Pyöveli

Milka Liikala

Tiirisen hevostallin omistaja Max Niska on löytynyt kuolleena kaksi tuntia sitten.

”On vielä liian aikaista sanoa oliko se Pyövelin tekosia”, komisario Iris Ruut kommentoi.

Pyöveli on toiminut jo viisitoista vuotta, eikä ole koskaan ollut edes lähellä kiinnijäämistä. Hänen tappolistansa on vaikuttava. Uhreista on lähes aina saatu lopulta selville eläimiin kohdistuvaa rikollisuutta.

”Kyllä me vielä saamme hänet kiinni. Kaikki tekevät virheitä”, Ruut kommentoi.

Vegipullien suosio on noussut niin suureksi, että uusia tehtaita putkahtelee joka puolelle maailmaa. Uusin tehdas avattiin juuri Pekingiin.

Kaksikymmentä vuotta sitten maahan pudonneiden avaruusolentoparasiittien viimeinen hengissä ollut eliö on kuollut tutkimuslait–”

Rummutin radiota sormillani. Poliisi kyllä löytäisi todisteet tallinomistajan rikoksista eläimiä kohtaan. Eivät he minua kiinni saisi, mutta oli raivostuttavaa, että media oli yhtäkkiä keksinyt minulle nimen Pyöveli. Tuo pahuksen poliisi oli onnistunut yhdistämään vuosien takaisia tekemiäni puhdistuksia toisiinsa ja möläyttänyt asiasta medialle.

Olin sen jälkeen seurannut Pyöveliin liittyvää nettikeskustelua. Osa ihmisistä piti minua sankarina. Toisten mielestä taas oikeutta ei saanut ottaa omiin käsiinsä edes eläinten vuoksi.

Tietokoneestani kuului merkkiääni, ja siirryin lukemaan viestin. Kontaktini oli onnistunut saamaan käsiinsä sisäänpääsykoodit Vegipullien Korrossa sijaitsevaan tehtaaseen, jossa oli myös tutkimusosasto. Olin kuullut huhun, että Vegipullien valmistuksessa oli jotain mätää.

Heitin mustan hupullisen viitan päälleni. Pittus rapsutti kalloani ei-kovin-hellästi ja naksutti leukojaan toruvasti. Se ei pitänyt siitä, että lähdimme toisen kerran samana iltana ulos. Käsivarteni haavaa kiristi edelleen siitä kohdasta, johon olin aiemmin tänään tehnyt haavan Pittuksen veriosuutta varten.

Jätin auton tien poskeen lähelle tehdasta. Kiipesin verkkoaidan yli vaivattomasti ja liikuin iltahämärässä kohti ovea. Tehtaalle oli ulkopuolisilta pääsy kielletty, mutta sisäänpääsyä vartioi vain yksi nenää kaiveleva vanha portinvartija, joka tuijotti televisiosta saippuasarjaa.

Nakutin koodin ja ovi aukesi.

Hiivin pitkin käytävää. Pittus viilsi hännällään poskeani. Verinoro toi raudan tuoksun mukanaan.

”Keveä askel”, sanoin käskevällä äänellä. Voisin yhtä hyvin käyttää veren hyödykseni. Pittus lipaisi veret demonisuuhunsa.

Kävelemiseni helpottui Pittuksen annettua jalkoihini lisää voimaa, ja pystyin kulkemaan äänettömämmin.

Tehdas oli öisinkin toiminnassa, Vegipullat olivat nykyään niin suosittuja. Suuntasin kohti kasvihuoneita, halusin nähdä kasvit.

Löysin oven, jonka yllä luki Kasvattamo 1 – Asiattomilta pääsy kielletty!

Sisäänpääsyni esti punaisena vilkkuva laite, joka vaati koodin. Painelin toisen koodin. Laite piipahti ja valo muuttui pienen mietinnän jälkeen vihreäksi.

Astuin sisään. Trooppisen kostea lämpöaalto sai aluspaidan liimautumaan ihooni. Huoneessa leijaili kummallinen haju. Kasvien tuoksu sekoittui johonkin, jota en aivan tunnistanut.

Sinivioletit valot valaisivat huonetta. Kosteuden muodostama utu vaikeutti näkemistä. Ensisilmäyksellä huoneessa oli vain pitkät rivit kasveja monissa kerroksissa.

Kuljin lähemmäs.

Aloin kuulla aavemaista ääntä. Hento ulina kuului kaikkialta ympäri huonetta ja toistui kaikuna.

Saavuin ensimmäisen kasvirivistön viereen. Sinisessä valossa kasvi näytti ensisilmäyksellä aivan tavalliselta. Sen päällä oli nimilappu Lehmänkielikello.

Kasvin lehdet olivat paksut ja kosteat. Sitten yksi lehti nytkähti. Ja toinen ja kolmas. Yksi osui käteeni. Se tuntui kieleltä ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Sappi nousi kurkkuuni.

*

”Ruut, saimme tunkeilijahälytyksen Korron Vegipullatehtaalta”, poliisipäällikkö Edder sanoi.

”Hyvä on”, Iris sanoi ja nousi seisomaan pöytänsä äärestä. ”Löysin muuten Max Niskasta tietoa. Hän on pitänyt laittomia laukkakisoja hevosillaan.”

”Niinpä tietysti. Pyöveli siis. Hän saisi kyllä ilmoittaa löydöistään suoraan meille, jotta voisimme saattaa rikolliset oikeuden eteen”, Edder sanoi.

”Hän taitaa kannattaa kuolemantuomiota”, Iris sanoi kuivasti.

”Onko hänestä vieläkään johtolankoja? Kuka hän on, mistä hän tulee?”

”Hän on taitava, ei koskaan jätä mitään koskaan rikospaikoille. Kuten ei nytkään.”

”Ketonen tulee mukaasi”, Edder huikkasi.

Nuori konstaapeli miltei loikkasi pystyyn viereisen pöydän äärestä innostunut ilme kasvoillaan.

”Mennään sitten”, Iris murahti. He lähtivät kohti autotalleja.

He nousivat autoon ja lähtivät ajamaan kohti tehdasta.

”Olen aina halunnut tutkia Pyöveliä! Hän on todella kiinnostava rikollinen. Media on antanut hänestä melkoisen sankarin kuvan”, Ketonen höpötti ja vilkuili Iristä ihailevasti.

”Hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Hänet olisi paras saada kiinni”, Iris sanoi.

”Mutta hän on aina askelen meitä edellä. Ties milloin olisimme saaneet laukkakisoista selville ilman häntä, vai mitä?”

”Hänen pitäisi käyttää etsivänkykyjään mieluummin siihen, että auttaisi poliisia saamaan rikolliset kiinni. Hengissä”, Iris sanoi, vaikka oli osittain Ketosen kanssa samaa mieltä.

Pyöveli oli kenties saanut enemmän aikaan kuin poliisi. Vaikka kaikki maailman asukkaat olivat siirtyneet vegaaneiksi jo vuosikymmeniä sitten ja alkaneet kunnioittaa eläimiä, aina jostain sikisi mätämunia, jotka hyväksikäyttivät eläimiä omiin sairaisiin tarkoitusperiinsä.

*

Kuljin eteenpäin ”kasvihuoneessa” ja löysin mitä kuvottavampia eläin-kasvi hybridejä. Varresta kasvavia silmiä, epämääräisiä limaisia kasoja, joista törötti raajoja.

Kuljin kohti aavemaisia ääniä huoneen perällä. Minua etoi. Olin syönyt Vegipullia siinä missä muutkin. Tunsin Pittuksen tulleen kurkistelemaan hupustani, vasemman korvani yläpuolelta ja pitelevän kallostani hellästi kiinni raajoillaan.

Takaseinällä oli rivistö erinäköisiä vaikeroivia eläinkasveja. Puristin käteni nyrkkiin nähdessäni niiden puolikkaat vertavaluvat ruhot, joista kasvoi suita, silmiä, raajoja ja lehtiä. Olin syönyt tätä moskaa? Osan edessä oli numerokoodeja, kenties näitä ei oltu vielä otettu laajempaan käyttöön.

Kuka helvetin sairas paska tällaista oli keksinyt? Nämä olennot selvästi kärsivät.

Viereinen ovi aukeni ja valkotakkinen nainen astui sisään. Hän ei ensin huomannut minua, mutta kun hän laittoi valot päälle, musta takkini ei enää piilottanut minua hämärään.

Hänen silmänsä pyöristyivät.

Kynä, jota hän oli pidellyt, putosi lattialle.

Vedin salamannopeasti pienen veitseni esiin ja tein sentin pituisen viillon käsivarteen, muiden arpien viereen. Kohotin käteni Pittuksen lähelle.

”Pittus, kuolema”, sanoin.

Pittus lipaisi veret kädeltäni ja siirtyi niskaani. Se painoi jokaisen terävän raajansa niskaani ja kallooni, mutta ei aivan lävistänyt ihoani. Voima humahti kehooni, ja katsoin paikalleen juurtunutta naista.

Kohotin käteni ja osoitin tutkijaa. Silloin hän lähti juoksemaan.

Puristin käteni nyrkkiin, ja hänen sydämensä puristui kokoon. Hän lysähti lattialle. Kaatuessaan hän löi päänsä pöydän reunaan. Ehkä hänen kuolemaansa pidettäisi onnettomuutena.

Otin muutaman kuvan puhelimellani kasvihybrideistä ja lähetin ne kontaktilleni. Hän hoitaisi kuvat eteenpäin.

*

Iris ja Ketonen saapuivat tehtaan portille ja vartija päästi heidät sisään. Hän ojensi heille kulkukortit, joilla he pääsivät kulkemaan tehtaassa vapaasti.

”Tarvitsetteko apuani?” vanha mies kysyi ja vilkuili kaihoisasti koppiaan.

”Me hoidamme tämän. Onko sinulla tietoa missä huoneessa tunkeilija on?” Iris kysyi.

”Valvontakamerat ovat joka puolelta pois päältä, joten ei mitään hajua. Nämä ovat kasvihuoneet ja täällä on johtajan huone”, mies osoitti kartalta.

Iris nyökkäsi. Tämä ei siis ollut ainakaan mikään teinien haaste, jos kamerat olivat poissa pelistä. Piti varautua siihen, että kyseessä oli oikea rikollinen.

Iris ja Ketonen sopivat tehtaan kartasta, mitä huoneita kumpikin kävisi läpi.

”Ole varuillasi, pidä ase valmiudessa”, Iris sanoi.

Ketosen silmät pyöristyivät. Mies nyökkäsi jännittyneenä, hieman liian innokkaasti.

*

Siirryin seuraavaan huoneeseen. Siihen, josta nainen oli tullut. Huone oli tyhjä ihmisistä.

Sen sijaan siellä oli valtava linjasto robottikäsiä, jotka nostelivat eläinkasveja jonkinlaiseen suureen murskaimeen. Murskaimesta kuului hätääntyneitä ääniä ja kammottavaa litinää ja rouskahtelua.

Kuvasin videota ja lähetin senkin kontaktilleni. Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani. En ollut pitkiin aikoihin nähnyt mitään yhtä kammottavaa.

Sitten takaani kuului naisääni.

”Kädet ylös. Käänny rauhallisesti ympäri.”

Tein kuten hän käski.

Minua tuijotti noin nelissäkymmenissä oleva vakavailmeinen poliisi aseella osoittaen.

Tunnistin hänet Iris Ruutiksi, olin nähnyt hänet televisiossa. Hän siis löysi kuin löysikin minut. Tunsin Pittuksen liikahtavan niskassani kärsimättömästi.

”Kuka olet? Mitä teet täällä? Tapoitko toisessa huoneessa olevan tutkijan?” poliisi kysyi aseella koko ajan minua osoittaen.

”Tulin tutkimaan paikan. Kuten itsekin näet, täällä rikotaan lakia”, sanoin rauhallisesti, mutta mietin kuumeisesti, miten saisin käskettyä Pittusta auttamaan minua räjäyttämään naisen sydämen. Vaikka hän varmasti olikin yksi hyvistä poliiseista, en voinut jäädä kiinni.

”Oletko sinä Pyöveli?” nainen kysyi ja hänen kulmansa rypistyivät aavistuksen.

Hän katseli minua arvioivasti.

”En kutsu itseäni sillä nimellä.”

”Anna poliisien hoitaa tämä”, nainen sanoi.

”Kuolema on ainoa keino estää tätä tapahtumasta uudelleen. Kuolemanpelko estää muita yrittämästä samaa”, sanoin ja naisen ilme kiristyi.

”Olet väärässä. Mene polvillesi”, nainen komensi ja otti toisella kädellään käsiraudat esiin.

Tottelin jälleen.

*

Huppupäinen mies oli polvillaan Iriksen edessä. Iris mietti, oliko mahdollista, että mies oli Pyöveli. Mies ei vastannut Pyövelistä luotua profiilia, mutta hän oli täällä. Se, mitä hän oli nähnyt kasvihuoneissa, olisi riittävästi, että he voisivat haastaa Vegipullien omistajat oikeuteen.

Mies oli arviolta samanikäinen kuin hän. Hänellä oli maaninen pälyilevä katse. Vaatteet olivat mustat, eikä hänellä näyttänyt olevan aseita mukanaan.

Iris sai miehen kädet rautoihin. Hän veti hupun pois miehen päästä ja hätkähti. Koko niska ja kaljun kallon takaosa olivat täynnä viiltoarpia. Miehen poskessa oli tuore viiltohaava.

”Onko sinulla jotakin paitasi sisällä?” Iris kysyi, sillä näytti kuin kangas olisi liikahtanut.

”Ei.”

Ovi kävi. Ketonen ilmestyi huoneeseen ase tanassa.

”Tuolla oli kuollut tutkija ja jotain ihan sairaan näköisiä juttuja”, Ketonen sanoi.

”Tiedän. Älä osoita minua sillä aseella”, Iris ärähti ja Ketonen näytti vasta nyt huomaavan Pyövelin.

”Onko tämä se tunkeilija?” Ketonen ei laskenut asettaan, vaan siirsi sen osoittamaan Pyöveliä.

”Hän saattaa olla Pyöveli.”

”Wau. Saadaan varmaan palkankorotus”, Ketonen sanoi reteästi.

Silloin Pyövelin paidan sisältä ilmestyi musta skorpionimainen olento. Se viilsi miehen poskea, ja Pyöveli sanoi sanat:

”Pittus, kuolema.”

Miehen ääni oli syvä ja matala. Hän puhui kuin olisi käyttänyt taikasanoja.

Ketonen ampui ennen kuin Iris ehti kieltää.

Pyöveli kaatui lattialle kasvot edellä verinen reikä päässään.

Skorpioniolento pyöri hetken ampumahaavan ympärillä ja lipoi verta, mutta sitten sekin tipahti maahan ja jäi paikalleen jalat kippurassa selälleen.

”Helvetti Ketonen! Tapoit hänet!” Iris huudahti ja astui varovasti lähemmäs ruumista.

Päässä oli mojova verinen aukko.

”Mutta etkö kuullut mitä hän sanoi? Mehän ei olla koskaan selvitetty miten hän tappaa! Luultavasti minä pelastin meidät!” Ketonen mylvähti.

Iris käänsi miehen selälleen. Hiha valahti ylöspäin paljastaen tämän käsivarren. Pieniä tarkkoja arpia oli viilletty tasaisin välimatkoin pitkin hänen käsivarttaan. Iris kokeili pulssin.

Kuollut mikä kuollut.

*

Pyöveliksi arvioitu henkilö on löydetty kuolleena. Hänellä oli avaruudesta tullut parasiitti mukanaan. Tutkijat ovat hämmentyneitä, sillä miehellä ja parasiitilla vaikutti olevan jonkinlainen symbioosi. Vaikuttaa siltä kuin he olisivat olleet yhteydessä jo vuosikaudet, kenties miehen lapsuudesta saakka. Heillä oli jonkinlainen side, sillä miehen kuoltua myös parasiitti kuoli, vaikka se oli ulkoisesti vahingoittumaton.

Vegipullat on hakeutunut konkurssiin. Tehtaista löydettyjä eläinhybridejä on yritetty pelastaa, mutta lähes kaikki on jouduttu lopettamaan humanitäärisitä syistä.

---

Milka Liikala on turkulainen kirjoittaja, joka rakastaa fantasiakirjoja ja haaveilee kirjailijan urasta. Usein ideat teksteihin syntyvät metsässä kävellessä, kun mieli saa vaeltaa vapaana.