Peilityttö

Suvi Kauppila

Katsoin peiliin ja näin jonkun muun.

”Minä en näytä yhtään samalta kuin peilissä”, valitin äidille. Hän naurahti.

”Minustakin tuntui samalta tuossa iässä. Uskoin, että nenäni oli kamalan iso…”

Olin aika varma, ettei kyse ollut samasta asiasta.

Yksin huoneessani astuin kohti nurkassa seisovaa peiliä. Peiliminä tuli lähemmäs. Tuijotimme toisiamme, ja se tapahtui taas: hänen suupielensä taipuivat tietäväiseen hymyyn, sellaiseen, jota minä en vielä hallinnut. Hänen tummissa silmissään kipinöivä tieto sai minut värisemään. Kosketin omia kasvojani varmistaakseni, etten hymyillyt takaisin.

Eroja oli muitakin. Hänen hiuksensa taittuivat enemmän oranssiin, ne oli leikattu terävästi leuan linjaa pitkin. Hän oli minua pidempi ja katsoi minuun aina alaspäin. Hänen farkkunsa olivat niin tiukat, että ne takertuivat hänen jalkoihinsa kuin maali. Kenelläkään ei ollut sellaisia vaatteita.

On vaikeaa laittaa tukkaa, kun näkee peilissä jonkun toisen. Kietaisin ohuet, ruskeat hiukseni sotkuiselle nutturalle, kuten olin tehnyt jo viikon ajan, ja vedin takkini hupun ylös. Peilitytön läsnäolo kävi hermoilleni. Lähtiessäni näytin hänelle keskisormea selkäni takana. Kuvittelin kuulevani tummaa naurua.

 

Mummi inhosi peilejä. Hänellä oli tapana sanoa, että peileihin tuijottelu tekee vain turhamaiseksi, ettei ulkokuorella kannata koreilla. Minä ajattelin, että häntä pelotti. Hän uskoi seitsemän vuoden huonoon onneen ja kaikkeen semmoiseen.

”Äitisi pudotti peilin, kun hän odotti sinua. Se oli iso vanha peili, siinä oli paksut hopearaamit. Ukki toi sen meriltä, kun hän oli vielä töissä laivoilla. Se oli äitisi huoneessa, ja hän halusi siitä eroon. Se putosi portaissa. Lasia oli joka paikassa. Pelkäsin hirveästi, että jokin menisi pieleen, mutta sinä olit pienenä terve kuin pukki, luojan kiitos.”

Hänellä oli tapana kertoa tarinaa sukujuhlissa. Minua nolotti aina. Kaikki tuijottivat minua ja esittivät mielipiteitään ja hymyilivät sille, miten onnellisen tavallinen olin. Tunsin, että olin jotenkin vastuussa hajonneesta peilistä. Se oli ärsyttävää. En ollut silloin edes syntynyt. Oliko muka minun vikani, että äiti oli kömpelö?

Mummin kuolemasta oli kolme vuotta. Muistin hänen levottomat kätensä, huolirypyn silmien välissä, ikuisen peilitarinan. Pyysin äitiä kertomaan sen uudelleen.

”Luulin, ettet pitänyt siitä”, hän sanoi jalat sohvalla. ”Sinä menit aina ihan punaiseksi, kun hän kertoi sitä juttua.”

”Minulla on häntä ikävä”, sanoin. Se oli totta, vaikkei se ollutkaan syy kiinnostukseeni.

Äiti huokaisi, ja minä asetuin nojatuoliin kuuntelemaan.

”Ania ei koskaan pitänyt peileistä.” Äiti kutsui mummia aina nimeltä. ”Halusin myydä sen vanhan ruman kapistuksen, ja hän oli samaa mieltä. Luulen, ettei hän koskaan halunnut ukin tuovan sitä taloon. Hän ei pitänyt huutokaupoista tai kirpputoreista eikä halunnut toisten ihmisten tavaroita kotiinsa. Hän uskoi, että niiden mukana voisi seurata jotain pahaa. Hän oli sillä tavalla taikauskoinen.”

”Entä peili?” kysyin kärsimättömänä.

”No, minä en jaksanut odottaa, että isä tulisi kotiin auttamaan sen kanssa, ja tiesin, ettei Ania suostuisi, joten raahasin kapineen portaikkoon itsekseni, kun hän oli pihalla. Kaipa peili oli painavampi kuin kuvittelin, tai siltä se ainakin kantaessa tuntui. Se lipesi käsistäni, putosi portaisiin ja räjähti tuhanneksi säpäleeksi siihen tasanteelle.”

”Mitä sitten tapahtui?”

Äiti hymähti. ”Ei mitään. Ania oli kamalan vihainen. Hän kieltäytyi tulemasta takaisin sisälle, ennen kuin olin siivonnut sotkun ja imuroinut koko talon, niin että kaikki sirpaleet olivat varmasti poissa. Hän olisi halunnut haudata ne, ajattele! Siihen en suostunut. Olisi vielä viiltänyt kätensä auki. Hetken ajattelin, ettei hän antaisi minulle anteeksi. Mutta minulla oli muutakin huolehdittavaa. Muutimme isäsi kanssa omaan asuntoon. Ja muutaman viikon päästä sinä synnyit.”

Purin huultani. En löytänyt tarinasta kaipaamaani vihjettä tai selitystä sille, miksi äkkiä näin vieraita peileissä. Olin ajatellut, että rikkoutunut peili olisi tärkeä. Mutta vaikutti siltä, että kaikki oli vain sattumaa.

”Siinäkö kaikki? Se oli ihan tavallinen peili?”

Äiti tuli halaamaan minua.

”En tiennyt, että tarina vaivasi sinua. Kulta, se oli vain peili. Ania hermostui turhaan. Eikä minua ole huono onni vaivannut. Minullahan on ihana tyttö tässä näin.”

”Äiti”, minä valitin ja vääntelehdin, mutta olin salaa tyytyväinen.

Hän meni keittämään teetä, ja minä istuin siinä ja kuvittelin mielessäni tuhat pientä sirpaletta siroteltuna tasanteelle kuin tähdet, tuhat hopeaan valettua peilikuvaa.

 

Se paheni. Aloin nähdä hänet kaikissa peileissä, toisen minän, mutta hän ei ollut aina samanlainen.

Kun olin tekemässä lähtöä kouluun, näin tytön eteisen peilissä. Hän kyyristeli maassa muskettiaan halaten. Tyttö oli pukeutunut vanhanaikaiseen sotilaspukuun, punaiseen takkiin ja valkoisiin housuihin, kuin nuori poika, joka oli karannut sotaan. Omat silmäni tuijottivat minua tahraisista kasvoista pyöreinä ja pelokkaina ja yhtä punertavina kuin väri, joka vuoti takista ja tahrasi valkoiset housut. Hiki tai sade oli liimannut hänen lyhyet hiuksensa päätä myöten. Hänen polvensa lepäsi kuolleen sotilaan rinnalla. Tyttö ei näyttänyt huomaavan ruumista. Erotin hänen takanaan tykkitulen nostattamia tomupilviä.

Tuijotin häntä pitkään. Välillä hän liikahti tai värähti ja vilkaisi pitelemäänsä asetta kuin varmistaakseen, että se oli vielä paikoillaan. Hänen sormensa rummuttivat hermostunutta marssia aseen kahvalla. Hän ei nähnyt minua.

Pakottauduin irrottamaan katseeni peilistä. Käteni oli jo ovenkahvalla, kun tunsin aavemaista kipristelyä, aivan kuin joku olisi juoksuttanut kylmää terää selkärankaani pitkin. Katsoin uudelleen peiliin. Savu piilotti tytön näkyvistä.

Myöhästyin bussista.

 

Tyttö hengaili meikkipeilissäni, kun avasin sen lounastauolla.

”Näetkö sinä mitään?” kysyin ystävältäni Chloelta. Hän katsoi peiliä ja sitten minua ja jauhoi purkkaansa äänekkäästi.

”Sinä olet niin outo”, hän julisti.

Sinä et tiedä siitä puoliakaan, ajattelin. Tyttö iski minulle silmää peilistä. Hän oli gootti tai jotain, hänellä oli mustat hiukset ja mustat vaatteet ja kilokaupalla mustaa levinnyttä eyelineria. Hän oli piirtänyt toisen silmän alapuolelle pienen ristin, jonka varsi teki silmukan. Tyttö nojaili laiskasti peilin reunaa vasten täysin rentona. Lattialla hänen vierellään oli jonkinlainen lasipiippu ja vaikuttava linnake tyhjiä pulloja ja kaljatölkkejä.

Kurtistin hänelle kulmiani. Tuntui siltä, että minun pitäisi joutua tästä vaikeuksiin. Peilityttö kalasti rajauskynän korvansa takaa ja raapusti jotain lattiaan. Kun hän siirtyi sivuun, minulta kesti hetken saada selvää peilikirjoituksesta. Sana JEESUSTELIJA erottui lattiasta paksuilla tikkukirjaimilla.

Tyttö näytti minulle kieltä. Läimäytin peilin kiinni.

Hän näki minut. Hän pystyi ajattelemaan. Minusta tuntui kuin olisin pidellyt suljetussa nyrkissäni ampiaispesää, joka kuhisi vihaisena ja älykkäänä.

Annoin peilin Chloelle. Sinisen peilin kannessa oli pieniä tekojalokiviä, jotka oli upotettu siihen kuin tähtikuvio. Hän vaikutti tyytyväiseltä. Minä olin iloinen päästessäni siitä eroon.

Kävelimme yhdessä kotiin ja näimme, että kaupunkiin oli saapunut tivoli. Telttoja pystytettiin puiston nurmikolle. Pitkätukkainen poika antoi meille lehtisen, jossa mainostettiin ”Kauhistuttavaa Käärmepoikaa ja Liekehtivää Liekkitaiteilijaa”.

Poika oli meitä pari vuotta vanhempi. Chloe pohti, mahtoiko hän olla mainoksen käärmepoika ja millä tavalla hän aikoi kauhistuttaa meitä. Heittelimme huonoja vitsejä loppumatkan, ja sovimme menevämme katsomaan esitystä jonakin päivänä, jotta arvoitus ratkeaisi.

 

Kun pääsin kotiin, tyttö oli palannut eteisen peiliin, elävänä. Kieltäydyin katsomasta punaista hahmoa ja livahdin hänen ohitseen. Huoneessani heitin päiväpeiton nurkassa seisovan peilin päälle. Rojahdin sängylle kengät jalassa ja yritin olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, etten kiinnittänyt peilityttöön huomiota.

Jonkin ajan kuluttua ahdistus alkoi hellittää. Niskaani ja hartioitani särki jatkuvan jännityksen takia. Talossa alkoi tulla kylmä. Lämmitys ei ollut vielä päällä. Tassuttelin kylpyhuoneeseen. Kylpy vaikutti hyvältä ajatukselta. Avasin hanan, käännyin etsimään kylpyvaahtopulloa ja katseeni osui suoraan kylpyhuoneen peiliin.

Tyttö tuijotti takaisin. Hän oli minun ikäiseni, hänen hiuksensa olivat piilossa huivin alla, ja hänellä oli lapsi. Hän oli kietonut lapsen hartiahuiviin ja jättänyt omat kapeat hartiansa paljaiksi. Hän piteli vauvaa sylissään, mutta ei katsonut siihen kertaakaan. Aivan kuin hän olisi unohtanut, että se oli siinä, paino jota hän oli tottunut kantamaan mukanaan. Hänen kasvoillaan oli enemmän juonteita kuin äitini kasvoilla. Tiesin, että lapsi oli hänen. Hänen silmänsä olivat pelottavat, siniset ja tyhjät kuin kesätaivas.

Käänsin hänelle selkäni sydän kurkussa. En halunnut nähdä enempää. Kasvoton lapsi, lapsiäiti. En halunnut tietää.

Kesti kauan, ennen kuin vesihöyry sumensi peilin. Minä pakenin ja ryömin peiton alle ja unohdin kylvyn kokonaan.

 

Se ei loppunut. Seuraavien viikkojen aikana opin välttelemään peilejä. Oli liian helppoa jämähtää niiden eteen tuijottamaan. Kaikki ajattelisivat, että olin seonnut. Olin siitä itsekin melkein vakuuttunut.

Ja painajainen levisi. Kirkaisin ja pudotin lasin, kun näin siinä oudot tutut piirteet, arpiset kasvot ja liekehtivän taivaan, joka heijastui lentäjän kypärästä. Kanavan rusehtavanvihreä vesi muuttui kalpeaksi tytöksi sairaalavaatteissa. Olohuoneemme lasipöydän pintakin iski minulle silmää.

Ne kaikki tekivät kuolemaa. Jos katsoin tarpeeksi pitkään, näin miten mustelmat kukkivat keltaisina ja violetteina makuuhuoneen tytön kasvoilla. Lasityttö kuoli huumaavassa räjähdyksessä, kun hänen koneensa putosi taivaalta. Pistimet leikkasivat auki sotilastytön. Tyttö ja lapsi… En jäänyt seuraamaan.

Maailma oli valtava heijastus, joka heitti minut itseäni vasten uudestaan ja uudestaan, kunnes en voinut enää hengittää. Siltä ei voinut paeta tai piiloutua.

Pelkäsin, että olin tulossa hulluksi. Pelkäsin vielä enemmän, etten ollut. Kaikki oli todellista jollakin tavalla, jolla oli väliä. Tunsin sen luissani.

Oliko mummi tiennyt, oliko hän kokenut saman? Hän pelkäsi niin paljon. Mutta hän ei ollut enää täällä antamassa vastauksia.

Yhtenä päivänä jäin sängyn pohjalle, jätin valot sytyttämättä ja sanoin äidille, että päätäni särki. Näytin niin surkealta, että hän vakuuttui. Olin tulossa hyväksi siinä. Kun hän lähti töihin, keräsin rohkeuteni ja laitoin valot päälle. Huoneen nurkassa seisova peili oli edelleen päiväpeiton alla. Vasta nyt huomasin hopeiset paljetit, jotka oli ommeltu tilkkupeittoon. Jokainen niistä oli pieni, samea peili. Peilityttö oli tarkkaillut minua koko ajan.

Äkillisessä vihanpuuskassa kiskaisin peiton peilin päältä. Hän oli siellä, aikuinen minä, tulevaisuuden tyttö. Hän kohotti yhtä siipimäistä kulmakarvaansa.

”Minä vihaan sinua”, sanoin hänelle. ”Vihaan teitä kaikkia.” Sitten purskahdin itkuun.

En tiedä, kuinka kauan istuin siinä poski peiliä vasten painettuna. Lopulta nyyhkytykset hellittivät, ja tunsin oloni lopen uupuneeksi. Kun kohotin päätäni, näin, että tyttö oli myös istunut alas. Pelästyin nähdessäni hänet niin lähellä. Hänen huulensa liikkuivat, mutta en saanut selvää sanoista. Pudistin hänelle päätäni.

Silmäni osuivat sängyn alla lojuvaan väriliituun. Sydämeni alkoi hakata kovemmin. Haparoin kynän käteeni ja kirjoitin peilin viileään pintaan: MITÄ MINÄ TEEN.

Hän etsi laukustaan huulipunan ja kirjoitti alapuolelle: LÖYDÄT TUHAT PEILIÄ.

Voihkaisin turhautuneena. Tyttö hymyili minulle ja rypisti sitten otsaansa. Ensimmäinen mustelma oli ilmestynyt hänen poskelleen. Hänen katseensa muuttui sulkeutuneeksi. Kaikki ilme suli pois hänen kasvoiltaan.

Käänsin peilin ympäri ja heitin paljettipeiton komeroon. Vaikka peiliminä oli rikkonut yksityisyyttäni, ei tuntunut oikealta tehdä samaa hänelle.

Olin yhä peloissani, mutta hän oli saanut minut ajattelemaan. Jotain täytyi olla tehtävissä. Jotain, mikä korjaisi kaiken. Minun piti vain keksiä, mitä se oli.

 

Syyspäivän aamu oli hidas ja kuulas. Kävelin kouluun yksinäni. Chloe ei halunnut nykyisin viettää aikaa kanssani. Hän sanoi, että oli kiire, tai että hänen piti pestä hiuksensa. En tainnut enää sopia hänen tyyliinsä. Raahasin jalkojani rapisevissa lehdissä ja kiersin vesilammikot välttääkseni niiden heijastukset. Myöhästyisin taas.

Olin kuin aave, läpinäkyvä ja hapertunut. Jalan laittaminen toisen eteen tuntui liian suurelta ponnistukselta. En juurikaan nukkunut, ja kun sain unta, heräsin täristen. Kuolema sai minut kiinni unissakin.

Kävelin katedraalin ohi ja puiston viertä. Valtavat punaiset ja siniset teltat näyttivät kasvavan kosteasta ruohosta kuin jättiläissienet. Tivoli oli yhä paikalla, se jossa oli käärmepoika ja liekkitaiteilija. En koskaan tullut käyneeksi siellä Chloen kanssa. Lähestyessäni huomioni kiinnittyi pilven muotoiseen kylttiin yhden teltan luona. Kultaiset koukerokirjaimet kertoivat, että se oli PEILITALO.

Jännitys ja pahat aavistukset väänsivät vatsaani. Tämän oli oltava vihje minulle. Löydät tuhat peiliä, tyttö tulevaisuudesta oli ennustanut tummanpunaisella huulipunalla. Jos oli olemassa tapa lopettaa tämä painajainen, minun oli pakko tarttua siihen.

Vilkaisin ympärilleni. En nähnyt ketään. Tavalliset ihmiset olivat jo menneet töihin. Tivoli nukkui. Vedin syvään henkeä ja juoksin telttojen sekaan.

Käteni tärisivät raottaessani teltan ovikangasta. Aioinko uskaltautua peilitaloon, kun jo oman peilikuvani näkeminen näyteikkunassa sai minut voimaan pahoin? Minun täytyi tosiaan olla seonnut. Kaikki tuntui kuitenkin unenomaisen loogiselta. Peileissä tytöt kohtasivat pahimmat pelkonsa uudelleen ja uudelleen. Minä kohtaisin pelkoni silmästä silmään ja pääsisin niistä eroon.

En tuntenut oloani rohkeaksi. Halusin kääntyä kannoillani, palata kotiin ja kertoa kaiken äidille. Ahdistuksen kasvaessa tiesin, että minun olisi pitänyt tehdä niin. Äiti olisi voinut auttaa. Mutta tiesin, miksi olin jättänyt kertomatta. Kulta, se oli vain peili. Hän ei ymmärtäisi. Hän ei voinut tehdä tätä paremmaksi, ei todella. Hän olisi vain yrittänyt parantaa minut.

Livahdin sisään. Valo siivilöityi sinisen telttakankaan läpi uneliaaksi hämäräksi. Näin vain ääriviivoja, en heijastuksia. Oviaukon näköinen kaari johti pitkään, haarautuvaan käytävään. Teltassa ei ollut mitään muuta. Nielaisin ja astuin kaaren ali. Käytävän seinien sileä pinta takertui hieman sormenpäihini. Tunne sai minut värisemään. Peilejä. Kuljin eteenpäin. Valo katosi hiljalleen, kun uskaltauduin syvemmälle labyrinttiin. Tunsin olevani katetussa, suljetussa tilassa. En nähnyt enää teltan kattoa. Silloin tällöin sormeni tapasivat tyhjää risteyskohdassa.

Ehkä pimeys auttoi. Suunnistin labyrintissa enimmäkseen kosketuksen varassa. Vaikka en ollut hyvä tällaisissa arvoituksissa, huomasin ennen pitkää seinien katoavan ympäriltäni. Täällä oli valoisampaa. Sininen hämärä tuntui helpottavalta käytävien lähes täydellisen pimeyden jälkeen. Erotin edelleen vain epämääräisiä muotoja. Kuljin hitaasti avaran tilan läpi.

Olin saavuttanut labyrintin keskipisteen. Nyt oli aika avata silmät ja nähdä. Kaivoin taskustani avainnipun, jossa minulla oli pieni ledivalo. Vedin syvään henkeä ja sytytin pikkuruisen valonlähteeni.

Lamppu, jota pitelin vapisevassa kädessäni, oli kuin liekki pimeässä luolassa. Lukematon määrä peilejä moninkertaisti valonhohteen. Seiniä peittävät peilit kaartuivat kupolimaiseksi mosaiikkikatoksi. Peilirykelmät nousivat sitä kohti kuin pylväät. Peilit olivat kaiken kokoisia ja näköisiä pienistä käsipeileistä painaviin kaiverrettuihin kehyksiin. Jotkut saivat katsojan näyttämään leveältä tai laihalta, toiset väänsivät kasvot hirviömäisiin muotoihin. Jokaisessa niistä näin itseni tivolin peilien ja kaikkien mahdollisten todellisuuksien vääristämänä. Palavia menneitä ja tulevia taivaita, lähiöitä ja taistelukenttiä. Joka ikisessä onnettomuus vaani kehyksen laitamilla.

Se oli liikaa. En pystynyt pitämään peileistä lukua. Käännyin ympäri, ja jokaisessa peilissä näin jonkun uuden. Niitä oli niin paljon, kaikki tuijottivat minua, ilmehtivät, katsoivat lävitseni…

Viiltävä kipu lävisti pääni. Kohotin käteni ohimoille. Valo heilahteli villisti, ja peilikuvat häilyivät sen mukana. Vaikersin. Ääni kuulosti kovalta teltan tukehduttavassa hiljaisuudessa.

Sitten peilikuvat alkoivat kuolla. Luodinreikä kaiversi itsensä otsaan kuin elokuvan hidastuksessa. Kokonaiset maisemat värjäytyivät punaiseksi. Savu peitti kouristelevat hahmot. Mustelmat ja ruvet liimautuivat paikoilleen, mädäntyvä iho kuoriutui pois. Hitaassa kärsimyksessään ne kaikki katsoivat suoraan minuun. Niiden tuijotuksen kauhea paino pudotti minut polvilleni.

Kuin yhtenä ne kurkottivat minua kohti. Niiden sormet taipuivat kutsuvaan eleeseen. Ne halusivat minut.

Heijastuvan valon täytyi hämätä syvyysnäköäni. Paniikin ottaessa vallan minusta näytti, että ne ojensivat kätensä ulos peileistä.

Lamppu putosi tunnottomista sormistani. Vajosin jälleen hämärään. Painoin otsani maata vasten ja vedin syviä, katkonaisia henkäyksiä. Kuuntelin hiljaisuutta. Tuttu maan tuoksu täytti nenäni. Kosteisiin kasvoihini takertui hiekanjyviä. Rauhoituin hieman.

Olin tullut selvittämään tätä. Olin seurannut saamiani vihjeitä. Vastauksen oli oltava täällä, vaikken ymmärtänytkään sitä. Painajaisillakin oli oma logiikkansa. Kuvittelin Anian kertomassa jälleen peilitarinaa. Karhean äänen, joka kutoi tarinaa kokoon, eteenpäin kumartuneet terävät kasvot, joille hymynhäiväkään ei eksynyt. Silloin tajusin, että äiti oli unohtanut tarinasta jotakin. Sen, mistä huono onni johtui. Peilin hajotessa sielu hajoaa sirpaleiksi.

Näin sen ympärilläni. Tuhat sirpaletta hajonneena kaikkiin aikoihin, tekemässä kuolemaa.

Peilikuvat halusivat minun tekevän jotain puolestaan. Itseni puolesta. Mutta niitä oli niin paljon…

Lopulta ratkaisu oli yksinkertainen. Nehän kertoivat minulle, mitä tehdä. Minä keksin miten.

Nousin ja jätin lampun maahan. Seisoin peilikupolin keskellä silmät suljettuina. Hitaasti aloin pyöriä ympäri. Ympäri ja ympäri kuin karkaavassa karusellissa, kunnes kadotin kaiken tajun suunnasta ja hädin tuskin erotin maata taivaasta. Pysähdyin vasta, kun olin kaatua. Horjuin eteenpäin kädet ojennettuina, kunnes sormeni tapasivat sileän pinnan. En yrittänyt tunnustella peilin muotoa tai arvata, mikä niistä se oli.

Minä vain työnsin käteni läpi.

*

Lyhythiuksinen tyttö lojui nojatuolissa kuin kuningatar. Hän oli heittänyt jalkansa käsinojan yli ja käärinyt punaisen takkinsa hihat. Sylissään hänellä oli kirja ja sen päällä mukillinen höyryävää teetä. Hän nojasi päätään taaksepäin ja tarkasteli pientä kotoisaa huonetta, ohuita läpikuultavia verhoja ja katon pimeässä hohtavia tähtiä. Kaikki hänen ympärillään hehkui turvallisuutta.

Kukaan ei muistanut avainnippua ja ledivaloa, jotka löytyivät tyhjän peiliteltan lattialta. Kukaan ei muistanut tavallista tyttöä, joka oli tehnyt mahdottoman valinnan. Astuessaan peilin läpi hän katosi. Häntä ei ollut koskaan ollut olemassa. Ei tässä maailmassa.

Vaihdokas venytteli käsivarsiaan, tasapainotteli mukia helposti ja nauroi ääneen. Hän oli selvinnyt, ja sodan vetiset, harmaat päivät saivat vaipua unohduksiin. Uusi outo arki täytti hänen ajatuksensa.  Nyt hän muisti asioita enää unissaan.

Häntä kohti ojentuvan käden. Korvissa viuhuvan ajan, kun hänet vetäistiin pois ukkosena jyrisevän kuoleman tieltä. Ja lopulta kierähtämisen toiselle puolelle.

Katsoessaan peiliin hän näki jonkun toisen. Vieraan, jonka hän tunsi vain lujan kädenpuristuksen perusteella. Tyttö, jolla oli hänen silmänsä, vaelsi läpi lukemattomien maiden ja aikojen. Hän pani liikkeelle kaikuja, jotka muuttivat ja muovasivat maailmaa.

Nojatuolissa istuva tyttö teki hitaasti kunniaa tytölle peilissä.

Missä hän sitten olikin, hän taisteli pelastaakseen heidät kaikki.

Taisteli kynsin ja hampain sellaisen maailman puolesta, jossa peili ei koskaan särkynyt.

 

_____

Suvi Kauppila on turkulainen kirjoittaja, joka pitää vaihtoehtohistoriasta, hävyttömästä intertekstuaalisuudesta ja teestä. Hänen kirja-avautumisiaan voi lukea Paperiaaveet-blogista.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: