Pimentoliekit

Ville Rautiainen

“Kiitos, oppilaani.”

“Mestari, minä..!”

“Älä syytä itseäsi. Vika on minun. Luulin olevani vahvempi… luulin voivani kestää sinun vuoksesi… anteeksi.”

“Älkää sanoko noin!”

“Pyyhi kyyneleesi, tyttö. Et tehnyt mitään väärää. Mutta… voinko pyytää sinulta jotain?”

“Mitä tahansa, mestari… mitä tahansa…”

“Lupaa minulle, että…”

*

KYLÄ

Ilta oli pitkällä. Ulkona sinimusta hämärä oli jo laskeutunut sarkoiksi jaettujen peltojen ja tuulimyllyjen hallitseman maiseman ylle. Majatalon sulkemisaika lähestyi, mutta takkatulen ja pärekynttilöiden valaisemassa pitkässä salissa oli silti yhä väkeä ja ilma täynnä savun, ruoan ja juoman tuoksua. Päivän askareistaan vapautunut kylänväki istui iltaa ruoan ja oluen ääressä, kuten se oli ennenkin istunut jo sukupolvien ajan.

Jokin oli kuitenkin vialla. Naurunremakka, juomakilpailujen huudot, iloinen puheensorina ja muut majatalon illoille tyypilliset äänet olivat poissa. Niiden sijaan salissa vallitsi hiljaisuus. Isännät ja rengit istuivat synkkinä katseet alas tuoppeihinsa ja lautasiinsa luotuina, ja jokaisen heistä sydäntä kuristi kylmä koura.

“Kohta on taas täysikuu”, tiskin äärellä istuva viljelijä murahti hiljaa. “Tulee uusia kuolleita.”

“Tina sulhasineen, Vanha Svart, Hugon pojat ja nyt viimeksi Tobias-rukka…” laski hänen vieressään istuva kylän teurastaja. “Kuka lienee seuraava?” Muutama asiakas mulkaisi mylläriä pahasti. Kukaan ei kaivannut erillistä muistutusta kylän ilmapiirin synkentäneistä ruumiista. Kuudesta vainajasta, jotka paholaismaisen ulvonnan täyttämien öiden jälkeen oli löydetty hirvittävällä tavalla raadeltuina.

“Minä ainakin panen vaimon kanssa ovet säppiin ja pidän keihään valmiina”, uhosi tinaseppä. “Minusta ja perheestäni se elukka ei ateriaa saa!”

Keskustelun keskeytti majatalon oven avautuminen. Sisään astui pitkä muukalainen, joka verhosi solakan vartalosa tummaan, hupulliseen viittaan ja hansikkaisiin. Matkalaisille tavanomaisten nahkasaappaiden sijaan hänellä oli jonkinlaiset oljesta ja hamppukankaasta tehdyt jalkineet, ja vyöllä roikkuva käyrä sapeli kertoi, että kyseessä oli henkilö, joka tienasi leipänsä väkivalloin.

Sisään astunut vieras tilasi oluen ja vihanneskeittoa. Hänen äänensä oli matala, mutta majatalon isäntä tunnisti sen kuuluvan naiselle. Tilauksensa tehtyään nainen istuutui  odottamaan ja laski huppunsa. Kohahdus kulki salin läpi, ja pian sen jälkeen hiljaisuuden rikkoi vain varautunut mutina. Vieraan tummansininen iho, hopeanväriset palmikoidut hiukset ja pitkät, teräväkärkiset korvat eivät olleet jokailtainen näky pääasiassa ihmisten asuttamassa pienessä kylässä.

“Mitä tuo sininahka tekee täällä?”

Majatalon isäntä, pyylevä, kaljuuntuva mies jonka muhkeisiin viiksiin ikä oli sivellyt raitoja harmaalla siveltimellä, nosti katseensa tuopista, johon oli laskemassa olutta ja katsoi teurastajaa. Tämä puolestaan mulkoili halveksuvasti nurkkapöytää ja sen ääressä istuvaa vierasta.

“Tietääkseni heitä kutsutaan haltioiksi”, isäntä sanoi ja ojensi teurastajalle täyttämänsä tuopin. Teurastajan ilme pehmeni hetkeksi hänen siemaistuaan majatalon vaahtoista olutta, jolla isännän suku oli syystäkin ylpeillyt miespolvien ajan. Katse kuitenkin kovettui uudestaan, kun se suuntautui takaisin nurkkapöytään.

“Olkoot mitä ovat, en siedä niitä”, teurastaja murahti. “Liikkuvat öisin kuin varkaat, elävät metsissä kuin eläimet. Eivät edes kuole niin kuin normaalit. Ties kuinka kauan tuokin on elänyt.” Teurastaja ei ollut mielipiteineen yksin. Monet muutkin asiakkaat loivat vieraaseen pelokkaan vihamielisiä katseita. Haltian eteerinen, iätön olemus nostatti heissä tunteen kuin he olisivat katsoneet silmiään siristellen sankan sumun läpi ja nähneet sen keskellä jotakin päällisin puolin tuttua, mutta kuitenkin perustavalla tavalla erilaista ja vierasta. Haltian sapeli piti katseet kuitenkin lyhyinä ja nopeina mulkaisuina.

“Ihan kuin siinä, että se ghouli on alkanut luuhata kylän liepeillä ja lahdata meikäläisiä, ei olisi tarpeeksi!” teurastaja puuskahti. “Pitääkö vielä toisenkin yöeläjän tunkea meikäläisten nurkkiin! Siitä ei hyvää seuraa, sanokaa minun sanoneen!”

“Ajattele mitä lystäät, mutta tämä on minun majataloni ja myyn täällä ruokaa ja olutta kenelle haluan”, isäntä totesi. “Jos et pidä siitä, voit vapaasti poistua.”

Isäntä ei korottanut ääntään, mutta hänen tummat ja tuuheat kulmansa rypistyivät ja puheessa kalskahti kylmä teräs. Teurastaja mutisi jotain epäselvää, mutta ei ryhtynyt väittämään vastaan kyläyhteisön arvostamalle miehelle. Hän heitti vielä viimeisen mulkaisun haltiaan ja keskittyi olueensa.

Nurkkapöydässä Tri’naelin pitkät ja suipot haltiankorvat nytkähtivät huomaamattomasti. Salin toiselta puoleltakin hän oli  kuullut tiskin ääressä käydyn sananvaihdon. Teurastajan suhtautumisessa ei ollut hänelle mitään uutta. Hänen kansansa oli viimeisen kolmen vuosituhannen aikana harvinaistunut siinä määrin, että oikea tieto oli sekoittunut taikauskon sävyttämiin taruihin ja legendoihin muinaisilta ajoilta. Tri’nael oli tottunut oudoksuviin, pelokkaisiin ja vihamielisiinkiin katseisiin niiden kolmensadan vuoden aikana, jotka oli viettänyt Päivän hallitsemassa maailmassa kotimetsänsä ulkopuolella. Hän oli yllättyneen otettu isännän ystävällisyydestä ja kiitti miestä tämän tuodessa höyryävän vihanneskeiton pöytään.

“Mitäpä tuosta”, isäntä sanoi. “Saman maailman olentojahan tässä kaikki ollaan.” Tri’nael nyökkäsi, vaikka ei ollutkaan aivan samaa mieltä. Haltioiden ja ihmisten kaltaisten auringon alla elävien kansojen välillä oli suuri ero. Päivänvalossa eläminen, sen kierrolle perustuva ajanlasku ja sen ympärille rakentuva kulttuuri… kaikki se, mikä ihmisille oli itsestäänselvyys, oli Tri’naelin kaltaisille haltioille yhtä vierasta kuin merenpohjan syvimmät syöverit taivaan korkeuksissa lentäville linnuille. Hänelle auringon alla elävät olivat käytännössä toisen maailman asukkeja. Tämän sanominen ääneen olisi kuitenkin ollut isännän vieraanvaraisuuden loukkaamista.

“Ettekö ole ennen nähneet haltioita täällä?” Tri’nael kysyi sen sijaan.

“Kyllähän teitä aina silloin tällöin”, isäntä vastasi. “Vaeltavat, pysähtyvät syömään ja käymään kauppaa, mutta eivät koskaan jää pitkäksi aikaa.” Hetken kuluttua mies rypisti mietteliäästi otsaansa. “Nyt kun tuli puheeksi, isoisäni puhui muistaakseni joskus jotakin… kun hänen isänsä oli lapsi, metsässä kylän liepeillä asui eräs haltia”, isäntä sanoi. “Ymmärtääkseni hän kävi kylässä kerran kuussa myymässä yrttejä ja sen semmoisia. Mutta siitä on jo pitkälle sata vuotta. Tuskin muut kuin kaikkein vanhimmat kyläläiset enää edes muistavat koko juttua.”

“Sata vuotta…” Tri’nael toisti. Isäntä hymähti.

“Teillehän se ei tietysti ole aika eikä mikään. Jaa-a”, hän huokaisi ja pyyhki käsiä esiliinaansa. “Kyllä teidän haltioiden kelpaa. Kelpaisi minullekin tuhansien vuosien elinikä. Saisi opettaa vielä lastenlastenlasten – ja niin edelleen – lapsillekin oluenpanon ja ruoanlaiton jaloa taitoa.” Isäntä kohautti olkiaan. “Mutta hyvä Viljaäiti on suonut meille vain sen ajan, minkä on suonut. Hänellä oli siihen varmasti syynsä siinä missä teidän jumalillanne omansa. Viettäkäämme se parhaamme mukaan.”

Haltiat eivät uskoneet jumaliin eivätkä palvoneet mitään näkymättömiä voimia. Sellaisia mahteja, joita he varoivat ja pelkäsivät, kyllä oli, mutta niistä auringonalaiset eivät onnekseen tienneet mitään. Tri’nael ei kuitenkaan korjannut isäntää, vaan jäi miettimään tämän sanoja.

Sata vuotta sitten seudulla oli siis asunut haltia. Juuri kuten hän oli arvellutkin.

Nyt täytyi vain toivoa, että Bernon oli järjestänyt asiat kyläneuvoston kanssa.

“Mikä teidät tänne muuten tuo?” isäntä kysyi. Miehen katse osui Tri’naelin miekkaan, ja hänen kasvoilleen levisi ovela hymy. “Neidin asia lienee jokin muu kuin silkka tavaroiden vaihto?” Tri’nael nyökkäsi ja kaivoi taskuistaan esiin hopeisen kiekon, johon oli pakotettu kuva haarniskoidusta miekkamiehestä surmaamassa käärmemäistä petoa.

“Olen hävittäjä”, Tri’nael sanoi. Päitä kääntyili taas haltiaan päin, kun sanat upposivat niihin, jotka ne olivat kuulleet. Kuninkaallisella luvalla toimivista hirviönsurmaajista kiersi paljon huhuja, mutta harva oli heitä omin silmin nähnyt.

“Olette tainnut kuulla pikku hirviöongelmastamme?” isäntä kysyi hilpeästi, sitten vakavoitui syyllisen oloisena. “Eihän siinä kyllä mitään aihetta hymyilyyn ole. Karmea otus, se ghouli. Tobias-parka… vaikea uskoa, että hänelle saattoi käydä niin. Ei hän ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa. Työteliäs renki ja mukava nuori mies kaikin puolin. Tämä majatalo ei ole enää entisensä ilman häntä.” Isäntä huokaisi murheellisena. “Kultainen Tina, joka vain meni kuutamokävelylle sulhasensa kanssa… täällä valmistauduttiin jo häihin, tietdättekös. Minä panin olutta varta vasten juhlaa varten, ja kylän lapset lähetettiin keräämään kukkia. Sen sijaan saatiinkin kahdet hautajaiset.” Tässä vaiheessa isännän silmät kostuivat silmin nähden, ja hän niiskahti äänekkäästi ennen kuin jatkoi.

“Vanha Svart oli oikea rääväsuu, mutta häneen saattoi aina luottaa, kun joku tarvitsi suutaria. Hugon kahdeksanvuotiaat pojatkin… kauheita villikkoja, mutta kelpo lapsia. Toivottavasti saatte kostettua heidän kaikkien puolesta.” Isäntä vaikeni ja teki sormillaan taikamerkin. Todellista voimaa sillä ei ollut, mutta Tri’nael tiesi, millainen voima ihmisten uskossa jumaliin oli lohdutuksen tuomisessa ja pelkojen hälventämisessä.

