Katja Kontturi
Tyrannosaurus tulee uniini hitaasti marssien. Maa tärisee, tien pieniin monttuihin kasaantuneissa vesilammikoissa tanssii väreitä, kehiä. Se tulee aina puiden välissä kulkevaa tietä pitkin. Juoksen pakoon, piiloudun tien varsia reunustavaan pusikkoon, mutta se haistaa minut, ihohuokosistani erittyvän irrationaalisen pelon.
Unissa pakenen aina mummolaan. Kellarissa olen turvassa keskellä hillopurkkeja ja säilöttyjä sieniä, ahtautuneena kahden valkoisen pakastearkun väliin. Sieltä me pieninä Kanervan kanssa haettiin vaniljatuutit kesäkuumalla. Laskeuduimme hitaasti korkeita ja petollisen kapeita betonirappusia, jotka tuntuivat viileiltä paljaita jalkapohjia vasten.
Näin painajaisia eniten lapsena ja teini-iässä, jolloin minulla diagnosoitiin paniikkihäiriö. Ehkä se sai alkunsa ukin kuolemasta. Ehkä Jurassic Parkista. Syytän itse elokuvaa. Miksi muuten pelkäisin aina näkeväni auton taustapeilistä valtavan hammasrivistön? Sain inssinkin läpi vasta kolmannella yrittämällä. En nähnyt syytä selittää inssin valvojalle, että epävarma ajoni johtui Tyrannosaurus rexistä.
Viimeisen puolen vuoden aikana unet ovat tulleet takaisin. Samoin paniikkikohtaukset. Ei tosin ihmekään, sen verran pielessä asiat ovat.
– Perkeleen Spielberg, mutisin hampaitteni välistä.
– Mitä?
– Ei mitään.
Tenho rummutti sormillaan ison lohkareen pintaa. Hän oli tehnyt sitä jo vartin ajan. – Me ollaan oltu tässä jo puoli tuntia. Ei siellä ketään ole. Eikö me voitais mennä? Mulle tulee kramppi tästä kyyhöttämisestä.
– Sori, mut mie haluan olla varma, ettei siellä oo ketään. Tai siis ketään tuntematonta. Kukaan ei oo vastannut puhelimeen kolmeen päivään.
– Miten jollakin voi olla vielä lankapuhelin tähän aikaan, Tenho tuhahti.
– Mummi tykkää lankapuhelimista. Sitä ei tarvitse viedä marjametsään tai pellolle. Uljaksella on kuitenkin kännykkä, suhahdin. Vanhapoikasetäni oli pitänyt mummista huolta ukin kuoleman jälkeen.
Nousin Tenhon viereen polviseisontaan ja tuijotin mummolaa. Meitä erotti vajaa sata metriä ylipitkää niittyä, jonka takana kohosi pienellä mäennyppylällä valkoiseksi rapattu 1940-luvun kaksikerroksinen tiilitalo. Korkeuksistaan se hallitsi tiluksiaan: peltoja, metsää ja piharakennuksia. Taloa vastapäätä seisoi vanha navetta ja lato, kauempana puoliksi romahtanut aitta sekä vanha sauna, jonka takana oli pusikoitunut vasikanhaka. Keskellä pihaa levisi käppyräinen omenapuu, jossa olin pienenä kiipeillyt kuin apina.
Jokainen nurkka tuntui uhkaavalta. Olohuoneen verhojen takana saattoi vaania joku tuntematon talonvaltaaja. Latoon oli voinut pesiytyä vaikka karhu. Ja tuo niitty. Se oli niin korkea, että pystyin näkemään heinikon lomassa liikkuvat raptoreiden hännät, kun ne saalistivat. Ja ne saalistivat aina laumassa.
Tenhon kädet tarttuivat vapiseviin ranteisiini hellästi, siirtyivät nyrkkiin puristuneiden sormieni ympärille.
– Lilja, rauhassa. Siellä ei ole mitään pelättävää.
Otin otteen avomieheni käsistä ja puristin paniikkia niihin. Katseemme lukittuivat toisiinsa, tunsin hänen käsiensä lämmön ja voiman. Hengitykseni etsi toista ihmistä, tukea, johon tarttua, kun järjetön pelko pyrki valtaamaan mieltä ja kerimään rintaan pelon kerää. Puristuksen myötä rinnassa ollut paine vaimeni. Hallitsematon tärinä asettui ja pystyin taas hengittämään normaalisti. Tenho katsoi minuun pehmeästi.
– Parempi?
Nyökkäsin.
– Oletko valmis murtautumaan mummolaasi?
Tuhahdin.
– Ei meijän tarvitse murtautua.
Singahdimme niityn läpi puolikyyryä. Heinät ylsivät puolireiteen, nuokkuvat voikukat hipsuivat paljaita pohkeitani vasten. Taivas oli kelmeän harmaa. Tuhkapilvi oli peittänyt auringon viisi päivää sitten. Tenho pysähtyi syreenipusikon suojaan, mistä näimme etuovelle ja pihan yli. Uljaksen auto oli poissa, ladon ovet laitettu tiukkaan säppiin. Traktori näkyi navetan takaa. Jatkoimme suoraan etuovelle. Nykäisin sitä, mutta se oli lukossa. Olivatko mummi ja Uljas lähteneet yhdessä pois? Hivutin kättäni eteisen ikkunan pellin alla. Hämähäkinseittien ja muun roskan seasta sormeni tapasivat sinne teipatun avaimen. Mummi oli tapojensa orja.
Ovi naksahti auki ja livahdimme sisään hämärään eteiseen. Jokin tuntui väärältä. Ei ovi ollut koskaan lukossa, jos mummi oli kotona. Puhelin oli hälyttänyt tyhjää matkan aikana, sitten kenttä oli kadonnut täysin. Vanhasta tavasta aloin avata lenkkareitten nauhoja eteisessä, mutta Tenho laski kätensä olalleni. Ymmärsin. Painoin varovasti keittiön ovenkahvan alas.
– Mummi?
Vanhaa tupakeittiötä hallitsi puulla lämmitettävä iso hella ja leivinuuni. Pankkoa suojasi kukallinen verho. Ainoastaan leivinuuni oli enää säännöllisessä käytössä, nykyisin mummi teki ruokansa modernilla hellalla keittiön toisessa reunassa. Hänellä oli jopa tiskikone. Ruokakomeron ovi oli sepposen selällään. Jääkaapista tuleva eltaantunut löyhkä kertoi, että sähköt eivät olleet olleet päällä vähään aikaan. Ison pirtinpöydän päällä oli Marimekon vahakangasliina. Maljakossa nuokkui käpristyneitä kissankelloja.
Lenkkarit narisivat osuessaan paljaalle lattialle mummin räsymattojen väliin. Olohuone oli tyhjä. Sohva, nojatuolit ja nurkassa seisova vanha pönttöuuni olivat aivan ennallaan. Ovi mummin kammariin oli auki, mutta sielläkään ei ollut ketään. Sänky oli peitetty valkoisella, virkatulla päiväpeitteellä. Samanlainen virkattu päällys koristi kiikkustuolia. Fiikus nuokkui. Työpöydän lankapuhelin oli edelleen seinässä. Se tuuttasi.
– Puhelin toimii, totesin hieman hämmentyneenä.
– Voidaan soittaa sun äitille tai isälles.
Ajatus pelotti. Halusin ensin löytää mummin.
– Kuule, sun mummi on voinut ihan hyvin lähteä sun setäs kanssa pois.
– Mie en usko sitä. Mummi on ihan samanlainen jästipää kun mie. Ei se olis jättänyt perintötilaa yksin.
