Niin Varjorikon kuin novelliantologioidenkin kirjoituskutsuissa on usein toimituksen asettama teema. Kun ilokseni pääsin vierailevaksi päätoimittajaksi Varjorikkoon, kieputin itsekin mielessäni erilaisia mahdollisia aihepiirejä ja lajityyppejä. Mikään ei kuitenkaan noussut erityisen kirkkaasti ylitse muiden. Lopulta päädyin rajaamaan novellitarjokkaat sisällön sijasta muodon perusteella: haussa oli noin 3—5 liuskan mittaisia tekstejä.
Kuten kirjoituskutsussa totesin, suomalaisen spefikirjoittamisen kentällä on vankka sija niin sadan sanan tiiviillä raapaleilla kuin laajoilla, monikymmensivuisilla novelleillakin. Raapaletta laveammat mutta alle kymmensivuiset kertomukset lienevät harvinaisempi mitta. Huvikseni lanseerasin tätä väliä kuvaamaan termin mesonovelli — Isaac Asimov esitti nimitystä mesoplaneetta Merkuriusta pienemmille, mutta kääpiöplaneetta Ceresiä suuremmille taivaankappaleille.
Tampereen Science Fiction Seuran Portti-kisassa tapaavat menestyä juuri maksimipituutta hätyyttelevät novellit. Epäilemättä on perää siinä väitteessä, että omaperäinen spefinovelli vaatii valtavirtanovellia enemmän tilaa toisen todellisuuden rakentamiseksi. Mutta entä jos tila on rajattu?
Spefin lukuisat alagenret voivat tarjota lukijan avuksi tutut puitteet ja samalla riittävästi liikkumavaraa tuoreelle juonelle. Teemu Korpijärven Vieteriukko liikkuu viileissä kyberpunk-tunnelmissa aivoistukkeineen ja dystooppisine tulevaisuuskuvineen.
Kertomuksen sijoittaminen suureksi osaksi realistiseen arkimaailmaan on toinen vaihtoehto. R. J. J. Berghällin novelli Hanako kuvaa humoristisesti kunnallistekniikan työyhteisöä, jolla on suuri salaisuus valvottavanaan.
Miltei kansallisromanttisiin tunnelmiin realismi limittyy Pirja Hyyryläisen kertomuksessa Harmasten aika. Paluu suvun kotiseuduille saa lisäväriä sadunomaisesta kuvastosta.
Satu kirjallisena genrenä onkin omiaan lyhyeen novelliin. Puhtainta satua tässä Varjorikossa edustaa Jaakko Poikosen Seitsemäs ankanpoikanen, jossa pastissi klassisesta kertomuksesta törmää fantasiakirjallisuuden peruskuvastoon.
Tuttun maailmaan luottamisen sijasta novelli voi myös jättäytyä tarkoituksella avoimeksi ja arvoitukselliseksi. Nadja Sokuran Matkalainen ja Linnuntekijä on sävyltään myyttinen eikä selittele liikaa.
Kiitokset kirjoittajille ja kaikille muille kutsuun vastanneille novelleista ja kärsivällisyydestä! Toivottavasti myös tämän numeron ulkopuolelle jääneet tekstit löytävät julkaisufoorumin.
Alkusyksyisin spefiterveisin
Tenka Issakainen
Varjorikko 