Meidän Rouvamme

Epe Niiranen

 

MeidänRouvamme5 - credit Magdeleine(sivusto) - Samuel_Zeller_DSCF0216-1400x2091

Abbedissalla oli vain neljä sormea kummassakin kädessään. Kansan keskuudessa asiaa arveltiin yhdeksi niistä kaikista syistä joiden vuoksi hän oli ryhtynyt Kristuksen morsiameksi.

Kädet loivat täydellisen kontrastin Abbedissan muulle ulkoasulle.

Osa kansasta väitti, että hän ei näyttänyt kasvojaan silkkaa hurskauttaan, joskin hänen takanaan seisovaa sukua arvosteleva kirkollinen taho soimasi häntä tarpeettomasta turhamaisuudesta. Kukaan ei silti voinut väittää, että Abbedissan koreilunhalu olisi varsinaisesti miellyttänyt silmää. Sitä ei tehty varsinainen puolensavetävyys päämääränä, vaikka hänen asunsa olivatkin loistokkaita.

Näyttäytyessään julkisesti hän kätki kasvonsa samankaltaisella naamiolla kuin menneiden vuosisatojen venetsialaisnaiset halutessaan käydä teatterissa tai kasinolla incognito. Se peitti kasvot kauttaaltaan, mutta jätti kolmionmuotoisen alaosansa ansiosta mahdoliseksi syömisen ja juomien nauttimisen ilman että naamiota tarvitsi nostaa. Tämä oli erilaisiin virallisiin tilaisuuksiin osallistuttaessa välttämätöntä.

Naamioituja kasvoja kehysti tyylitelty, kokomusta nunnan huntu, joka selkäpuolelta ulottui aina nilkkoihin saakka.

Eräät tahot väittivät, että Abbedissa sairasti lepraa, mutta hänen lääkintätaitonsa olivat auttaneet häntä vaivoin pysäyttämään taudin. Joskin hän oli sairautensa runtelemana niin kauhean näköinen, ettei sen vuoksi näyttänyt kasvojaan koskaan julkisesti.

Jotkut toiset taas jaksoivat väittää, että Abbedissa oli paholaisen palveluksessa. Jos aika olisi ollut kypsä tällaisten puheiden leimahtamiselle täyteen lieskaansa, ne luultavasti olisivat maksaneet hänen henkensä. Mutta nyt oli aikaa vierinyt noitaroihujen savusta, ja luostaria rahoittava suku istui sen verran tukevalla pallilla, etteivät sellaiset puheet jaksaneet kiinnostaa ketään kovin montaa viikkoa, tai jos jaksoivat, ne leimattiin mummujen höpinöiksi, joilla peloteltiin nuoria tyttöjä.

*

Oriane ei koskaan tiennyt, tuliko hänestä oikeasti ruma.

Ihmiset olivat sanoneet hänelle niin luultavasti sen vuoksi, että hän jäi sokeaksi ja he tunsivat tarvetta ilkeillä. Samat ihmiset olivat sanoneet Orianea heikoksikin, mutta hänhän oli vahva! Hän ei kuollut toisin kuin ne kaikki muut. Sen vuoksi hän ei oikein uskonut mieltäkääntävään rumuuteensakaan, vaikka ajatus siitä hänen mielensä monta kertaa apeaksi saikin.

Kun Livia sitten kuoli, lähetettiin Oriane Abbedissan palvelukseen.

Livian ääni oli ollut muille kulmikas ja tyly, mutta Orianen seurassa se suli vähin erin lempeäksi ja matalaksi. He olivat rakastaneet toisiaan sillä tavoin kuin muut naiset yleensä rakastivat miehiä. Ja samanlaista kiintymystä Oriane tunsi Abbedissaa kohtaan, mutta hän ei ollut aivan varma, rakastiko Abbedissa häntä sellaisella tavalla takaisin. Rakastiko Abbedissa ylipäänsä ketään sillä tavoin, vai oliko hänellä jokin aivan oma tapansa rakastaa kaikkia maan ihmisiä, kasveja ja eläimiä? Tapa, jota ei voinut verrata tavallisten ihmisten tunteisiin? Ei sekään ollut millään muotoa huonoa, mutta sellainen kuitenkin jätti Orianen tuntemaan kaikkien näiden vuosienkin jälkeen tietynlaista kaipausta, joka tuntui mahdottomalta täyttää.