Tutkimme yläkerran kammarit, mutta nekin olivat tyhjiä. Talo vaikutti hylätyltä. Vajosin tuvan nurkan jakkaralle. Väsytti ja pelotti. Olin ollut niin varma, että mummi olisi ollut täällä ja puhaltanut kaiken tapahtuneen pois kuin pipin polvesta aikoinaan.
– Syödään nyt ainakin jotain, Tenho sanoi pää ruokakomerossa. – Täällä on makaronia ja riisiä ja useampi säilyketölkki hedelmiä. Uskalletaanko me tehdä tuli tohon hellaan? Saatais lämmintä ruokaa.
Tuijotin voipuneena isoa puuhellaa. Se oli pääsyy, miksi olimme tulleet ensin mummolaan, emmekä parinsadan metrin päässä sijaitsevaan lapsuudenkotiini. Täällä oli sen verran muinaista, että sähköjen puuttuminen ei ollut ongelma.
– Kai. Joo. Emmie tiiä.
Tenho nousi ruokakomerosta pidellen sylissään purkkeja ja purnukoita, joissa oleviin etiketteihin oli mummin koristeellisella kaunolla kirjoitettu Makaroonia ja Riisiä. Silmien takana alkoi kirvellä.
– Kävisitsä Lilja kattomassa, olisko kellarissa vielä jotain syötävää, mikä ei olis menny pahaks?
”Saisit jotain muuta mietittävää,” tulkkasin Tenhon äänensävystä ja raahustin eteiseen. Kellarin matalista ikkunoista heijastui sen verran valoa, etten ottanut taskulamppua mukaan. Pidin käsiäni tiukasti betonisia seiniä vasten laskeutuessani sivuttain kapeita rappusia alas. Tuijotin jalkojani niin tiukkaan, että huomasin mummin säären vasta, kun melkein astuin sen päälle.
Suustani pääsi kiljaisu ja oli vähällä, etten rojahtanut mummin liikkumattoman ruumiin päälle. Painoin molemmat kädet tiukasti suulleni ja vajosin toiseksi alimmalle portaalle. Mummi makasi mahallaan kellarin lattialla, vasen jalka alimman portaan päällä oudosti vääntyneenä. Yritin olla ajattelematta sitä, miten mummi oli taatusti riidellyt Uljaksen kanssa ja jäänyt yksin taloonsa, lähtenyt hakemaan kellarista jotain. Ei ollut saanut valoja päälle, mutta jatkanut siitä huolimatta alaspäin, koska koko ikä on näitä rappuja kuljettu vaikka silmät kiinni. Mutta sitten jalka ei ollut tavannut seuraavaa porrasta, koko tasapaino oli kadonnut ja…
Itku tuli ulos niin voimakkaana, että kuulin sen itseni ulkopuolelta. Räin hupparini hihansuut märiksi ja tahmeiksi. Jossain vaiheessa tajusin Tenhon istuvan vieressäni. Hän ei sanonut mitään, piti vain lujasti kiinni.
Haimme ladon nurkalta lapiot. Tiesin, että mummin kuuluisi päästä ukin viereen, mutta miten tällaisessa tilanteessa järjestettäisiin jotain hautajaisia, kun koko yhteiskunta oli ollut sekaisin luonnonmullisten alkamisesta saakka? Se sai minut taas parkumaan ja niiskutin Tenhon olkapäähän märkiä länttejä ja valitin, miten epäreilua kaikki oli.
Tenho lohdutti, että ainakin mummini voisi jäädä sinne, minne halusi.
Kaivoimme sisäpihan nurkassa olevan kukkapenkin auki. Samettiruusut ja pionit saivat toimittaa hautakukkien virkaa. Tenho kantoi mummin kellarista. Mummi näytti niin pieneltä ja hauraalta vanhassa, kulahtaneessa kukkamekossa. Tenho pyyhki mummin otsan kuivuneesta verestä. Minä kaivoin liinavaatekomerosta puhtaan lakanan. Mummi näytti levolliselta, mikä itketti vielä lisää. Mummi näytti vielä ihan mummilta, mutta oli niin kylmä. Mummi ei koskaan ollut kylmä, vaan aina oli lämmin syli, johon tulla turvaan.
Käärimme mummin lakanaan. Tenho kantoi käärön varovasti pihalle ja laskimme sen yhdessä kaivamaamme hautaan. Tässä vaiheessa en enää kyennyt tekemään mitään, vaan pakenin takaisin sisälle ja jätin Tenhon lapioimaan. Makasin mummin sängyllä kippurassa, silmät turvonneina, virkattua päiväpeittoa puristaen. Tuijotin puhelinta alaleuka täristen. Pelkäsin luurin nostoa. Pelkäsin, ettei kukaan vastaisi. Pelkäsin sitä, mitä löytäisin kotoa.
Tai mitä siellä ei olisi.
Kukaan ei ollut vastannut kännykkäänsä enää useaan päivään. Maalasin kaikki mahdolliset ja mahdottomat kauhukuvat ja kieriskelin niiden aiheuttamassa surussa ja pelossa. Kun Tenho lopulta palasi takaisin hikisenä ja multaisena, hän löysi minut hyperventiloimasta kammarin lattialta. Istuimme molemmat siinä pitkään, sylikkäin, sanomatta yhtään mitään ja kuuntelimme nikottelevan hengitykseni hidasta tasaantumista.
– Mie kokeilen nyt sitä puhelinta, sain lopulta niiskaistua.
Tenho nyökkäsi ja nousi lähteäkseen. Suljin mummin kammarin oven hänen perässään ja istuin valkoisen työpöydän ääreen. Tuijotin puhelinta kuin kierteellä makaavaa käärmettä. Ehkä se olikin sellainen, jokin pieni kaareva muinaislisko, joka tarraisi hampaillaan kämmeneeni, kun kurkottaisin eteenpäin nostamaan luuria. Sen ote olisi niin tiukka, ettei sitä saisi ollenkaan irti. Koko käsivarsi muuttuisi lämpimästä verestä tahmeaksi ja lisko vain purisi lujempaa ja lujempaa…
Nousin ylös niin rivakasti, että tuoli kaatui. Peräännyin mummin sängylle asti, laskin käteni päiväpeitolle ja työnsin sormeni pitsikirjonnan väliin. Sormeni hakivat jotain tuttua, reittiä takaisin siihen turvalliseen hetkeen, jolloin kaikki oli niin kuin pitikin, mummi olisi keittiössä ottamassa pellillistä tuoreita korvapuusteja uunista, aurinko paistaisi tuhkasta vapaalta taivaalta, sähköt ja puhelinverkot toimisivat taas, eikä metsässä eläisi mitään sinne kuulumatonta.
Hetken mielijohteesta siirsin tuolin sivuun ja raahasin valkoisen kiikkustuolin pöydän viereen niin, että ylsin nostamaan luurin. Tasasin hengitystäni terapeutin opettamilla rentoutumisharjoituksilla, istuin tuoliin ja keinuin hetken. Olin taas lapsi mummin sylissä ja kysyin, voiko keinu ikinä kaatua. Ei voisi, mummi oli luvannut. Minäkään en kaatuisi, jos vain istuisin tässä. Nostin luurin ja näpyttelin äidin numeron.
Tenho mittaili keittiön mattoja astuessani kynnyksen yli takaisin. Pyöritin hitaasti päätäni.
– Linjat toimivat, mutta vain puhelinlangat. Ehkä matkapuhelinverkko on kaatunut.
– Eihän täällä Länsi-Siperiassa kenttiä muutenkaan koskaan oo ollut.
Tenho laski molemmat kätensä hartioilleni.
