Katja Rantakokko
Koti, 20:20
”89 % latautunut, kolmekymmentä minuuttia täyteen lataukseen.”
Metallinen ääni kantautuu keittiöön, jossa pakkaan vesipulloja rinkkaani. Lähtö on lähellä, tiedän sen, sillä huhut ovat kantautuneet tänne laitakaupungille saakka. Tiedotusvälineet ovat aikoja sitten lakanneet kertomasta totuutta ja siksi en voi enää jäädä odottamaan muutosta, tietoja – kohtaloani. Jotain kamalaa tapahtuu lähipäivinä: Tunne kuplii minussa ja on kietonut levottomuuden harson ympärilleni, enkä voi enää vältellä sitä. Katson kelloa ja satun vilkaisemaan ulos ikkunasta. Valvontadrone on kierroksellaan, näen sen punaisen valon välkkyvän iltahämärässä talon edustalla.
Kahdeksannen kerroksen näkymät ovat muuttuneet ankeaksi. Vetäisen verhot ikkunan eteen.Katulamput eivät ole palaneet enää kuukausiin sillä energiapula on nyt todellisuutta, eikä meille tavallisille kansalaisille anneta kuin kaksi tuntia sähköä päivässä. Toivon, että aika riittää lataamiseen.
On syksy ja ensimmäiset pakkaset ovat kuuranneet maata jo muutaman yön, mutta pakkaset eivät minua pelota. Olen tottunut kylmään, pakosta. Laitan silti rinkkani sivutaskuun toisen parin villasukkia. Rinkka pullistelee nyt kätkiessään sisäänsä untuvamakuupussin, kuivamuonaa sekä muita selviytymisvälinetä. Nostaessani rinkkaa selkääni kuulen ulkoa kantautuvia kumeita pamahduksia ja huutoa.
Jähmetyn paikoilleni. Liikkeeni hidastuvat, haluan käpertyä kokoon ja ryömiä pöydän alle, mutta taistelen pelkoa vastaan ja pakotan itseni toimimaan. Olohuoneessa kyykistyn Marun viereen, tarkistan sen lataustason. 92 %, ilmoittaa lukema kissan niskan infonäytössä. Sen on riitettävä, enempää aikaa ei ole.
Uusi kumea jytinä tärisyttää nyt taloa ja ikkunat värähtelevät, näen sen sivusilmälläni mutta en välitä katsoa. Irroitan virtajohdon Marusta ja herätän sen varovasti silittämällä sen kaunista, kolmionmuotoista päätä. Kissa avaa vihreät silmänsä, venyttelee ja nousee istumaan.
”Nyt mennään, tule”, sanon ja nostan kissan syliini.
Ohitan hissiaulan ja jatkan suoraan portaisiin. Tuntemattomiksi jääneistä naapuriasunnoista kuuluu erilaisia ihmisääniä: osa kimeitä, hätääntyneitä ja osa vihaisia. Päästessäni alemmas kerroksiin, kuulen astioiden kilinää. Yläpuolellani ovi avautuu ja iskeytyy pamahtaen seinään karjunnan saattelemana. Joku juoksee käytävässä. Talon alemmissa kerroksissa seiniä peittävät rumasti töhrityt graffitit ja toivon näkeväni ne nyt viimeistä kertaa. Alkaessani hölkätä otan paremman otteen Marusta. Kissa katsahtaa silmiini ja tunnen sen terävät, metalliset kynnet kun ne porautuvat käsivarteeni.
Pääsemme alaovelle. Toinen aulan ovien ikkunoista on särkynyt sirpaleiksi ja astun varoen niiden yli viileään ilmaan. Maru pyristelee nyt irti sylistäni ja loikkaa alas kuuraiselle nurmelle. Ihailen sen sulavia liikkeitä. Häntää, joka soljuu taipuisana, ei ollenkaan jäykkänä kuten joidenkin A-droidien kömpelöt viritelmät. Korvia, jotka käännähtelevät tarkkaavaisina kaupungin suunnalta tulevia ääniä kohti.
Otan suunnaksi Kiilatien, sillä sitä suojaa yhä pystyyn jätetty, muutaman kilometrin mittainen metsäkaistale. On hämärää, mutta saatan juuri ja juuri erottaa kuluneen pyörätien ääriviivat. Maru jolkottaa nyt takanani. Sen silmät kiiluvat kellertävinä, ja välillä se pysähtyy, katoaa näkyvistä ja sitten ilmestyy taas vierelleni pimeydestä. Katson ranteessani olevaa, aurinkoenergialla toimivaa kelloani. Se näyttää puoli yhdeksän illalla. Toivon, että tulossa on vielä aurinkoisia päiviä. Toivon sitä todella.
*
Metsä, 23:13
Vihdoinkin lepotauko. Olen uupunut, mutta muutamat pakolliset askareet on tehtävä ennen kuin saan levätä. Olen poikennut tieltä muutaman sata metriä sivuun ja etsinyt sopivan tuuhean kuusen, jonka alla nyt istun ja lepuutan kipeää selkääni. Maru tulee luokseni ja käpertyy kerälle syliini ja lasken käteni sen lämpimälle selälle. Sen takajalan nivel päästää narskahtavan äänen. Kurottaudun rinkkaani kohti ja kaivan sen sivutaskusta pienen lasipullon, jossa on kirkasta nestettä, D-toolia. Sivelen sitä pienellä siveltimellä kissan metalliseen niveleen. Maru alkaa kehrätä. Laskeudun makuulle ja silitän sen selkää, se tuntuu lämpimältä, sileältä ja värisee nyt tasaisesti kosketukseni alla.
”Minun kissani”, kuiskaan ja vedän makuupussia paremmin ympärillemme. Kun kissa nukkuu rauhallisesti, katselen ylös taivaalle ja näen tähtiä. Ne ovat kirkkaita. Kenties näkyvät kirkkaammin kuin koskaan valosaasteen kadottua maailmasta.
*
Aula 3, 6:40
Maanalaisen sisäänkäynnin oviaukko on naamioitu taitavasti maastokuvioidulla verkolla. Tummiin vaatteisiin ja kasvot lähes peittävään kommandopipoon pukeutunut nainen tervehtii minua, vilkaisee Marua kiinnostuksen pilkahdus silmissään, ja viittaa sitten meitä käymään sisään kapeasta metalliovesta. Astuttuani sisään näen himmeiden öljylamppujen valossa kuinka kapea käytävä kaartaa alas ja kääntyy pian sivuun. Seuraan käytävää ja aistini aktivoituvat pimeässä: Jossain tipahtelee vesipisaroita, niiden ääni kuulostaa lähes musiikilta. Kuulen takaani kumeaa puhetta ja voin maistaa suussani kostean maanalaisen ilman. Askelten äänet seuraavat meitä hieman taaempana, pienen lapsen itku löytää meidät läpitunkevassa hiljaisuudessa kuin näkymätön aave. Jatkan kävelyä nyt alas viettävää käytävää pitkin, kunnes tulemme suuren, jykevän, raollaan olevan metallioven luokse. Ovessa on punainen logo: ”Ilmalukko”, ja sana saa minut ahdistumaan. Näen mielessäni täytetyn kaninkolon.
Pysähdyn paikoilleni sillä epävarmuus luisuu ylleni raskaan viitan tavoin. Maru kiehnää säärieni ympärillä ja puskee minua vaatien silityksiä. Äkkiä joku tönäisee minua ja horjahdan. Ohitseni työntyy pariskunta, kantaen vastasyntynyttä vauvaa käärittynä räikeän oranssiin vilttiin. He katoavat ovesta sisään hämärään. Maru seuraa heitä ja minä en voi muutakaan kuin jatkaa eteenpäin.
Oven toisella puolella eteeni avautuu suuri tila, jossa matala puheensorina kaikuu korkealle kohoavista kallioseinämistä. Se tuo mieleen vedenalaisen kammion. Koen heti klaustrofobiaa ja alan etsiä katseellani rauhallista nurkkaa. Löydän sellaisen läheltä vesitankkeja, oletan niiden olevan sellaisia, sillä niissä lukee”Pure aqua.” Rojahdan kylmälle kivilattialle ja kaivan rinkasta palan leipää ja kostutan suutani pullon pienellä vesitilkalla. Pidän pullon piilossa takkini suojissa, sillä koskaan ei tiedä, minkälaista sakkia täällä piilottelee. Vesivarkaita tai muuten häijyä porukkaa, sillä sellaisia pesii nykyään joka nurkissa. Maru leikkii lähettyvillä pienellä oksanpätkällä ja katson sitä hetken hymyillen. Kissan niskassa välkkyvä akkuvalo palaa vihreänä. Valo tuntuu täällä hämäryydessä liian kirkkaalta. Liian houkuttelevalta ja näkyvältä. Pyydän kissan lähelleni ja peittelen sen villapaitani alle. Kun väsymys ottaa vallan ja nukahdan kyljelleni pieneen nurkkaukseeni, tunnen ympärilläni leijuvia hajuja: hikeä, ruostuvaa metallia ja kostean kiviseinän tympeän hajun.
*
Aula 3, 8:55
Havahdun hereille. Ääniä, liian kovia ääniä. Ne tunkeutuvat tajuntaani kuin ilkeästi soiva herätyskello joskus muinoin, kun vielä maailmassa oli vielä kaikki järjissään. Tämä ääni ei kuitenkaan ole herätyskello, vaan megafoni, joka kaikuu kammion seinämissä.
”Huomenta, hyvät kansalaiset. Tervetuloa Aula Kolmeen. Olette turvassa täällä ja voitte nyt hengähtää.”
Kohottaudun katsomaan ympärilleni. Näen siellä täällä makuupusseissaan torkkuvia ihmisiä, osa talvitakeissaan ja osa hyvin vähissä vaatteissaan, ovat selvästi hätäisesti karkoitettuna joutuneet lähtemään kodeistaan. Joillakin heistä on A-droideja. Sellaisia kuin Maru. Metalliset pienet eläinten kehot kyyhöttävät omistajiensa vieressä, osa pelokkaina, osa hieman kiinnostuneina ympäristöstään.
”Vesivarastot riittävät kuukaudeksi oikein säännösteltynä. Seinät ovat säteilyn- sekä pomminkestäviä”, ääni kaikuu ja vihloo, ja käteni ajautuvat vaistomaisesti pitelemään korviani. Kosketan Marun selkää. Se nostaa päätään ja katselee nyt kiinnostuneena lähistöllä istuvaa naista. Nainen katsoo minua ja hymyilee hieman. Hymyilen varovasti takaisin.
”Hätäuloskäynnit ovat itäsiivessä ja pohjoissiivessä. Ne on merkitty punaisin nuolimerkein. Ovet suljetaan illalla pysyvästi ja avataan, kun ulkona on jälleen turvallista. Toivotamme mukavaa yhteiseloa ja toivomme rauhanomaista käytöstä kaikilta, sillä siten voimme taata yhteistyön onnistuvan.”
Kun megafoni hiljenee, tulee kuolemanhiljaista.
*
15 päivää on kulunut siitä, kun saavuin Aula 3:een. Ulkopuolella kävijät tuovat välillä uutisia. Minun on vaikea luottaa uutisiin, sillä täällä sana kiertää suusta suuhun ja muuttuu matkan varrella. Olemme ajautuneet kuppikuntiin. Minä olen pitänyt matalaa profiilia, eikä minua häiritä, sillä en itsekään juuri juttele muille. Olemme pienen porukan kanssa itäisessä kammiossa, jonka seinät on vaaleaksi rapattua kalliota. Välillä tunnustelen kädelläni seinän karheaa pintaa. Yöisin kun herään, saatan kuvitella sen hengittävän ja katselevan meitä. Ikävöin tähtiä.
Vesipisteellä käydessäni huomaan pienen pojan, joka itkee äitinsä kylkeen kyyristyneenä. Huomaan, miten hän puristaa kädessään pientä lemmikkirottaa. Rotta vaikuttaa elottomalta, sen silmistä ei kajasta valoa, mikä kertoo sen, että A-droidi on joko rikkoutunut tai sen virta loppunut. Maru puskee jalkaani ja en voi olla vilkaisematta jälleen sen akun varaustasoa. 28%.
Kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli oikea kissa. Kun tietoisuuden siirto keksittiin, saatettiin alkaa kehittämään pieniä, metallisia lemmikkejä, jotka eivät vaatineet ruokkimista, tarpeiden siivousta ja jotka muistuttivat edesmenneitä isäntäeläimiään uskomattoman tarkasti käytökseltään ja olemukseltaan. Kertasijoituksena tietoisuuden jäljentäminen oli hyvin kallis investointi, mutta sen jälkeen omistaja sai nauttia kumppanistaan loputtoman ajan. Niin kauan kuin sähkövirta kulkisi tai aurinko paistaisi. Ajan saatossa A-droidien akut kehittyivät ja niiden teho riittää tänä päivänä pitämään eläimen toimintakuntoisena useita viikkoja yhdellä latauksella. Muistelen omaa, entistä kissaani. Sen silmät olivat myös vihreät, ja kehräys alkoi heti sen loikatessani syliini. Ääni oli ollut kuin pieni moottori, joka jatkui ja jatkui.Kun se lakkasi, riitti, että selkää silitti kerran, ja ääni ja tasainen värinä alkoivat jälleen. Ne olivat tärkeimmät ominaisuudet, jotka halusin Marussa säilyttää.
Kun valot yöllä sammutetaan, tulee pimeys. Vain muutamat vielä jäljellä olevat sähköiset silmät kiiluvat ja vilkkuvat aavemaisesti. Makaan jälleen unta saamatta makuupussissani. Vatsassa kurnii nälkä, sillä jaetut muonavarat ovat hyvin vähäisiä. Niillä selviää hengissä, mutta nälässä kituen. Nukkuminen on vaikeaa nälissään ja en voi olla ajattelematta ruokaa jatkuvasti. Ajattelen myös sitä, mitä tapahtuu ulkopuolella. Meille on sanottu, että siellä ei ole edelleenkään turvallista. Käännän kylkeäni ja pian ajelehdin uneen, joka ei tunnu virkistävän lainkaan. Marun lämmin keho on ainut lohtu keskellä tätä kaikennielevää pimeyttä.
Herään painajaisesta hikisenä, aamuvalaistusta ei ole vielä kytketty päälle, joten oletan, että on yhä yö. Äkkiä ilma tuntuu paksulta, vaikealta hengittää. Kohottaudun ylös ja kuulen kuinka lähistöllä jotkut yskivät, joku niiskuttaa. Kurkussani alkaa tuntua kutinaa, mutta epäilen sen kaiken johtuvan vain nyt kasvavasta paniikista ja adrenaliinin tuottamasta ylimääräisestä surinasta aivoissani. Silti pelkään jonkin olevan vialla. Nousen ja herätän Marun sipaisemalla sitä päälaelta. Kahmin kiireessä omat, vähäiset tavarani rinkkaani Marun silmien valossa ja pujottelemme pian nukkuvien makuupussirivistöjen välistä uloskäynnille johtavalle käytävälle.
Sisäänkäyntiä vartioi päivisin kaksi henkilöä. Näen ovella nyt vain toisen heistä. Nainen istuu metallisella tuolilla ja lukee rypistynyttä pokkaria pienen otsavalon valaistessa hänen kasvonsa. Emme yleensä lähesty ovivahteja, mutta nyt kuiskaten kerron epäilyksestäni, siitä että hengitysilmassa on jotain vikaa. Nainen kuuntelee kasvoillaan kyllästynyt ilme, nousee sitten ja siirtyy huokaisten läheiselle kopille, jossa hän koputtaa oveen ja puhuu hiljaisella äänellä kopissa olevalle miehelle. Kuulen matalaa muminaa. Näen tuhruisen ikkunaluukun läpi, kuinka mies vilkaisee minua.
”Arvot ovat kunnossa, ei mitään hälyttäviä merkkejä ilmanlaadussa”, nainen palaa kertomaan minulle. Kun hän näkee uhmakkaan ilmeeni, hän jatkaa:
”Kuule, moni täällä on alkanut saamaan paniikkikohtauksia, se on aivan tavallista ottaen huomioon nämä olosuhteet. Ethän aiheuta kohtausta nyt? Jos olosi tuntuu todella pahalta, voin antaa täältä lääkettä, jotta saat nukuttua.” Nainen huikkaa jälleen huoneessa olevalle henkilölle jotain. Oviaukkoon ilmestyy mies, jolla on kädessään pieni vesikuppi sekä valkoinen pilleri.
Kieltäydyn, mutta nainen on nopea, hän tarttuu käteeni ja painaa pillerin siihen.
”Tiedätkö kuinka käy heille, jotka alkavat rettelöimään?”
Pysyn vaiti. Maru hypähtää viereiselle tuolille ja luo lamppumaiset silmänsä minuun, naukaisee ja vaikuttaa hermostuneelta.
”Heidät heitetään ulos. Tuosta ovesta, ulos kuolemaan.”
Palaan takaisin omalle paikalleni. Maatessani makuupussini sisällä ja Marun kehrätessä vieressä muistan pillerin. Puristan sitä yhä tärisevässä kädessäni. Sujautan pillerin suuhuni ja otan kenttäpullosta pienen tilkan vettä. Nielaisen. Se on vaikeaa, mutta pilleri soljuu alas vaivatta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä meitä vähennetään tällä tavalla. Tapetaan hiljaa yönkähmässä ja raahataan pois, kun kaikki nukkuvat. Valvon selälläni maaten, kuunnellen ympärilläni nukkuvien ihmisten ääniä. Ne kuulostavat nyt rauhallisilta. Ei tukehtumisen ääniä, korahduksia tai muutakaan epäilyttävää. Hetken kuluttua alan tuntea kehoni rentoutuvan. Selkäni painuu pehmeään pumpuliin, vaikka tiedän ohuen maton ja makuupussini alla olevan vain kylmää kiveä. Käteni ovat kevyet ja hengitykseni alkaa tuntua raskaalta. Leijailen hitaasti ylös pilviin, joissa unenomaiset näyt sekoittuvat todellisiin ajatuksiin. Pian en enää erota niitä toisistaan.
*
Aula 3, 19:45
Olemme olleet maan alla kaksikymmentä päivää. Ihmiset käyvät levottomiksi. Aistin sen värinänä ja tietynlaisena energiana, joka saa pääni tuntumaan kevyeltä, kuin olisin veden alla. Yhä useampana iltana olen joutunut hakemaan pillerin. Ja niin on moni muukin, tiedän sen, sillä täällä asioita ei voi pitää salassa. Joka puolella on kuulevia korvia ja supattavia suita. Meille jaetaan illalliset klo 20:00, ja nakerran sitkeää kuivalihaa sekä kuivattuja hedelmiä omassa nurkassani. Olen saanut rauhoittavan pillerin, sillä niitä on alettu jakaa avokätisesti kaikille halukkaille. Tunnen jo kuinka unettava olo alkaa kietoa minua pehmeään untuvaansa. Syön kuitenkin väkisinillallisen, jotta kehoni pysyisi toimintakuntoisena. Käydessäni makuulle, odottaessani unen tuomaa unohdusta, kuulen äkkiä kiihtynyttä puhetta.
En voi olla kuuntelematta salaa, kun pieni porukka juttelee hiljaisella äänellä pimeydessä.
”…Virta loppumassa.”
”Eivät myönnä mitään. Riittää korkeintaan pariksi päiväksi.”
”Seuraavaksi ne ottaa A-droidien virrat. Kuulin, että pienenkin A-droidin virta riittää valaisuun jopa kolmeksi päiväksi. Ne on alkaneet jo valmistella niiden keräämistä.”
”Varmasti moni protestoi, siitä syntyy mekkala”, möreä miesääni sanoo.
”Ne vetoaa yhteiseen hyötyyn, tarjoavat ylimääräisiä ruoka-annoksia ja tislettä niille, jotka luovuttavat A-droidinsa vastustelematta.”
Minun ei tarvitse kuunnella enempää. Vilkaisen ympärilleni. Valaistusta on todellakin vähennetty. Nyt valoja näkyy ainoastaan itäisessä ja läntisessä siivessä. Yksi valaisimien valoista värisee ja sen lähettyvillä olevat ihmiset vilkuilevat sitä tuon tuostakin. Vaikka silmissäni alkaa jo sumentua, näen selvästi tämän kaiken. Pakotan aivoni jälleen täysille kierroksille, työnnän pois unettavan lääkkeen untuvan.
Pakkaan rinkkani hitain, huomaamattomin liikkein. Silmäilen Marua, joka leikkii lähistöllä narunpätkällä. Se on nyt siirtynyt virransäästötilaan, huomaan sen sen silmistä; ne ovat haalistuneet kirkkaan neonvihreistä kelmeiksi haaleanvihertäviksi. Kutsun kissan viereeni, silitän sitä ja kerron sille, mitä olen tekemässä, ja että sen täytyy pysyä hiljaa. Avaan rinkan nyörit ja houkuttelen kissan rinkan lähelle. Se katsoo minua luottavaisesti ja ryömii sitten rinkan sisään. Kun nostan rinkan selkääni, se painaa yllättävän paljon. Olenko muuttunut heikoksi? Päivien istuminen ja vetelehtiminen saa jokaisen lihakset veltostumaan. Kävelen varmoin askelin kohti sisääntuloaulaa ja ohittaessani nuoren miehen, näen kuinka hänen synkkä katseensa seuraa minua.
Vartiovuorossa on nyt keski-ikäinen, lihava mies, hänellä on metallipullo huulillaan ja mies irvistää juoman kadotessa alas kurkusta. Kun mies huomaa minut, hän pyyhkäisee suupieltään ja laittaa pullon piiloon tuolin taakse.
”Avaa ovi”, sanon miehelle.
Mies katsoo minua verestävin silmin ja suupielet kääntyvät virneeseen.
”Menepä takas nukkumaan”, hän viittilöi laiskasti tulosuuntaani. Toistan sanani ja siirryn metallista ovea kohti ja yritän pitää kasvoillani neutraalin ilmeen. Pillerin unettava vaikutus on alkanut voimistua.
”Meillä ei ole lupaa avata ovea yöllä. Eikä muutenkaan enää hupikävelijöille. Tiedätkö, kuinka onnekas olet, kun olet saanut turvapaikan? Olisit kiitollinen, että et ole tuolla ulkona hullunmyllyssä.” Mies hapuilee sivultaan pulloa, avaa sen ja hörppää siitä pitkän kulauksen ja röyhtäisee lopuksi. Hänen ympärillään leijuu pesemättömien vaatteiden ja viinan katku.
Kopissa ollut vartijanainen tulee ulos, vilkaisee miestä ja sitten minua.
”Avatkaa ovi”, toistan sanani naiselle. Hän katsoo minua säälivästi, mutta valppaana, kuin aistien, että olen tosissani.
”Siellä ei ole sinulle mitään. Vain kuolemaa.”
”Älä perkele avaa ovea”, mies sanoo ja nousee nyt seisomaan. Hän huojuu, vaikuttaa humaltuneen kunnolla.
”Jos ette avaa ovea, aiheutan kohtauksen.”
Siirrän käteni lähelle palohälyttimen kytkintä. Huomaan käteni haparoivan hieman, mutta pystyn yhä pitämään sen vakaana. Se lepää napin päällä ja tuijotan kahta vartijaa järkähtämättä. Kuluu sekunteja. Mies on aukaisemassa suutaan, mutta nainen ehtii ensin.
”Tiedäthän, että et voi palata? Kun ovet sulkeutuvat, olet yksin ulkona. Me emme voi olla varmoja, mikä siellä odottaa.”
Nyökkään ja kohennan rinkkani asentoa. Tunnen Marun värisevän selkääni vasten. Se kehrää. Voin vain toivoa, että se pysyy hiljaa vielä hetken. Mies mutisee ja kiroaa, lösähtää takaisin tuolilleen. Nainen menee valvontakoppiin, ja hetken kuluttua kuulen pienen sihahduksen. Metalliovi avautuu päästäen sisään pehmeän ilmavirran. Juuri kun olen astumassa ulos, mies valpastuu ja sanoo:
”Hei eikös sinulla ole se A-droidi?”
Jähmetyn paikoilleni. Olin pelännyt tätä hetkeä, mutta nyt kun se on käsillä, vastaan kylmän viileästi:
”Siitä loppui akku toissapäivänä. Jätin sen vesipisteelle, se on epäkunnossa muutenkin”, mutisen ja niiskautan lopuksi tehostaakseni uskottavuutta.
”Sääli, todella sääli.”
Tunnen kylmän ilmavirran kutsuvan. Työnnän oven auki ja pujahdan siitä nopeasti ulos pimeään käytävään.
*
Ulkona, 20:45
Olen kävellyt. Olen hengittänyt ulkoilmaa. Olen yhä elossa. En tietenkään voi aistia ilmassa piileskeleviä myrkyllisiä hiukkasia, mutta nautin jokaisesta sekunnista, jonka vietän kävellessäni pehmeän kuuraista nurmea ylämäkeen. Maailma on pimeä. Pimeämpi kuin tuo kolkko kalliosuoja, jonka pieneen valaistukseen olin jo tottunut. En ole nähnyt yhtäkään valvontadronea, mikä huolestuttaa minua, sillä alan väkisin pohtia niiden kohtaloa. Askeleeni alkavat nyt laahata ja hapuilen eteenpäin kädet ojossa, ja kun vilkaisen taivaalle, siellä avautuu miljoonien tähtien vyö, mutta se ei riitä valaisemaan maisemaa tarpeeksi. Maru jolkottaa perässäni ja sen himmeänä kiiluvat silmät tuijottavat välillä minuun. Kaupungin öiset valotvalaisivat aina maiseman, ovat sammuneet ja nyt minun on löydettävä uusi paikka. Jokin paikka, jossa voin levätä. Olen kuolemanväsynyt ja pillerin aiheuttama sumu vyöryy nyt ylleni kuin hyökyaalto syysmyrskyssä.
Kun jalkani eivät enää kanna, tuuperrun maahan. Maa ottaa minut vastaan pehmeänä ja sammaleen tuoksuisena. Jossain lähellä tuoksuu kuusen pihka. Maru puskee minua ja käpertyy kaulaani vasten. Tunnen sen ytimen sykkivän ja vaivun unia näkemättömään pimeyteen.
Havahdun hereille kylmästä tärisevänä jotain tunteja myöhemmin. On yhä yö, enkä heti tiedä missä olen. Marun kuuma keho on pitänyt minut elossa ja olen välttänyt hypotermian, mutta silti hampaani kalisevat. Lääkkeen aiheuttama turruttava sumu on hieman väistynyt ja onnistun kaivamaan rinkasta paksun makuupussini. Kankein jäsenin kömmin sen sisään ja käperryn pienelle sykkyrälle sammalmättään painaumaan. Kutsun Marua, mutta se ei tule. Kuulen sen liikuskelevan lähettyvillä. Sen tassuista kuuluu pieniä rasahduksia, kohmettuneiden lehtien kahinaa, ja sitä kuunnellessa uni ottaa minut jälleen valtaansa.
*
Ulkona, 5:36
Aamu sarastaa kylmänä ja kuulaana. Nousen ylös ja kaivan repustani vesipullon, hörppään siitä pienen tilkan ja tajuan samassa, ettei Maru ole vieressäni. Sullon kostean makuupussin rinkkaani ja alan kutsua kissaa hiljaisella äänellä. Maa on kuurassa. Kristallin kirkkaina kimmeltävät pienet tähdet tuikkivat puolukanvarpujen päällä. Huomaan maassa suuria kengän jälkiä. Ne ovat kulkeneet aivan vierestäni. Joku on kulkenut ohi, nähnyt minut nukkumassa. Huomannut Marun.
Seuraan jälkiä, jotka näkyvät selvästi kuurassa syvinä painaumina. Jäljet vaikuttavat tuoreilta ja ne etenevät suoraan kohti jyrkkää rinnettä, joka kohoaa edessäni. Suuret kivilohkareet tarjoavat hyviä piilopaikkoja, mutta osaan liikkua äänettömästi ja selkä kyyryssä hiivin eteen päin, sillä olen haistanut savun hajun. Pian näen savukiehkuran nousevan kallionlohkareen takaa. Hiivin lähemmäksi ja kun pääsen näköetäisyydelle, kyyristyn kuusen taakse ja näen vaaleaan toppatakkiin pukeutuneen miehen kumartuneena nuotion lähelle. Mies näyttää puuhailevan jotain. Sitten näen Marun elottoman ruumiin nuotion vieressä. Se on kyljellään. Mies on kytkenyt siihen johdon ja lataa Marusta tulevalla virralla jonkinlaista laitetta, en näe selvästi. Minua ei kiinnosta mitä.
Laitan käteni taskuun, sormet löytävät sieltä kämmenen kokoisen laitteen. Saatan vain toivoa, että siinä on tarpeeksi voimaa jäljellä. Tartun laitteeseen, siirrän sormeni laukaisunapille ja alan hiipiä kohti miestä. Kun olen parin metrin päässä, näen mitä mies pitelee käsissään. Se on matkapuhelin. Ja silloin mies käännähtää minua kohti, säikähtää, mutta olen nopea. Tähtään häntä lamauttimella ja osun. Sähkö lävistää miehen ohuen pusakan ja kehon ja hän rojahtaa urahtaen maahan. Annan vielä varmuudelta toisen sähkölatauksen hänen selkäänsä, sitten nappaan Marun ja alan juosta.
Minun on päästävä pois metsästä, sillä jälkiäni on tällaisessa maastossa liian helppo seurata. Hölkkään tasaista vauhtia, ja alan pian puuskuttaa. Sitten keuhkoissani alkaa tuntua pisto, joka pakottaa hidastamaan. En kuule takaani askelia, en huutoja. Selvisinkö?
Maasto on avartunut harvaksi koivikoksi, ja näen kaukana edessäni liikennemerkin. Stop-merkin haaleaksi kulunut punainen maali näyttää huurteisen metsän jälkeen oudolta, kuin se ei kuuluisi enää tähän maailmaan. Pian saavun risteykseen, jonka tunnistan hämärästi ja voin hetkeksi huokaista helpotuksesta, sillä tästä kilometrin päässä pitäisi olla ramppi moottoritielle. Minun on löydettävä sinne. Haluan päästä kauas kaupungista ja sen tuntemattomista vaaroista. On eräs paikka, josta voin hakea turvaa, mutta se on kaukana täältä: Peltojen ja vielä kenties puhtaiden jokien ympäröimä, maailman unohtama keidas. Olisi pitänyt mennä sinne alun alkaenkin, mutta asiat eivät ole aina niin yksinkertaisia. Jos minun täytyy kävellä 200 kilometriä, niin teen sen. Mutta ensin minun on tarkastettava Maru.
Edempänä näen bussipysäkin ja kävelen sinne taakseni vilkuillen. Asfalttitiellä jälkeni katoavat. Niin myös minä katoan. Lasken marun varovasti metalliselle penkille ja painan sen käynnistysnappia. Kissan keho värähtää, sitten sen silmät avautuvat ja se nousee ylös, venyttelee ja katselee minua. Halaan sitä ja kerron kuinka huolissani olin ollut. En katso lataustasoa. En pysty, sillä tiedän, että se mies ehti varastaa liian suuren osan Marun virrasta. Elämänvoimasta. Kiroan mielessäni ja pyyhin kyyneleitäni nostaessani rinkan jälleen selkääni. Alan kävellä kohti moottoritien ramppia. Maru jolkottaa häntä pystyssä edelläni hetken aikaa ja vilkaisee välillä taakse minuun kuin hoputtaen.
*
Moottoritie, 17:15
Moottoritie on autio ja jatkuu loputtoman suorana, lohduttomana. Olen nähnyt useita hyytyneitä autoja. Osa on tiellä poikittain, osa vaikuttaa joutuneen kolariin. Auringonlasku värjää taivaanrannan oranssiksi ja näky olisi kaunis, ellei tilanne olisi mitä se on. Haukottelen. Eteneminen on hidasta ja kenkäni on alkanut painaa ikävästi varvasta.
Olemme kävelleet koko päivän. Ohitsemme on ajanut kaksi ajoneuvoa, toinen hurjaa vauhtia kaahaten, toinen hiljaa, kuin tutkiskellen ympäristöä ja olen piiloutunut molemmilla kerroilla tien reunaan, kyyristynyt matalaksi pitkäksi kasvaneen ruohon sekaan ja odottanut uhkan väistyvän. Kaikki muut ovat uhkia. En voi mitenkään ottaa riskiä, että pyytäisin kyytiä. Me olemme nyt kahden, minä ja Maru. Käveleminen pitää minut lämpimänä.
Kun iltahämärä saapuu seitsemän maissa, huomaan Marun selässä palavan punaisen valon. En välitä siitä. Jatkan kävelemistä. Minun on pakko jatkaa.
*
Klo 20:45
Moottoritie on päättynyt ja olemme nyt E4-valtatiellä. Se on pimeä ja yksinäinen. Syön kuivattua ananaspalaa ja laahustan eteenpäin. Jalkojani kivistää. Kykenen pysyttelemään tiellä ainoastaan Marun hailakan silmien valon hohteessa. Sitten kuulen äkkiä voimistuvaa jyrinää ja näen oikealla puolellani, metsän reunan takana taivaalla kohoavan kirkkaan valopallon. Sen perässä viuhuu valovana, joka valaisee taivaan hailakaksi takanaan. Pysähdyn katselemaan sitä, sen kamalaa kauneutta. Rakettiko? Ohjus? Jossain kaukana kuuluu kumeaa pauketta. Vedän huppuani syvemmälle päähäni ja kiristän tahtia, mutta Marua vaivaa jokin.
Maru on nyt lähelläni, se puskee minua. Sitten tunnen kuinka sen keho värähtelee tasaista rytmiä. Pakottaudun katsomaan sitä nyt ensimmäistä kertaa kunnolla pitkään aikaan.
”3 % virtaa jäljellä. Lataa akku”, sanoo metallinen ääni. Painan kissan itseäni vasten, halaan sitä ja suukotan sen pientä päätä. Sen korvat värähtelevät ja se kiertyy kerälle syliini. Hetken viivymme siinä, yhdessä, ja kuvittelen meidät kauas pois. Käteni löytää sileän laatan ja kohdan, jossa virtakatkaisin sijaitsee. Kun painan sitä, kissan keho värähtää kerran, sitten pehmeä hurina lakkaa, silmien vihreä hohde sammuu ja äkkiä Maru on vain kasa elotonta metallia. Lasken sen hellästi maahan ja käärin villapaitani laskoksiin. En halua tuntea sen kehon kylmenevän.
Vanha, rapistuva lato antaa suojan yöksi ja nukahdan siellä kuolemalta tuntuvaan uneen, joka tuo helpotuksen suruun ja kaikennielevään pelkoon.
Aamun sarastaessa minä herään jälleen. Ojentelen kohmettuneita jäseniäni ja sitten, rinkka painavampana, alan kävellä. Askeleen kerrallaan.
Perillä sinä jälleen heräät, tai viimeistään keväällä, kun aurinko pysyttelee taivaanrannan yläpuolella ensimmäisiä kertoja talven jälkeen. Silloinme leikimme taas yhdessä. Jos maailmassa on enää hitusenkaan armoa jäljellä.
Katja Rantakokko on oululainen, kauhua,-scifiä,- ja maagista realismia rakastava novellinkirjoittaja. Inspiraation lähteenä toimivat metsät, rapistuneet talot ja meri. Hänellä on työnalla ensimmäinen romaanikäsikirjoitus.
Varjorikko 