Sammal

Tuula Aikioniemi

Se on kuin metsä kaukaa katsottuna, polveilevia kukkuloita ja loivia laaksoja peittävä latvusten matto. Jotain, mitä kotka näkee taivaalla liitäessään ja mitä ihminen näkee harvoin. Ehkä juuri siksi sen katseleminen onkin niin vangitsevaa. On helppo kuvitella olevansa korkealla ylhäällä, kaukana kaikesta. 

Ajattelen, kuinka luonto toistaa itseään eri mittakaavoissa. Kuinka se luo pieniä maailmoja suurten maailmojen sisään, ja niiden sisään vielä pienempiä. Niin pieniä, ettei niitä voi paljaalla silmällä nähdä, että ne jäävät kosketuksenkin tuolle puolen. Ja kuinka jokainen eliö kuitenkin on jumissa omassa maailmassaan, omassa mittakaavassaan.

Painan lastan kärjen pystysuoran ikkunankarmin ja sen pintaan uhkarohkeasti asettuneen pienen metsän väliin. Työnnän. Kuiva sammal kuoriutuu puun pinnasta helposti. Se tipahtelee jalkoihini kevyinä, murenevina laattoina.

Kun olen saanut terassin pariovien karmit kaavittua puhtaiksi, astun taaksepäin katsomaan lopputulosta.

Se ei ole hyvä. Sammal on ehtinyt työntyä syvälle puun syiden lomaan, tummentaa kosteudellaan sen pinnan pehmeäksi ja mullanväriseksi. Takanani metsä humisee rytmikkäästi tuulessa. Äänen voisi tulkita huvittuneeksi myhäilyksi.

Katselen kuistia, sitten mökin kivijalkaa ja pintalaudoituksen alaosaa. Jäkälän, sienten ja sammalen massa on vallannut kaiken, aivan kuin olisi tullut ottamaan takaisin sen, minkä katsoo itselleen kuuluvaksi.

*

Hautajaiset järjestettiin Suomessa. Etelässä, missä sukuhauta sijaitsee.

Muistotilaisuudessa kuuntelin sukulaisiani puolella korvalla. Kädessäni oli lasi, josta siemailin lähinnä vain jotain tehdäkseni. Saako hautajaisissa olla tylsistynyt? Pitäisi surra. Mutta olin kai surrut jo niin, ettei minussa ollut enempää jäljellä. Tosin eri hautajaisissa, ja jo monta vuotta sitten.

He puhuivat isoisän mökistä. Annoin lauseiden lipua ohitseni, kunnes äkillinen ajatus kumpusi mieleeni, ehkä enemmän selkärangasta kuin aivoista. Ehkä olin hiukan humaltunut, sillä ajatus tuntui heti hyvältä, tärkeältä toteuttaa.

– Minä voin mennä, sanoin. 

Päät kääntyivät.

– Mitä? äiti ähkäisi. Hänen silmänsä levisivät.

– Minä voin mennä selvittämään sen mökin, sanoin kuuluvalla äänellä. Astuin askeleen lähemmäs, työnnyin heidän piiriinsä. Tätien, setien ja serkkujen huomio keskittyi minuun.

– Sinäkö? äiti huudahti. Hänen kasvoillaan sekoittuivat epävarma huvittuneisuus ja puhdas kauhu. – Sinäkö lähtisit sinne… keskelle ei mitään? Metsään! Jollekin homeiselle mökille?

– Minä, julistin.

– Sinä, joka olet niin kaupunkilainen kuin olla voi?!

Tunsin silmieni kapenevan.

– Niin.

– No et mene!

– Miten niin en mene? kysyin. Itsepäisyys tihkui mieleeni kuin kankaan läpi puristuva hunaja. Äiti osasi olla kova, mutta niin osasin minäkin. Olin kai perinyt sen häneltä.

– Lassi voi mennä, äiti sanoi ja heilautti kättään kuin pyyhkäistäkseen minut sivuun. – Ethän sinä nyt voi. Sinä et omista edes kumppareita!

– Miten niin Lassi voi mennä, mutta minä en? tivasin. Lassi oli perhetuttu, ei edes sukua. – Ihan kun minä en osaisi mitään!

Tiesin kuulostavani kiukuttelevalta teiniltä, mutten jaksanut edes hävetä. Äiti katsoi minua ihmeissään.

– Älä nyt Inja, hän yritti paikkailla sovittelevammalla äänellä. – Sinä osaat vaikka mitä, mutta ei sinun ihan oikeasti kannata lähteä sinne. Tällaisen asian takia!

En sanonut siihen mitään. Poistuin keskustelusta. Otin puhelimeni esiin, vaikka sitä varmasti pidettiinkin epäkunnioittavana hautajaisissa, ja avasin karttasovelluksen. Voisin ottaa maasturin. Olisi silläkin bensasyöpöllä kerrankin jotain kunnollista käyttöä. Hetken sovelluksen tuntiarviota tuijotettuani kaivoin esiin autojuna-aikataulut. Kallista, mutta mitä sitten? Saattaisin jopa säästää bensarahoissa, jos tuuppaisin maasturin junaan.

*

Käärin hihani kyynärpäiden yläpuolelle. Vedän työhanskat käteen ja kumarrun matalan ovenkarmin ali.

Kellari on täynnä tavaroita. Pölyn peittämiä, ajan nakertamia vanhan miehen tavaroita. Ja aina vain nuoremman, kun kaivaudun niiden läpi syvemmälle viileään tilaan. Retkireppu, katkennut suksi, varmasti jo antiikiksi luokiteltava suomalaisen kauppaketjun muovikassi täynnä kalastustarvikkeita. Auton osia, pyörän osia, jonkin minulle tunnistamattoman mekaanisen vempeleen osia. Kivääri ja kiipeilyköysiä – loputtomasti ruosteen pureskelemiin nauloihin ripustettuja, haalean pastillinsävyisiksi kalvenneita, sitkeytensä menettäneitä kiipeilyköysiä.

Kellari on sekalainen kokoelma isoisän elämään kuuluneita tavaroita pakattuina pehmeäkulmaisiin pahvilaatikoihin. Niiden teippaukset ovat unohtaneet tehtävänsä jo aikoja sitten ja lepäävät pahvin pinnalla tarttumattomina ja kuivina kuin syksyn paperinohuiksi kauhtuneet lehdet.

Siirtelen ja kannan. Järjestän, pyyhin hikeä otsaltani ja yskin kellarinhajuista pölyä keuhkoistani, kunnes on pakko pysähtyä. Istun laatikon päälle ja lepuutan käsiä sylissäni.

Silloin silmiini osuu kuva, joka on työnnetty ikivanhan kattoparrun yhä vahvan niskan ja katon rapistuneen laastin väliin. Ravistelen hanskan kädestäni ja vedän kuvan irti.

Siinä on isoisä, nuorena ja komeana, juuri sellaisena kuin hänet esitetään urheiluhistoriaa käsittelevissä tietokirjoissa. Hänen vieressään seisoo nainen, jota en ole ennen nähnyt.

Isoisä oli pitkä mies, mutta niin on nainenkin. Hän on vaaleahiuksinen ja itsevarman suoraryhtinen. Hän katsoo ylivalottuneesta valokuvasta niin kirkkaan läpitunkevasti, että niskaani pitkin kulkee väristys ja minut valtaa äkillinen halu kääntää katseeni. Se on niin hölmöä, etten salli itseni tehdä niin. Miksi katsoisin pois? Sehän on pelkkä kuva! Vain vuosien käyräksi kovertamaa ohutta pahvia ja valoherkkää pinnoitetta, johon kemikaalit ovat sitoneet haalistuneen palan kaukaista menneisyyttä.

Katson kuvan naista uhmakkaasti suoraan silmiin. Kun olen tuijottanut häntä hetken, minusta alkaa näyttää, kuin hänen suupielissään olisi sittenkin aavistus hymyä, katseen terävyyden takana vivahdus jotain lempeämpää. 

Inarji.

Niin kuvan alareunassa lukee.

Minä ja Inarji.

*

– Inja? äidin ääni kysyy. – Kuuluuko? Missä oikein olet, kun tämä linja rätisee näin?

– Norjassa, napautan.

Vastaukseni vetää langan toisen pään niin hiljaiseksi, etten ole varma, onko äiti mykistynyt vai yhteys katkennut kokonaan. Hetken ajan kuvittelen hänet puhumassa kiivaasti siellä kaukana, kuulumattomissa. Kohta kuitenkin kuulen hänen vetävän henkeä. 

– Etkä! Miten sinä olet sinne ehtinyt?

– Tulin yöjunalla maasturin kanssa ja ajoin loppumatkan. Lähdin toissapäivänä.

Astelen puhelin korvalla pihan korkeaan päätyyn. Sinne on rakennettu pieni, nyt jo notkahtanut terassilava. Puhelun taustarahina loppuu. 

– Etkä! äidin äänessä on hätää.

– Kyllä, sanon omahyväisen tyytyväisenä. Nojaan kaiteeseen, joka antaa periksi kyynärpääni alla ja jää vinoon. Suoristaudun. – Ostin matkalla kumpparitkin, virnistän.

Äiti ei kuulosta huvittuneelta.

– Tule heti pois sieltä, hän sanoo. Paino tiukasti sanalla heti, kuin käskisi koiraa pois jyrkänteen reunalta tai uppiniskaista lasta autotieltä. Kuin hetkeäkään ei olisi hukattavana. – Tule pois sieltä, Inja!

Lähden astelemaan kohti mökkiä.

– Sinun ei ole hyvä olla siellä, ei varsinkaan yksin, äiti jatkaa. – Siitä asti, kun Aislak kuoli, olet ollut…

Siirrän puhelimen kauemmas korvastani. Äidin sanat hukkuvat rahinaan, vetäytyivät kauas, juuri niin kauas kuin todellisuudessakin ovat. Sinne ne kuuluvatkin.

*

Siitä asti, kun Aislak kuoli, olen ollut – mitä? Masentunut? Etäinen? Erilainen?

Varmasti.

Jotain tapahtui minulle, kun Aislak kuoli. Jotain lohkesi sisälläni suuriksi, teräväsärmäisiksi paloiksi. Se osa minua, joka oli aina ollut vakaa ja varma.

Aislakin ei olisi pitänyt kuolla. Ei ikinä.

Kun tapasin hänet, tuntui kuin olisin löytänyt jotain, mitä minusta oli aina puuttunut. Hän astui täyttämään sen tilan, joka oli ollut tyhjyyttä ja tiedostamatonta kaipausta. Tuntui, kuin olisin hänet tavattuani herännyt kevyestä horroksesta.

Aislak sanoi samaa. Että oli kuin hän olisi minun kanssani viimein voinut hengittää koko keuhkoillaan. Hän oli kasvanut sijoituskodeissa, ja nuo kokemukset olivat jättäneet häneen ulkopuolisuuden tunteen, joka ei koskaan poistunut. Ei ennen kuin hän tapasi minut.

Me olimme kaksi täydellisesti yhteen sopivaa palasta. Mutta toisin kuin loogisesti voisi päätellä, kun kahdesta otettiin pois yksi, jäikin jäljelle yhden sijaan puolikas. Ja sellaista kaikesta oli tullut. Puolikasta.

Ehkä isoisän kuolema muistuttaa minua Aislakin kuolemasta. Ehkä minusta tuntuu, kuin kaikki ympärilläni kuolisivat. Isä. Aislak. Isoisä. Toisaalta tuntuu, kuin en tuntisi enää mitään kunnolla. Vain puolikkaita tunteita.

Yleisen käsityksen mukaan traumasta toipuminen vaatii puhumista. Täytyy avautua, minulle sanottiin. Puhua asiat halki. Mutta minä en halua, että enää mitään halkeaa.

Yritin kuitenkin. Kävin terapiassa.

Kävin kävin.

Kaksi kertaa, kolmekin, jos lasketaan se, kun lähdin viidentoista minuutin jälkeen. Oloni oli siinä vaiheessa niin äärettömän lattea, että aivokäyräni olisi takuulla näkynyt monitoreissa suorana viivana. Kolmiulotteisessa mallinnoksessa se olisi ollut tasainen, eloton lakeus. Siellä ei ollut enää mitään, mitä sanat olisivat voineet eheyttää.

*

Isoisää en ole nähnyt sitten varhaisen lapsuuden, joten minulla ei ole hänestä mitään omia muistoja. Isäni kuoleman jälkeen äiti ei pitänyt häneen yhteyttä. Kai syynä oli välimatka, tai se, ettei meillä ollut sen kummempaa sidettä häneen. Etäännyimme.

Tiedän hänestä toki jotain. Kaikkihan tietävät hänen urheilusaavutuksistaan, legendaarisista huippujen valloituksistaan. Nyt tutustun häneen sen maallisen omaisuuden kautta, jonka hän on jälkeensä jättänyt. Nyt, kun on liian myöhäistä.

Minulle on mysteeri, miksi hän jätti mökin meille. Ehkä hän oli tehnyt testamentin aikoja sitten ja unohtanut koko asian. Ei paikkaa kukaan muukaan olisi halunnut, näin syrjäistä ja ränsistynyttä. Ehkä hän toivoi, että se jäisi lahoamaan omaan rauhaansa.

Kävelen seinän levyisen kirjahyllyn viertä, sivuutan urheilulehtien vuosikerrat, vuorikiipeilykirjat, kodin tietokirjat ja kymmenet norjankieliset kirjat aiheista, jotka jäävät ulottumattomiini kielimuurin taakse. Kuljetan sormeani hyllyn reunaa pitkin, jäljennän kirjanselkämysten kaarten kumpuilevaa linjaa ohueen pölykerrokseen. Sormeni kääntyy seuraamaan kirjanselkää ylöspäin, kun kohdalle osuu suomenkielinen sana: Sammalet. 

Vedän kirjan hyllystä ja avaan sen. Katselen vihreävoittoista sisältöä ja annan latinankielisten nimien lipua silmieni ohi kirjain kerrallaan. Peruutan nojatuolin eteen ja istahdan siihen. En tiennytkään, että sammalia on olemassa niin monta eri lajia.

*

Aislak oli kotoisin pohjoisesta Norjasta, mutta hänen adoptioperheensä muutti Suomeen hänen ollessaan teini-ikäinen. Hän halusi aina palata. Emme kuitenkaan koskaan lähteneet. Aina tuli jotain, jokin muu suunnitelma – lentolippuja eksoottisempiin lomakohteisiin äidin työpaikan kautta, sukulaisten häitä, murtunut jalka.

Mutta nyt olen täällä.

Nyt, kun on liian myöhäistä.

Kun ajoin rajan yli, maisema muuttui äkisti ja väkivaltaisesti. Sydämelleni kävi jotain samankaltaista. Kun raukeina kumpuilevat tunturit muuttuivat taivaita raateleviksi lumihuipuiksi, hengitykseni oli salpautua. Vuorten lamaannuttava jylhyys sai raajani tuntumaan heikoilta ja kaasujalan hellittämään polkimelta. Ajoin pysähdyspaikalle, nousin autosta ja otin maiseman vastaan kuin päälleni kaatuvan siirtolohkareen.

Aivan kuin olisin ollut liian kauan poissa, vaikka en ollut koskaan täällä ollutkaan. Ellen sitten joskus vauvana.

Ajattelin Aislakia. Hän oli kotoisin näistä maisemista, näiden laaksojen syvistä syleistä, korkeuksista alas putoavien jyrkkien rinteiden notkoista. Mitä olisimme sanoneet toisillemme, jos olisimme tulleet tänne yhdessä? Ehkä kätemme olisivat etsiytyneet yhteen, kun sanat olisivat loppuneet.

Myöhäistä.

Tuntuu kuin olisin pudonnut ajan tuolle puolen. Kaiketi se kulkee yhä myös minun kohdallani, mutta se ei vie minua minnekään. Maailma vyöryy ohitseni, vain minä olen pysähtynyt tähän outoon välitilaan elämän ja ei-elämän häilyvällä akselilla.

Isoisän paikassa on jotain rauhoittavaa. Se sopii siihen, miltä minusta tuntuu. Ei tarvitse seurata sivusta, kuinka muiden elämät kulkevat eteenpäin kiskot kalisten. Ei tarvitse nyökkäillä ja tietoisesti järjestää kasvoilleen hymyä, kun he kertovat suunnitelmistaan. Ei tarvitse ihmetellä heidän kykyään suunnitella tulevaisuutta, haluta asioita ja toimia määrätietoisesti niitä saavuttaakseen.

Täällä ei ole ketään, johon verrata itseään.

On vain mökki, ja vuoret.

Ihmistä suurempi luonto ympärilläni.

*

Ensimmäistä kertaa vuosiin, varmasti ensimmäistä kertaa sitten lapsuuteni, kävelen metsään. Kapeiden, harmaantuneiden kelokuusten yhteen niputtuneiden kylkiluiden oksamajojen lomaan, poluttoman, kumpuilevan mättäikön yli.

On kuuma. Aurinko paahtaa lippalakin suojaamaa päätäni. Metsä tihenee. Ympärilleni ilmestyy yhä enemmän eläviä kuusia sekä harteikkaita, jääräpäisen näköisiä matalia mäntyjä. Kuljen niiden tummanvihreissä varjoissa, kunnes saavun aukean laitaan. 

Siellä odottaa suon tuoksu, auringonpaiste pörheillä mättäillä. Pienten suonsilmäkkeiden tummat vilkaisut pehmeänvihreiden sammalhaiventen lomasta, kuin pitkien ripsien alta luodut kiinnostuneet silmäykset.

Astun suolle.

Sammal kuroutuu saappaanvarren ympärille, joustaa jalan alla kaksikymmentä, kolmekymmentä senttiä. Sen uumenissa vesi ottaa kiinni kumisaappaasta, puristaa vuorikankaan jalkaterää vasten ja painaa varren littaan imien sen tiukasti sisäänsä. Otan toisen askeleen. Silloin suo päästää ensimmäisen saappaan irti maiskahtaen. Voiko suo maistaa kumisaappaan?

Ajatus on niin tyhmä, että naurahdan. Vedän lippiksen alemmas otsalleni. Se on isoisän lippis, jonka otin eteisen naulasta. Sen kangas on ajan pehmeäksi kauhduttama ja kantaa kuiduissaan vuosikausien hyttysmyrkyn ja otsahien patinoitunutta hajua. Kiskon lipan silmien tasalle estääkseni aurinkoa häikäisemästä.  

Osun syvään kohtaan ja suo joustaa allani vinoon. Horjahdus vie käteni sammaleeseen, upottaa syvälle sen karheuteen. Siitä tulee mieleen sekä pehmeäharjaksinen juuriharja että upottava patja. Mutta siihen ei kannata upota, sillä sen sisällä odottaa suoveden kosteus. Joskin tässä helteessä ajatus melkein houkuttaa.

Kuljen pidemmälle.

Ohutta heinää, suopursua. Kankeita, mättäitä myötäileviä vaivaiskoivuja käyrien käärmeoksien väljänä neuloksena.

Sammalta.

Oranssia, ruosteenpunaista, ruskeaa, kirkkaanpunaista, tummaa vihreää ja niin vaaleaa vihreää, että se käy melkein neonväristä. Kaikki se omien lakiensa mukaan järjestäytyneenä asetelmana, joka sattumanvaraisuudestaan huolimatta näyttää ihmeen harkitulta. Jokainen pyöreäreunainen sammallautta on kasvanut juuri siihen, mihin aurinko, vesi ja kasvualusta ovat sille olemassaolon mahdollisuudet ystävällisesti tarjoilleet. Se ottaa tilan käyttöönsä täydellisen samettireunaisina portaina, hapsottavina palleromuodostelmina. Suon vihreänä turkkina, josta ojentautuu pikkuruisten siemenkotien hiuksenohuita tuntokarvoja.

Sammalella ei ole lehtivartta, vaan eräänlainen keho. Sitä kutsutaan sekovarreksi. Sammalen lehdet kasvavat spiraalimuodossa ilman lehtiruotoja ja läpäisevät vettä joka kohdasta. Siksi ne läpäisevät niin tehokkaasti myös valoa, ja näyttävät auringossa suorastaan loistavan.

Tämän kaiken olen oppinut isoisän sammalkirjasta.

Faktat vain eivät kerro koko totuutta. Ne eivät pysty välittämään kauneutta, eivät sykähdyttävää ihmeen kokemusta.

*

Seison mökin pihalla ja katson tiellä kulkevaa miestä. Hän on ensimmäinen ihminen, jonka olen täällä nähnyt.

Tie on hiekkatie, kapea väylä, jota metsä suostuu vastahakoisesti väistämään. Aivan kuin sietäisi rasittavaa sukulaista, jonka kanssa on pakko olla tekemisissä. Mies näkee maasturin ruohottuneella ajotiellä, huomaa sitten minut ja nostaa kättään. Hän kävelee pihaan kuin vanha tuttu.

– Sinä taidat olla suomalainen! hän huhuilee yllättävän puhtaalla englannilla. Hän on yhtä leveää hymyä ja naurunryppyistä silmäkulmaa lippiksen lipan rispaantuneen kaaren alla. – Sukulaistyttö, vai mitä?

Myönnän olevani. Hän tulee lähemmäs ja vakavoituu. Pitkien talvien ja paahtavan auringon rankaisemat sänkiset kasvot valahtavat pitkiksi, kun hän esittää pahoittelunsa isoisäni kuoleman johdosta. Kiitän. Hän esittäytyy. Gunbjorn. Lähin naapuri. Hän asuu vuonossa kuuden kilometrin päässä. Kun pääsemme tavanomaisen small talkin ohi, putoaa keskustelu hiljaisuudeksi, jonka aikana katselemme mökkiä ja sen takana kohoavaa metsää.

– Tunsitko isoisäni hyvin? kysyn hetken päästä.

Hän vastaa, että melko hyvin, naapureita kun olivat olleet. Juttelemme isoisästä ja hänen kiipeilysaavutuksistaan. Sitten yleisesti vuorikiipeilystä, josta en tiedä juuri mitään. Jossain vaiheessa tulen kutsuneeksi hänet sisään. Laitan kahvin tippumaan.

Keitin täyttää mökin ropinalla, pulputuksella ja hitaasti ilmoille hiipivällä kahvin tuoksulla. Gunbjorn tutkii mökkiä kiinnostuneena. Ehkä hän onkin siellä ensimmäistä kertaa. Ehkä he eivät olleet isoisäni kanssa vierailuväleissä. Hän pysähtyy jääkaapin eteen ja katsoo siihen kiinnittämääni kuvaa.

– Tunsitko hänetkin? kysyn heti. – Kuvan naisen? 

Hän nyökkää hitaasti, irrottamatta katsettaan kuvasta. Tuijottaakohan kuva häntäkin silmiin? Sitten hän puisteleekin päätään.

– Inarjin? En oikeastaan.

– Ai.

– Sinulla on melkein sama nimi, hän huomauttaa.

– Tiedän.

– Häntä sanottiin… mikähän se olisi… metsän… hän mutisee mietteliäästi ja pyörittää rannettaan hakien sanaa. – Metsänoidaksi. 

Se yllättää.

– Minkä takia?

– No… näissä metsissä liikkuu asioita.

Kulmani kohoavat.

– Minkälaisia asioita?

Gunbjorn näyttää äkkiä vaivautuneelta, siltä kuin olisi puhunut ohi suunsa. Hän huiskauttaa kättään.

– Ihmiset nyt puhuvat kaikenlaista, hän kuittaa, vaeltelee terassin ovien luo ja vaihtaa sujuvasti puheenaihetta. Hän osoittaa karmeissa kasvavaa ohutta sammalkerrosta. – Tämä sammal. Oletko yrittänyt raapia sitä pois?

– Olen.

– Sitkeää tavaraa.

– Todella sitkeää, hymähdän.

Parissa päivässä sammal on palannut tilkitsemään ikkunoiden välejä entistä innokkaammin kasvavalla kerroksella. Aivan kuin poistoyritykset olisivat saaneet sen vain heräämään uudelleen eloon.

En saa Gunbjornista enempää tietoa irti.

*

Illalla selailen taas sammalkirjaa. Olen nukahtamaisillani nojatuolin tutuksi käyneeseen syleilyyn. Himmeä lukuvalo imeytyy kirjan sivuihin ja sanat imeytyvät minuun. Pian ne virtaavat mielikuvitukseeni kuin itseni ohitse, pienin mustin askelin, kirjain kerrallaan. En enää tiedä, luenko vai näenkö unta.

On kuin katselisin omin silmin aikaan, jolloin maailmaan ei ole vielä kehittynyt elämää, kun kaikki on vasta tulta ja kiveä, vettä ja suolaa. Jokin herää henkiin aaltojen keinuttamissa rantavesissä. Se on pieni ja vihreä, enemmän sävy vedessä kuin kasvi. Mutta kasvi se on. Se kiipeää kivien kylkiin ja asettuu siihen. Ja siitä asti se on ollut täällä. Ollut läpi vuosituhansien, kuollen ja syntyen katkeamattomassa jatkumossa. Se on nähnyt dinosaurusten nousun ja tuhon, jääkaudet ja meteoriitit, tuntenut mannerlaattojen liikkuvan allaan. Se on kuivunut, kuihtunut olemattomiin ja noussut uudestaan sateiden ja auringon palatessa.

Se on levinnyt tuulen ja eläinten ja maailman muun liikkeen mukana, matkustanut itiöinä ja kasvanut omista murentuneista osasistaan uusiin paikkoihin. Se on kantanut selässään suurempien kasvien painon ja kiivennyt sitten niiden runkoja pitkin kohti taivaita, sukeltanut hetteikköihin ja jokiin ja sopeutunut aina sinne, minne on päätynyt. Se on vaeltanut, kunnes on jossakin muodossaan yltänyt peittämään kaikki mantereet.

Se on maapallon alkuperäinen asukas, ja siksi kaikkein vanhin ja viisain, ja löytyy jokaisen täällä asuvan eliön solumuistista vanhaksi tutuksi merkittynä. Se huokuu ikiaikaista rauhaa ja tietää enemmän kuin kukaan meistä. Se on kasveista pehmein ja herkin, ja siitä huolimatta uskomattoman vahva.

*

Sinä iltana Aislak oli rauhaton, tuohtunut jostakin. Hän ei kertonut minulle, mistä. En painostanut, sillä mikään ei ole ärsyttävämpää kuin joutua puhumaan jostakin, mille ei ole vielä sanoja. Tunsin Aislakin. Hän kertoisi sitten, kun olisi valmis.

Hän ei malttanut istua alas, pudisteli vain päätään norjaksi mutisten ja käveli edestakaisin, kunnes lopulta päätti lähteä ulos.

Hän puki lenkkivaatteet ylleen ja otti auton avaimet. Meiltä oli matkaa pururadalle, ja hän inhosi kaduilla lenkkeilyä. Halasin häntä nopeasti ovella teemuki kädessäni. Katsoin hänen trikoitaan, juoksulenkkareitaan.

– Entä jalkasi? kysyin.

– Se tuntuu ihan hyvältä jo.

– Älä sitten juokse.

– En.

Hän lähti. Nousi autoon, ajoi pois ja kuoli.

Lähti ja kuoli.

Hän otti pikkuauton. Joskus mietin, olisiko maasturin raskas runko suojannut häntä ympärillä rusentuvan maailman raa’alta kohtelulta. Hänen pehmeää, haavoittuvaa kehoaan. Miksi ihminen on niin pehmeä? Mitä järkeä on laittaa luuranko sisäpuolelle, ja koota kaikki tärkeä sen ympärille iskujen ja osumien ja lävistävien terien armoille? Vähän ihoa siihen päälle näennäiseksi suojaksi. Tositilanteessa siitä ei ole mitään hyötyä. Mikseivät kaikki kulje haarniskoissa?

Mutta kaipa haarniska olisi mennyt ruttuun samalla tavalla kuin autokin. Taipunut ja haljennut teriksi ja tikareiksi, lävistänyt, viiltänyt ja pusertanut elottomaksi.

Käyn sitä iltaa mielessäni läpi usein. Miksi olin niin välinpitämätön? Miksi annoin hänelle tilaa, kun olisi pitänyt pyytää istumaan alas ja kertomaan, mikä häntä vaivasi? Hän olisi yhä täällä. Minä olisin yhä kokonainen. 

*

Sammal ei pysähdy

Niin lukee isoisän muistivihkon reunassa. Mustekynän jälki on kulmista vahvaa ja viivojen keskeltä ohutta. Se on nopeasti kirjoitettu huomio, jotain, mikä täytyy vangita talteen mielen ulkopuolelle ennen kuin se unohtuu. Kynä on ollut luultavasti yksi niistä, jotka olen nähnyt törröttämässä keittiönpöydän lohjenneessa mukissa.

Katson omaa kättäni ja yritän kuvitella, millainen isoisän käsi oli. Hänen kätensä ovat pidelleet minua joskus vauvana, mutta silloin ne olivat paljon nuoremmat, sitkeät vuorikiipeilijän kädet, kallioiden känsäisiksi kovettamat. Erilaiset kuin ne vanhan miehen kädet, jotka olivat tarttuneet kynään ja kirjoittaneet tuon lauseen siihen kohtaan, missä vihkon sivun siniset viivat loppuvat ja niiden ja sivun reunalta tyhjyyteen putoavan jyrkänteen väliin jää parin sentin levyinen ei-kenenkään-maa.

Sammal ei pysähdy. 

Siinä on jotain uhkaavaa, ja samalla se naurattaa minua – eikö se olekin kuin jostain pienen budjetin kauhuleffasta? Ihmisen epätoivoinen taistelu mökkiä syövää, ylivoimaista luontoa vastaan. Vääjäämätöntä kohtaloa vastaan.

Painan käteni vihkon sivulle. Olenko minä seuraava sukupolvi, joka on saapunut jatkamaan tuota jo valmiiksi hävittyä taistelua?

*

Suolta löydän sammalmiehen.

Ensin sitä ei huomaa. Se on vain mättäitä mättäiden joukossa. Olen jo kävellyt sen ohi, kun jokin alkukantainen hahmotuskyvyn hälytysjärjestelmä käynnistyy ja pakottaa pääni kääntymään. Se, mikä äkkivilkaisulla näytti maassa lepäävän ihmisen muodolta, tarkentuu juurikin sellaiseksi. Sydämeni iskee lujaa. Ymmärrän kuitenkin heti, ettei välitöntä vaaraa ole.

Yksi suon hidastama, maiskahtava askel kerrallaan kävelen sen viereen.

Se on paljon suurempi kuin ihminen, ainakin puolitoista kertaa minua pidempi. Mättäiden lomaan levittäytyneet raajat ovat paksut kuin talviturkkiinsa pukeutuneen napaketun selkä.

Kyykistyn pölkkymäisen jalan viereen. Hahmon kohdalla sammal on hiukan eri väristä kuin ympäröivä suo, muhkeita rahkasammaleen kinoksia, jotka kiertyvät sen alle kuin nukkujan ympärille tarkasti taputeltu peitto.

Painan käteni sammalen pintaan. Sen kiinteys yllättää – pehmeässä höttöisyydessä piilee kätkettyä lujuutta. Ujutan sormeni yksittäisten sammalvarsien lomaan ja raotan niiden tähtipintaa. Siellä vihreys muuttuu ensin vaalean kullanruskeaksi ja sitten syvän pronssiseksi, kunnes tummenee mustanpuhuvaksi turpeeksi.

Ajattelen sammalkirjaa.

Sammalkasvin verso muuttuu alaosastaan maaksi samanaikaisesti, kun se kasvaa kärjestään. Se elää, syntyy ja kuolee saumattomassa lineaarissa, nousee omasta tuhostaan aina yhtä puhtaan toiveikkaana, ottaa voimansa kuolemastaan ja kuitenkin huokuu elämäniloa.

Sammal ei menehdy, vaikka kuivuus vetäisi sen kokoon, vaikka se lohkeilisi, menettäisi värinsä ja murenisi hitusiksi. Vettä saadessaan se havahtuu taas hereille. Kirjassa kerrotaan ikijäästä kaivetusta sammalnäytteestä, joka heräsi henkiin tuhannenviidensadan vuoden jälkeen. Tuhannenviidensadan vuoden! Aloitti alusta niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ojensi lehdykkänsä ja venytteli heräävän aamun valossa kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Sammal ei pysähdy.

Ehkä se ei olekaan uhkakuva.

Ehkä se ei olekaan pelkoa, vaan ylistys sammalelle.

*

Vasta yöllä mieleni pintaan alkaa nousta ajatuksia, jotka ovat jääneet suolla ajattelematta. Näissä metsissä liikkuu asioita. Aivoni tarjoilevat minulle vaihtoehtoisia teorioita isoisän kuolemasta, hautautumisesta sammalpeitteen alle. Mutta isoisä kuoli sairaalassa, ei suolla. Entä Inarji? Mitä hänelle tapahtui? Minun olisi pitänyt kysellä Gunbjornilta enemmän, painostaa ukkoa vähän.

Minun pitäisi painostaa.

Puuttua asioihin, eikä antaa niiden tekeytyä omaan tahtiinsa.

Palaan sammalmiehen luo. Sen värit ovat muuttuneet. Jalassa on oranssia vihreän joukossa, kirkasta kantarellinkeltaista ja tulisen auringonlaskun punaa siinä, mihin työnsin sormeni. Eiliset jalanjälkeni erottuvat yhä mättäillä sen vieressä.

Astelen sen luo ja katson sen päätä kasvonpiirteitä etsien, ehkä ilmeitäkin. Saappaat uppoavat syvälle sen kyljen viereen.

Kyykistyn ja asetan käteni sen rinnan päälle. Sammalen latvat tunnustelevat kämmentäni uteliaina. Painan. Sammal antaa syvään periksi.

Painan lisää.

Odotan osuvani johonkin – ehkä kalvenneisiin luihin, tai ehkä sieltä nousee hirviö nielaisemaan käteni. Mutta ei, vastassa on vain lisää auringon lämmittämää kosteutta. Sammal työntyy joka suunnasta kiinni ihooni, pullistuu sormien väleistä, täyttää kynsien aluset ja pitää hellästi kiinni ranteesta.

Sammalmies on vain sammalta. Erikoiseen asentoon kasvanutta sammalta, ei muuta. Vedän käteni pois. Hahmon rintaan jää syvä, tumma kuoppa, jota repeytyneen sammalen latvat palaavat yllättyneesti nytkähdellen täyttämään. Puristan vielä käsivarttakin niin, että se kuroutuu kokoon nyrkissäni ja upotan sormeni reiteen. Siellä ei ole mitään.

Nousen seisomaan. Nyt voin nukkua yöni rauhassa.

*

Gunbjorn tulee vastaan vuoren alarinteellä. Hän pysähtyy ehkä parinsadan metrin päähän ja tähyää pitkään suuntaani. Lähden häntä kohti. Hetken emmittyään hän tulee vastaan. 

Juttelemme säästä. Sitten hiljaisuus taas asettuu välillemme. Tuuli humisee puunlatvoissa, pilvet kaatuvat vuorten yli hitaana putouksena ja aurinko kaivautuu silmiin siristelystä huolimatta. Kiskon lippalakkia alemmas.

Yritän aloittaa keskustelun Inarjista, mutta Gunbjorn väistelee aihetta sulavasti kuin mättäiden ali liukuva purovesi. Saan kuulla veneilyn historiasta vuonossa, politiikasta ja siitä, mitä kautta kannattaa ajaa, jos haluaa oikoreitin Altaan vievälle tielle.

Sitten hän pyyhkii kuivia käsiään housujensa sivuihin, selvittää kurkkuaan ja alkaa tehdä lähtöä. Pysäytän hänet suoralla pyynnöllä. 

– Kerro minulle Inarjista.

Ehkä se ei ole pyyntö vaan vaatimus. Ei auta. Hänen katseensa sulkeutuu, silmien kirkkaus vetäytyy kulmien varjoihin.

– Ei ole paljoakaan kerrottavaa, hän sanoo. – En tuntenut häntä. Hänen katoamisestaankin on varmasti yli kymmenen vuotta. 

– Katoamisestaan?

Hän nyökkää, ja on pitkään hiljaa. Seisoo siinä lähtövalmiina ja empii. Sitten hän katsoo minua silmiin.

– Minun mielestäni sinun pitäisi lähteä täältä pois.

Sitä en osannut odottaa.

– Miksi?

Hänen ilmeensä on mennyt vaikeaksi.

– Täällä on ennenkin kadonnut ihmisiä. Täällä on niitä… hän vilkaisee laakson kuusia ja madaltaa ääntään kuin kuvittelisi jonkun kuuntelevan. – Asioita.

– Asioita?

– Ei mitään hyviä asioita.

Yrittääkö hän pelotella minua? Huomaan, ettei minua pelota ollenkaan.

Hän lähtee. 

– Millaisia ”ei hyviä” asioita? korotan ääneni hänen jälkeensä.

Hän huiskauttaa kättään ja pakenee.

Kulkiessani takaisin mökille ohitan sammalmiehen. Pysähdyn katsomaan.

Sen rinnasta pursuaa esiin uutta, heleänvihreää kasvustoa. Läpikuultavissa lehvissä leikkii kullansävyjä ja niiden yläpuolelle kurottuu pienenpienten kukkasten ilmaa harovia nuppuja. Käsivarren ja reiden sammal kasvaa yhtä kiihkeän innostuneena.

Sammalen pitäisi kasvaa noin sentin verran vuodessa. Ei vuorokaudessa.

Kävelen mökille.

*

Katson ulos ikkunasta, sitten sen karmia. Sammal halaa puuta muhkeina aaltoina, tarraa vaivatta pintoihin ja ojentelee kasvukärkiään ikkunan lasia pitkin kuin moniteräisiä, pehmeitä pulloharjoja.

Se on samaa sammalta kuin suurin osa sammalmiehestä. Rahkasammalta. Tosin rahkasammaltakin on yli sataa eri lajia, enkä osaa sanoa, mitä niistä tämä edustaa. Mutta sen tiedän, että imukyky ja antibioottiset ominaisuudet tekevät rahkasammalista loistavan avun märkivien haavojen hoitoon.

Ikkunan takana tummat pilvet kiertelevät taivasta kuin hyökkäykseen valmistautuvat pedot. Niitä hetken katseltuani päätän jäädä tänään sisälle.

Availen kaappeja, selvittelen sotkeutuneita kalastusvälineitä, verkkoja ja siimoja, vaikka voisin vain heittää ne pois. Etsin aarteita, valokuva-albumeita, päiväkirjoja. Päiväkirjoja löydänkin, mutta ne ovat täynnä vain treenimerkintöjä, numeroita ja päivämääriä.

Valokuvia on vähän. Isä pienenä, isoisä palkintojensa kanssa, isoisä seisomassa kuuluisien urheilijoiden kanssa kädet koukkuina kaulojen ympärillä. Leveitä hymyjä, paleltuneita poskia lumihuipputaustoilla, keskipäivän jyrkän valon tunnistamattomiksi maalaamia kasvoja julmien kivikkojen kehystäminä.

Illalla ovelta kuuluu koputus. Istun juuri nojatuolissa selailemassa isoisän treenipäiväkirjaa. Etsin kai salaista koodia, joka kääntäisi merkintöjen merkityksen, paljastaisi jonkun kätketyn tiedon. Kertoisi jotain Inarjista.

Metsänoita…

Hätkähdän koputusta niin, että kirja lentää käsistäni. On myöhä, ja koko päivän tuloillaan ollut sade on viimein saapunut. Se naputtelee pisaroillaan ikkunoiden alapeltejä, kuiskuttelee katolla mäntyjen oksilta karkaavina ropinan aaltoina. Koputus on hätäinen, melkein raavintaa.

Nousen ja kävelen ovelle. Ehkä se on Gunbjorn, tai ehkä joku on pulassa. Kai tännekin voi joku turisti eksyä? Keittiön sivuikkunan kohdalla roikkuu naru, josta ulkovalon saa päälle. Vedän sitä ja tunnen sormissani, kuinka katkaisin vastustaa liikettä ennen kuin napsahtaa päälle.

Valo läikähtää nurmikolle. Metsän laidassa vavahtaa tumma hahmo, ehkä montakin. Puiden ja pensaiden varjoja siellä vain on, sehän on selvää. Tai sitten siellä on niitä asioita. Koputus kaikuu yhä muistissani napakkana ja todellisena. Koputus se oli, ei sateen leikkiä ränneissä tai kattoon putoavia käpyjä.

Kävelen ovelle, avaan sen ja astun ulos.

Helteen tuntu ei ole kadonnut täysin sateen mukana. Yö on epätavallisen lämmin. Seison pienen kuistilipan alla ja katselen metsän laitaa. Tuntuu kuin varjot katselisivat takaisin. Sade soittaa tuhatäänistä konserttiaan puissa ja mökin suojarakenteissa peittäen alleen kaikki mahdolliset rasahdukset. Katoksen reunoihin hajoavat pisarat kurottelevat kevyinä roiskeina varpaitani. Yön kuhina on niin tiheää, että tuntuu kuin kaikki äänet kuuluisivat aivan korvan juuresta.

Odotan jonkin aikaa. Kun ketään ei tule, palaan sisälle. Varpaani jättävät jäljet keittiön mattoon kuin märkien tassujen painallukset. Ikkunasta näen metsän reunan varjojen vetäytyvän syvemmälle pensaiden alle.

Nyt kai viimeistään pitäisi pelottaa?

*

Pihan ja metsän raja on häilyvä. Kun villiintynyttä nurmikkoa katsoo tarkemmin, on se kaikkea muuta kuin ruohoa – pyöreälehtistä ratamoa, matalaa kalliokasvia, metsäkukkia, jotka ovat avanneet terälehtensä aurinkoa kohti kuin halaukseen.

Mitään jälkiä en näe.

Kävelen sammalmiehen luo. Melkein odotan sen kadonneen tai ainakin siirtyneen, mutta ei. Se makaa samassa asennossa, joskin entistä kukoistavampana. Sammal on hurjistunut täysin. Se hehkuu värejä ja uhkuu muhkeutta. Erotan uusia lajejakin. Ainakin uskon tunnistavani sulkasammaleen leveät siipilehdet ja karhunsammaleen tiiviit latvakimput.

Kierrän sammalmiehen ja jatkan matkaa.

Aion kiivetä vuorelle. Kai minussa on sen verran isoisääni, etten voi vastustaa rinteiden kutsua, houkutusta nähdä, mitä aina seuraavan harjanteen takana piilee. Olen pakannut mukaani eväät ja täyttänyt vesipullon. Selässäni on isoisän retkireppu, jonka otin kellarista. Se on kahdeksankymmentäluvun merkkituote, josta maksettaisiin varmasti second hand-liikkeissä maltaita, ellei siinä olisi isoa öljytahraa ja puukonkärjen sisältäpäin pistämää reikää. Täällä sen arvo on nailonremmien sitkeydessä ja leveissä vetoketjuissa, jotka pitävät tavarat sen sisällä.

Katson vuoren jylhää, pilviin katoavaa huippua laaksosta. Edetessäni se kuitenkin katoaa näkyvistä, ja äkkiä taistelen eteenpäin tuskin mittaisteni koivujen tiheikössä. Saappaani uppoavat mutaiseen multaan, joka on koivujen varjoissa mustaa kuin syvän luolan pohja. Varvut raapivat nilkkojani ja käsivarsiani. Alkaa sataa kevyttä sumutinpullosadetta.

En käänny.

Kun viimein pääsen ulos koivikosta, olen naarmuilla ja hikinen. Sade on läpäissyt vaivihkaa vaatekerrokseni.

Aukealla minua odottaa kylmä tuuli, joka vetelee minua korville painavin nyrkein, puree käsivarsia kosteiden vaatteiden läpi.

En käänny vieläkään. Kiipeän variksenmarjamaton peittämää kivikkoista rinnettä, kunnes jalkani parahtelevat punahehkuisin huutomerkein, etteivät jaksaisi enää askeltakaan. Hikoilen, kehoni kuumuus huljuu kasvojeni yli vuorotellen viileän tuulen kanssa.

Sade yltyy vielä rajuksi, ennen kuin on ohi. Painan pääni ja otan sen napakan luotisateen vastaan lippalakin lipalla. Vähitellen pisaroiden napsahdukset harvenevat ja nostan pääni. Taivaalla on jäljellä enää ohutta pilvikudosta, josta auringonsäteiden kapeat keihäät pistävät vaivatta läpi.

Huomaamattani olen kulkenut tuulensuojaan, eikä minulla ole enää mitään hätää. Jatkan eteenpäin. Kävellessä ajantaju katoaa, ja osa minustakin sen mukana. Olen pelkkä jalkojen varassa keinuvaa liikettä, tasaisia hengenvetoja ja kivien yli siirtyvää tietoisuutta.

Kohta kivet kuitenkin nousevat edessäni pystysuoraksi seinämäksi. Tähyän suoraan ylöspäin niin kauan, että minua alkaa huimata. En ole isoisäni. Siitä en pääse.

Niinpä käännyn ja istun selkä kiveä vasten. Auringonsäteet ovat jääneet jonnekin alas. Olen niin korkealla, että pilviharso peittää maiseman, kietoo vuorenhuipun ja minut sisäänsä. Näen vain parikymmentä metriä harmaata, jäkälän laikuttamaa kivikkoa, jonka pyöristyneet terät pistävät esiin kalutun ruskeanharmaasta mullasta.

Sumu syö täältä kaikki äänet. Kuulen vain oman hengitykseni, yhä kiipeämisestä raskaan. Jossain sentään puhaltaa pieni lintu kimeitä, satunnaisia piipityksiä tyhjyyteen. Katselen pitkään äänen suuntaan odottaen näkeväni edes vilauksen sen haltijasta.

Kun käännän katseeni, minua tuijottaa lähietäisyydeltä kyyristynyt hahmo. Silmien räpäytys pelkistää sen pyöreäselkäiseksi kiveksi ja siihen nojaavaksi vaivaiskoivuksi. Silti erotan äskeiset kasvot vaivaiskoivun kierteissä, minua tuijottavat sumun silmät tyhjissä kohdissa niiden lomassa.

Katson sitä niin kuin katsoin Inarjin kuvaa, pitkään ja hellittämättä, mutta mitään ei tapahdu.

Pilvet ohenevat hitaasti. Sitten aurinko ilmestyy niiden takaa kuin loitsu, tarinoiden jumalainen väliintulo. Se herättää maiseman väreihin, pyyhkii tasaisen harmauden sivuun ja alkaa järjestää kaikkeutta uuteen uskoon. Syön evääni ja juon vesipulloni tyhjäksi. Laaksossa erotan isoisän mökin, jonka katto siintää kaukana alhaalla kuusten tähtilatvojen lomassa.

Kun nousen seisomaan, kyyristynyt kaverini kyyristyy entisestään. Tietenkään se ei liiku,  näkökulmani vain kääntyy toiseksi. Mutta jotenkin sen silmäaukkojen katse onnistuu pysymään minussa.

– Hei sinä, sanon. Se muuttuu entistä vakuuttavammin kiveksi ja koivuksi, kuin luontodokumentin mustekala, jonka läpi käy väriä vaihtava aalto.

Ei sitten.

Matkalla alaspäin ajattelen Aislakia. Asioita, joita en ole uskaltanut ajatella pitkiin aikoihin. Hänen hymyään, kun hän kumartui painamaan suukon huulilleni. Hänen ilmeettömyyttään ja vältteleviä silmiään, kun hän oli pettynyt tai suuttunut jostain. Sitä, kuinka tarkasti hän kuunteli, kun kerroin huolistani ja iloistani tai vaikkapa työpäivästäni. Kuinka hän pyysi minut viereensä, kun makasi kipeänä sohvalla, ja katselimme tähtiä ikkunan läpi jutellen hiljaa. Sitä, kuinka hän mulkoili ympärilleen metrossa, supermarketissa, juna-asemilla ja Lontoossa, ja kuinka hän veti syvään henkeä puistoissa.

Tänne hän olisikin kuulunut, tähän rajattomaan tilan ja taivaan äärettömyyteen. Hän puhui aina näistä vuorista, ja minä kuuntelin, mutta hänen sanansa lipuivat ohitseni kuin outo tarina, jota en osannut ottaa tosissani. Alkeelliset mielikuvani eivät päässeet lähellekään totuutta. Ne olivat vain tökeroitä, liian kovan lyijykynän hapuilevia hahmotelmia mielikuvituksen puutteen värittömällä paperilla. Vasta nyt mieleni paletissa on kaikki tarvittavat sävyt ja tekstuurit, ajatus muodoista ja käsitys syvyydestä. Vasta nyt ymmärrän, mistä hän yritti kertoa.

*

Lataan puhelimeni, ja se soi melkein heti. Äiti. Päätän vastata. Kadun saman tien, kun keskustelu jatkuu siitä, mihin se on jäänytkin. Siihen asti olen kuitannut hänen yhteydenottonsa ”kaikki hyvin” ja ”palaan pian”- viesteillä, ja nyt ihmettelen, mikä sai minut hylkäämään hyväksi todetun taktiikan.

– Oletko sinä yhä siellä? Sinun täytyy tulla heti pois!

Kun en vastaa, hän puuskahtaa ja sanoo:

– Hyvä on. Minä tulen itse hakemaan sinut.

Hakemaan minut? Hän on naurettava.

– Miksi? kysyn niin painokkaasti, että ääneni taittuu kimeäksi. – Kerropa nyt ihan oikeasti, miksi en saisi olla täällä?

– No koska…

Äidin ääni madaltuu tukahtuneeksi.

– Koska olen koko ikäsi ihan tarkoituksella pitänyt sinut poissa sieltä!

– Mitä? Miksi?

– Koska siellä ei ole sinulle turvallista!

– Miten niin? kysyn.

Ajattelen Gunbjornia, hänen kehotustaan lähteä pois. Varjoja metsän laidassa ja kyyristynyttä hahmoa vuorella. Vain varjoja ja kiviä, ihmisten uskomuksia. Eivät mitään, mikä uhkaisi minua oikeasti.

– Mitä niin vaarallista täällä muka on? kysyn ja naurahdan. – Karhuja? Minulla on isoisän vanha kivääri. Kai minä nyt ampua osaan, jos vähän harjoittelen!

Ajatus minusta kiväärin kanssa ei selvästikään lohduta häntä. Varmaankin hän ajattelee minua ampumassa itseäni jalkaan. En kai voi syyttää häntä, kun näköjään ajattelen sitä itsekin.

– Sille on kuule syynsä, miksi olen halunnut pitää sinut kaukana siitä paikasta.

– Mikä?

– Sellainen, ettet usko, jos kerron!

– No nyt ainakin kerrot!

Hän on pitkään hiljaa.

– Et ehkä muista isoäitiäsi. Inarjia.

Katseeni lentää jääkaapin oveen ja kohtaa Inarjin katseen. Isoäitini. En edes tiennyt sitä.  Eikö minun isoäitini kuollut jo kauan ennen syntymääni? Äiti itse on kertonut niin. Sanonut, ettei kuvia ollut. Enkä minä ole kysellyt, hyväksynyt vain sen, mitä on kerrottu.

– Se oli… erikoinen nainen, äiti jatkaa.

Hän kuulostaa luovuttaneelta. Aavistan, ettei minun pitänyt koskaan kuulla tätä.

– Erikoinen huonolla tavalla.

Katson Inarjin kuvaa ja odotan selitystä.

– Se oli aina luontoon päin kallellaan, eikä ihan terveellä tavalla. Oli pitkiä aikoja poissa, häipyi sinne vuorille, tuli ja meni miten sattuu. Lopulta isoisäsi oli ainoa, joka sitä edes ymmärsi. Ja sitten yhtenä päivänä se katosi. Katosi sinne metsiin, eikä kukaan tiedä, mitä sille tapahtui. Isoisäsi ei puhunut siitä mitään, vaikka isäsi kuinka kyseli. Jäljet johtivat keskelle suota ja hävisivät, niin kuin se olisi lähtenyt lentoon, tai uponnut, mutta ei sitä kaivamalla löydetty.

Katseeni hakeutuu ulos ikkunasta. Vuoren laitaa lentävä korppi ronkkuu mennessään muutaman ikkunan vaimentaman raakunnan. Puiden latvat taipuvat tuulessa äänettöminä.

– Ja Inja… kun sinä olit pieni, se puhui aina, että ottaa sinut mukaansa. Se ei ollut muista lapsista ollenkaan kiinnostunut, inhosi melkein, mutta sinusta se tykkäsi. Sanoi että sinä olet samanlainen kuin se. Metsänmyötäinen. Sanoi että sinä sopisit paremmin sinne, niiden joukkoon.

Olen kuulemani lyömä. Metsänmyötäinen.

– Se oli pelottava nainen, Inja. Sillä oli sellainen katse, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkää pitkin. Kauhean pelottava.

Korppi liitää vuoren viertä. Äidin ääni vapisee, kun hän jatkaa.

– Kerran se otti sinut sängystä, ihan aikaisin aamulla, ja oli kävelemässä jo suon toisella laidalla, kun sain sen kiinni. Sinä olit ihan hiljaa, tuli sellainen olo kuin se olisi noitunut sinut tai jotain. Vedin sinut sen otteesta ja se vaan tuijotti, ei yrittänyt estää. Ja se sanoi minun perääni… että jonain päivänä suo vielä vie sinut, että metsä hakee sinut omakseen.

Korppi kaartaa matalan huipun taakse.

– Se oli Inja-kulta ihan karmivaa! Minä palasin mökkiin, herätin isäsi ja me lähdimme sieltä heti, ilman aamiaista tai mitään, emmekä ikinä palanneet. Ja minä vannoin itselleni, etten päästä sinua enää koskaan metsään.

Hän vaikenee. Yritän sulattaa kuulemaani.

– Joten… sanon sitten. – Sinä pelkäät, että suo vie minut?

Äiti päästää puolittain nauravan, puolittain itkuisen äänen.

– Niin.

– Sinä, sanon. – Sinä, joka et ole ikinä uskonut mihinkään yliluonnolliseen, olet sitä mieltä, että suo voisi oikeasti viedä minut.

Äiti vetää väristen henkeä.

– Se Inarji oli oikeasti pelottava!

– Inarji on kuollut.

– Niin, äiti sanoo. – Mutta se suo on siellä yhä.

Ajattelen sammalmiestä.

– Se on vain suota, sanon.

Hän ei sano siihen mitään.

– Inarji oli isoäitini, enkä edes tiennyt. Minkälainen perhe tämä oikein on?

– Sellainen, joka on elossa! äiti huudahtaa. Hänen sanoissaan kuultaa epätoivo.

– Onko?! Minun mielestäni näyttää, että puolet meistä on kuolleita! Isä ja…

Mieleni hyppää Aislakiin, karkaa sille sivupolulle ja juoksee nopeasti päätelmästä toiseen. – Aina kun meidän piti Aislakin kanssa lähteä pohjoiseen, sinä järjestit jotain…

– Miten, äiti voihkaisee tuskaisesti. – Miten sinä onnistuitkin löytämään kaikista Etelä-Suomen miehistä juuri sen, joka oli Norjasta kotoisin! Pohjois-Norjasta! Kaikista ihmisistä juuri Aislakin!

Viha kiehahtaa sisälläni. Kuinka hän voi puhua Aislakista noin? Vapaan käteni kynnet pureutuvat kämmeneeni, käsivarsi tärisee puristuvan nyrkin tiukkuudesta.

– Pakkohan minun oli keksiä jotain, äiti sanoo. – Ennemmin tai myöhemmin hän olisi vienyt sinut sinne, ja sitten…

Hänen äänensä katoaa.

– Äiti, sanon hitaasti. Ääneni on järkytyksestä matala, kun ajatukseni kirivät taas sanojeni edelle. – Kun Aislakin jalka murtui…

– Ei, sanoo äiti heti. – Se ei ollut minun syyni! Itse hän niihin portaisiin putosi!

– Putosiko?

– Inja!

Murtuneeseen jalkaan ei voi kuolla. Paitsi Aislak. Kun ei ole vielä täysin parantunut, mutta on lähtenyt silti ajamaan autoa, harmissaan ja iltaa vasten, ja jalka lipeää jarrupolkimelta. Kun kipu lamaannuttaa jalan auton kiitäessä sataakahtakymmentä kilometriä tunnissa moottoritien kaarteesta suoraan, ja uudelleen halkeavan luun terävät särmät leikkaavat vastaparantuneeseen kudokseen sisältäpäin. Silloin murtuneeseen jalkaan voi kuolla.

– Sinä olit siellä, portaiden yläpäässä hänen kanssaan.

Muistan sen, huudon ja ryminän.

– Se oli onnettomuus!

– Oliko?

– Inja! hän sanoo taas. Miksi hän toistelee nimeäni? Kuin yrittäisi sillä pitää minut kuristusotteessaan. Lisää palasia loksahtelee kohdilleen mielessäni. Kammottavia palasia.

– Ja sinä iltana kun hän sitten… sanat takertuvat kitalakeeni. – Hänhän puhui kanssasi ennen sitä.

– Inja…

– Mitä sinä sanoit hänelle? 

On hiljaista. Kuulen vain heikkoa huminaa linjalla. Äiti ähkäisee sen sekaan.

– Hän tuli puhumaan minulle naimisiinmenostanne.

Sydämeni pysähtyy. Emme olleet puhuneet sellaisesta.

– Halusi kai olla vanhanaikainen, äiti jatkaa. – Kai se oli hänestä hauskaa. Kerroin, ettei se mitenkään sopisi. Naimisiin! En mitenkään voinut sallia sitä! Ennemmin tai myöhemmin hän olisi vienyt sinut sinne!

Päässäni huudan sanatonta huutoa, mutta mitään ei tule ulos.

– Hän oli ihan samanlainen kuin Inarji. Kyllähän sen hänen puheistaan kuuli, miten hän puhui luonnosta, kuin jostain… temppelistä. Hän suunnitteli ties mitä reissuja, vaelluksia, kaiken maailman metsässä yöpymistä. Yöpymistä! Sinun kanssasi! Hän yritti viedä sinut, aivan kuten Inarji!

Hengitykseni on punaista kohinaa, luuri tärisee otteessani. Sekin ärsyttää, että hän olettaa minun olevan muiden vietävissä. Ja se, että olen ollutkin. Hänen vietävissään, tietämätön tästä kaikesta.

– Hän oli sitä samaa porukkaa, äiti sanoo. – Ties vaikka samaa sukua!

– Mitä?

– Se on kuule aika pieni paikka se pohjoinen Norjakin!

– Tuonko sinä hänelle sanoit? kysyn. Ääneni on hiilloksenohutta ritinää nuotiopuiden alla.

– Inja, sinun täytyy ymmärtää, hän sanoo, empii. – Sain jotain selville Aislakista. En olisi halunnut kertoa sinulle, varsinkaan enää, kun…

Äiti vaikenee ja vetää henkeä. Punnitseva hiljaisuus värisee linjalla.

– Inja, hän sanoo taas. – On syytä uskoa, että Aislak oli sinun velipuolesi.

*

Räjähdys pääni sisällä leviää hitaasti. Jymisee aivopoimujen alla irrottaen kaiken sijoiltaan, kuin nostaisi peruskallion paksuja laattoja valtavan laavasyöksyn tieltä. Se kohoaa sienipilvenä kallonpohjaan, törmää ja puskee silmieni takaa voimalla, joka työntää kyyneleet esiin ja saa veren vetäytymään kasvoiltani. Oksettaa.

Jossain äiti puhuu yhä.

– Hänhän oli ottolapsi, eikä hänen biologisista vanhemmistaan ollut tietoa. Häntä ei kai kiinnostanut, mutta minua kiinnosti! Te olitte niin saman näköisiäkin, kaikkihan sitä sanoivat. Kuin samasta puusta veistetty. Ja sinä tiedät, millainen sinun isäsi nuorena oli.

En tiedä mitään sellaista. Minun isäni kuoli, kun olin vielä pieni. Minulle hän voisi yhtä hyvin olla pyhimys.

– Kun isäsi kuoli, löysin vintiltä laatikollisen hänen tavaroitaan. Päiväkirjoja, valokuvia hänen nuoruudenystävistään ja muusta. Jätin ne vintille silloin, enkä ollut edes ajatellut niitä aikoihin. Mutta kerran päätin katsoa ne läpi, ja silloin huomasin, että osa valokuvista oli erikoisen muotoisia. Jotain oli leikattu pois. Tai joku.

Hän kuulostaa kiihtyneeltä.

– No, yhden päiväkirjan takakanteen oli teipattu kirjekuori, joka putosi kun selasin kirjaa. Sieltä löytyivät ne kuvista puuttuvat palat, ja kokonaisiakin. Niissä kaikissa oli yksi ja sama tyttö, aina isäsi kanssa. Yhdessä kuvassa hän istui jossakin metsässä kannon päällä pikkuinen, nyytiksi kääritty vauva sylissään. Sen kuvan takana luki ”Ennen lähtöä”.

Äiti pitää merkitsevän tauon.

– ”Ennen lähtöä”, Inja. Mitä muuta se voisi tarkoittaa kuin sitä, että vauva on annettu pois? Synnytetty metsässä ja annettu pois, niin kuin siihen aikaan vielä sellaisissa syrjäisissä paikoissa tehtiin. Salaa, ja kaikki vaikenivat asiasta.

Hän odottaa kai minun sanovan jotain, mutten pystyisi puhumaan, vaikka haluaisinkin.

– Vuosiluvutkin täsmäävät, hän jatkaa. – Aislakin syntymän jälkeen isäsi on täytynyt paeta koko vyyhtiä Suomeen, ja sitten hän tapasikin minut. Hän ei koskaan puhunut siitä, eikä ihme. Ja Inja, se tyttö oli aivan Aislakin näköinen.

Äiti huokaa.

– Miten suuri sattuma tarvittiin, että juuri te kaksi löysitte toisenne? Eikö siinä ole jotain luonnotonta?

En voi kuunnella enempää.

*

Kivivyöryn jäljiltä kaikki on terävää, kolhoa hävitystä, leikkaavia reunoja ja karkeita pintoja. Se mikä oli joskus osa tyyntä vuorta, on äkkiä mennyttä, hyökännyt alas rinnettä tuhansina palasina, rymissyt kokonaan uuteen asentoon. Lopulta liike on pysähtynyt, pikkukivet kiilautuneet paikoilleen suurempien lomaan, järistyksen kaiut hiljenneet ja pöly laskeutunut.

Vuoren seistyä vuosituhansia tietynlaisessa muodossa todellisuus onkin nyt tämä – uudenlainen ja täysin väärä, muttei yhtään vähemmän todellinen.

Aika jatkaa kulkuaan.

Vähitellen kivien pinta alkaa vihertää. Sammal on tullut. Se syleilee teräviä kulmia, ujuttaa juurtumahapsiensa ohuenohuet kärjet kivien pinnan rosoihin, kietoo hentoon vihreään syliinsä rotkot ja onkalot. Se tilkitsee, tukkii, maatuu ja muodostaa maaperää siihen, missä oli vielä äsken pelkkää hävitystä. Se ottaa harteilleen varpuja ja vaivaiskoivuja, kasvattaa uutta, kunnes jonain päivänä sen alla vallitsevasta pysähtyneestä kaaoksesta ei ole enää tietoakaan. Ja vaikka siitä tietäisikin, ei sillä ole enää väliä.

Sammal ei korjaa mitään, vaan peittää kaiken alleen. Se ei vähättele sitä, mikä meni rikki, vaan juhlistaa sen luomaa uutta mahdollisuutta.

*

Päässäni hakkaavat kumeat rummut. Ehkä ne ovat sydämeni lyöntejä, ehkä askelteni jyminä, sillä taidan juosta. Jalkani ovat tuoneet minut metsään, metsän läpi.

Olen suolla.

Taas minä olen lohjennut. Tällä kertaa halkeama ulottuu koko menneisyyteni läpi, minun olemassaoloni ja Aislakin olemassaolon läpi sinne, missä elämän ohuet juurtumahapset kiertyvät toisiinsa ja kurottavat hitaasti ajan kerrosten läpi nykyhetkeen.

Päässäni humisee.

Vähitellen suon vahva tuoksu kiertyy syleilemään minua. Vuoret kohoavat korkeina muureina ympärilläni. Huippujen tuntumassa liitää kotkan hahmo kuin pilviä leikkaava metallilastu. Se muistuttaa minua siitä, kuinka pieni olen. Niin hyvin pieni. Pelkkä ihmishiukkanen, jota kotka katselee ylhäältä.

Hengitykseni asettuu hitaampaan rytmiin, askeleeni hakeutuvat suon sanelemaan tahtiin.

Kriittinen ajatus ehtii luokseni, kun kuumana kohisevaan mieleeni raottuu hiukan tilaa. Siinäkö olivat äidin todisteet? Yksi kuva, yksi päivämäärä? Aislakin näköinen tyttö voisi olla kuka tahansa tyttö. Aislakin kasvoja olisi voinut luonnehtia geneerisen pohjoismaisiksi. Niin kuin minunkin.

Äiti on vain olettanut. Hän on keksinyt omiaan, valehdellut, hämännyt ja jättänyt kertomatta.

Pysähdyn sammalmiehen jalkojen juureen.

Katselen sitä pitkään auringon paistaessa takaraivooni.

Kaikki on mennyt väärin. Aislak on kuollut, jotta minä en olisi täällä. Ja täällä minä silti olen.

Sammalmies on kasvanut kokoa. Se makaa tutulla paikallaan lempeänä ja kukoistavana, kurottaa muhkeina mättäinä minua kohti, ojentaa sammalenkukkiensa siementaskuja nilkkojani vasten.

Käännyn ympäri ja työnnän paljaat kantapääni sen jalkapohjia vasten.

Levitän käteni, päästän hitaasti irti kaikesta ja kaadun selälleni.

Sammalen karhea joustavuus ottaa minut vastaan, nappaa minut lennosta kuin ilmaan heitetyn lapsen. Pääni uppoaa syvälle rahkasammalen hentoihin kasvukärkiin. Ne levittyvät poskilleni ja otsalleni kuin muistisolujen synopsikset, työntyvät luontevasti mieleni kuoren läpi. Sydämenlyönti kerrallaan ne alkavat sykkiä samassa tahdissa kehoni kanssa.

Sammal kuroutuu yhteen käsivarsieni ja jalkojeni ympärille. Se asettuu vihreäksi haarniskaksi hajoavan minuuteni suojaksi ja imee minusta kaksikymmentä kertaa painonsa verran huolia ja murheita. Se puhdistaa minusta kaiken turhan, poistaa märkivät ajatukseni mieleni haavoista, antaa niiden kuolla ja kasvattaa tilalle uusia. Minuun virtaa rauhaa ja ikiaikaista tietoa, joka tuntuu ihmeen tutulta. Auringonvalo lävistää minut, eikä minun siksi tarvitse enää siristellä silmiäni.

Ehkä en ole odottanut kuivuneena tuhatta viittäsataa vuotta, mutta tunne on suunnilleen sama.

Kun nousen, nousee sammal kanssani.

Silloin minä ymmärrän.

Se ei ole mies, eikä edes nainen.

Se on puku. Ja se on ollut siellä minua varten.

*

Minä kuljen pitkin harppauksin maiseman halki, eivätkä ihmisten ongelmat ole enää minun ongelmiani. Nisäkkäiden suvullinen lisääntyminen ei ole minun ongelmani. Eläinten perheyhteisöjen monimutkaiset suhteet eivät kosketa minua.

Minä olen kaikkialla, yhtä aikaa, kaikessa. Näiden korpikuusten juurten kainaloissa, viidakkojen käyrillä ikioksilla roikkuvissa liaaneissa ja karuilla vuorilla niin korkealla, ettei siellä juuri mikään muu enää kasva. Ulotun merten yli ja maan alle, ylös aina avaruuden kuoreen saakka. Siellä minä olen, itiöinä tuulessa ja hiukkasina vesissä, vahvana kerroksena kaiken olevaisen pinnalla, ja hymyilen maailmalle.

Jokainen askeleeni pureutuu maahan pienin haituvajuurin, suutelee syvään mättäitä ja multaa. Jokaisella uloshengityksellä puhallan suustani itiöitä. Niitä leijuu ulos korvistani, niitä karisee kämmenselkieni iholta kuin pieniä, mittaamattoman arvokkaita timantteja joka kerta kun liikahdan.

Minä olen vihreää kultaa, olen vettä ja auringonvaloa sisältä ja ulkoa.

Jos minä ja Aislak olimme yhdessä yksi, olen minä sammalpuvussa paljon enemmän. Liikun hiukkasten virrassa osana sitä, sädehtivinä elämän partikkeleina kaikkeuden lävitse. Olen pehmeä, vahva ja iäti elänyt.

*

Sammalen muisti on erilainen kuin ihmisen. Kaikki sen koskaan kohtaama on tallentunut siihen hiljaisena totuutena.

Ei Aislak minun veljeni ollut. Hän oli kotoisin monien vuorten ja vuonojen takaa. Ihmiset löysivät hänet metsästä, niin kuin jotkut meistä löydetään. Sammal muistaa hänen ihonsa kosketuksen, paljaiden jalkapohjien painon mättäillä, naurun ja ilon.

Muistan Aislakin kahdesta eri kulmasta, ja rakkaus paisuu minussa, kunnes ei enää mahdu tähän pieneen pisteeseen, joka minä olen. Päästän siitä irti. Se karkaa minusta kauas, leviää jokaiseen sammalvarren sulkalatvaan, käy aaltona kaiken sen yli, minne tietoisuuteni leviää. Hetken uudessa rajattomuudessani leijuttuani palaan tähän, muistoihini ja sammalen muistin tutkimiseen.

Löydän sieltä kuvien tytön. Hän ei ollut Aislakin äiti. Hän oli isäni sisko, minun tätini. Tässä perheessä on ennenkin pidetty salaisuuksia. Hänet karkotettiin aviottoman lapsensa kanssa, häädettiin pois ja vaiettiin olemattomiin.

Inarjinkin sammal muistaa, ihmisenä ja sen jälkeenkin, sillä sammalessa ei ole kuolemaa, vain muutosta. Siinä on tallessa hänen päättäväisyytensä kaiku, tiukan tahtonsa tuntu, ja sen alla yllättävä pehmeys. Se ihmetyttää minua, kunnes viimeinkin ymmärrän, mikä on kaikista suurin voima, sammaleen tärkein opetus ja menestyksen salaisuus. Maailmassa ei kannata olla kova. Kannattaa olla pehmeä ja uusiutua koko ajan. Ottaa maailman muuttuva muoto vastaan kuin sammal. 

Se ei hätkähdä pienistä. Se ei lohkea kuin kivi. Tai jos kuivuuttaan lohkeaakin, se jatkaa taas pian kasvuaan.

Se ei pysähdy.

*

Joskus palaan mökille.

Katselen vaaleahiuksista, pienikokoista ja tiukkaa naista, joka hakkaa halkoja mökin takana. Noin pienikö hän on? Hän kävelee kivääri kädessään metsissä, poimii mustikoita, puolukoita ja karpaloita ja ajaa maasturia, joka saa vuosi vuodelta lisää kolhuja. Hän huutaa hiljaisille rinteille. Hän juo kahvia terassilla Gunbjornin kanssa. He puhuvat tuntikausia. Sanat virtaavat kuin itiöt tuuleen, kietovat heidät tanssahteleviin pyörteisiinsä.

Hän oli äitini, siinä ihmisten todellisuudessa. Täällä minulla on monta muutakin äitiä, monta kytköstä moneen asiaan ja paikkaan, monta todellisuutta yhden kapean kaistaleen sijaan.

Kuinka Inarjin täytyikään rakastaa isoisääni, kun hän raaski aina palata mökille. Karistaa yltään kaiken tämän ja pelkistyä yhdeksi pieneksi, viivan vahvuiseksi leikkaukseksi suuresta kuvasta.

Itse kuljen pihaan vain kerran. Nainen juoksee ulos huutaen, tähtää minua kiväärillä ja sohii ilmaa piipulla häätääkseen minut pois. Kävelen hänen luokseen. Hän ampuu ohi kaksi kertaa ennen kuin kiedon käteni piipun kärkeen. Hän tuijottaa, kun ohuet köynnökset kasvavat rystysistäni tukkimaan aseen mekanismit. Ravistan sammalta yltäni, kuorin osittain näkyviin vanhan muotoni ja hymyilen. Otsani saattaa hiukan vihertää ja kaulani kasvaa hentoja versoja, mutta hänen ilmeestään näen, että hän tunnistaa minut silti.

Hän pudottaa kiväärin. Se kolahtaa vaimeasti osuessaan nurmikkoon.

Astun hänen luokseen, kiedon hänet suureen syleilyyni ja annan rauhani virrata häneen. Hän itkee sammaliini. Itkee pitkään ja puristaa minua niin, että auringon lämmittämä vesi tihkuu hänen vaatteisiinsa. Silitän sammalkourallani hänen päätään ja annan kaiken anteeksi. Ehkä se on hänelle tärkeää.

Hän erkanee kädenmitan päähän ja katsoo minua. Ei pyydä sisään, ei käske tai anele jäämään. Taputtaa vain paksuja käsivarsiani ja kiittää, että tulin. Enkä minäkään pyytäisi häntä mukaani, sillä hän kuuluu tänne. Tähän maailman kaistaleeseen Gunbjornin ja kattojen ja siltatullien kanssa, voileipien ja uudenvuodenjuhlien.

Minä kuljen vuorten yli ja seuraani liittyy monenlaista väkeä. Asioita, kuten on sanottu. Mutta toisin kuin on kuviteltu, he ovat kaikki hyviä. Yhdessä me liikumme rinteiden poikki matalalla riippuvien tähtien alla. Kotka kaartaa pitkään huippujen yllä, huutaa kimeästi ja laskeutuu olalleni.

---

Tuula Aikioniemi on Aurassa asuva tatuoija, kirjoittaja ja satunnainen norjanmatkaaja. Sammal sai alkunsa erään Lofooteilla melko kehnokuntoisessa mökissä vietetyn viikon inspiroimana. Osa tarinasta perustuu tositapahtumiin.