Nadja Sokura
En tunne mitään. En näe mitään. En kuule mitään.
Vain muistoja. Välähdyksiä sieltä täältä.
Olen lapsi, ihmisiä on paljon, toisia lapsia. Naurua. Nauran mukana, vaikken ole varma, mille. Hattarapilvistä taivasta kyntää aura. Kurki, Grus grus, tarkistan kotiin päästyäni, syysmuuttoa tekemässä.
Muistoja. Sieltä täältä sirpaleita, joista saan kasattua hahmotelman itsestäni ja elämästäni. Tämä minä olen.
Tämä minä olin.
Sillä minähän olen kuollut, eikö niin? Muistan senkin. Korvia vihlovan kirskunan ja kirkkaat valot. Vain yksi harha-askel – isot asiat ovat usein pienestä kiinni.
*
”Se nuori mies tarvitsee lintunsa pian!”
”Luuletko, etten tiedä?”
”Mutta…”
”En pysty muuttumaan sateeksi.”
Linnuntekijä kaapaisee käteensä murenevaa savea. Ylimääräistä vettä ei ole. Se mikä on, on omien juotavaksi eikä vieraiden lintuihin.
”Mitäs tuli tänne kuolemaan”, hän tokaisee vielä ja kysyjä lähtee päätään riiputtaen.
Ehkä hän oli tarpeettoman tyly, mutta hän on niin väsynyt. Koko elämänsä hän on auttanut muita. Kuten edellinen Linnuntekijä ennen häntä, ja edellinen ennen häntä.
Heitä on tarvittu. Kyllä, tarvittu hän on tuntenut olevansa. Sillä jostakin syystä heidän kaupunkiinsa tulevat vieraat niin kovin usein kuolemaan.
Ei se ole aivan totta. Heidän kaupungissaan vain käy paljon vieraita. Osa heistä kuolee. Se on ainoastaan luonnollista.
Tahtoohan hän auttaa, ei siitä ole kysymys. Mutta hän ei ole tehnyt koskaan mitään muuta, ei mitään itselleen. Hänet laitettiin lapsena Linnuntekijän oppiin, sitten hänestä tuli Linnuntekijä.
Oli hänellä joskus nimikin, käytön puutteessa unohtunut.
Muutos on tullut hänen aikanaan. Johtuuko se hänestä, onko hän epäonnistunut? Vettä ei ole, ja linnut murenevat. Eivät sellaiset voi lentää. Eikä hänellä ole seuraajaa. Kukaan ei ota hänen paikkaansa, kun hän astuu sivuun. Pitääkö hänen jatkaa kuolemaansa saakka? Ja mitä sen jälkeen sitten?
*
Välähdyksiä. En ole enää lapsi. Istun seurassa, olen yksi joukosta. Tavallaan. Keskustelu kulkee ohitseni, paljon sanoja, jaettuja merkityksiä, joista jään osattomaksi. Nyökyttelen, jotta muut uskoisivat minun olevan mukana. Pihalla seisovan koivun lehvästöstä pakenee yksinäinen lintu. Kottarainen, Sturnus vulgaris, takavuosina laajalle levinnyt haitaksi asti, sittemmin harvinaistunut. Sekin. Osaa imitoida muita lintuja.
Toivoisin olevani kuin se. Osaavani matkia ihmisiä ympärilläni. Pystyväni lehahtamaan lentoon tiukan paikan tullen.
”Lintujako se taas tiirailee”, joku lohkaisee.
Taas. Naurua. Nauran mukana, taas. Se on helpompaa. Nauran muiden mukana, mutta oikeastaan itsekseni. Noiden ainaisten vitsailujen ansioksi voidaan lukea se, että olen huomannut pitäväni enemmän linnuista kuin ihmisistä.
Vain yksi harha-askel. Se oli vahinko, oikeasti. Tahdon kaikkien tietävän, että minulla oli kaikki hyvin — että vaikka olinkin yksin, en ollut yksinäinen. Tahdon kaikkien tietävän.
Minä olin aina se, joka lähti. Suhteista ja tilanteista, toiseen huoneeseen, kaupunkiin, maahan. Vain huomatakseni, että olin yhä. Että mikään ei muuttunut.
Ainakin pääsin eroon muista jos en itsestäni — kumppaneista, jotka toivat esiin ikävimmät puoleni, vanhemmistani, joiden seurassa tunsin vain kiusaantuneisuutta. Ystävistä, joita kutsuin ystäviksi tottumuksesta.
Tyhjyys ei ole enää aivan tyhjä. Olen alkanut tuntea jotain. Aavistus kylmästä ja pimeästä, joka tavoittelee minua. Venyttelee raajojaan, ojentelee niitä kohti.
*
Niin, kyllä häntä on tarvittu. Sillä ajatuksella Linnuntekijä on aina itseään lohduttanut. Hän on tärkeä.
Mutta jos niin on, miksei kukaan tahdo jatkajaksi? Onko kyse sittenkään aidosta halusta auttaa matkalaisia takaisin kotiin? Ehkä onkin vain niin, ettei oma väki tahdo vieraita vaivoikseen. Ilkeä ajatus muljuaa aivoissa, ei suostu lähtemään millään.
Peilistä Linnuntekijää katsovat vanhenevan naisen kasvot, joita hänen on vaikea myöntää omikseen. Hänestä on tullut kuin tämä maa, kuivunut ja loppuun kaluttu. Uhraus on hyväksyttävä, jos se on tehty ihmisten auttamiseksi. Mutta jos se onkin tehty vain ihmisten itsekkyyden vuoksi…
”Typerys”, hän kuiskaa peilikuvalleen.
Voi, kuinka hän välillä tahtoisi pois. Jonnekin, missä kukaan ei tiedä hänen olevan Linnuntekijä. Missä hän voisi olla yksi muista, kuka vain. Joku, jolla olisi nimi.
Harmaat pilvet ovat kasautuneet. Ehkä he sittenkin saisivat vettä.
Linnuntekijä tietää, että matkalainen odottaa. Että asialla on kiire. Mutta ei hän voi auttaa. Hän ei voi pakottaa sadetta. Voi vain muiden tavoin toivoa.
*
Se on nyt lähempänä, se kylmä ja pimeä.
Syntymäpäiväkakun kynttilät, kuusi kappaletta, puhallan ne kerralla sammuksiin. Isän syli on lämmin, äidin ääni lempeä. Veli katsoo hymyillen pöydän toiselta puolelta.
Kuin kiusallaan se muistuttaa, ettei kaikki ollut pahaa. Että oli lämpöä ja rakkautta. Oli ehkä joku, joka kaipasi — kaipaa yhä.
En tahdo tähän kylmään ja pimeään, jossa olen aivan yksin.
Kasvoin liian isoksi syliin ja unohdin. Unohdinko tahallani? Oli helppoa lähteä, kun vakuutti itselleen, ettei ole ketään, joka välittäisi. Ei tarvinnut sitten itsekään välittää.
Ehkä kuoltuaan voi myöntää, että on saattanut erehtyä. Tai että oikeita vastauksia ei olekaan olemassa.
Jääkylmä kärhi kietoutuu ympärilleni ja pimeän syvyys avautuu allani. Älä vielä! Rukoilen sitä, maanittelen ja käyn kauppaa, sitten huudan ja rimpuilen. Se ei reagoi vaan jatkaa vääjäämättömästi, kiskoo minua kohti yksinäisyyttä.
*
”Tule pian, siellä pisaroi!”
Ja toden totta, taivas on viimein auennut ja maassa näkyy tummia pisteitä siellä täällä. Niitä tulee koko ajan lisää, nyt nopeammin, ja pian pisarat ovat jo suuria ja raskaita ja moukaroivat maata.
Ihmiset juoksevat ulos täyttämään astiansa, mutta Linnuntekijä ei ehdi kostuttaa omaa suutaan. Hän ottaa kouriinsa savista maata. Tottuneet kädet työskentelevät samalla kun häntä johdatetaan vainajan luokse. Siivet ja pieni nokka, höyhenten uurteet. Savi tottelee täydellisesti. Onhan hän tehnyt tätä liki ikänsä.
Linnuntekijä polvistuu matkalaisen viereen. Niin nuori. Hän tuntee miehestä poistuvat lämmön rippeet — hän on tullut viime tipassa mutta ehtisi kyllä.
Vielä viimeinen kevyt kosketus. Höyhenpeite muuttuu pehmeäksi, pieni sydän tykyttää kämmentä vasten. Pääsky. Silmät ovat ummessa, pää nojaa sormien pielukseen.
Hän työntää nukkuvan linnun varovaisin mutta varmoin ottein miehen suuhun ja lintu jatkaa untaan lämpimässä pesässään. Hän tekee kaiken samoin kuin ennenkin, mutta jokin on toisin. Johtuuko se miehestä vai hänestä, sitä hän ei tiedä, mutta sen hän tietää, että tämä matkalainen on viimeinen, jolle hän antaa linnun. Hän tietää myös, mitä tehdä tämän jälkeen.
*
On myöhäistä katua, mutta kadun silti — matka oli turha, en ehtinyt nähdä sitä, mitä tulin katsomaan. Ruostepääsky, Cecropis daurica, saanut nimensä niskan värityksestä. Uhanalainen, kuten melkein kaikki linnut.
Minähän nöyrryin, myönsin olleeni väärässä, eikö sekään riitä? Ihmisten unohtaminen on aina ollut minulle helppoa. En koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että se ei ehkä silti ole oikein.
Tämä ei ole reilua! nyyhkytän viimeisen vastalauseen kylmälle ja pimeälle, mutta se ei välitä. On hyväksyttävä, että tämä on osani. Omaa syytäni, kun lähdin vieraalle maalle – kun annoin itselleni luvan olla ikävöimättä.
Ja sitten yhtäkkiä — valo ja lämpö tulee niin yllättäen. Hetkessä kylmyys on irrottanut ottaneensa.
Nousen siiville, ilma kantaa. Isän ja äidin luokse, veljen luokse. Niiden ystävien luokse, jotka jäivät kaipaamaan, vaikka minä en kaivannutkaan. Minä palaan nyt. Lennän luoksenne, palaan kotiin. Viimeisen kerran, pysyvästi.
*
Linnuntekijä on tehnyt viimeisen palveluksensa, mutta työ ei ole lopussa. Ei, se on vasta alussa. Mutta tämä työ on hänen itse valitsemansa.
Hän upottaa sormensa maahan. Kädet työskentelevät nopeasti, nopeasti. Peippoparvi pyrähtää taivaalle. Hän kahmaisee savea sylin täydeltä. Albatrossi kohoaa verkkaisesti, siivet soutavat ilmaa. Hän ottaa pienen nokareen ja muotoilee tarkasti sormenpäillään. Safiirinsininen kimalaiskolibri räpyttää vimmatusti siipiään.
Nämä linnut eivät ole ihmisille, eivät kuolleille eivätkä eläville. Ne ovat vain itselleen.
Ei hän nimeä tarvitse, hän ymmärtää sen nyt. Hän tekisi lintuja viimeiseen elinpäiväänsä asti. Kuinka muutenkaan? Onhan hän Linnuntekijä.
Nadja Sokura asuu Helsingissä puolison ja kissan kanssa ja kirjoittaa ihmisistä, jotka kamppailevat itseään suurempien voimien kanssa. Hän on rakastanut lapsesta asti scifiä ja kaikenlaista kummaa.
Varjorikko 