Kun Livia oli tiennyt, että kuolema tulisi, hän oli järjestänyt niin, että Oriane pääsi tähän nimenomaiseen luostariin.

Paikka oli tunnettu siitä, että tytöille ja naisille opetettiin siellä taitoja, joiden yleisesti katsottiin hyödyttävän etupäässä poikia. Sellaisissakin tapauksissa, joissa naiset eivät edes välttämättä olleet aikeissa tehdä nunnalupausta. Livian vanhempi sisar oli luostarissa ja tiesi kertoa, että Abbedissa etsi kamaripalvelijaa, joka olisi sokea, sillä Abbedissa ei halunnut kenenkään säikähtävän kasvojaan tai sen enempää korjaavan huhuja, joita niistä liikkui. Sillä kun kuulopuheita oli tarpeeksi ja ne olivat kyllin älyttömiä, saattoi totuuskin kulkea siellä sivussa huomaamattomana.

Sokea Oriane riisui Abbedissan hunnun joka ilta ja laskosti sen paikoilleen. Ja Abbedissa katsoi hänen sameisiin mustuaisiinsa, jotka olivat kuin mereen kuuluva olento, joka oli särkynyt jouduttuaan kuivalle maalle. Abbedissa tunsi Orianen sormet, joiden toimiminen silminä muistutti hänen omaa tapaansa sormeilla milloin astrolabia, milloin pyhimyspatsaalle puettavaa huntua. Tapa oli kauan sitten herättänyt ihmetystä hänen omissaan, ja yhä se herätti ihmetystä kaikissa täällä. Niin arkipäiväinen asia hänen omasta mielestään, ja niin kovin sitä jaksettiin kummeksua.

Ja joskus, ollessaan jo muutenkin alakuloinen, Abbedissa mietti, oliko jokaisessa valtakunnassa oltava sieluja, jotka olivat hänen ja Orianen kaltaisia. Joiden tapaa ajatella ja nähdä kovin harva voisi ymmärtää. Omiensa luona hän oli luullut tämän maan ihmisten olevan hyveellisiä ja puhtaita. Mutta vaikka hän tänne tultuaan oli raivannut esteet tieltään ja saavuttanut aseman, joka naisen astiaan syntyneelle oli tuona aikana liki mahdottomuus, eivät ihmiset olleet sen kummempia. Eivät kai missään.

Vaikka Abbedissa oli musikaalinen, hänellä oli yhä yhteensä vain kahdeksan sormea. Hän kykeni kyllä tiettyjen kappaleiden soittamiseen, mutta etenkin silloin, kun tilanne äityi sellaiseksi, etteivät värilliset lasimaalauksetkaan kyenneet rauhoittamaan hänen sydäntään, Oriane soitti hänelle kielisoittimia tai toisinaan klavikordia. Koska Oriane taas ei kyennyt nuottien lukuun, oli rouva antanut kääntää pistekirjoitukseksi nuotteja kappaleista, joita halusi itselleen esitettävän, tai jotka kiinnostivat Orianea itseään.

*

Ollessaan aivan erityisen murheellisella mielellä Abbedissa pyysi Orianea kuuntelemaan omaa lauluaan. Rouva lauloi kielellä, joka oli Orianelle ja oppineillekin vieras, ja sävelasteikolla joka oli maan päältä jo kuollut. Mutta Oriane tunsi selittämättömällä tavalla ymmärtävänsä sanat ja myös tuntevansa suunnatonta kaipausta ja surua, kun luostarin seinät vahvistivat hänen Rouvansa huilumaisen äänen laulamaa sävelmää.

Sävelmä tuntui miltei tulevan jostakin heidän ympäriltään. Ei keuhkoista ja kurkusta kuten ihmisillä yleensä. Ja kun laulu jatkui tarpeeksi kauan, siihen tuntui liittyvän kaukainen kuoro, jonka Oriane oli paikallistavinaan kuuluvaksi mereltä. Mutta olihan järjenvastaista, että ääni olisi voinut sillä tavoin kantaa, joten ehkä hän erehtyi.

Oli kulunut pitkä aika, ettei merellä enää ollut myrskynnyt siihen tapaan kuin ennen, ja Abbedissan mielialakin oli tasoittunut. Kunnes sitten sinä kesänä romahdukset olivat alkaneet uudelleen, ja entistä vakavampina. Eikä kyseessä ollut enää pelkkä matalamielisyys.

Eräs oppinut lääkäri oli joitakin vuosia sitten vieraillut luostarissa ja esittänyt, että Abbedissaa vaivasi kohtuperäinen sairaus, joka paitsi mitä ilmiselvimmin saattoi hänen mielensä epätasapainoon, oli myös edennyt niin pitkälle, että Rouva esitti silminnähden miesmäisiä tapoja käyttäytyä. Olihan hän matkannut ympäri maailmaa, puhutellut merkkimiehiä, tutkinut tähtitaivasta ja sen sellaista. Luostariin vetäytyminenkin oli varmasti oire siitä, ettei hän osoittanut juuri kiinnostusta miessukupuolta tai lasten tekoa kohtaan. Sellaisen vaivan olisi toki voinut korjata, mutta Kristuksen morsiamelle sukupuolisten tarpeiden puute oli vain hyve.

Abbedissa oli paitsi ajanut arvon herra tohtorin ulos luostaristaan ratsupiiskan kanssa korkeimman omakätisesti, myös kirjaimellisesti savustanut hänet matkoihinsa käskemällä nunniensa polttaa sisäänkäynneillä niin runsain määrin voimakastuoksuisia yrttejä, että herranpelkoinen tohtori lupasi kauhistuneena tehdä valituksen silkasta pakanajumalten palvonnasta.

Orianelle Abbedissa oli kertonut yhtenä noista monista illoista, että oppinut joskin perin töykeä vieras oli ollut väärässä. Ei Abbedissalla edes ollut kohtua. Hän ei ollut tavallinen nainen, ei hän oikeastaan ollut varma, oliko hän ensinkään nainen sillä tavalla kuin ihminen asian ymmärtäisi. Häntä nyt vain kutsuttiin Rouvaksi, mutta se oli enemmän lempinimi, hänhän oli kirkon palveluksessa. Jotkut jopa kutsuivat häntä leikillisesti Rouvaksi laittaen sanan eteen maskuliiniartikkelin, mikäli kielessä sellainen oli, mutta se johtui heidän omista käsityksistään, ei siitä, että he olisivat tienneet totuuden siitä, millainen olento hän todellisuudessa oli.

Siksi hän käytti naamiota ja kaapua. Hänen ulkonäkönsä ei ollut sellainen, että ihmiset voisivat häntä pelästymättä katsella. Elämä jota hän eli vaati naamioitumista.

Alun alkaen Orianekin oli luullut, että jokin tauti tai synnynnäinen vika sai hänen Rouvansa näyttämään ihmisten silmissä epämuodostuneelta, mutta vuosikymmenten kuluessa hän ymmärsi, ettei niin ollut asian laita.

*

Toisin kuin useat luulivat, rokkotauti ei ollut vienyt Orianen näköä täysin. Toisella silmällään hän erotti parhaimmiksi laskettavina päivinä paljain silmin valon ja varjon, värejä ja sumeita muotoja. Toinen silmä taas erotti vain pimeän ja valon.

Abbedissa oli hankkinut kamaripalvelijalleen paksut, hiotut lasit. Niihin oli tarvinnut enemmän työtä kuin tavallisiin silmälaseihin. Niiden kanssa Orianekin tiettyyn kohtaan katsomalla saattoi erottaa maailman huomattavasti selkeämmin kuin aiemmin, mutta loppujen lopuksi lasit saivat lähinnä hänen päänsä kivistämään, ja hän luopui niistä.

Niin suurien vahvuuksien aikaansaaminen oli ollut linssinhiojille vaikeaa. Näkymä ei ollut selkeä vaan kupruileva ja pyörteinen. Nykyään Orianen näkö oli jo käytännössä kokonaan kadonnut, ja hän oli kehittänyt silmän ja käden yhteistyön vaivattomammaksi kuin ylimääräisten, hankalien apuvälineiden käytön. Laseista oli oikeastaan hänelle lähinnä ylimääräistä työtä. Mutta niinä päivinä hän oli nähnyt emäntänsä.

Eikä hän enää silloin säikähtänyt, sillä hän jo tiesi. Olihan hän käsillään aistinut, että Rouvan iho tuntui erilaiselta kuin muiden. Että Rouvan sydänpulssi oli viileä eikä haissut ihmiseltä. Ja olihan hän kuullut Rouvan äänen, jossa oli puhuessa laulava ydinvire, kuin siinä olisi nivoutunut useampi ääni samaan säveleen.  Että hänen kasvojensa syvänteet ja ulkonemat eivät tuntuneet samanlaisilta kuin ihmisillä yleensä. Rouvan kasvot olivat kuin kuvanveistäjän pelkistetyksi hioma veistos. Nenä oli vain lyhyt, matala kohouma, jossa oli pienet sieraimet, kuin siistit, verettömät viillot. Tai siltä se näytti, mutta lasit vääristivät näkymää jonkin verran. Silmät olivat suuremmat kuin ihmisillä tavallisesti, joten Orianen oli jotenkin mahdollista erottaa ne. Hänestä tuntui kuin niiden helpoimmin erottuva väri olisi ollut kullan tai pronssin hohde, kuten Rouvan pitkissä hiuksissakin, jotka Oriane kampasi iltaisin puisella, kaksipuolisella kammalla, joka oli hyvin vanha. Toki Oriane näki laseillakin huonosti, mutta hän oli kuitenkin pitävinään näkemäänsä lempeänä, joskin jonakin, mikä ei ollut tästä maailmasta. Koska Oriane oli kaikki nämä vuodet tuntenut varauksetonta hyvyyttä ja rakkautta, hän oli luotavaisella mielellä. Ehkä luoja silloin tällöin salli olentojensa ottaa maallisen hahmon.

*

Oli Oriane silti pelännytkin.

Kun merellä myrskysi ensimmäisen kerran. Aluksi hän oli pelännyt siksi, ettei ollut koskaan nähnyt Rouvaansa sillä tavoin heikkona ja tunnekuohun vallassa. Abbedissaa pidettiin järkähtämättömänä kuin kalliota. Sellaisena, jonka ei tarvinnut kuunaan korottaa ääntään saadakseen tahtonsa läpi, sillä hänellä oli kyky vaikuttaa ihmisten ymmärrykseen ja kärsivällisyyttä puhua niin kauan että sai aikaan saumattoman yhteisymmärryksen. Ja nyt hän vapisi sängyssä ääni langanohuena, ja hänen hikensä haisi niiltä kuumepotilailta, joita makasi luostarin sairastuvalla.

Ja kun hän käski hädissään Orianea soittamaan, ettei hän kuulisi sisartensa laulavan, oli Oriane rukoillut Jumalaa avuksi, ettei Rouva kirkon sisarena puhuisi sellaisia pakanallisia. Hän oli ollut varma, ettei aamu ikinä koittaisi.

Vaan sittemmin Oriane oli tottunut. Kului vuosikymmeniä, myrskyt olivat ja menivät. Ja Oriane oppi pitämään näitä puuskia eksentrisen mielen erikoisuutena. Kaikenlaiset tähtiintuijottelijat ja kirjojen selaajat olivat yleensä jotenkin epätasapainossa ja hassahtaneita. Ehkäpä sellaista vain tarvittiin. Ehkä se oli hinta, joka oppineisuudesta oli maksettava. Herra antoi, Herra otti.

*

Sinä kesänä purkautui tulivuori, joka vaikutti säähän ympäri maailmaa. Ensimmäinen, pienempi purkaus sai Rouvan menettämään tajuntansa, mutta näitä kohtauksia oli tullut aiemminkin, eikä Oriane ollut vielä kovin huolissaan. Edellisestä kerrasta olikin ollut jo parisenkymmentä vuotta. Rouvan vointi ei kuitenkaan lähtenyt kohenemaan, ja mikä hälyttävintä, hän valitti vuoteeseen jouduttuaan, ettei jaksanut laulaa. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan aikaisemmin. Hän oli aina pyytänyt Orianea luokseen, jotta saisi laulaa pois sen, mikä häntä piinasi. Ja kun myrsky laantui suorana solisevaksi sateeksi, nukahti silloin Rouvakin lauluunsa.

Toinen purkaus oli vakavampi ja sylki tuhkaa ympäri maan ilmakehää. Ja sen sattuessa ei enää riittänyt, että Rouva kouristeli silmät nurinpäin päässä, vaan kappelin puinen krusifiksi irtosi seinästä ja halkesi pudotessaan lattialle. Toki pian ymmärrettiin, että kyse oli maanjäristyksestä, sillä luostarin naiset olivat oppineita. Krusifiksi ei ollut ainoa särkynyt esine, mutta vahinko oli sen kanssa suurin, sillä sen oli valmistanut eräs taiteilija, jonka tavallisuudesta poikkeaviin, joidenkin mielestä kristityille turhan makaabereihin kuvauksiin Abbedissa oli luostarin uskonnollisessa kuvastossa mieltynyt. Kun tieto Tyynellämerellä sattuneesta suunnattomasta tulivuorenpurkauksesta tavoitti luostarin, asialle saatettiin panna piste. Lisäksi tiedettiin varsin hyvin, että Abbedissa oli ennenkin reagoinut ukkosmyrskyihin ja sen sellaisiin voimakkaasti. Kuten sanottua, hänen vointinsa ei kuitenkaan kohentunut kohtauksen jälkeen nopeasti kuten aikaisemmin, vaan purkauksen vaikutukset säähän saivat hänet yhä useammin vuodepotilaaksi ja hänen toipilasaikansa olivat yhä pidempiä. Lopulta tapahtui kummallinen käänne, sillä vaikka myrskyt tekivät Abbedissan yhä levottomaksi, hän tuntui yllättäen saavan niiden aikana voimansa jollakin tavoin kerätyksi päinvastoin kuin aikaisemmin. Valitettavasti hänen oli nykyisellään valittava, voiko hän huonosti ja makasi vuoteessa, vai voiko hän ruumiillisesti paremmin, mutta horjui lähellä hulluutta. Sillä myrskyt tekivät hänestä yhä vauhkon, ja sinä kesänä ne olivat rajumpia kuin koskaan.

Oriane oli toki hyvillään siitä, että Rouva jaksoi jälleen laulaa. Mutta nyt tämä lauloi erilaista laulua. Eikä Oriane tuntenut enää sen kuullessaan laisinkaan yhtä kauniita asioita kuin aikaisempien laulujen kohdalla. Hän tunsi jakavansa hulluuden ja levottomuuden emäntänsä kanssa. Hän tunsi kaipaavansa merta, jota oli aikaisemmin pitänyt lähinnä työnkuvaansa kuuluvana välttämättömänä pahana. Hän ei koskaan ollut tuntenut oloaan kotoisaksi kaikkien niiden lokkien ja suolaisuuden kanssa. Ja pahinta oli, että hän näki painajaisia, joiden tunsi helpottavan vain, kun joku nuoremmista naisista talutti hänet meren äärelle. Oriane olisi halunnut vaeltaa rantaan ilman saattajaa ja selvittää rauhassa tilinsä meren kanssa.

Koska Oriane oli jo vanha, auttoivat nuoremmat nunnat tässä tilanteessa Abbedissan hoitamisessa, kun kyseessä olivat sellaiset askareet, jotka eivät vaatineet hänen kasvojensa tai ruumiinsa näkemistä. Mutta siitä huolimatta Oriane ei antanut heidän olla läsnä silloin, kun myrsky naulasi Rouvan sänkyyn, vaikka hän joutuikin jaksamiskykynsä äärirajoille. Tai kun Rouva halusi säestäjän, kun hänen hulluutensa purkautui sävelmiksi. Kunnes Rouva lopulta itse pyysi toisin.

”Ei se mitään, Oriane. He haluavat tulla, anna heidän tulla. He ovat sisarina minun luostarissani, he toivovat saavansa nähdä minut. Ihmisen päivät ovat kenties juosseet loppuun. Miksi heitä tulisi enää kieltää näkemästä minua? Kutsu kokoon heidät, jotka haluavat valvoa vuoteeni vierellä, ja lähetä loput koteihinsa tai muihin luostareihin. Vaikka epäilen, ettei siitä heille enää mitään hyötyä ole. Heiltä on kuollut jo yksi jumala.”

Oriane kavahti Rouvan puheita. Olivat ne aina olleet synkkiä, mutta tuollaista hän ei ollut koskaan ennen sanonut. Silti Oriane kokosi naisista ne, jotka olivat osoittaneet suurinta kiinnostusta tähtitaivaan ja vieraiden uskontojen ja oppien tutkimiseen. Nuoret tytöt hän lähetti pois kyselemättä, välittämättä siltä osin Abbedissan pyynnöstä. Abbedissa oli selkeästi menettänyt järkensä, ja Oriane kyllä toteuttaisi pyynnön. Mutta vain sellaisten henkilöiden kanssa, joita piti soveliaina kestämään edes teoriassa sen, mitä he tulisivat kohtaamaan. Nämä naiset eivät huitoisi vapisevin käsin ristinmerkkejä heti ensimmäisestä poikkinaisesta sanasta Jumalaa kohtaan.

Kun luostari oli käytännössä tyhjennetty ja Abbedissan lisäksi paikalla oli vain kaksitoista henkeä, Oriane salli naisten käydä Abbedissan huoneistoon.

Rouva oli raskasmielinen, mutta hänen äänestään kuuli hänen olevan siinä määrin selväjärkinen, että hän järjesteli sanojaan harkiten, vaikka se verottikin hänen voimiaan. Hän joutui tekemään töitä pitääkseen kurkunpäänsä vakaana.

”Hyvät naiset. Pyydän teiltä suurta palvelusta. Se maksaa teille vakaumuksenne ja luultavasti myös henkenne. Voitte vielä lähteä eikä mikään sido teitä.”

Yksikään sisarista ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Osalla kesti uskaltaa kääntää katseensa ovelta Abbedissaan, jota he eivät olleet vielä koskaan nähneet ilman huntua ja naamiota. Vaan lopulta kaikki siirtyivät lähemmäksi Rouvaansa, joka oli heille käynyt rakkaaksi. Oriane ajatteli, että Rouva haluaisi heidän laulavan yhdessä virttä, mutta sen sijaan Abbedissa pyysi heitä olemaan aivan hiljaa. Ja niiden hirvittävien tuntien kuluessa, tulivuoren tuhkasta mustan sateen valuessa, hän alkoi puhua.

”Minä muistan kyllä vielä. Vaikka se tuntuukin niin kaukaiselta. Siitä rakkaudesta on useampi ihmisikä. Hänen lapsenlapsensa ovat kuolleet. Heidänkin lapsensa ovat. Olen lakannut laskemasta. Minä annoin itseni, jotta nuori mies jota rakastin saisi elää. Jotta hän saisi naida naisen, jota rakasti. Se nainen en ollutkaan minä.

Te näette nyt, hyvät naiset, etten minä kuulu ihmisten kansaan. Minä synnyin siellä, missä meri on niin syvä, että monta kirkontornia saisi laittaa päälletysten, eivätkä ne yltäisi pintaan, ja minut ajoi ihmisen kaltaiseksi rakkaus mieheen, joka oli syntynyt tähän maailmaan.

Myin ääneni merten noidalle, jotta saatoin saada kaksi jalkaa kalanpyrstön sijaan. Sellaisia tekoja, hyvät sisaret, Jumala meiltä vaati. Hänen hintansa olivat korkeampia kuin mikään. Mielestäni sielun myyminen paholaiselle sentään tapahtui useimmiten kohtuulliseen hintaan verrattuna Jumalaan. Paremmin saatoin ymmärtää paholaisen tiedonjanoa. Lisäksi Jumala vaati tällaisia tekoja niiltä, jotka jo olivat valmiiksi puhtaita ja hyveellisiä, aivan kuin omaksi huvikseen.”

Oriane kavahti. Hänen Rouvansa puheet olivat ennenkin olleet synkeitä ja raskaita, mutta että Abbedissa herjasi sillä tavoin Jumalaa. Olivatko ihmiset sittenkin olleet oikeassa Abbedissan suhteen, kun puhuivat paholaisen palvonnasta? Tuskin sentään, raskasmielisyys oli vain saanut hänestä pitävämmän otteen kuin koskaan aikaisemmin.

Oriane aisti, ettei kukaan huoneeseen jääneistä naisista hätkähtänyt Rouvan puheita. He haisivat kiihtyneisyydelle ja pelollekin, mutta sellaiselle pelolle, jonka vallitessa he vielä tiesivät mitä tekisivät. Kuin piiritetyn kaupungin asukkaat, jotka pitävät pintansa, vaikka tietävät että loppu on varma.

Abbedissan ääni muuttui kylmäksi ja kovaksi. Aivan kuin hän olisi halunnut sylkeä sanat suustaan.

”Minä tein niin kuin oli käsketty. Kun aika oli täysi ja tunsin raajojeni hajoavan meren vaahdoksi, minä en kuollutkaan. Menin maihin, joissa rutto ja lepra olivat saastuttaneet ilman. Kuiskin lohtua kuolevien korviin, huojensin heidän oloaan. Kaiken tämän tein, jotta Jumala armahtaisi minua ja antaisi minulle kuolemattoman sieluni, jota minun kaltaisillani ei ollut, sillä suurin syntini oli syntyä meren kansaan! Eivät rikkomukset tai pahat teot, syntyperä vain!

Minä kiersin maailman rannat ja vuoret, luin kaikki kirjoitukset, keskustelin oppineiden kanssa. Keskustelin Jumalasta. Siitä miten me sen käsitämme, sillä käsityksemme ei ole ainoa. Ja miten muut sen käsittivät. Luin salaisimmat, vaikeimmin saatavat kirjoitukset, jotka ylös oli pantu, jotta ymmärtäisin, miksi Jumala vielä antoi minun odottaa. Aikaa oli kulunut paljon kauemmin kuin mitä oli kerrottu. Minä en ollut kuollut, mutta Jumala ei ollut tehnyt mitään erityistä tiedottaakseen minua siitä, että olisi pitänyt lupauksensa. En käsittänyt, mikä oli vielä vialla. Olinko pettänyt hänen odotuksensa? Olinko tehnyt jonkun niin suuren synnin, etten saattaisi saada armahdusta?

Ja lopulta taitoni ja salaiset tietoni olivat niin suuret, että minulla oli mahdollisuus käydä kasvokkain itse Jumalan eteen. Jotta voisin kysyä, oliko tiedonjanoni johtanut minut harhaan ja maksoiko se minulle kuolemattoman sieluni? Oliko Jumala istuttanut tiedonjanon ihmiseen vain saadakseen sylkeä tätä kasvoihin? Ja leikittelikö hän minunkaltaisellani olennolla vielä julmemmin kuin ihmisellä, jonka kuolema sentään ennen pitkää armahtaa?

Minä vetäydyin erämaahan. Paastosin, ja joka päivä samaan aikaan nielin sieniä, jotka huumaavat juuri oikeana annoksena, mutta ovat kuolemaksi suurempana. Ja lopulta neljänkymmenen päivän kuluttua minun sallittiin käydä Jumalan luokse.

Minä todella näin Jumalan.

Minä näin Jumalan! Hän likosi kuolleena rantavedessä!

Eivätkä maailman laitojen tyrskyt kyenneet huuhtomaan hänen muinaisen maailman hirviön ruumistaan syvempiin vesiin edes osasina, jotta se olisi voinut kunnialla upota! Korkeat aallot murtuivat kallioihin ja kieräyttivät suunnattoman ruhon ympäri seitsemän aallon välein rantaan iskiessään, mutta Jumalan riekaleinen, sitkastunut liha oli niille liikaa!

Minä olen elänyt meren kansan joukossa, enkä ollut kuunaan nähnyt enkä tuntenut sellaisia paksusta, hyytyneestä verestä hitaita, jäätävän kylmiä aaltoja! Minä olen elänyt ilman hengettärien joukossa koskaan näkemättä sellaista olentoa, haistamatta sellaista kuolemaa!

Jumala, mitä se ikinä käsittikin, oli ollut kuolleena jo hyvän aikaa! Ymmärsin sanattomasti että se oli tullut tänne ja synnyttänyt kuolinkouristuksissaan tämän maailman, auringot, kuut ja planeetat, nähnyt viimeisten hengenvetojensa aikana ihmiskunnan aamun. Mutta heittänyt henkensä ihmisen ollessa vielä pahasti keskeneräinen.

Voin suunnattoman pahoin. En halunnut käsittää kaikkien oppienikaan valossa, että vaeltavan juutalaisen kohtaloni ei ollut kohtalo laisinkaan! Se oli pelkkä virhe! Elämään jäänyt, päättelemätön lanka, jolla ei ollut mitään merkitystä. Muinaisen maailman olennot, vajonneen mantereen kansa, meren kansa, ihmiset, me kaikki olimme aina olleet yhtä yksin. Se kaikki, mitä Jumalan ympärillä lainehti, oli puhetta hänen kanssaan, hänen maatuvaa kaikkivaltiuttaan. Ihmisiä, jotka saivat yhteyden, mutta lanka oli jo katki. Sellaiseen lankaan minäkin tartuin. Sinne minä sitä seurasin. Ja ymmärsin, että elettyäni niin pitkän elämän kuuluttuani ensiksi meren kansaan ja sen jälkeen ilman hengettäriin olin ainoa, joka oli saattanut niin pitkälle päästä.

Minä ymmärsin suurimmaksi kauhukseni, hyvät naiset, olevani Jumalasta seuraava!

Se on asia, jota moni tavoittele, ja luulee sen pitävän sisällään onnea ja valtaa. Mutta asia ei ole niin. En ole nähnyt yhtäkään yksinvaltiasta, jota valta ei olisi tehnyt tavalla tai toisella hulluksi.

Joten mitä minä tein? Minä painoin pääni ja pelkäsin. En ottanut sitä vastaan. Kieltäydyin. Tunsin olevani kuin liian nuori hallitsija, jonka hallussa oli tuhoisa ase, jonka jokainen tahtoo omakseen. En halunnut sitä. Ja niin, hyvät naiset, minä puolustelin vaikenemistani sillä, että halusin antaa ihmiselle tilaisuuden. Mutta en minä täysin valehdellutkaan. Ihmisellä on vielä kaikki mahdollisuudet. Rakentaa itse itsensä. Tulla omaksi jumalakseen.”

Nyt Orianen lisäksi muutkin naiset kuulivat lopulta ”laulun”. Eikä se vastannut kuvaa tarinoiden seireenien kauniista laulusta. Se kyllä kuulosti nimenomaan siltä, että se pakotti merimiehet sitomaan toverinsa mastoon, muttei suinkaan kauneuden vuoksi, vaan jotta he eivät olisi kauhuissaan hypänneet yli laidan.

Se oli kuin meri olisi aukaissut hautansa ja sallinut kaikkien hukkuneiden vainajien valittaa kohtaloaan.

Oriane ymmärsi jälleen sanattoman laulun. Mutta selkeämmin kuin aikaisempina kertoina. Ja hän ymmärsi, etteivät Rouvan sisaret siellä suinkaan laulaneet. Että Rouvan sisaret olivat kuolleet vuosisatoja sitten ja hajonneet meren vaahdoksi, eikä Jumala ollut herättämässä heitä eikä ketään muutakaan tuomiopäivänä. Että Rouva sanoi näitä olentoja sisarikseen rauhoittaakseen Orianen ja muut naiset. Eikä Rouva itsekään tiennyt, ketkä nykyisin saivat laulaessaan meren ja taivaan raivoamaan sillä tavalla.

 

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: