K. Halonen
I
Jalokivet ovat viileitä ja kovia ja kun puristan niitä, niiden reunat tuntuvat teräviltä. En tiedä, miltä ne maistuvat, sillä minulle on teroitettu, ettei esineiden maistelu ole sopivaa, kun muita on paikalla. Yksin voin tehdä, mitä mielin.
Isällä on paljon jalokiviä, kultaa ja muuta omaisuutta. Olen kuullut sen häneltä itseltään. Tosin hän on myös sanonut, että on rahvaanomaista rehennellä omaisuudellaan.
Isällä on tapana kertoilla, mitä kaikkea hän on tehnyt saadakseen varallisuutta niin paljon ja mitä sillä voi ostaa. Äiti kertoo minulle kahden kesken, että isä on vain syntynyt vauraaseen perheeseen. Sattuman seurauksena, äiti sanoo.
On myös asioita, joita ei voi ostaa.
II
Kuuntelen mielelläni, kun maailmaa nähneet matkailijat kertovat kaukomaiden ihmeistä. Mietin mielessäni, miltä elefantit, merihirviöt ja jättiläiset näyttävät. Kotona tätä on turvallista pohtia.
Olen hyvä kuvittelemaan — ja kuviteltavaahan minulla riittää. En ole koskaan nähnyt kissaa, mutta tiedän, että sen turkki on pehmeä, häntä pitkä ja kynnet terävät.
Tämänkertainen kauppias on tuonut mukanaan uuden ja tavallistakin uskomattomamman tarinan. Hän tulee paikasta, jota kutsutaan Korjaamoksi. Siellä rammat oppivat kävelemään, mykät alkavat laulaa ja — kuten ehkä arvasitkin — sokeat saavat näkönsä.
Ilmaiseksi nämä ihmeet eivät tapahdu, mutta isän aarteiden voimin varmasti. Ja jos minä oppisin näkemään, isä nimeäisi minut perillisekseen. Kuten hänen olisi sopivaa tehdä.
III
Lähdimme pian matkaan, minä ja veljeni sekä lähimmät palvelijamme. Korjaamosta kertonut kauppias toimii oppaanamme.
Matka on kestänyt jo viikkokaudet. Päivät ratsastamme ja iltaisin olen liian väsynyt ajattelemaan sitä, mikä kaikki muuttuu pian.
Lopulta olemme perillä. Meidät istutetaan nuotion ääreen ja minulle juotetaan kitkerää nestettä. Joku painaa peukalonsa silmilleni – aikooko hän puhkaista ne?! – ja menetän tajuntani.
Herään ja avaan silmäni. Hahmo kirkkauden keskellä on veljeni, mutta tunnistan hänet vain tutusta äänestä. Ilmeisesti näkeminen vaatii harjoittelua.
Silmiini sattuu. Suljen ne, mutta kipu ei lakkaa. Se ei lopu, sanovat. Siihen kuulemma tottuu.
He ovat korjanneet minut, korjanneet rikkinäiseksi. Jotta minusta voisi tulla ruhtinas.
K. Halonen etsii itseään Tampereella. Jos hän kirjoittaisi yhtä paljon kuin uhoaa kirjoittavansa, hänen tarinansa täyttäisivät kirjastoja.
Varjorikko 