Rautapikari

Anssi Vartiainen

Herran vuosi 1032, yhdeksäs kolmatta kuuta

Kirottu on Knuutti Äijänpoika. Jumissa saarella, jolle haudattuna on kuningas Gotlannin, tuo suuri hirmu Ulrik Punainen. Olen kauppias viraltani, kapteeni suuren merikelpoisen ruuhen. Vaan pysähdyin saarelle väärälle, kun myrskyä pakenin. Otti minut vastaan noita-akka, louhi takkutukkainen. Asui hän majassa turpeisessa, mäensyrjään kaivetussa. Hän miulle mettä tarjosi, juomaa pikarista, maljasta rautaisesta. Nyt on hän merelle mennyt, veneeni varastanut, ja jumissa on Knuutti, kirottu ja tuomittu istumaan tällä karilla.

Herran vuosi 1038, seitsemäs yhdettätoista

Olen rakentanut uuden majan. Ajoi laiva karille lähellä saareni rantaa syksyn tehdessä tuloaan. Eloonjääneitä ei yhden ainutta, muuten olisin heille maljasta tarjonnut ja vapauteni lunastanut. Mutta nauloja keräsin, suopunkia vaaksoittain. Ja lautoja kaartuvia, joista kasasin kattoni, kohotin kurkihirret. Vieläkään ei vapauttajani ole saapunut, purjehtinut seuraajani lävitse kuun sillan hopeisen. Täysikuun aikaan merta tähystän, unelmoin ylitse ulapan. Vielä sieltä joku tulee.

Herran vuosi 1041, keskikesä

Kalastajan yhytin, houkuttelin niittyisälle saarelle, kokkoja poltin houkuttimeksi. Hänelle särvintä tarjosin, paistoin mehevimmät silakat. Vaan kun pikarin rautaisen hälle eteen laskin, ei kelvannut. Oli kuulemma juonut jo liialti, tyydyttänyt janonsa. Työnsi syrjään maljan, kaatoi hunningolle kirotun meden. Lähti kohti venettä, jolle jalkani ei edelleen astua kyennyt. Leimahti vihani ja kohosi ajopuinen nuijani. Ruumiinsa heitin niemennokasta merehen, ruuaksi Ahdin väen. Vielä tulee joku toinen, jolle kelpaa ryyppy mesinen. Vielä saa joku muu istua hautaa vahtimassa.

Herran vuosi 1054
Päästäkää miut pois täältä, jumalauta!

—oOo—

11. syyskuuta 1242
Kirottu olkoon Knuutti Äijänpoika kuin hän itse kirjoittaa. Epätoivoiseksi käynyt Äijänpoika, pitkäaikainen saaren vartija. Vaan nyt hän on merelle karannut, syntinyt minua vastaan kuin hänelle myös tehtiin syntiä.

Kolkkasi minut rantavedessä, kun saarelle kahlasin. Ei sanaakaan sanonut, vaan heilautti suurta nuijaansa. Heräsin maaten luolassa sammaleisessa, alla tämän saaren louhikkoisen. Ja nyt on kirottuna sittenkin Anna Brahe, tytär suurten tilusten.

Jätti minulle nuijansa Knuutti ja vaik se minulle kovin raskas on kantaa, aion sillä tärväistä piruparkaa ensimmäistä, joka saarelle osuu. Aikoo syntiä Anna Brahe, vartija Ulrik Punaisen.

—oOo—

Kerttu hyppäsi purjeveneen laidan yli rantaveteen kiitollisena siitä, että oli tajunnut vetäistä kumpparit jalkaan. Harmaa hiekkaranta kaartui merestä kuin vaalea kynsinauha vasten sileitä rantakallioita ja vehreitä niittyjä, joita täplittivät kitukasvuiset pensaat ja varvikkoiset mättäät.

Hän sitaisi veneensä sopivan kokoiseen kiveen ja ihmetteli hetken ympäristöään. Kaivoi esiin kartan ja tutki sitäkin. Hän oli ajelehtinut koko yön tietämättä tarkkaan, missä oikein oli. Hän oli nukahtanut veneensä pieneen hyttiin kesän ensimmäisellä kalastusretkellä, ja kun hän oli herännyt, oli ollut jo yö. Hän oli kuvitellut osaavansa purjehtia ainakin lähemmäs kotisatamaa, mutta jokin oli mennyt pieleen.

Ehkä hänen ei olisi pitänyt hetken mielijohteesta lähteä purjehtimaan kohti möllöttävää täysikuuta, vaikka hänestä olikin sillä hetkellä tuntunut mahdottoman leikkisältä ajatukselta seurata sen heijastusta kuin hopeista siltaa suoraan kohti horisonttia.

Nyt hän oli eksynyt ja pahasti, sillä ei hänen reitillään pitänyt olla yhtäkään näin isoa saarta. Ei lähellekään.

Saari oli useamman neliökilometrin kokoinen ja kohosi kuin aalto merestä. Sen ainut kunnollinen ranta oli länsipäädyssä, ja itäpää nousi korkealle aaltojen yläpuolelle jyrkäksi huipuksi useiden kymmenien metrien korkeuteen. Se oli kuin niittyinen ramppi ylös merestä kohti taivaita.

Eikä aivan sen muotoista tai kokoista saarta ollut missään päin karttaa. Ei vaikka miten etsi. Ainut edes etäisesti oikeanlainen oli satoja kilometrejä etelään lähellä Ruotsin rannikkoa, mutta ellei hän ollut nukkunut päiväkausia merivirtojen vietävänä, se ei tullut kyseeseen.

Hän suojasi silmiään auringon tillitykseltä ja tutkaili saaren rinnettä. Vanhan näköinen mäntymetsikkö sinnitteli hengissä suojaisemmalla puolella, ja hän näki vain osan saaresta muutenkin, mutta ketään ei kyllä näkynyt.

Paitsi että ei, jokin vaalea hahmo liikahti niityllä kaukana hänen yläpuolellaan. Lammas tai vuohi?

Hän alkoi erottaa pieniä polkuja, tai jotain sen tapaisia, kulkemassa metsänsyrjää pitkin ja ylös kallioiden välistä.

Jos täällä pidettiin karjaa, ei tämä voinut olla kovin kaukana mantereesta tai asutuista saarista.

Hän voisi yhtä hyvin kiivetä saaren huipulle ja vähän tähystellä ympäriinsä. Yrittää keksiä, missä ihmeessä oikein oli. Ei hän tietysti kummoinen kartanlukija ollut. Sen verran, että uskalsi kalastella tutuissa vesissä. Ehkä hän arvioi saarta paljon isommaksi kuin se kartalla oli. Tai voihan olla, että kartassa oli virhe. Ei tietysti pitäisi olla, mutta mistä sitä koskaan tiesi.

Hän nyökkäsi tyytyväisenä keksittyään suunnitelman, taittoi kartan takkinsa taskuun ja lähti kiipeämään. Rannalta kohosi aivan riittävä kinttupolku ylemmäs niityille. Kesäpäivä heijastui Itämeren aalloista kirkkaana kuin kourallinen lasinsirpaleita, ja pian hän joutui riisumaan takkinsa ja heittämään sen olalleen.

Hän törmäsi ensimmäiseen aitaan ja oli mielissään tästä pienestä sivistyksen merkistä. Se oli kaarnasta punotulla nuoralla sidottu riukuaita, joka näytti enemmän pitävän lampaita tai vuohia pois jyrkemmästä pudotuksesta polun varrella kuin reunustavan kokonaista laidunta, mutta eipä karjaa tarvinnut saarella sillä tavalla aidatakaan.

Hän sukelsi pienen kuusikkoisen metsäkaistaleen läpi, minkä jälkeen polku johti niitylle ja haarautui kahteen eri suuntaan. Hän valitsi oikealle vievän reitin sillä perusteella, että se näytti johtavan ylöspäin. Pian hän törmäsi laumaan vuohia. Ne tuijottivat häntä pöllömystyneen näköisinä ja aloittivat välittömästi hätääntyneen määkimisen.

”Hei nyt, ei mitään hätää”, hän hyssytteli. ”En mää pahaa tarkoita. Kunhan meen ohitse. Hyvä pässi…”

Vuohista suurin, takkuturkkinen pässi, jonka sarvet kaartuivat mustanpuhuvina ylös sen harmailta ohimoilta, oli noussut ylös makuulta ja siirtynyt hänen ja lauman väliin. Hän yritti jatkaa polkua pitkin, mutta se vei hänet lähemmäs laumaa, ja pässi alkoi tulla vastaan määkien varoittavasti.

”Hyvä pässi, kiltti pässi…”

Pässi laski sarvensa ja hyppäsi nopeampaan vauhtiin häntä kohti.

”Tseh!” ääni huusi hänen selkänsä takaa. ”Hus!”

Pässi rääkäisi närkästyneenä, mutta pysähtyi ja nakkeli niskojaan. Joku astui Kertun ohitse pidellen puista sauvaa edellään. Tämä löi sillä maata tarmokkaasti ja huusi uudestaan pässille. Eläin huusi takaisin raivostuneena, mutta perääntyi lopulta, ja samalla koko lauma otti jalat alleen kohti niityn kauempaa laitaa.

Sauvaa kantava mies kääntyi manaillen, ja hetken aikaa he vain tuijottivat toisiaan.

Mies oli kuin historiankirjasta karannut. Hänellä oli suippokärkiset tikatut nahkasaapikkaat, harmaat sarkahousut, ja hänen paitansa oli värjäämätöntä pellavaa ja sidottu narunpätkällä hänen vyötäisilleen. Harvassa kasvavan partansa hän oli sentään pitänyt jollain tasolla nyrhittynä, mutta hiki tahrasi hänen kainaloitaan, ja hänen tukkansa oli sen verran pitkä, että häntä oltaisiin pidetty metsäläisenä millä tahansa Suomen kauppatorilla.

”Sinä…” mies sai sanottua ja vaipui hiljaiseksi. Kuin etsien sanoja.

”Minä?” Kerttu kysyi, osoitti sitten itseään ja hymyili. ”Minä Kerttu. Kuka sinä?”

Tämä näytti rikkovan jään, koska mies tuhahti silmiään pyöräyttäen. Hän lipaisi huuliaan ja rykäisi kurkkunsa puhtaaksi. ”Minä Kaarle. Osaan kyllä suomea. Ruotsia myös, jos haluat. Mutta mistä sinä oikein tulla tupsahdit?”

”Tuolta alhaalta”, Kerttu sanoi ja osoitti rantaa.

Mies hieroi silmiään. ”Ja sinne alhaalle sinä tulit?”

”Mereltä.”

Mies puraisi huultaan, pudisti päätään ja astui Kertun ohi. ”Antaa olla.”

”Hei!” Kerttu huudahti, pyörähti itsekin ympäri ja kiiruhti miehen perään. ”Hei anteeksi, mää vaan vitsailin. Mää tuun tuolta mantereelta. Hangosta laitoin vesille, mutta nukahin veneeseen ja eksyin kuutamolla.”

”Purjehdit suoraan kohti kuutamoa käyttäen sen siltaa oppaanasi”, mies kommentoi.

”Joo, mistä sää arvasit?”

”Niin useimmat tänne eksyvät tekevät. Ainut kunnon keino löytää perille.”

”Ah, aivan”, Kerttu sanoi, vaikka ei ymmärtänytkään, miten moinen olisi käytännössä mahdollista. Oliko saari oudosti muiden katveessa? Ainakaan näin niityltä ei ulapalla näkynyt yhtään muuta saarta, mutta ehkä toiselta puolelta näkisi enemmän. Mutta tämä mies osaisi varmasti kertoa paremmin ja osoittaa tarkan paikan kartalla!

Hän asettui kävelemään miehen rinnalle. Tämä vilkaisi häntä silmäkulmastaan.

”Hei!” Kerttu sanoi. Hän hymyili lisää, kun mies pysähtyi ja kääntyi.

”Sinä haluat jotain”, Kaarle totesi.

”Kaikenlaista. Talon tuolta Turun keskustasta ja sihteerin pestin. Ehkä jostain isosta laivanvarustamosta, jossa pääsisin katteleen höyrylaivoja, kun ne laskee satamaan. Ja tarpeeksi liksaa, jotta voin joka sunnuntai pyöriä toreilla, ja juoda kahvia sokerilla, ja syödä niin paljon nisuja, et napani pullahtaa! Mutta just täs ja ny mää haluaisin suuntiman takasin Hankoon. Kun mää olen tosiaan ihan hitusen eksynyt, enkä mää tunnista tätä saarta. Mikä sen nimi on?”

”En… itse asiassa ole ihan varma. Kukaan ei ole koskaan kysynyt.”

”Ei nimee kartassa? Näin isolla saarella?” Kerttu hiljeni myötätuntoisesti. ”Ehkä, jos osaat osottaa sen, voin lukee sen sulle.”

Kaarle rypisti kulmiaan. ”Osaan lukea. Opin lukkari Höglundilta, kun olin pieni.”

Lukkarilta? Kerttu pohti mielessään. Ei mies niin vanhalta näyttänyt, että olisi oppinut lukemaan lukkarin johdolla. Tai ehkä heitä vielä jossain pikkukylässä oli? Tai ulkosaarilla? Mistä sitä tiesi.

”Sulla ei siis oo karttaa? Ei hätää, mulla on. Voit näyttää siitä.”

Kaarle hieroi niskaansa. ”En usko, että saari löytyy miltään kartalta, joka sinulla on mukanasi. Mutta jos mielit mantereelle, siinä osaan kyllä auttaa. Mutta joudut odottamaan iltaa, jotta voit seurata kuun siltaa takaisin tutummille vesille.”

”Kuun siltaa? Miksi ihmeessä? Neuvo vaan, mihin suuntaan purjehtia, jotten aja karille tai purjehi huti. Katsopa”, Kerttu sanoi ja kaivoi karttansa esille. ”Luulen, et oon joutunut Rosalasta reilusti ohi, mut uskon, että Jurmon saari on meistä vielä länteen, koska purjehin jo pitkän tovin takaisin itään. Eli me ollaan jossain tässä välissä, ehkä ulompana ulapalla kuin nää pikkusaaret tässä. Näyttääkö tutulta?”

Kaarle laski sauvansa olkaansa vasten ja otti kartan oudon hartaasti käsiinsä. Hänen sormensa olivat hyvin ruskeat, etenkin verrattuna Kertun omiin kalpeisiin sormiin, jotka viettivät enemmän aikaa luokkahuoneen pulpettia rummuttaen kuin niityillä heinänkorsia sivellen.

”Tämä on erittäin hyvää paperia”, Kaarle kommentoi hieroen kartan reunaa sormiensa välissä. ”Mistä sait tämän?”

”Ostin sataman apteekista muutama vuosi sitte, kun sain veneen enonperintönä. Kuin niin?”

”Vai ovat kartat nykyään tällaisia”, mies kommentoi enemmän itselleen. ”Aikaa lie taas kulunut useita vuosia.”

”Useita vuosia mistä?”

Kaarlen ilme käväisi hyvin outona, mutta tämä puisti päätään. ”Edellisestä vieraasta. Ei sen väliä. En osaa näyttää, missä olemme kartalla, mutta osaan näyttää sinulle suunnan kotiin. Mutta vasta illalla. Tule, voimme syödä sitä ennen. Kelpaako kalasoppa ja vuohenmaito?”

”No siis… mikä jottei, jos haluut tarjota. Haluutko kahvia vaivanpalkaksi? Mulla on sitä hieman tuolla veneessä, jos oisin halunnut laskea maihin retkeilemään. Pannukin on, mutta sul on varmaan oma?”

Kaarlen nuolaisi huuliaan. ”Sinulla on kahvia? Siitä on… aikaa, kun olen sellaista saanut.”

”Voi kuule”, Kerttu nauroi. ”Mulla on myös sokeria ja pieniä sitruunaleivoksia Kristiinan rantakahvilasta. Neuvo sää mulle tie takaisin Hankoon niin mää tarjoon.”

”Sovittu. Mutta osaan tehdä sen vasta illalla.”

Kerttu kohautti olkiaan. ”Mää oon kesälomalla sihteeriopistosta. Ei mulla oo mikään kiire.”

—oOo—

19.6.1913
Pystyn pitkästä aikaa merkitsemään tarkan päivämäärän. Syynä tähän on se, että joku löysi saarelle ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Nainen nimeltä Kerttu Manner, joka on kuulemma kotoisin läheltä Hankoniemeä, mutta opiskelee Turussa valmistuakseen sihteeriksi.

Maailma on muuttunut sen jälkeen, kun jäin jumiin tänne. Saksanmaan tehtaat ovat levinneet myös Suomeen, niihin palkataan naisia töihin ja uusi vuosisata herättää heissä kaikissa toiveita tulevaisuudesta, jollaista osaan itse vaivoin edes kuvitella. Neiti Manner… Kerttu vaikutti hyvin innostuneelta siitä.