“Teen mitä voin”, haltia sanoi. Isäntä nyökkäsi, toivotti miellyttävää iltaa ja poistui takaisin askareittensa ääreen. Jäätyään yksin Tri’nael ryhtyi lusikoimaan keittoa suuhunsa. Ihmisten ruokailutavat lihansyönteineen ja pelloilla viljeltyine kasveineen olivat haltian näkökulmasta yhtä outoja ja käsittämättömiä kuin auringonvalon ympärille rakentunut elämäkin. Hän muisti mestarinsa inhon näitä barbaarisina pidettyjä syömätapoja kohtaan eikä voinut moittia tätä. Vaelluksensa alettua hän oli itsekin ollut oksentaa nähdessään ihmisten syövän eläinten lihaa tai juovan näiden maitoa. Kolmensadan vuoden aikana Tri’nael oli kuitenkin ehtinyt tottua auringonalaisten ruokiin siinä määrin kuin se hänelle oli mahdollista. Lihaa ja munia hän ei söisi mistään hinnasta, mutta vaikka keitto oli valmistettu viljellyistä vihanneksista, se oli lämmintä ja maukasta, ja mausteena käytetyissä yrteissä tuntui miellyttävä metsän aromi.

Silloin majatalon yläkerran vierashuoneisiin johtavista portaista alkoi kuulua askelten kopinaa. Pian alas saliin laskeutui harmaaseen viittaan ja nahkaliiveihin pukeutunut tummaihoinen mies, jonka vyöllä roikkui lyhyt miekka. Kylään aiemmin samana päivänä saapunut mies tervehti isäntää, tilasi tuopin olutta ja sen saatuaan huomasi haltian. Mies virnisti ja katselijoiden yllätykseksi istuutui  samaan pöytään tämän kanssa.

“Hyvää huomenta”, mies sanoi. “Vai pitäisikö sanoa hyvää yötä?” hän lisäsi ja hörähti päälle. Tri’nael ei vaivautunut huomioimaan vanhaa ja kulunutta vitsiä, joka jostain syystä jaksoi yhä vain huvittaa Bernonia.

“Nukuitko hyvin?” mies kysyi saatuaan kylliksi itsekseen hekottamisesta.

“Enimmäkseen”, Tri’nael vastasi. “Sen jälkeen, kun kiinnitin telttaan suojaloitsut, olen saanut olla rauhassa häiriköiltä ja uteliailta.”

“Hankalaa elää muussa maailmassa, kun ei kestä aurinkoa”, Bernon päivitteli. “Minustakin on tuttavuutemme aikana vähitellen tullut yöeläjä.” Puhuessaan mies siemaisi kulauksen tuopistaan. Lopetettuaan hän virnisti tyytyväisesti ja nojautui hieman eteenpäin puhumaan haltialle.

“Hyviä uutisia. Samalla kun koisasit, kävin jututtamassa kyläneuvostoa. Vein heille ansioluettelosi ja kerroin sinusta sekä kiinnostuksestasi heidän ongelmansa ratkaisemiseen. Ukot suostuivat palkkaamaan sinut.”

“Todellako?” Tri’nael yllättyi. “Täällä istuessani sain käsityksen, että seudulla ei  juuri luoteta ei-ihmisiin.”

“Sana niryldi hälvensi ennakkoluuloja sopivassa määrin”, Bernon sanoi.

Syvä huokaus karkasi haltian huulilta. “Oliko se jälkimmäinen osa todella tarpeen?” hän kysyi.

“Tarpeen kertoa, että olet viimeisiä haltioiden legendaarisista velhoritareista? Totta hitossa!” Bernon nauroi ja otti uuden kulauksen tuopistaan.

“Olen selittänyt monta kertaa”, Tri’nael sanoi väsyneesti, “että en koskaan vienyt koulutustani loppuun. Jouduin lähtemään mestarini luota ennen sitä.”

“Ja minä olen sanonut monta kertaa, että olet turhan vaatimaton”, Bernon totesi pyyhkien vaahtoviiksiä hihaansa. Sitten mies vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän totesi että muut asiakkaat olivat jälleen kohdistaneet huomionsa ruokaan ja juomaan ja veti vaivihkaa taskustaan tummanpunaisella nesteellä täytetyn lasiputkilon, jonka ojensi Tri’naelille.

“Onko se…?”

“Jep”, Bernon sanoi. Tri’nael otti putken vastaan nyökäten kiitokseksi ja työnsi sen viittansa laskoksiin.

“Se on sitten kallista kamaa”, Bernon varoitti. “Käytä sitä harkiten.”

*

METSÄ

Tähtikuviot loistivat taivaalla ja kalvas kuunvalo siivilöityi puitten vehmaitten lehvistöjen välistä. Tummavetisen lammen rannalla, jykevärunkoisen kastanjapuun juurella kolostaan ryöminyt myyrä rapisteli ja nuuhki maata etsien meheviä matoja. Se ei kiinnittänyt huomiota tummanvihreää kangasta olevaan telttaan, jonka seiniin oli maalattu koukeroisia taikamerkkejä. Vaistotessaan lähestyvät askeleet myyrä kiiruhti tiehensä.

            Kylästä palannut Tri’nael veti keuhkoihinsa yöllisen metsän viileää, mullalle ja sammaleelle tuoksuvaa ilmaa ja ryhtyi sen jälkeen kaivamaan teltassa säilyttämiään tavaroita. Löydettyään niiden joukosta lakattua puuta olevan rasian hän alkoi riisuutua. Kun hänellä oli yllään vain vyötärölle kietaistu alusliina, haltia laskosti vaatteensa siististi ja laskeutui polvilleen kosteaan ruohoon. Hän avasi rasian ja ryhtyi hieromaan sen sisältämää valkoista maalia mutkikkaiksi kuvioiksi kasvoihinsa ja vartaloonsa. Tämän jälkeen Tri’nael sulki rasian tarkkaan säädellyin, ulkoa opituin elein. Hän painoi kämmenensä yhteen, risti jalkansa ja alkoi lausua pitkää litaniaa sanoja, joita yksikään elossa oleva auringonalainen ei enää ymmärtänyt. Totta puhuen hän ei itsekään ymmärtänyt niistä kaikkia. Ne olivat vuosituhansia häntä vanhempia, peräisin muinaisilta ajoilta, jolloin Yö ei ollut vielä väistynyt Päivän tieltä ja jotka olivat auringonalaisille legendaakin kaukaisempia.

