Maatilan tyttö

Ville V. Kokko

 

MaatilantyttöRajausVäri

Aurinko nousee esiin linnan tornien välistä ja tiedän, että syksy on tullut. Linnan toiselta puolelta katsottuna aurinko olisi jo noussut aiemmin, mutta minulle se ilmestyy aina linnan takaa. Ja kun se tulee näkyviin kahden eteläisimmän tornin välistä, syksy on tullut.

Tunnen muutoksen myös ilmassa. Viime yö oli kylmin sitten kevään. Enää ei olisi ulkona tarjennut olla ilman lämpimiä vaatteita. Minua se ei tietenkään haitannut. Tunnen myös sään olevan muuttumassa toisella tavoin, jota en osaa selittää. Tiedän pitkästä kokemuksesta, että tuntemus ennustaa sadetta. Taivaalla ei vielä ole monia pilviä, mutta ne tulevat kyllä, ja seuraavina viikkoina sataa sitten lähes joka päivä.

Aurinko nousee ylöspäin ja katoaa hetkeksi Keltaisen tornin taakse. Torni ei ole keltainen ulkoa, vaan se on saanut nimensä sisällä olevien huoneiden mukaan. En ole koskaan ollut sen sisällä, mutta olen ollut täällä tarpeeksi kauan kuullakseni sen. Olen myös tuijottanut sitä tarpeeksi usein huomatakseni nyt, että se on viime aikoina kallistunut aavistuksen etelään. Tämä on kiinnostavaa, ja tuijotan tornia mietteissäni hyvän aikaa, kun aurinko kulkee sen takaa ja ilmestyy jälleen esiin. Linna on seissyt tuossa aina, se on paljon jopa minua vanhempi, ja sen ulkoasu on muuttunut harvoin. Onkohan Keltainen torni vähitellen luhistumassa? Näenköhän vielä sen sortuvan, jos odotan kymmenen vuotta? Tai viisikymmentä?

Aurinko kapuaa esiin linnan takaa ja alkaa lämmittää. Valo leviää linnan puutarhaan vähitellen. Se on vielä vihreä, mutta näen, että kukoistuskausi alkaa olla takana.

Päivä kuluu ja katselen puutarhaa. Muutama mehiläinen lentelee vielä sen kukissa auringon paistaessa, ja kauempana näen miehen ja naisen kävelevän, tosin liian kaukana, jotta tunnistaisin heidät. Illan lähestyessä taivaalle kertyy pilviä, ja ennen kuin aurinko laskee niiden takana, alkaa sataa.

Sade lakkaa aamuyön alkutunteina. On pimeää, ja muutamat tähdet kurkistavat silloin tällöin pilvien välistä. Sirkat sirittävät, mutta yö on pimeä ja hiljainen. Mitään ei tapahdu. Odotan aamua.

Aamu tuntuu tulevan pian. Päivä alkaa uudella sateella. Keskipäivän jälkeen taivas selkenee hetkeksi. Kaikki tuntuu raikkaalta, mutta aistin, että ilmassa on vielä hiukan painetta, joka kasvaa ja purkautuu ukkosmyrskynä. Tiedän tämänkin kokemuksesta, vaikka en osaisi selittää sitä.

Aurinko paistaa ja kuivaa veden. Kohta vain varjopuoleni on kostea ja viileä. Ero selkäni ja etupuoleni välillä on miellyttävä.

Tuijotan linnaa ja sen monia torneja. Täällä puutarhassa kasvaa joskus sieniä, joissa on lukemattomia keltaisia haaroja. Linnassa ei ole aivan niin montaa tornia, ja se näyttää juuri nyt tummanharmaalta, mutta jotain samanlaista siinä on. Ajattelen näin aina.

Lapsuudessani pidin linnaa jännittävän näköisenä ja ihmettelin, miltä se mahtoi näyttää sisältä. En ole vieläkään käynyt siellä, mutta tiedän jo paljon kuulopuheista. Kun kuuntelee tarpeeksi kauan, oppii mitä tahansa.

*

Sade lakkaa muutamaksi tunniksi, mutta nyt on niin märkää, että en odota näkeväni ketään puutarhassa. Olen väärässä. Ennen kuin sade ehtii alkaa uudestaan, näen tummiin pukeutuneen hahmon lähestyvän polkua pitkin etuoikealtani. En näe tulijaa kovin hyvin tästä kulmasta, mutta kokemuksesta tunnistan hänet jo tästä vähästäkin – vaatteiden tyylistä, kävelytyylistä, polun valinnasta.

Tiedän, että hän on tulossa minua kohti. Hän on ainoa, joka tuntee minut. Ainoa elävä, joka edes muistaa minut ennen kuin tulin tähän. Coralai.

Coralai kävelee viereeni. Hän ei ensin edes katsahda minua, vaan kiinnittää katseensa kivipenkkiin vieressäni. Tunnen kiveen äkkiä ilmestyvän lämmön, ja näen, kuinka kosteus haihtuu siitä höyrypilvenä. Coralai on käyttänyt taikuutta niin kauan, että käyttää sitä pienimpiinkin arjen asioihin. Hän onkin ainoa täällä, joka on yhtä vanha kuin minä; tarkkaan ottaen neljä vuotta ja seitsemän kuukautta vanhempi.

Vasta nyt Coralai pysähtyy katsomaan minua hetkeksi. Se kestää vain pari sekuntia, mutta minäkin ehdin katsomaan häntä. Meillä kummallakaan ei ole paljoa uutta nähtävää. Kuten taustallaan näkyvä linna, hän on muuttunut hyvin hitaasti. Minäkin lienen vähitellen kasvanut hieman lisää sammalta, ja ehkä sää on kuluttanut pintaani.

Coralainkin ulkonäkö on muuttunut pienillä tavoilla. Hänen ei pitäisi vanheta, mutta olen varma, että näen eron. Hänen hohtavan vihreiden silmiensä ympärillä ei ole ryppyjä, eivätkä huolet pysty painamaan niiden ympärille uurteita. Minä olen kuitenkin tarkkaavainen ja loputtoman kärsivällinen, ja näen, että vuodet ja synkät näyt ovat silti jättäneet merkkinsä hänen silmiinsä. Ne eivät ole sellaisen nuoren neidon silmät, jolta hän ensisilmäyksellä näyttää. Sen näkee muualtakin. Hänen ihonsa on virheetön ja kuultava, mutta jotenkin luonnottomalla tavalla.

Eihän Coralain nuoruus luonnollista olekaan. Jo silloin, kun olimme nuoria enkä ollut vielä tavannut häntä, hänestä kuuli synkkiä kuiskauksia. En silloin ehkä tosissani uskonut, että hän oli noita, mutta varovainen olin. Sitten päädyin kuitenkin kilpailemaan hänen kanssaan saman miehen suosiosta – tai poikahan hän vasta oli…

Emert-raukka. Vai oliko hän Enert? Ei, Emert. Hänelle ei käynyt hyvin. Hän kuitenkin kuoli jo kauan sitten, eikä muisto saisi minua enää kyynelehtimään vaikka voisinkin. Silloin joskus kyllä ajattelin, että hän olisi minulle kaikki kaikessa ikuisesti.

Mikään ei ole enää pysyvää, paitsi tämä puutarha ja linna ja vuodenajat. Ja Coralai. Hän on ainoa, joka muistaa, mistä minä tulin, koska hän minut tänne toikin.

Muita ihmisiä osuu silloin tällöin tänne puutarhan reunalle. Usein he istahtavat penkilleni tai jäävät katselemaan minua. He sanovat aina samoja asioita. Mikä tuo patsas onkaan? Kuka sen on tehnyt? Kai se on tuossa aina ollut, mutta tänne ei tule usein. Aika yksinkertainen, mutta kaunis.

Minulla ei ole mitään nimikylttiä. Linnan ihmiset ovat itse antaneet minulle nimen ”Maatilan tyttö” ja luulevat, että se on kuvanveistäjän antama. Suunnilleen siltä minä näytänkin, vaikka isäni oli kyllä kauppias. Olen nuori nainen yksinkertaisessa hameessa, istahtaneena alas suurelle kivelle väsyneesti kuin pitkän työpäivän jälkeen. Oikeasti minua heikotti, kun Coralain taikajuoma alkoi vaikuttaa.

Ilmeeni on kuulemma tyyni. Pidän siitä. Se sopii.

”Sää on ollut viheliäinen”, Coralai sanoo äkkiä. ”Vaikka sinulla on tietenkin suurempia ongelmia kuin se, että joudut kykkimään täällä sateessa. Ei kai se kivipatsasta haittaa.”

Ei se haittaakaan, vaikka tiedän, että Coralai oikeasti kuvittelee niin.

On mukavaa kuunnella Coralain puhelua, vaikka hänkin sanoo aina asioita, jotka on jo sanonut monta kertaa. Seuraava on taas yksi sellainen asia: ”Joskus toivon, että pystyisin lukemaan sinun ajatuksiasi. Tietäisin, miltä sinusta tuntuu. Oletko edes elossa siellä kiven sisällä.” Vaikken näe sivulleni kunnolla, aistin Coralain nyrpistävän nenäänsä. ”Toisaalta en kyllä halua tietää.”

Coralai istuu hetken hiljaa ennen kuin jatkaa. ”Minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä sinulle vähän seuraa. Ihmiset osaavat sitten olla… Luulin silloin aikoinaan sinua vaikeaksi, mutta ei se ole mitään näihin nykyajan ihmisiin verrattuna. On joitakuita, jotka olisivat paljon parempia patsaina.”

Epäilen sitä, että Coralai tekisi kenestäkään muusta elävää patsasta. Hän on puhunut siitä monta kertaa aiemminkin, mutta ei ole koskaan toteuttanut uhkausta. Minusta tuntuu, että hän ei ole aivan tarpeeksi paha noita siihen, ja että hän pelästyi ensimmäisellä kerralla. Hänhän järjesti minulle kauheimman kohtalon, mihin pystyi: ikuisesti vangittuna paikalleen kivipatsaana, ajattelevana ja tuntevana mutta pysyvästi liikuntakyvyttömänä.

Sitähän hän ei tiedä, että ei se loppujen lopuksi ollut niin kauheaa. Tämä on erilaista kuin olla kuumassa ja pehmessä kehossa, kuuma ja pehmeä mieli. En ole pitkään aikaan edes kantanut kaunaa Coralaille. Sen sijaan tunnen jotain muuta, jolle on vaikea antaa nimeä. Myötätuntoa? Surua hänen puolestaan? En oikein ymmärrä sitä.

”Olisipa joku, jolle voi puhua suoraan, ja joka vastaa eikä vain pökötä siinä”, Coralai tiuskaisee ärtyneesti.

Itse en näe, mitä eroa siinä olisi. Coralai puhuu kuitenkin omiaan eikä halua kuunnella. Luulen, että hän pitääkin siitä, kun joku vain kuuntelee hiljaa.

Muistan tosin yhden kerran, pitkän aikaa sitten, jolloin olisin voinut kertoa hänelle jotain, mitä hän olisi ehkä halunnut kuulla. Tai ehkä ei.

”On niin rasittavaa pitää kahta rakastajaa toisen heistä tietämättä, mutta minkäs teet? Prinssi Tylsimys näyttää kapiselta karhulta, mutta tarvitsen häntä pysyäkseni kiinni vallassa, ja tietenkin tarvitsen myös oikean miehen. Se on jo ylpeydenkin kysymys.”

Laskujeni mukaan Coralailla on ollut kaksisataakuusikymmentäyksi rakastajaa Emertin jälkeen. Joskus yksi pidempään, joskus monta lyhyessä ajassa. Se kuulostaa jännittävältä elämältä, mutta usein myös raskaalta.

Nyt Coralai istuu vähän aikaa hiljaa, mietteliäänä, vaikka aistin yhä levottomuutta ja ärtyneisyyttä pinnan alla. Sitten hän kääntyy taas minuun päin.

”Älä kuvittele, että välittäisin kenestäkään rakastajastani niin kuin me molemmat välitimme aikoinaan… siitä pojasta. Olin silloin vielä nuori ja tyhmä. Tuntea nyt sellaista mustasukkaisuutta!

Ei yhden miehen takia kannata mokomaan ruveta. Ei niin, että kadun sitä, mitä sinulle tein. Ansaitsit sen, koska vastustit minua – siis minun takiani, ei hänen… Ei kenenkään miehen takia.”

Aina, kun Coralai katsoo alas kulmat kurtussa tuolla tavalla, muistan sen ensimmäisen kerran, vaikka hän ei koskaan puhu siitä. Hänellä on tapana puhua Emertistä muttei koskaan Karlonista. Totuus kuitenkin on, että vasta Karlonin jälkeen hän alkoi puhua miehistä tällä tavalla.

Muistan sen eron, miten hän oli jonkin aikaa loistanut lämpimästi kuin aurinko ja sitten yhtäkkiä ollut kylmä kuin kuu. Muistan, kuinka mietin, mistä muutos johtui, ja pian sainkin tietää.

*

Pimeys laskeutui vähitellen, ja sirkkojen siritys kietoutui ympärilleni kuin värisevä huntu. Kuulosti siltä, kuin yksi iso hepokatti olisi kiivennyt yläpuolelleni puuhun soittamaan. Se oli minusta aina hiukan hassua.

Jokin muu ääni tunkeutui sirityksen väliin, ja kuuntelin kiinnostuneena. Kaksi miestä oli kävelemässä minua kohti ja tulisi kohta näkyviin. Vaikka he puhuivat rennosti, se kuulosti kovalta illan hiljaisuudessa.

Miehet ilmestyivät näkyviin puurivin takaa. Tunnistin heidät silloin nimeltä ja kasvoilta, vaikka enää en muista. Muistossani molemmat näyttävät samalta kuin kaikki muutkin nuoret ylimysmiehet – varreltaan vahvoilta metsästyksen ja miekkaharjoittelun jäljiltä, kasvoillaan hieman tyhmä virne.

Miehet istahtivat penkilleni. Kummallakin oli viinileili kädessä. Edes humalaiset eivät ärsytä kivipatsasta, joten kuuntelin heidän puhettaan lievästi kiinnostuneena. Kiinnostuin hiukan lisää, kun toinen heistä sanoi:

”Tuleeko Karlon tänne? Kävitkö kysymässä?”

”Ei hän ollut vieläkään siellä. Vähän rupean ihmettelemään”, toinen sanoi.

”Äh, hän on tietenkin taas sen naisen kanssa. En kyllä syytä – upea tamma.”

Toinen näytti äkkiä mietteliäältä. ”Karlon taitaa muuten olla ihan tosissaan. Sen naisen kanssa. Hän ei enää edes katsele muita, menee vain pää pilvissä. Tai miettii koko ajan, mitähän Coralai ajattelee tästä tai tuosta.”

Ensimmäinen tuhahti. ”Ei naisen pitäisi antaa määräillä sillä tavalla. Näitkö, millainen Karlon oli pari päivää sitten, kun hän joutui arestiin?”

”Metsästämisestä kuninkaan alueella?”

”Niin. Mutta hän hoki koko ajan, että hänen pitäisi päästä pois, että oli jotain kauhean tärkeää… Ei suostunut sanomaan mitä, mutta selvähän se oli, että naisesta oli kysymys.”

”Jaa-a, taitaa Karlon olla jäänyt ansaan.”

”Joo. Ei kannata kadehtia, vaikka nainen näyttäisi miltä.”

*

Pian tämän jälkeen Coralai tuli käymään luonani vihaisena. Hän ei halunnut suoraan sanoa, mitä oli tapahtunut, mutta päättelin joitain asioita hänen tiuskauksistaan. Karlonin oli pitänyt tulla hänen luokseen, ja se oli ollut tärkeää. Luulen, että he aikoivat karata yhdessä. Hän ei kuitenkaan ollut tullut, ja jostain syystä Coralai ajatteli hänen olleen toisen naisen kanssa.

Mietin hiukan, oliko hän jo tehnyt Karlonille jotain, ja mitä olisi tapahtunut, jos olisin kertonut, mitä tiesin. En kuitenkaan miettinyt sitä paljoa. Enhän kuitenkaan voinut kertoa. Asiat olivat niin kuin olivat.

Karlonia ei koskaan sen jälkeen löydetty, ja Coralai muuttui kylmemmäksi, laskelmoivammaksi.

Nyt Coralai kääntyy katsomaan kohti linnaa, ja näen sivusilmästä hänen suupielensä vääntyvän irvistykseen. ”Joudun jatkuvasti taistelemaan kynsin ja hampain siitä, mikä minulle kuuluu. Mitä nämä kuninkaalliset ovat tehneet ansaitakseen vallan? Taidolla ja oveluudella se ansaitaan – ja minä aion pitää siitä kiinni vielä vuosisatoja. Miten minä voisin välittää niistä houkista, jotka päästän sänkyyni? Ja jotka kuitenkin kuolevat ennen pitkää? En halua turhia sydänsuruja.”

Coralai nousee seisomaan, selkä suorana, kädet nyrkissä. ”Pidän huolen itsestäni. Välitän vain itsestäni. Sen minä olen oppinut.”

Hän kävelee pois tummanvioletti silkkiviitta ja täydelliset mustat hiukset hulmuten takanaan.

Mieleeni tulee monta kertaa aiemminkin ajattelemani ajatus.

Enää ei vaikuttaisi mihinkään, jos voisinkin kertoa Coralaille sen, mitä tiedän. Hän on sellainen kuin on, ja on vaikea kuvitella, mikä kaiken tämän ajan jälkeen voisi muuttaa sitä.

Istun vähän aikaa ennen kuin mieleeni nousee yllättäen uusi ajatus. Ymmärrän, että Coralai on tietämättään antanut minulle sen, mitä hän haluaa itselleen.

Ajatus on kiinnostava. Pyörittelen sitä mielessäni hyvän aikaa.

Ilta tulee. Yöllä alkaa sade, joka jatkuu seuraavan päivän ajan. Sateet jatkuvat viikkoja. Puiden lehdet kellastuvat ja putoavat. Syksy vaihtuu talveksi.

_____

Ville V. Kokko on turkulainen filosofian tohtorikoulutettava, joka yrittää kirjoittaa fantasiaa ja oikeastaan kaikkea muutakin sekä suomeksi että englanniksi. “Maatilan tyttö” on hänen kolmas julkaistu novellinsa.

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: