Pyro-ornitologian haasteet

Toni Saarinen

Ensimmäinen näytös: Elämä

“Tämä on upea hetki ja ennen kaikkea ainutkertainen tilaisuus”, kerron kameralle, vaikka pitkän urani aikana minulla on harvoin ollut näin pahaenteinen olo. Toistan: ”Ainutkertainen.”

”Vain yksilön kokemuksen tasolla, ja sen merkitys on katoavan pieni, sir Norman”, tohtori Massimo Marchese toteaa. Hän on viihteen musta aukko, yksikään keventävä huomio tai kielikuva ei palaa takaisin tuosta miehen muotoisesta tympeyden tapahtumahorisontista. Tuotantotiimi rukoili minua löytämään minkä tahansa keinon, jolla pyro-ornitologistamme saisi ulos edes hymynkaltaisen. Kuluneen kahden vuorokauden aikana – valmistautuessa ja itse matkalla – en ole onnistunut.

”Niin, epäilemättä hetki on käsillä, ja –”

”Todennäköisemmin vasta tuntien päästä”, Massimo korjaa, ja tämä kohtaus kuolee leikkauspöydälle, minä vannon sen.

”Poikkeuksellisissa oloissa tuntikin saattaa tuntua hetkeltä!” yritän vielä. ”Niin minäkin aina vastaan vaimolleni, kun hän sanoo –”

Markétan ”käsi kurkun edestä”-liike näyttää, että tämä vitsi on tehty perinnöttömäksi jo ennen syntymää. Hyväksyn tosiasian. Poikki. Ehdotan kuitenkin, että Ricardo jatkaa heti kuvaamista, sillä vaikka italialainen yliluonnontieteen tohtori aluksen nokassa mitä tahansa murahteleekin, niin dokumentillemme keskeinen tapahtumasarja saattaa silti käynnistyä koska tahansa. Vain yliluonto määrää, milloin homma niin sanotusti räjähtää käsiin.

”Kuvaanko yhä teitä, herra Cartwright?” nuori kameramies kysyy minulta. Itsepintainen hierarkioiden tiedostaja, mutta se on märkäkorvaisuuden ominaispiirre, tästä kunnioituksesta pitäisi nauttia. Viisi vuotta alalla, niin hän vihaa tähtiä jo siinä määrin, että saattaa vahingossa lipsauttaa kuittauksena jonkin duunarien kesken käytetyn alatyylisen lempinimen. Ja me tähdet siedämme sitä, koska… no, duunareilla on omanlaistaan valtaa. Jonain päivänä he saattavat pelastaa meidänkin henkemme.

”Äh, kutsuisit Normaniksi kuten muutkin täällä”, sanon reilun pomon perinteitä ylläpitäen. Siitä ei ole vielä tullut Ricardolle klisee.

”Selvä, herra Norman. Kuvaanko siis yhä teitä?”

”Älä minua, en jaksa olla joka hetki edustavimmillani. Käännä kamera ulos, maisema-aineistoa ei voi olla varastossa liikaa.”

On kuitenkin ilmeistä, että harmaan turvakalvon takana avautuva maisema ei tällaisenaan kelpaa tuotantoyhtiössä kuin sen sadannen surkean maailmanloppuelokuvan täytemateriaaliksi. Mutta nehän ne kuulemma minunkin palkkani maksavat, ja olen liian mieltynyt Alfatodellisuuden Keski-Euroopan vuoristokylpylöissä vietettäviin kesäkuukausiin, että lähtisin puremaan kättä joka ruokkii, ei, en siitäkään huolimatta, että minun prestiisini on tunnustettua jo useammassakin ulottuvuudessa – minä ja maailmanloppuelokuvat siedämme toisiamme, vaikka itse pidän lähinnä jatkuvasta maailmasta. Maailmoista. Tästäkin mytosysteemistä minä pidän, jossain määrin, vaikka haaleanpunaisena hohkaava kivierämaa paikallisen Napapiirin tienoilla on sekä lannistava että yllätyksetön kokoelma teräviä lohkareita, tummia kuoppia, hiiltyneitä kantoja ja karahkoja. Löytäisimmepä edes raunioita, mutta ei. Tuo virallinen hapannaamamme tuolla on tehnyt asiantuntemuksensa painolla selväksi, ettei ympäröivässä yliluonnossa ehtisi ikinä kehittyä minkäänlaista sivilisaatiota, joka voisi poeettisesti hävitä ja jättää jälkeensä kutkuttavia palatsinjämiä. Ilonpilaaja.

Paraikaa levollisesti leijuva aluksemme on yhtä lohduton kuin ympäristönsä mutta monista läpinäkyvistä pinnoista huolimatta aivan liian ahtaan tuntuinen ja kaiken päälle hiostavakin. Kuinka kuumaksi se käykään sitten, kun tositoimien aika koittaa? Särön äärellä kohtaamamme insinööri puhui antistaattisuuden saralla tehdyistä harppauksista ja monikerroksisen molybdeenipinnan hurjasta kestävyydestä ja älykkäästä ilmastointijärjestelmästä, joka säännöstelee kennoja ihmisjärkeä korkeammalla logiikalla. Mutta en ole ikinä varma, voiko insinööreihin luottaa silloin, kun heidät kohtaa Särön suojissa eikä kentällä. Joka tapauksessa minä hikoilen tässä purkissa enemmän kuin on terveydelleni eduksi. Minulla oli huono olo jo eilen, paljon ennen kuin syöksyimme Säröön. Olisi pitänyt tiedottaa johtoryhmää – mutta sitten ne eivät olisi antaneet minun lähteä. Työturvallisuus, vakuutukset, PR-vahingonhallinta.

Markéta jakaa meille vesipulloja, hän on pelastava enkeli. Hän tietää mitä tehdä ja juuri oikean hetken sille. Kolmekymmentä vuotta nuorempana ihastuisin. Onkohan Ricardo ihastunut? Heillä ei ole hirveästi ikäeroa. Toisaalta kaikki nuoret näyttävät tässä vaiheessa samalta: nuorilta ja ihastuneilta.

Tohtori Massimo Marchese, joka on maailman vanhin keski-ikäinen, pyyhkii ohimoita ja pälvikaljua kukkakuvioisella liinalla. Hän näyttää yhtä rasittuneelta kuin minä, kätkee sen vain luontaisen kuivuuden verhon taa. Edes pyro-ornitologian veteraani ei näemmä totu tutkimuskohteelle oleellisiin olosuhteisiin.

Viides ryhmämme jäsen on pilotti nimeltä Erika, koo-kirjaimella jos oikein muistan. Hän on kuulemma matkustanut tohtorin mukana alusta asti ja tehnyt tässä mytosysteemissä lentoja enemmän kuin kukaan.

”On täällä sitten ilmeisesti jo kuin kotonaan?” tiedustelin jossain välissä. Ja mitä Massimo siihen välittömästi vastasikaan?

”Ei täällä voi ihminen asua. Olosuhteet ovat aivan liian epästabiilit, sir Norman.”

Niin. Paikoitellen on tehnyt tulenpalavasti mieli heittää mies ulos aluksesta todellakin olemaan täällä kotonaan. Harvoin tapaan yhtä lannistavaa tutkijaa. Mutta ei ole ketään muutakaan, muut ovat hakeutuneet viileämpiin hommiin. Ja ansaitsevathan sitkeimmät monimaailmabiologian sissit näkyvyyttä uroteoilleen silloinkin, kun he itse tekevät kaikkensa, ettei tuo näkyvyys tarttuisi heihin.

Siinä missä Massimolla on valmiina huumorintajuton ja epäseksikäs vastaus jokaiseen kysymykseen, Erika vaikenee tyystin. Hän on ilmeisesti ruotsalainen, mutta ei tyypillinen sellainen. Aiemmin tapaamani ruotsalaiset ovat nauraneet paljon, lätkineet kättä olalle ja nimittäneet ensitapaamisella vanhaksi kunnon. Erika on vain aluksensa, melkein mekaaninen. Ricardo puolestaan kutsuu minua jälleen herra Cartwrightiksi… On tämäkin sakki, jonka kanssa seuraavat ties-kuinka-monta aikayksikköä pitäisi viettää. Niin, tohtoria on valitettavasti uskominen: emme ehkä näe lintua vielä tunteihin, ja minun nukkumaanmenoaikani meni jo hyvä tovi sitten. Vanha mies ja leponsa ja niin edespäin.

Mutta mitäpä en Elävän Yliluonnon eteen tekisi, päivästä toiseen.

”Harvoinpa katsojat arvaavat, miten paljon tylsyyttä tämmöiseenkin työhön sisältyy”, ajattelen ääneen. ”Nuorena minä kykin trooppisissa puskissa moskiittojen yksityisenä veripalveluna ja pidin sitä ihmeiden arvoisena. Nyt meillä on kartoitettavana miltei rajaton määrä mielikuvituksekkaita systeemejä ihmisen tietoisuuden rajaseuduilla, ja minä… minä kykin peltipurkissa keskellä kivikasaa hikoillen pieniä jokia. Lintu on vaihtunut, tuskainen odottaminen säilynyt samana. Mutta ehkä siksi tätä voi vielä kutsua työksi.”

”Jos kuvaisimme muutaman blurbin”, Markéta ehdottaa. ”Jakson virallinen intro Säröllä on hyvä, mutta mainoksia varten… tiedäthän. Sinä ja maasto.”

Ehkä hän sanoo sen vain keksiäkseen minulle tekemistä, mutta miksipä ei, on niitä tehty ennenkin, Quetzalcoatlin luolassa ja Jörmungandr-sukelluksella ainakin, muutama sekunti päätyi jopa televisioon asti – ja yksi lause DVD:n takakanteen. Ricardo keskeyttää arkistomateriaalin tallennuksen suostuessani kuvauspäällikköni ehdotukseen. Olen jälleen kompaktin kameran linssin keskipisteessä.

Valmiina. Kuvakasvot. Viisto hymy. Innostus silmissä (ei vaadi näyttelemistä). Yläruumis puoliksi poikittain, rentona. Oikea käsi lasipintaa vasten. Lasi sumentaa, mutta korpiseudun korkeuserot luovat mukavan tekstuurin taustalle.

No niin, ja syöttövuorossa sir Norman Cartwright. Ensimmäisen heiton kierre on… tarinankerronnallinen.

”Tämä mytosysteemi saattaa näyttää pahaiselta erämaalta, mutta vain kerran muutaman vuoden sisällä juuri täällä näytellään uskomaton draama, joka hakee vertaistaan monimaailmankaikkeutemme yliluonnossa”, kerron kameralle. ”Juuri täällä kuolee ja syntyy lintu, jollaisia elää vain sadoissa laskettava määrä.”

”Satakolmekymmentäyksi”, keskeyttää Massimo. ”Ja vain noin joka kolmas vuosi.”

”…jjjja otetaanpa uusiksi. Vähän eri kierteellä nyt”, pihisen. Markéta näyttää sitkeyspeukkua.

Eksistentialismia.

”Särö on kuljettanut meidät tänään ihmeen äärelle, ystäväni. Kyllä, näinkin brutaali elonkehä kätkee mahdollisuuksia, jollaisista me elämään itsepintaisesti tarraavat olennot olemme haaveilleet tuhansia vuosia – turhaan”, kerron kameralle. ”Mutta ehkä meille kuolevaisille suo jonkinlaista lohtua edes se, että saatamme todistaa tätäkin ihmettä juuri nyt, eläessämme tässä hetkessä…”

Ihmeen toistoa”, Markéta huomauttaa. ”Ja elämän myös.”

”Totta. Pahus! Vielä yksi, eri kierteellä.”

Faktaa ja fantasiaa.

”Särön avautuminen mahdollisti ihmiskunnalle mitä erikoisimman yliluonnon tarkkailun etäällä arkitodellisesta”, kerron kameralle. ”Jotkin ulottuvuudet uhmaavat paitsi järkeä myös uteliaan tutkimusmatkailijan hyvinvointia. Sellainen on tämä, Zhar-Ptitsa-5C:ksi nimetty mytosysteemi, jonka löysivät venäläiset Oleg ja Alisha Mikhalkov kaksitoista vuotta sitten. Haastavista oloistaan tunnettu ZP5C torjui pitkään yritykset tutkia itseään, mutta kun epävakauden syy selvisi, tieteentekijät ympäri maailmaa hämmästyivät. Nyt paikka on saanut nimen ja tutkimusmatkoista tänne tullut säännöllisiä. Eikä mikään saattanut tietenkään pitää minua ja kameraani poissa. Ei, jos minulla kerran on tilaisuus nähdä feenikslinnun uudelleensyntymä. Linnun, joka on…”

Ricardon laajentuneet silmät kohoavat pienen kameran takaa, ne tuijottavat jonnekin taakseni. Markétan suu on auki, ja jopa apaattinen tohtori on noussut seisomaan jännittyneenä. Nyt jyly kantautuu myös omiin, monenlaisten hirviöiden karjunnan heikentämiin korviini.

”Istuimiin!” huutaa yllätetty Massimo matkalla penkilleen aluksen nokkaan, mutta kuinka minä voisin palata perälle? Kuinka kukaan saattaisi tällä hetkellä kääntää selkänsä? Olen kivettynyt mainospuheen muodon ottaneen lintupillini, tuon tahattoman loitsuni, väkevyydestä.

Kuin kutsuttuna… se saapuu.

Toinen näytös: Kuolema

Ensimmäisenä silmä erottaa laajenevan sädekehän, ikään kuin puhtaasta kirkkaudesta tehdyn taistelualuksen, joka valtaa harmautta pelottavalla tehokkuudella. Sokaisevat pienet välkkeet ovat sen hyökkääjiä, ne näyttävät puhkovan reikiä pilvien ja kallioiden pintoihin paljastaen synkän kuoren alta toisen, valoisamman maan. Sateenkaaret heräävät juhlimaan sädekehän liepeille valtavan voimakkaan valonlähteen kohdatessa pitkään levollisena odottaneen kosteuden – mikä elementtien soidintanssi, mikä sanansaattajien kulkue!

Seuraavaksi saapuu säälimättömän painovoiman avittama ääni, matalasta korkeaksi noussut muodonmuuttaja, kuin kotelonsa suojista valoa kohti ojentautuva sooninen toukka… Tiedän, tiedän, hetken runollisuus on ottanut minut valtaansa, puhun ehkä ääneen, kameralle tai itsekseni, urheiluselostajan intensiteetillä mutta vain hädin tuskin tätä nimenomaista lajia tuntevana. Kukaan ei sano mitään, kukaan ei ehkä kuule haparoivia kielikuviani, ujellus on kasvanut huumaavaksi, ei kivuliaaksi vaan sitkeän nestemäiseksi – se resonoi aluksen rakenteissa, korvakäytävissä, tulevien päivien muistoissa.

Massimo on nähnyt kuolevan feeniksin saapumisen jo kymmenkunta kertaa, mutta ei hänkään enää yritä käskyttää minua istumaan, tuijottaa vain mykistyneenä taivaalle, jossa pilvet viimein repeytyvät rikki kerrostalon kokoisen tulilinnun syöksykierteen tieltä. Mikään kuva tai arkistonauhoite ei tee feeniksin muodoille ja väreille kunniaa – ja minun rinnassani pistelee kivulias tieto siitä, ettei edes rakas ohjelmani, elämäntyöni, välitä miljoonille katsojille täydellistä totuutta tämän eläimen kauneudesta, totuutta yliluonnon estetiikan ristiriidattomasta ylevyydestä. Mutta ei ole aikaa velloa epätoivon monologissa, ei tämän spektaakkelin äärellä, ei. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin – ja niihinkin heijastuu mitätön, vaatimaton versio jättimäisestä linnusta – kun yritän kohdistaa katseeni turkoosin, indigon, katoavan korallinvioletin, muinaisen okrankeltaisen, karmiinin ja helakanpunaisen ja safiirisen muodostamaan leiskuvaan kokonaisuuteen, absoluuttisen vivahteikkaaseen olioon, jonka polttavan rautaisena hehkuva nokka lävistäisi pieniä vuoria. Mutta feeniksin katse, sen yhden suuren silmän jonka minä ehdin nähdä, niin, sen katse on miltei hiilenharmaa tai kuin syvänmeren pakeneva pohja, ei surullinen mutta poissa, jo niin kaukana poissa… ja katso, linnun paksusta ruhosta ja jänteikkäistä siivistä tupoittain irtoavat terässulat ovat ihmisen kokoisia kipunoita – viimeinen kiihkeä palo, taivaalle hajaantuva ruumis. Niitä on korkealla niin paljon, niin kovin paljon ja niin korkealla yläpuolellamme! Pian ne satavat väriloistossaan hiljenneen maan ylle, mutta ensin…

”Suojaan!” huutaa lentäjämme, ja minäkin lankean viimein lattialle.

Kuumuudesta tulee mahdottoman julmaa vain muutamaa sekuntia ennen kuin feeniks iskeytyy maahan noin kymmenen kilometrin päässä aluksestamme. Juuri tällä hetkellä Erika päästää aluksemme vatsaa kouraisevaan pudotukseen ja kiskaisee ohjainta väkivaltaisesti alaspäin, joten paineaallon iskiessä olemme nokka pystyssä maan pintaa matalammalla, syvänteessä, jonka reunalla terävät lohkareet osoittelevat ulospäin kuin meitä suojelemaan kohotetut keihäänkärjet. Ehdin hämärän päällemme pyyhkäistessä tajuta, että tämä on kraatteri, ehkä jonkin aiemman tulilinnun hauta. Sen suojissa aalto tuntuu vain uhittelevan öykkärin tönäisyltä, en melkein edes tunne sitä, kehoni on jotenkin turtunut: vaikka aluksen tuuletusjärjestelmä ulvoo jo yliteholla, sietämätön kuumuus on ottanut minut vangikseen. Se vie lihaksilta kaiken tahdon, ja takeltelen hätäisissä sanoissani heilutellen molempia käsiä sinne tänne kuin hukkuva mies. Kipu rinnassa ei sittenkään versonut vain menetettyjen mahdollisuuksien pyörittelystä, se leviää, se lamauttaa. Saan hädin tuskin käännyttyä selälleni, sydän hakkaa kuin kirkonkello sunnuntaina maaseudulla, kotona, siellä kohoaa minun kaunis taloni, siellä odottaa puutarhani, siellä helottaa alkukesän ensimmäinen kaunis päivä auringon ajaessa varjoja pakosalle, lepotuolissa iho lämpenee, ja silloin kurotan poimimaan valkoisen hattuni pään suojaksi, mutta tuolta lapsenlapsi tuokin jo mehua tarjottimella, limonadia, hyvä, on niin kova jano.

Harmaasta tulee vielä tummempaa harmaata, ajatuksista levoton virta, väsymyksestä ylitsepääsemätöntä, en jaksa taistella, hengitän taistelun ulos, puhallan sen pieni pala kerrallaan takaisin kiertokulkuun. Soille, sademetsiin, mereen. Poikki.

Kolmas näytös: Elämä, taas

Joku maalaa silmäluomiin sateenkaaria. Kohta näen niiden seassa ylläni kupolin täynnä vihreitä ja keltaisia pisteitä: ehkä tähtiä tai ehkä madonreikiä, jotka kuljettavat houkkamaisia dokumentaristeja mahdottomiin maailmoihin. Hengitän sisään, se sattuu vietävästi. Vasta silloin, kivun virvoittamana, silmäni todella avautuvat. Siinähän on Ricardo, nuori ja vakava kameramies tavallistakin vakavampana, mutta äkkiä hänen suunsa leviää valtoimelleen.

”Hän heräsi! Hän heräsi!”

O żesz kurwa!” Markéta huutaa, niin suloinen ääni, kuin enkeli suutelisi poskea. ”No ja pierdole…” Hänen kasvonsa ovat kirkkaanpunaiset, kun hän työntää vesipullon suuhuni, vaikka aioin juuri kysyä, missasinko mitään tärkeää. Juon. Nuoret hössöttävät ylläni, poukkoilevat sinne sun tänne.

”Tämä on ihme! Tämä on ihme!” toistelee Ricardo kädet rintaansa vasten painettuna. ”Hän heräsi, herra Cartwright heräsi!”

”Sinä toit hänet takaisin!” huutaa Markéta ja halaa miestä, rutistaa oikein, jolloin minä mietin taas, onko heidän välillään jotain romanttista. En oikein muuhun kykene, sillä pää on poikkeuksellisen pyörällä.

”Se… sepäs oli jotakin”, arvioi tohtori Massimo Marchese, jonka havaitsen nyt myös vierelläni. Hän nojaa toisella kädellään lattiaan ja kaivelee lääketarvikelaukkuaan.

”Mitä täällä tapahtuu?” uskallan kysyä. ”Ja kai te saitte feeniksin tallenteelle?”

”Voisi kieltämättä puhua ihmeestä, kuten alaisenne tässä teki, mutta ehkä niin suureen dramatiikkaan ei ole syytä”, Massimo vastaa. ”On vain toistaiseksi tuntematonta tiedettä. Mutta keskustelemme siitä myöhemmin. Yliluonnontieteiden kentän jakavana toverina te haluatte ehkä nähdä ensin… jatko-osan. Erika, nosta meidät.”

Samalla kun alus alkaa kohota kraatterista, Massimo auttaa minut yllättävän hellästi istuma-asentoon ja jää sen jälkeen vielä tukemaan selkääni toisella kädellä. Markéta ja Ricardo tuhertavat vierellä itkua kilpaa. Nuoret! Voisin esittää kysymyksiä, mutta tohtori on oikeassa. Tämän jatko-osan minä haluan nähdä – me kaikki haluamme. Tätä varten me olemme täällä.

Ulkona tilanne on rauhoittunut mutta mikään ei ole ennallaan. Ilmaan on levinnyt hauras tuhkapeitto, jonka läpi näkee vain juuri ja juuri, miten uponnut maa kytee mustan ja punaisen abstraktitaiteellisena sekasotkuna – ja satunnaisesti sen pohjalla jostakin piiloutuneesta lähteestä pulpahtaa oranssin laavan kupla. Saatan miltei haistaa rikin. Näky voisi olla Alfatodellisuuden Uuden-Seelannin geotermisiltä kentiltä usvaisena päivänä. Mutta edessämme levittäytyvä tuore laakso on jotenkin poikkeava, se ei pysy paikallaan, siellä näkee basaltin kovassa kuoressa levottomia halkeamia ja pullistumia…

”Kuten tiedätte, ne voivat elää viisisataa vuotta”, sanoo tohtori hiljaa, vain minulle. ”Teillä on vielä hieman tavoiteltavaa sillä saralla, sir Norman. Mutta ehkä te tiedätte nyt meistä parhaiten, miltä feeniksistä todella tuntuu.”

Silloin kylläiset värit vievät voiton tuhkan monokromaattisuudesta. Maan tumman pinnan alta sinkoilee joka suuntaan teräviä säikeitä, kuin lasereita vanhan tieteiselokuvan taistelukohtauksessa, ja niiden lähde, jokin eteerinen diskopallo, aloittaa kipuamisen kohti taivaita. Uusi ääni, joka keräilee vielä voimiaan, ei ole nestemäisenä korviin valuvaa vaan voitokkaan heleää sorttia: ja pian syttyy tuli, aiempaakin kirkkaampi. Mutta nyt se ei ole lamauttavan kuuma, vain kaunis, kopea.

Kohoava feeniks paljastaa usvasta ensimmäisenä uljaat kasvonpiirteensä. Siitä on tullut jälleen nuori. Silmät välkkyvät kultaisina, siipien villistä piiskauksesta jää sähköisiä jälkikuvia, jalometalliset kynnet kasvavat silmissä. Ilma väreilee, pilvet kavahtavat linnun ylpeää nousua ja tuhka painuu alas, maa räiskyy ja poksuu ja feeniksin pyrstön perässä maanalaisista luolista nousee korkeita tulipilareita ikään kuin magma tahtoisi seurata eläintä taivaalle. Koko kuvausryhmämme hihkuu ilosta ja mielenliikutuksesta – myös Erika huudahtaa ”jättefin!” – vielä sittenkin, kun feeniks on kadonnut kiertoratakorkeuksiin jättäen jälkeensä vain kehäkuvioita, eräänlaisia monivärisiä ilmavirtauksia, joita pyro-ornitologit ovat kutsuneet syntymäpyörteiksi. Niistä saa hienon kuvion jakson lopputekstien taustalle.

”Yleensä tässä vaiheessa keräämme näytteitä”, sanoo Massimo, ”mutta operaatio on tältä osin keskeytettävä, jotta saamme sir Normanin kuljetettua takaisin Särön toiselle puolelle ja terveystarkastukseen. Pelkäänpä, että joudutte Alfatodellisuudessa sairaalakokeisiin ja toistuviin, piinallisiin kuntotesteihin.”

Aluksemme alkaa etääntyä näyttämöstä, feeniksin yhdistetty hauta ja kehto jää taa nopeaa vauhtia. Muistutan kaiketi hölmistynyttä vauvaa, koska Markéta kertoo hetken kuluttua hitaasti: ”Norman, sinä olit kuollut yli kolme minuuttia. Lämpötilan nousu ja tuo koko tohina sai sydämesi pysähtymään. Teimme kaikkemme mutta toivo näytti menetyltä! Onneksi Ricardo on käynyt ensiapukursseja, ja onneksi minä käskin häntä jatkamaan, vaikka tilanne vaikutti surkealta. Taisin huutaa puolalaisittain karkeita sanoja, olin kai hieman paniikissa.”

”Korvat soivat vieläkin”, sanoo Ricardo, ”ja posket punoittavat.”

”Onneksi aluksen vakiovarusteisiin kuuluu defibrillaattori”, Massimo jatkaa. ”Ja onneksi…” Mutta enempää hän ei sanokaan.

”Melkoista”, vastaan toivuttuani ajatuksesta. ”Huh, huh. Tämä saattaa mennä jopa kymmenen hurjimman seikkailuni joukkoon. Ehkei sentään kärkiviisikkoon, mutta lähelle. Jaksoa pitää kyllä luultavasti sensuroida, monille näin rankat käänteet kello seitsemältä illalla olisivat liikaa käsiteltäväksi.”

Katselen kaikkia neljää matkakumppaniani – Erikan tapauksessa vain hänen kypäränsä takaosaa – uudenlaisen arvostuksen vallassa. Pian uusi huoli kuitenkin valtaa minut: ”Kai te kuitenkin saitte feeniksin syöksyn kuvattua?”

Ricardo hymyilee ja taputtaa kameraansa. ”Totta kai, herra Cartw– Norman! Historiallista materiaalia! Kaaduitte juuri sopivasti räjähdyksen tieltä.”

”Mahtavaa! Leikkausosastolla tämä saadaan varmasti räätälöityä vauhdikkaaksi mutta turvalliseksi esitykseksi! Onneksi minulla on parhaat mahdolliset apurit.”

Loppumatka kuluu leppoisissa merkeissä. Ennen pitkää puhumme kaikesta muusta paitsi tulilinnusta ja minun kuolemastani. Yllytän Markétaa kertomaan huonoja vitsejä, sen hän osaa, ja Ricardo kuvailee uutta poikaystäväänsä silmät loistaen. Nuoret ovat parasta seuraa näillä matkoilla, heidän kauttaan voi kuvitella kaiken olevan vielä edessä. Uskaltaudun juomaan termoskannusta hieman teetä, vaikka se on säilynyt hieman liian lämpimänä tämänhetkiseen makuuni. Sitten katselen riemusta kehräten Ricardon kameralta kaikkea tuota tallentamaamme materiaalia.

Kun Särö jo häämöttää kaukaisuudessa – sen kehämäiset teräsrakenteet ovat niin jättimäisiä ja ulottuvuuksia vääristävät rajapinnat niin silmiinpistäviä, ettei portti jää huomaamatta – Massimo viittoo minua yllättäen luokseen. Ensin luulen nähneeni omiani ja jatkan tallenteen kelailua. Sitten hän jo kutsuu minua näyttäen ovelalta. Selvästi noiden suurten silmälasien takana jokin lukko on avautunut. Kävelen aluksen nokkaan, istun vapaalle penkille lähelle lentäjää ja tohtoria.

”Niin?”

”Sana luottamuksellisesti?” italialainen kysyy.

”Siitä vain.”

Vilkaisen vieressä ohjainta kääntelevää Erikaa. Ilmeisesti luottamuksellisuudesta ei tarvitse hänen kohdallaan erikseen debatoida.

”Teidän nuoret alaisenne toimivat hyvin rohkeasti ja määrätietoisesti noinkin poikkeuksellisessa tilanteessa. Sellaisesta henkilökunnasta kannattaa pitää kiinni.”

Nyökkäilen mukamas vakavana. ”Onnenpotku minulle, ettei Ricardo ole vielä ehtinyt olla pitkään alalla.”

Pyro-ornitologi katsoo minua hieman kummastuneena mutta pysyy asiassa.

