Milka Liikala
Kun olin lapsi, minulla oli tapana salakuunnella valtaistuinsalissa käytäviä keskusteluja.
”Meidän on kerrottava Fjorille mitä odottaa. Hän voisi valmistautua”, isäni sanoi.
”Ei käy. On parempi, että hän elää normaalisti niin kauan kuin voi”, äiti sanoi ja kohotti leukaansa.
”Mutta – ”
”Lupasit, että hän on minun, kunnes hänet on annettava metsän noidalle”, äiti sähähti ja sai isäni vaikenemaan.
Illalla äiti tuli huoneeseeni lukemaan satuja, kuten joka ilta.
”Voitko lukea sellaisen sadun, jossa on noita?” pyysin.
”Voi kulta rakas. Ne ovat sinulle liian pelottavia”, äiti sanoi hellittelevällä äänellä ja suukotti otsaani.
Sitten hän luki minulle prinsessoista ja poneista. Sellaisen sadun, jonka hän oli lukenut minulle jo monesti.
”Hyvää yötä aarteeni”, äiti sanoi, suukotti minua otsalle ja purjehti pois. Seurakseni jäivät vain kultaiseen häkkiin suljetut undulaattini, jotka kujersivat toisilleen.
Seison metsän reunalla tällä puolen rajaa ja rutistelen käsiäni nyrkkiin ja auki. Tuijotan vänkyröitä puita ja niiden välistä pilkottavaa hämärää. Nyt kun olen aikuinen, on esivanhempieni tekemän sopimuksen aika toteutua.
Isäni kertoi sopimuksesta kaksi päivää sitten. Esitin hänen mielikseen yllättynyttä. Veljeni Halvor oli pitänyt huolen siitä, että tiesin sopimuksesta jo aikoja sitten.
Kuninkaan toiseksi vanhin lapsi uhrataan metsälle.
Minut uhrattaisiin, jotta metsä pysyisi poissa linnasta ja sen ympärille muodostuneesta kylästä. Kukaan aiemmista uhreista ei ollut koskaan palannut. Isäni suree vieläkin siskoaan.
Halvor on kertonut minulle mitä villeimpiä teorioita. Noita syö uhrit. Noita ripottelee veret metsän rajalle. Sellaisia mukavia iltasatuja.
Äiti nyyhkyttää selkäni takana äänekkäästi. Koko aamun hän on hössöttänyt ympärilläni. Harjannut hiuksiani, kutsunut minua aarteekseen. Pidätellyt kyyneleitä ja valinnut vaatteita minulle.
Tunikani kimaltelee auringossa ja tiukat nahkahousut hiertävät joka askeleella lonkkaluiden kohdalta.
”Rohkeutta veli”, Halvor, tuleva kuningas sanoo.
Vilkaisen häntä ja nyökkään pienesti. Hän itse on pitänyt huolen, että pelkään metsää ja metsän noitaa.
Emme ole kovin läheisiä. Elämästämme hän on viettänyt suurimman osan ulkona, minä sisällä. Hän on ollut isäni poika, minä äitini. Nyt kuitenkin minä olen se, joka joutuu metsään. Minä, joka en ole koskaan edes koskenut jousiaseeseen, tai ratsastanut hevosella. Rohkeus ja äly ovat ainoat, mihin voin tukeutua selviytyäkseni metsässä. En tiedä onko niistä mitään hyötyä.
En tiedä mikä minua siellä odottaa. Kukaan ei tiedä varmasti.
Tuijotan edessäni levittäytyviä puita kuin ne voisivat paljastaa minulle jotain. Pelastaa minut. Rungot kasvavat niin tiiviisti, ettei ulkopuolelta voi nähdä mitä metsässä on.
Tuntuu erikoiselta, kun tuuli heiluttaa vaaleita pitkiä hiuksiani, pihamaalla ei koskaan tuule. En ole koskaan aiemmin poistunut palatsista. Elämässäni on ollut viikkoja, kun en ole edes poistunut huoneestani. Sairastelin lapsena paljon ja äitini piti minusta huolta. Hän ei halunnut vaarantaa haurasta terveyttäni antamalla minun riehua ulkona.
Otan askeleen. Äidin nyyhkytys yltyy. Vilkaisen taakseni. Äiti tärisee isän kainalossa puristaen tämän viittaa käsissään. Isä on ilmeetön. Heilautan kättäni heille hyvästiksi ja mieleni tekee sanoa äidille jotain rauhoittavaa. Mutta suustani ei ilmaannu lohdutuksen sanoja. Kurkkuni on kuiva ja karhea.
Otan toisen askeleen ja astun matalan ojan yli.
Sujahdan sivuttain kahden puun välissä olevasta raosta. Ne kasvavat tiheästi kuin muuri, joka jakaa metsän omaksi linnakkeekseen, meidän linnakkeemme peiliksi. Tuntuu kuin kävelisin ohuen kankaan läpi. Kasvojani kutittaa. Räpyttelen hetken silmiäni hämärässä. On aivan hiljaista. En kuule enää äitini nyyhkytystä ja olen juuri kääntymäisilläni katsomaan, kun jokin näkymätön voima nykäisee sisuksiani. Aivan kuin metsä tietäisi minun saapuneen.
Metsä vilisee silmissäni värien sekamelskana. Sitten jokin imaisee kaiken valon. Putoan hitaasti pimeyteen.
Ympärilläni on painavia kankaita. Yritän kaivautua vapauteen. Hengitykseni tihenee, kun en löydä tietä ulos. Rapistelen ja kaivan, siirtelen kangasta pois tieltäni parhaani mukaan.
Vihdoin saan happea ja näen valtavia puita. Vilkaisen käsiäni, käpäliäni. Vingahdan.
Silloin yläpuoleltani kuuluu pehmeä naisääni.
”Voi mikä pieni hiirulainen tänne on tullut?” nainen kujertaa ja nostaa minut kämmenelleen.
En näe häntä kunnolla, mutta hän tuoksuu ruualle.
”Älä huoli, metsä vain vei taikasi. Kun se on kylläinen, palaudut taas ihmiseksi.”
Tajuan jossain mieleni perukoilla, että naisen on oltava metsän noita. Hän noukkii vaatteeni maasta ja lähdemme kiitämään läpi metsän vauhdikkaammin kuin nopeinkaan hevonen.
Pysähdymme. Yritän nähdä missä olemme, mutta näköaistini on muuttunut aivan surkeaksi. Haistan, että lähellä kasvaa ruokaa. Erotan valkoisen portin, jonka noita avaa. Arvelen, että lähistöllä on kasvimaa. Noita hyräilee pehmeästi ja sydämeni syke hieman tasaantuu.
Astumme tupaan ja noita laskee minut pöydälle. Hän laittaa viereeni kourallisen herkullisen tuoksuisia jyviä. En suostu antamaan vieteilleni valtaa, vaan yritän katsella ympärilleni huoneessa. Nenäni kuitenkin nuuhkuttaa koko ajan siementen tuoksua, vaikka yritän kaikkeni, ettei niin tapahtuisi. Tihrustan mökkiä, hahmotan, että tulisijassa palaa tuli. Katossa roikkuvat yrtit tuoksuvat voimakkaalle, tunnistan ainakin timjamin ja valkosipulin. Kipitän pöydän kulunutta pintaa ja yritän nähdä, mutta en ole varma mitä muuta huoneessa on. Jyvät vetävät minua puoleensa ja alan kuin vahingossa rouskuttaa niitä. Puhdistan viiksiäni käpälilläni ja otan pienimmätkin palaset talteen.
Herään noidan hyräilyyn vaikken muista nukahtaneeni. Ikkunaverhojen lävitse siivilöityvän auringon kajosta päättelen, että on aamu.
”Voi heräsit viimein. Oletkin vahva prinssi, olet jo päässyt seuraavaan vaiheeseen”, noita sanoo ja sipaisee sormellaan poskeani.
Päästän kehräyksen. Silmäni rävähtävät kunnolla auki ja katson nyt paljon eilistä suurempia tassujani. Yritän puhua, mutta suustani karkaa vain pitkä mouruamisääni.
Huone näyttää erilaiselta kuin eilen. Tarkemmalta. Nojatuoli on aseteltu takan lähelle, ja sen vierellä on korillinen lankoja, joiden päällä lepää keskeneräinen kutomatyö. Huonekalut ovat kuluneita, mutta tukevan näköisiä. Missään ei näy ihmisten kalloja, kuten veljeni on pelotellut. Alan miettiä, oliko Halvor edes koskaan tavannut noitaa. Käännän huomioni noitaan. Hän on hoikka, ja hänellä on pitkät hiukset. En osaa sanoa minkä väriset, sillä näen värit jotenkin paljon haalistuneempina kuin yleensä. Silti tuntuu, kuin pystyisin aistimaan enemmän asioita kuin aiemmin. Tunnistan hiiren tuoksun mökissä, mutta se saattaa olla vain edellinen muotoni.
Noita lähtee ulos puutarhaan. Loikkaan alas pöydältä ja seuraan häntä ulos mökistä. Oloni on keveä ja notkea. Katselen uteliaana, kun noita kastelee kukkia. Tarkkailen häntä, kun hän pilkkoo puita.
”Käykäämme metsässä”, noita sanoo ja ottaa punotun korin mukaansa. Matkalla hän keräilee koriin yrttejä ja sieniä.
Välillä hän puhelee minulle jotain, mutta en kuuntele. Kissanvaisto nauttii kävelemisestä ja erikoisista tuoksuista. Kiipeän puunrunkoa pitkin ylös ja alas. Nuuhkin metsän tuoksuja ja jotkin tuoksut vetävät minua enemmän puoleensa kuin toiset, mutten täysin ymmärrä miksi.
Eteeni lennähtää pieni lintu. Pyrähdän sen perään ja loikkaan sitä kohti tassut ojossa. Tassustani ilmestyy veitsenterävät kynnet. Tuijotan lintua kauhuissani ja saan juuri ja juuri pysäytettyä itseni, ennen kuin tappavat kynnet osuvat siihen. Lintu pääsee karkuun. Vilkaisen noitaa, joka on seurannut touhujani ja hymyilee minulle huvittuneena. Lipaisen huuliani ja alan puhdistaa viiksiäni.
Illalla noita antaa minulle ruokaa. En onneksi tunnista mitä se on, mutta kissa tuntuu nauttivan siitä. Olen melko varma, että se ei ole kypsennetty. Nukahdan takan eteen, liekkien lämpimään kajoon.
Kun herään aamulla, huomaan tassujeni olevan taas suuremmat kuin eilen. Nyt niitä peittää harmaa tiheä karva. Nousen istumaan ja katselen ympäristöäni. Kaikki on melko samanlaista kuin eilen, mutta tuoksut ovat paljon voimakkaampia. Tuoksuja on niin paljon, etten erota yhtä aromia toisesta.
Noita keittää liedellä jotakin, mutta kääntyy katsomaan minua. Hän hymyilee ja kävelee luokseni. Hän kumartuu katsomaan kasvojani silmieni korkeudelle. Hänellä on symmetriset kasvot ja arvioin hänet vain hiukan itseäni vanhemmaksi. Hänellä on suuret silmät, joiden väristä en oikein saa selkoa.
”Oletpa sinä suloinen susihukka”, noita kujertaa ja annan hänen silittää päätäni.
Tunnen itseni vahvaksi ja jänteväksi. Tunne on huumaava. Ihmisenä olen veltto, voimaton. Tajuan sen nyt. Tältäkö Halvorista aina tuntuu? Ponnahdan seisomaan, kun noita kumartuu ottamaan korin ovenpielestä. Seuraan häntä ulos vauhdikkaammin kuin eilen. Kuljemme pitkin metsää ja hän näyttää minulle puron. Latkin sieltä kirkasta raikasta vettä.
Kuljemme vielä hetken matkaa, ja hän osoittaa kapeaa polkua.
”Tuo vie linnaan. Saat poistua metsästä vasta kymmenen kuunkierron jälkeen, ja silloinkin vain hetkeksi. Sopimus vaatii loppuelämäsi läsnäoloasi metsässä. Ensin se vei sinulta suuren määrän taikaa, joten ihmisyytesi hävisi hetkeksi. Mutta lopulta, kun metsän ja sinun energiat ovat tasapainossa, pieni määrä sinulta päivässä riittää ja pysyt ihmisenä”, noita kertoo.
Kuuntelen häntä pää kallellani. Katson polkua. Mielessäni käväisee ihmetys, jos metsästä sai poistua, miksei kukaan ollut aiemmin poistunut?
Muistan perheeni ja sydämeni tienoilla tuntuu pistos. Isä ja veli tuskin ikävöivät minua, mutta äiti… Hän tarvitsee minua.
Seuraavana aamuna en pettymyksekseni ole muuttunut miksikään. Tuijotan vaaleita karvoja etutassuissani ja vilkaisen sitten noitaa. Hän rypistää kulmiaan.
”Kummallista”, sanoi noita. ”Sinun tahdillasi olisin arvellut sinun muuttuvan tänään jo ihmiseksi. Ainakin jos olen ymmärtänyt loitsun oikein.”
Katson häntä hämmentyneenä. Eikö hän ollutkaan se, joka loitsun on tehnyt? Noita hymyilee kuin olisi lukenut ajatukseni.
”Voi en minä ole niin vanha, tämä sopimus on yhtä vanha kuin kuningaskuntanne. Minä perin tämän mökin ja metsään liittyvät loitsut vasta pari vuotta sitten. Olin oppinoitana edellisellä noidalla”, hän sanoo ihan kuin minä olisin tiennyt jotain noidista.
Noita tutkailee loitsukirjaa. Hänen silmänsä liikkuvat nopeasti hänen lukiessaan keskittyneesti. Menen hänen viereensä ja hän alkaa hajamielisesti silittää turkkiani. Se tuntuu mukavalta.
”Hmm, ehkä me vain joudumme odottamaan.”
Lähdemme jälleen metsään tutkimusretkelle. Olen innoissani, kun saan olla ulkona ja juosta kuten haluan. Äiti aina kielsi minua juoksemasta, sairauteni vuoksi. Hän kielsi minua menemästä ulos ja sain leikkiä vain undulaattieni kanssa. Eräänä aamuna nekin olivat kuolleet. Juuri kun edellisenä iltana olin kertonut äidille, kuinka rakastin niitä.
Seuraavana aamuna olen edelleen susi. Nyt en tunne niin suurta pettymystä siitä ja menen suoraan oven eteen odottamaan, että lähtisimme ulos. Saatan jopa heilauttaa häntääni, vaikka en sitä myöntäisi. Noita katsoo minua kummallinen katse silmissään.
Hän avaa portin ja kirmaan hänen edelleen. Olen jo oppinut kulkemaan metsässä. Tiedän mistä hän hakee marjat ja sienet lounasta varten. Juoksen puiden välissä ja puhdas riemu tykyttää rintakehässäni. Välillä tulen käymään noidan vierellä.
”Saat kulkea ihan yhtä vapaasti täällä, vaikka olisit ihminen”, noita sanoo.
Ulvahdan vastaukseksi ja jolkottelen kauemmaksi nuuhkien raikasta metsäilmaa.
Käyn purolla juomassa. Pystyn koko ajan haistamaan missä noita kulkee.
Yhtäkkiä nenääni kantautuu uusi haju. Se on kuin metsää, mutta ei kuitenkaan. Noita on tullut myös puron luokse. Uikahdan hänelle.
”Mikä hätänä?” noita valpastuu.
Haju on lähellä. En ensin näe mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Sitten eteemme, joen vastarannalle ilmestyy olento, jonka kaltaista en ole koskaan nähnyt, edes kirjoissa. Veljeni kyllä kertoi metsän pedoista, mutta yleensä äiti ehti ajaa hänet huoneestani ennen kuin ehdin kuulla tarpeeksi.
Edessämme seisoo eloon herännyt puu. Sen paksua vartta peittää satoja erivärisiä köynnöksiä kuin kuhisevia käärmeitä. Kaarnaa ja sammalta pilkottaa raoista. Olennosta on vaikea saada selkoa, mutta sillä näyttäisi olevan kaksi jalkaa, kuin puunrunkoja. En näe missään silmiä, mutta sillä on ikään kuin hartiat ja käsivarret, ja oksaiset sormet. Yhtäkkiä yksi tummanvihreä köynnös irtaantuu ja lähtee luikertelemaan meitä kohti. Olento astuu jokeen ja liikkuu hitaasti, mutta on selvästi huomannut meidät.
Asetun noidan eteen muristen.
”Poika, älä höpsi. Mene taakseni turvaan”, noita sanoo lempeästi.
Epäröin hetken, mutta tottelen häntä. Noita alkaa mutista jotain, ehkä loitsua. Hirviö lähestyy ja on jo päässyt joen yli. Köynnös luikertelee maata pitkin meitä kohti hypnoottisen hitaasti.
Yhtäkkiä olento sinkoaa harmaan köynnöksen meitä päin. Se sivaltaa noidan poskea, mutta noita ei hievahdakaan, vaan jatkaa mutinaansa. Pieni verinoro valuu noidan poskea. Köynnös tipahtaa maahan elottomana. Hypähdän kauemmas mutta en voi olla tuijottamatta köynnöstä, jonka päässä on musta terävä kynsi. Tunnen niskakarvojeni nousevan pystyyn ja kurkustani karkaa matalaa jatkuvaa murinaa.
Maata matava köynnös on saavuttamassa noidan nilkkaa, ja olen jo ponnistamassa sen kimppuun hampaineni, kun tuuli alkaa heiluttaa hänen mustaa mekkoaan.
Köynnös pysähtyy ja liukuu hieman kauemmas. Noita jatkaa mutinaansa. Myös puun runko lopettaa meitä kohti etenevän hitaan liikkeensä.
Astun noidan vierelle, kiinni hänen reiteensä ja hän ottaa hellästi niskakarvoistani kiinni.
Tunnen jonkinlaisen voiman humahtavan lävitseni. Se tulee maasta ja noidasta ja joka puolelta ympäriltämme. Kerääntyy meihin. Vilkaisen noitaa, jonka silmät ovat kiinni. Sitten hänen silmänsä rävähtävät auki ja meistä purkautuu ikään kuin valtava pallo tuulta, joka saa elävän puun juurruttamaan itsensä hetkeksi maahan ja köynnökset kiristymään tiukemmin rungon ympärille. Tavalliset puut ja pensaat ympärillämme taipuvat tuulen voimasta.
Hetken olento punnitsee mahdollisuuksiaan, mutta kääntyy sitten hitaasti kohti jokea.
Tuhahdan hermostuneena ja lipaisen kirsuani.
Noita tuijottaa olentoa edelleen silmä kovana. Puu seisoo nyt virtaavassa vedessä. Sen pinnalla kasvavat sammalet tuuheentuvat, ja jotkin köynnöksistä muuttuvat hohtavan sinisiksi. Sitten se astuu ulos joesta, ja jatkaa matkaansa taakseen katsomatta.
”Tuo oli gomnar, liikkuva puu. Toisinaan ne syövät eläimiä, vaikka yleensä ne tarvitsevat vain vettä”, noita sanoo ja pyyhkäisee verinoron poskeltaan.
Noita oli suojellut minua. Värähdys kulkee läpi kehoni.
Lähdemme kohti mökkiä. Koko matkan mietin, kuinka noita oli suojellut minua epäröimättä.
Kun seuraavana aamuna herään, minua palelee. Jokin karhea hankaa ihoani.
”Vihdoin päätit uskaltautua ihmiseksi”, noita sanoo ja tiiraa kasvojani läheltä. Huomaan olevani alasti, päälläni pelkkä villaviltti. ”Vaatteesi ovat tuolla nurkassa. Tule ulos, kun olet pukeutunut”, noita sanoo ja hymyilee.
Räpytän hämmentyneenä silmiäni. Ihmissilmilläni hän on viehättävämpi kuin olin ajatellut. Hänen hiuksensa ovat vaaleanpunaiset ja silmänsä violetit. Huomaan huoneessa muutakin punaista, yksi nojatuoli on verhottu tummanpunaisella sametilla.
Puen nopeasti äitini valitsemat vaatteet. Kultainen väri tuntuu räikeältä ja pröystäilevältä, mutta ei ole muutakaan.
Astun ulos mökistä. Noita katselee minua arvioivasti. Kohennan ryhtiäni.
Sitten hän kääntyy sanaakaan sanomatta jatkamaan yrttimaan kastelua. Seison epävarmana pihamaalla. Olisinpa sittenkin jäänyt sudeksi.
”Mikä on nimesi?” noita kysyy.
”Fjor. Entä sinun?”
”Olen pahoillani. Noidat voivat kertoa nimensä vain erityisen tärkeille ihmisille. Kutsu minua vain noidaksi.”
”Miksi?”
”Se liittyy loitsuihin”, hän sanoo epämääräisesti. ”Voit auttaa minua puutarhassa, jos tahdot.”
Helpotukseni varmaan näkyy, sillä hän naurahtaa.
Ehkä olin sittenkin pelännyt hänen tekevän minulle jotakin pahaa sitten kun olisin ihminen. Häpeän ajatuksiani. Noita on ollut minua kohtaan vain ystävällinen.
Viikot ja kuukaudet kuluvat. Noita on hankkinut minulle metsään soveltuvat vaatteet ja olen oppinut tekemään metsän töitä. Ulkoilma ei ole vieläkään tehnyt minua sairaaksi. Tunnen itseni pikemminkin voimakkaammaksi joka päivä. Ehkä äiti oli saanut väärää tietoa sairaudestani.
Pilkon puita, metsästän ja kannan vettä. Yksinkertaisia asioita, joita en koskaan ennen ole saanut tehdä. Nautin valtavasti siitä, että olen hyödyksi.
Noita kertoo minulle iltaisin tarinoita, jonka kaltaisia en koskaan ole kuullut. Tarinoita, joissa on jännitystä, toimintaa ja romantiikkaa. Tarinoita, joissa on hirviöitä ja hyviä noitia. Tarinoita, jotka saavat minut nauramaan ja itkemään. Tarinoita, jotka saavat minut toivomaan, että voisin olla niissä seikkailevien sankareiden kaltainen.
Silloin kun hän tarinoi, lempeys valaisee hänen katseensa. Hän istuu suuressa punaisessa nojatuolissaan ja hänen äänensä soljuu kuin hän lukisi loitsua. Minä nojailen seinään hänen vierellään, ja katselen häntä välillä liian pitkään. Joskus olen huomaavinani hänen punastuvan, jos katseeni osuu hänen huuliinsa.
Eräänä iltana hän kertoo tarinan, jota en ole koskaan kuullut, mutta joka tuntuu tutulta.
”Olipa kerran kuningas, jolla oli viisi poikaa. Koska heistä jokainen ei voinut olla kuningas, hän lähetti muut etsimään onneaan ympäri maailmaa. Jos joku löytäisi paikan, mitä kukaan ei tunnustanut omakseen, voisi hän sinne perustaa kuningaskunnan. Nuorin poika lähti muutaman ritarin kanssa ja löysi pelottavan taikametsän, jonne kukaan ei uskaltanut mennä. Huhujen mukaan metsässä oli hirviöitä ja pelottava noita. Jo pelkät puut olivat pahansisuisia. Prinssi oli kuitenkin tarpeeksi urhea ja naiivi, että hän meni metsään, ja onnekas, että löysi noidan. Hän kertoi noidalle ongelmastaan. Noita lupasi, että poika voisi tehdä metsän toiselle laidalle oman kuningaskunnan, jos hän antaisi vastineeksi toiseksi vanhimman lapsensa. Prinssi lupasi auliisti. Mielessään hän päätti hankkia vain yhden lapsen. Hän ei kuitenkaan ollut lukenut sopimusta tarkasti. Tai saattoi olla, että noita huijasi. Sopimus sitoisi hänen jälkipolvensakin ikuisesti.”
”Onko se niin hienoa omistaa oma kuningaskunta?” pohdin ääneen. ”En ole koskaan sellaista himoinnut, olen vain halunnut olla terve ja vapaa.”
Noidan käsi värähtää, kuin hän olisi halunnut lohduttaa minua kosketuksella, mutta sitten hän puristaa sormensa nyrkkiin, eikä katso minuun.
Uskaltaudun kysymään tädistäni.
”Miksei tätini palannut koskaan kaupunkiin, jos hänellä oli siihen lupa?”
Noita vilkaisee minua varovasti.
”Muodonmuutos ei ollut häntä kohtaan yhtä lempeä kuin sinulle. Hän ei ollut tarpeeksi vahva vaan jäi sudeksi. Ja niin hänellä oli suden elämän pituinen elämä.”
Olen yllättynyt, että olin vahvempi. Minulle on koko elämäni kerrottu, että olen heikko.
Silloin, kun noita joutuu poistumaan suureen kaupunkiin, hän harmittelee, etten pääse mukaan. Jos poistuisin metsästä, kylä ja linna, joita loitsu suojeli, joutuisivat metsän valtaan. Metsä ottaisi takaisin oman tilansa ja ihmiset joutuisivat kodittomiksi. Rakentamaan elämänsä uudelleen jossain muualla. En tosin enää pidä sitä kovinkaan suurena uhrauksena, että saan olla täällä. Mutta haluaisin silti mennä hänen mukaansa. Nähdä itse millainen on kaupunki metsän toisella laidalla. Kokea seikkailun, jollaisista noita kertoo.
Eräänä päivänä, kun astun ulos, huomaan että pihamaata ympäröivä aita on rikki.
Valkoinen lauta on katkennut ja suuri piikikäs puun juuri, tai kenties köynnös, kasvaa keskellä kasvimaata. Aidan lähelle on myös kasvanut yhdessä yössä pieniä puita, ja ne näyttävät yrittävän rikkoa aitaa lisää. Katselen näkyä hämilläni, kun noita tulee ulos mökistä.
”Voi kauhistus!” noita huudahtaa. ”Pitänee vahvistaa loitsut. Fjor tule! Luulen, että tämä käy helpoiten sinun avullasi.”
Noita ottaa minua kädestä. Se on odottamatonta. Hän ei ole koskenut minuun ihmismuodossani. Silloin kun olin eläin, hän paijasi minua ja kujersi minulle. Luulen, että hän ei pidä ihmismuodostani.
Hän vetää minut takaisin mökkiin. Hänen kätensä on lämmin ja pehmeä. En haluaisi, että hän päästää irti. Niin kuitenkin käy miltei heti, kun ajatus on pälkähtänyt päähäni.
Noita valikoi purnukoistaan kupeista yrttejä ja pudottelee niitä mortteliin. En pysty keskittymään muuhun kuin hänen sivuprofiiliinsa, kun hän murskaa yrttejä keskittyneesti. Yksi vaaleanpunainen hiuskiehkura on karannut kutittelemaan hänen poskipäätään, ja ojennan käteni siirtääkseni sen takaisin korvan taakse.
”Sitten verta!” hän sanoo ja nappaa ojennetun käteni ennen kuin ehdin koskea hänen hiuksiinsa.
Sitten hän pistää sormenpäätäni veitsellä ja puristaa verta seokseensa.
Ähkäisen kivusta, mutta noita on jo puolimatkassa ulko-ovelle. Seuraan perässä. Hän mutisee jälleen loitsujaan ja sivelee jokaiseen aidan kulmaan vähän tököttiä.
Köynnös sujahtaa karkuun kasvimaalta salamannopeasti, ja taimet alkavat hitaasti vetäytyä maan sisään.
”Voisitko korjata vielä aidan?” noita pyytää.
”Tietysti.”
Aidan korjauksen jälkeen lähden hakemaan vettä. Pohdin edelleen miksi noita välttelee koskemistani ja katselen kuvajaistani purosta. Hiukseni ovat venähtäneet liian pitkiksi. Minulle on kasvanut parta. Käteni ovat lihaksikkaat. Melkein kuin Halvorilla, ja hän sentään harjoittelee miekkailua joka päivä. Ehkä noita ei vain pidä miehistä, kuten jotkut hänen tarinoidensa naiset. Eikä hän toisaalta ole kertonut minulle nimeänsäkään. En varmastikaan ole hänelle kovin tärkeä.
Kun kävelen takaisin täydet vesisaavit käsissäni, ohitan polun, joka johtaa linnaan.
Olen ajatellut kotiinpaluuta harvemmin ja harvemmin. Se käy enää mielessäni vain, kun näen polun. Mietin entistä elämääni satuna, jota noita on kertonut. Alan kuitenkin laskeskella mielessäni, että olen varmaan ollut täällä jo kymmenen kuunkiertoa. Ehkä voisin käydä kyläilemässä linnassa.
Kun palaan mökille, noita seisoo tuvassa selin minuun ja keittelee jotain puuliedellä.
Hänen vaaleanpunaiset hiuksensa ovat nyt pitkällä paksulla letillä, ja hän hyräilee minulle jo tutuksi käynyttä laulua. Istun pöydän ääreen ja alan veistellä pientä undulaattia puunpalasesta. Alan olla siinä jo melko hyvä.
”Ajattelin mennä katsomaan äitiä”, rohkaistun sanomaan.
Odotan henkeä pidätellen hänen vastaustaan.
”Et välttämättä pidä siitä mitä näet.”
Hän ei käänny katsomaan minua. Olisin halunnut nähdä hänen ilmeensä.
”Äitini varmasti kaipaa minua. Hän on varmasti onnellinen nähdessään minut terveenä ja hyvinvoivana. Jospa loitsu paransi minun sairauteni!”
Noita ei vastaa. Hän vain keittelee soppaa ja yritän arvata hänen mielentilaansa.
”Etkö halua, että menen?” kysyin epäröivästi.
”Saat tehdä mitä itse haluat. Mutta muista, että voimani eivät toimi kaupungissa. En voi tulla sinua pelastamaan.”
”Miltä sinun pitäisi minut pelastaa?” naurahdan, vaikka jokin ajatus häämöttää mielessäni.
Vihdoin noita kääntyy ja kävelee vierelleni. Hän näyttää siltä, että hänellä on paljon sanottavaa, mutta hän sanoo vain:
”Ole varovainen. Palaa ennen pimeää.”
Noita ojentaa kätensä ja koskettaa poskeani hellästi. Painan poskeni hänen kämmentään vasten ja katson hänen violetteihin, uskomattomiin silmiinsä, jotka ovat täynnä huolta. Minun tekee mieli halata häntä, mutta hillitsen itseni. Hän ei varmaankaan pitäisi siitä.
”Ei hätää. Se on vain perheeni. He rakastavat minua!” minä sanon ja hymyilen rohkaisevasti.
Nousen ja haen nurkasta äidiltä saamani kultaisen asun. Housut eivät enää mahdu ylleni, eikä myöskään tunika. Joudun menemään linnaan näissä yksinkertaisissa vaatteissa.
Siitä äiti ei tule pitämään, ajattelen, mutta puistan sitten päätäni. Eiköhän hänelle ole tärkeintä nähdä minut hengissä.
Lähden suunnistamaan kohti polkua, joka vie metsänrajaan.
Jännitys saa sydämeni hakkaamaan ja kämmeneni hikoamaan.
Isä ja äiti eivät tienneet, että saisin poistua metsästä. He eivät osaa odottaa minua.
Vihdoin seison rajalla. Katselen puiden välistä pilkistävää niittyä. Minulla on miltei samanlainen olo kuin silloin kun katselin metsää kymmenen kuuta sitten. Että tuolla on jotain tuntematonta. Tuhahdan ajatukselle ja astun samojen puiden välistä, mistä olin tullut.
Kun ylitän rajan, se on vaikeampaa kuin metsään tuleminen. Aivan kuin metsä ei haluaisi päästää minua, en tiedä olisinko edes päässyt läpi vanhoilla voimillani.
Avara niitty saa oloni epämukavaksi. Suojattomaksi. Edessäni kohoava tumma linna on uhkaava. Sen muurit näyttävät läpäisemättömiltä. Joka askeleella sydämeni muuttuu raskaammaksi. Yritän muistella äitini kasvoja, miltä hänen hymynsä näyttää. Saadakseni rohkeutta. Mieleeni välähtää kuitenkin vain noidan lempeät silmät.
Laskusilta on alhaalla ja pääsen kävelemään linnanpihalle. Vartijat pysäyttävät minut oviaukolla, mutta kun he tunnistavat minut, he päästävät minut ohi hämmästyneet ilmeet kasvoillaan.
Kuljen linnan läpi äidin huoneen ovelle. Koputan oveen.
Äidin värisevä ääni kuuluu vaimeana oven läpi. ”Sisään.”
Astun peremmälle.
Äiti makaa sängyllä kalpeana. Hänen silmiensä alla on tummat varjot ja hän on laihtunut.
”Äiti, mitä sinulle on tapahtunut?” kysyn hädissäni.
Äidin silmät laajenevat. Hänen huuliltaan karkaa nyyhkäisy. Menen hänen sänkynsä vierelle ja istun varovasti äidin hauraan hahmon vierelle.
”Fjor? Voi rakkain lapseni, olet tullut takaisin”, äiti hapuilee käsiäni, ja ottaa ne tiukkaan otteeseen. Pelon sävähdys tempoo sisälläni, mutta pakotan sen laantumaan.
Tässä on äitini. Suojelijani. Hän tuijottaa minua kuin ei voisi katsella minua tarpeeksi.
”En voi viipyä kauan. Halusin vain nähdä kuinka voitte ja kertoa, että minä voin hyvin. Missä isä ja Halvor ovat?”
”He ovat metsällä”, äiti sanoo. Hän nykäisee sängyn vierellä olevasta kutsukellosta. ”Pyydän meille teetä”, äiti jatkaa ja alkaa nousta sängystä yöpaitasillaan.
”Kannattaako sinun nousta? Näytät huonovointiselta”, sanon. Äiti vain huiskauttaa kättään ja käy huterin askelin hakemassa ylellisen kullalla koristellun aamutakin.
”Odota täällä niin käyn hakemassa sinulle yllätyksen”, äiti sanoo ja hymyilee.
Siirryn ikkunanviereen odottamaan ja katson metsää. Kaipaus yllättää minut.
Olen onnellinen, että pääsen pian takaisin puiden katveeseen.
Hetken päästä äiti saapuu vanavedessään palvelija, jolla on teeastiasto tarjottimella. Palvelija laskee tarjottimen pyöreälle pöydälle, niiaa ja poistuu. Äiti viittoilee minua istumaan koristeelliselle tuolille.
”Maista teetä kultaseni”, äiti sanoo ja siirtää kuppia lähemmäs eteeni. Siemaisen teetä. Siinä on jokin kummallinen maku. Se on jotenkin tuttu, mutta en aivan tunnista sitä.
Sitten kaikki pimenee.
Herään kahlehdittuna seinään. Painavat metalliraudat painavat ranteitani, enkä pääse seinästä puolta metriä kauemmas. Huone on lähes tyhjä, mutta se ei ole tyrmä. Yritän nykäistä itseni irti, mutta kahleet ovat liian vahvat. Huudan apua ja kolistelen kahleita.
En saa vastausta.
Tuijotan hiipuvaa hiillosta takassa. En tiedä kuinka kauan olen istunut koleassa huoneessa, kun ovi viimein aukeaa. Äiti astuu sisään.
”Äiti, mitä tapahtui? Miksi olen kahleissa?”
”Minä suojelen sinua noidalta”, äiti sanoo kasvoillaan huolestunut ilme.
”Jos en palaa metsään, taika raukeaa ja metsä tuhoaa koko kylän ja linnan!”
Paniikki kohoaa sisälläni ja riuhdon itseäni irti.
”Minä tarvitsen sinua Fjor, etkö ymmärrä?”
”Kauanko olen ollut tajuttomana? Minun pitää palata. Äiti, päästä minut pois!” sanon ja katson ulos kapeasta ikkunasta. On jo hämärä. Pian on liian myöhäistä.
Äiti silittää poskeani kylmällä kädellä. Hänen katseestaan tuntuu lähteneen jotain, mikä siellä aiemmin oli ollut. Hän nousee, heittää puita takkaan ja lähtee, jättäen minut jälleen yksin.
Huudan hänen peräänsä, mutta en saa vastausta. Katselen kun auringon viime säteet hiipivät lattialla ja lopulta katoavat. Noita sanoi, että minun on palattava ennen pimeää. Kalistelen kettinkejäni, mutta kukaan ei tule.
Aiemmin metsän äänet eivät olleet kuuluneet linnaan. Nyt kuulen huminaa, joka minut tuuditti noidan mökissä uneen. Äänet lähestyvät. Kuulen linnut, jotka laulavat vain öisin, kuulen puiden lehtien havinan. Kuulen juurten murskaavan voiman. Kuulen, kuinka kiviä rysähtelee alas linnanmuureilta.
Odotan ja tuijotan herkeämättä ovea. Ei äiti voisi minua täällä iäti pitää. Nukahdan rauhattomaan uneen ja näen unia siitä, kuinka jättimäinen hämähäkki kieputtaa minua verkkoonsa.
Havahdun ääniin. Käteni on puutunut ja siirryn pois sen päältä. Ketjut kalahtavat ja tunnen veren taas virtaavan pistellen kämmenessäni.
Nukkuessani lattianraoista on kasvanut köynnöksiä. Ne kiipeävät pitkin kivisiä seiniä, kuin olisivat aina kasvaneet siinä. Pimeässä hohtavia sieniä on putkahdellut seinätiilien pintaan ja lattialla kipittelee kummallisen näköisiä, vihreinä hohtavia kovakuoriaisia.
Ikkunasta kuuluu valtava räsähdys, kun puun oksa puskee siitä läpi. Lasinsirpaleita sataa päälleni ja yritän riuhtoa kahleitani.
Yhtäkkiä ovi tempaistaan auki. Noidan hahmo piirtyy oviaukkoon.
Helpotuksen kyyneleet putoavat poskilleni. Hänen takaansa erotan isän ja veljen.
Noita irrottaa kahleeni vain kättään heilauttamalla.
”Luulin että taikasi ei toimi kuin metsässä.”
”Metsä on täällä.”
Nousen seisomaan, mutta huimauskohtaus yllättää minut. Tukeudun noitaan.
Kun olen taas oman itseni herra, noita tarttuu minua kädestä ja johdattaa minut ulos huoneesta. Äiti ilmestyy käytävälle nurkan takaa. Hän pitelee veistä kaulallaan.
”Tapan itseni, jos viet hänet!” hän huutaa hysteerisellä äänellä.
”Kaikki tuhoutuu, jos hän ei lähde!” kuningas jyrähtää kylmällä äänellä.
Isä vilkaisee minua ja nyökkää, kuin antaisi minulle luvan lähteä.
Kuningattaren katse siirtyy minusta noitaan ja huomaa yhteen liitetyt kätemme. Irrotan äkkiä otteeni, mutta kuningatar syöksyy jo kohti noitaa veitsi ojossa.
En epäröi hetkeäkään, kun astun hänen eteensä.
Veitsi uppoaa rintakehääni. Tuijotan epäuskoisena kultaista kahvaa, joka töröttää rinnastani.
Lyyhistyn polvilleni ja kipu saavuttaa minut.
Kohotan katseeni ja näen äidin kauhistuneen ilmeen. Sitten näen vartijoiden ottavan kuningattaren kiinni. Kaikki tapahtuu hidastettuna. Hänen huutonsa on vaimea äännähdys, kuin verhon takaa. Näen vain hänen huuliensa liikkeen.
Katson isää ja Halvoria. Isän ilme on jäyhä, hieman järkyttynyt. Mutta Halvorin kasvoilta luen, ettei hän ole hitustakaan yllättynyt. Hän näyttää vain hiukan surulliselta ja katsoo äitiämme säälien.
”Auta meitä”, isä sanoo noidalle.
”Palaan mökilleni ja katson, saanko Fjorin parannettua. En ole varma hyväksyykö metsä enää muutosta”, kuulen ennen kuin menetän tajuntani.
Kipu vihmoo rintakehääni. Sen kuitenkin täytyy tarkoittaa, että olen elossa. Avaan hitaasti silmäni. Tuoksun perusteella olen tutussa mökissä. Olen huoneessa, jossa en ole ennen käynyt. Noidan huoneessa. Makaan sängyllä ja valkoinen side peittää haavani. Olen yksin.
Yritän ymmärtää mitä oli tapahtunut. Äiti…
Ovi aukenee ja noita astuu sisään.
”Metsälle kiitos, olet hereillä”, noita kuiskaa ja istuu viereeni varovasti. Hän siirtää hellästi hiuskiehkuran pois kasvoiltani ja tartun hänen käteensä.
”Olet vapaa loitsusta”, noita sanoo varovasti ja katselee ilmettäni.
Vatsaani ilmestyy solmu. Se tarkoittaa…
”Pääsivätkö isäni ja kaikki kyläläiset pois?”
”He keräilevät tavaroitaan. Pidän huolen, että kaikki pääsevät pois metsästä. Suurin osa asumuksista jäi metsän alle. Jopa linna on elinkelvoton. Kukaan ei halua jäädä.”
Katson noidan violetteja silmiä ja huolestunutta ilmettä. Hän kääntää katseensa pois ja irrottaa otteensa.
”Jäätkö sinä?” minä kysyn.
”Tietysti. Tämä on kotini. Ei se ollut ainoa loitsu, jonka vuoksi asun täällä.”
”Voinko minäkin jäädä?” kysyn karhealla äänellä.
Haluan tietää heti, vaikka haavani vuoksi joutuisin muutenkin olemaan täällä vielä jonkin aikaa.
Noita käännähtää katsomaan minua silmät suurina. Sitten hänen toinen suupielensä kohoaa somasti. Hän kumartuu lähelleni, niin että pystyisin halutessani laskea hänen jokaisen ripsensä.
”Nimeni on Ingrida”, hän kuiskaa aivan kasvojeni vierellä, niin, että hänen lämmin henkäyksensä hyväilee poskeani. Sitten hän suutelee minua.
Milka Liikala on naantalilainen spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, joka rakastaa fantasiakirjoja ja haaveilee kirjailijan urasta. Usein ideat teksteihin syntyvät metsässä kävellessä.
Varjorikko 