Hän joutui miltei Eemelin pökkimäksi yrittäessään kiivetä saaren huipulle tähystääkseen muita saaria tai nähdäkseen mahdollisesti mantereelle. Hän ei tiennyt kulkeneensa kuun sillan kautta aivan omalle merelleen, eikä sitä, että muita saaria ei täällä ole olemassa.

Olisinko minäkään ymmärtänyt silloin aikoinani, kun huuhtouduin rannalle ensimmäistä kertaa, ja se noita ei olisi ottanut minua välittömästi hellään huomaansa ja vienyt suoraan luolalle? En tiedä, ehkä. Tunsin mielestäni rannikon oikein hyvin ja olisin kenties enemmän järkeni voimissa ymmärtänyt, että tällaista saarta ei kartoilta löydy.

Kertulla oli myös kartta. Nekin ovat kehittyneet. Paperi oli niin ohutta ja hienoa, että pelkäsin sen hajoavan sormieni välissä.

1913. Tiesin kyllä vuosisadan vaihtuneen, mutta että kolmetoista vuotta sitten. Olen pian ollut täällä yli neljä vuosikymmentä… Täytän kolmen vuoden kuluttua kuusikymmentä. Vanha ukko siis, vaikka tämä saari ei sallikaan minun vanheta.

Ei minusta tunnu kuusikymppiseltä. En tietysti ole enää 17-vuotias, vaikka partani alla siltä näytänkin, mutta 60… Ei, se ei ole oikein.

Mutta päätökseni piti. Olin edelleen pelokas sen suhteen, joutuisinko houkutukseen, kun vieras seisoisi edessäni. Mutta oli yllättävänkin helppoa odottaa Kertun kanssa iltaa ja lähettää hänet purjehtimaan kohti kuuta ja sen avaamaa tietä normaaliin maailmaan. Tarjosin hänelle ruokaa ja sain kahvia ensimmäistä kertaa sitten vanhan Schultzin vierailun. Hän jopa jätti sitä minulle lisää lähtiessään. Se ei säily ikuisuuksia, mutta jos olen säästäväinen, voin juoda sitä koko kesän.

Epäilykset hiipivät mieleeni vasta hänen lähtiessään. Olisiko minun sittenkin pitänyt viedä hänet luolalle? Tarjota hänelle juotavaa pikarista ja jättää hänet tänne omaan vahtivuoroonsa?

Ei, parempi näin. Maailma on jo unohtanut minut. Veljeni ja siskoni, jos he yhä elävät, eivät minua enää kaipaa. Kertulla on koko elämänsä edessään. Hänellä on kaikki menetettävänä ja minulla hyvin vähän saatavana.

Lupaukseni pitää.

—oOo—

”Mittee teet?” Kerttu kysyi Kaarlen selän takaa, mikä sai hänet älähtämään niin kovaa, että hän horjahti alas kiveltä, jolla oli istunut.

Hän tuijotti Kertun uteliaita kasvoja tämän nojautuessa hänen ylleen.

”Kerttu!?”

”Kaarle”, nainen hymyili hänelle. ”Hyvä, me muistetaan toistemme nimet. Miten menee? Ja mittee olit tekemässä?”

”Mitä sinä oikein teet täällä?” Kaarle tivasi kompuroidessaan istualleen. Hän tuijotti Kerttua uskomatta silmiään. Nainen oli aivan kuin aiemmin kesällä, mutta pukeutunut lämpimään villapaitaan. Hänellä oli myös nilkkoihin asti ulottuva punakirjava hame ja käytännölliset kengät, joilla liikkua rantakallioilla.

Nainen mutristi suutaan. ”Mää kyl kysyin kysymykseni ensin, mut sää taisit vähän yllättyy. Et tainnu kuulla, kun tulin polkuu ylös. Olit niin keskittynyt tuohon… köyteesi? No ny kyllä! Osaatko punoa köyttä? Kaipa tääl saarella täytyy oppiii hieman omatoimiseksi, mutta sano vaan niin voin mää tuoda sulle ihan kaupasta köyttä, jos haluut. Kun siis joskus taas tuun.”

”Mut… siis…” Kaarle takelteli.

”Sää et haluu köyttä? Ei siin mittään. Mää vaan tarjosin.”

”Miten sinä…?”

”Miten mää mitä?”

”Löysit tänne?”

”Ai? Hei, joo! Hyvä, kun sanoit, kun siitä mun pitikin kysyy. Että tänne nimittäin oli vaikee löytää! Kun ei tätä vain kertakaikkisesti oo millään kartalla. Mää nimittäin etsin sillon alkukesästä, kun pääsin takasin kotiin. Hyvin neuvottu sillon, kiitos siitä. Mut vaik mää miten tutkin eri karttoja ja kävin jopa iha kirjastossa, niin ei. Ei kun ei. Mut kävi sit niin, että mun piti tulla takasin Hankoon auttamaan pappaa sen asioissa. Sain opistosta ihan lomaa sitä varten, mutta kun mää tulin perille, niin se mun pappa olikin jo saanut apua mun serkulta.”

”Joten…?” Kaarle totesi kömpien samalla jaloilleen maasta.

”Joten mää siinä mietin, että kun ei ne kaipais meikäläistä opistolla kun vasta ens viikolla, niin mitäpä jos mää käväsisin morjestamassa Kaarlea ja katsomassa tällä kertaa tarkemmin, että missä se pannahisen saari oikeen sijaitsee. Kun se jäi vaivaamaan mieltä. Mää purjehin kokonaisen päivän saaristoa ympäriinsä, mutta kun ei. Mutta hei, mää mietin siinä sitten, että ehkä siin on jotain perää, et ’seuraa kuun siltaa, Kerttu, niin se johdattaa sinut perille. Varmasti ja erehtymättä. Näin sanon minä, Kaarle paimentolainen.’” Kerttu heristi sormeaan tärkeästi.

”En minä sitä noin sanonut.”

”No sinnepäin. Jotain sellaista. Iltapäivä ol jo pitkällä, mutta sitten mää näin täysikuun möllöttävän taivaalla. Niin kuin se joskus tekee päivälläkin. Mää… seurasin sitä. Ja eikös tää sun saaresi pullahtanut esiin horisontin takaa kuin korkki samppanjapullosta. On se vaan kumma. Mää en tiiä, miten olin osunut siit huti toiseen suuntaan mennessäni, mutta täällä mää ny olen. Toin lisää kahvia, kun sää niin tykkäsit siitä.”

”Sinä… seurasit täysikuuta? Päivällä?”

”Enkö mää just niin sanonu?”

”Sanoit. En vain tiennyt, että niin voi tehdä. Vieraat saapuvat yöllä, jos saapuvat.”

”Saatko sää paljon vieraita täällä saarella? Tuleeko joku hakemaan vuohia ain välistä? Luulisi tuon olevan hankalaa, jos yöllä purjehtii.”

”Ei, sinä olit ensimmäinen vuosiky-” Kaarle meni hiljaiseksi.

”Vuosi… kymmeniin? Mut ethän sää ole vielä ees kolmeekymmentä. Tai ees paljoa päälle kahenkymmenen, vaikka tuo parta vähän hämääkin.”

”Vuosikausiin. Ensimmäinen vuosikausiin.”

”Ai? No, on sekin ihan kamalaa! Eikö tääl tosiaan käy ketään? Etkö sää itte käy missään? Sehän on hirveen yksinäistä.”

Kaarle hieroi partaansa vaivaantuneena. ”En oikein voi lähteä saarelta.”

”Ah, koska vuohet? Mut eikö ne ny muutaman päivän selviäis? Kun ei täältä tosiaan purjehi mantereelle ees yhtä kokonaista päivää. Ei kai tääl ny mitään susia tai muita ole?”

”Se… ei ole ihan niin yksinkertaista.”

”Se onpi yksinkertaista, josta tehään yksinkertaista, sanoi maammoni”, Kerttu totesi.

Kaarle hymyili tahtomattaan. Naisen pirteä hyväntuulisuus oli tarttuvaa. ”Minulla on syyni, miksi en poistu saarelta, mutta kiitos huolenpidosta. Yksinäisyyteen tottuu. Ja onhan minulla vuoheni, joille jutella.”

”Juttelevatko ne pa-a-a-aljonkin takasin?” Kerttu määkäisi ja puhkesi nauruun nähdessään Kaarlen ilmeen.

—oOo—

syyskuu (?) 1873

En ole varma päivästä. Luulen kuukauden olevan oikein, mutta olen itkenyt ja riehunut pitkin kesää niin paljon, että menetin ajantajuni. Päivät sulautuivat toisiinsa, kun heitin itseni mereen yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka se heitti minut suoraan takaisin. Hyvin kirjaimellisesti. Minulla olisi ruhjeita todisteena, jos tämä kirottu saari antaisi minun pitää ne.

Nimeni on Kaarle Ahlman ja jos olen ymmärtänyt lukemiani päiväkirjoja oikein, olen tämän saaren uusin asukas ja viimeisin henkilö, joka on kirottu vahtimaan kuningas Ulrikin viimeistä leposijaa. Aivan ensimmäiset merkinnät ovat niin vanhaa ruotsia (tai ehkä norjaa?), että en ymmärrä sitä, mutta ihmiset ovat onneksi aikojen saatossa tehneet käännöksiä ja maininneet asioita uudelleen.

Jos joku saaren tuleva vartija lukee merkintöjäni, hänen ei tarvitse tietää minusta paljoa. Synnyin hyvään sukuun, mutta sen viidenneksi pojaksi. Olen varma, että tuotin lapsuudessani rakkaille vanhemmilleni paljon päänvaivaa. Tiesin, että minua ei odottaisi aikuisuudessa muu kuin koettelemukset ja vastoinkäymiset, joten päätin hyvin nuorella iällä ottaa elämäni keväästä kaiken mahdollisen irti.

Olin villi. Ensimmäisen ryyppyni varastin ollessani kolmentoista. Sitä ennen minä ja löytämäni rikoskumppanit juoksimme ja remusimme pitkin Aurajoen rantaa. Teimme kaikenlaista muutakin, mutta niistä en välitä edes mainita. Tämä saari ja niskoilleni langetettu kirous ovat nöyrentäneet minua, enkä halua muistella menneitä.

Eniten kaipaan perhettäni ja yhteisiä jouluja silkkipaperilla somistetussa salongissamme.

Niitä en enää näkisi, vaikka jollain keinolla löytäisinkin pois saarelta. Syy, minkä takia lähdin merille, jouduin merihätään ja huuhtouduin lopulta tänne rannalle, oli se, että isäni oli karkoittanut minut. Hän ei omien sanojensa mukaan tunnistanut minua pojakseen, joten hän sulki minut ulos kodistaan, painoi käteeni kymmenen markan setelin ja käski etsiä onneani jostain muualta.

Arvelin, että ehkä minusta tulisi merenkävijä. Isäni oli ja on ammatiltaan laivanvarustaja Turun suurimmalla telakalla. Olin ollut laivan kyydissä lukuisia kertoja pitkin lapsuuttani ja olin uteliaana ja tottelemattomana pentuna oppinut tempun jos toisenkin juttelemalla milloin kenellekin kertakaikkisen sopimattomalle henkilölle. Isäni ja vanhempien veljieni mielestä siis.

Vaan kohtalo on julma ja huuhtouduin ensimmäisessä myrskyssäni laivan partaan ylitse. Meri imaisi minut sisäänsä ja ehdin jo rukoilla taivaan enkeleitä ottamaan minut huostaansa synneistäni huolimatta, mutta jonkin merivirran on täytynyt napata minut mukaansa, koska heräsin tämän saaren rannalta. Minun on täytynyt kulkea tätä useiden aiempien vartijoiden mainitsemaa kuun siltaa pitkin.

Tai ehkä tämä on osa johdatustani. Vastaus rukouksiini. Tai kenties aivan päinvastoin.

Ken tietää. Aiempi vartija, joka kertoi nimekseen Gertrud, mutta jonka merkintöjä en ole löytänyt päiväkirjoista, otti minut vastaan. Olin vielä pyörällä päästäni, kun hän vei minut riimukivien ympäröimälle lähteelle syvällä saaren alla. Hän painoi jotain käteeni ja käski minun juoda. Minusta tuntui, että olin jo juonut puolet koko Itämerestä, ja vastustelin, mutta hän oli niin kiihkoissaan ja suoraan sanottuna mielipuolinen, että en lopulta nähnyt muuta mahdollisuutta kuin juoda syvään siitä rautaisesta pikarista, jonka jokainen vartija on maininnut.

Gertrud räjähti nauramaan, kun laskin pikarin huuliltani, ja juoksi ulos luolasta sanomatta minulle sanaakaan. En tiedä, minne hän katosi. Ehkä hän oli rakentanut itselleen lautan odottamaan tai ehkä heitti itsensä mereen, joka vihdoinkin ei heittäisi häntä takaisin. En nähnyt häntä enää koskaan uudestaan.

Vaihdoimme keskenämme ehkä muutaman kymmentä sanaa. Tavallaan ymmärrän häntä. Viimeisin merkintä kirjassa on mieheltä nimeltä Johann Schwartz, ja se on päivätty vuodelle 1762. Jos Gertrud saapui tänne pian sen jälkeen, on hän saattanut olla täällä yli sata vuotta.

Toivon, että oma rangaistukseni ei tule olemaan yhtä pitkä.

—oOo—

”Hahaa!” Kerttu kiljaisi riemusta kiskoessaan sätkivän turskan ylös rantakalliolle, jolta käsin he uittivat kohojaan.

Kaarle nappasi tottuneesti siimasta kiinni ennen kuin hieman alle metrinen kala saisi riuhdottua itsensä irti ja auttoi Kerttua irrottamaan koukun kalan nielusta.

”Kato ny tätä vonkaletta! Tänään syödään hyvin”, hänen seuralaisensa intoili.

Kaarle otti kalaa pyrstöstä kiinni, pamautti sitä kerran kiveä vasten saadakseen sen sätkimisen loppumaan ja tiputti sen puuämpäriin, jonne oli aamun mittaan kertynyt enimmäkseen silakoita.

Hän pysähtyi katsomaan Kerttua, joka istui huovallaan risti-istunnassa ja yritti parasta aikaa pujottaa uutta matoa koukkuun silmät ristissä. Naisen kielen kärki pilkotti suupielestä.

Tämä oli nyt kolmas kesä, kun Kerttu purjehti vierailulle täysikuun aikaan. Nainen ei ensimmäisen kerran jälkeen näyttänyt kyseenalaistavan sitä, että hän löysi paikalle vain tiettyyn aikaan kuukaudesta. Varmasti hän oli huomannut asian, koska hän valitti toisena kesänään sitä, että oli joutunut odottamaan päästäkseen saarelle.

Hankalat kysymykset ja elämän mahdottomuudet olivat Kertulle kuin vettä hanhen selässä. Hän antoi niiden livetä pois, eivätkä ne jääneet häntä vaivaamaan.

Hän huomasi Kaarlen tuijotuksen ja kallisti päätään. ”Onko mulla likaa naamassa tai jotain?”

”Ah, ei suinkaan. Mietin vain.”

”Minuako? Olen imarreltu.”

Kaarle siirsi katseensa pois tuntiessaan poskiensa leimahtavan. ”Ei. Tai siis, tavallaan. Täysikuu oli jo toissayönä.”

”Jep, silloinhan mää tulin.”

”Niin tulit. Sitä minä vain, että pitäisikö sinun purjehtia tänä yönä pois. En tiedä, pääseekö täältä pois helpommin kuin tänne löytää, mutta meidän ei varmaan pitäisi testata sitä.”

Kerttu huokaisi, heitti madon takaisin purkkiin ja laski kädet syliinsä. ”Haluutko sää, että mää meen?”

”Äh, en tarkoittanut, että seurasi olisi epämiellyttävää. Päinvastoin. Kaikkea muuta. En vain halua, että jäät tänne jumiin koko kuukaudeksi.”

Kerttu kohautti olkiaan. ”Ei se mua haittaisi. Kesä on vasta aluillaan, eikä meikäläistä kukaan kaipaile kuin vasta heinäkuun lopulla.”

”No mutta varmasti sinulla on mantereella ystäviä. Tai perhettä. Tai koko avoin maailma, josta nauttia.”

”Onhan mulla. Mut se on syksyn Kerttua varten. Nyt mää olen oikeen mielellään täällä sun kanssas.”

”Miksi?”

”Miks mitä?”

”Miksi sinä tulet tänne joka kesä?”

Kerttu nyrpisti nenäänsä. ”Enkö muka sais?”

”Saat! Totta kai saat. En vain ymmärrä, miksi.”

Kerttu kohautti olkiaan ja vaihtoi hieman asentoaan poispäin Kaarlesta. Hän nojasi leukansa polviinsa ja tuijotti meren ylitse kohti koskematonta horisonttia. ”Miksi ei?” hän mutisi hetken kuluttua. ”Tääl on hiljaista ja rauhallista. Mää huomasin kaipaavani sitä, kun olin käynyt täällä ensimmäiset pari kertaa. Ja olethan täällä… Tai siis, jostain syystä sääkin olet jääny tänne asumaan.”

Kaarle irvisti. ”Se on hyvin eri asia.”

”Koska et voi lähtee?”

”Niin.”

”Mut sää voisit lähtee, jos ihan oikeesti haluaisit. Jos ois pakko tai et enää kestäis täällä. Mää luulen, et sulla ois keino vaan ottaa ja lähtee. Eikö oiskin?”

Kaarlen katse lipui rantaviivaa oikealle. Polku pohjoispuolen rantakallioille alkoi aivan läheltä, mutta sitä oli vaikea löytää. Luola oli ainut paikka saarella, jota hän ei ollut esitellyt Kertulle.

”Noh? Menit hiljaseksi. Eikö muka oiskin?”

”Tavallaan.”

”Hah, mää tiesin! Mutta täällä sää edelleen oot.”

”No se nyt johtuu… johtuu…”

”Johtuu mistä? Kerro vain.”

Kaarle nappasi lakin päästään ja väänteli sitä käsissään. Hänen silmänsä siirtyivät myös horisonttiin. ”Koska jos minä lähtisin, jonkun muun pitäisi jäädä tänne. Eikä se olisi reilua kenellekään. Parempi, että minä olen täällä, niin ei kenenkään muun tarvitse. Mitä minä muka muualla tekisin? En mitään hyödyllistä kuitenkaan.”

Hän hätkähti, kun Kerttu siirtyi istumaan hänen viereensä ja nojasi päänsä hänen olkaansa vasten.

”Jos unohetaan se, mitä aattelen tarpeesta paimentaa vuohia juuri tällä kyseisellä saarella jonkun muun paikan – esimerkiksi mannermaan – sijaan, mää sanon sulle, et sulla on arvoo riippumatta siitä, mitä sää teet tai saat aikaan. Joko täällä tai tuolla muualla. Sää oot rauhallinen ja hyvää seuraa. Mutta jos sää haluut viipyy tällä saarella, sekin on täysin kelvollinen tapa elää. Mut siin tapauksessa on myös täysin kelvollista ja sopivaa, jos mää pidän sulle yhen kuukauden seuraa. Eikö ookin?”

Kaarle tunsi hartioidensa rentoutuvan. Hän painoi lakkinsa takaisin päähänsä. ”Joo, on se. Mennäänkö perkaamaan kalat?”

Hän miltei tunsi Kertun pyöräyttävän silmiään. ”Istu ny hetki paikoillas, senkin köntys. Meillä on kiva hetki täs menossa.”

—oOo—

3.8.1917

Sanoin tänään hyvästit Kertulle rauhattomin mielin. Hän purjehti heti sillan auettua. Täysikuu sattui tänä vuonna aivan elokuun alkuun, mikä tarkoittaa, että hänen työpaikkansa haluaa hänet takaisin heti, kun vain mahdollista.

Mantereella on levotonta. Venäjän keisarikuntaa ei kuulemma enää ole, mikä tuntuu täysin käsittämättömältä, mutta ilmeisesti tsaari Aleksanterin pojanpoika ei ole ollut kummoinenkaan hallitsija, ja kansa nousi kapinaan helmikuussa. Se ei ollut päättynyt hyvin tsaarille tai hänen perheelleen.

Mutta nyt Suomessa puhutaan hurjia puheita, ja ilmassa on paljon kiihkoilua. Nuorten ja vähän vanhempienkin miesten veri käy kuumana, ja Kertun mukaan eduskunta on ehdottanut jopa itseään korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa.

Kerttu ei halunnut puhua asiasta paljoakaan, mutta sain hänestä sen verran irti, että hän on huolissaan isänsä puolesta. Tämän veri käy myös kuumana, mutta eduskuntaa ja siellä liikkuvia itsenäistymishuhuja vastaan. Hän tuntuu olevan vähemmistössä näiden mielipiteidensä kanssa, mikä huolestuttaa Kerttua kovasti.

Minulla on pitkä talvi edessäni ennen kuin näen hänet seuraavan kerran. Toivon kaiken menevän hyvin.

—oOo—

Kaarle heräsi kahvin tuoksuun tuvassa. Hän nousi ähkäisten istumaan nukkumaparvellaan hirsimökin perällä ja nuuhki ilmaa hämmentyneenä.

”Kerttu?” hän mumisi ja veti verhon syrjään. Naista ei ollut näkynyt toukokuussa, ja hän oli ehtinyt huolestua. Ei kai tämä ollut purjehtinut yötä myöten, kun kyllähän saarelle päivälläkin pääsi, kuten nainen oli moneen kertaan todistanut.

Hän näki ystävänsä istumassa hirsipirtin pöydän ääressä lukemassa paksua nahkaan sidottua kirjaa, jonka hän tunnisti välittömästi yhdeksi saaren vartijoiden pitämistä päiväkirjoista. Mutta ei kaikkein uusimmaksi. Häntä kylmäsi, kun hän näki kaksi muutakin nidettä pöydän kulmalla.

Kerttu kohotti päänsä kuullessaan oman nimensä. Tämä näytti kurjalta. Nälkiintyneeltä ja elottomalta. Harmaalta tavalla, jota Kaarle ei ollut koskaan osannut kuvitella ja josta hän ei pitänyt ollenkaan. Naisen vaatteet olivat tuttuja ja värikkäitä, mutta kasvojen riutuneisuus ja kalpeus imi niistä kaiken elämän ja ilon, ja ne roikkuivat oudon suuren näköisinä tämän harteilla.

”Hei”, hänelle kuiskattiin pöydän ääreltä. Kerttu laski katseensa kirjaan. ”Anteeksi. Et oo koskaan kieltänyt koskemasta näihin, mutta luulen nyt, että mun ois ehkä silti pitäny pyytää lupaa. Tulin tänne myöhään yöllä, enkä tahtonut herättää. Toivoin, et oisit ehkä ollu hereillä, mut…”

Kaarle laskeutui jyrkät porrastikkaat alas pirtin lattialle. ”Luulin, että tulisit vasta päivällä. Jos tulisit, kun… noh…”

”En pystyny tulemaan toukokuussa”, Kerttu sanoi katse kirjassa. ”Mun piti järjestää hautajaisia.”

Kaarle istui penkille Kertun viereen ja veti tämän halaukseen. Hän hieroi tämän selkää kyyneleiden kastellessa hänen yöpaitansa. ”Olen pahoillani. Kenen hautajaisia?”

”Keiden”, Kerttu sanoi ääni väristen. ”Isä ja äiti.”

”Voi ei”, hän kuiskasi ja tiukensi otettaan Kertusta. ”Mitä tapahtui?”

”Suomi on ny itsenäinen. Se julistettiin talven aikaan vähän ennen joulua, mutta pian uudenvuoden jälkeen alko sota. Isä… isä ol häviäjien puolella.”

”Ja äitisi?”

”Käymässä Tampereella, kun sinne hyökättiin. Hän ei päässy pois ajoissa.”

”Olen pahoillani”, Kaarle mumisi Kertun hiuksiin. ”Sen ei olisi pitänyt tapahtua.”

”Isän ruumiin löytäminen ol vaikeaa. Kaikki ol todella vihasia, ja ny kun suojeluskuntalaiset voittivat, työväkeen suhtaudutaan kuin ruttolaisiin. Tai kuin he oisivat tehneet jotain täysin anteeksiantamatonta ja hirveää.”

”Ihmiset ovat sellaisia. Kaikki joutuvat tekemään sodan aikana hirveitä asioita, ja jotta he voisivat elää niiden asioiden kanssa, niille täytyy löytyä syy. Joskus siksi syyksi muodostuu se, että toinen puoli oli paha ja heidät täytyi pysäyttää. Samanlaista se oli, kun Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle.”

Kerttu kohotti päänsä Kaarlen olkapäältä. ”Puhut kuin oisit ollu siellä…”

Kaarle vilkaisi Kertun lukemaa kirjaa, joka makasi avoimena pöydällä. ”En minä sentään, mutta ukkini. Hän puhui siitä joskus, kun olin pieni.”

”Mut sehän…”

”Sota päättyi 1809. Ukkini oli silloin 16-vuotias. Minä synnyin vuonna 1856. Ehditkö jo lukea minun merkintäni toisesta kirjasta?”

Kerttu nyökkäsi hitaasti. ”Se tuntuu niin… uskomattomalta.”

”Minulta kesti koko ensimmäisen kesäni hyväksyä, että tämä on todellista. Vaikka meri kirjaimellisesti heittää minut rannalle, jos kahlaan vyötäröä syvemmälle veteen. Voin näyttää myöhemmin, jos haluat.”

”Siksi sää et koskaan tullu uimaan mun kanssani”, Kerttu kuiskasi.

”Voin kastautua rantavedessä, mutta en ole aivan varma, osaisinko enää edes uida, vaikka voisinkin. Olin aikoinaan oikein hyvä siinä, mutta siitä on yli neljäkymmentä vuotta.”

”Ja tää pikari… tää kuningas?”

Kaarle pystyi vain kohauttamaan käsiään. ”Pikaria säilytetään luolassa, josta olet varmasti lukenut. Ulrik taas… en tiedä. Ehkä hänet on haudattu tänne jonnekin, ja joku muinainen pakana on langettanut kirouksen saaren ylle. Kenties kirouksen takana on Piru itse. Ei minulla ole sen enempää vastauksia kuin näissä kirjoissa on merkittynä.”

Kerttu veti uusimman päiväkirjan eteensä. Hän siveli sen kulunutta nahkaista kantta. ”Sää tulit tänne ja sulle juotettiin pikarista… Ja ny sää et haluu lähtee?”

”On niin harvinaista, että kukaan löytää saarelle. Sen voi tehdä vain täysikuun aikaan ja silloinkin vain, jos joku lähtee tietoisesti ja tarkoituksella purjehtimaan kuun piirtämää siltaa pitkin uskoen sen johdattavan hänet jonnekin. Kesti melkein kymmenen vuotta siitä, kun jäin jumiin tänne, että seuraava laiva osui paikalle.”

”Mut ethän sää pyrkiny tänne. Sää haaksirikkouduit.”

”Minun on täytynyt uida siltaa pitkin ja uskoa sitä pelastukseksi. Tieksi taivaaseen tai jotain. En pysty muistamaan.”

”Mut… mutta miks et juottanut tästä pikarista sille seuraavalle? Niin kaikki muut ovat tehneet tai yrittäneet tehä. Jokanen muu, jonka merkintöjä luin yön aikana. Tai jättäsit ny vaikka Eemelin tänne paimentamaan laumaansa ikuisesti.”

Kaarle naurahti. ”Monet ovat yrittäneet jälkimmäistä siitä asti, kun vuohet saatiin saarelle. Se vaatii ihmisen. Mitä taas ensimmäiseen tulee, etkö sanonut lukeneesi merkintäni?”

Kerttu heijasi kättään. ”Osan. En kaikkee. Luin ensimmäiset pari, mutta niit on paljon, ja päätin lopulta, et haluun lukea kaiken alusta. Tai niin alusta kuin pystyn.”

Kaarle veti kirjan pois Kertun sormien alta, avasi sen hieman puolivälin jälkeen ja lehteili paksuja sivuja, kunnes osui oikealle kohdalle. Hän liu’utti kirjan takaisin Kertun eteen.

6.9.1884
Olen vihdoinkin selvillä tarkasta päivästä. Omat laskelmani ja arvioni olivat monella viikolla pielessä, mutta vuodesta olin sentään oikeassa.

Saarella kävi vieras. Hänen nimensä oli Aronas, ja hän oli ammatiltaan kalastaja. En voinut uskoa silmiäni, kun hän purjehti esiin aamun usvasta. Luulin uneksivani. Tai että olin vihdoin menettänyt järkeni puhuessani vuohille päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Mutta ei, hän oli oikea. Aito elävä ihminen, joka loikkasi veneestä ja hoilotti minulle liettuaksi. Lopulta myös ruotsiksi. Suomea hän ei osannut, mutta pärjäsimme ruotsiksi.

Hän uskoi meidän olevan jossain kaukana etelässä lähellä Skånea tai korkeintaan Gotlannin korkeudella. Olin toki lukenut aiempien asukkaiden merkinnöistä, että kuun silta voi napata kulkijoita lähes koko Itämeren alueelta, mutta en olisi uskonut sitä, ellei Aronas olisi asiaa niin kovaan ääneen vakuutellut ja osoitellut jopa kartasta erästä saarta, jossa hän uskoi meidän olevan. Hän oli täysin väärässä, mutta en lähtenyt häntä oikaisemaan.

Sain hänet suostumaan siihen, että hän viettäisi yön saarella. Laitoin hänelle oikein korean aterian niistä särpimistä, mitä minulla oli käytössäni, ja kiiruhdin heti hänen silmänsä välttäessä luolalle noutamaan pikaria. Täytin sen vedellä lähteestä, katsoin sen muuttuvan ja kuljetin varovasti ylös pirtille. Tiesin päiväkirjoista, että riitti, kunhan mesi oli lähteestä. Pikarista ei tarvinnut juoda luolan sisällä. Aioin käyttää samaa taktiikkaa, jota Anja käytti muutama vuosisata sitten, ja tarjota pikarista ikäänkuin saaren perinteenä, jolla kunnioitetaan pyhää Brigidiä.

En lopulta kyennyt siihen. Olen yhä täällä ja katsoin aamun varhaisina tunteina, kun Aronas purjehti takaisin siihen usvaan, josta oli ilmestynytkin.

Miksikö, kysyt sinä tuleva asukas, jolle olen tuntemattomassa tulevaisuudessa juottanut pikarista ja luovuttanut raskaan taakkani kannettavaksi.

Koska hän oli menossa naimisiin. Se oli ainut asia, josta hän halusi puhua. Koreasta viereisen kylän neidosta nimeltä Tamara, jonka hän aikoi viedä vihille tänä jouluna. Hän oli uskaltautunut pitkälle kalastusmatkalle rannikolta toiselle pyytääkseen isoja turskakaloja, joista saamillaan tuotoilla hän toivoi ostavansa heille isomman veneen, jolla he voisivat yhdessä ansaita elantonsa.

Söimme juureskeittoa ja joimme sitä laihaa sahtia, jota olen saanut aikaiseksi panna. Hän tarjosi minulle nuuskaa kauniisti veistetystä puupurnukasta ja juttelimme niitä näitä pitkin koko iltaa. Minä jonkin verran vuohista ja juuston tekemistä. Hän enimmäkseen Tamarasta.

Ei minulla ollut sydäntä riistää sitä häneltä.

Kerttu kuljetti sormeaan pitkin viimeistä lausetta huulet sanoja mukaillen, kuten hän tapasi lukea, ja kohotti lopetettuaan katseensa Kaarleen, joka rapsutti partaansa mietteissään.

”Sen jälkeen on ollut muutama muukin. Vanha Schultz Saksanmaalta, joka kalasti myös auttaakseen perhettään, vaikka olikin periaatteessa jo eläkkeellä. Linda Tanskasta purjehti aloittaakseen hoitajanopintonsa Uppsalassa, jossa hänen serkkunsa asui. Ja niin edelleen. Mitä minä heidän suunnitelmiaan sotkemaan. Minä pärjään täällä kyllä.”

Kerttu ojensi kätensä ja laski sen miehen kädelle, joka oli puristunut nyrkkiin pöydällä. ”Ois sullakin oikeus elää. Opetella ammatti ja menestyy. Perustaa perhe ja kasvaa vanhaksi.”

”Jonkun täytyy olla saarella. Vahtimassa Ulrik-kunkkua tai muuten vain kohtalon ivasta. Yhtä hyvin se voin olla minä. Minun elämäni oli menossa huonoon suuntaan. Se vähä, mitä kirjasin tähän kirjaan… Se vain raapaisi pintaa kaikesta siitä typerästä, mitä tein ja mihin kulutin isäni vaivalla ansaitsemia markkoja.”

”Ja ny oot ollut täällä jo yli, mitä…? Neljäkymmentä vuotta?”

”Neljäkymmentäviisi tuli tänä kesänä täyteen.”

”Kaarle… mikä tahansa synti, jota sää kuvittelet täällä sovittavas. Eiköhän se oo jo sovitettu.”

”Oli tai ei, minulla on täällä ihan hyvä olla. Onhan se… noh, yksinäistä, mutta siihen tottuu, kuten olen sanonut.”

Kerttu hymyili itkuisesti ja näytti nuutuvan kuin ruusu syksyn saapuessa. ”Kelpaisko… kelpaisko sulle seura? Jotta et ois niin yksinäinen?”

Kaarle puristi hänen olkapäätään. ”Olet totta kai tervetullut kesäksi. Milloin joudut palaamaan takaisin töihin?”

”En millonkaan. Telakka tuhoutu sodassa.”

”Ah… no sitten sinun pitää varmaan palata jossain kohtaa etsimään uusia töitä talveksi? Ehkä jo heinäkuussa?”

Kertun olkapäät vetäytyivät entistä enemmän kasaan. ”Mää en ny haluu ajatella sitä.”

”Okei…” Kaarle kuiskasi tietämättä oikein, mitä muuta olisi osannut sanoa.

—oOo—

Kesä kului, mutta Kerttu ei missään vaiheessa lakannut huolettamasta Kaarlea. Tämän aiempi innokkuus ja silkka riemu kaikkea pientä kohtaan oli kadonnut, ja jäljelle oli jäänyt pieni harmaa nainen, joka saattoi istua koko päivän rantakallioilla tuijottamassa myrskyisän meren ylitse. Tai joka unohtui piirtelemään kuvioita pöydänpintaan sormenpäällään, vaikka ruokaa olisi ollut tarjolla.

Hän yritti parhaansa mukaan piristää ystäväänsä. Aina silloin tällöin hän onnistuikin. He auttoivat erästä vuohta synnyttämään terveen pikku kilin, jonka hoipertelu pitkin niitynlaitaa herätti Kertussa aitoa iloa ja naurua. Seuraavana aamuna harmaus oli kuitenkin palannut.

Kuinka auttaa toista, joka halusi olla hiljaa ja omissa oloissaan? Hän ei tiennyt. Hänen aiempi elämänsä ei ollut opettanut hänelle asiasta mitään. Saari vielä vähemmän. Se ei ollut edes auttanut häntä sietämään hiljaisuutta, koska jotenkin se tuntui aivan erilaiselta, kun paikalla oli joku, joka olisi voinut puhua hänelle, mutta ei tehnyt niin muuten kuin patistettuna.

Usein hän tarttui hellästi Kerttua ranteesta ja vei tämän puuhailemaan jotain. Milloin mitäkin. He kantoivat vettä pirtille ja pieneen savusaunaan, jonka joku oli kasannut mäntymetsän siimekseen. Hän esitteli viimein luolan ja rautapikarin Kertulle, mikä sai tämän osoittamaan aitoa kiinnostusta ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. He kaitsivat vuohia, punoivat köysiä, korjasivat aitoja ja laittoivat ruokaa.

Kerttu oli edelleen hiljaa ja ajatuksissaan, kun kesäkuu vaihtui heinäkuuksi ja syksy lähestyi.

—oOo—

Kaarle heräsi eräänä syyskuun aamuna kahvin tuoksuun ja hymyili parvensa hämärässä. Kerttu, joka nukkui yhä alhaalla veneessään, oli näemmä ollut aamuvirkku ja laittanut pannun porisemaan. Mikä oli mukavaa. Tämä oli tuntunut olevan hieman virkeämpi kesähelteiden jäätyä taakse, ja ehkä Kaarle uskaltaisi ottaa puheeksi, että merenkäynti vaikeutuisi pian. Tähän mennessä Kerttu ei ollut halunnut puhua asiasta. Kuten ei niin monesta muustakaan.

”Huomenta”, hän toivotti kiivetessään alas.

”Huomenta”, Kerttu sanoi pöydän ääreltä. ”Nukuitko hyvin?”

”Ihan mukavasti. Vieläkö veneessä tarkeni?”

”Alkaa olla hieman vilakkaa, täytyy myöntää. Tuota, vähän siitä puheen ollen…”

”Ymmärrän. Ensi yönä onkin täysikuu, joten pääset hyvin lähtemään varmaan jo tänään. Syödään aamiaista ja katsotaan sitten, että sinulla on kaikki mukana.”

”Ei, en mää sitä. Eikö susta tunnu mikään erilaiselta tänään?”

”Minusta? Ei. Miksi? Pitäisikö?”

”Ajattelin vaan, et ehkä sää oisit huomannu”, Kerttu sanoi ja nosti pöydälle jotain, joka sai Kaarlen veren hyytymään.

Se oli suuri ja raskas pikari mustaa rautaa. Se reunaa kiersi kehä syvään taottuja riimuja, jotka aika oli täyttänyt kuonalla ja sammalella. Sen sisäpinta oli hiottu sileäksi, ja jopa pirtin hämärässä hän erotti, että se oli kostea. Kuin se olisi vain vähän aikaa sitten pitänyt sisällään nestettä. Mettä lähteestä.

”Kerttu, mitä sinä olet tehnyt?”

”Sen, mikä on oikein. Kaarle, sää oot hyvä mies. Sää saatot olla lapsena ja nuorena rasavilli. Jopa rikollinen. Mutta nyt sää oot hyvä. Sää oot ollut mulle paras mahollinen ystävä. Aina, ja etenkin tänä kesänä, kun mää oon surrut suruani. Mutta nyt se oon mää, jolla ei oo tuolla oikeessa maailmassa enää mittään, mihin palata.”

”Minullako muka on?”

”Sää löydät jotain. Mää tahon, että sul on se mahollisuus. Sää oot ollu täällä ny ihan tarpeeksi. Mää pakkasin sulle tavarat valmiiksi ja voin näyttää, miten pääset purjehtimaan. Sää löydät mantereelle aivan varmasti.”

”Mutta en minä-”

”Hys nyt, se on jo tehty. Mää join pikarista ja se oon mää, joka jää vahtimaan tätä saarta. Syö ny tai tule, jos oot valmis.”

Kaarlea huimasi, mutta hän nousi pöydän äärestä Kertun patistamana ja antoi tämän johdattaa itsensä rantaan. Vene kellui ankkuroituna hänen rakentamansa pienen laiturin nokkaan. Hän tiesi kirouksen sallivan hänet laiturin päälle, mutta ei veneeseen.

Kerttu osoitteli asioiden paikkoja veneessä. ”Mää en enää kai pääse kyytiin näyttämään, mutta kyl sää saat purjeet ylös. Tuolla se kuu möllöttääkin. Alat vaan purjehtia sitä kohti, ja ensimmäiset saaret ilmestyy melko pian horisontin takaa. Sun pitää suuntia ihan pikkasen koillisesta pohjoseen niin osut mantereelle. Siitä sitten vaan seurailet itään niin kyl sää löydät perille. Seuraa vaikka muita laivoja Hankoon niin et aja karille.”

”Kerttu”, Kaarle kuiskasi ja joutui siinä samassa halatuksi. Hän puristi naista kaikin voimin takaisin.

”Mee ny”, Kerttu sanoi itkuisesti. ”Mää tahon, että sää elät hyvän elämän. Mää ihan oikeesti tahon.”

Ei Kaarle osannut muuta kuin totella. Hän kiipesi murtunein sydämin kannelle ja tunsi ensimmäistä kertaa miltei puoleen vuosisataan veneen keikkuvan allaan. Hän nosti purjeet ja suuntasi ulapalle. Mikään ei kiskonut tai pakottanut häntä takaisin. Hän kääntyi katsomaan taakseen liukuessaan ulos pienestä poukamasta.

Kerttua ei näkynyt missään.

Jos hän olisi nähnyt ylös pirtille asti, hän olisi nähnyt murtuneen pienen naisen istumassa portailla pää käsiin painettuna, itkien lohduttomia kyyneleitä.

—oOo—

18. marraskuuta 1918, maanantai
Minun nimeni on Kerttu Manner. Synnyin Suomen Hangossa vuonna 1893 Iisakki ja Maria Mantereelle. Olin heidän ainut tyttärensä. Minusta tuli Ulrik Punaisen haudan vartija 22. päivä syyskuuta vuonna 1918, kun vapautin saaren edellisen vartijan, Kaarle Ahlmanin. Tein tämän vapaaehtoisesti ja tietäen, mitä olin tekemässä. Olen uskoakseni ensimmäinen, joka on tehnyt näin.

Itsekkäitä kusipäitä, jokainen heistä. Paitsi Kaarle, joka olisi majaillut täällä seuraavat tuhat vuotta, jos hänelle oltaisiin annettu siihen tilaisuus. Juuri sen takia minun täytyi ottaa hänen paikkansa.

En aluksi halunnut kirjoittaa tähän kirjaan, koska… en vain halunnut. Talvi on kuitenkin saapunut ja huomaan, että minulla on paljon vähemmän tekemistä kuin kesällä. Vuohet ovat onneksi tottuneita hyisiin olosuhteisiin. Minä vähemmissä määrin, mutta luulen pärjääväni. Ei sikäli, että talvi voisi tehdä minulle mitään peruuttamatonta. Päiväkirjojen merkinnät ovat oikeassa. En voi kuolla nälkään. En janoon. Tuskin siis kylmyyteenkään. Tunnen ne kaikki, mutta ne eivät pysty tappamaan minua. Ne vähäiset haavat ja naarmut, jotka olen saanut, paranivat minuuteissa.

En yritä sanoa, että olisin yrittänyt riistää oman henkeni, mutta minun täytyy myöntää, että ensimmäiset viikot Kaarlen lähdettyä olivat vaikeita.

Toivon, että hänellä menee hyvin ja että hänelle jättämäni rahat riittävät, kunnes hän löytää töitä. On hyvä, että otin ne mukaan veneeseen.

Luulen, että olin jo tehnyt päätökseni saapuessani tänne kesän alussa, vaikka en sitä itse tiennytkään.

—oOo—

15. toukokuuta 1919, torstai

Pelto on vapaa roudasta ja jäästä. Minun pitää aloittaa kuokkiminen ja kylväminen huomenna. Toivon, että olisin keskittynyt tähän vähän enemmän Kaarlen kanssa, mutta kyllä sen pitäisi onnistua. Miten vaikeaa se voi olla? Onhan minulla kaikki maailman aika opetella.

Eemeli ei selvinnyt. Otin hänet sisälle lämpimään ja yritin saada hänet syömään ja juomaan, mutta se rakas jääräpää oli lopulta liian vanha. Kaipa se tarkoittaa, että Matias on nyt lauman uusi pässi, mutta saa nähdä, onko hänestä astumaan Eemelin saappaisiin. Sorkkiin?

Olen nyt nähnyt kaikki vuodenajat tällä saarella. Talvi oli ehdottomasti pahin. Niin pimeää, niin vähän tilaa liikkua. Niin hankala tehdä yhtään mitään. Kelkkailu oli ainut asia, joka piti minut järjissäni ja toi minulle edes hetken iloa niinä lyhyinä valon tunteina, jotka minulle suotiin.

Mutta nyt on kevät. Jäät ovat sulaneet ja hanhet lentävät ylitseni kohti mannermaata.

Tänä yönä on täysikuu. Jos Kaarle olisi yhä saaren vartija, purjehtisin tänne luultavasti huomenna viettämään kesää. Toisin kahvia ja ehkä uuden kirjan tai kaksi. Minun olisi pitänyt tuoda tänne uusi tyhjä nide päiväkirjoja varten. Nykyinen riittää minulle vielä pitkäksi aikaa, mutta mitä jos seuraajani ei myöskään tuo mukanaan uutta? Sitten sivut alkavat käydä vähiin.

Ei sikäli, että haluaisin ketään muuta tänne kärsimään.

Mitähän hän puuhailee juuri nyt? Onko hän löytänyt töitä? Jäänyt Hankoon tai matkustanut vihdoin Saksaan, jonne hän oli matkalla 1800-luvulla?

En saa koskaan tietää, mutta minulle tuo lohtua ajatella asiaa.

Kerttu pyyhkäisi ärtyneesti silmäkulmaansa, jonne kihoava kyynel uhkasi tippua tahrimaan mustetta. Hän työnsi kirjan kauemmas pirtin pöydällä ja painoi huokaisten päänsä käsiinsä. Hän oli järjestellyt pirttiä hieman mieleisekseen, mutta se oli paljolti samannäköinen kuin ennenkin. Kaksi isoa pärettä loivat hänelle tarpeeksi valoa kirjoittaa pimenevässä illassa. Työkalut roikkuivat seinillä, ja kuivatut yrtit kansoittivat kattohirsiä.

”Voi Kaarle”, hän kuiskasi ääneen. Tapa, jonka hän oli oppinut talven aikana kuullakseen edes jonkun puhuvan. ”Toivottavasti oot kunnossa. Mul on sua niin hirvee ikävä.”

”Niin minullakin sinua.”

Kerttu sävähti ja pyörähti niin äkisti ympäri, että meinasi tippua penkiltä. Kaarle seisoi pirtin ovella, mutta muuttuneena. Hänen partansa oli kadonnut, ja hänen pitkät hiuksensa oli leikattu siistille jakaukselle. Hänellä oli päällään tumma puku, ja vaikka hänen reppunsa oli selvästi retkeilyyn tarkoitettu, sen nahka oli vielä jäykkää ja notkistamatonta.

”Hei”, Kaarle sanoi suljettuaan oven, kun Kerttu vain aukoi suutaan.

Tämä löysi yhtäkkiä äänensä ja tempaisi itsensä jaloilleen. ”Miks!? Miks sää tulit takasin!? Mää päästin sut vapaaks. Sun piti mennä sinne ja elää vihdoin elämäs. Löytää joku, jonka kanssa kasvattaa perhe, tai tehä mitä tahansa muuta, mikä vain… mikä vain tekisi sut onnelliseksi.”

Kaarle hieroi käsiään yhteen. Hän oli niin uskomattoman nuoren näköinen ilman partaansa. Hädin tuskin aikuinen. Pelkkä siloposkinen nuorukainen.

”Minä yritin”, hän vastasi Kertulle. ”Löysin Hankoon, vaikka sekin näytti aivan erilaiselta kuin silloin aikoinaan. Matkustin Turkuun ja majoitin itseäni erään vanhan rouvan luona talven ylitse. Löysin töitäkin. Mutta… en minä osannut olla siellä. Ruoka oli muuttunut ja kaduilla liikkui outoja härveleitä. Ihmiset pukeutuivat aivan hassusti. Tai siis näin”, hän viittasi omaan vaatekertaansa. ”Ajattelin, että ehkä haluaisit nähdä, mutta minulla on parempiakin vaatteita mukanani.”

Kerttu levitteli käsiään tietämättä, mitä pitäisi sanoa. ”Se näyttää hyvältä. Näytät… nuoremmalta.”

Kaarlen suupieli kohosi. ”Väitin olevani kahdenkymmenen, mutta en tiedä, kuinka moni uskoi sitä. Oikeastihan taisin täyttää kahdeksantoista talven aikana. Tai siis kehoni täytti.”

”Mut miks?”

”Tulin takaisin? Koska vaikka tämä uusi itsenäinen Suomi onkin ihmeellinen maa täynnä kaikenlaisia mahdollisuuksia, ei se ollut minua varten. Ehkä minä olisin sopeutunut sinne ajan kanssa, mutta mietin koko talven, että siitä puuttui jokin. Että siinä kaikessa ei ollut mitään mieltä, koska en voinut tehdä sitä yhtä asiaa, jota halusin.”

”Mitä muka?”

”Jakaa sitä sinun kanssasi. Olla sinun kanssasi. Joten… saanko jäädä? Kaipaatko seuraa kesäksi?”

Kaarle sai juuri ja juuri kysymyksen ulos suustaan, kun Kerttu heittäytyi hänen syliinsä, ja heidän huulensa kohtasivat.

Jokin heidän sisällään, jokin pieni ja näkymätön, jonka kanssa he olivat yrittäneet opetella elämään, pystyi vihdoinkin hellittämään. He molemmat värähtivät tuntiessaan asioiden loksahtavan kohdalleen ja puristivat toisiaan yhä tiukemmin.

”Jää vaikka loppuiäkses”, Kerttu kuiskasi, kun heidän huulensa lopulta erkanivat.

”Sovittu”, Kaarle kuiskasi takaisin. ”Ja voin minä juoda pikarista uudelleen, jos koskaan haluat käydä mantereella. Mutta odotetaanko ensin muutama vuosi? Haluaisin nähdä, kasvaako partani paremmin, jos saan vanheta muutaman vuoden.”

Kerttu nauroi ja itki ilon kyyneliä halatessaan häntä ja nostaessaan päänsä uuteen suudelmaan.

—oOo—

Keskiviikko 30.8.2023
Minä, Jaakko Ahlman, olen juonut Ulrik Punaisen pikarista ja ottanut vastuun saaren vartioinnista. Tämä tapahtui eilen. Äitini Kerttu Ahlman (o.s. Manner) nukkui pois kuluneen yön aikana liittyäkseen miehensä, isäni Kaarle Ahlmanin, seuraan. Isäni jätti meidät vain muutamaa päivää aiemmin ja luulen surun murtaneen äitini sydämen. Vaimoni ja lapseni surevat myös suurta menetystämme, mutta olemme levollisia tiedossa, että vanhempani lähtivät tästä maailmasta samalla tavalla kuin he elivätkin. Yhdessä.

---

Anssi Vartiainen on vantaalainen kirjoittaja ja pelisuunnittelija. Hän pitää erityisesti fantasiasta, jossa liikutaan tutun ja tuntemattoman rajamailla. Hänestä on kivaa tutkiskella tarinoiden sääntöjä ja pohtia uusia tapoja hyödyntää niitä.