”He ovat oikein osaavia, kyllä. Ehkä heidän ei siis tarvitse tietää… minun teoriaani. Ehkä meidän kannattaa uskoa elvytykseen ja defibrillaattoreihin, ystäväni. Ja kun sanon meidän, en tarkoita vain tämän aluksen matkustajia. Mutta sir Norman, katsokaamme tosiasioita silmiin: te olitte kuolleena kauemmin kuin kovinkaan moni on koskaan ollut, ja siinä te nyt keskustelette kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitä voisi luonnehtia yliluonnolliseksi kokemukseksi.”

Raavin poskeani mietteliäänä, annan Massimon hoitaa puheet.

”Tarkoitan vain, että on mahdollista… että teidän olisi syytä kiittää mielessänne myös lintua. Te kuolitte, kun se kuoli… ja te virkositte, kun se alkoi syntyä uudelleen. Se voi olla vain korrelaatio, mutta me emme tällä alalla enää yksiselitteisesti kiellä kaukovaikutuksia tai eräänlaista… laajennetun fenotyypin holistista kausaliteettia. Sen jälkeen, kun olemme astuneet Alfatodellisuudesta mutkikkaampiin kuvitelmiin, monet oletukset on heitetty romukoppaan. Ehkä feeniksit ja ZP5C kätkevät suurempiakin salaisuuksia sisäänsä. Salaisuuksia, ja riskejä. Ja palkintoja.”

Sitten tapahtuu ihmeistä vielä jälleensyntymääkin suurempi: italialainen väläyttää minulle lämpimän hymyn. Sen päätteeksi hän, hyvin ymmärrettävistä syistä, vannottaa minua pitämään teoriansa salassa, ja tietenkin minä lupaan. Tyytyväisyys leviää koko kehooni. Nousen, kättelen Massimon ja istun paikalleni turvavyön kiinnittäen, sillä pian syöksymme Säröön ja sitä kautta kotiin. Jälleen yksi jakso Elävää Yliluontoa purkissa! Mutta se ei ole riemuni alkulähde.

Tohtoria lähestyessäni tajusin panna yhä pitelemäni kameran nauhoittamaan. Niin, vanhalla ketulla on vielä jonkin verran oveluutta varastossa!

Ei, en tietenkään paljasta kuolemakäsityksemme mahdollisesti mullistavaa ajatusta kellekään. Miksi ihmeessä tekisin niin? Tohtorilla saattaa sittenkin olla eleettömän kuorensa alla käynnissä täysteholla liian vilkas mielikuvitus. Mutta pahempaa olisi, jos hän olisikin osunut oikeaan… voin yksityiskohtaisesti kartoittaa, mitä siitä seuraisi: ei taatusti mitään hyvää ainakaan tulilinnuille ja ZP5C:lle. Olemmehan jo nähneet ihmisolennon järjettömät metodit niin kutsutussa Alfatodellisuudessa. Ei ole mitään syytä edesauttaa niiden leviämistä tänne, saati muihinkaan hauraisiin mytosysteemeihin, vaikka markkinapotentiaali olisi tähtitieteellinen. Vain todellinen konna vaarantaisi feeniksien elämän ja kuoleman kehän koettuaan sen näin kehollisesti.

Ei, minä riemuitsin salanauhoitteestani aivan toisesta syystä. Tietenkin. Sillä niin vain minä sain tallennettua pyro-ornitologi Massimo Marchesen hymyn, tuon harvinaisimman kaikista yliluonnonilmiöistä!

Mitäpä en rakkaan sarjani eteen tekisi, päivästä toiseen.

____

Toni Saarinen tutkii myyttejä huomattavasti turvallisemmissa olosuhteissa kuin sir Norman. Päivisin hän työstää väitöskirjaansa maailmanloppukertomuksista ja salaliittoteorioista kuten kunnon tutkijan kuuluu, mutta iltaisin Kumma ottaa vallan ja pääkopasta pursuaa outoa fiktiota. Saarinen päätoimitti STK:n Kosmoskynä-lehteä kolme vuotta.

Twitter: @tonipjsaarinen

Facebook: facebook.com/tonipjsaarinen

Website Built with WordPress.com.

Up ↑

<span>%d</span> bloggers like this: