K. Halonen
Aurinko oli juuri laskenut, kun kaarsin autoni suuren omakotitalon pihaan. Voisi luulla, että näin hienoissa taloissa myös syötäisiin hienoa ruokaa, mutta niin ei ollut. Pitsa maistui kaikille yhteiskuntaluokille.
Soitin ovikelloa ja tasapainottelin pitsalaatikkoja toisella kädelläni. Oven tuli avaamaan kalpea mustatukkainen nainen, jonka oikea ranne oli kipsattu.
“Sinäpä olit nopea”, hän totesi, ojensi pankkikortin ja maksoi. “Auttaisitko minua tuomalla pitsat keittiöön? Minulla kun on tämä käsi paketissa.”
Eipä tuo suuri vaiva olisi.
Seurasin naista ja vein pitsat keittiöön. Samassa sinne asteli mies, yhtä kalpea kuin nainenkin.
“Pitsaa alkupalaksi, loistavaa!” hän sanoi ja hieroi käsiään yhteen. Leveä hymy paljasti miehen terävät kulmahampaat.
K. Halonen etsii itseään Tampereella. Jos hän kirjoittaisi yhtä paljon kuin uhoaa kirjoittavansa, hänen tarinansa täyttäisivät kirjastoja.
Varjorikko 