Raatoteoria

Artemis Kelosaari

Aito ja oikea rakkaus voi olla mahdollista ainoastaan raatojen välillä. Elävien rakkaus on aina pyyteellistä, so. turmeltunutta, siitä yksinkertaisesta syystä, että elävät tarvitsevat asioita – myös toisiltaan ja toisiaan. Täten kahden elävän yksilön rakkaus tai toveruus ei koskaan voi olla pyyteetöntä, koska sen ensisijainen päämäärä ei ole toinen yksilö vaan oman itsekkään seurantarpeen tyydyttäminen. Ja kaikista viheliäisin oikean rakkauden irvikuva on se tunne, joka voi olla elävän miehen ja naisen välillä. Se, mitä elävät hölmöt kutsuvat kaikista aidoimmaksi rakkaudeksi, vaikka se ei ole mitään muuta kuin sokeaa elukkamaista lisääntymisviettiä. Mutta kun minä katson nuorta kaunista aviomiestäni suuriin sinisiin silmiin, en tunne mitään fyysistä. Rakkauteni häneen on ääretöntä, mutta puhdasta. Täysin vapaata kaikista inhottavan biologispohjaisista impulsseista. En tarvitse häntä mihinkään, niin kuin en tarvitse mitään tai ketään muutakaan – mutta olen silti avannut kotini ja makuuhuoneeni ovet hänelle. Ja kun käymme yhdessä vuoteeseen, haluamme vain olla mahdollisimman lähekkäin…

C. M. Qvellstierna-Torrington, Raatoteoria.

 

Sen jumalanhylkäämän kirkonkylän pääraitti vaikutti tavallistakin hiljaisemmalta uudenvuodenpäivänä 20–, niin hiljaiselta että olisimme yhtä hyvin voineet saapua aavekaupunkiin. Työparini Sutinen haukotteli ääneen istuessaan pelkääjänpaikalla, kun minä ohjasin sinimustavalkoista virka-autoa jäistä tietä pitkin kohti keltaista puukirkkoa. Kun olisimmekin olleet menossa selvittämään jotain uudenvuodenjuopottelun inspiroimaa perhesurmaa tai edes humalaisten tappelua! Mutta ei. Kyse oli siitä, että kylän kirkkoherra oli varhain aamulla löytynyt kuolleena kirkosta. Ei ollut kuulemma näkynyt edes verta tai muita väkivallan merkkejä. Olisin ollut valmis kuittaamaan koko keikan ajanhukkana, turhana tunnin matkan päästä raahautumisena – kirkkoherra oli vain saanut sydänkohtauksen, vanha mies. Paitsi että ruumiin löytänyt ja poliisille soittanut suntio oli vihjannut johonkin muuhunkin… Ei verta, mutta jotain muuta.

Kun astuimme kirkkoon ja näimme vainajan, huomasin oitis, mitä se jokin muu oli. Vanhan miehen suu oli jähmettynyt huutoon, silmät lähes päästäpullistuvan avonaisiksi.

”Kohtasikohan se täällä itse paholaisen uudenvuodenyönä tai jotain?” sanoin. Vitsihän se oli, mutta ei tuollainen ilme voinut kertoa muusta kuin silkasta kauhusta.

”Meniköhän uudenvuodenyön jumalanpalvelus vähän sinnepäin?” Sutinen jatkoi karua herjanheittoa.

”Ei tiällä ollunna mittään uuenvuojenyön jumalanpalvelusta”, sanoi suntio, joka häälyi sivummalla. ”Sen takkii mie ihmettelennii. Ei hänellä olisi pitänynnä olla tiällä mittään tekemistä. Häne olis pitänynnä olla vuan kotona emännän kanssa.”

Vasta kun kävimme puhuttamassa mainittua kirkkoherran leskeä, saimme jonkinlaisen vastauksen siihen, mitä ihmettä kirkkoherra oli tehnyt uudenvuodenyönä kirkossa. Vastaus tietenkin herätti vain lisää kysymyksiä… Kirkkoherra oli ilmeisesti käynyt vihkimässä jonkun, jota leski kutsui Kuusamaniemen Charlottaksi.

”Sen hullun vappaaherrattaren. Se kävi iha henkilökohtasesti pyytämässä siunnaasta liitolleen marraskuussa. Ei ies sissään tullunna päevvää sanommaan, suati että oes kahville jiänynnä. Yhtä koppava ku ennennii.”

Vanha nainen puhui kiihtyneesti, korostuneen pirteästi. Selvästi hän oli jonkinlaisessa shokkitilassa kuultuaan uutisen miehensä kuolemasta. Pyysin silti kertomaan lisää. Kuka olikaan tämä Charlotta?

”Charlotta Qvellstierna… Tai mikä nykysin onnii, jos kerran mänj vanahoilla päevillään naimissiin. Se assuu Kuusamaniemessä, tuolla ku kiännyttään Monnikylän tielle ja männään vähä etiäppäin.” Leski ojentautui eteenpäin kuin kertoakseen suuren salaisuuden. ”Sillä oli joku ulukolaenen mies. Vihkitoemituskin piti pittää englanniksi.”

”Ulkomaalainen mies? Mistäköhän maasta? Ja onko tietoa nimestä?”

