Milla Ikonen

En ole ollenkaan niin huono suunnistaja kuin voisi olettaa. Kun voitin Siilinjärven suuret suunnistuskilpailut, kukaan ei ollut uskoa kertomustani todeksi, vaikka minä en nähnyt asiassa mitään erikoista.

Käytiin myöhäistä heinäkuuta. En tiedä, millaisia suunnistuskilpailut muualla ovat, mutta Siilinjärvellä ne etenevät tällä tavalla: kukin lähtee juoksemaan metsään ja voittaja on se, joka ensimmäisenä löytää maalin. Kartan saa toki mukaan ja kompassin, mutta niistä on hyötyä vain rajallisesti, sillä maalia ei ole merkitty niihin millään tavalla. Se vain pitää löytää.

En sanottavasti pidä suunnistamisesta, mutta nopeat jalat minulla on. Niinpä parin tunnin pinkomisen jälkeen näen suuren, mustavalkoruutuisen banderollin pingotettuna puitten väliin. Sen edessä seisoo seitsemän vakavakasvoista virkailijaa liituraitaan sonnustautuneina.

− Onneksi olkoon, iäkäs herrasmies sanoo. Hänellä on pyöreät silmälasit, kävelykeppi ja kapeat, ylöspäin kiertyvät viikset. Hän kohottaa silinterihatun päästään kumartaessaan ja tarkistaa täsmällisen voittoaikani pienestä kultaisesta taskukellosta. Sitten hän viittilöi seuralaistensa suuntaan.

− Saanko esitellä: Siilinjärven suuren suunnistuskilpailun palkitsemistoimikunta.

Toimikunta vilkuttaa minulle kankeasti banderollin katveesta. Puheenjohtaja kertoo jokaisen jäsenen nimen ja vastuualueen. Mieleeni tallentuu vain taloudenhoitaja, tanakka tiukkailmeinen naisihminen, jolla on lyhyt tumma tukka ja katse, jollaisia käytettiin aikanaan kansainvaellusten pysäyttämiseen. Nyökkään heille tervehdykseksi. Palkintokoroketta tai pokaaleja en näe missään.

− Nythän on niin, puheenjohtaja sanoo hitaasti, − että pikku kilpailumme palkinto on sangen erikoislaatuinen. Olisiko neiti ystävällinen ja seuraisi minua?

Hontelo mies huonosti istuvassa puvussa − hän taisi olla toimikunnan sihteeri − kohottaa banderollin kulmaa. Sukellan puheenjohtajan perässä kankaan alitse.

Banderollin takaa paljastuu pieni, kulahtanutta ruohoa puskeva aukea, jota ympäröivät koivut ja havupuut. Se näyttää kaikin puolin tavalliselta metsäniityltä: heinää ja horsmaa ja hiirenvirnaa ja muutama jääkauden kierittämä kivenmurikka.

Olen juossut tänään ainakin tusinan vastaavan poikki.

Aukean keskellä on puhelinkoppi.

Puheenjohtaja marssii muutaman metrin päähän puhelinkopista ja minä puolestani muutaman metrin päähän puheenjohtajasta. Muu toimikunta on seurannut meitä kankaan alitse ja ryhmittyy nyt säännönmukaiseen puolikaareen taaksemme. Puheenjohtaja oikoo silinteriään.

− Palkinnoksi suuren suunnistuskilpailun voittaja saa soittaa kopista yhden puhelun, hän ilmoittaa juhlallisesti.

Minä tuijotan häntä.

− Kopissa on kuitenkin yksi pieni erikoisuus, puheenjohtaja jatkaa ja ilmiselvästi nauttii, kun en ymmärrä mitään. − Siitä voi nimittäin soittaa vain kuolleille.

− Vain kuolleille?

Olen pettynyt. Olisin mielelläni soittanut äitini hakemaan minut pois näiden takakireiden hourupäiden keskeltä.

− Ainutlaatuinen tilaisuus! puheenjohtaja sanoo. Hänen äänensä kohoaa hieman, ja hän katsoo minua vaativasti. Heilutan käsiäni ja toivon sen ilmaisevan malttamatonta mielenkiintoa. Puheenjohtajan ilme lämpenee aavistuksen.

− Kenelle haluaisit soittaa? sihteeri tiedustelee.

Katson koppia. Se näyttää aivan tavalliselta puhelinkopilta, sellaiselta joita katujen varsilla näki vielä silloin kun olin lapsi. Seinät ovat lasia, nurkat ja katto harmaata metallia.

Mieleeni ei tule ainuttakaan kuollutta, jonka kanssa haluaisin keskustella.

− Kenties Jeesus? puheenjohtaja ehdottaa. − Suosituin kohteemme.

Pudistan päätäni. Jeesuksen sanaa olen saanut kuunnella läpi koko kouluajan, en usko että hänellä on siihen mitään lisättävää.

− Michael Jackson? Gandhi? Kekkonen? sihteeri tarjoaa.

− Sokrates? Elvis?

Pudistan uudestaan. Mitä juteltavaa minulla olisi heidän kanssaan, vanhojen äijien?

− Isovanhemmat ehkä?

Niin. Tietysti se ehti käydä minunkin mielessäni. Totta kai minä haluaisin puhua Mummin kanssa. Mutta eikö se olisi epäreilua? Kun ottaa huomioon, että minulla on vielä elävä toinen isoäiti, jolle en ikinä soita. Eihän se tietenkään Mummin vika ole, että hän heitti henkensä kun olin vielä pikkulapsi, minkä johdosta en ikinä ehtinyt hankkiutua huonoihin väleihin hänen kanssaan, toisin kuin tarpeettoman monen muun sukuni edustajan. Ja tietysti voisin luvata itselleni soittaa Kaunisjärven vanhainkotiin heti huomenna, lakaista haaskatut vuodet syrjään ja antaa uuden ajan tulla. Mutta koska en kuitenkaan tekisi niin, katson oikeudenmukaiseksi olla soittamatta Mummillekaan.

Muu lähipiirini on edelleen tukevasti lihaa ja verta, mistä olen iloinen, vaikka vallitsevassa valintatilanteessa se aiheuttaakin minulle tiettyjä hankaluuksia.

Yritän miettiä muita vaihtoehtoja. Hitler? Kiehtovaa − mutta liian vaarallista: tiedän olevani helposti ylipuhuttavissa. Maailma ei tarvitse yhtään uutta vahinkofasistia.

Marie Curie? Janis Joplin? Minna Canth?

Kyllähän minä varteenotettavia vainajia keksin. Mutta siihen se sitten jääkin: en saa päähäni mitään, mitä voisin heille sanoa. En kai voi herättää heitä haudastaan kysyäkseni, mitä kuuluu. Ja kun tarkemmin asiaa ajattelen, minua alkaa ärsyttää: tässä sitä muistellaan voittajia ja pönäköitä pukumiehiä, ja sivuutetaan kaikki ne miljardit ja miljardit kadunkulkijat, jotka syntyvät vailla fanfaareja ja lähtevät jälkeä jättämättä; ne lukemattomat ainutkertaiset ihmiskohtalot, joiden koko olemassaolo kuitataan parilla summittaisella sanankäänteellä maailmankirjojen alaviitteissä. Mutta en oikein tiedä, kuinka horjuttaisin tätä epäreilua asiaintilaa: enhän tiedä yhdenkään unohduksen kätkemän keskivertokuolleen nimeä. Tahtoisin vain päästä kotiin ja suihkuun.

Toimikunta alkaa käydä kärsimättömäksi.

− Tapana ei ole ollut miettiä koko iltaa, taloudenhoitaja sanoo ja vilkaisee kelloaan.

− Enkö voisi vain soittaa ja katsoa, kuka vastaa?

Puheenjohtaja kangistuu. Hän aukoo ja sulkee suutaan; yrittää varmaankin sanoa jotain mutta näyttää siltä kuin pyydystäisi hyönteisiä. Sihteeri jupisee ääneen: sopimaton ja tavaton ja moukkamainen ja nokkava ja muut samanhenkiset laatusanat suhisevat hänen suupielestään ja hukkuvat harvan parran uumeniin. Taloudenhoitajaan en uskalla edes vilkaista.

Katselen, kuinka komitea kokoontuu rinkiin pyörittelemään päitään.

He puhuvat ja puhuvat, korottavat ääntään ja elehtivät käsillään. Lopulta taloudenhoitaja ja sihteeri upottavat naamansa paksuun päiviensyömään opukseen, joka ilmeisesti on jonkinlainen sääntökirja. He pläräävät ja pläräävät ja pöly pöllyää ja sivut irtoilevat ja jupina voimistuu ja taloudenhoitajan mulkaisut ovat lähellä sytyttää pieniä ruohikkopaloja; mutta he eivät löydä pykälää, joka suoranaisesti kieltäisi toimimasta ehdotukseni mukaisesti.

Niinpä puheenjohtaja − joka on nyt saanut suunsa suljettua ja varmuuden vuoksi nipistänyt sen tiukaksi viivaksi torjuakseen lähestyvän hyönteistapaturman − marssii puhelinkopille ja avaa oven. Hän viittilöi suurieleisesti minua astumaan sisään.

Suuri musta puhelin on kiinnitetty kopin seinään. Numerot valitaan vanhanaikaisesti pyörittämällä. Pyöritettävä kiekko on kullanvärinen ja vastikään kiillotettu, samoin kuulokkeen kahva. Puhelimen vieressä hyllyllä makaa tanakka keltakantinen kirja. Muuta kopissa ei ole, lukuun ottamatta lattialle kertynyttä hiekkaa.

Sihteeri seuraa perässäni koppiin, nostaa kuulokkeen ja alkaa lehteillä kirjaa. Hän kuljettaa sormeaan sivuja pitkin, lehteilee lisää ja lopulta vingahtaa ilahtuneesti. Hän pyörittää numeron, ojentaa kuulokkeen minulle, poistuu ja sulkee oven perässään.
Puhelin hälyttää.

− Haloo?

Langan päästä kuuluu karheaa mongerrusta. En saa puhujan nimestä selvää − jos hän nyt edes sanoi nimeään.

− Anteeksi, en kuullut. Kenen kanssa mahdan puhua?

Ääni kuulostaa siltä kuin ruostunut varis matkisi tanskalaista raastinrautaa. Nimi menee minulta uudestaan ohi. Mongerrus kuitenkin jatkuu, ja kovasti pinnistämällä alan erottaa sen seasta sanoja.

− Iguanodon atherfieldensis, puhuja rahisee. − Sauropsidan sukuhaaraa. Sutjakkasuomuinen suurmatelija. Rehti ja reipas reptiliaani. Paleontologian parhaimmistoa. Liitukauden liukkain lisko.

− Oletko sinä siis…

− Minä en syö lihaa enkä ole eläessäni astunut kovinkaan monen hillerin päälle, niin että turha tuomita.

− …dinosaurus?

− Dinosaurusten dynastiaa, muru.

− Eiväthän ne osaa puhua!

Dinosaurus tuhahtaa närkästyneesti.

− Sitä oppii kuule kaikenlaista, kun on käytössä rapiat 60 miljoonaa vuotta. Luuletko, että meillä on täällä paljonkin tekemistä?

Mietin, minkä henkistä small talkia edesmenneiden elämänmuotojen kanssa yleensä käydään.

− Olitteko te niin isoja kuin kerrotaan? kysyn ja tunnen itseni idiootiksi.

− Juuri niin isoja. Isompiakin! Suurempia kuin saatat kuvitella. Jättimäisiä! Vuorenkokoisia! Pelkkää suomua silmänkantamattomiin. Uskotko?

En tiedä, mitä sanoa.

− Jaa, ne olivat mukavia aikoja. Liskot suuria ja huolet pieniä. Hohhoi!

− Miten te kuolitte?

− Minut söi allosaurus. Paskiainen. Ruma runtale, naama kuin käpypalmun juurakko. Mutta olkoon, vanha juttu jo. I’m over it, dinosaurus sanoo ja päästää raakkuvan naurun. − Anteeksi annan mutta koskaan en unohda.

− Otan osaa, sanon. Pelkään olleeni tungetteleva. Silti jatkan. − Mutta tarkoitin sukupuuttoa. Miten se tapahtui?

− Ahaa! Sepä onkin mielenkiintoinen kysymys!

Iguanodon vetää henkeä.

− Yhtenä iltana me olimme kokoontuneet juomapaikalle niin kuin aina, kun serkkuni äkkäsi taivaalla loimottavan tulikiekon. ’Tuo ei tiedä hyvää’, minä sanoin. Ja olinko oikeassa? Kyllä olin, kautta stegosauruksen piikikkään hännän! Mutta uskottiinko minua? Eipä uskottu. ’Joku valopallo vain’, niin ne sanoivat. Eikä mennyt kauaa kun jo alkoi rytistä. Sen jälkeen kaikki oli pahuksen sekavaa. Ensin tuli helvetillisen kuuma ja sitten vielä helvetillisemmän kylmä, ja pölyä puski joka paikkaan niin että keuhkot vain rohisivat. Se oli menoa, tiesin sen heti. Melkein toivon että olisin ehtinyt ensimmäisten joukossa. Ne ruumisröykkiöt, eivät muuten olleet mikään herraskainen näky…

En oikein tiedä, kuinka ilmaisisin myötätuntoni. Nojaan puhelinkopin seinään; jalkani alkavat puutua. Dinosaurus jatkaa. Sen ääni on niin paksun paatoksen peitossa, ettei meinaa mahtua kidasta ulos.

− Ja niin päätti päivänsä maailmanhistorian viimeinen hirmulisko, se viimein julistaa. − Lohduton loppu suurenmoiselle sukusaagalle. Tavattoman traaginen tositarina. Murhenäytelmistä musertavin.

Dinosaurus niiskaisee kovaäänisesti.

− Sen jälkeen ei ole tapahtunut kovin paljoa. Me torkumme ja karjumme ja irvistelemme toisillemme. Käymme kävelyllä. Muistelemme vanhoja hyviä aikoja. Tyrannosaurukset virkkaavat.

− Virkkaavat?

− Jo vain! Oletko nähnyt niiden etujalat, säälittävät rimpulat? Virkkuukoukun vinguttamiseen ne sopivat hyvin.

− Mitä ne virkkaavat? Patalappujako?

− Mikä on patalappu?

En yritä selittää. Koetan kuvitella, missä määrin vakavasti kykenisin ottamaan neuletöihin tykästyneen tappajasauruksen. En ehdi rakentaa ajatusta loppuun: toinen kysymys rysähtää mieleeni, varoittamatta, painavana kuin alasin. Miten keksinkin sen vasta nyt? Kämmeneni käyvät nihkeiksi. Mietin, uskallanko kokeilla. Haluanko edes tietää?

− Saanko kysyä sinulta vielä yhtä asiaa?

− Voit kysyä minulta mitä tahansa, muru.

− Millaista siellä on?

− Missä? Liitukaudella?

− Ei. Vaan siellä missä sinä nyt olet, sanon. Ääneni hiipuu pois. En tiedä, kuinka sen nimeäisin. Miten vaikealta se tuntuukin: kuin astuisi askeleen lähemmäs eikä voisi enää palata. Yritän koota itseni. Melko varmasti haluan tietää. − Siellä minne kuoleman jälkeen mennään.

Keskustelun lämpötila putoaa niin äkisti, että pelkään puhelinlangan jäätyvän.

Iguanodon rykii kurkkuaan.

− Täällä on… ihan mukavaa.

− Kertoisitko tarkemmin?

Pitkä hiljaisuus. Sitten vaivautunutta rahinaa.

− Kuulehan. Minun pitää oikeastaan lopettaa. On myöhä. Suomut kaipaavat rasvaamista. Kuivuvat niin kauheasti tähän aikaan vuodesta. Suothan anteeksi. Hyvää illanjatkoa.

Linja mykistyy ennen kuin ehdin sanoa mitään.

Pitelen kuuloketta pitkään korvaani vasten. Sen matala tuuttaus hajottaa ajatukseni hahmottomiksi savukiehkuroiksi, jotka tanssivat hetken ympärilläni ja katoavat ilmaan. Taustalla kuuluu oman vereni kohina, hengityksen edestakainen virta, sykkeen määrätietoinen poljento; elossa pysymisen lannistumaton ääniraita.

Lopulta ripustan kuulokkeen takaisin pidikkeeseensä ja astun ulos kopista. Komitea piirittää minut oitis kuin näätälauma.

− No? Puheenjohtajan silinterihattu on kiihtymyksestä kallellaan. Taloudenhoitaja kurkkii hänen selkänsä takaa silmät kiiluen. − Kuka vastasi?

Viistot auringonsäteet valaisevat aukeaa kuusien lomasta. Loppukesän lämpö on paahtanut ruohon keltaiseksi, hujan hajan kasvavat heinänkorret huojuvat kevyessä iltatuulessa. Ilmassa pörrää itikkaparvia. Jalkani jomottavat; maitohappo alkaa pakottaa lihaksissa pitkän juoksemisen jälkeen.

− Marsalkka Mannerheim, vastaan.

Taloudenhoitajan silmät suurenevat. Sihteeri vinkaisee, ja puheenjohtaja taputtaa käsiään.

− Niin. Hän se oli. Hieno mies. Millaisia muistoja.

Kuvailen toimikunnalle, kuinka keskustelimme Raatteentiestä ja Talin−Ihantalasta, suurten kertomusten kuolemasta sekä valtion- ja hevostenhoidosta. Sitten saan viimein lähteä kotiin.

 

_____

Milla Ikonen on Helsinkiin kulkeutunut raumalainen, joka kaipaa merelle eikä ikinä jätä lounasta väliin.