Gen
Eräänä aamuna mestari Arnam viimein tuli ja vei kellonsa pois.
Valtava kaappikellomainen kapistus seisoi kaupunginmuseon aulassa ja tikitti raskaan juhlallisesti. Kerran tunnissa se löi. Kumea, kirkonkelloa muistuttava ääni sai jokaisen paikallaolijan ja ohikulkijan säpsähtämään. Se kuului ulos asti ja kaikui kaikkialla talossa.
Kello oli musta, kauttaaltaan takorautaa, ja siitä törrötti koristeellisia ulokkeita ja särmiä joita siivoojat ja vahtimestarit vihasivat. Sanottiin, että kerran kuussa kello vaati veriuhrin käydäkseen (muutoin sitä ei tarvinnutkaan edes vetää), ja usein veriuhrin tarjosi varomaton siivooja pölyjä pyyhkiessään tai liian lähelle tullut museovieras, joka uteliaana ojensi sormeaan koskettaakseen veitsenterävää kiekuraa.
Kellon kylkeen oli kiinnitetty kellastunut paperi, johon oli piirretty sinisellä värillä outo kuvio, kuin samankeskisten ympyröiden muodostama labyrintti. Kukaan ei tiennyt paperin tai kuvion tarkoitusta, mutta sitä ei saanut irtikään. Jotkut väittivät, että toisinaan kuvio hehkui pimeässä, mutta siitä ei ollut todisteita. Kello oli ainakin parisataa vuotta vanha, luultavasti vanhempikin; sitä kutsuttiin ”Mestari Arnamin kelloksi”, vaikka sen alkuperä oli tuntematon, ja museon inventaarin mukaan se oli tullut talon mukana kun entisestä palatsista oli tehty kaupunginmuseo. Sitä ei ollut tiettävästi koskaan siirretty paikaltaan, sillä toisaalta terävät ulokkeet ja toisaalta kellon silkka paino estivät sen.
Kellon ympärille oli kehkeytynyt varsinainen urbaanilegendojen verkko: veriuhrin lisäksi uskottiin, että ”mestari Arnam” oli itse Piru tai ainakin joku hänen kätyreistään. Lapset pelottelivat toisiaan sillä, että jos keskiyöllä sattui olemaan kellon vieressä tai edes kuuluvissa, sen rautainen ovi avautuisi ja itse mestari Arnam tulisi ja nappaisi varomattoman kuulijan mukaansa kellon syövereihin. Vanhat ihmiset arvuuttelivat, että jos kello joskus pysähtyisi, silloin tulisi varmasti kaupungin, ellei koko maailman loppu. Vahtimestarit, joiden tehtäviin kuului siirtää kellot kahdesti vuodessa, päätyivät usein arpomaan tai muuten vuorottelemaan, kuka kulloinkin joutuisi avaamaan kellon ja siirtämään raskasta koneistoa tunnin eteen- tai taaksepäin. Jostakin syystä kukaan ei koskaan kyseenalaistanut sitä, että kelloa tuli siirtää; olisi ollut varsin helppoa jättää kello käymään normaaliaikaa koko kesäksi (ja säästää sormenpäitään), mutta silti pidettiin kunnia-asiana, että kello kävi aina täsmälleen oikeaa aikaa. Muutoin kellon koneistoon ei tarvinnutkaan kajota; kuten sanottua, se pysyi käynnissä vetämättä eikä edistänyt tai jätättänyt minuuttiakaan vuodessa.
Välillä kelloa kävi katsomassa joku utelias historioitsija tai kelloseppä ja silloin vanhin vahtimestareista kertoi kaikki faktat (ja muutaman legendan) jotka kellosta tiedettiin. Kellosepät pyysivät saada avata kellon ja tutkivat uteliaina sen rautaista koneistoa (ja usein satuttivat sormenpäänsä), mutta eivät saaneet tolkkua kellon tekijästä tai alkuperästä. Toista samanlaista kelloa ei tiedetty koko maailmasta. Koneisto oli ainutlaatuinen, puhumattakaan takorautaisesta kellokaapista. Museo ja kaupunki olivat ylpeitä kellostaan, vaikka kokonaisuutena se olikin varsin ruma ja hankala kapistus.
Myös mestari Arnam oli tuntematon. Häntä ei löytynyt kelloseppien killan rekisteristä, ei koko maasta eikä maanosasta, eikä mistään muustakaan kirjallisesta aineistosta. Muuan historioitsija oli vetänyt epävarman yhtymäkohdan 1600-luvun lopun tuntemattoman hollantilaisen mestarin tronie-tauluun joka esitti tuikeailmeistä mustapukuista herrasmiestä ja jonka otsikko oli ”Meister Arnam”, mutta yhteys oli vähintäänkin epäilyttävä. Kaupungin asukasluetteloista ei ollut mitään jäljellä suurta tulipaloa edeltävältä ajalta, joten jos mestari Arnam oli asunut kaupungissa, hänestä ei ollut jäänyt muuta jälkeä kuin kello. Ja useat epäilivät nimen ja kellon yhteyttä, joskin nimi oli kulkenut kellon mukana koko sen tunnetun historian ajan.
Kaiken kaikkiaan – takorautaisine terävine kiehkuroineen, kumeine lyönteineen ja uhkaavine, mustanpuhuvine hahmoineen – kello oli varsin huomattava kapistus, ja se oli kaupungin kuuluisin esine (mikä ei itsessään ollut ehkä paljon, mutta kaupunkilaiset ottivat mitä saivat). Se oli kaupungin jokaisessa turistiesitteessä, sen hahmo häämötti kaupungin uudessa vaakunassa, ja kaupunki tunnettiin (sikäli kuin tunnettiin) kellostaan kuten Pariisi Eiffel-tornista tai New York Vapaudenpatsaasta.
Kuten sanottua, eräänä aamuna mestari Arnam vihdoin tuli noutamaan kelloaan. Hän oli pitkä, valkohiuksinen, laiha ja tuimapiirteinen mies, kokonaan vanhanaikaisiin mustiin vaatteisiin puettu hattua myöten. Hän puhutteli vahtimestaria mitä töykeimmin ja sanoi haluavansa kellonsa takaisin; hän esitti hyvin vanhan henkilötodistuksen, jonka hänelle oli myöntänyt Keisarillisen Tulliviraston virkailija vuonna 1820, nimellä mestari Arnam, ja liitteenä oli kuvaus joka sopi häneen täsmälleen. Hän tyrkytti vahtimestarille kellastunutta, sinikuviollista paperia kuittina – siinä oli samanlainen kuvio kuin kellon kyljessä, ja hämmästyksekseen vahtimestari huomasi sekä kuitin että kellon kyljessä olevan lapun labyrinttikuvion hehkuvan kirkkaan sinistä valoa, sitä kirkkaampaa mitä lähempänä laput olivat toisiaan.
Vahtimestari painoi nappia joka hälytti vartijat paikalle, siltä varalta että outo mies alkaisi rettelöidä, ja tiedusteli kohteliaasti kuinka vieras aikoi kellonsa kuljettaa. Kello oli kuitenkin arvokas historiallinen esine, mutta samalla mahdoton siirtää, oliko ”mestari Arnam” tietoinen? Oliko hänellä sattumalta mukanaan pieni sähkötrukki, jolla saattaisi ajaa museon ramppia ylös? Trukin pitäisi olla myös riittävän vahva nostamaan takorautainen kello paikaltaan, jolta se ei ollut liikkunut pariinsataan vuoteen. Oliko hänellä siirtolava ja pakkausmateriaalia, joka kestäisi ja suojaisi kellon teräviä särmiä ja ulokkeita? Oliko hänellä kuorma-auto odottamassa ulkopuolella?
Mestari Arnam tuhahti, otti kellon kainaloonsa ja harppoi ovesta ulos, eikä häntä tai kelloa nähty sen koommin.
Gen on kirjoittanut tarinoita noin viisivuotiaasta, mutta on yleensä haluton julkaisemaan niitä. Joskus tarinat kuitenkin pääsevät luikertelemaan karkuun.
Varjorikko 