”Kyllä Charlotta sen sanoi, mutta en mie sitä niin hyvin kuullunna. Joku tosi englantilaesen kuulonen nimi miun mielestä. John joku… Oesko alakanunna T:llä? Mutta Charlotta kuiskas kaeken. Sillä vissiin on joku saerraus, joka on vienynnä siltä iänen. En mie sen kasvojakkaan nähnyt. Näin vuan, miten se maleksi pihan halaki harsohattu piässä. Aena niin korreena.”

”Onko teillä tämän Qvellstiernan yhteystietoja?” Sutinen kysyi varovasti.

”Ei Kuusamaniemessä ikänä ou ollunna ies puhelinta. Voi kuulkaa, Charlotta vihhoo kaekkee etistystä, kaekkee tekniikkoo ja kaekkee… Sikäli ku mie tiijän, koko Kuusamaniemi ei ou muuttunna yhtään sitten Charlottan lapsuuvven. Sielä on aeka iha pysähtynnä. Parasta männä vuan sinne kahtommaan. Jos nyt Charlotta piästtää teijät sinne. Tai jos se ei ou lähtenynnä minnekään sen miehesä kanssa. Mutta ei kannata männä Monnikyllään asti. Siellä on vuan niitä hulluja reikanuskoisia. Niitä, jotka olj siellä jo ennen ku miun tai miun miehen tai paljon kenenkään suku tulj tänne. Varmaan vanhavihasta alkaen. Hyö olj näet jotenkin harhaoppissii… mie ku en näetä niin hyvin tiijä tai muista. Mutta sielä hyö vuan elellee omissa oloissaan tänäkin päevänä.”

Katsoin puhelimellani väestörekisteriä. Kyllä vain, yksi Charlotta Maria Qvellstierna oli olemassa, syntynyt 6.4.1924 Haminassa, nykyinen asuinkuntakin täsmäsi. Hän oli siis mennyt vanhoilla päivillään naimisiin… mutta mitäpä se minulle kuului, ihmiset tekivät oudompiakin ratkaisuja elämässään. Jätin Sutisen pitämään leskelle seuraa – kaipa hän palaisi pian oletetulle rikospaikalle – ja lähdin ajamaan kohti Kuusamaniemeä annetuin ohjein. Tummien kuusien reunustama kapea hiekkatie muuttui yhä tukkoisemmaksi ja tukkoisemmaksi lumesta.

Pysähdyin, kun sininen jäkälää kasvava kyltti ilmoitti minun saapuneen Monnikylään. Katselin ympärilleni ja näin kauempana metsänreunassa vanhan näköisiä taloja. Ja yhtäkkiä aloin kuulla kellojen soittoa – ei raskaita lyöntejä, vaan pienten vaskikellojen helinää. Konevitsan kirkonkellot, oli välitön mielleyhtymäni. Vanha sävelmä, joka matki Laatokan saaressa olevan luostarin kellojen soittoa. Ääni tuntui kuuluvan keskeltä metsää, talojen tuolta puolen. Sitten näin kolmen tumman hahmon tulevan ulos yhdestä etäisemmästä talosta. Yksi kulki jotenkin oudosti, kuin haaroväliään varoen, mutta ikää tai sukupuolta oli mahdotonta niin etäältä arvata. Molemmilla oli yllään samanlainen pitkä musta takki, karvalakki ja nahkasaappaat.

Olin selvästikin ajanut liian pitkälle. Käänsin auton seuraavassa tienristeyksessä, ja ajettuani muutaman kilometrin takaisinpäin näin vihdoin vielä kapeamman tien, joka erkani etelään ja järvelle päin. Se oli kuitenkin täysin tukossa lumesta, joten pysäköin auton puoliksi ojaan ja lähdin harppomaan lumeen. Kuuset hämärsivät näkyvyyden liiankin tehokkaasti, ja tie oli sillä tavalla mutkainen, etten kohta nähnyt enää päätielle. Silti jatkoin tarpomista, kunnes pääsin ruosteiselle rautaportille. Se oli suljettu kettingillä ja riippulukolla, ja sen vierellä törrötti sammalta kasvava puukyltti, jonka sanoma oli mikäpä muu kuin Yksityisalue, pääsy kielletty. Huomasin, että portilta lähti lähes minun korkuiseni piikkilanka-aita kumpaankin suuntaan.

Kurotin portin yli ja erotin, mistä järvi alkoi, sekä vaaleanpunaisen pitsihuvilan sen rannalla.

”Onko ketään kotona?” huhuilin. Räpytin silmiäni ja tajusin silloin, miten rapistunut huvila oli. Osa ikkunoista oli naulattu umpeen tai rikkoutunut. Pakkanen pureskeli poskiani, mutta huvilan savupiipusta ei silti tuprunnut savua, eikä missään liioin näkynyt sähköjohtoja. Katsoin riippulukkoa. Se oli yhtä ruosteinen kuin porttikin.

”Ei tuolla ole perkele ketään elossa”, mutisin itsekseni.

Mahdollisimman nopeasti harpoin jälkiäni pitkin takaisin autolle ja ajoin keskustaan. Ainoalle majatalolle, joka oli samalla myös – kauempana maantien vieressä olevaa ikivanhaa huoltoasemaa lukuun ottamatta – kylän ainoa ravintola ja baari. Tikkasen Krouvi. Sinipukuisen miehen ilmaantuminen ummehtuneelta haisevaan ruokasaliin sähköisti selvästi pyhäpäivän unisen ilmapiirin. Paikalla oli neljä asiakasta, kaikki keski-ikäisiä tai iäkkäämpiä miehiä, sekä tiskin takana laseja pyyhkivä rasittuneen näköinen, tukevahko naisihminen. Hän omisti paikan miehensä kanssa, kuten sain pian tietää. Mutta kun kysyin, oliko eräs Charlotta Qvellstierna, joka oli mahdollisesti jonkun ulkomaalaisen miehen seurassa, kenties majoittunut krouviin edellisyönä, sain vastaukseksi ilmeettömän tuijotuksen. Yhdessä loosissa maastokuvioiseen takkiin pukeutunut mies pärskähti ääneen naurusta.

”Herra konstaapelj, taettaapa olla niinikkään, jotta ennemmin jouhten asettuu harakanpessään ku tämän kylän vappaaherratar tulloop tänne”, hänen vierustoverinsa tyrskähteli. ”Ja aeka ihme jätkä pittää tosijaan olla ennen ku kelepovvaa parrii metrrii lähemmäs sitä vannoutunutta vanahaapiikkoo.”

Tämä sai kiristyneen ilmapiirin repeämään nauruksi sekä avoimen rasistisiksi ja sovinistisiksi letkauksiksi. Olin tunnistavinani puhuneen miehen kasvot poliisiarkistoista – jäänyt joskus kiinni pontikankeitosta ja hirvien salametsästyksestä.

”Tiijän ketä työ tarkotatte, mutta en mie ou nähnynnä sitä vuossiin”, rouva Tikkanen vastasi tiskin takaa. ”Viimeksi varmmaan – herran jestas, siitä on kyllä jo ylj kymmenen vuotta nyt. Kävelj kylänraettia pitkin, niin paksu harso hatussa, että ei ies kasvoja näkynnä. Puhuivat silloin, jotta se olis iha yksityiskonneen josttain tilannunna ja käynynnä jossain matkoila, mutta ei harmainta uavistusta missä… Ite asiassa mie oun luullunna jotta koko rouva ei eläkkään ennee. Vanahahan se jo oes.”

”Mie näin sen viime yönä”, puuttui puheeseen kolmas mies. ”Tai aenakkii jonkun, jolla oli aevan jumalattoman iso harsohattu. Kuluki vaaleessa mekossa jonkun rakkipukusen käspuolessa tuolla sataman suunnalla, järvelle päen.”

Yhä hämmentyneempänä kiitin tiedoista ja poistuin poimiakseni Sutisen kyytiin kirkolta.

”Arvaa mitä?” hän sanoi naureskellen. ”Satuinpa vilkaisemaan sitä isoa Raamattua telineessä. Et usko mistä kohdasta se oli auki. Johanneksen evankeliumista se luku, missä Jeesus herättää Lasaruksen kuolleista.”

Ruumiinavauksessa todettiin kirkkoherran kuolleen sydänkohtaukseen. Kyseessä oli kuitenkin jo iäkäs herrasmies, joka oli ollut kylmässä kirkossa pelkkä papinkaapu yllään. Ei ollut siis aihetta epäillä ketään henkirikoksesta – tutkinta keskeytetty. Silti asia palasi toistuvasti mieleeni, kun makasin yksinäni unettomuuden kourissa sängyssäni kevään ja kesän valoisina öinä. Se paikoilleen jähmettynyt ilme kylmillä harmailla kasvoilla. Silmät, jotka eivät olleet voineet viimeisenä tekonaan nähdä mitään muuta kuin jotain sanoinkuvaamattoman hirveää.

 

Jotta voisimme luoda minkäänlaisia arvoasteikoita eri olioiden välille, meidän on määriteltävä korkein mahdollinen olemisen tapa, ts. täydellisyys. Sana on kautta länsimaisen filosofian historian merkinnyt jotain, mikä on saavuttanut täyttymyksensä, se on, jotain mikä ei tarvitse enää mitään ja joka ei enää muutu mihinkään suuntaan. On näin ollen täysin selvää, että yksikään elävä ei määritelmällisesti tätä tilaa voi koskaan saavuttaa. Eläminen merkitsee ensinnäkin aina muutosta; elävän olennon keho on koko ajan liikkeessä, joko kasvavaan tai rappeutuvaan suuntaan. Itse elämä on prosessi, jossa aineet vaihtuvat toisiksi – voisiko mikään olla kauempana täydellisyydestä? Lisäksi elämää täytyy jatkuvasti ylläpitää, se toisin sanoen ei ole riippumatonta. Se tarvitsee jatkuvasti ruokaa, lepoa ja sopivan lämpötilan. Se on kyltymätön uuni, jonka lieskoja täytyy jatkuvasti ruokkia. Elävä olento ei näin ollen ole koskaan täysin vapaa toteuttamaan mitään korkeampia pyrintöjä. Sen sijaan raato on saavuttanut täydellisyyden. Hän ei tule enää miksikään. Hän pysyy ikuisesti sellaisena kuin on, irrallisena, riippumattomana.

C. M. Qvellstierna-Torrington, Raatoteoria.

 

Suurin piirtein helmikuun puolessavälissä satuin olemaan Sutisen kanssa taas päivystysvuorossa, kun siitä samaisesta kirkonkylästä tuli hälytys. Ymmärsin aluksi vain sen, että joku oli ”seonnut”… Hitaasti kuva hahmottui päässäni. Kyseessä oli joku vieraspaikkakuntalainen mies, joka oli tullut sukulaisensa mukana kirkonkylään ja alkanut juopotella yhdessä tämän vakituisen äijäporukan kanssa.  Miehille oli tullut riitaa, ja tuo vieras mies oli lähtenyt jonnekin harhailemaan. Paria tuntia myöhemmin hän oli juoksennellut pitkin kylänraittia, täysin vastakkaisessa suunnassa kuin sukulaismiehensä talo, ja huudellut ”jotain aivan sairasta”, niin kuin hälytyksen tehnyt huolestunut kansalainen oli kiteyttänyt.

Kun ajoimme taas kylänraittia pitkin, ei kestänyt kauaa, ennen kuin löysimme kyseisen henkilön. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt jo ihmisiä, jotka selvästi yrittivät rauhoitella häntä, mutta turvallisen etäisyyden päästä.

”No niin, hajaannutaanpa, tämä on meidän asiamme”, huusin väkijoukolle. Katseeni kohtasi miehen. Parhaat päivänsä nähnyt keski-ikäinen äijä nuhjuisessa takissa. Hänen silmänsä pälyilivät villisti ympäriinsä.

”Ne raadot”, hän kähisi äkkiä. ”Ne on siellä. Autiohuvilassa.”

Hän painoi kätensä silmilleen. ”Ne nai siellä. Niin että rahina kuuluu. Raadot. Ihan luuta ja parkkinahkaa on sen naisen koivet kun se kietoo ne sen… sen pojan ympärille.”

Hän käännähti äkkiä kuin olisi odottanut jonkun seisovan takanaan. ”Se yritti käydä mun kimppuun. Se kuollut jätkä. Mä seisoin siinä ja se nousi siitä vuoteelta ja sen… sen silmät… se tuijotti mua. Se oli ihan umpijäässä niin että nivelet vaan ritisi, ja sen kalukin oli jäässä ja sojotti ihan kovana. Ja mä vaan juoksin karkuun…”

Hajusta päätellen miesparka oli äskettäin kastellut housunsa. Sutinen tivasi tuloksetta, mitä hän oli nauttinut – korpikuusen kyyneliä, jäähdytysnestettä vai vielä kovempia aineita? Puhallutimme tietysti, mutta hämmästyksekseni alkometri tarjosi ainoastaan yhtä promillea. Etsin silmistä merkkiä huumeista, mutta pupillit olivat vain hieman laajentuneet. Lopulta paimensimme miehen mustamaijaan, jonka takaosassa hän yhä hoki ”raadot, raadot”. Huokaisten istuin etupenkille Sutisen viereen.

”Täälläpäin ei taida olla kuin yksi autiohuvila. Sen paronittaren paikka.”

Tuijotin asfalttia, jolla pakkanen kipinöi.

”Eikö sinustakin tässä ole jotain aivan helvetin omituista?” totesin lopulta.

”Kuule, ihmiset näkevät aineissa ja deliriumeissa paljon oudompiakin pikku-ukkoja. Saati sitten jos pää on muuten vain sekaisin.”

”Ei pelkästään se. Vaan… koko tämä juttu. Koko tämä kuoleva kirkonkylä.”

Nousin autosta ja marssin yhä kadunvarressa seisovan väkijoukon luokse. Jos olin luullut tulevani hullua hurskaammaksi jututettuani heitä, erehdyin. Kukaan ei tuntenut tuota miestä eikä osannut sanoa, oliko hänellä kenties vakavampiakin psyykkisiä ongelmia. Eikä kukaan niin ikään tiennyt lähistöllä olevan huviloita muualla kuin Kuusamaniemessä. Kylmiä tiloja toki oli syrjäteiden varrella ja autiotaloja kylän liepeillä, olimmehan tyhjenevällä maaseudulla.

”No onko kenelläkään sitten mitään aavistusta, mistä tuo herra olisi voinut saada päähänsä sellaisen ajatuksen, että jossain olisi… vainajia, jotka harjoittavat erinäisiä akteja?” kysyin turhautuneena. Kysymyksellä ei ollut toivomaani vaikutusta. Päätään pudistellen joukko alkoi yksi kerrallaan hajaantua. Sitten vasta huomasin, että entisen kaupan laudoitettuja näyteikkunoita vasten seisoskeli pari pitkään mustaan takkiin, karvahattuun ja nahkasaappaisiin pukeutunutta hahmoa.

”Myö ei tiijetä mittään sen enemppee ku työkään”, toinen sanoi. Hänen puhetapansa oli murteesta huolimatta huolitellun oloinen, selkeä, rauhallinen. Kun hän kääntyi, katulampun valo osui häneen sillä tavalla että jokin välkähti hänen kaulallaan. Se oli pronssinen ortodoksiristi.

”Myö tiijettään vuan, jotta tässä synnin ja eläimellisyyvven riivvaamassa mualimassa voep tapahttuu mitä tahansa”, hän sanoi. ”Sukupuolissuus. Parittelu. Lissääntyminen. Alhasinta mihin ihminen voep vajota. Silti nykysin niistä ollaan tekemässä ihmiselämän tarkotusta ja suurinta onnee. Ehei, suurin onni tulloop siitä, ku ihminen yksin suavuttoo sielunraahan Korkeimmassa. Noussoop koko matosan muailman yläpuolelle.”

En sanonut mitään. Nämä uskovaiset olivat todellakin hulluja. En osannut edes varmasti sanoa tuonkaan ihmisen sukupuolta.

”Ja jos jossaen oes tosissaan vaenaja, joka pystys yhä liikkummaan ja ajattelemmaan”, hän lopetti, ”niin se oes iha ihmeijen ihme. Hengen iärimmäenen voetto aeneesta. Sellanen olento, sellanen oes muanpiällinen enkelj, pyhempi kun kukkaan pyhä ihminen. Sellanen ei voes mittään syntilöitä tehä. Mikkään sellasen tekemä ei voes olla synttii.”

Katsoin keskustelun päättyneeksi. Niin palasin autoon, ja veimme Sutisen kanssa miehen poliisilaitokselle. Sutinen lähti suoraan kotiin, mutta minä jäin odottamaan lääkärintarkastuksen päättymistä. Minullahan ei ollut vaimoa ja lapsia, joiden luokse mennä. Niinpä istuin kahviossa, kunnes lääkäri – tumma silmälasipäinen nainen – ilmaantui luokseni päätään puistellen.

”Outo juttu. Verestä ei löytynyt mitään yleisimpiä hallusinogeeneja. Oireet viittaavat puhtaaseen shokkitilaan, tuijottaa vain seinää puhumatta mitään. Valitettavasti psykologinen testaus on mahdotonta niin kauan kun hän ei vastaa kysymyksiin.”

Nyökkäsin ja ryystin kahvini loppuun.

 

Melankolia on mielentila, josta jo Aristoteles sanoi kaiken suuruuden kumpuavan. Ja melankolian johdonmukaisin lopputulos on raatous. Galenoksen mukaan melankolia on ”kylmä ja kuiva temperamentti”, siis kaikista eniten vastakkainen elämälle, kaikista steriilein eli puhtain eli täydellisin. Melankolia tarkoittaa kirjaimellisesti ”mustaa sappea”, oletettua ruumiinnestettä, joka tukahduttaa liiallisena kaikki muut eli on muita vahvempi. Melankolia on yhdistetty syksyyn ja Saturnukseen, sadonkorjuun jumalaan – eikö itse Kuolemaa ole usein kuvattu viikatetta kantavana raatona? – ja saturnalia merkitsi muinaisille roomalaisille vuoden pimeintä ja kuolleinta aikaa, talvipäivänseisauksen aikaa. Saturnus puolestaan liitetään lyijyyn, ja melankolia voidaankin suomentaa ”raskasmielisyydeksi”, siis tuomittavan ”kevytmielisyyden” vastakohdaksi. Kuten voidaan todeta, melankolia on suloisen kuoleman syleilemistä ja inhottavasta elämästä kieltäytymistä. Ja miten onkin niin, että jos melankolialla olisi kasvot, ne olisivat minun rakkaimpani kasvot? Minun kylmän kaunokaiseni, jonka elävä elämä päättyi keskitalvella lyijymyrkytyksen runtelemana Pohjoisnavan laitamilla, mistä hänet paljon myöhemmin löysin.     

C. M. Qvellstierna-Torrington, Raatoteoria.

 

”Mitä uutta?” Sutinen kysyi huolettomasti minulta, kun maaliskuun ensimmäisellä viikolla tuijotin silmät lasittuneina vastikään saapunutta katoamisilmoitusta.

”Taas joku on kadonnut. Ja arvaa mistä?”

Sutinen huokaisi. ”Minä olen sitä mieltä, että sinä mietit tätä ihan liikaa.”

Käännyin tuolillani. ”No onko se sinusta normaalia, että yhden talven aikana katoaa neljä ihmistä samasta saatanan kirkonkylästä, ja suurin piirtein samanlaisilla tarinoilla: lähtivät metsään Monnikylän suuntaan eivätkä koskaan palanneet? Ja että siinä ei ole vielä kaikki? Muistatko sattumoisin erään kirkkoherran omituisen kuoleman? Ja sen seonneen juopon, joka on vieläkin Paiholassa?”

Sutinen näytti ikävystyneeltä.

”Ja kuunteles tätä”, jatkoin. ”Minua alkoi ihan oikeasti mietityttää se helvetin vapaaherratar. Joten minäpä tein vähän tutkimuksia.”

Läjäytin pöytään muovitaskullisen papereita, mukaan lukien mustavalkoisen valokuvan Charlotta Qvellstiernasta vuodelta 1970. Vakavan näköinen tumma nainen, jolla oli yllään lukuisia koruja ja pitsinen mekko.

”Löysin Charlotta Qvellstiernan nimissä yhden ainoan tilin. Siellä ei ole moneen kymmeneen vuoteen ollut mitään muuta rahaliikennettä kuin veroja kiinteistöstä.”

”Tietäähän tuon bättre folkin, sillä on varmaan tuhottomasti rahaa sveitsiläisessä pankissa”, Sutinen kommentoi.

”Varmaan. Mutta kuuntele. Charlotta Qvellstiernan asuinpaikka on virallisesti se kylä ja Kuusamaniemen tila on Qvellstiernan nimissä, ja silti siellä ei tasan tarkkaan ole vuosiin asunut yhtään elävää sielua. Siitä huolimatta Qvellstierna tuli henkilökohtaisesti pyytämään vihkimistä viime marraskuussa. Ja käveli uudenvuodenaattona kylällä seurassaan joku frakkipukuinen. He eivät kuitenkaan majoittuneet kylän ainoaan majataloon. Eikä Qvellstierna kaikesta päätellen ole pidetty henkilö.”

Pidin tauon. ”Tuona iltana, eikä sitä seuraavana, eikä sitä edellisenä, ei kylään ajanut yhtä ainutta taksia. Soittelin Itä-Suomen jokaisen taksikeskuksen läpi, ja hyvä kun olivat edes kuulleet siitä kylästä. Eikä bussejakaan kulkenut. Kun kävin jututtamassa sen maailman rähjäisimmän bussiaseman ainoaa työntekijää, se tiesi Qvellstiernan, mutta sanoi aivan saman kuin krouvin omistaja. Ei ole nähnyt moneen vuoteen, eikä voi kuvitella sen kulkevan rahvaan seassa.”

Nyt Sutinen näytti etäisesti kiinnostuneelta. Jatkoin.

”Se oletettu englantilainen mies, se frakkipukuinen, on vielä suurempi mysteeri. Siviilirekisterin mukaan Qvellstierna on yhä naimaton. Mitään vihkitodistusta en onnistunut löytämään, saati todistajia liitolle. Otin yhteyttä Maahanmuuttovirastoon ja pyysin lentokentiltä rekisterit – ei mitään. Ei liioin Qvellstierna ole poistunut maasta noihin aikoihin, ainakaan omalla nimellään lentoteitse.”

Sutinen tuijotti minua ja kohautti olkapäitään.

”Mitä sinä sitten luulet?”

”Perkele kun en tiedä, en edelleenkään! Mutta haluan käydä Kuusamaniemessä. Katsomassa, mitä helvettiä siellä oikeasti on. Tuletko mukaan?”

”Jos nyt tämän kerran.”

Saimme vapaata seuraavalle päivälle ja lähdimme Sutisen autolla siviilivaatteissa. Kiroilimme sakeaa lumisadetta, joka vain yltyi sitä mukaa mitä lähemmäs pääsimme. Tietä ei ollut tälläkään kertaa avattu, ja Kuusamaniemen portti oli täsmälleen samassa asennossa kuin yli vuosi sitten. Huutelimme aikamme ovella ja sitten mursimme rautakettingin voimapihdeillä.

Huvilan pihalla pensaat rehottivat, vanhat koukeroiset tammet ja vaahterat nuokkuivat lumen alla. Lähempänä järveä metsä muuttui muutenkin lehtoisammaksi. Kalliolle rakennettu huvila oli yhtä ränsistynyt kuin olin muistanut, eivätkä piharakennukset olleet juuri paremmassa kunnossa. Pidimme pistoolit käsillä koko ajan, kun harpoimme hangessa huvilan ovelle. Sutinen kolkutti. Hetken oli hiljaista, sitten kuulin jotain. Sutinen astui askeleen taaksepäin, kun ovi aukeni sanoinkuvaamattomasti naristen.

Edessämme seisoi tutun näköinen nainen: pitkä röyhelömekko, pitkät hansikkaat, tonneittain koruja sekä harsohattu, jonka alta ei näkynyt kasvoja. Minussa nousi äkkiä jostain hyvin syvältä halu juosta, ja mahdollisimman kauas. Valitettavasti en kuitenkaan tätä halua noudattanut.

”Ööh… Charlotta Qvellstierna, oletan?” sain sanottua.

Hän veti harson sivuun. Tuijotin pääkallon päälle pingottunutta kuivaa nahkaa, tyhjiä silmäkuoppia ja hampaat paljastavaa jähmettynyttä hymyä. Aivoni tuntuivat pysähtyvän, äärimmäinen kauhu valui vatsaontelooni kuin jäinen vesi. Tämä ei voinut olla totta. Mutta siinä hän seisoi, suoraan edessäni. Oli ja pysyi. Elävä vainaja.

Silloin laukauksen ääni repäisi korviani. Näin silmäkulmastani, miten Sutisen päästä roiskahti suihkullinen verta ja aivonkappaleita lumelle. Kohotin pistoolini, mutta toinen laukaus räjähti heti, ja omani osui minne sattui maastoutuessani hankeen. Näin kiväärinpiipun, joka pisti esiin rikkoutuneesta ikkunasta. Ja se… se muumionainen… tempaisi haulikon eteisestä. Ammuin sinnepäin, en taaskaan osunut. Mitä luoti edes tekisi hänelle? Raahauduin eteenpäin hangessa, ja toisella kädellä kaivoin puhelinta taskustani.

Sitten kasa hauleja upposi oikeaan reiteeni. Kipu sai minut karjaisemaan, ja puhelin lipesi kädestäni ja sinkoutui hankeen parin metrin päähän. Kompuroin yhä eteenpäin ja ammuin välillä sokeasti taakseni. Vasta kun pääsin lähemmäs metsän rajaa, katsoin olkani yli. Välittömästi toivoin, etten olisi tehnyt niin.

Naismuumio oli jättäytynyt taaemmas, mutta jalanjäljissäni harppoi vielä järkyttävämpi ilmestys. Hirvikiväärillä aseistautunut pienikokoinen mies, jolla ei ollut muuta vaatetusta kuin tiukat mustat samettihousut ja olan yli kulkeva panosvyö. Hetken luulin häntä oikeaksi eläväksi ihmiseksi, mutta sitten tajusin, että hänkin oli kaikkea muuta. Ei kenelläkään voinut olla sellaista sairaalloisen kiiltävää nahkaa pintanaan. Silmät eivät liikkuneet eivätkä räpytelleet. Vaikka olin katsonut hänellä olevan jonkinlaisen sotamaalauksen, joka peitti otsan, nenän ja huulet… ei. Hänen kasvonsa olivat kaksiväriset, groteski sekoitus kuolemanmustaa ja kelmeän kellertävää! Ja hän irvisti minulle murhanhimoista virnettä, joka ei muuttunut senttiäkään koko aikana.

Juoksin ja juoksin, välillä suojautuen puiden taakse. Vihdoin näin edessäni piikkilanka-aidan. Epätoivoissani käännyin ja ammuin. Muumiomies väisti – liian hitaasti. Luoti osui hänen vasempaan käteensä. Ehdin nähdä, miten hän kohotti nelisormiseksi muuttuneen kouran silmiensä eteen, selvästi pikemminkin ihmeissään kuin tuskissaan. Silti se pelasti henkeni, sillä ehdin kiivetä lähimpään tammeen ja hypätä siitä aidan yli, ennen kuin seuraava hirvikiväärin luoti pureutui puunrunkoon. Juuri siihen, missä olin hetki sitten ollut. Kierin seuraavan paksun jalopuun taakse ja painoin pistoolin liipaisinta, vain huomatakseni, että äskeinen luoti oli ollut viimeinen. Vainoojani ei kuitenkaan näyttänyt halukkaalta kiipeämään, hän vain kähisi jotain. En saanut selvää, mutta kiroilulta se kuulosti. Lähdin taas juoksemaan, ja vasta parinsadan metrin päässä, lehdon muuttuessa taas varjoisammaksi metsäksi, uskalsin pysähtyä kaatuneen kuusen juurakon taakse.

En kuullut askelia. Kahmaisin kourallisen lunta ja pusersin sitä haulienrepimää reittäni vasten. Kuusamaniemeen päin en voisi mennä, enkä tielle. Sieltä ne helvetin muumiot minut ainakin löytäisivät. Jatkoin siis etenemistä metsässä, kivusta säpsähdellen, valuen verta hangelle. Muistaakseni Monnikylän tuolla puolen oli maantien varrella pikavuoropysäkki.

 

Meitä raatoja sanotaan rumiksi, vastenmielisiksi, jopa kauhistuttaviksi. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että näin sanovat ovat itse elossa ja ovat tottuneet vain toisiin eläviin. Jos he kykenisivät tarkastelemaan asioita objektiivisesti ja puolueettomasti, he huomaisivat olevansa itse varsin vastenmielisiä. Elävällä on pehmeä ja veltto iho, hänen kasvonsa vääntyilevät holtittomasti, hänen äänensä on läpitunkeva ja hänestä valuu lukuisia nesteitä, joista suuri osa haisee pahalle. Raato, ainakin pidempään kuolleena ollut ja kuivunut raato, sen sijaan puhuu hiljaa, hymyilee koko ajan, ei haise juuri millekään eikä hänessä ole mitään ylimääräistä, ei rasvaa, ei nesteitä. Minun puuttuvissa silmissäni oma aviopuolisoni on maailman kaunein mies. Hänen ihonsa on kuin sifonkia, hänen kätensä ovat kalvaat ja kylmät, ja hänen jalkovälissään on ikuisesti kova jääkalikka.

C.M. Qvellstierna-Torrington, Raatoteoria.

 

Kun olin päässyt Monnikylän peltoaukealle, minut huomattiin. Ulkona liikkui hahmo, joka vaateparresta päätellen oli niitä omituisia lahkolaisia, ja hän tuli hakemaan minut pellolta. En jaksanut edes yrittää karkuun, vaikka minua hieman karmikin. Vasta lähempää katsoen huomasin hänen olevan nainen; arvasin sen pehmeistä sileistä poskista. Tummat hiukset ulottuivat tuskin olkapäille, ja vahvoista hartioista näki, että hän oli tottunut tekemään fyysistä työtä. Hän ei vaikuttanut mitenkään ilahtuneelta läsnäolostani, mutta sain selitetyksi hänelle, että Kuusamaniemessä tapahtuu pahoja asioita. Hän kuunteli ja vei minut lähimmän talon ulkoeteiseen. Talossa kuulemma asui hänen sisarenpoikansa, joka ”käyp kylän ulukopuolella töissä” eikä siis ollut kotona. Vilkaistuaan haavaani ja sanottuaan, ettei se ollut paha, nainen lähti kävelemään metsään kapeaa metsäautotietä pitkin. Pian sieltäpäin tuli nuhjuinen vanha auto, varmaan monen vuosikymmenen takaista mallia – merkkiä en erottanut – joka kääntyi isommalla tiellä Kuusamaniemeen päin.

Yritin koota itseäni sen verran, etten muuttuisi sen juopon kaltaiseksi kiljuvaksi mielipuoleksi. Yritin olla ajattelematta sitä, että Sutinen oli kuollut ja minusta vain muutaman kilometrin päässä oli olentoja, joita ei pitäisi olla olemassakaan. Ehkä näin painajaista? Mutta itseni läpsäiseminen ei toiminut.

Menneen tunnin hirveät kuvat kulkivat tietoisuuteni läpi yhä uudelleen. Naismuumion kuihtuneista piirteistä oli ollut yhä tunnistettavissa Charlotta Qvellstierna. Eikä minua jättänyt rauhaan tunne, että olisin nähnyt sen miehenkin – siinäkö oli Qvellstiernan puoliso? – joskus jossain. Voi luoja… Olin sekoamassa. Ei vähiten siksi, että istuin jonkun oudon ortodoksilahkolaisen kotona, kylässä joka oli ollut paikoillaan ehkä satoja vuosia… Jos metsän keskellä oli taloja, kirkosta puhumattakaan, ei niitä ollut ainakaan mihinkään karttoihin merkitty.

Olin poliisinurani aikana törmännyt tarinoihin eristäytyneistä uskonnollisista yhteisöistä. Ne elivät täysin omassa todellisuudessaan, omien lakiensa ja tapojensa mukaisesti, paljon piittaamatta ulkomaailmasta ja sen muuttumisesta. Erityisen pirullisiksi nuo yhteisöt teki niiden laskelmoitu tapa soluttaa osa jäsenistään ulkomaailmaan, kaikille yhteiskunnan portaille, mieluiten tietenkin aina vastuullisiin asemiin. Niistä käsin he pitivät toistensa puolta, peittelivät toistensa jälkiä ja levittivät vaivihkaa omaa agendaansa yhteiskuntaan.

Äkkiä tiesin, että minun piti lähteä. Sillä sekunnilla. Tällä kertaa tottelin vaistoani. Juoksin ovesta ulos niin nopeasti kuin kirvelevällä jalallani pääsin, alas hiekkatielle, ja kun kuulin auton äänen, kätkeydyin metsään. Autoja oli kaksi, toinen se vanha, toinen Sutisen… enkä ollut uskoa silmiäni, kun niistä nousivat mustatakkisten lisäksi ne kaksi. Ja mustatakkiset tekivät ristinmerkkejä heidän edessään, kumartelivat heille kuin puolijumalille.

En jäänyt katselemaan enempää. Ikuisuuden kuluttua pääsin ison tien varteen, missä tökötti sininen bussipysäkin merkki. Lyyhistyin sen viereen, enkä edes tiedä kauanko siinä lojuin yltyvän lumisateen pieksämänä. Jos ikinä pääsisin kotiin siitä kirotusta kylästä, eroaisin välittömästi virastani. Ehkä häipyisin koko maasta. Merenlahden yli joko länteen tai etelään, ei väliä. Ja niin paljon viinaa, että voisin melkein unohtaa kaiken.

Vihdoin bussin valot näkyivät hämärtyvällä tiellä. Verenpisaroita pirskahteli vastasataneelle lumelle avoimista tykyttävistä suonistani, kun horjuin pystyyn kättäni heilauttamaan.

 

Joku voisi ihmetellä, miksi käytän tällä tavoin sanaa raato. Eikö kyseessä kuitenkin ole varsin karkea ja halventava termi, jota elävät käyttävät elämän jo jättäneistä olioista? Eikö parempi olisi ”vainaja” tai ”kalmo” taikka yksinkertaisesti vain ”kuollut” vastakohtana elävälle? Vastaan kuitenkin, että käytän raato-sanaa juuri sen karkeuden vuoksi. Koska olemme kuolleita, elävät inhoavat meitä, jopa vihaavat meitä – siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikkein eniten he pelkäävät meitä. He eivät ymmärrä, ja siksi pelkäävät. Ehkä he sisimmässään kadehtivat sitä täydellisyyttä, jonka me olemme saavuttaneet, mutta jota heillä ei ole rohkeutta tavoitella. Raato on tuon inhon tuottama kirous. Raato on se sana, jota he käyttävät ryhtyessään hyväksikäyttämään meitä omia pyrkimyksiään – yleensä juuri elämän ylläpitoa – varten.

Rakas puolisoni on kokenut tämän henkilökohtaisesti, sillä hän on joutunut alistetuksi sille hirvittävälle häpäisemiskäytännölle, jota sanotaan ruumiinavaukseksi. Eikä kukaan niistä raakalaisista, jotka häntä leikkelivät, kutsunut häntä neutraalilla taikka kunnioittavalla termillä. Ei, he käyttivät sanaa raato, kun kohtelivat rakkaintani kuin lihanpalaa. He sanoivat raato, kun halusivat olla muistamatta hänen nimeään, katsomatta hänen anoviin silmiinsä ja miettimättä, voisiko tämä olento olla parempi kuin yksikään heistä. Olkaamme siis ylpeinä raatoja! Otamme yllemme tuon sanan, koska emme enää pelkää eläviä. Hiljaisissa sydämissämme me olemme jo voittaneet heidät. Ja jonain päivänä – jonain päivänä me raadot otamme sen, mikä meille kuuluu, ja nujerramme elikot valtamme alle!

C. M. Qvellstierna-Torrington, Raatoteoria.

 

_____

Artemis Kelosaari on kirjallinen sekatyömies, joka on julkaissut parikymmentä novellia sekä romaanin Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä(Helmivyö 2017). Novelli ”Raatoteoria”, joka on kirjoitettu alun perin jo vuonna 2015, edustaa Kelosaaren lanseeraamaa nekropunk-genreä. Elävien muumioiden seikkailuja on julkaistu aiemmin Usva-, Kosmoskynä- ja Ursula-lehdissä.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: