Klaus Ollikainen
Kapteenin sapeli välkehti talviyössä. Hevoset laukkasivat hengitys höyryten. Leiskuvan taivaan alla kolme rekeä kiiti pitkin jäätä, niiden jalakset viilsivät hankea kuin veitset. Kapteenin katse kiinnittyi vastarannalla näkyvään valoon.
Kuurinmaalainen kreivi poltteli piippuaan. Virginiantupakan savu pyrki kohti smaragdinvihreää taivasta. Maljojen nostelu oli tuonut kreivin kasvoille tervettä punakkuutta. Hänen horjuessa kohti rantaa illanvieton äänet kävivät etäisiksi ja ajatuksiin syttyi pelikorttimaisia kuvia mamselleista. Kreivi katsoi ylös ja kuulosteli outoa ääntä, joka kuulosti huminalta tai etäiseltä rätinältä. Hän yritti pohtia eri naimakauppojen hyviä ja huonoja puolia, mutta suunnitelmat tarttuivat kiinni punssin tahmeisiin helmoihin.
Kreivi havahtui hevosen hirnahdukseen, ja samassa kolme valjakkoa piiritti hänet. Lumenvalkoinen mies hyppäsi alas reestä. Hänellä oli päässään kolmikolkkahattu ja parrasta roikkuvien sytytyslankojen kipinöinti heitti kasvoille tanssivia varjoja. Kuurinmaalainen yritti nostaa kädet pystyyn, mutta sapeli tavoitti hänen kaulansa. Aatelinen kaatui iskun voimasta maahan. Miehet kerääntyivät sätkivän kreivin ympärille. Joka puolelle roiskuva veri tahri heidät kuin punaviini pöytäliinan. Kaksi iskua lisää ja siniverisen irtonainen pää pyörähti hangelle. Kapteeni haki reestään köyden, kiinnitti sen ja karautti tiehensä ruumista raahaten.
*
”Taasko sinä luet merirosvoista?” kotiopettaja kysyi kädet puuskassa.
Ringa ei nostanut katsetta kirjastaan, ainoastaan heilautti rannettaan vastaukseksi. Kynä pysähtyi.
”Minä kirjoitan näytelmää.”
”Sinulle tekisi hyvää löytää jokin sopivampi mielenkiinnon kohde kuin sivistymättömät rosvojoukot”, opettaja sanoi.
”Itse asiassa moni merirosvo kuului säätyläistöön. Esimerkiksi Christina Anna Skytte oli paronitar ja kapteeni Stede Bonnet tunnettiin korkonimel–”
”Noniin, neiti Pikkuvanha, pyydän että lopetat luennoinnin ja alat opiskella. Katso nyt tuota kirjoitustasi, sinun käsialaasi pitää parantaa. Aloitetaan siitä ja sitten iltapäivällä jatkamme ranskalla.”
Käsialaharjoituksia. Voiko turhempaa asiaa olla? Ringa huokasi syvään. Onneksi tänään on sentään jotain hyödyllistäkin. Laivoilla ja satamissa puhuttiin lukuisia eri kieliä, ja Edward Teachkin luultavasti osasi ainakin muutaman sanan ranskaa.
Tammikuun tuuli puhalsi järven yli ja sai kirjastohuoneen ikkunat hytisemään. Varpaat tuntuivat vitivalkoisilta. Ringa ojenteli jalkojaan kohti suloista lämpöä hohkavaa kakluunia.
”Näitkö viimeöiset revontulet?” opettaja kysyi. ”Pystyin niiden valossa lukemaan lehteä vielä kahdentoista maissa.”
”Olin jo nukkumassa siihen aikaan. Sinullekaan ei varmasti tee hyvää valvoa yökausia”, Ringa vastasi.
*
Seuraavana aamuna lumi tuntui raskaalta saapikkaiden alla. Pian nuoska alkoi elämään ja lohkeilemaan, sai uusia muotoja ja menetti vanhoja.
Ringa oli ehtinyt veistää jo pari tuntia, kun opettaja saapui pihatietä ja tuntui tuovan mukanaan pilven harmaata eetteriä, joka levisi pitkin maata. Tyhjän läskilaatikon päällä työskentelevä Ringa toivoi korokkeensa suojelevan häntä huuruilta.
Isä jutteli opettajan kanssa kuistilla. Välillä he vilkaisivat nuorta kuvanveistäjää, joka uurasti teostensa parissa.
”Nähdään maanantaina!” opettaja hihkaisi ja käveli pois.
Ringa ei voinut uskoa onneaan. Vapaapäivä. Ei opettajan kuivia sanoja ja moittivaa katsetta. Koko päivä edessä näytelmän hahmojen etsimistä kakkulapio ja ruosteinen veitsi työkaluina.
Keittiöstä löytyi rulla juuttinarua, kellarista korillinen talviomenoita ja isän työhuoneesta ukin vanha kolmikolkkahattu sekä sapeli. Merirosvojoukko alkoi nopeasti saamaan muotonsa. Puoliltapäivin tallipoika autteli vähän aikaa kasaamaan lunta, kunnes hänet käskettiin muihin töihin. Terävä kynä osoittautui oivalliseksi aseeksi erityisesti silmien ja parran yksityiskohtien muotoiluun. Kapteenin piirteisiin Ringa otti mallia salin senkin päällä pönöttävästä Franciscus Patriciusin rintakuvasta, jonka tyhjää katsetta hän oli pienempänä kammonnut.
Aurinko oli jo väsynyt, kun Ringa viimeisteli teostaan. Kapteenille hattu päähän ja sapeli vyötäisille, partaan roikkumaan muutama narunpätkä. Ja tietysti jokaiselle merimiehelle mukaan pari omenaa, jottei keripukki pääse iskemään. Viimein hän saattoi pysähtyä ihailemaan luomustaan. Lumipiraatit seisoivat rivissä kuin shakkinappulat.
Nyt kun kaikki oli valmista, kylmettyminen pääsi esiin. Märät lapaset ja saapikkaat ilmoittivat ensin olemassaolostaan, ja pian koko vaatekerta tuntui liimaantuvan ihoon kuin kalsea käärinliina. Ringa hilpi sisälle ja lyöttäytyi leivinuunin edessä loikoilevan Phylaxin viereen.
*
Seinän takana äiti sai jokaöisen yskäkohtauksen. Ringa pyöri sängyssään, kunnes verhojen välistä pilkistävä valo kiinnitti hänen huomionsa. Ringa asteli ikkunan luo. Revontulia! Koivujen oksat piirtyivät aavemaisina taivasta vasten. Hän pukeutui nopeasti ja laskeutui alakertaan. Pimeä talo tuntui luonnottoman suurelta.
Eteisestä kuului murinaa.
”Shhh, minä tässä typerys. Herätät kohta koko talon”, Ringa sanoi Phylaxille, joka häntä heiluen riensi tervehtimään. Kiireen vilkkaa kengät jalkaan ja ovesta ulos.
Säteily ulottui koko taivaankannen halki. Puiden varjot venyivät ja kutistuivat hitaasti aaltoillen. Kaukainen rätinä täytti ilman, ja nietokset kimaltelivat kuin niiden päälle olisi ripoteltu jadekiteitä. Ringa vaelteli pihamaalla edes takaisin silmät tuikkien, pyörähti muutaman kerran ympäri ja huojui kädet ojennettuina revontulien virtauksia mukaillen.
Hän kulkeutui piraattiensa luokse. Tämä roihu valaisee varmasti Karibianmerellä asti ja saa yöllisen aallokon näyttämään kauppalaivojen pelkureista erityisen vaaralliselta. Mykät hahmot seisoivat ylväinä. Aikansa kieputtuaan veistoskaartin ympärillä Ringa sai idean ja kipaisi huoneestaan akvarellirasian. Hän raahasi puulaatikon kapteenin viereen. Upseerilla täytyy olla koristeelliset epoletit, jotta hän erottuu edukseen satamavierailujen aikana. Taivaan liike muistutti valtavien siipien huisketta, joten kapteeni saisi perhoset olkapäidensä koristeeksi. Ringa kostutti sivellintä suussaan. Runsaasti vihreää, hyvä, ja vielä ihan vähän sinipunaista siipien reunoille.
Valo ilmestyi yläkerran makuuhuoneen ikkunaan. Neiti pudottautui alas ja piiloutui miehistönsä taakse. Äiti saa raivokohtauksen, jos huomaa, että luuhaan ulkona tähän aikaan. Hän nojasi kapteenia vasten ja painoi poskensa viileälle pinnalle. Viimeinkin kajastus katosi. Varmuuden vuoksi Ringa odotteli vielä tovin ennen kuin hiipi takaisin sisälle.
*
Aamulla hän nappasi akvarellirasian yöpöydältään ja laskeutui portaat. Nopea suukko Phylaxin kuonolle ja ovesta pihalle. Ringa pysähtyi hölmistyneenä ulkoportaille ja tuijotti hetken silmät lautasina ennen kuin pisti juoksulla pihamaan poikki. Merirosvot olivat poissa. Niistä ei näkynyt jälkeäkään.
Isä tuli ripeällä askeleella talleilta päin.
”Mitä sinä olet tehnyt minun veistoksille?”
”Ei nyt Ringa”, hän sähähti. ”Talliin murtauduttiin viime yönä.”
”Mitä?”
”Kähvelsivät kaikki hevoset ja reet. Kaikki hevoset!”
Ringa yritti pysyä rinnalla.
”Lähetin rengin hakemaan valjakkoa lainaan. Ja sitten nimismiehen luo.” Isä keskeytti puheensa voidakseen purra hampaitaan yhteen niin että kaulan verisuonet pullistuivat.
Ringa pysähtyi miettimään. Isän hahmo etääntyi nopeasti.
”Ne samat varkaat veivät minun lumipiraatitkin!” Ringa huusi perään.
*
Ringa avasi silmänsä hämärässä kamarissa. Viereisestä huoneesta kantautui kupsakkaa yskintää. Taivaan lieskat vetivät Ringan jälleen ikkunan luo. Jää avautui valtavana tasankona, jonka yllä aaltoili vihreä esirippu. Jokin liikkui kaukana pohjoisessa. Kolme hahmoa lähestyi nopeasti. Kolme valjakkoa. Ringa ponnahti ylös tuolistaan ja liimaantui ikkunaan.
Hevoset pysähtyivät kivenheiton päähän. Valkea hattupäinen hahmo nousi ylös ja tuijotti suoraan hänen huoneeseensa. Ringa otti tukea ikkunankarmista. Mies heilautti päähinettään tervehdykseksi. Vapisevilla jaloilla huojuva tyttö vilkutti takaisin. Kapteeni komensi aluksensa liikkeelle. Reet viilettivät länteen päin.
Ringa avasi ikkunan saadakseen raitista ilmaa. Yö tunkeutui huoneeseen nipistellen, mutta Ringa ilahtui pakkasen terästävästä vaikutuksesta. Unet olisivat viimeistään nyt paenneet takaisin pumpulisiin pimeyksiinsä, mutta lumessa erottui yhä kolmen reen jäljet.
*
”Heräsin eläinten ääniin ja pistävään savun hajuun. Herätin vaimon ja lapset ja kiirehdin ulos. Ilma oli niin sakeana, että silmiä kirveli. Minä tiesin ihan heti, että navetta on mennyttä kalua. Toivoin vain, että saisin edes osan elukoista ulos. Ne huusivat niin kamalasti. Viimeinen asia, jonka muistan, on että näin väkeä navetan lähellä. Seuraavaksi olinkin saunassa ja koko huone pyöri. Kuulin vaimon äänen, mutten saanut selvää sanoista”, naapuritilan isäntä sanoi.
”Herrajumala sentään”, isä kuiskasi. ”Entä vaimo ja lapset, ovatko he kunnossa?”
”Heille ei tehty mitään, luojan kiitos.” Miehen ääni tärisi.
Ringa kuuli oven läpi, miten isä käveli huoneessa edes takaisin.
”Me autamme teitä pääsemään takaisin jaloilleen, se on sanomattakin selvä asia. Ihan mitä vain tarvitsette.”
”Kiitos, kiitos tuhannesti. Vaimo oli varma, että teihin voi luottaa.”
”Miltä ne ryökäleet näytti?” isä kysyi.
”En muista tuntomerkkejä, ainoastaan heidän hahmonsa tulen loimussa. Niitä oli muutama, alle tusina miestä. Vaimo näki sen porukan aika hyvin, mutta hänen hermonsa oli ohuenlaiset jo ennen tätä tapausta, kyllähän sinä tiedät.”
Naapuri oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi: ”Hän väittää, että ne miehet oli outoja, että ne eivät olleet tästä maailmasta.”
Askeleet pysähtyivät. Tuolin liitokset narahtivat.
”Niinkö? Luulen, että tuollaiset puheet – niin kuin sanoit – onhan tuo hermostolle kuormittava kokemus.”
”On. Mutta hän on niin varma näkemästään. Että ne olivat ihan vitivalkoisia. Vaatteet, iho, kaikki, päästä varpaisiin. Sanoi, että ne liikkuivat kuin elävät patsaat.”
Huone hiljeni. Ringan sydän riuhtoi hänen rinnassaan. Hän kuuli liikettä keittiön suunnalta ja joutui hiipimään takaisin kamariinsa.
Ringa istui pöytänsä ääressä ja hiveli käsikirjoituksensa kansipaperia. Hengitys ei tahtonut millään tasaantua ja suu tuntui rutikuivalta. Epäusko, innostus ja kauhu risteilivät kuin tähdenlennot, kunnes yksi tunnetila nousi esiin ja himmensi muut. Ärtymys. Sen polttelevat piikit tunkeutuivat sydämeen ja syvälle keuhkoihin. Jos asuu lähellä rantaa, niin silloin on riski joutua merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi. Niin se vain on. Moisen takia nyt ruikuttaa ja kiertää talosta taloon almuja kerjäämässä. Sietäisi olla tyytyväinen, että sai sentään pitää päänsä.
Ainoastaan tulen nielemät eläimet säälittivät Ringaa. Hän tarkkaili vähän aikaa maisemaa, kastoi kynän musteeseen ja alkoi kirjoittaa.
Ei mennyt kauaa, kun muutkin lähiseudun asukkaat ryhtyivät puhumaan marmorinvalkoisten miesten liikkeistä ja tuhotöistä. Päivä päivältä yhä enemmän huhuja liihotteli ympäri tienoota ja seuraavien viikkojen aikana Ringasta kehittyikin oikea salakuuntelemisen mestari. Hän liikkui vaivihkaa ympäri kotiaan, pysähtyi kuulostelemaan ovien eteen ja piiloutui sohvan taakse tai pöydän alle.
Salakuunteleminen oli kuin metsästämistä; suurin osa ajasta kului odotellessa, mutta kärsivällisyys palkittiin mehukkaalla saaliilla. Isän kanssa keskustellut perhelääkäri tiesi kertoa, että lähellä Puumalaa oli toissayönä roihunnut maatila. Karmea tapaus, ei eloonjääneitä. Palon syy oli jäänyt tuntemattomaksi. Lääkäri oli myös harmissaan siitä, että vallalle päässyt taikausko oli synnyttänyt varsinaisen hysteriaepidemian, joka ruuhkautti hänen vastaanottonsa. Ringa hihitteli uuninpankolla ajatellessaan pyörtyileviä mamselleja ja oksentelevia rouvia. Siinä menee helposti nisu väärään kurkkuun, kun piraatti kurkkaa tuvan ikkunasta!
Ehdottomasti parhaimpia tietolähteitä olivat piiat, rengit ja matkamiehet. Heitä ei tarvinnut salakuunnella, sillä he tarinoivat mielellään. Yleinen uskomus oli, että rosvojoukko piti majaa jossakin Saimaan lukuisista saarista ja suunnisti yön pimeydessä tuliketun hännän valossa. Piika kertoi järkyttyneestä vanhasta kalastajasta, joka väitti kivenkovaan, että valkea väki oli kokenut hänen verkkonsa ja vohkinut kaikki muikut. Tallipoika puolestaan oli kuullut, että tihulaiset olivat edenneet jo Kuussalmelle saakka, mutta Olavinlinnasta ammutut laukaukset olivat karkottaneet heidät tiehensä.
Viimeistään kuurinmaalaisen siniverisen pään löytyminen laskiaisena ajoi pitäjän herrasväenkin laajamittaiseen paniikkiin. Tiedettiin, että kreivin puuteroidut kasvot olivat vääntyneet luonnottomaan irvistykseen. Seuraavalla viikolla jahtivouti vannoi nähneensä joukon Kirkkosaaren edustalla ja käyneensä takaa-ajoon, mutta hänen suomenhevosensa oli kuulema uupunut nopeasti.
Ringa alkoi kantaa mukanaan aina muistivihkoa, johon kirjasi kuulemiaan huhuja ja mieleenpainuvia lausahduksia. Ne olivat täydellistä materiaalia hänen näytelmäänsä varten. Muikkujuttu ei päässyt kansien väliin.
*
Keho säpsähti hereille, vaikka äiti ei enää yskinyt. Oli kuolemanhiljaista. Ringa avasi ikkunan ja asettui tähyilemään järvelle. Ilmassa leijui kiteitä, jotka eksyivät sisälle ja sulivat iholla. Hän kietoutui peittoon ja odotti. Taivaankansi aaltoili ja humisi. Kolme hahmoa ilmestyi horisonttiin. Ringa kuvitteli heti näkevänsä hevosten hengityksen.
Retkikunta seisahtui. Ringa oli lukenut, että merirosvolaivoilla miehistöllä oli paljon valtaa ja että niillä oli seilannut monenlaista väkeä. Ehkä kapteeni hyväksyisi joukkoonsa myös yhden nuoren neidin? Ringa viittilöi piraatteja tulemaan luokseen. Mies nousi seisomaan, kohotti hattuaan ja määräsi laivueensa liikkeelle. Reet kääntyivät ympäri ja lähtivät kiitämään pohjoiseen.
”Ei! Tulkaa takaisin!”
Ringa heittäytyi sänkyynsä ja hautautui vällyihin. Yö menetti värinsä, hiljeni ja päästi tähdet esiin. Jupiter liikkui matalalla eteläisellä taivaalla.
Jokin välkehti koivujen latvojen tasolla. Se laskeutui alemmas ja suunnisti sisään makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Perhonen liihotteli katonrajassa. Sen revontulisiivet heijastuivat seinäpapereille ja tuikkivat ilmassa leijuvissa kiteissä.
Perhonen kiersi sängyn kolme kertaa ennen kuin laskeutui Ringan kyynelin kirjaillulle poskelle. Vaeltaja verrytteli siipiään arktisessa ilmassa.
*
Kellarin ovi aukesi naristen. Ylikypsät omenat ja kostea home sekoittuivat ilmassa. Jalka kopsahti johonkin ja pullot kilisivät ikävästi. Hitaampia, tunnustelevia askelia. Vihdoin, omenalaatikoita. Vanhasta muistista Ringa yritti valikoida laatikoista mahdollisimman pehmeitä yksilöitä, jottei äiti suuttuisi. Sormet upposivat toistuvasti limaiseen hedelmälihaan, ja kori täyttyi nopeasti.
Ringa eteni upottavassa hangessa muutaman metrin ja laski korin alas. Jospa merirosvot palaisivat kotisatamaan edes täydentämään muonavarastojaan. Kyllä he tästä omenat löytävät. Aurinko paistoi taivaan täydeltä niin että silmiin sattui. Etäinen hahmo paarusti kahden saaren välissä. Ringa nosti kätensä varjoksi ja tähysti. Varmaankin pilkkijä.
”Hei! Sisälle sieltä ja sassiin!” isän ääni kajahti rantatörmältä.
Ringa lähti kiirehtimään polkua ylös.
”Älä juokse!”
Ringa pysähtyi puolimatkaan, tuijotti isäänsä pää kenossa ja jatkoi liioitellun hitaasti löntystäen.
”Kuinka monta kertaa sinulle täytyy sanoa, että sinä et nyt saa mennä ulos? Kuulitko?” isä sanoi.
*
”Mitä sinä haluaisit tehdä tänään?” opettaja kysyi.
”Miten niin mitä?”
”Niin, mitä sinä haluaisit opiskella? Historiaa, ranskaa? Vai haluaisitko piirtää?”
Ringan silmät liikkuivat ensin oikealle, sitten vasemmalle ja taas oikealle. Hän ei osannut vastata yhtään mitään.
”Aloitetaan sitten piirtämisellä. Aihe on vapaa, saat piirtää mitä lystäät. Vaikka taas niitä laivoja ja luukalloja.”
Ringa kaiveli esiin lehtiön ja kyniä.
”Juttelin aamulla isäsi kanssa. Hänen mielestä, ja minä olen samaa mieltä, meidän täytyy pitää taukoa opinnoissa. Näillä näkymin voisimme jatkaa aikaisintaan syksyllä. Minun ei ole enää turvallista käydä täällä, ja sinun pitäisi rasittaa itseäsi nyt mahdollisimman vähän. Henkinen ponnistelukin kuluttaa. Suunnittelin, että syksyllä sitten hypätään opinnoissa vähän eteenpäin. Sinulla kun on niin hyvä lukupää. Isäsi toivoo, että keskittyisimme jatkossa enemmän sellaisiin oppiaineisiin, jotka ovat kaltaisellesi naisenalulle hyödyllisiä.”
Ringa veti paperille totisia viivoja. Niistä alkoi hahmottua ranskalainen fregatti, Queen Anne’s Revenge, hänen lempilaivansa.
”Nyt kun jäätte kahdelleen, niin muistathan olla aina kuuliainen tytär. Te olette joutuneet kestämään jo niin paljon, eikä isäsi… Sinä olet hänen silmäteränsä.”
Opettaja seuraili Ringan piirtelemistä ja puristi kämmenensä yhteen.
*
Huhtikuun aurinko säteili koko voimallaan. Järven jäälle oli ilmestynyt tummia laikkuja, kuin mustelmia. Yöt eivät olleet enää kirpeitä, vaan lempeitä ja pilvisiä, täynnä kostean maan tuoksua, railojen jyrähtelyä ja lintujen viserrystä. Ringa istui uskollisesti tähystämässä, mutta horisontti pysyi autiona.
Käsikirjoitus lepäsi työpöydällä keskeneräisenä. Inspiraatio oli poissa. Kalastaja oli edeltävällä viikolla nähnyt sulaan johtaneet reen jäljet, minkä jälkeen valkeasta väestä ei enää tehty varmoja havaintoja. Kevään voimistuessa tienoon asukkaiden ahdistuneisuus alkoi hiljalleen hellittää.
Matalalta keuhkoista kumpuava kirvely nousi kutittelemaan henkitorvea. Tyhjälle paperille ilmestyi punaisia täpliä, jotka kuivuessaan muistuttivat vanhaa kirjurin mustetta.
Kamarin ovi kävi.
”Toin sinulle yrttihauduketta.”
Teekupista nouseva höyry näytti savulta. Isän katse osui käsikirjoitukseen.
”Minä vien tämän pois. Äitisi ei pitänyt siitä, että kirjoittelet tarinoitasi.”
Ringa istui puhumattomana, kun isä silitti hänen päätään.
Ovi sulkeutui ja askeleet loittonivat. Hiljaisuus otti huoneen hallintaansa. Hopeinen vesipisara valui pitkin räystäältä roikkuvaa jäätikaria.
Klaus Ollikainen on joensuulainen filosofian maisteri, joka inspiroituu kansanuskosta, romantiikasta ja 1800-luvun kummitusjutuista. Kirjoittaessaan hän usein yhdistää yliluonnollisia elementtejä historialliseen ainekseen.
Varjorikko 