Harvojen yhä elävien niryldi-soturien elämä oli tuolta ajalta periytyvien rituaalien täyttämää. Tri’nael oli oppinut niistä lukuisia mestariltaan, mutta vietettyään vuosisatoja maailmalla yrittäen sopeutua auringonalaisten yhteiskuntaan hän oli pragmaattisuuden nimissä luopunut suurimmasta osasta. Saladrel, mielen ja ruumiin puhdistautuminen ennen taistelua, oli kuitenkin jotakin, mistä hän ei tinkinyt. Sitä ajatellen hän oli pystyttänyt telttansa tarkoitukseen sopivan pienen lammen rannalle.

Kun loitsumantra oli saatettu päätökseen, Tri’nael nousi, pudotti alusliinan vyötäisiltään ja kahlasi viileään veteen. Yö oli tyyni ja metsän puut pysäyttivät loput vähäiset tuulet, joten haltian liikkeiden nostattamat väreet rikkoivat lammen pinnan kuin kiillotetun peilin. Hän valutti käsistään vettä hopeisille hiuksilleen ja lauloi kirkkaalla äänellä muinaista paiaania, joka herätti sen kuulevien metsän eläinten huomion. Muisto haltioiden ajan öistä oli säilynyt niiden muistissa vahvemmin kuin ihmisten. Puuhiensa parista laulu ei kuitenkaan nelijalkaisia saanut pois. Tri’nael muisti, kuinka mestarin laulaessa omaa Saladreliaan olivat pöllöt, kauriit, ketut, hiiret ja muut yölliset kulkijat kerääntyneet kuuntelemaan tämän suusta virtaavaa musiikkia hartaina kuin uskovaiset temppelimenojen äärellä. Siihen verrattuna hänen laulunsa oli yhä kömpelöä, kuten moni muukin hänen osaamisensa. Vanha suru ja katumus pisti Tri’naelin sydäntä. Niin paljon hänen koulutuksestaan oli jäänyt kesken. Jos asiat olisivat menneet toisin, mestari olisi voinut opettaa hänelle niin paljon enemmän…

 Samassa tarkat haltiakorvat erottivat vaimean tulen sytyttämisen äänen. Tri’nael kääntyi ja näki Bernonin. Mies oli laittanut nuotion palamaan teltan eteen ja istui nyt selkä puuhun nojaten ja puhalteli savurenkaita pitkästä ja käyrävartisesta piipustaan.

“Se oli kaunista”, Bernon sanoi. Tri’nael nyökkäsi kiitokseksi. Hän kastautui vielä laskemalla päänsä veden alle ja noustuaan takaisin pinnalle lähti kahlaamaan kohti rantaa. Hän oli ollut vähällä antaa Bernonille nyrkistä, kun tämä ensimmäisen kerran oli tullut juttelemaan hänen kylpiessään. Enää Tri’nael ei jaksanut asiasta välittää. Heidän tuttavuutensa aikana hän oli oppinut, että Bernon päätti itsekseen, ajankohdasta ja yksityisyydestä paljoa välittämättä, milloin halusi puhua jonkun kanssa. Sitä paitsi tämä piti vain miehistä, joten Tri’nael saattoi luottaa siihen, ettei Bernon katselisi hänen vartaloaan epäpuhtain aikein, toisin kuin eräät ihmiset, joiden kanssa sata vuotta sitten tapahtunutta kohtaamista hän ei mielellään lähemmin muistellut.

“Lähdetkö jo nappaamaan saaliisi?” Bernon kysyi ja heitti Tri’naelille pyyhkeen, jonka haltia nappasi ilmasta.

“En vielä tänä yönä”, Tri’nael vastasi kuivaten itseään. “Muistat kai, mitä selvitimme kylässä? Ghouli metsästää vain täydenkuun öinä ja lähtee liikkeelle, kun kuu on korkeimmillaan.” Hän osoitti taivasta, jota valaisevan hopeanhohtoisen kuun kyljessä oli vielä pieni lommo kuin hiiren jyrsimässä juustossa.

“Seuraavana yönä se lähtee jälleen metsästämään”, Tri’nael selitti. “Väijytän ja surmaan sen täällä metsässä, ennen kuin se ehtii kylän lähelle.” Sanojensa vakuudeksi hän poimi sapelinsa, veti sen hetkeksi huotrasta ja antoi terän kimmeltää kuunvalossa. Työnnettyään terän takaisin tuppeensa hän alkoi pukeutua. Bernon  oikoi jalkojaan ja keskittyi katselemaan nuotion punaista loimua.

“Muuten, Tri’nael”, mies sanoi hetken päästä. “Ollaan tunnettu jo jonkin aikaa…”

“Viisi vuotta”, Tri’nael keskeytti työntäessään pitkiä sääriään housujensa lahkeisiin. “Tajuatko, kuinka ohikiitävä hetki se on minulle?”

“Kiitos tästä perspektiivillisestä huomiosta”, Bernon totesi kuivasti. “Joka tapauksessa, ollaan minun näkökulmastani tunnettu jo jonkin aikaa, mutta en vieläkään oikeastaan tiedä, miksi teet näitä hirviöjahtihommia.”

“Rahan takia”, Tri’nael vastasi. “Ja koska osaan käyttää miekkaa.”

Bernon huitaisi kädellään ärtyneesti. “Älä viitsi”, mies sanoi. “Ammatteja on muitakin, miellyttävämpiä ja vähemmän vaarallisia. Moniin niistä ollaan valmiita palkkaamaan haltioita siinä missä ihmisiä, kääpiöitä tai vaikka satyyreja. Voisit hyvin olla miekkailunopettaja tai värväytyä Aurelian kuningattaren Feenikskaartiin. Eikä kyse ole vain taistelutaidoistasi. Otetaan nyt vaikka tuo äskeinen laulusi! Hemmetti, sinustahan tulisi helposti Krinopian keisarillisen oopperan suurin tähti!”

Saappaita jalkaan vetävä Tri’nael hymyili ja oli nauraa ajatukselle itsestään pitkässä, röyhelöisessä mekossa laulamassa melodramaattisia lauluja keisarikunnan aatelisille ja rahvaalle. Hän vakavoitui kuitenkin nopeasti.

“Metsästän hirviöitä”, Tri’nael sanoi, “ja erityisesti tämän ghoulin kaltaisia hirviöitä… henkilökohtaisista syistä.”

“Mitä ne ovat?” Bernon kysyi.

“Pyrin täyttämään lupauksen, jonka annoin mestarilleni kauan sitten.”

“Siis sinunkin mittapuullasi kauan sitten?”

“Kyllä.”

“Millaisen lupauksen?”

Tri’nael katsoi Bernoniin ääneti. Mies tunnisti sen merkiksi, että hän kyseli liikoja, ja nosti kätensä ymmärryksen osoitukseksi.

“Voit mennä takaisin kylään nukkumaan. Kerro heille, että ensi yönä ghouli kuolee eikä enää häiritse heitä.”

“Mieli tekisikin mennä”, Bernon sanoi. “Mutta en taida.”

“Mikset?”

“Miksi, no pentele”, mies naurahti. “Kuka se tässä joutuu valvomaan yöt kaiket yksin, koska ei voi elää päivänvalossa? Jään pitämään sinulle seuraa.” Bernon kaivoi repustaan esiin ruudutetun pelilaudan ja rasian täynnä puisia nappuloita.

“Miten olisi erä Dalamuria?”

“Jos olet valmis häviämään”, Tri’nael sanoi ja istuutui. Hän tiesi, että Bernon ei jaksaisi valvoa kauaa. Ihmisistä ei ollut yön eläjiksi. Heidän aistinsa olivat liian siihen liian heikot, heidän vaistonsa liian tottuneet valoon ja ääniin, että ne olisivat toimineet pimeydessä ja hiljaisuudessa. Tri’nael oli silti kiitollinen Bernonille. Yksinäisyys, jota haltia saattoi tuntea nykyisten pitkien öiden aikana, kun heidän kansansa harvinaistui ja vieraantui muusta maailmasta, oli syvää ja tuskallista.

Hän oli itse kokenut sen lähdettyään kotimetsästään. Hiljaisuuden. Voimattomuuden. Lohduttomuuden. Tunteen että oli kaiken myötätunnon ja avun ulottumattomissa. Kauhun, kun pää vähitellen täyttyi ajatuksista, joita hän olisi ollut mieluummin ilman.

Ja äänet.

Äänet, jotka puhuivat syvyyksistä pahimpina yksinäisyyden hetkinä. Kutsuen häntä luokseen, luvaten vapautusta. Hän oli taistellut vastaan, muistaen lupauksensa, tietäen mitä äänien kuuntelemisesta voisi seurata, mutta yksinäisten vuosien kuluessa se oli käynyt yhä vaikeammaksi. Ellei Tri’nael olisi kohdannut Bernonia, hän olisi hyvinkin voinut…

“Lohikäärme syö keihäsmiehesi.”

Tri’nael havahtui. Bernon virnisteli hänelle pelilaudan toisesta päästä. “Ryhdistäydypä nyt vähän”, mies sanoi. “Saatan olla vuosisatoja sinua nuorempi, mutta minua ei voiteta keskittymättä kunnolla otteluun.”

Tri’nael työnsi synkät ajatukset mielestään ja keskittyi miettimään, miten vastata Bernonin siirtoon.

*

TÄYSIKUU

Seuraavan päivän illan hämärtyessä Tri’nael heräsi. Hän söi nopeasti ja varmisti, että sapeli oli terävä ja liukui sujuvasti ulos huotrasta. Bernon oli lähtenyt kylään aamunkoitteessa.

“Jään odottamaan hyviä uutisia”, mies oli sanonut ja puristanut hymyillen haltian kättä. Tri’nael ei osannut nimetä tunnetta, jonka Bernonin luottamus hänen kykyihinsä hänessä herätti, mutta se tuntui hyvältä. Hän hautasi tunteen tilanteen vaatiman kylmän päättäväisyyden alle, mutta piti yllä muistoa sen nostattamasta lämmöstä.

Kuu oli täysi ja kohosi mustalle taivaalle. Pian se olisi korkeimmillaan.

Oli jahdin aika.

Tri’nael tarttui miekkaansa ja lähti juoksemaan öisen lehdon läpi. Kuka hyvänsä haltia oli metsässä kuin kotonaan. Juuret, pensaat ja kolot, joihin ihminen olisi kompuroinut, olivat Tri’naelille yhtä arkisia kuin katukivet. Jalkoihinsa katsomatta hän loikki niiden yli kissamaisen ketterästi. Pöllö huhuili, yksinäinen puro solisi musiikkiaan. Tri’nael tunsi surun pistoksen kun ajatteli, että hänen olisi tahrattava metsän rauha väkivallalla. Hän ei kuitenkaan epäröinyt tehtäväänsä. Hän oli antanut lupauksensa katsoen mestariaan suoraan silmiin.

Sillä kaikella tulisi olemaan tarkoitus.

Jonkin ajan kuluttua haltia pysähtyi. Hän oli saapunut pienelle metsäaukealle, jonka keskellä seisoi vanha kelopuu kuin sen vuoisataisena vartijana. Tri’nael katsoi ylös ja näki kuun kumottavan hopeisena ja pyöreänä, kaukana kelon latvan ja sen kurottelevia sormia muistuttavien oksien yläpuolella.

Mutisten loitsuja Tri’nael piirsi ilmaan maagisen glyyfin. Hohtava koukeroinen kuvio jäi leijumaan ilmaan, kunnes haltia sivalsi sitä kahdella sormellaan kuin tikarilla. Glyyfi hajosi valkoisten kipinöiden pilveksi, ja niin tehdessään siitä kajahti kirkas, metallinen ääni, kuin vaskikelloa olisi lyöty vasaralla. Tri’nael kuunteli pitkät korvat hörössä, kuinka glyyfin soinnukas kumahdus kuulsi metsän hiljaisuudessa. Pensaissa ja lehvistöissä kuului rapisi, kun äänen säikäyttämät metsän asukkaat pakenivat.

Glyyfin sointi hiipui pois. Hetken oli äänetöntä.

Sitten puitten takaa kantautui toinen ääni ikään kuin vastauksena sille. Ääni, jota oli mahdoton kuvailla yhdellä sanalla. Yhdistelmä kirskuntaa, ulvontaa, karjuntaa ja murinaa. Pedon ääni, jossa ei kuitenkaan ollut mitään luonnolliseen metsään kuuluvaa.

Haltiasoturi veti esiin käyrän miekkansa. Hän oli herättänyt ghoulin huomion. Se tiesi hänen olinpaikkansa. Luonnoton huuto kajahti uudelleen metsän hiljaisuuden läpi häntä lähestyen. Sitten ei kuulunut mitään. Aukiolle laskeutui äänettömyys.

Jokainen hyvä hävittäjä tiesi, että valppauden herpaantuminen oli hirviönmetsästyksessä vaarallisempaa kuin hurjinkaan aarnikotka tai nälkäisinkään epäkuollut. Tri’nael terästi aistinsa äärimmilleen. Hänen korvansa liikkuivat kuulostellen pienintäkin ääntä. Hän tarkkaili jopa ilman liikkeitä. Kokemuksesta Tri’nael tiesi, että ghoulin kaltainen hirviö kykeni liikkumaan metsässä yhtä hiljaa ja ketterästi kuin haltia, ja silkasta pahantahtoisuudesta kumpuava oveluus teki siitä erityisen arvaamattoman. Se saattaisi ilmestyä mistä vain. 

Älä aliarvioi, oli mestari sanonut. Älä herpaannu. Älä seisahdu, epäröi tai anna armoa. Pysy valppaana ja iske! Ole valmis mihin vain. Niin on vihollisesikin.

Fyysiset aistit eivät kertoneet hänelle mitään. Pelkkä vaisto sai Tri’naelin kierähtämään äkisti sivuun.

Jokin syöksyi metsästä kuin tuulenpuuska ja sivalsi hirmuisella voimalla kohtaa, jossa hän oli ajatusta aiemmin ollut. Pienikin virhe, aavistuksenomainenkin myöhästyminen, niin hänet olisi reivtty kahtia. Tri’nael heitti kuperkeikan ruohomatolla ja nousi takaisin jaloilleen niin nopeasti, ettei ihmissilmä olisi ehtinyt havaita liikettä. Aukiolle kajastavassa kuunvalossa hän näki hirviön ensi kertaa.

Ghouli oli reilusti kahden miehen pituinen. Sen raajat olivat moniniveliset ja suhteettoman pitkät muuhun ruumiseen nähden. Kuusisormisissa käsissä näkyivät pitkät, kuivuneen veren ja mädän mustaamat raatelukynnet, joita olento lukuisista arvistaan päätellen käytti myös oman luurankomaisen laihan ruumiinsa silpomiseen. Luiden ympärille kiristynyt nahka oli sinertävän kalpea. Lukuisista arvista, haavoista ja märkivistä ruvista tihkui mustaa visvaa, joka sihisi pudotessaan maahan. Valkoisia hiuksia muistuttavat takkuiset karvatupot valuivat pääkallomaisille kasvoille. Niiden keskeltä Tri’naelia katsoivat tyhjät valkoiset silmät, joissa paloi kelmeän vihreä hohde.

Hirviön silmien katse sai Tri’naelin vatsan muljahtamaan. Kolme vuosisataa kannettu tuska nousi hetkellisesti pintaan. Mestarin viimeiset hetket, muisto tämän äänestä ja verisistä kasvoista, kylmenevästä kädestä, jota hän oli pitänyt omassaan, kunnes sen valtasi kauhistuttavan lopullinen velttous.

Lupaus eli silti hänen sisällään tuskaa vahvempana. Se oli häntä ohjaava sammumaton liekki, joka ei sallinut hänen jäädä sen enempää pahimpien muistojensa kuin ulvoen häntä kohti syöksyvän ghoulin tuijotuksen valtaan. Sen sijaan Tri’nael piirsi ilmaan uuden glyyfin. Se hajosi kipinöiksi korviahuumaavasti pamahtaen ja vapautti paineaallon, joka sai jopa ghoulin kookkaan ruhon lentämään useita askelia taaksepäin. Hirviö pääsi nopeasti kierähtämään jaloilleen, mutta yllätys oli suonut Tri’naelille tarpeeksi aikaa. Hän käänsi sapelinsa vaakatasoon ja laski toisen kätensä kylmän teräksen päälle.

“Pimentoliekit, karkaiskaa terääni”, Tri’nael lausui. “Puhdistakaa saastunut liha, polttakaa Syvyyksien sakka verestä.” Mestarin opettamien sanojen virratessa hänen suustaan Tri’nael siveli sapelin terää kahvasta ylöspäin, jolloin se syttyi palamaan kirkkaansinisillä liekeillä.

Ghouli epäröi. Se tunnisti liekit, sen sairas vaisto kertoi sille, että ne olivat vaaraksi. Samalla hirviön silmiin syttyi ikään kuin toinen valo. Järjellisyyden sirpale, joka katsoi kaihoisasti haltian sapelissa loimuavia pimentoliekkejä. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hulluus ja verenhimo sammuttivat ohikiitäväksi hetkeksi syttyneen kipinän, ja Tri’nael saattoi suorastaan nähdä, kuinka hänen ghoulin silmissä heijastuva kuvajaisensa muuttui pelkäksi tapettavaksi saaliiksi. Hän sivalsi liekehtivällä miekalla ilmaa ja kohotti kätensä, viittoen sormillaan itseään kohti.

“Tule”, Tri’nael sanoi.

Ghouli syöksyi jälleen häntä kohti. Tällä kertaa hirviö oli kuitenkin oppinut virheistään. Se hyppi siksakkia puolelta toiselle ja vetäytyi ulottumattomiin heti kun haltia yritti jotain loitsua muistuttavaakin. Tri’nael naksautti harmistuneesti kieltään. Olisivatpa kaikki hirviöt peikkojen tavoin tyhmiä kuin saappaat!

Uusi sivallus, lähempää kuin aiemmat. Olkasuojus repesi, ja Tri’nael tunsi ghoulin kynsien raapaisevan olkapäätä. Hän väisti loikkaamalla täpärästi alhaalta tulevan iskun.

Jotain oli tehtävä. Ghouli väisteli ja sivalsi vähä vähältä lähemmäs, koetellen hänen reaktionopeuttaan. Mikäli se pääsisi jyvälle hänen liikkeistään, haltiasoturi olisi pulassa. Jos taas ei pääsisi, hirviö viivyttäisi taistelua kunnes yö olisi ohi. Se pakenisi ja palaisi seuraavana yönä, jolloin se osaisi varautua häneen. Sellainen olisi Tri’naelille vaarallista, ei vain hänen hengelleen, vaan myös hänen järjelleen ja sielulleen.

 Mitä mestari olikaan sanonut…

Älä herpaannu.

Älä seisahdu, epäröi tai anna armoa.

Pysy valppaana ja iske!

Ole valmis mihin vain. Niin on vihollisesikin.

Valmis mihin vain…

Ghoulin kynnet leikkasivat ilmaa. Vuosisatojen taistelukokemuksen suomalla taidolla haltia kiersi vartaloaan juuri sopivassa suhteessa.

Tri’nael pikemminkin vaistosi kuin tunsi osuman, ja kun hän katsoi vasemmalle puolelleen, hän näki tumman verikaaren sekä ghoulin kynsien kyynärvarresta irti leikkaaman kätensä liitävän ilman poikki kuin hidastettuna.

Kipua ei tuntunut. Vielä. Mutta ghouli oli tullut lähelle iskeäkseen.

Nyt tai ei koskaan!

Tri’nael sivalsi. Liekehtivä sapeli leikkasi hirviön lihaa. Se rääkäisi hirveällä äänellä ja kohotti kouransa vastaiskuun, mutta tällä kertaa Tri’nael oli nopeampi. Hän sivalsi uudestaan. Ja uudestaan. Yhdellä kädellä tekniikka oli vaikeampi, ja kehon vasemmalla puolella alkoi tuntua sykkivää kipua.

Hän puri hammasta. Tämän oli pakko onnistua.

Sapelinviilto seurasi toistaan. Ylös, alas, sivuttain. Pimentoliekit tarttuivat terästä hirviöön polttaen sitä ja saaden sen huutamaan niin, että koko metsä raikui.

“Pimentoliekkien tanssi”, Tri’nael lausui. “Iltavalkea.”

Viimeinen isku leikkasi ghoulin ruhoon syvän, alaviistoon menevän haavan suoraan sydämen kohdalle. Hirviö päästi suustaan korinaa, joka hukkui nielaisua muistuttavaan ääneen. Sinisten liekkien verhoama olio rojahti maahan ja jäi makaamaan liikkumattomana.

Tri’nael lysähti polvilleen. Sapeli putosi hänen kädestään. Siniset liekit sammuivat terästä. Lämmin veri valui sormien välistä hänen puristaessaan kädentynkäänsä. Haltia kesti kipua ja verenhukkaa paremmin kuin ihminen, mutta Tri’nael tunsi silti kuinka huimaus ja pahoinvointi alkoivat vaikuttaa. Sykkivä kipu alkoi muuttua säkenöiväksi tuskaksi. Kuka tahansa muu olisi hänen asemassaan huutanut täyttä kurkkua.

Haltia puolittain ryömi, puolittain konttasi maassa makaavan käden luo. Vaivalloisesti hän asettui makaamaan sen viereen niin, että leikkauskohta oli melkein kiinni tyngässä. Tri’nael kaivoi kuumeisesti viittansa sisältöä ja löysi kuin löysikin sen. Ltummanpunaista nestettä sisältävän lasipullon, jonka Bernon oli antanut hänelle majatalossa. Tri’nael kiskaisi hampaillaan korkin auki ja valutti pullon sisällön kädentyngän ja leikkauskohdan väliin.

Neste teki tehtävänsä, mutta se oli tuskallista.

Se. Oli. Tuskallista.

Jänteiden, kudosten, lihan sekä luun kuroutuminen ja kiinnittyminen toisiinsa uudelleen sai hänen kehonsa vasemman puolen jokaisen hermon ulvomaan kuin maailmanloppua. Enää hän ei voinut estää huutoa purkautumasta ulos. Ääni, jonka hän päästi suustaan, oli hätkähdyttävän samanlainen kuin ghoulin karjunta.

Parantuminen ei kestänyt kauaa, mutta kun Tri’nael saattoi viimein lopettaa huutamisen, tuntui kuin hän olisi käynyt läpi monta kymmentä kivuntäyteistä yötä. Maattuaan hetken maassa huohottaen ja täristen hän nousi istumaan ja kokeili vasenta kättään. Se vapisi ja tuntui veltolta ja vieraalta, mutta liikkui. Tovin kuluttua hän saattoi jo rutistaa sen ongelmitta nyrkkiin. Haltia päästi pienen helpotuksen huokauksen. Merenneidon veri oli parantavana aineena maineensa veroista.

Tri’nael nousi kömpelösti seisomaan ja poimi miekkansa maasta. Kipu ja rasitus tuntuivat kuvotuksena vatsanseudulla ja jyskyttävänä tunteena ohimoissa. Hän olisi mieluiten palannut telttaan lepäämään, kunnes käden irtoamisen ja sen takaisin kiinnittämisen jäljet eivät olisi enää piiskanneet hänen kehoaan. Hänellä oli kuitenkin vielä yksi velvoite.

Sellainen, jota muunlaisten hirviöiden kanssa ei olisi ollut.

Maassa makaavan kuolleen ghoulin rujo, epämuodostunut ruumis kutistui sinisten liekkien nuollessa sitä. Pääkallomaiset kasvot saivat takaisin lihaa, veitsimäiset hampaat lyhentyivät ja tylsyivät. Raajojen vääristyneet mittasuhteet korjautuivat, mustaa visvaa tihkuva nahka sileni ja muuttui syvän tummansiniseksi. Tri’nael nosti miekkansa ja lausui yhden mestarin opettamista loitsuista. Pimentoliekit imeytyivät ruumiista takaisin sapelin terään ja jäivät siihen loimottamaan.

Ghoulin paikalla makasi kuolleena sini-ihoinen, suippokorvainen ja valkohiuksinen haltia. Vainajan alastomassa ruumiissa oli liekkien umpeen polttamia arpia, ja kasvoilla oli syvän rauhan ilme. Tri’nael katseli surmaamaansa haltiaa, yhtä harvoista, joita hänen kansastaan oli ollut jäljellä.

Langennutta, joka ei ollut sopeutunut muuttuneeseen maailmaan. Ihmisten ja muiden auringon alla kulkevien lyhyen aikaa elävien päiväperhosten lisääntymiseen. Pimeyden asukkien vähentymiseen. Yksinäisyyteen.

Joka oli myynyt sielunsa Syvyyksien voimille vastineeksi helpotuksen ikävään ja pahaan oloon tuovasta unohduksesta. Antanut pahantahtoisen magian vääristää lihansa ja mielensä ja alkanut kärsiä kyltymättömästä himosta auringonalaisten vereen.

Työ oli tehty. Kylä oli vapautunut ghoulista ja haltia Syvyyksien voimien kuolevaista lihaa turmelevasta otteesta. Jäljellä oli enää vain vainajan saattaminen viimeiselle matkalle. Tri’nael käänsi miekan yhä loimottavan terän osoittamaan alaspäin ja työnsi sen hitaasti kuolleen haltian sydämeen. Pimentoliekit levisivät ruumiin sisälle hehkuvina suonina ja alkoivat niellä kuollutta. Pian Tri’naelin jalkojen juuressa paloi haltian ruumiin muotoinen sininen hautarovio. Hän lauloi vaimeasti surumielistä laulua, joka oli samanaikaisesti loitsu ja rukous, jolla hän toivotti kuolleelle haltialle hyvää matkaa.

Viimein pimentoliekit sammuivat. Ne olivat täyttäneet tehtävänsä ja puhdistaneet kohteensa.

*

KYLÄ JÄLLEEN

“Koko pullo”, Bernon toisti. Hän näytti siltä kuin hänet olisi voinut työntää kumoon höyhenellä. “Käytit koko hemmetin pullon?”

            “Minun oli uhrattava käteni, jotta saisin ghoulin valppauden herpaantumaan edes hetkeksi”, Tri’nael puolustautui. “Se oli vaarallinen vastus.”

            “Ja merenneidon veri on harvinaista ja kallista!” Bernon kivahti. “Sain maksaa niille eväkkäille monta kultarahaa, että ne suostuivat laskemaan hieman suonta, ja sinä menet ja tärväät koko pullon yhdessä illassa!” mies pudisti päätään. “Tästä tulee tappiota.”

            He istuivat jälleen majatalon salissa. Täydenkuun yö oli tullut ja mennyt, eikä kylä tällä kertaa ollut herännyt öiseen ulvontaan tai aamulla löytyviin raadeltuihin uhreihin. Isäntä oli jo tarjonnut kaikille ilmaiset oluet juhlistaakseen tapausta ja joukko surmattujen omaisia oli voittanut pelkonsa ja saapunut kiittämään hirviön surmannutta haltiasoturia. Teurastaja ja muutama muu eivät silti olleet lämmenneet yöeläjälle. Tri’nael näki miehen katselevan häntä yhtä vihamielisesti kuin aiemminkin ja hymähti hieman, kun kuvitteli mitä teurastaja sanoisi, jos olisi tiennyt totuuden ghoulin alkuperästä.

Viimein Bernon kyllästyi mököttämiseen merenneidon veren takia. “Parin yön odottelun jälkeen kylänväki vakuuttunee lopullisesti, että vaara on ohi”, hän sanoi. “Sitten voimme kerätä  palkkiosi neuvoston ukoilta ja lähteä. Harmi, kun hirviöstä ei jäänyt päätä esiteltäväksi todisteeksi, niin tämä kävisi nopeammin.” Puhuessaan Bernon kaivoi esiin papereita, joihin oli piirretty erilaisia hirviöitä ja niiden surmaamisesta luvattuja palkkioita. Hänen ajatuksensa olivat jo keskittyneet lähitulevaisuudessa odottavaan seuraavaan keikkaan.

Bernonin käydessä läpi työtarjouksia Tri’nael keskittyi vihanneskeittoon. Syötyään sitä muutaman kerran hän oli alkanut todella arvostaa majatalon isännän kokkaustaitoja. Hän vastasi nyökkäyksellä isännän hymyyn.

Samalla hän mietti…

Miksi seudulla asunut haltia oli langennut Syvyyksien kutsuun? Eikö hän yrityksistään huolimatta ollut kyennyt muodostamaan tunnesiteitä muihin olentoihin, vai olivatko nämä muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta torjuneet hänet? Eikö vainajan mieli ollut enää kestänyt sitä, kun harvat ystävät olivat vähä vähältä haurastuneet ja poistuneet kuoleman verhon taakse? Sitä, kun auringon alla elävä maailma oli hitaasti unohtanut yksin asuneen haltian? Olivatko yöt käyneet niin hiljaisiksi ja yksinäisiksi, että Syvyyksien lupaus hulluuden tuomasta unohduksesta oli käynyt liian väkeväksi torjua?

Tri’nael muisti mestarinsa viimeiset vuodet. Kuinka tämä oli riutunut surusta kumppaninsa kuoltua ja vähitellen langennut. Tuskan ja hulluuden vääristämät kasvot, joihin Tri’naelin oli ollut pakko upottaa pimentoliekeissä loimuava miekanterä. Syyllisyyden siitä, että hän ei ollut osannut olla tälle ankkuri järkeen. Pitkät, toivottoman yksinäiset yöt, jolloin hän itse oli joutunut äärirajoilleen Syvyyksien äänen kuiskatessa petollisen vietteleviä sanoja hänen korviinsa.

Vain Bernonin ja muiden hänen vuosisatojen aikana tuntemiensa auringonalaisten muisto oli pitänyt hänet tietoisena itsestään ja estänyt häntä vajoamasta. Heidän häntä kohtaan osoittamansa luottamus ja ystävyys oli auttanut Tri’naelia pitämään lupauksen, jonka hän oli antanut mestarille ennen kuin elämä oli paennut tämän ruumiista ja Tri’nael oli antanut pimentoliekkien puhdistaa sen Syvyyksien sakasta.

Lupauksen jatkaa hirviöiden surmaamista, jotta tämän kuolema ei jäisi turhaksi, vaan olisi osa suurempaa tarkoitusta.

“Kiitos”, Tri’nael sanoi hiljaa.

Bernon kohotti katseensa papereista. “Sanoitko jotain?” hän kysyi.

Haltia pudisti päätään. “Kunhan mutisin.”

“No mutisepa sitten tästä”, Bernon sanoi ja painoi erään paperin pöydälle lautasten ja tuoppien lomaan. Kuvasta Tri’naelia tuijotti pistävin silmin sarvipäinen, torahampainen olio valtavan kokoinen piikikäs nuija olallaan.

“Olisiko Verthin peikosta seuraavaksi asiakkaaksi?”

---

Ville Rautiainen on sarjakuvan ja spekulatiivisen fiktion harrastaja Jyväskylästä. Lisää hänen hengentuotteitaan voi lukea Keski-Suomen ja Joensuun sarjakuvaseurojen julkaisuista sekä Vaskikirjojen Praedor-antologioista. Pimentoliekit-tarinan lähtökohtana olivat omakohtaiset kokemukset unettomuudesta.