. Sen suomut säihkyivät, pyrstö kiertyi sulavalle kaarelle ja siivetkin olivat sievillä laskoksilla. Lohikäärmeestä oli ihanan turhamaista nauttia omasta kauneudestaan ja esitellä sitä muille.
Korkealta jakkaralta, samettityynyn päältä, lohikäärme tarkkaili juhlavieraita ja ilahdutti heitä tuprauttamalla silloin tällöin kidastaan savupilven tai pari lieskaa. Siinä se oli kehittynyt jo varsin taitavaksi. Enimmäkseen pikku lohikäärmeen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä mitään, sillä se oli keisarin silmäterä ja vapaa kaikista velvollisuuksista.
”Kohta saadaan ruokaa, ystäväiseni”, keisari puheli lohikäärmeelleen ja rapsutti sen selkärustoa hellästi. Jos lohikäärme olisi ollut kissa, se olisi varmaan ruvennut kehräämään.
Pian tarjoilijat saapuivatkin. Pöytään tuotiin monenlaista lisuketta, kastiketta ja naposteltavaa. Lopulta kupujen peittämillä tarjottimilla saliin kannettiin pääruoka. Koska vieraita oli paljon, oli tarjottimiakin kuusi ja niillä kuusi hyvänkokoista paistia.
”Illalliseksi on ankkaa, pyhimmästä pesueesta”, keisari kertoi vierailleen, jotka taputtivat innoissaan. Syyspäiväntasausta ei olisi voinut ylevämmin juhlistaa kuin keisarillisen ankkatarhan ankoilla.
Lohikäärmeenkin kidassa herahti nälkäinen sylki, kun keisari leikkasi omin käsin ensimmäisen palan lemmikilleen. Paisti oli joku veljistä ja siskoista, mutta lohikäärmettä se ei häirinnyt. Nautiskellen se iski hampaansa lihaan, sillä olihan se loppujen lopuksi lohikäärme eikä ankka.
Jaakko Poikonen on keski-ikäistyvä kirjoittamisen harrastaja, jota kiinnostaa erityisesti fantasiateema. Kirjoittaminen on hänelle tapa rentoutua keskellä arjen kiireitä.
Varjorikko 