Joonas Kinnunen

Aamuaurinko hiveli palatsin seinää ja kuivatti yön kosteutta sen pinnalta. Laululinnut kilpailivat melodioillaan, jotka tulvivat ylelliseen ruokailusaliin. Sellaiseen, josta kuka tahansa aatelinen olisi saattanut olla kateellinen. Jalopuuta, norsunluuta, kultaa ja hopeaa, marmoria ja tiikkiä. Ikkunat antoivat pihamaalle ja perhe saattoi aamuisin ihailla järjestelmällistä puutarhaa ja ahkeraa henkilökuntaa, joka piti puut ja pensaat viimeisimmän muodin mukaan täydellisessä ojennuksessa heidän nauttiessaan itse aamiaisesta.

Pihamaa oli saanut suunnittelijan mukaan inspiraatiota itse Ranskan hallitsijan palatsista, joka ei ollut kovin kaukana heidän omastaan. Tietenkin Versailles oli suurempi ja yltäkylläisempi, loistokkaampikin kuin heidän, mutta toinen sija oli heidän hyvä tavoitteensa.

”Viiriäinen”, herttua Aubert tokaisi, ei varsinaisesti kellekään. Sillä oli kuitenkin haluttu vaikutus. Hänen selkänsä takaa ilmestyi palvelusväkeä, joka tarjoili hänen eteensä viiriäisen. Ei varsinaista aamiaisruokaa, mutta herttua piti viiriäisistä. Niiden ampumisesta ja niiden syömisestä.

Lintu oli aseteltu lautaselle häneen nähden poikittain, jalat vasemmalle. Viereen tuotiin kastikekulho: paistinrasvasta ja kermasta valmistettu paksu lisuke.

Herttua ei kiittänyt, koska ei kuulunut. Palvelusväki oli palatsissa töissä, täyttämässä perheen tarpeita. Ei ollut hyvä kiittää heitä siitä, että he tekivät sen mitä heidän kuuluikin tehdä.

”Luuletko, rakkaani, palvelusväen varastavan ruokaamme?” herttuatar kysyi.

”Mikä saa sinut niin kuvittelemaan?” herttua kysyi repiessään viiriäisen jalkaa irti kehosta.

”Olen kuullut Ranskaa vaivaavan nälänhätä”, herttuatar sanoi puuterin ja peruukkinsa alta. Elegantti luomi oli maalattu hänen nenänpieleensä. ”Eivätkä palvelijat vaikuta varsin nälkiintyneiltä, olen huomannut.”

Hän puhui kuin he olisivat olleet kahden. Pöydässä istuivat toki heidän lapsensa, viisi kappaletta, joista yksi oli aikuisiän kynnyksellä, toinen vasta kävelemään oppinut ja muut siltä väliltä. Mutta he eivät piitanneet aiheesta. Palvelusväkeä, joita oli huoneessa enemmän kuin itse perhettä, luulisi kiinnostaneen, mutta herttuatar oli käskenyt heitä olemaan kuuntelematta heidän keskustelujaan. Ja he tekivät kuten käskettiin.

”Erinomainen huomio, rakkaani”, herttua sanoi. ”Gerald!”

”Kutsuitte”, vastasi päähovimestari astuen askeleen lähemmäs.

”Haluan sinun tarkistavan ruokavaraston. Jos jotakin puuttuu, haluan sinun selvittävän syyllisen ja varmistavan, että syyllinen tulee ruoskituksi.”

”Hyvä on, herttua”, hovimestari sanoi ja astui askeleen takaisin.

Valo lankesi paksuille tapeteille. Kultaiset kynttilänjalat kiilsivät valkoista pöytäliinaa vasten ja loivat mielikuvan ajan raskaudesta. Aika oli jotakin raskasta ja pysyvää.. Kuin massiivinen eläin Afrikan savanneilla. Sitähän Ranskan ylhäiset suvut olivatkin, herttua ajatteli. Suuri, ikuisia ja pysyviä.

Herttua laittoi mielikuvan muistiin. Hän oli ajatellut voivansa lähipäivinä aloittaa kirjaamaan ylös sukunsa muistelmia. Hänen isänsä oli joskus muinoin ajatellut samaa, mutta jättänyt lopulta asian poikansa tehtäväksi.

Sitten pihamaalta kuului huuto. Kuin eläimellinen karjaisu, kuin tuskaansa huutava karju ennen kuolettavaa laukausta.

”Mikä se oli?” herttuatar säikähti.

”Gerald!”

”Kutsuitte”, hovimestari vastasi vierestä.

”Kävisitkö katsomassa mistä tuo ääni tuli?”

”Toki, herttua.”

Hovimestari lähti. Ruokailuhuoneessa ei ollut ovia pihamaalle, ainoastaan valtavat ikkunat. Pariovet löytyivät seuraavasta huoneesta, mikä herttuan mielestä oli suunnitteluvirhe johon olisi tehtävä muutos. Kenties tulevana kesänä, hän ajatteli ja makusteli viiriäistä.

Hovimestari palasi tovin kuluttua.

”No, mikä se oli?” herttuatar kysyi.

”Hyvä herttua, herttuatar”, hovimestari puhutteli pariskuntaa. ”Vaikuttaisi siltä, että pihamaalle on saapunut väkijoukko, joka parhaillaan syö teidän pääpuutarhurianne.”

”Barbaarista. No, käske heitä olemaan syömättä häntä”, herttua sanoi.

”Minä tiesin. Se on se nälänhätä”, herttuatar mutisi.

”Yritin, herttua hyvä. Mutta valitettavasti väkijoukko ei tuntunut kuulevan minua. Samoin he eivät tuntuneet välittävän siitä, että muut työntekijät puolustivat pääpuutarhurianne työkaluin. Ja yhdellä väkijoukosta näytti sisuksensa valuvan ulos vatsasta, anteeksi mielikuva.”

Hovimestari karisti kurkkuaan. Muutoin ilmeettömälle miehelle se oli ainoa ele joka kieli hermostuneisuudesta.

”Mies, tai nainen, en tunnistanut kumpi, käveli siitä huolimatta. Hän vaikutti olevan asiasta varsin piittaamaton”, hovimestari sanoi. ”Hyvä herttua, herttuatar, he ovat tulossa taloa kohti.”

Herttua tuhahti. ”Minusta tuntuu, ettet yrittänyt tarpeeksi”, hän sanoi. ”Luojan tähden, pitääkö minun kaikki tehdä itse? Mene takaisin ja sano heille, että he ovat yksityisalueella. Emmekä me anna heille rahaa. Onko selvä?”

”Kyllä on, herttua”, hovimestari sanoi. Hikikarpalot nousivat hänen otsalleen, kun hän meni takaisin ulos.

Ny pihan tapahtumat kiinnostivat sen verran, että he nostivat katseensa ylös aterioistaan.

Ja toden totta, ikkunasta näki ettei Gerald liioitellut. Pihamaalla maleksiva väkijoukko oli mitä kammottavin. Niitä oli satoja, madellen hitaasti kohti palatsia.

”Tuoltako köyhät nykyään näyttävät?” herttuatar kysyi. Näky kuvotti häntä.

”Nähtävästi, kultaseni”, herttua sanoi.

Niiden iho oli vaalea ja haavoilla. Monilta puuttui ruumiinosia: käsiä ja jalkoja, alaleuka tai osa kalloa. ”Sairasta”, hän jatkoi. ”Aivan sairasta. Eivätkö he ymmärrä, että haavat on hoidatettava pikimmiten ennen kuin ne tulehtuvat?”

”Älä puhu tulehduksista aamiaispöydässä”, herttuatar sanoi. ”Lapset hermostuvat.”

”Miksi ne tulevat tänne, äiti?” keskimmäinen kysyi hieman pelokkaana.

”Hys hys, kaikki on hyvin”, hän sai vastaukseksi.

Pihalla Gerald meni väkijoukon ja palatsin väliin. Perhe ei kuullut mitä Gerald sanoi, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Väkijoukko oli jo portailla, kavuten hitaasti ylös palatsin terassille. Taaempana pihamaalla muutama yksinäinen köyhä oli jäänyt muista jälkeen, kaatunut arvatenkin väkijoukossa ja noussut nyt ylös liittyäkseen takaisin muiden mukaan. Kaikkien liikkeet olivat hitaita, tahmeita, kuin kylmyyden kangistamina, vaikka aamuaurinko lämmitti jo.

”Gerald, sinä idiootti. Älä pyydä. Käske”, herttua mutisi.

Väkijoukko lähestyi Geraldia. Tämä otti muutaman askeleen taaksepäin, mutta yritti urheasti seistä heidän edessään.

Sitten väkijoukon ensimmäinen kurotti kättään ja hapuili Geraldin suuntaan. Pian toinen, kolmas ja neljäs. Gerald yritti perääntyä pois kalpean joukon alta, mutta heitä oli liikaa. Hitaasti kurottavien käsien meri heilui Geraldin suuntaan, kunnes yksi sai otteen hänen takinliepeestään. Kädet vetivät hovimestarin väkijoukkoon, ja herttua näki kuinka likaiset hampaat upposivat heidän hovimestarinsa kaulaan.

”Nyt riitti! Tällainen peli ei vetele!” Herttua ponkaisi ylös.

”Rakkaani, mitä sinä teet?”

”Haen aseeni!” Herttua marssi työhuoneeseensa ja tuli takaisin kiväärinsä kanssa, jolla hän oli ampunut Afrikassa lukuisalla metsästysmatkoillaan. Ranskanmaalla sillä ei ollut paljoa käyttöä sillä se oli aivan liian kookas. Jos sillä olisi yrittänyt ampua pientä ranskalaista peuraa, tuloksena olisi ollut hävitys verrattuna Afrikan suuriin gnu-antilooppeihin. Mutta herttua aikoikin pelotella. Väkijoukko hajaantuisi, kunhan hän ampuisi muutaman laukauksen ilmaan.

Väkijoukko nojasi jo palatsin ikkunoihin. Ne tuijottivat sisään ja pyyhkivät mustan ja punaisen sekaisia tahroja ikkunoihin.

Herttua latasi aseensa näyttävästi ikkunan edessä.

”Rakkaani, ole varovainen”, herttuatar sanoi huolissaan puristaen sylissään rimpuilevaa nuorimmaista lasta, joka yritti nähdä paremmin väkijoukon. ”Ne ovat köyhiä. Niissä voi olla vaikka mitä tauteja.”

Perheen vanhin poika avasi jo suunsa sanoakseen, että hän oli ollut näkevinään väkijoukossa myös naapurissa asuneen Le Terrierin herttuan ja hänen vaimonsa, mutta empi ja purikin huultaan.

Herttua marssi viereiseen huoneeseen. Lasisten pariovien takana seisoi väkijoukko kurotellen käsiään kuin yrittäen päästä ikkunasta läpi ymmärtämättä sen olevan ikkuna. Kuin ikkunaan lentävä lintu.

Mutta miksi kukaan ei yritä tavoitella ovenkahvaa, herttua ihmetteli. Millaista sairasta pilaa tämä on? Yrittävätkö he pelotella meitä?

Herttua meni seisomaan lasiovien taakse väkijoukon eteen ja nosti miehenkokoista kivääriään.

”Te olette yksityisalueella. Poistukaa”, hän sanoi jämäkästi ja kuuluvasti. Mitään ei tapahtunut. Väkijoukko painautui palatsin ikkunoita vasten.

Enää ei nähnyt, paljonko pihamaalla oli väkeä. Herttua toisti käskynsä vielä kahdesti, mutta kummallakaan kerralla sillä ei ollut mitään vaikutusta.

”Merde”, hän mutisi ja siirsi aseen kainaloonsa avatakseen pariovet. Minä varoitin teitä, hän ajatteli. Minä varoitin teitä kolmesti.

Herttua avasi ovet ja hänen kasvoilleen iski mädän lihan haju, joka sai hänet kakomaan.

”Luojan tähden, ettekö te koskaan peseydy?” herttua sanoi.

Mutta oli jo liian myöhäistä. Ovien ollessa avoinna väkijoukko purkautui niistä sisään. Hitaasti ja kankeasti. Kädet tarrautuivat herttuan liiviin, hän pudisti otteen irti ja perääntyi kuten oli nähnyt Geraldin perääntyvän pihamaalla.

Hän tajusi tehneensä virheen avatessaan ovet. Väkijoukko tunki sisään enenevissä määrin. Herttua yritti nostaa asettaan, mutta se oli liian suuri, ja mädältä haiseva ihmislauma liian lähellä.

Hänen sormensa hapuili liipaisinta ja puristi. Aseesta lähti jyrähtävä laukaus, joka teki reiän kattoon. Se vei herttualta kuulon, mutta tukeutujiin sillä ei ollut vaikutusta. Ne vain puskivat eteenpäin kuin aavikon dyyni heltymättömän tuulen mukana. Hitaasti, mutta varmasti.

Herttua kuuli vaimean kiljahduksen ruokailuhuoneesta kun joukkio tunkeutui huoneesta toiseen. Herttua perääntyi eteisaulaan ja väkijoukko seurasi perässä.

Hän yritti hädissään kaivaa taskustaan toista kuulaa ja ladata aseen uudelleen, mutta käsien meri tavoitteli häntä väsymättä, ja hän yritti pyristellä irti otteista.

”Miksi te teette tämän? Ettekö te tiedä kuka minä olen?”

Hän sai vastaukseksi ilmeettömien kasvojen tuijotuksen, korviahuumaavan soinnuttoman ölinän ja käsien hapuilevan meren.

Herttua tunsi seinän selkänsä takana. Hän yritti huitoa väkijoukkoa kauemmas aseensa perällä, mutta taaempaa tulevat työnsivät edempänä olevia lähemmäs. Se oli vääjäämätöntä. Kurottelevat kädet ja ilmeettömät kasvot.

Herttua lausui rukouksen sielunsa puolesta ja kirouksen näille köyhille nälkäisille.

 

Jos joku olisi tullut samana iltapäivänä käymään Aubertin suvun tiluksilla ja palatsilla, he eivät olisi löytäneet mitään. Ei ainakaan ihmisiä. Vain talon takana olevia tallottuja pensaita, outoja tahroja ikkunoissa ja kenties pahimpana: kerran syöty viiriäinen eteisaulan lattialla keskellä veristä lammikkoa.

 

*

 

”Oletko aivan varma, että hän sanoi niin”, Pierre Boucher kysyi vartijalta.

”Olen”, vartija sanoi hieman häpeissään. Hän oli vain viestintuoja, mutta pyyntö oli niin absurdi, että hänen itsensäkin teki pahaa.

”No, miten ihmeessä minä sellaisen hankin?” Pierre kysyi. Hän oli kuninkaallinen kokki. Keittiö oli hänen erikoisuutensa ja hän oli vielä hyvä siinä. Hänen pitikin olla. Hänen piti toteuttaa täydellisesti kuninkaan mieliteot. Mutta tämä? Tämä oli kaiken huippu. ”Ja miten ihmeessä minä sen valmistan?”

Vartija katsoi rotevaa kokkia ja kohautti olkiaan. ”Se taitaa olla sinun ongelmasi, ei minun.”

”Merde”, Pierre kirosi.

Vartija lähti.

”Kuulitko, poika?” Pierre kysyi Arnaudilta, joka työskenteli kellarin keittiössä hänen apulaisenaan pilkkomassa vihanneksia ja muuta pientä.

”Kuulin, isä.”

”Maailma on menettänyt järkensä”, Pierre mutisi. Hän pyyhki hikeä otsaltaan hellan kuumuudessa. Sitten hän nappasi seinältä pari kappaletta lihan riiputuksessa käytettäviä koukkuja.

”Tulepas mukaan, poika. Yritetään, jos saisimme pyydystettyä yhden.”

 

*

 

Kuninkaan palatsia kiersi rautainen aita. Versaillesin, ja koko Ranskan, kuningas arvosti yksityisyyttä. Hän ei kaivannut kurjaa kansaa porteilleen vaatimuksineen ja aneluineen. Almuja he olivat vain pyytämässä. Aina haluamassa jotakin häneltä. Hovi ei koskaan pyytänyt häneltä mitään ja siihen hän oli tyytyväinen.

Toki aita oli ollut kallis, ja kuningasta oli yritetty saada pyörtämään päätöksensä, mutta tämä  oli ollut itsepintainen ja aita oli rakennettu. Ja nyt hovi ei olisi voinut olla kiitollisempi siitä.

Kuningas Ludvig XVI ja hänen vaimonsa, Marie Antoinette, seurasivat pihan tapahtumia palatsinsa parvekkeelta.

”Rahvas”, kuningas kommentoi pudistellen päätään. ”Heti kun ruoasta on pulaa, he nousevat kapinaan.”

Portti heilui tuhatpäisen joukkion, ehkä suuremmankin, painautuessa sitä vasten. Yksittäinen käsi yritti kurottua portin raoista, mutta kuninkaallinen kaarti vastasi hilpareilla. Versaillesin portin edustan pihamaa värjäytyi tummanruskeaksi.

Kaksi miestä tuli porteille ja puhui vartijoiden kanssa hetken osoitellen palatsiin päin. Vartijat pudistelivat ensin päitään ja toinen miehistä, isokokoisempi, esitteli kahta koukkua ja niihin sidottuja köysivyyhtejä.

Tapahtui paljon käsien huidontaa.

Lopulta yksi vartijoista näytti huokaisevan, laski hilparinsa sivuun ja otti toisen koukuista.

He alkoivat heitellä niitä portin yli väkijoukkoon.

”En ymmärrä”, Marie Antoinette sanoi. ”Jos heillä on nälkä, niin miksi he eivät vain syö kakkua?”

”Miksi kaiken pitää aina liittyä ruokaan?” Kuningas jatkoi ja hieroi turvonnutta vatsaansa.

He katsoivat vielä hetken portin edustan tapahtumia kunnes kuningas kääntyi ja jätti äänettömän väkijoukon porttiensa taakse. ”Ovatko kanuunat valmiina?” hän kysyi hoviltaan, joka seisoi hänen takanaan.

”Kyllä ovat, teidän ylhäisyytenne.”

”Hyvä. Jos he pääsevät porteista sisään, ampukaa.”

Varovainen ääni kantautui jostakin joukon perukoilta: ”Mutta teidän ylhäisyytenne, he ovat alamaisianne.” Se oli varovainen ääni, tahaton purskahdus. Mutina, joka oli kuulunut kovempaa kuin sen oli ollut tarkoitus.

Kuningas pysähtyi ja nosti katseensa.

Hovi teki tilaa kuninkaan katseen alta. Ihmiset väistivät kuin pelokkaat eläimet, jotta kuningas saattoi ottaa katsekontaktin häneen, joka oli kehdannut arvostella kuninkaallista päätöstä.

Kuningas katsoi miestä. Kuningas katsoi tätä pitkään ja sanoi sitten: ”Nimenomaan, he ovat. Alamaisia. Tahtoni alaisia. Aivan kuten sinäkin.”

Kuningas heilautti kättään. ”Viekää hänet omiensa joukkoon.”

Kaksi kaartilaista ilmestyi kuin tyhjästä, tarrasi miestä kainaloista kiinni ja lähti taluttamaan tätä pois. Mies oli järkyttynyt, mutta ei vastustellut.

”Kanuunat”, kuningas sanoi.

”Kyllä, teidän ylhäisyytenne.”

 

*

 

”Miten sinä ajattelit tehdä tämän, Pierre ?” Giuseppe, hovin henkilääkäri kysyi.

”En tiedä, siksi pyysin sinut tänne. Mitä sinä suosittelet?”

He olivat sitoneet mädältä haisevan maanmiehensä keittiön tasoon. Se katsoi heitä harmailla silmillään ja yritti kurottautua heitä kohti, vaikka tiukat solmut sen estivätkin.

”Minä suosittelisin laskemaan hänet haudan lepoon, se on virallinen mielipiteeni.”

Arnaud katsoi kauempaa kun vanhat miehet keskustelivat. He olivat kantaneet sen kahdestaan takaisin keittiöön. Vaikka hän tottelikin isäänsä kaikessa, niin keittiössä kuin muutoinkin, hän ei voinut sille mitään, että hänen kävi sitä sääliksi.

Se oli niin voimaton yksin. Arnaud oli nähnyt kuinka portti oli taipunut väkijoukon voimasta, mutta yksittäinen sellainen ei kyennyt edes vastustelemaan heidän otteitaan. Ei pakenemaan lihaan uponneista koukuista.

Pierre vilkaisi poikaansa ja huomasi tämän huolestuneen ilmeen.

”Poika, mene toiseen huoneeseen. Me hoidamme tämän.”

”Kyllä, isä.”

Pierre kääntyi takaisin henkilääkärin puoleen. ”Miten sinä luulet sen leviävän?”

Giuseppe pudisteli päätään. ”Vaikea sanoa. Ei ainakaan ilman kautta, muuten me olisimme samanlaisia. Ehkä niiden suussa on jotakin joka aiheuttaa sen. En tiedä oletko huomannut, mutta ne käyttävät pääasiassa suutaan.”

”Entä kädet? Se haroi paljon käsiään kun kannoimme sen tänne. Se yritti tarttua meihin.”

Solmut kiristyivät sen käsivarsien ympärillä, kun se yritti päästä vapaaksi.

Henkilääkäri otti taskustaan nenäliinan ja kuivasi otsaansa. Mädän haju oli kuvottava ja se muuttui aina vain pahemmaksi, mitä kauemmin he pienessä lämpimässä tilassa olivat. ”Mieti taskurapua”, hän sanoi. ”Niiden eturaajat tekevät jatkuvaa liikettä kun ne keräävät ruokaa ja vievät sitä suuhun. Minä sanoisin, että suu on tärkein ominaisuus. Ja joukkovoima, se on uskomatonta…”

”Pysytään asiassa”, Pierre keskeytti. ”Mikä on turvallinen osa? Käsi? Jalka?”

”Sinä aiot todella tehdä sen?”

”Kuninkaan käsky.”

Henkilääkäri katsoi Pierreä pitkään ja kumartui sitten kuiskaamaan: ”Tiedätkö, sinun ei ole pakko. Sinun ei ole pakko noudattaa hänen oikkujaan.”

Pierre nauroi. ”Hah, tarkoitatko vallankumousta?”

”Hys, hys”, Giuseppe toppuutteli. ”Palvelusväen keskuudessa kiertää huhuja siitä, että kaupungeissa oltaisiin kyllästyneitä nälkään ja kuninkaaseen.”

”Älä viitsi, Giuseppe”, Pierre sanoi ennen henkilääkäri ehti kunnolla aloittaa. ”Koko perheeni on täällä. Mitä me syömme, jos ei ole kuningasta, jota palvella? En minä hänestä pidä, kukaan ei pidä, mutta minun on pidettävä perheestäni huolta. Ymmärrätkö? Minulla on velvollisuuteni perhettäni kohtaan.”

Giuseppe katsoi Pierreä ja nyökkäsi. Hän ymmärsi.

”Käsi”, hän sanoi ja kääntyi selin.

Pierre otti suurimman lihaveitsen mitä hänellä oli ja irrotti pöydällä kiemurtelevalta kuolleelta käden olkavarren kohdalta yhdellä sulavalla liikkeellä.

 

*

 

”Pyydän, älkää heittäkö minua niiden joukkoon”, aatelinen aneli vaisusti kuninkaallisten vartijoiden taluttaessa häntä pihan poikki. Pihalle oli jo vedetty rivistö kapeakaulaisia tykkejä, joista jokaisen takana seisoi valmiudessa kaksi kaartilaista punaisissa univormuissaan ja hilparit käsissään. Hiekka rouskui jalkojen alla, laski hetkiä kohti vääjäämätöntä. Aatelinen aneli. Hän tiesi ettei sillä olisi mitään vaikutusta, mutta hän yritti silti.

”Pyydän”, hän sanoi ja purskahti kyyneliin. ”Nuo eivät ole enää ihmisiä. Te heitätte minut leijonien raadeltaviksi.”

Toinen vartijoista ei kyennyt olemaan enää hiljaa. ”Olen pahoillani”, tämä kuiskasi. ”Mutta kuninkaan käsky.”

Aatelinen painoi päänsä. Maa vilisti hänen silmissään. Hän pohti hetken, kumpi olisi pahempi, kuolla porttien ulkopuolella vai pyristellä irti vartijoiden otteesta ja kuolla heidän aseisiinsa.

Jos kuningas kuulisi jälkimmäisestä, hänen sukunsa tulisi kokemaan kauheita. Jopa hänen isoäitiään kidutettaisiin kuninkaallisissa tyrmissä kostoksi siitä, että hän oli pelkurimaisesti yrittänyt paeta.

Hän katui sitä, että hänen suustaan olivat lipsahtaneet ne muutamat myötätunnon sanat. Kunpa hän olisi osannut olla hiljaa.

Vartijat pysähtyivät porttien eteen. Sitä miehitti viiden sotilaan ryhmä, joista kaksi seisoi koristeltujen porttien vieressä ja kolme tuuppi aseillaan väkijoukkoa kauemmas portista. Haju oli kuvottava. Mätänevä liha ja saasta sai kakomaan.

Ja näin läheltä näki väkijoukon olevan vielä hirvittävämpi kuin palatsin ikkunoista katsottuna. Lihaa roikkui suikaleina niiden kasvoista. Yhdeltä puuttui osa naamasta, toiselta vasen kylki, suolet roikkuen maassa asti toisen onnettoman tallomana. Yksi yritti kurotella portin lävitse kädentyngällä, josta puuttui kämmen. Ja niiden leuat olivat jatkuvassa liikkeessä kuin ne olisivat syöneet jotakin koko ajan.

Aina välillä jonkun leuat osuivat vahingossa toisen käsivarteen ja haukkasivat siitä palan toisen välittämättä.

”Ne mätänevät pystyyn. Ties kuinka kaukaa ne ovat tulleet. Ne kävelevät kunnes jäljellä ei ole enää mitään, mikä pitäisi luita kiinni toisissaan”, yksi vartijoista sanoi vastaten aatelisen ihmettelevään katseeseen.

He kaikki säälivät häntä, mutta he vain noudattivat käskyjä.

”Miten me teemme tämän?” toinen taluttavista vartijoista kysyi yhdeltä portilla olevista.

”Jos me avaamme toisen portin rakoselleen ja te työnnätte hänet ulos mahdollisimman nopeasti?”

”Saattehan te sen takaisin kiinni?” taluttava vartija kysyi silmäillen porttia joka tuntui taipuvan väkijoukon painautuessa sitä vasten.

Vartija naurahti. Epätoivosta luultavimmin. ”Toivon todella, että saamme.”

He asettuivat asemiin.

Aatelinen oli odottanut tilaisuudessa olevan joitakin muodollisuuksia, kuten palatsin sisällä jokaisella toimituksella oli. Edes sanat ‘kuninkaan käskystä karkotamme teidät’ olisivat tuoneet lohdutusta hänen viimeisiin hetkiinsä, mutta ei. Vartijat katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät kukin vuorollaan. Yksi miehistä oli valmiina portin lukon kanssa. Neljä oli portin takana aseidensa kanssa valmiina työntämään väkijoukkoa sen verran kauemmaksi, että sinne mahtuisi vielä yksi hyvin syönyt herttua.

Yksi avasi lukon, muut työnsivät hilparinsa portin raoista ja työnsivät väkijoukkoa kauemmaksi. Kädet yrittivät edelleen tavoitella miehiä, vaikka hilparit pureutuivat niiden kehoihin. Ne eivät piitanneet terävästä metallista tai kivusta.

Portti avautui ja vartijat työnsivät aatelista eteenpäin. He eivät enää taluttaneet häntä kainalosta vaan hän saisi kävellä viimeiset kaksi askelta yksin.

Hän tunsi löyhkän iskevän kasvoilleen ja totesi, ettei pystynyt siihen.

Anteeksi isoäiti.

Hän kääntyi, työnsi kumoon takanaan olevat vartijat ja pinkaisi karkuun.

Portilla syntyi hämmennys. Vartijoiden huomio herpaantui hetkeksi.

Enempää tarvittu.

Väkijoukko painautui uudestaan porttia vasten tuhansien ihmisten voimalla ja löi neljä miestä pois tasapainosta.

Portti levähti auki ja hitaasti joukko purkautui metalliporteista sisään Versaillesin pihamaalle.

Kaartin vartijat eivät ehtineet ylös maasta ennen kuin mätänevä väkijoukko peitti heidät ruhoillaan. Tuskanhuudot kaikuivat vaimeina.

 

*

 

Pierre kantoi edessään suurta tarjotinta, joka oli peitetty kannella. Kuningas istui suuren pöydän päässä Marie Antoinette vierellään ja hovi viereisillä pöydillä. Vai kuninkaalle oli katettu ruokailuastiat.

Pierre kumartui kuninkaan eteen ja laski tarjottimen.

”Mort cuit á la vapeur, s’il voi plai”, Pierre sanoi ja nosti kannen.

Höyrytetty käsivarsi makasi vihannespedillä.

Pierre oli jokseenkin tyytyväinen. Hän oli saanut mädän lihan hajun peitettyä käyttämällä runsaasti mausteita, mutta hän ei ollut iljennyt maistaa sitä itse. Joten hän toivoi, että mausteet riittivät peittämään myös mädän maun.

Käsi kauhoi edelleen ilmaa, tosin paljon ponnettomammin kuin ennen valmistusta.

Kuningas nyökkäsi ja Pierre sai luvan siirtyä sivummalle.

”En ymmärrä, miten sinä voit haluta syödä tuota”, Marie Antoinette sanoi halveksuen.

Kuningas mulkaisi pahasti kuningatartaan ja sanoi: ”Minä olen syönyt apinaa ja minä olen syönyt tiikeriä. Ja totta vie minä aion maistaa myös köyhää ranskalaista kun minä kerran siihen saan mahdollisuuden.”

Marie Antoinette ei sanonut siihen mitään takaisin.

Kuningas tarttui aterimiin ja samaan aikaan ulkoa kuului jysähdys, joka tärisytti pöytää ja kaatoi viinilasin.

 

*

 

”Uudestaan! Kanuunat, valmiina, ampukaa!”

Versaillesin piha jyrisi kun kanuunarivistö kylvi lyijykuulien sateen väkijoukon läpi.

Mutta sillä oli vain vähän vaikutusta. Muutama eturivin hitaasti kohti kävelevä kuollut romahti kasaan kun kuula oli iskeytynyt lävitse ja vienyt selkärangan mennessään, mutta takaa tuli seuraavia. Vahingoittumattomia ja niitä, joista näki kuulan osuneen, muttei kuitenkaan tehneen tarpeeksi vahinkoa, että se olisi estänyt kävelemästä. Ja kädet. Kädet kurottautuivat lakkaamatta sotilaita kohden. Yksi kuolleista taaempaa rivistä ojensi kättä, joka oli revennyt joltakulta toiselta ja tämä käsi, ilman kehoa, kahmi ilmaa samalla tavoin kuin muutkin.

Tykistöosaston komentaja nielaisi ja huusi: ”Ladatkaa!”

Hänen äänensä värisi enemmän kuin hän oli toivonut.

”Valmiina.” Hän nosti miekkansa ylös ja toi sen nopealla liikkeellä alas. ”Ampukaa!”

Kuului jyrähdys ja kuulasade niitti väkijoukkoa, vailla vaikutusta. Kuolleet kääntyivät katsomaan kaatuneita. Yksi kuolleista tarrasi kiinni toisen rintaliepeestä ja lähti raahaamaan jalatonta toveriaan.

Komentaja katsoi huolissaan joukko-osastoa ja nämä katsoivat huolissaan komentajaansa. He halusivat paeta, hän näki sen heidän silmistään. Hän ei ihmetellyt, sillä kun hän käännähti vilkaisemaan väkijoukkoa, tuhatpäistä laumaa, joka lähestyi vääjäämättä tekivät he mitä tahansa, hän teki päätöksensä ja säntäsi ensimmäisenä juoksuun kohti palatsin ovia.

Hetkeä myöhemmin yksikään tykki ei ollut enää miehitettynä.

 

*

 

Yksi palatsin hovin aatelisista juoksi kovalla kiireellä kuninkaan siipeä kohti. Käytävän päässä suuret tammiset pariovet olivat suljettuina ja kaksi kuninkaallisen kaartin vartijaa seisomassa niiden edessä.

”Pois tieltä, minulla on asiaa kuninkaalle!”

Miehet vetivät hilparit ristiin. ”Valitan, herra, mutta kuningas on vetäytynyt aterioimaan”, toinen miehistä sanoi vakavalla äänellä.

”Te ette ymmärrä”, aatelinen puuskutti. ”Portit ovat auki, rahvas on tunkeutunut palatsiin. Kuningas on saatava turvaan.”

”Kuninkaan käskystä häntä ei saa häiritä missään olosuhteista.”

”Kuningas on vietävä turvaan!”

Vartijat säikähtivät huutoa ja vaihtoivat nopeasti katseita keskenään. Käytävän toisessa päässä yksi pihan vartijoista juoksi sen poikki aseensa ja arvokkuutensa hylänneenä. He tiesivät mitä se tarkoitti. Ne olivat päässeet palatsiin sisään.

Mutta he pelkäsivät kuninkaallisen käskyn uhmaamista enemmän kuin kuolleiden armeijaa. He toivoivat, ettei kuningas olisi kuullut aatelisen huutoa.

Se oli turha toive.

”Kuka kehtaa häiritä minua!” kuului kuninkaan ärähdys.

”Herttua Charbonneau, teidän armonne”, aatelinen vastasi oven takaa. ”Väkijoukko on murtautunut Versaillesiin, teidät on vietävä turvaan.”

”Minä lähden sitten kun minä olen valmis,” kuningas ärähti. ”Käskekää heidän odottaa.”

Herttua pyöräytti silmiään. Hänen takanaan käytävän toisessa päässä olevien rappusten luota alkoi kuulua pahaenteistä ölinää. Vartijat tuijottivat portaita edelleen oven edessä seisten, estäen aatelista menemästä sisään, mutta täysin unohtaen, että herttua keskusteli oven läpi kuninkaan kanssa.

”Teidän ylhäisyytenne, kuolleet kävelevät. Ja ne ovat tulossa tännepäin. Niitä ei voi käskeä odottamaan”, aatelinen torui.

Kun portaista näkyivät ensimmäiset päälaet, murtuneet kallot ja paljaat aivot, vartijat ottivat ja lähtivät.

Herttua Charbonneau katsoi hämmästellen kun vartijat tiputtivat aseensa ja juoksivat hänen ohitseen. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja syöksyi sisään.

”Teidän ylhäisyytenne, meidän on mentävä nyt”, hän ilmoitti painokkaasti.

Kuningas katsoi herttuaa pahasti pöydästään. Koko hovin katseet olivat kiinnittyneet häneen.

”Miten te pääsitte tänne? Vartijat!” kuningas ärähti.

”He lähtivät pakoon, teidän ylhäisyytenne. Ja niin pitäisi teidänkin.”

Kuolleiden joukko lähestyi uhkaavasti käytävää pitkin. Herttua mietti ovien sulkemista, mutta niitä ei saanut lukkoon. Mitään ovia palatsista ei saanut lukkoon.

Kuningas huokaisi.

”Hänet pitäisi teloituttaa”, Marie Antoinette sanoi tylsistyneenä.

”Niin minä aionkin”, kuningas sanoi. ”Mutta nähtävästi ei ole ketään, joka toteuttaisi käskyni.”

Kuningas nousi valtaistuimeltaan ja hätisti eleellä Pierren pois huoneesta. Pierre teki ristinmerkin ja rukoili kiitoksen onnelleen. Kuningas meni ovelle katsomatta herttuaa päinkään ja näki kohti tulevan kuolleiden armeijan.

Marie Antoinette tuli hänen taakseen.

”Hus”, kuningas sanoi heilautti kättään väkijoukolle.

”He eivät tottele”, Marie Antoinette sanoi.

”Minä näen sen”, kuningas tuhahti.

Kuolleet tulivat yhä lähemmäs.

Yhtäkkiä toisesta huoneesta juoksi vartija suoraan väkijoukon eteen ja liukastui kiillotetulla marmorilla. Hän yritti nousta ylös, mutta kädet tarrautuivat häneen ja vetivät väkijoukkoon. Muut kiersivät vartijan ohitse ja jatkoivat matkaa kohti kuningasta. Vartijasta kuului rääkäisy, joka jäi kaikumaan kattoon.

Hitaasti, arvoiseensa tapaan, kuningas alkoi tajuta tilanteen vakavuuden. Kuolleiden vallankumouksen.

Väkijoukko lähestyi. Hitaasti.

”Tiedättekö missä olisin turvassa?” kuningas kysyi herttualta irrottamatta katsettaan kuolleista.

”Kyllä, teidän ylhäisyytenne.”

”Minne me olemme menossa?” Marie Antoinette kysyi. He saattoivat jo haistaa mätänevän ruhon imelän ja kuvottavan hajun. Ne olivat jo lähellä.

”Rakkaani”, kuningas sanoi. ”Minä menen turvaan. Sinä jäät palvelemaan kuningasta.”

”Mitä?” Marie Antoinette ehti kysyä kunnes kuningas otti tätä käsivarsista kiinni ja työnsi väkijoukkoon.

”Hän hidastaa niitä hetken. Näytä tietä”, kuningas sanoi järkyttyneelle herttualle.

 

*

 

”Arnaud, missä on äitisi?” Pierre kysyi hätääntyneenä kun hän törmäsi poikaansa käytävillä.

”Länsisiivessä, oletan”, Arnaud sanoi. ”Siivoamassa kuninkaallista kamaria.”

”Sinä tulet mukaan”, Pierre sanoi, tarttui tätä käsivarresta ja lähti vetämään perässään.

”Mitä? Isä, mitä on tapahtunut?”

”Kuolleet ovat päässeet irti ja ovat käyneet hovin kimppuun.”

He juoksivat länsisiipeen.

”Jeanne! Jeanne, missä sinä olet?”

Käytävillä kaikui laahaavien jalkojen ääni. Mutta kuolleiden väkijoukko oli vielä kaukana. Nopeus oli heidän etunsa.

He olivat juosseet jonkin matkaa, kun Arnaud lopulta pyristeli otteesta irti.

Ja pysähtyi.

”Poika, mitä sinä teet? Meillä ei ole aikaa tällaiseen.”

”Ei, isä”, Arnaud sanoi. ”Minä haluan osallistua vallankumoukseen.”

Pierre tuhahti. ”Selvä, sinä saat osallistua vallankumoukseen, jos sellainen vielä syntyy. Mutta epäilen, että tässä maassa ei tule vähään aikaan olemaan valtaa, jota kumota.”

Pierre nappasi uudestaan poikansa hihasta ja yritti vetää häntä taas liikkeelle. Arnaud rimpuili heti irti.

”Ei, isä. Haluan osallistua vallankumoukseen, joka on käynnissä nyt. Minä haluan olla mukana syöksemässä kuninkaan alas valtaistuimeltaan.”

Pierre oli häkeltynyt. ”Oletko tosissasi? Sinä haluat liittyä kuolleisiin?”

”Ranskan kansa on kärsinyt liian pitkään. Jotakin on tehtävä.”

”Heittäytymällä kuolleiden mukaan?”

”Minä olen valmis kuolemaan maani puolesta, jos se sen vaatii”, Arnaud sanoi ponnekkaasti.

Pierre löi häntä avokämmenellä kasvoihin. ”Poika, tule järkiisi! Ne ovat kuolleita. Eivät kumousmielisiä. Mitä teet sitten kun kuningasta ei enää ole? Maadut pois? Mitä hyötyä siitä on?”

Pierre alkoi käydä kärsimättömäksi. Heillä ei ollut aikaa tällaiseen.

Arnaud hieroi kasvojaan. ”Isä, sinä et voi palvella koko ikääsi kuningasta. Sinä olet yhtä arvokas kuin kuningaskin.”

”Niin olet sinäkin!” Pierre puuskahti. ”Ja teitä minä olen tässä pelastamassa, en Ranskan kuningasta.”

Arnaud katsoi isäänsä suurilla silmillään.

”Sitä minäkin”, Pierre sanoi. ”Tule, etsitään äitisi.”

 

*

 

Palatsissa vallitsi kaaos. Hovi oli hajaantunut ympäriinsä, jokainen juoksi sinne missä koki olevansa kaikkein eniten turvassa, mutta pyörsi aina päätöksensä nähdessään kuolleiden hitaan marssin käytävillä edessään ja poukkoili huoneesta toiseen. Herttua Charbonneau yritti puikkelehtia hovin ja kuolleiden välistä oikaisten huoneiden läpi ja kiiruhtaen käytäviä pitkin kuningas kannoillaan.

Hän oli edelleen järkyttynyt siitä, mitä kuningattarelle oli tapahtunut, eikä ollut paljoa pukahtanut.

”Missä me olemme?” kuningas kysyi. Hiki valui hänen kasvoillaan. Puuteri valui valkoisina noroina peruukin alta kauluksen sisään. Kuningas yritti vaivalloisesti pitää suurta peruukkia päässään heidän kiiruhtaessaan käytäviä pitkin.

”Kehottaisin luopumaan peruukista”, herttua Charbonneau sanoi.

”En ikinä!” kuningas tiuskaisi.

Joukko käsiä purkautui huoneesta heidän edessään ja heti perään niiden hengettömät omistajat. Herttua ja kuningas pysähtyivät. Heidän perässään juokseva hovin jäsen, herttua hänkin, josta Charbonneau ei paljoa pitänyt, ei kuitenkaan paniikissaan huomannut tätä vaan juoksi suoraan niiden syliin. Ne kaapaisivat hänet otteeseensa ja upottivat hampaansa hänen lihaansa.

Herttua Charbonneau kääntyi vasemmalle. Kuningas seurasi.

”Kysyn uudestaan: missä me olemme? En tunnista näitä huoneita.”

”Hovinne majoittuu täällä. Olemme menossa itäiseen siipeen. Sinne johtaa vain yksi ovi ja siellä on pienet ikkunat. Sitä on helppo puolustaa.”

”Itäinen siipi… mitä siellä on? En ole ikinä käynyt siellä.”

”Palvelijoiden kortteerit. Itäinen siipi on palvelijoiden siipi.

Kuningas pysähtyi tiukasti kuin itsepäinen hevonen.

Herttua juoksi vähän matkaa, huomasi että kuningas oli jäänyt jälkeen ja tuli takaisin.

”Teidän ylhäisyytenne, ei ole paljoa aikaa.”

”Minä en mene palvelijoiden siipeen”, kuningas sanoi. ”Itse asiassa minä en mene minnekään. Minä olen kuningas! Tulkoot he minun luokseni.”

”Teidän armonne, en usko että kukaan tulee teitä pelastamaan. Paitsi minä. Ja minä vien meidät itäiseen siipeen.”

Kuningas risti kätensä. Hänen liivinsä avoinaisesta alimmasta napista roikkui hikipisara. ”Minä olen kuningas! Ja minä käsken sinua hakemaan palvelijat tänne!”

”Se ei tule tapahtumaan”, herttua tiuskaisi ja tarttui kuningasta käsivarresta.

Kuningas kavahti taaksepäin ilmiselvästä järkytyksestä.

”Te koskitte kuninkaaseen”, hän parahti. ”Kuninkaaseen ei kosketa!”

Herttua huokaisi, sulki silmänsä ja hieroi nenänvarttaan. Hän kuunteli huutoja, jotka kaikuivat käytävillä kun hovista yksi toisensa jälkeen joutui kuolleiden syötäväksi.

”Hyvä on”, herttua sanoi lopulta. Kuninkaan kasvoille nousi tyytyväinen hymy. ”Te olette omillanne, minä menen itäsiipeen.”

Ja herttua lähti jättäen kuninkaan yksin huoneeseen, jossa kynttilänjalatkin oli valmistettu vain hopeasta.

 

*

 

”Jeanne, luojan kiitos, olet elossa”, Pierre huokaisi.

Jeanne löi miestään avokämmenellä kasvoihin.

”Typerykset, miksi te tulitte minun perääni?”

”Ajattelimme, että sinä…”

Jeanne pyöräytti silmiään. ”Sinä et ole ikinä ollut paljoakaan ajattelija. Kyllä minä olisin turvaan päässyt yksinkin, mutta nyt minun täytyy pitää huolta teistä kahdesta. No, tiedättekö jo minne menemme turvaan?”

Pierre katsoi poikaansa ja tämä pudisti päätään.

”Niinpä tietenkin. Selvä, itäsiipeen.”

Portaita pitkin nousi kuolleiden joukko. Jeanne katsoi niitä pitkään ja naurahti: ”Ne ovat yhtä hitaita kuin tekin. Sopisitte hyvin joukkoon.”

”Jeanne…”

”Äiti…”

”No niin, mennään sitten”, Jeanne hoputti ja he lähtivät juoksemaan.

He juoksivat itäiseen siipeen ja tulivat ainoalle käytävälle, joka yhdisti palvelijoiden tilat muuhun palatsiin.

Ovien takana oli jo muita ja he rakensivat barrikadia oven edustalle.

”Äkkiä nyt”, Giuseppe huusi heille.

Toinen ovista oli jo suljettu ja sen eteen oli kasattu huonekaluja. He pujahtivat avonaisesta ovesta toiselle puolelle.

”Miten muut kulkuväylät?” Jeanne kysyi.

”Palvelijoiden käytävät? Lukossa kaikki. Tämä on jäljellä.”

”Mahtavatko aateliset tietää tästä ovesta?”

Giuseppe kohautti olkiaan. ”Toivottavasti. Me pidämme ovea auki niin kauan kunnes ensimmäinen lauma ilmestyy käytävälle. Sitten me tukimme aukon ja telkeämme oven.”

Pierre ja Arnaud menivät auttamaan toisen oven salpaamisessa. He kantoivat huonekaluja aulaan, jossa kävi kova kuhina.

Giuseppe oli vanha mies ja seisoi sivummalla jakamassa käskyjä.

”On se kyllä ihmeellinen asia”, Giuseppe pohti kun Pierre ponnisti raskasta liinavaatekaappia toisen päälle. ”Joukkovoima. Ne ovat kuin muurahaisyhteiskunta. Yksin vähäisiä, mutta yhdessä…”

”Giuseppe, ei nyt!” Pierre tiuskaisi ja puski kaappia olkapäällään.

Juuri kun käytävän päähän ilmaantui harmaantunutta lihaa, he saivat viimeisen huonekalun tuotua valmiiksi.

Arnaud katsoi niitä haikeana.

”Ne tulevat, sulkekaa ovet! Ja rauha toiselle puolelle jääneiden sieluille.”

He alkoivat kasata huonekaluja.

”Odottakaa!”

Herttua Charbonneau pöllähti käytävälle avonaisesta ovesta.

”Nopeasti, herttua hyvä!” Giuseppe huusi.

Herttua kiipesi huonekalukasan ylitse. Hänen takkinsa jäi kiinni tuolinjalkaan, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan pyristeli takin yltään ja kiipesi. Jeanne auttoi hänet loppumatkan.

”Onko muita?” Giuseppe kysyi.

”Kuningas, mutta hän kieltäytyi tulemasta mukaani”, herttua huohotti.

Giuseppe nyökkäsi. ”Teljetään ovet.”

He sulkivat raskaan puuoven ja kuolleiden joukko katosi näkyvistä. Oveen naulattiin puita poikittain ja lisää raskaita huonekaluja työnnettiin sen eteen.

”Kiitos”, herttua Charbonneau sanoi.

Giuseppe taputti tätä selkään. ”Teillä kävi tuuri.”

”Niinpä”, herttua sanoi. ”Viimeisellä hetkellä ennen kuin suljitte oven.”

”Niin, sekin”, Giuseppe pohti. ”Itse ajattelin enemmänkin sitä, että pari päivää myöhemmin Ranska olisi noussut vallankumoukseen. Te olette aatelinen, teitä olisi kohdannut giljotiini. Mutta nyt olettekin meidän kanssa samalla puolella.”

Herttua katsoi kauhistuneena Giuseppea.

”Vive la révolucion”, Arnaud mutisi itsekseen.

 

*

 

Kuningas poukkoili huoneesta toiseen. Hän oli kasvanut ja elänyt tässä palatsissa koko ikänsä, mutta nyt, paniikin ja pelon vaikutuksesta, se tuntui enemmän Minoksen labyrintiltä. Hän ei tiennyt missä hän oli. Räkä ja kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan, eikä hän oikein tiennyt mitä hän etsi. Hän vain juoksi poispäin aina kun vastaan tuli uudesta huoneesta kuolleita alamaisia.

Olivatko ne tulleet tänne häntä varten? Jahtasivatko ne häntä? Miksi?

”Aah, menkää pois”, hän parahti nähdessään käytävällä hitaasti liikkuvan mädän lihan armeijan ja perääntyi takaisin sinne mistä oli tullutkin. Hänen suutaan kuivasi.

Vasemmalla oli jälleen yksi huone, jota hän ei tunnistanut. Kiiltävälattiaisessa tilassa ei ollut huonekaluja vaan ainoastaan paksut verhot ja muotokuvia seinillä. Sitäkään huonetta hän ei ollut koskaan nähnyt. Huoneen poikki juoksi aatelinen, jonka perässä ahnas kuolleiden joukko.

”Teidän ylhäisyytenne”, aatelinen hämmästyi kun hän tuli kohdalle. ”Olette elossa.”

Kuningas ei osannut sanoa mitään. Hän vain katsoi aatelista, joka katsoi takaisin.

Sitten aatelinen jatkoi matkaa ja juoksi oikealla olevien ovien luo ja avasi ne.

Ovesta purkautui lisää kuolleita, jotka kaappasivat aatelisen syliinsä.

Kuningas näki ensimmäistä kertaa läheltä kuinka kuolleet tarttuivat mädäntyneillä sormillaan sinne mistä vain sattuivat saamaan kiinni. Kymmeniä käsiä rintapielissä.

Sitten tulivat hampaat. Se oli hidasta ja vääjäämätöntä liikettä. Hampaat repivät punaista lihaa, aatelinen huusi ja verta valui lattialle. Kuningas laittoi kätensä suunsa eteen vain oksentaakseen siihen ja rinnuksilleen.

Aatelinen katosi joukkoon ja huudot lakkasivat.

Kuningas astui askeleen taaksepäin ja lähti epätoivoiseen juoksuun. Käytävät olivat hiljentyneet. Kuului enää jalkojen laahaamisen tasainen humina.

Kuningas kääntyi seuraavasta kulmasta oikealle. Hän säikähti, sillä vastassa oli kuolleiden hidas muuri. Hän aikoi kääntyä takaisin, mutta takaa oli niin ikään tulossa hidas vaeltava mädän lihan nälkäinen armeija. Hän kääntyi vasemmalle, käytävälle, joka katkesi huonekalukasan takana oleviin suljettuihin oviin.

Kuningas juoksi hätääntyneenä oville ja yritti siirtää huonekaluja sivuun, mutta tuolit olivat takertuneet toisiinsa, eikä hänellä ollut voimia nostaa niitä.

”Avatkaa, kuninkaan nimeen!” kuningas huusi ahdistuneena ja paukutti ovea nyrkillään sieltä mistä onnistui ulottumaan. ”Avatkaa!”

”Teidän ylhäisyytenne?” kuului hämmentynyt kysymys oven toiselta puolelta.

”Käsken teitä avaamaan tämän oven. Ne ovat tulossa!”

”Te tulitte tänne sittenkin?” Se oli herttua Charbonneau.

”Herttua, käsken teitä avaamaan ovet. Kuninkaan nimessä!”

Tuli hiljaista. Lopulta herttua Charbonneau jatkoi: ”Olen pahoillani, teidän ylhäisyytenne. Ovien avaaminen tarkoittaa meidän kaikkien perikatoa.”

Kuolleet lähestyivät kuningasta. Hän oli jumissa, ja hän saattoi jo nähdä niiden harmaantuneet mustuaiset.

”Mutta he ovat palvelijoita!” kuningas valitti. ”Minä olen Ranskan kuningas!”

”He ovat ihmisiä siinä missä muutkin”, herttua sanoi. ”Sitä paitsi ei ole enää Ranskaa, jota hallita.”

”Vive la révolucion”, kuului Arnaudin ääni. ”Des Morts”, hän jatkoi pienen tauon jälkeen.

Kuolleet lähestyivät ja hipoivat kuningasta.

”Mutta minä olen Ranskan kuningas!” hän huusi viimeisen kerran kun kädet vetivät hänet väkijoukkoon.

 

Versaillesin palatsissa, palvelijoiden siipeen johtavien ovien edustalla Ludvig XVI, Ranskan laillinen hallitsija peittyi kävelevien kuolleiden alle. Niillä oli niin nälkä. Oli ollut jo pitkään.

Nyt ne aterioivat kuninkaallaan. Kuninkaan kallo oli avattu ja kädet haparoivat kohti pehmeitä aivoja. Ja yksi käsistä kuului herttualle, jolla oli ollut oma pienempi palatsinsa lähellä Versaillesia. Herttua Aubertille.

Herttua kurottautui kohti kuningas Ludvig XVI:n aivoja ja kahmaisi itselleen kourallisen poimuista lihaa. Sitten hän vetäytyi takaisin, antoi seuraaville tilaa ja tarjosi kourallisestaan Geraldille, miehelle, joka joskus oli ollut hänen palvelijansa.

Ja he söivät yhdessä.

 

_____

Joonas Kinnunen on turkulainen kirjoittaja, jota kiehtovat harvinaiset genreyhdistelmät ja draamankerronnan teoria. Hän on opiskellut luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa ja kirjoittanut novelleja vuodesta 2011.