– Ei vielä hermostuta. Tänään oli tosi paska päivä, eikä tää varmaan hirveästi tästä parane. Mutta sauna ja iltakahvit tekee ihmeitä. Sen mä oon oppinut sulta ja sun porukoilta. Ne on varmasti turvassa.
Nyökkäsin ja halasimme pitkään.
Ilta alkoi hiljalleen pimetä, vaikka auringonlaskua ei voinut havaita tuhkaverhon takaa. Kipaisimme vieläkin varovaisina vanhalle saunalle. Tenho alkoi kantaa halkoja rakennuksen päädyssä olevasta liiteristä, minä otin kaksi muovisankoa ja löysin kaivon horsmaviidakon keskeltä. Nostin useamman sangollisen puhdasta kaivovettä pataan ja pesuvedeksi. Yritin pitää pelkoa poissa. Kanervastakaan en ollut kuullut mitään sen viestin jälkeen, jonka olin saanut viisi päivää sitten. Silloin siskolla oli ollut kaikki hyvin.
Vanha puukiuas antoi kunnon löylyt ja hetken kaikki tuntui normaalilta ja tavalliselta kesäillalta. Kuivasimme itsemme, vaihdoimme puhtaat alusvaatteet ja huljuttelimme käytetyt saippuoidussa vedessä. Jätimme räppänät auki ja hipsimme pimeässä illassa takaisin taloon. Tenho sytytti tulen hellan alle ja keitti pannukahvit. Hetken olo oli kuin mökillä. Keskellä korpea, saaressa, saavuttamattomissa. Turvassa muulta maailmalta.
Lukitsimme ulko-oven ja kasasimme yläkerran kammarin lattialle matalan pedin. Kahvi ja päivän tapahtumat tärisyttivät ja puristin Tenhon kättä viimeisenä oljenkortena, joka pitäisi minut pinnalla kaiken tämän keskellä. Tarrauduimme kiinni toisiimme ja kuuntelimme vanhan talon natinaa ja tuulta räystäissä.
***
Könysin hitaasti rappuset alas kohti keittiöstä leijuvaa puuron tuoksua. Tenho oli löytänyt komerosta kaurahiutaleita ja keitti niitä puuhellalla vihellellen jotain lähes tunnistettavaa melodiaa. Söimme vaiteliaina. Tenho sanoi hakevansa reilun kilometrin päähän metsätielle piiloon jättämämme auton. Minun ei tarvinnut kertoa suunnitelmiani. Tenho pyysi minua olemaan varovainen. Otin kiikarit ja pienen reppuni. Tenho työnsi käteeni lyhyen sorkkaraudan, jonka oli löytänyt eteisen komerosta. Sanoin, etten tarvinnut murtautumisvälineitä, kai minulla nyt kotiavaimet oli mukanani.
– Ei tämä olekaan sitä varten, Tenho totesi vakavasti.
Katsoimme toisiamme, Tenho käänsi katseensa ensimmäisenä. Halasin häntä lujaa ja kuiskasin, ettei kukaan tänne korpeen löydä.
– Länsi-Siperiaa, niinhän sie aina sanot. Kuka nyt tänne tulisi?
– Ei sitä koskaan tiedä. Sä näit ne palaneet talot, kun me käännyttiin Marjovaaran risteyksestä.
– Ne olikin lähempänä päätietä.
Tenhon katseessa oleva huoli uskaltautui nousemaan silmiini asti. Halasin miestäni uudestaan.
– Mie tuun kohta takas.
Suuntasin pihatietä pitkin postilaatikolle, katsoin piintyneen tavan mukaan vasemmalle ja oikealle, ylitin hiekkatien ja loikkasin ojan yli mummolan kaurapellolle. Suihkin menemään viljojen lomasta peltikatot tähtäimessäni ja olin taas 10-vuotias tyttö oikaisemassa pellon poikki mummolasta kotiin. Pysähdyin keskellä peltoa seisovien kivenlohkareiden taakse. Se oli aina ollut minun ja Kanervan maamerkki, saari keskellä peltomerta. Kiipeilykallio, valloitettu vuori, merirosvojen linnake, haaksirikkoutuneiden pelastus. Nyt se oli suojapaikka, vakoilupiste. Nostin kiikarit silmilleni ja annoin suurentavien linssien pyyhkäistä pihapiirin yli. Punatiilisen talon takapiha oli hiljainen. Iskän autoa ei näkynyt autotallin vieressä. Hessun häkki oli tyhjä.
Menin viimeiset viisikymmentä metriä puolijuoksua, väistin äidin kasvimaata ja hipsin suoraan autotallin nurkalle, siitä terassille. Kaivoin repustani Tenhon antaman sorkkaraudan kättä pidemmäksi turvaksi. Takaoven lukko päästi tutun naksahduksen. Suljin oven hiljaa perässäni ja pyyhin multaiset tennarit eteismattoon. Kodinhoitohuoneen naulakossa roikkui iskän työvaatteita. Vedin syvään henkeä ja avasin hitaasti keittiöön johtavan oven.
Ensimmäisenä huomasin tummuneet banaanit keittiönpöydän hedelmäkorissa. Sitten tiskipöydällä alassuin olevat pakasterasiat. Äidin ja iskän makuuhuoneen ovi oli auki, päiväpeitto rullalla sängynpäädyssä. Kampauspöydälle oli pinottu kaikkea mahdollista papereista kankaisiin ja korulippaisiin. Olohuoneessa ei näkynyt mitään erikoista. Sohvanpäädyssä oli Hessun peti ja pari lelua. Sohvapöydän sanomalehtipino kertoi kuluneesta ajasta. Tuorein aviisi oli päivätty torstaille. Siitä oli viisi päivää. Ahdistus alkoi keriä lankojaan sydämen tietämille. Missä kaikki olivat?
Kanervan huone oli siivottu ja paljaan oloinen. Eihän me siskokset oltu asuttu kotona vuosiin. Astuin viimeisenä omaan huoneeseeni, jota äiti käytti nykyisin ompeluhuoneena. Ikkunan rullaverho oli puolitangossa. Kelmeänharmaa tuhkan vääristämä auringonvalo pyyhki vaisusti mummin kutomia vihreitä mattoja.
En enää jaksanut estää silmiin kertyvää kosteaa kalvoa. Räpyttely vapautti suolaiset pisarat poskilleni. Tunsin olevani yksin maailmassa, josta kaikki muut olivat lentäneet yhdessä pois. Jättäneet minut taakseen tarpeettomana, viallisena, paniikkihäiriöisenä kimppuna kerittyä lankaa. Sorkkarauta kopsahti lattialle. Aloin itkeä ääneen. En tiedä, mitä olin odottanut löytäväni, mutten ainakaan tätä. Talossa ei näkynyt merkkejä minulle tärkeiden ihmisten lähdöstä.[6] Vajosin polvilleni lattialle, nojasin päätäni sängynreunaan. Päiväpeitto painoi virkattuja ruusuja otsaani. Peitto oli mummin tekemä ja tuntui ainoalta konkreettiselta asialta elämässä.
Sormet tapasivat paperia. Pyyhkäisin märkiä silmiäni. Valkoiselle päiväpeitolle oli maastoutunut kirjekuori, jossa luki äidin tutulla käsialalla ”Lilja”. Sydämen ympärille sykkyräksi punoutunut lankakerä levähti vyyhdeksi. Revin kuoren hätäisesti auki.
Lilja-rakas, toivottavasti löydät tämän, jos tulet etsimään meitä. Tai ehkä lähdet Tenhon kanssa turvaan jonnekin pohjoiseen. Se olisi varmaan parempi vaihtoehto, koska täällä kaikki on menossa pieleen. Koveron Teboil räjäytettiin eilen. Tulitte tietenkin sitä kautta, joten näitte sen varmasti.
Nostin katseeni paperista. Niin, olimme ajaneet Koveron läpi. Teboilin paikalla oli mustuneita jäänteitä. Metallisia, vääntyneitä tolppia. Siinä vaiheessa olimme painaneet kaasua.
Ne ovat kärkkyneet jo Ilomantsinkin puolella. Sen verran, mitä uutisia lähetettiin ennen sähköjen katkeamista, ymmärsimme, että ne haluavat bensaa. Toivottavasti et satu niiden tielle. Ihmisistä on tullut arvaamattomia.
Olemme kuulleet myös huhuja rajan takaa tulleista pedoista. Ryssiä pelkäävät kylällä. En ole jaksanut uskoa huhuihin, ei täällä muita kuin susia ja karhuja ole vielä näkynyt.
Me lähdemme isäsi kanssa tänään lauantaina. Tapaamme Kanervan ja Jussin keskustassa. Selvitämme, ovatko kaupat vielä auki. Tuskin. Rahaa ei automaateista kuitenkaan saisi ilman sähköjä. Otamme mukaan sellaista ruokaa, joka säilyy hyvin. Jos unohdimme jotain, ota mukaan mitä tarvitset. Lähdemme minun autollani. Hessu on myös kyydissä, älä huoli. Isäsikin on kunnossa. Siitä on tullut jokseenkin päämäärätietoisempi kuin tavallista.
Menemme Mökille. Tiedän, ettet ole käynyt siellä aikoihin, mutta muistat varmaan reitin. En halua kertoa tarkempia yksityiskohtia, jos joku muu löytää tämän kirjeen ennen sinua. Äitisi ei kuitenkaan ole ihan tyhmä. Jotta pääset perille, tarvitset AVAIMEN. Muistathan, missä aina pienenä odotit isääsi töistä kotiin? Avain on siellä. Me otamme Ollivanderin.
Yritimme houkutella Lahjaa mukaan, mutta tiedäthän mummisi. Toivon, että Uljas saa Lahjan mukaansa ja pääsemme lähtemään samaa matkaa. Käythän mummolassa katsomassa Lahjaa? Ota hänet vaikka väkisin mukaan, kun tulet. Tai siis tulette, en usko, että olet täällä ilman Tenhoa.
Otimme puhelimet mukaan kaiken varalta. Yritän soittaa sinulle joka päivä.
Olet rakas, terveisin äitisi.
Laskin kirjeen hitaasti syliini. Ahdistuksen lankakerä oli imeytynyt takaisin sisimpääni. Mieleni täytti hämmentävä tarmokkuus. Äiti ja iskä olivat lähteneet kolme päivää sitten. Kanerva oli kunnossa. Samoin Hessu. He menevät tietenkin mökille. Sinne ei kukaan osaisi, eikä löytäisi. Siellä me oltaisiin kaikki kuin herran kukkarossa, kuten mummi aina sanoi.
Juoksin huoneet läpi uudestaan. Aloin huomata merkkejä, jotka tukivat äidin kirjettä. Iskän kumisaappaat olivat poissa. Samoin kummankin laturit. Kännykät olivat useimmiten telineessä keittiön seinässä, nyt eivät olleet. Vessasta puuttui hammasharjoja. Koiranruoka oli kadonnut ruokakaapin alahyllyltä, samoin Hessun lempipurulelu. Seisoin eteisessä kirje yhä kädessäni. Mökillä oli bensalla toimiva aggregaatti, joten siellä saisi sähköä niin kauan kuin bensaa riittäisi. Tarvitsisimme bensaa. Tarvitsisimme myös yöpymistarvikkeita, juomavettä, kaiken ruuan, mikä mahtuisi mukaan. Kaikkea, mitä olimme kesäisin pakanneet autoon, kun olimme suunnanneet mökille pariksi viikoksi.
Äiti oli piilottanut avaimen. Nerokasta. Ollivander oli iskän ja Uljaksen yhteinen koppivene, jonka minä ja Kanerva olimme nimenneet Harry Potter -innostuksessamme. Meillä oli myös pienempi avovene, jota käytettiin harvemmin. Äiti oli jättänyt meille ainoan keinon päästä saaressa sijaitsevalle mökille.
Vedin syvään henkeä. Oli helpottavaa huomata, että oli päämäärä.
Nappasin sorkkaraudan ja sulloin sen takaisin reppuun. Tulisimme Tenhon kanssa tätä kautta ennen kuin suuntaisimme mökille. Kaikki tarpeellinen täytyisi pakata. Mutta avaimen hakisin jo nyt. Äiti jaksoi aina muistuttaa siitä, miten pienenä olin piiloutunut varastoon iskän työpöydän alle haistelemaan sinne pinttynyttä bensan tuoksua. Siellä olin odottanut iskää töistä kotiin.
Kävelin tuulikaapin läpi ja loksautin etuoven auki. Laskeuduin rivakasti kuistin rappuset alas ja vasta sitten huomasin etupihan. Kuin valtava tornado olisi vyörynyt metsästä, jyrännyt alleen pihan sembramännyt, jotka oli istutettu silloin kun me Kanervan kanssa olimme syntyneet kahden vuoden ikäerolla. Myllerrys oli kaatanut tonttia reunustavat koivut ja jatkanut matkaansa tien toiselle puolelle. Puristin kotiavaimia, hampaiden jäljet painuivat kämmeneen.
Ne olivat todella tulleet rajan yli, askel kumisten vaeltaneet Venäjän puolelta asuttamaan suomalaiset korpimetsät. Ahdistus humpsahti sisääni kuin paino ongen siimassa. Otin tukea kuistin kaiteesta ja yritin tehdä hengitysharjoitusta, jonka nimeen terapeutti oli vannonut. Mutta näin vain silmissäni metsän keskeltä vyöryvän Tyrannosauruksen, jota en pääsisi pakenemaan edes mummolaan. Sen tarjoama turva oli mummin myötä poissa.
Juoksin sydän hakaten varaston ovelle, räpelsin avaimia, mutta ovi ei vain auennut. Itketti ja pelotti yhtä aikaa. Kohta tuntisin maanpinnan tärinän valtavien jalkojen alla…
Ovi aukeni narahtaen, kiepsahdin sisään ja vetäisin oven nopeasti kiinni. Varasto oli hämärä. Annoin silmien tottua valonpuutteeseen ja käytin ajan hokemalla itselleni, että kaikki on hyvin, dinosauruksia ei ole olemassa, kukaan ei löydä minua täältä…
Mutta jos Niitäkin on, miksei Tyrannosauruksia?
Iskin pääni teräksisen työpöydän reunaan kumartuessani. Päästin pelon ja ahdistuksen voimalla suustani sellaisen litanian kirosanoja, että iskä olisi ollut ylpeä. Painoin kipeää kohtaa ja siinä avain olikin, teipattuna pöydän alle. Pieni, tummunut avain, jossa luki Yamaha. Pääsylippumme saareen. Tunsin sydämen hakkaavan rinnassani ja kerivän jälleen pelkoa kasaan. Ryntäsin ulos varastosta, hädin tuskin muistin lyödä oven lukkoon. Sitten juoksin. Juoksin, enkä pysähtynyt ennen kuin mummolan pihassa.
Punainen, maantiepölystä harmaaksi värjäytynyt Nissan oli pysäköity omenapuun viereen. Pysähdyin sen eteen, henki vinkui, kyljessä pisti. Tenho käveli ladosta minua vastaan suu tilanteeseen epäsopivassa virneessä.
– Kato, mitä mä löysin.
Tuijotin Tenhon ohi latoon, jonka liukuovi oli vedetty sivuun. Keulapuskuri katsoi takaisin.
– Iskän Hiluxi, mitä se tekee täällä?
– Korjattavana selvästi, toinen takarengas puuttuu, Tenho osoitti matkustajan puolta. Koko auto oli hieman kallellaan tunkin takia.
– Rengas on tossa vieressä ihan ehjänä. Koko projekti on jäänyt selvästi kesken, en tiiä, missä vika…
– Siitä poksahti kaikki pultit, muistin äkkiä. – Äiti soitti joku reilu viikko sitten ja kertoi, että iskältä oli lähtenyt rengas kesken kotimatkan. Kaikki pultit poikki yhtä aikaa.
– No huh.
– Uljas varmaan korjasi sitä, kun se on kuitenkin mekaanikko.
– Se olis pyörää vaille kunnossa, tankissakin on vielä bensaa, Tenho totesi.
Suunnitelma naksahti kohdilleen.
– Otetaan Hiluxi. Se on neliveto ja sinne mahtuu paremmin tavaraa lavalle kuin tuohon meijän Micraan, tartuin Tenhon olkapäähän.
– Totta, ja sehän on käytännössä–
– Tuhoutumaton, päätimme Tenhon lauseen yhtä aikaa, vilkaisimme toisiimme ja virnistimme.
– Löysitkö sä mitä? Tenho kysyi lopulta pienen tauon jälkeen. Vedin kirjeen taskustani ja selitin kaiken: minne äiti ja iskä olivat menossa, miten meidän pitäisi valmistautua, mitä pitäisi ottaa huomioon. Tenho nyökytteli hyväksyvästi ja sanoi aloittavansa renkaasta. Minä suuntasin sisälle kokoamaan kaikki säilyvät ja tarpeelliset ruokatavarat, mitä mummolassa oli enää jäljellä. Pakkasimme lavalle vesitonkkia, kuivamuonaa ja sulaneista pakastimista kaikki kunnossa olevat marjat ja sienet. Tenho löysi pienkonebensiinikanisterin ja sopivan mittaisen pätkän letkua, millä hän siirsi puoli tankillista bensaa Nissanista Toyotaan. Taskulamppuja, paristoja, pieni kasari, talon kaikki tulitikut, pyykinpesupulveria, sampoot, kiikarit.
Tenho siirsi viimeisillä bensahöyryillä kulkevan Nissanin latoon ja veti ovet kiinni. Olimme valmiita. Tai emme ihan. Palasin nopeasti sisään ja kipaisin mummin kammariin. Olisi älytöntä ottaa mukaan mummin virkkaama päiväpeitto, mutta jotain minun oli pakko saada. Sormien lomassa kulkevat silmukat tuntuivat rentouttavan, purkavan pahimman paniikkikerän auki. Terapeuttikin oli sanonut, että minulla olisi hyvä olla mukana jokin konkreettinen esine tai asia, jota koskettaa, kun paniikkihäiriö iskisi.
Nostin pöydällä nuokkuvan fiikuksen sivuun ja poimin sen alta pienen pyöreän liinan. Se oli kirkkaankeltainen ja taatusti mummin virkkaama. Silmukat kulkivat tasaisina kuvioina muodostaen lumihiutaleen kaltaisia muotoja. Se tuntui turvalliselta sormissani. Taittelin sen housujeni taskuun. Nyt olin valmis.
Ajoimme hitaasti soraista Sissolantietä eteenpäin. Koukkasimme ensimmäisestä, miltei umpeen kasvaneesta risteyksestä pihaan, jotta väistäisimme autotielle kaatuneet koivut. Tenho körötteli nelivetoisen lava-auton etupihalle talon ja varaston välistä ja peruutti sen näppärästi kuistin eteen.
Ennen kuin hän ehti taivastella pihan hävitystä, loikkasin ulos autosta ja rullasin lavan peitteen sivuun. En halunnut puhua asiasta, saati katsoa metsästä vyörynyttä tuhoa, joka oli turmellut kotipihani. Haimme sisältä lisää ruokaa ja Kanervan vaatekomeron ylähyllyltä pari sinne unohtunutta makuupussia ja tyynyä. Lisää paristoja ja tulitikkuja. Bensan iskä oli ottanut mukaan, mutta nappasimme varalta hieman koneöljyä. Olimme jo lähes valmiita, kun palasin vielä kerran varastoon. Nurkassa oli harmaa lukollinen kaappi. Tiesin, missä avain oli, vaikka minun ei välttämättä olisi pitänyt tietää. Se oli työkalupakissa, naulojen alla. Ensimmäistä kertaa elämässäni menin iskän kaapille luvatta.
Haulikko oli poissa. Se oli sinänsä loogista. Äiti ja iskä olivat menneet saareen, vesilintujahan siellä oli eniten. Ilmakiväärillä en tekisi yhtään mitään, mutta hirvikivääri… Tarkastin kahdesti, että otin oikeat panokset, pakkasin kiväärin koteloonsa ja nostin sen olalleni. Olin viimeksi ampunut varmaan viisitoista vuotta sitten, mutta se oli asioita, joita tuskin koskaan unohtaisin. Kivääri olalla teki heti olon jotenkin vahvemmaksi.
Tenho oli jo käynnistänyt auton ja tuijotti minua kulmat koholla ratin takaa, kun avasin pelkääjänpaikan oven ja sysäsin kiväärilaukun penkkien taakse.
– Ooksä tosissas?
– Eihän sitä koskaan tiedä, vastasin haastavasti.
– Osaatsä tehdä tolla mitään?
– Ainakin se on hyvä pelote.
Ja henkinen turva Tyrannosauruksia vastaan, lisäsin mielessäni.
Ajoimme hiljaisuuden vallitessa. Äänettömyyden katkaisivat ainoastaan Tenholle antamani ajo-ohjeet. Tenho ajoi rauhallista tahtia ja keskittyi mäkiseen ja mutkaiseen hiekkatiehen, jolla joskus aikoinaan oli ajettu ihan ralliakin. Välillä hän kokeili kepillä jäätä ja avasi radion elätellen toiveita siitä, että joltain kanavalta tulisi edes jotain. Mutta ei. Staattinen kohina oli vallannut koko radion.
Kun käännyimme Perttivaarantieltä ison kuusen juurelta vasemmalle, näimme mustan savupilven kohoavan metsän takaa. Tenho hidasti vauhtia entisestään. Ne muutamat talot, jotka ohitimme, olivat pimeitä ja autioita. Ketään ei ollut näkynyt. Musta savu näytti kuitenkin koko ajan lähenevän.
– Pysäytä, käskin äkkiä. Hilux pysähtyi keskelle hiekkatietä. Edessämme oli junarata. Siitä oli vajaa kilometri päätielle, missä jokin paloi mustalla savulla.
– Eikö meidän pidä mennä päätielle, jotta päästään Ilomantsin keskustaan?
– Pitäisi, mutta miulla on paha aavistus.
– Mitäs me sit tehdään?
Tuijotin vartioimatonta tasoristeystä. Raiteiden välissä kasvoi heinää.
– Oikaistaan. Meillähän on neliveto. Tää rata menee suoraan Mantsiin.
Tenho räpytteli silmiään, laittoi vaihteen vapaalle ja veti käsijarrun päälle. Hän hyppäsi ulos autosta ja käveli muutaman metrin eteenpäin tuijottaen junarataa pitkin molempiin suuntiin. Tenho hieraisi tummanruskeaa tukkaansa ja palasi takaisin autoon.
– Okei, se on ehkä tehtävissä.
– Mie en ehdottelis sitä, ellei minnuu epäilyttäs. Äiti vaikutti olevan aika huolissaan täkäläisistä.
Tenho sääti nelivedon päälle ja kääntyi vasemmalle, junaradan viereiselle sorakolle.
Ilomantsi–Joensuu-rautatie oli maastosta hieman kohollaan oleva soravallin päälle sijoitettu rata, jota oli viimeksi käytetty matkustajien kuljetukseen joskus silloin, kun äitini oli ollut teini ja junien kyytiin pääsi hyppäämään kesken matkaa huiskuttamalla kuin bussiin. Nykyisin radalla kulki ainoastaan satunnaisia tavarajunia ja niitäkin yhä harvemmin sen jälkeen, kun paikkakunnalle pykätty pellettitehdas oli lopetettu kannattamattomana. Nyt rata puski heinää ja horsmaa ja ruostui hiljalleen. Tasoristeykset olivat tällä seudulla vartioimattomia. Eihän sieltä kuitenkaan koskaan ketään tullut.
Ylitimme ensimmäisen hiekkatien, kun alkoi sataa. Pisaroiden mukana tuleva tuhka värjäsi tuulilasin harmaaksi eikä tuntunut irtoavan edes pesunesteellä. Pyyhkijät vetivät villiä tanssia Tenhon yrittäessä väistellä isoimpia kivenmurikoita ja monttuja. Yritin olla ajattelematta rinnassa paisuvaa lankakerää.
Sitten sateen lomasta auton eteen ilmestyi jättimäinen kivenlohkare. Ehdin juuri huutaa varoituksen, kun Tenho veti täyden lukkojarrutuksen. Hilux liukui soran ja irtokivien päällä, kääntyi sivuttain perä kohti metsää ja pysähtyi juuri ajoissa. Istuimme molemmat aivan selkänojissa kiinni, tennarit jalkatilaan uponneina. Vilkaisimme toisiimme. Tenhon nenänpää oli valkea, silmät tuhkaisen ikkunan pimeydessä palavat hehkulamput.
– Huh, oli ainut, mitä Tenho sai suustaan. Annoin reisieni rentoutua ja olin jo toteamassa jotain kevyttä, kun kivenlohkare liikahti. Sydämeni ympärille alkoi kertyä kiihtyvällä tahdilla puristavaa nyöriä, kun lohkareeksi luulemamme olento painoi eturaajansa maahan ja nousi sitten ponnistaen neljälle puunrungon paksuiselle jalalle. Näimme tuhkarantujen lomasta enää sen luisun, karvaisen takamuksen ja lyhyen hännän, kun se alkoi kääntyä meihin päin.
– Ei vitussa, Tenho totesi älykkäästi ja avasi ikkunan.
Otus nousi ainakin kahden ja puolen metrin korkeuteen, ehkä kolmenkin. Tenho alkoi kurkottaa kaulaansa ikkunasta kuin ajomatkasta innostunut koira. Revin miestä takaisin sisälle.
Sitten näimme sen hampaat.
Kaksi pitkää ylöspäin kaareutuvaa syöksyhammasta.
– Jumalauta, Tenho kuulosti ihailevalta.
Sydämenlyönnit olivat korvissani. Puristin silmät kiinni, kiskoin mummin virkkaaman liinan taskustani. Sormeni tapasivat reikiä, silmukoita, reikiä, silmukoita… turvallista rytmiä, johon pystyin sovittamaan itseni. En ajatellut muinaisia hirviöitä, en kuollutta mummia, en kadonnutta perhettä, vain ja ainoastaan silmukoiden rytmiä.
– Lilja, kato, miten upea se on!
Näin Tenhon avonaisesta ikkunasta likaisenkellertävän syöksyhampaan, joka veti räsäyksellä sivupeilin mukanaan. Sitten kärsä teki lommon konepeltiin. Minä huusin. Tenho huusi. Huomasin vetäväni penkkien takana olevaa hirvikivääriä esille ja jotenkin sähelsin oveni auki. Putosin polvilleni märälle soralle ja kiskoin kivääriä suojapussista. Auto oli minun ja jättimäisen, karvaisen nisäkkään välissä. Kyyneleet sekoittuvat likaiseen sateeseen, joka kasteli hupparini, housuni, litisti tukan pitkin naamaani. Tenho huusi jotain. Kuulin vain sydämenlyöntini. Nousin seisomaan ja kohotin kiväärin oikeaa olkaani vasten. Tuin piipun auton katolle ja tähtäsin kiikarin läpi. Hilux tärähti uudesta iskusta. Kädet tärisivät niin, että tähtääminen oli lähestulkoon mahdotonta. Räpsyttelin likaista vettä ja kyyneleitä silmistäni.
Siinä se oli. Pää. Keskity, jätä tärinä omaan arvoonsa. Muista iskän ohjeet. Perä tiukasti olkaa vasten. Hengitä.
Ruskea silmä katsoi minua kiikaritähtäimen lävitse.
Hetki kesti pienen elämän. Sitten otus kääntyi ja lähti löntystelemään radan viertä eteenpäin. Se pieneni ja pieneni mustan tähtäinristin takana ja lampsi lopulta metsäaukiolle kadoten näkyvistä. Nostin pääni tähtäimeltä ja annoin kiväärin perän valahtaa maahan asti.
Tenho astui ulos. Hilux kävi yhä.
– Mikset sä ampunut?
Tenho ei kuulostanut syyttävältä, ainoastaan ihmettelevältä. Katsahdin häneen auton katon yli.
– Mie en oo varma. Sen katseessa oli jotain… väsynyttä.
Seisoimme hetken tihkuksi lievenneessä sateessa katsellen henkiin herätetyn eläimen perään. Siitä oli huhuttu jo kuukausia. Tieto oli tihkunut Venäjältä pala kerrallaan. Siinä oli jotain suuruudenhullua, pelottavaa. Mutta karvainen otus ei itse tiennyt sitä. Se vain oli. Ei ollut sen vika, että se oli tuotu takaisin maapallolle. Joku oli jo päättänyt sen elämästä. Ei ollut minun asiani päättää sen kuolemasta.
– Mennäänkö, Tenho rikkoi hartaan hiljaisuuden.
Pujotin kiväärin takaisin suojapussiin, laskin sen penkkien taakse ja istuin alas. Tenho pisti peruutusvaihteen päälle, venkslasi autoa hetken, ja pääsimme jatkamaan matkaa. Sitten oli pakko tunnustaa.
– En mie edes muistanut ladata sitä.
Tenho hymähti ja purskahti sitten nauramaan. Jännitys purkautui hillittömänä hihityksenä, joka jatkui niin, että Tenhon oli pakko pysäyttää Hilux hysterian hetkeksi. Meiltä meni vielä viisitoista minuuttia körötellen parin joen ja jokusen tienhaaran yli. Sitten edessä kohosi korkea silta, joka ylitti rautatien.
– Hei, me ollaan perillä, ton sillan toisella puolella pitäis olla Ilomantsin vanha asema. Me päästään sieltä keskustan liikenneympyrään. Siitä meijän pitää palata vähän matkaa takaisin Möhkön risteykseen…
– Lilja.
Tenho pysäytti auton, mikä keskeytti innostuneen höpötykseni. Viidenkymmenen metrin päässä keskellä junanrataa seisoi kolme miestä kiväärit käsissään. He eivät tähdänneet meitä, ainakaan vielä.
– Mitä ne haluu? tunsin tarvetta kuiskata.
Ikkuna kopsahti aivan korvani vieressä. Melkein pissasin housuuni, kun näin haulikon piipun silmieni edessä.
– Sammuttakkee auto ja tulukkee hittaasti ulos, nainen haulikon takana huusi.
Tenhon ikkunan takana oli toinen ase eikä se tärissyt.
Tenho sammutti moottorin. Vilkaisimme toisiimme. Mietin asetta penkkien takana. Mietin iskää ja äitiä. Mietin Tenhoa, miten paljon välitin. Astuimme yhtä aikaa ulos. Kolme miestä tuli lähemmäksi. Jokaisella oli panosvyö ja radiopuhelin vyötäröllä. Neljäs laskeutui penkkaa alas heidän luokseen mukanaan julmetun iso, mustaksi paahtunut susikoira.
– Milläs asijoilla sitä ollaan liikentteessä? kysyi laitimmainen mies, jonka parrassa olisi voinut kasvattaa pieniä eläimiä.
Tenho vilkaisi minua.
– Läpikulkumatkalla, hän vastasi. – Ollaan menossa tän Liljan porukoitten mökille…
– Mantsi ei oo mikkää läpikulukupaekka, vieressäni oleva keski-ikäinen nainen totesi. Hän oli sullonut harmaantuneet hiuksensa vaakunalippiksen alle. Kolme harmaata kannelta punamustalla pohjalla.
– Työkö ne tuupovuaralaiset herätitte? partamies ärähti.
Tenho kääntyi katsomaan minua epätoivoisena. Purin huulta, etten olisi pärskähtänyt. Hämäläinen Tenho-parka oli jo tarvinnut tulkkia tullessaan ensimmäistä kertaa käymään meillä. Iskä puhui suunsa sisällä niin voimakasta pohjoiskarjalaa, ettei Tenho meinannut saada puheesta mitään tolkkua. Palasin takaisin nykyhetkeen, kun partasuu alkoi nostaa kiväärinsä piippua kohti Tenhoa.
– Myö ollaan menossa Möhkön suunttaan ja voijaan häipyy teijän jaloista vaikka heti, yritin kaivella kadonnutta murretta takaisin. Ehkä se tekisi tervetulokomiteasta hieman vastaanottavaisempaa.
– Ka, eikös se oo Karhapiän tyttölöitä? koiramies totesi äkkiseltään.
– Hä? partasuu käännähti ärtyisänä.
– Urhon tyttöhä se on, koiramies kohotti lippansa ylös ja virnisti. Valtava helpotuksen tunne levisi koko yläkroppaani.
– Martiskainen.
Iskän työkaveri vei meidät pieneen keltaiseen puutaloon, joka sijaitsi aivan entisen yläasteeni vieressä. Kahvi alkoi porista kannettavalla kaasuliedellä. Martiskainen, nainen, joka esitteli itsensä Tertuksi, ja partasuu-Seppo tulivat sisälle. Susikoira käskettiin ovenpieleen makaamaan, mistä se katseli meitä tummilla silmillään.
Martiskainen kaateli emalikuppeihin pannukahvia.
– Ottakkeehan tästä. Ei parane Urhon kuulla, jottei tyttärelle oo sumppeja tarjottu.
Tenho puhalteli kahviaan. Emali alkoi poltella sormieni välissä.
– Missä iskä on? Ootteko työ nähny sitä?
– Ollaanhan myö, vastahan se, kolomeko päivvee siitä on? Niin taittaa olla. Kävi tässä emännän kanssa. Tais tulla siskossii sen miehesä kanssa. Hessuki ol kyyvissä. Käskivät sannoo, jotta—
Yksi miehistä astui sisään keskeyttäen Martiskaisen lupaavalta kuulostaneen jutustelun. Hän kuiskasi nopeasti jotain Sepon korvaan ja kiirehti ulos. Seppo nousi täyteen pituuteensa ja iski kahvimukinsa pöydälle niin että läikähti.
– Just näkkyy Havukkakallioilta autokolonna tulevan tietä pitkin. Sieltä ne tuupovuaralaiset tulloo näitten kakaroitten perässä.
– Mitä?
– Tulitta Koveron kaatta, ettekö tulleetki? Siellähän ne teijät pisti merkille. Seuras varmasti koko matkan. Ettekö muka huomanneet, jotta nyt joku kyttevvää? Seppo työnsi partansa kiinni naamaani. – Nyt ne on tiällä ja se on teijän vika.
– Elä ny kehttoo, aikkuinen mies, Martiskainen ponnisti jaloilleen. – Mistäpä nämä nyt tietäs jottain tuupovuaralaissii pittee silimällä? Varmasti on huol ollu äitistä ja isästä, ei siinä jouva muuta ajattelemmaan.
– On yks haillee, mitä sitä on mietitty ja mitä ei. Mutta ne perkelleet on kohta tiällä ja tiiätkö, mitä ne haluvvaa? Seppo kallisti päätään ja näytti hetken partaiselta pöllöltä. Peräännyin askeleen. Käsi hakeutui taskuun mummin liinalle.
– Ne haluvvaa penssoo. Ja jos se on miusta kiinni, myö annettaan niille tuo teijän Hiluxi ja kaikki sen kyytiläeset.
Siinä vaiheessa minulla keitti.
– Se on iskän Hiluxi ja sie äijänkutale et oo sitä antamassa millekkää tuupovuaralaiselle juntille! Myö ei olla teijän bensa-apajia niille esitelty, ihan omine nokkinneen ovat tulossa tännepäin, kun omat bensasa ovat jo pistänneet taivvaan tuulliin! Myö ollaan mänössä sinne, missä miun iskä ja äiti ja sisko on, ja jos se ei siulle partajeesus keleppoo, niin mie tirvasen sinnuu niin, jotta parta lähttöö!
Mökki hiljeni.
Seppo räjähti ensimmäisenä. Mies painui kaksinkerroin, hakkasi käsillään polviinsa ja nauroi niin, että vedet valuivat silmistä valtavalle parralle. Martiskainen istuutui rauhallisesti alas ja jatkoi kahvinsa juomista. Terttu nyökytteli hymy suupielessään. Seppo läimäisi kätensä Tenhon olalle niin, että kahvimuki kopsahti lattialle ja läiskäytti nesteet kuluneelle matolle.
– On se tuo siun emäntäs ehta ja aito mantsilaene, pitihä se varmisttaa.
Seppo heristi minulle mustuneella laastarilla koristeltua etusormeaan.
– Sitä ei parane isossa mualimassa muuttuu, tyttö hyvä.
Edelleen hekottaen Seppo asteli ovesta ulos. Susikoira alkoi litkiä läikkynyttä kahvia.
– Mitä vittua just tapahtu? Tenho kysyi. Koira ynähti, sen isäntä kohautti harteitaan ja hymyili mukinsa yli.
Otin käden taskustani. Sormissa risteili pieniä hiutaleita. Ärräpäät olivat tarttuneet liinaan.
Pihalle oli kokoontunut melkoinen kansanvaellus. Ilma oli täynnä kihinää, keskustelut porisivat kuumeisina. Kaikki odottivat. Kaikilla oli aseet. Martiskainen veti minut sivuun.
– Ymmärrätsie, että meijän pittää hoittaa tää ensin? Sitte työ suatta rauhassa ajella Möhkön läpi sinne mökille. Isäs käski sannoo, jotta vene on laiturista katottuna vasemmalla, sen kelon kohilla. Sano, jotta sie kyllä tiijät.
Nyökkäsin ja niiskaisin pienesti.
– Tulukkeehan kahtommaan, miltä näyttää tuhkanen mualimanlopun iltarusko Havukkakalliolta.
***
Martiskainen tuijotti kiikaritähtäimen läpi. Miehen koira seurasi isäntänsä katsetta tyynenä. Vain korvien liike kertoi sen tarkkailevan muutakin. Kyykistelin lähimmän katajapensaan takana Tenhon kanssa ja odotin, että Martiskainen näkisi sen, minkä olimme tulleet varmistamaan. Välillä vyöllä roikkuva radiopuhelin rätisi ja mies mutisi tilannekatsausta toiselle kalliolle.
– Mutkan takkoo näkkyy, miten kiikartähtäin kimaltelloo. Siellä ne kyttevvää.
– Mitä ne oikein oottaa? Tenho kuiskasi.
– Ei ne uskalla tulla, ku on suora, avoin tie, ja tämmösen kahen kallion välistä pitäs yrittää. Kyl ne tiettää, jotta väijytyshän tällasseen paikkaan iskettään. Ja perkule oikkeessahan nuo ovat. Myö motitettaan ne pahkeiset samalla tavalla ku ryssät. Eivät tuu suatana meijän bensoja kahtelemmaan.
Pusikko rytisi, kun miehet ja naiset liikkuivat asemiinsa. Nostin hirvikiväärin olalleni. Tällä kertaa se oli ladattu. Kykenisinkö vetämään liipaisimesta, jos tilanne niin vaatisi? Olisinko valmis viemään jonkun toisen hengen?
Ensimmäinen ajoneuvo ilmestyi tähtäimeeni. Se oli moottoripyörä. Sitä seurasi maasturi, kaksi lava-autoa, pieni kuorma-auto ja kaiken hyvän lisäksi poliisiauto. Ne lähestyivät rauhallista tahtia moottoripyörä keulilla ja pysähtyivät muutaman sadan metrin päähän. Poliisiauto lirutteli prätkän viereen. Kovaääninen rusahti.
– Teillon kuulemma benssoo. Joutasko sitä nuapureillekkin?
– Eipä taija jouttoo. Kiäntykkee vuan takaspäin, rutisi Sepon kädessä toinen megafoni vastaan.
– Elekkee ny kehatko. Kai sitä nyt sen verta olis tarjolla, jotta pyssyy nuapursopu kohillaan?
– Pitäkkee huoli vuan omistanne asijoistanne, niin pyssyy se sopu.
– Jos ei suaha hyvällä, niin haettaan pahalla, vääristynyt ääni kuulosti vihaiselta.
– Tulukkee vuan hakemmaan, suatanan joinssuulaiset! Seppo ärjähti.
– Seppo on ollut katkera kuntaliitoksesta asti, Martiskainen hymähti.
Poliisiauton vilkut välähtivät. Moottoripyörä veti kierroksia. Kolonna nytkähti kantatie 74:ää pitkin eteenpäin. Tulisivatko ne? Miten tämä päättyisi? Pääsisimmekö lainkaan äidin ja iskän luo? Vilkaisin Tenhoa, sitten synkkää taivasta. Vai olisiko millään loppujen lopuksi enää väliä, jos supertulivuorten syöksemä tuhkapilvi pudottaisi maapallon keskilämpötilan uudelle jääkaudelle? Sitäkö oikeastaan pelkäsin?
Ei. Kaikkein pahin pelkoni oli tullut toteen nähtyäni mummin makaamassa kellarin rappusten juurella. Ihan sama, mitä tapahtuisi, kunhan olisin tärkeiden ihmisten luona. Ajatuksesta vakuuttuneena nostin kiväärin olalleni ja sihtailin ympäristöä. Jos joku olikin vaikka passissa taimikon nurkalla seisovassa muinaisessa hirvitornissa. Mutta ei, eivät ne olleet niin fiksuja.
Jokin liikahti tornin takana. Valtava lohkare. Ristikko tarkensi, löysi kärsän ja sitä kehystävät syöksyhampaat. Siellä se laidunsi.
Nostin katseeni takaisin tielle. Kukaan muu ei ollut näyttänyt huomanneen vielä mitään.
En tiedä, mitä ajattelin. Ajattelinko tietä pitkin marssivaa Tyrannosaurusta, vai ajattelinko äitiä ja iskää ja Kanervaa huolehtimassa mökillä. Kenties en ajatellut. Nostin kiväärin, tähtäsin ja vedin liipaisimesta. Tukki nytkähti olkaani vasten. Matala ääni törähti alkukantaisella voimalla ja otti kaikua Havukkakallioista.
Lava-autot vetivät äkkijarrutuksen, kun valtava nisäkäs rynni äkämystyneenä niiden eteen.
Tien toisella puolella metsässä kaatui puu.
Tuupovaaralaiset avasivat tulen yksinäistä mammuttia kohti eivätkä kuulleet, miten metsä lakosi heidän selkänsä takana. Lähestulkoon parisenkymmentä muinaista nisäkästä jyräsi tiheikön läpi kuin syksyinen puimuri. Lauma rynnisti tielle välittämättä sen tukkeena olevista kulkuneuvoista. Sitten rysähti. Lava-auton tuulilasi rusentui kasaan. Moottoripyörä pyörähti ympäri ilmassa ja putosi poliisiauton katolle. Jeeppi lähti peruuttamaan renkaat vinkuen, putosi ojaan ja kääntyi kyljelleen. Kuulimme huudot kallioille asti. Suljin silmäni. Käteni hakeutui mummin pitsiliinan ympärille. Silmukka, reikä, silmukka, reikä, hengitin virkkuun rytmiä liinaan. Tunsin Tenhon puristuksen käsivarressani.
Rytinä oli ohi muutamassa minuutissa. Lauma oli siirtynyt tien toiselle puolelle ja laidunsi taimikossa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tuupovaaralaisten autokolonna näytti ajaneen murskaamon läpi. Poliisiauton katolla sininen valo särisi irvokkaasti.
– Se taittaapi olla siinä. Martta ja lauma hoitiki hommat meijän puolesta. Se on tuo isoin se Martta, porukan matriarkka. Nimettiin tietysti marttojen mukkaan. Ne on viimeset pari viikkoo asustelleet tässä kirkonkylän nurkilla. Melekosia ovat, kaikkee se ryssä keksii, Martiskainen läpsäytti Terhoa olalle.
– Olokeehan ihmisiks. Ottakkee tästä varuilta yks ratiopuhelin ja viekee Urholle terveissii. Myö käyvään kahtomassa, jättivätkö tuupovuaralaiset jäläkeensä jottai käyttökeleposta. Myö pijetään pytinki pystyssä mualimanloppuun suakka.
Ojensin kädet eteeni ja huomasin, etteivät ne enää tärisseet. En nähnyt Tyrannosaurusta marssimassa tietä pitkin. En kokenut tarvetta paeta mummolaan. Halusin vain löytää äidin, iskän ja Kanervan. Tenho veti minut pystyyn. Vilkaisin puolisoani.
– Mennäänkö?
– Joo.
Irrotin lippaan kivääristäni ja katsahdin Tenhoon syrjäkarein.
– Ja nyt mie ammuin. Persiiseen.
Tenho pärskähti. Virnistin ja pakkasin kiväärin suojapussiin. Kylmä tuulenpuuska pyyhkäisi Havukkakallion yli.
Taimikossa liikuskelevat mammutit olivat tuoneet Siperian mukanaan.
Katja Kontturi opettaa tieteellistä kirjoittamista yliopistossa. Vapaa-ajallaan hän harrastaa spekulatiivista fiktiota kaikissa sen eri muodoissa ja haaveilee kirjailijuudesta. Kontturi on kotoisin Ilomantsista, mutta hänellä ei ole enää mitään tuupovaaralaisia vastaan.
Varjorikko 