Elli Leppä

 

Helka vilkutti ikkunasta. Viimeisen vaunun perävalo tuikutti ystävällisesti, kuin hyvästiksi. Halliin oli jäänyt leijumaan piipputupakan paksu käry ja teelaseihin vielä tilkkaset vahvaa, tummaa teetä. Helka hörppäsi salaa lasit tyhjiksi toivoen viimeistä rahtusta vadelmahilloa, jota Baba oli mielellään laittanut teen sekaan. Baba oli viipynyt monta päivää, pidempään kuin vieraat yleensä, ja äiti oli jo ehtinyt tuskastua sitkeästi penkkiä kuluttavaan vanhaan mummuun, jonka kirjavat huivit lemusivat tupakalle ja kitkerille yrteille. Vanhemmat olivat istuneet Baban kanssa myöhään yöhön aikuisten juoman äärellä ja äänet olivat kohonneet. Putinista siellä puhuttiin vilkkaasti ja kirjavin sanankääntein, kuka lie tärkeä henkilö olikin. Välillä livettiin Tolstoihin ja Pushkiniin, ja silloin Helkan mielenkiinto herpaantui ja hän hiipi takaisin sänkyynsä.

 

Päivisin Helka olisi jaksanut kuunnella tuntitolkulla Baban juttuja Venäjän metsiin piiloutuneista taikakarhuista, kananjaloilla astelevista mökeistä ja kultaisista nukeista.

”Ja Vasilisalla oli pikkuinen ystävä, hiukset hienot ja silkkiset niin kuin sinulla Helka Helkushka, mekossa siniset ja punaiset kukat”, Baba hyrisi sylissään istuvalle Helkalle. Vain siihen Baba ei ollut tahtonut vastata, miksi hän oli liikkeellä junan kyydissä. Sitä ei olisi saanut kulkijalta kysyä, mutta Baba oli näyttänyt niin surulliselta, että kysymys oli vierähtänyt Helkan suusta kuin itsestään. Lopulta Baba oli mutissut jotain takavarikoidusta huhmaresta, toisinajattelijoista ja poliittisesta vainosta. Helka ei ollut ymmärtänyt, ja Baba oli silittänyt lempeästi hänen hiuksiaan ja aloittanut uuden sadun. Nyt äiti tuli keittiöstä syvään huoahtaen ja haki astioita tiskiin, pyyhki pöydän pintaa märällä rätillä.

”Nukkumaan, likka pieni. Päivä se on huomennakin.”

Helka lähti tottelevaisesti hammaspesua ja yöpuuta kohti hyräillen Babalta korvaan pesinyttä sävelmää. ”A devočka nadâ, čego tebe nado? Ničego ne nado krome šokolada…” Aamulla Baban sängyssä oli uudet, puhtaat lakanat, joihin joku toinen voisi uupuneena nukahtaa.

Lapsuusvuosina Helkan mieleen jäivät vieraiden eksoottiset vaatteet ja tavarat, vieraat puheenparret ja varsinkin ne pikku lahjat, joita varakkaammat kulkijat jättivät isäntäperheen sievälle pikkutytölle.

Häntä eivät vielä koskettaneet ne vaikeudet, joita junien kyyditsemät matkustajat pakenivat. Joskus heillä oli mukanaan lapsia, joskus ei. Jotkut lapsista olivat hiljaisia ja pelästyneitä eivätkä toenneet puheliaiksi lyhyen pysähdyksen aikana. Toisten kanssa Helka ehti ystävystyä hetkeksi ja vaihtaa haparoivia sanoja monesta kielestä koostuvalla siansaksalla. Hiljalleen Helkalle alkoi hahmottua, että tulijoiden virroilla oli jotakin tekemistä niiden asioiden kanssa, joista aikuiset puhuivat hiljaisella äänellä keskenään ja joista radiossa ja lehdissä kerrottiin. Rautavierien tehtävä oli auttaa kulkijoita missä vain pystyivät, pitää väliasema toiminnassa.

Jonakin vuonna oli kymmenittäin perheitä Burmasta. Sotilasjuntta oli kiristänyt otettaan maanviljelijöistä, ja vainot uhkasivat väkeä asemaan katsomatta. Hurjannäköisillä Marantyttärillä oli syvänvihreä iho ja mukanaan sylikaupalla lapsia, toiset omilla jaloillaan taapertaen, toiset kantoliinoissa. Naisilla oli batiikkivärjätyt vaatteet ja kauniisti koristellut kasvot, mutta vain vähän omaisuutta mukanaan. Ostettiin vaippoja ja äidinmaidonkorviketta, uusia kenkiä matkalla riekaleiksi kuluneiden tilalle. Maksu tuli kiemuraisina kultakoruina, joihin oli pinttynyt temppelisuitsukkeen hajua. Helkasta oli mukava hoivata vauvoja, mutta ne rääkyivät silloinkin, kun hän meni koulun jälkeen nukkumaan jaksaakseen taas nousta yötä vasten matkalaisten avuksi.

Luokkatoverit ja opettajat eivät onneksi kyselleet hänen tummista silmänalusistaan. Helkan suku oli pitänyt väliasemaa vuosisatojen ajan, ja Rautavieren väen oudot tavat olivat hyvin tiedossa koko Pitäjänmäen alueella.

 

Joskus kävi niin, että samaan aikaan saapuneet tulijat riitautuivat keskenään. Sitä isä ei sietänyt, ja pahimmillaan tiedossa oli määräaikainen porttikielto tietystä maailmankolkasta. Helka muisti kauhunsekaisella hilpeydellä brittiläisen, äksystä boggartista ja Vihreästä miehestä koostuneen parivaljakon, jolla oli vaikeuksia pysyä sovussa edes keskenään; mahdottomaksi tilanne muuttui, kun seuraavalla vuorolla laiturille tupsahti pieni, kurttuinen leprechaun, joka oli jo valmiiksi humalassa. Maastonvihreässä hihassa oli rivi kunniamerkkejä ja olkapoletissa säänsyömä musta baretti. Leprechaunin huolimattomasti pakattu, risoja sukkia saumoista pursuva matkalaukku levähti saman tien märälle betonille, mikä oli vieressä seisovan boggartin mielestä ylitsepääsemättömän huvittavaa.

”Hirttikö tohvelisankarilta hihnat kiinni? Tossumaakarilla varpaat paistaa!” Vääräsäärinen, pahanilkinen paikanhenki hekotti niin, että harjasmaiset viikset harottivat.

Juopuneeksi ja horjuvaksi ukonkäppänäksi leprechaunilla oli yllättävän terävä vasen koukku ja sitä saatteli vuolas tulva iirinkielistä, ruokottoman kuuloista kiroilua. Helkan kävi turpiinsa saanutta boggartia sääliksi ja hän riensi kiskomaan sitä käsivarresta pystyyn. Mutta väkäleukapa kavahti hänestä kauemmas kuin pistettynä, silmät selällään.

”Sinäkin siinä, mokoma tulenkoskema, pysy vaan kauempana!” Helka ei ymmärtänyt, mistä tämä puhui.

Silmänräpäyksessä murattia ja muita metsäköynnöksiä rehottava Vihreä mies saapasteli paikalle myrskyn merkkinä, ja tilanne olisi voinut äityä pahaksi, mutta onneksi isä ehti väliin erottamaan pukareita. Hän lykkäsi boggartin naamaan ruosteisen hevosenkengän ja karjui itseään kaksi päätä korkeammalle vihreälle jättiläiselle hakevansa seuraavaksi liiteristä kirveen. Alkava välienselvittely laantui kyräilyksi.

”Miksikä sinä minua sanoit?” Helka kysyi säikähtäneenä.

”No, se nyt oli semmoinen. Joskus päähän pälkähtää. Vähän kuin ennenäkyjä”, boggart mutisi partaansa.

”Tähän ei nyt enää sinun puolivillaisia profetioitasi tarvita”, Vihreä Mies murahti ja päätti keskustelun siihen. Helkan äiti katsoi parhaaksi majoittaa kelttiseurueet mahdollisimman kauas toisistaan, asemarakennuksen eri siipiin.

Iltapuoleen Helka hiipi puupinon päällä istuvan leprechaunin viereen takaovelle pyytääkseen tarinoita, mutta ukon humala oli syventynyt, ja sitä paitsi hänen murteensa oli niin paksua, ettei siitä ottanut selvää. Vaikutti siltä, että IRA tai jokin sellainen oli pannut leprechaunin viimein eläkkeelle, ja kun sukuakaan ei enää ollut jäljellä, ukko oli päättänyt pakata kamansa ja lähteä muille maille. Boggartia ja Vihreää miestä hän sätti antaumuksella elintasopakolaisiksi, jotka olivat liian laiskoja etsiäkseen itselleen uusia metsiä, kun vanhat oli hakattu talonrakennusprojektien tieltä.

Kun ukko vilkutti Helkalle silmää ja taputti puupinoa vieressään suutaan paljonpuhuvasti maiskauttaen, Helka nakkeli niskojaan ja palasi sisälle. Äiti ja isä olivat teroittaneet sen seitsemän kertaa, että liian läheisiin tekemisiin muukalaisten kanssa ei pitänyt ryhtyä; kaikki eivät muistaneet kunnollista käytöstä, joko ahdinkonsa takia tai luonnostaan.

 

Joskus maksu tuli erikoisempana valuuttana. Kerran saatiin baskia puhuva kalkkuna, joka karkasi rytisten suoraan kanakopin seinän läpi, kun silmä vältti. Eräs kiinalainen wutou gui jätti jälkeensä pussillisen kaiverrettuja jadepaloja, jotka paljastuivat harvinaisiksi antiikkikolikoiksi. Äiti ja isä pitivät sitä nipin napin kohtuullisena korvauksena siitä vaivasta, että henki oli unohdellut irronnutta päätään milloin mihinkin. Vielä sen lähdettyä juna oli jouduttu pysäyttämään, kun pää oli jäänyt salin piirongin päälle teepannun viereen. Muuten wutou gui oli ollut kohtelias ja vähään tyytyvä. Se oli matkalla lapsenlikaksi Amsterdamiin ja ikävöi pientä poikaansa, jonka oli joutunut jättämään Kiinaan isoäidin hoiviin.

 

Välillä otettiin sellaisiakin, joilla ei ollut mitään millä maksaa. Isä ja äiti riitelivät siitä aika ajoin, mutta äiti voitti väittelyt aina julistamalla, että kukaan Rautavieri ei koskaan ollut jättänyt ketään matkalaista taivasalle, eikä hän aikoinut olla ensimmäinen. Puolin ja toisin vedottiin salaperäiseen sopimukseen, jonka pykälistä tuntui löytyvän pohjaa kummankin suuntaisille päätöksille. Viimeinen sana oli silti aina äidin, joka oli Rautavierien perillinen suoraan alenevassa polvessa. Helka tiesi vain, että Rautavierillä oli asemastaan vastuu, jota ei tehtäväänsä vihkiytyneen sopinut väistää.

Helka odotti jännityksellä kuudettatoista syntymäpäiväänsä, jolloin äiti selittäisi hänelle juurta jaksain suvun tehtävän ja kaikki siihen liittyvät salaisuudet. Sitä ennen oli paljon opittavaa. Mistä ilmansuunnasta tuli ketäkin, millaisia tarpeita heillä oli, saattoiko olla odotettavissa riitoja naapurikansojen kesken, ja mitä kukakin yleensä halusi syödä. Oli vaikeampi ennustaa, kuinka paljon tulijoita oli odotettavissa ja mikä heidät oli saanut liikkeelle. Äiti ja isä seurasivat sanomalehtiä, Internetiä ja lisäksi väliasemien verkoston omia kanavia, joilla matkalaisten virroista tiedotettiin. Helkan tulisi myös alkaa opetella oman lahjansa käyttöä. Rautavierien veressä kulki kyky nähdä väläyksiä matkalaisten tähänastisesta taipaleesta ja joskus salaisempiakin asioita. Sen oli tarkoitus synnyttää auttamishalua ja sympatiaa kovia kokeneita kohtaan, mutta hallitsemattomana sillä saattoi saada aikaan paljon pahaakin.

 

Kun Helka oli viidentoista, kuulaana huhtikuun yönä asemalla pysähtyi juna, jonka ikkunoihin oli ripustettu puisia tuulikelloja. Ne soivat äänellä, jossa kaikuivat toisenlaiset tuulet kuin Helsingissä koskaan puhalsi. Laiturille astui värikkästi pukeutunut, pitkä nainen, joka kantoi tiukkaan sidottua, kookasta nyyttiä päänsä päällä ryhdikkäästi ja vaivatta. Junan nytkähdettyä taas liikkeelle nainen niiasi sille sulavasti paljaat käsivarret auki levitettyinä ja puhui matalalla äänellä pari lausetta kielellä, jota Helka ei ollut koskaan kuullut. Sitten hän kääntyi ympäri ja niiasi Helkalle. Hänen suoristauduttuaan Helka päätyi katsomaan tummiin silmiin, joiden nurkissa oli ohuita ryppyjä ja syvyyksissä valtameriä.

”He- hei. Ja tervetuloa! Tule sisään, sinulla täytyy olla kylmä.” Naisen tyyni arvokkuus hämmensi Helkaa, joka yleensä otti vieraat rutiinin suomalla varmuudella vastaan. Hän oli omaksunut äitinsä opetuksia vuosien varrella ja arveli olevansa jo melkein valmis tehtäväänsä väliasemalla. Mutta tämän naisen edessä hän tunsi itsensä epävarmaksi kuin viisivuotias.

”Kiitos. Olen Yemoja. Mikä sinun nimesi on?” Naisen ääni oli soinnikas ja aksentti hyvin lievä.

”Helka Rautavieri. Minun sukuni pitää tätä asemaa, se on Suomen ainoa.”

Samassa hän häpesi puolittaista ylpeilyään. Mitä sillä oli matkalaisten kannalta väliä, kuinka montaa asemaa missäkin maassa pidettiin? Yemoja hymyili ystävällisesti ja lähti astelemaan Helkan rinnalla asemarakennusta kohti.

”Siellä mistä tulen, Nigeriassa, oli monta. Mutta enää on vain muutama. Sotaa on käyty pitkään.”

Sisälle päästyä, kun äiti oli ehtinyt tervehtiä Yemojaa, käytiin iltapalalle. Tapana oli, että äidin tarjoomusten lisäksi kukin toi pöytään sen, mitä liikeni. Usein se ei ollut paljon, mutta tänä iltana matkalaisia oli useampi seurue. Marimekon kirjavalle liinalle oli katettu vihannestäytteisiä taikinanyyttejä makeassa soijakastikkeessa, etikkapunajuuria ja suolakurkkuja, sekä jonkinlaista maustettua, kuivattua lihaa ohuina suikaleina. Äiti toi isolla tarjottimella voileipiä ja teetä. Yemoja kaivoi nyyttinsä uumenista pienemmän nyytin ja avasi sen, jolloin pöydän ylle levisi huumaava kookoksen tuoksu. Nainen katseli leveästi hymyillen, kun muut poimivat kookospalloja suuhunsa ja kiittelivät niiden rapeutta suut tahmeina.

Kun kaikki olivat syöneet ja pöytä korjattu, Helka hakeutui Yemojan viereen salin puolelle. Nainen oli istunut kuuntelemaan aamuyön klassista radiolähetystä. Samalla hän kutoi pehmeästä, kirkkaanvihreästä langasta jotakin pannumyssyn tapaista. Helka oli jo kasvanut ohi lapsuuden tavastaan pyytää tulijoilta satuja, mutta jokin naisessa oli herättänyt hänen uteliaisuutensa.

”Etkö haluaisi kertoa minulle jonkin tarinan kotimaastasi?”

Yemoja oli hetken hiljaa.

”Voinhan kertoa. Mutta se ei ole satu, eikä kovin miellyttävä.

Nkeomalla oli jo viisi lasta, mutta kuudes oli kohdussa poikittain ja synnytyksessä tuli vaikeuksia. Valvoin hänen vierellään kaksi yötä, ja viimein pikkuinen tyttö syntyi lyhdyn valaisemaan mökkiin. Kylän naiset puhkesivat kiitoslauluun. Tuoksuvaa öljyä ja tuoreita hedelmiä tuotiin tarjolle. Simpukankuorihelmiä oli monta pitkää nauhaa. Nkeoma oli niin kiitollinen, että aloin käydä hänen kotonaan usein, varsinkin sen jälkeen kun hänen miehensä kuoli.”

Yemojan ääni väreili pehmeänä kuin öiseen rantaan aaltoileva meri. Hän kertoi, kuinka syvä ja rakastava ystävyys kehittyi vuosien varrella kuin varkain. Ei ollut aivan tavallista, että kuolevainen sai niin paljon orisha-hengen suosiota, ja muiden äitien kateutta ei voinut välttää. Yemoja vaikeni. Sitten hän puhui taas, entistä hiljaisemmalla äänellä.

 

”Nkeoma oli, ymmärräthän… Me olimme. Meidän välillämme oli niin paljon tunteita ja tekoja. Se ei ole sallittua siellä mistä tulen. Voi miten kaunis hän oli ja miten pehmeät hänen kätensä!”

Yemoja kurotti kätensä ja asetti sen Helkan otsalle. Helkan mieleen välähti kuva keski-ikäisestä naisesta, jolla oli runsaat, lasihelmin palmikoidut hiukset ja syvät hymykuopat. Kuvan mukana tuli sellainen tunteiden hyöky, että Helka nieleksi äkkiä kyyneleitä. Oli kuin hänen lävitseen olisi käynyt tuuli etäisen valtameren rannalta, ja se kantoi aivan uusia ajatuksia, käsitteitä joita hän ei tiennyt olleen olemassakaan.

”Mitä tapahtui?” Helka kysyi tukahtuneella äänellä.

”Kateus. Kateus ja viha. Sota oli käynnissä. Muiden oli helppo juoruta, että Nkeoma oli liian ylpeä, että hänet pitäisi panna kuriin, pakottaa uudelleen naimisiin. Helppo ohjata juorut Boko Haramin sotaherrojen korviin. Kylään hyökättiin, taloja poltettiin. Nkeoma ja hänen tyttärensä raiskattiin ja vietiin. En löytänyt heitä enää.”

Yemojan ääni oli tyyni ja tasainen. Hän ei sanonut enää muuta. Helka istui paikoilleen jähmettyneenä, tietämättä mitä sanoa. Hän tarttui varoen Yemojan käteen ja silitti sitä kömpelösti.

”Anteeksi että tunkeilin. Ei meillä yleensä kysytä mistä kulkija tulee.”

”Ei se mitään. Välillä minun pitää saada puhua siitä. Mutta sinä tyttö, sinua koskee tuli. Varo tarkkaan että tiedät, mitä sen liekin lämmöllä teet”, Yemoja sanoi katsoen Helkaa kiinteästi valtamerisilmillään. Helkan läpi helähti jokin enteellinen tunne ja hän punastui ihmetellen itseään eikä osannut kuin nyökätä.

Aamulla kun Helka nousi lähteäkseen kouluun, Yemoja oli jo lähtenyt värikkäine kankaineen ja surullisine silmineen. Helka olisi toivonut saavansa puhua hänen kanssaan lisää, mutta oli toisaalta helpottunut. Ne kysymykset, joita hän oli yhtäkkiä tulvillaan, olivat liian hämmentäviä ja varmasti liian henkilökohtaisiakin. Kulkijoilta ei pitänyt udella eikä kiintyä heihin liiaksi. Kuistin räystääseen oli sidottu läksiäislahjaksi pieni, tummasta puusta tehty tuulikello, joka helkkyi kaipauksen äänellä.

 

Keskikesällä, kun Helkan kuusitoistavuotissyntymäpäiviin oli enää viikko, junalla saapui kokonainen suurperhe djinnejä Syyriasta. Oli kaksi keski-ikäistä serkusta miehineen ja lapsikatraineen, tätiä, setää ja loputon lauma pikkuserkkuja. Djinnit olivat puheliaita, herkästi innostuvia ja herkästi tulistuvia, ja vyöryivät laiturille oransseissa ja keltaisissa kaftaaneissaan kuin tulenliekit. Muun seurueen jäljessä käveli myrtyneen näköinen Helkan ikäinen tyttö. Hän oli tunkenut kätensä farkkujen taskuihin ja huivi oli valahtanut niin, että paksu pörrötukka näkyi niskaa myöten.

Kun muut olivat päässeet kuistilta sisälle asti, terävä ääni huusi: ”Safiya, missä kupeksit?” mutta tyttö jatkoi laahustamistaan mielenosoituksellisen hitaasti. Helkalla oli kiire laskea päälukua, jotta hän ja äiti tietäisivät minne moisen väenpaljouden majoittaisivat, eikä hän ehtinyt kuin hymähtää tytön vastahankaisuudelle ohi mennessään.

Vaikka muita matkalaisia ei juuri silloin ollut kuin muutama, osa djinneistä joutuisi silti yöpymään aseman puutarhassa. Heillä oli telttoja mukanaan ja tottuneesti he pystyttivät hiekanväriset, kirjailluin nauhoin koristellut asumuksensa syreenipensaiden katveeseen. Helka seisahti seuraamaan urakkaa teetarjotin kädessään. Tanakat matriarkat johtivat töitä kummallakin vauva käsipuolessaan ja taapero helmoissa pyörien. Safiyaksi kutsuttu tyttö oli sitonut huivinsa uudelleen ja piti tukisalkoa pystyssä vanhan viiksekkään miehen liittäessä siihen pienoja. Tytöllä oli välkähtävä hymy, joka ilmaantui esiin telttaleirin pienistä, arkisista sattumuksista. Sitä katsoessaan Helka punastui siinä seistessään, vaikka djinniperhe tuskin oli häntä vielä edes huomannut. Äkkiä jokin tönäisi Helkaa takaapäin niin, että hän horjahti ja pari teelasia keikahti tarjottimelta alas.

”Mää-ää”, kuului jostakin hänen vyötärönsä tasalta, ja mustavillainen vuohi pelmahti puutarhan portista hänen ohitseen. Samassa Safiya syöksyi tarttumaan vuohta lieasta ja korjasi samalla Helkan tarjottimen reunaa.

 

”Mendi!” hän torui ja sanoi Helkalle: ”Anteeksi. Se karkaa aina, vaikka mitä yrittäisi.” Helka huomasi, että Safiyan käsissä oli kauttaaltaan koukeroisia hennakuvioita, kuin kukkaköynnöksiä. Yhtäkkiä Helkaa nauratti, ja hän alkoi tyrskähdellä katsoessaan vuohen hangoittelua Safiyan varmassa otteessa.

”Onpa se vastahakoinen tulemaan, vähän kuin sinä tänään kun saavuitte.” Toisen silmissä tuikahti suuttumus, mutta se suli nopeasti ilkikuriseksi pilkkeeksi.

”Kun minä karkaan, minua ei niin vain kiinni otetakaan.” Safiya kääntyi mennäkseen takaisin leiriin ja huikkasi kutsun olkansa taakse:

”Anna tarjotin Ramlahille ja tule auttamaan teltan kanssa.”

Kun kaikki asumukset oli saatu pystyyn, tarjoiltiin teetä ja kardemummakakkuja. Viiksekäs setä kaivoi pakaaseistaan litteitä leipiä ja savipurkillisen hummusta. Kynttilänvalo loimotti koristeellisten metallilyhtyjen aukoista. Helka viihtyi djinnien luona niin, että unohti emännän velvollisuutensa. Syntymäpäiviensä jälkeen hänestä tulisi tasavertainen Rautavieri äitinsä kanssa. Vaikka tehtäviä alkaisi toden teolla kasaantua vasta vähitellen, hän olisi silti periaatteessa osaltaan vastuussa koko väliaseman toiminnasta. Kesäyön hämärän taittuessa aamuun äiti tuli etsimään häntä. Nähdessään haukottelevan tyttönsä nojaamassa lattiatyynyjen röykkiöihin hän rypisti kulmiaan, mutta ei nähtävästi raatsinut torua muiden kuullen.

”Nukkumaan nyt siitä, päivä se on huomennakin.”

”Äiti, saanko olla teltassa yötä huomenna, Safiya pyysi?”

Nyt äidin kulmakarvat kohosivat.

”Jaaha. Katsotaan sitä myöhemmin.”

 

Helka heräsi myöhään aamupäivästä mehiläisten surinaan huoneensa ikkunan ulkopuolella. Päivä lupasi hellettä. Pikaisen aamiaisen jälkeen hän kiiruhti Safiyan luokse djinnien telttarykelmään, josta kuului iloinen puheensorina ja jonkin elikon kiljahtelua.

Mendi-vuohi oli sidottu kiinni puutarhan aitaan ja protestoi tätä kohtelua äänekkäästi. Ramlah-täti ja Safiya yrittivät houkutella sitä kerittäväksi, ja heidän ilmeistään päätellen sisupussi vuohi kolkutteli jo heidän kärsivällisyytensä rajoja. Sekalainen lapsijoukko seurasi vieressä vuoroin henkeään pidätellen, vuoroin naurusta kihertäen, kun terävät sarvet pukkasivat reiän Ramlahin kirjavaan kaftaaniin. Helkan mielessä kävi huolestunut ajatus naapureista; väliseman sääntöihin kuului, etteivät asukkaat pitäneet itsestään melua tai aiheuttaneet muuta häiriötä, jotteivät tavalliset ihmiset kiinnittäisi kulkijoihin liikaa huomiota. Se mielessään Helka marssi suoraan vuohen luokse, kun se kumarsi päänsä saadakseen Ramlahin helman suuhunsa.

Nopealla kädenliikkeellä Helka tarttui vuohta leuan alta ja kietaisi toisen kätensä sen mahan ympäri.

”Noin. Etköhän siitä asetu”, hän lausui eläimelle rauhoittavasti. Safiya tuli Helkan tilalle vuohen kylkeen ja kerintä saattoi alkaa. Pieneksi elikoksi vuohesta irtosi valtava kasa pehmeää, ilmavaa villaa, jonka Helka kokosi pajukoriin ja vei suvun päänaisten telttaan karstaamista varten. Kun hän palasi, Safiya hymyili hänelle sädehtivästi.

”Luulisi, että olet ollut enemmänkin vuohien kanssa tekemisissä, kaupunkilaistyttö.” Hän sipaisi Helkan hiuksia yllättäen korvan taakse ja asetti niihin poimimansa valkoisen, tuoksuvan juhannusruusun. Helkan posket lehahtivat punaisiksi ja hän katsoi maahan. Sydän hakkasi. Kun hän taas uskalsi nostaa katseensa, hän huomasi Safiyan tarkkailevan häntä monimerkityksinen katse silmissään.

”Tule, mennään. Haluan kertoa sinulle jotakin.”

Väliasema oli niin täynnä väkeä, että rauhallista nurkkaa oli vaikea löytää. Viimein tytöt kiipesivät kylmävintille, johon pääsi vain ullakolta kattoluukun kautta. Kalustusta ei ollut, vain paaleittain lasivillaa ja muita yli jääneitä rakennusmateriaaleja. Auringonvalo tulvi kullanvärisenä suuresta pyöreästä päätyikkunasta ja tanssitti pölyhiukkasia. Helka istuutui hermostuneena lattialankuille ja oikoi helmojaan. Safiya taittui risti-istuntaan sirosti kuin gaselli ja huokaisi kevyesti. Hän avasi huivinsa ja antoi sen valua lattialle, ravisti kiharoitaan. Sitten hän tarttui Helkaa käsistä. Safiyan kädet olivat kaidat, lämpimät ja vahvat. Köynnökset kiersivät hänen pitkiä sormiaan ja kapeita ranteitaan melkein kyynärvarsiin asti.

”Minun veljeni Shahid jäi sinne. Aleppoon. Hän ei päässyt pakoon meidän muiden kanssa. Pommitukset jatkuvat, hän voi kuolla tai olla jo kuollut. Minun ei annettu jäädä etsimään häntä, mutta minä en hyväksy sitä. Minä aion mennä takaisin. Tuletko mukaani?” Helka katsoi mykkänä Safiyan hienopiirteistä profiilia kultaista valoa vasten. Pörröisiä hiuksia, sysimustia silmäripsiä. Mitä siihen olisi voinut vastata? Niin valtavaan luottamuksen osoitukseen, niin mahdottomaan pyyntöön. Äkkiä Safiya nojasi eteenpäin ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, puhalsi lämpimän henkäyksen hänen silmäluomilleen.

Näky hulmahti Helkaan kuin liekkiverho. Kaupungin raunioita, kivipölyä vielä ilmassa iskun jäljiltä. Kahtia katkennut hedelmäpuu, jonka alla murskaantuneita aprikooseja. Betonilohkareiden alta pilkottavia raajoja, kirkkaita vaatteenrepaleita. Tuhon keskellä asteli tummakulmainen nuori djinni, jonka oranssit silmät olivat tulvillaan murhetta ja vihaa. Mies kääntyi kuin olisi kuullut jotakin ja juoksi syvemmälle raunioihin.

Helka havahtui ja räpytteli silmiään. Safiyan kasvoilla valui tulipisaroita kyynelten tilalla. Helka kosketti yhtä ihmeissään, eikä se polttanut hänen sormiaan. Mitään ajattelematta hän kumartui eteenpäin ja suuteli kyynelen Safiyan silmäkulmasta. Safiyan kädet kohosivat hänen hiuksiinsa ja vetivät vielä lähemmäksi, huulet huulia vasten. Helka maistoi kardemumman ja sahramin, aavikon kuivan tuulen.

 

Sinä iltana Helka oli niin hajamielinen, että kaatoi tarjoillessaan vahingossa teetä jo kahvia puolillaan olevaan kuppiin saaden ikivanhan, ruttuisen koboldirouvan tiuskaisemaan ärtymyksestä. Helka vältti vain vaivoin läikyttämästä teetä seuraavaksi rouvan syliin. Kun hän oli hakemassa keittiöstä uutta kupillista, äiti pysäytti hänet tutkivan katseensa alle.

”Tyttö pieni, onko jotain tapahtunut? Näytät ihan toismaailmaiselta, kuin et olisi tässä lainkaan.” Helka lehahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Näppärin sormin äiti veti hänen hihaansa ylöspäin ja paljasti käsivarsien arat, vaaleanpunaiset laikut, Safiyan djinninkosketuksen jäljet.

”Vai niin. Aavikkohenkien lumoja. Helka, tämä ei ole sopivaa. Olet vielä liian nuori ja lisäksi sinulla on emännänvelvollisuuksia kulkijoille. Tällainen ei käy niihin lainkaan.” Helka nykäisi hihansa irti ja pyyhkäisi mitään sanomatta äitinsä ohitse. Hän kulki kahvitarjoilut unohtaneena, kuin sokeana takaovesta ulos ja ratakiskoja kohti.

Kreosootin huumaavassa tuoksussa ja päivän jälkilämmössä hänen askelensa vähitellen hidastuivat. Sinä aamuna, Safiyan kanssa, jokin ovi hänessä oli avautunut ja sen takana odotti runsas, tulvehtiva maisema täynnä kauneutta ja ihanuuksia, joita hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Sen kaiken rinnalla väliseman pitäminen, Rautavierien suvun perijyys tuntui ensimmäistä kertaa kahleelta, elämän hyökyvirran vangitsemiselta väkivalloin yhteen kapeaan uomaan. Ainakin ennen kuin sellaiseen saattoi sitoutua, pitäisi ensin nähdä muutakin, käydä muissa paikoissa. Ehkä pelastaa Shahid ja ansaita Safiyan ikuinen rakkaus ja sitten – Mitä? Suostuisiko Safiya asettumaan Suomeen, Helkan luokse? Sitä voisi miettiä myöhemmin. Juuri nyt olisi vain mentävä.

Helka kääntyi takaisin päin kooten jo mielessään listaa tavaroista, joita matkalle tarvittaisiin. Äiti ei saisi huomata mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa sillä välin, kun hänen aina niin kuuliainen tyttärensä poimisi ruokakomeroista hyvin säilyvää ja kevyttä muonaa. Raha olisi ongelma, mutta Helkalla oli säästöjä, niistä riittäisi joksikin aikaa. Safiya oli maininnut, että jostakin olisi saatava lisää käteistä tai edes vaihtokelpoista tavaraa. Junaan olisi livahdettava salaa. Tavallisia ihmisiä ei yleensä huolittu kulkijoiden vuoroihin, ja joka tapauksessa sekä Helkaa että Safiyaa osattaisiin pian kaivata.

Illan valossa asemarakennus näytti vanhalta ja rapistuneelta. Avonaisesta ikkunasta kuului harpun säveliä ja jokin hetkessä nosti kyynelet Helkan silmiin. Jättää tämä paikka taakseen, ehkä ainiaaksi. Äidin ja isän tyrmistys ja huoli. Luopua Rautavierien perinnöstä, asemanpidosta, vastuusta ja vallasta auttaa kulkijoiden matkaa. Luopua oman näkylahjansa käyttämisestä muiden hyväksi.

Mutta vielä pahempaa olisi jäädä tänne loppuiäkseen, rapistua yhdessä säänsyömien seinälautojen kanssa.

Harppu vaikeni pian ja kuului sulkeutuvan oven loksahdus. Helka kovetti mielensä, asteli päättäväisesti kohti takaovea. Nurkan takaa vilahti tummaa okraa, Safiyan huivin väriä. Helka kiihdytti askeliaan ajatellen saavansa tytön kiinni. Kulmasta käännyttyään hän seisahtui kummastuneena niille sijoilleen. Hän näki Safiyan kiipeävän kärppämäisen nopeasti erään vierashuoneen ikkunasta sisään sandaalin tiu’ut vaimeasti helähtäen. Helka käveli epäröiden lähemmäs ja kurkisti avarasta ikkunankarmista. Safiya näkyi käyvän hätäisesti läpi huoneen asukkaan, nähtävästi harpunsoittajan tavaroita. Hän viskeli vaatteita ja kirjoja sinne tänne, nuottiteline kaatui ja varisti vanhaa musiikkia lattian kaaokseen. Viimein Safiya lopetti penkomisen, kun hänen kätensä sattuivat huoneen loisteliaimpaan esineeseen, pieneen kultaiseen syliharppuun. Djinni vihelsi matalasti.

Hän nosti päänsä ja hänen katseensa tapasi Helkan säikähtäneet silmät. Helka avasi suunsa varoittaakseen, kun Safiya nosti soittimen syliinsä ja se parkaisi hirveällä äänellä.

Jaakkoharppu paitsi jatkoi korviaraastavaa mekastustaan, myös jähmetti Safiyan paikoilleen huoneen keskelle. Sitäkö Safiya oli varta vasten tullut viemään, vahtinut pihalla milloin sen omistaja poistuisi huoneestaan? Helka ei voinut kuin tuijottaa avuttomasti, kun huoneeseen paukkasi harpun omistajan lisäksi äiti ja niin pitkä jättiläinen, että sen oli kumarruttava mahtuakseen ovesta. Kultatukkainen Jaakko marssi kädet puuskassa Safiyan luo ja tempaisi harpun tämän käsistä. Syntynyt hiljaisuus tuntui soivan syytöksiä jo ennen kuin ne lausuttiin.

”Vai tällaista menoa. Ja minä kun luulin että väliasemilla liikkuu vain kunniallista väkeä.”

”Olen kauhean pahoillani, ei meillä koskaan ennen tämmöisiä ole sattunut”, äiti kiirehti sanomaan ja loi samalla Safiyaan niin pahan katseen, että hentoluonteisempi olisi samassa jo pyörtyä pytkähtänyt.

”Meillä päin on tapana, että varkaat pannaan mykäksi seitsemän vuoden ajaksi”, kultatukka tiuskaisi osoittamatta sanojaan tarkemmin sen paremmin äidin kuin Safiyankaan suuntaan. Silloin ovesta saapuivat Safiyan suvun molemmat mahtinaiset ja tyttö tuntui viimein tajuavansa varkautensa vakavuuden. Hän riiputti päätään lannistuneena.

”Äidit! Minä tein sen vain Shahidin tähden. Vain hänen tähtensä! Pitäähän teidän ymmärtää!” Matriarkkojen silmistä paistoi pettymys ja suru.

”Safiya, lapsi. Me olemme murheissamme hänen takiaan, mutta tätä ei voi hyväksyä. Teit väärin ja tiesit sen. Nyt me joudumme korvaamaan rikkomuksesi.”

”Mitä toivot hyvitykseksi?” sisarista vanhempi kysyi Jaakolta. Jättiläinen puuttui puheeseen äänellä, joka oli karhea kuin sora.

”Jos nyt vaan annettaisiin olla. Harppu ei huutamisesta mene miksikään – vaikka sitä täytyykin taas lepytellä tuntitolkulla”, jättiläinen mutisi.

”On se saatu taitavammiltakin varkailta takaisin, ja tyttöhän on noin nuorikin” hän jatkoi vielä. Jaakko tuhahti vastaukseksi, mutta antoi jättiläisen ohjata vieraat pois huoneesta sen merkiksi, että asia oli loppuun käsitelty.

 

Helka odotti Safiyaa syreenien katveessa. Kun tämä viimein saapui sandaalejaan rennosti helistellen ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, Helka riuhtaisi hänet ranteesta mukaansa ja harppoi raiteita kohti.

”Kuinka sinä saatoit? Kukaan ei varasta toiselta vieraalta, kukaan! Meidän väliasemalla on ollut hyvä maine jo satoja vuosia ja sitten sinä kehtaat… kehtaat…” Helka ei pystynyt jatkamaan. Kauhukseen hän purskahti itkuun ja kääntyi lähteäkseen. Safiya päästi jonkin äännähdyksen, mutta Helka ei katsonut taakseen. Pian tyttö juoksi hänen vierelleen.

”Helka, habibi, minä tein sen siksi että saisimme rahaa, että voisimme lähteä yhdessä. Anna anteeksi.”

Helkan kurkussa kuristivat kiukku ja suru, eikä hän yrittänytkään vastata. Lopulta Safiya luovutti ja jäi jälkeen.

 

Sinä iltana Helka kulki kuin sumun sisässä. Ruokaa laitettiin ja tarjoiltiin, jälkiruuaksi oli vuohenjuustoa ja granaattiomenan siemeniä. Ne maistuivat hänen suussaan tuhkalta ja pikkukiviltä. Surkean näköistä tyttöään piristääkseen äiti oli houkutellut useammasta kuin yhdestä seurueesta tarinankertojia esiintymään. Jännittyneistä hiljaisuuksista ja naurunremakoista päätellen tarinat olivat taidokkaita, mutta Helka ei saanut juonen päästä kiinni, äänet narisivat hänen korvissaan kuin ankkalauman kaakatus, järkeä vailla. Kun kukaan ei nähnyt, suuret kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin ja levisivät länteiksi paidalle.

Pitkin iltaa djinnien leiristä oli kuulunut kovaäänistä arabiankielistä riitelyä, joka oli loppunut vasta siihen, kun Safiya oli ilmeisesti tuotu aseman sisälle ja lukittu johonkin yläkerran vierashuoneista.

Safiyan ajatteleminen teki hirveän kipeää, joten Helka vältti tekemästä sitä. Helka istui salongissa pianon vieressä turtumuksen vallassa tarinan toisensa perään, kunnes äiti lopulta soitti pientä hopeakelloa illan päättymisen ja nukkumaanmenon merkiksi. Hän katsoi huolissaan Helkan ilmeettömiä kasvoja, mutta sitten jokin vasta saapuneen uzbekkidemonien seurueen yöpymiseen liittyvä asia vei hänen huomionsa. Helka nousi portaat jäykästi kuin vieterinukke. Veto loppui kun hän pääsi sänkynsä viereen ja hän lysähti peitolle ja saman tien uneen vaatteet yllään.

 

Hän heräsi keskellä yötä tietämättä mihin. Ehkä hiiren rapina ikivanhan talon seinärakenteissa? Yöpöydällä kello näytti kahta, kesäyö oli pimeimmillään. Sitten häneen humahti tieto, se, joka oli unenkin karkottanut: Safiya lähtisi, vielä tänä yönä. Helka oli siitä varma, hän tiesi jo Safiyan mielen liikkeet. Tieto väänsi sydänalassa kuin veitsi. Mikään, mitä Helka tekisi, ei voisi sitä estää. Safiya lähtisi pitkälle, vaikealle tielle takaisin Syyriaan, jossa häntä odottivat tuho ja hävitys. He eivät varmaankaan kohtaisi enää ikinä.

Hetken Helka makasi kuin halvaantuneena, sitten hän ryntäsi avaamaan ikkunan. Talon länsipuolella toinenkin ikkuna oli auki ja siitä kiipesi parhaillaan uhkarohkeasti alas pieni hahmo, jolla oli nyytti selässään. Yöllä lähtevä kulkijoiden junavuoro oli jo liikkeessä, se keräsi hiljalleen vauhtia.

Helkalta pääsi avuton nyyhkäys. Eikö edes hyvästejä saanut jättää? Jokin tuntui äkisti katkeavan hänen sisällään, kuin pieni korsi, joka oli pidätellyt patoa murtumasta. Päättäväisyys tulvahti häneen ja huuhtoi tieltään pelon ja epäilysten kuivat risutukot. Hän vetäisi lipastonlaatikosta vähäiset rahavaransa ja nykäisi repun naulasta oven vierestä. Välittämättä siitä, kuka näkisi tai kuulisi hän rymisteli portaat alas ja leväytti etuoven auki niin, että kolaus varmasti herätti koko aseman. Sitten hän alkoi juosta.

Pihalla aamun ensimmäinen harmaus värjäsi taivaan kiskojen yllä. Safiya oli jo noussut viimeisen vaunun kyytiin. Helka kuuli tämän yllättyneen huudahduksen, mutta ei hengästykseltään pystynyt vastaamaan. Junalla oli jo hyvälti vauhtia ja pitkä hame haittasi juoksemista.

”Seis! Seis! Pitää odottaa vielä yhtä tulijaa!” Safiya kiljui veturia kohti.

Vauhti ei hidastunut, päinvastoin. Epätoivo kannustimenaan Helka juoksi ja kompasteli raiteita pitkin. Safiya kurotti viimeisen vaunun kaiteesta taaksepäin täpärästi toisella kädellään kiinni pitäen. Hänen mustat silmänsä olivat jännityksestä ammollaan. Helka ponnisti viimeiset metrit ja tarttui Safiyan ojennettuun käteen, sai jalkansa riuhtaistua astinlaudalle. Hetken näytti siltä, että molemmat tytöt horjahtaisivat maahan. Juna huojahti kiskojen kaarteessa ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen, ja lopulta Helka ja Safiya toisiinsa takertuneina saivat tukevan otteen rautakaiteista.

Kiskot lauloivat hidasta, vähä vähältä reipastuvaa matkalaulua. Jossain visersi yön viimeinen mustarastas. Helka katsoi loittonevaa väliasemaa ja tunnusteli sydämessään kodin ja maailman väliin aukenevaa railoa. Kuistilla tuikutti lyhty ystävällisesti, kuin hyvästiksi.

 

_____

Elli Leppä on 39-vuotias kirjoittaja ja kriitikko, jota kiinnostavat eri kulttuurien mytologiat. Hänen novellejaan on julkaistu aiemmin mm. Usvassa ja Kosmoskynässä. Lepän esikoisrunokokoelma näkee päivänvalon kesällä 2020.